[Y] Equestrians speak a different language, one built in silence

Torstai 25. tammikuuta 2018 – Rosings Park

Amanda koetti venytellä parhaansa mukaan hevosen selässä. Hän oli aika varma että lihakset tärisivät äskeisen valmennuksen jäljiltä.
Eno oli ihan varmasti ottanut siitä ilon irti että sai vihdoin rääkätä häntä rajattomasti. Amanda kumartui taputtamaan Belgravian kaulaa hymyillen. Tuntui hyvältä käyttää päivänsä kahden hevosen satulassa, olla hyvä jossakin. Julian haukkui aina kaikki, joten tuon sanomisten varaan ei kannattanut rakentaa itseluottamustaan, se oli asia jonka Amandakin tiesi.
Jos hän olisi surkea, hän olisi lentänyt ulos maneesisa kuten se yksi tyttöparka oli lentänyt.

Jalkautuessaan Amanda irvisti hieman. Tämä oli toinen päivä kun hän ratsasti Belgraviaa ja Allegraa taukonsa jälkeen eikä voinut valittaa jo säryistä. Mielessä viipyi väkisinkin rukous siitä että Larissa osaisi hieroa lihaksia jotka vihaisivat häntä illalla. Pitkät tauot eivät tosiaan tehneet ratsastajalle hyvää.
”Olen jo valmiiksi pahoillani huomisesta, kun olen spagettia selässäsi. En sanonut mitään, en koskaan soittaisi suutani sinulle tai sinusta! Olet rakas eno-mussukka!”
Kieli vaihtui sujuvasti kesken lauseen, kun hieman kauempana seisova Julian uteli hollanniksi mitä hän siellä mutisi huomisesta. Amanda väläytti enolleen aurinkoisen hymyn ja käveli mahdollisimman reippain askelin ulos maneesista, muistuttaen itseään joka askeleella olla vaappumatta kuin sorsa. Tyttöä nauratti katse jonka hän tunsi selässään vielä pesukarsinallakin, laittaen riimun Belgravian kaulaan.
”Hienosti olit. Anteeksi etten ole yhtä hyvä kuin Sylvia. Joskus vielä olen, lupaan sen.”
Nyt harmitti ettei ollut ehtinyt vietämään lapsuudessa enemmän aikaa Den Houtissa sukutilalla. Hän voisi olla niin paljon parempi, jos olisi saanut mahdollisuuden.
Senkin äiti oli vienyt häneltä.

Hoidettuaan hevosen ratsastuksen jäljiltä omaan karsinaansa loimitettuna hän vaappui ylös ja tilasi itselleen kahvin. Luoja hän tarvitsi sitä, vaikka sen juominen istualtaan kävikin tuskasta. Amanda kaivoi puhelimen esiin, siemaisi kahvia ja laittoi Larissalle viestiä. Jos tyttö olisi jossakin tallin tiluksilla, eikä juoksemassa orien kanssa puolimaratonia metsässä, hän voisi hyvin nähdä tuota jossakin.
Julian valmensi ja Beaa ei ollut näkynyt tallilla, joten hän voisi hyvin istuskella hetken jossain ilman sukulaisia kuulustelemassa tai kyselemässä muuten vain. Saatuaan vastauksen Amanda hymyili, haki Larissallekin tuon suosiman kahvin makusiirapilla ja lähti etsimään tyttöystäväänsä.