[Y] I'll protect you form harms and you'll wake in my arms

Keskiviikko 24. tammikuuta 2018 – aamupäivä, Durham

”Keesha!”
Gabriellen napakka äänensävy kertoi kyllä koiranpennulle, oliko sen sopivaa maistella portaikon kaiteen pylvästä vai ei.
”Ei. Pois.”
Tummaihoinen nainen naksautti sormiaan ja osoitti vastakkaiseen suuntaan, katsellen kun aivan varmasti esittämisen vuoksi luimisteleva huskypentu mateli olohuoneeseen. Vain, jotta saattoi unohtaa torut heti olohuoneeseen päästyään ja suoritti loikan pehmolelun kimppuun. Nainen pudisteli päätään niin että löysästi kasvoilta pois vedetyt hiukset heiluivat.
”Kulta, tule äidin luo. Tule, hienosti Matthew! Noin isot pojat kävelevät.”
Hymy naisen kasvoilla loisti kuin tuhat aurinkoa, kun hän oli kyykistynyt lattialle ja levitti kätensä halaukseen. Hieman yli vuoden vanha poika taapersi vauhdilla äitinsä luo ja nauroi niin että Gabrielle tunsi sydämensä pakahtuvan hänen rintaansa rakkauden määrästä.
Gabrielle ei koskaan ollut kuvitellut saavansa mitään näin ihanaa elämäänsä. Silti se puhdasta, viatonta iloa, naurua ja elämää pursuava lapsi painui hänen syliinsä ja takertui halaukseen miltein yhtä tiukasti kuin äiti halasi poikaansa.

”Äiti rakastaa sinua niin kamalasti, tiedäthän sinä rakkaani sen? Tiedäthän? Sano äiti. Äi-ti. Eikö? Ehkä sinun ensimmäinen sanasi on okseri tai rintaremmi. Tuskin, kamalasti r-kirjainta. Katso nyt, äiti höpisee hölmöjä. Tiedäthän että lasten pitäisi astua sanojensa päälle? Ensin puhetta ja sitten kävely. Sinä melkein juokset jo, kultaseni pesusieneni.”
Nainen suoristautui, hyppyyttäen poikaa sylissään, leveä hymy kasvoillaan. Teddy oli luvannut tulla tänään ajoissa. He voisivat käydä kolmisin vaunulenkillä ennen päivällistä.
”Mennäänkö ottamaan välipalaa? Porkkanatikkuja? Whiii, mennään keittiöön. Äiti voisi vähän leipoa, jos sinä keskittyisit leluihisi syöttötuolissa. Olisitko niin mussukka? Äiti haluaisi leipoa V-tädille jotain ja isikään ei koskaan valita leipomuksista.”
Nainen höpötteli kävellessään keittiöön ja painoi nenänsä Matthewin lapsenpulleaa poskea vasten. Se oli niin lämmin ja pehmeä, olisi tehnyt mieli itkeä. Hän laski poikansa syöttötuoliin ja otti jääkaapista muovirasian jossa säilytti pojan välipaloja. Matthew sai omalla lautasella hieman vihannestikkuja ja muutaman palan banaania.
Sotkekoot.

”Mitä leivotaan, murunen?”
”... -kku.”
Gabrielle kääntyi katsomaan poikaansa, kumartuen syöttötuolissa istuvan lapsen tasolle. Ruskeat silmät äidinrakkaudesta lempeinä hän sipaisi kädellä poikansa pientä poskea. Niin suloinen ja kesällä he saisivat toisen. Matthew saisi pikkusiskon, pienen Amelia Louisan, jos vain elämä olisi heidän puolellaan kuten se oli ollut eloon jääneen esikoisen kanssa. Sujuvasti Gabrielle työnsi mielestään tragedian joka oli ajanut heidät erilleen.
”Mitä kulta? Äiti ei kuullut. Sanoitko jotain?”
”Kakku!”
Hetken nainen tuijotti poikaansa hiljaa ja räpäytti tummia silmään muutaman kerran.
Kakku. Helvetti, kai hänen pitäisi sitten leipoa kakku.
”Äiti leipoo kakun.”
Hän lupasi nauraen. Naurusta ei tuntunut tulevan loppua. Teddy ei koskaan unohtaisi tätä. Heidän esikoisensa ensimmäinen sana oli helvetti soikoon kakku. Hän ei tosiaan leiponut niin paljon! Gabrielle etsi jääkaapista kananmunia ja kuivakaapista sokeria, alkaen vatkata sähkövatkaimella pohjaa sekaisin. Samalla hän hapusi puhelimen korvan ja olkapäänsä väliin.
”Hei, Veronica. Kummipoikasi päätti että leivotaan kakku. Millaisen haluat?”

Tiistai 17. huhtikuuta 2018 – iltapäivä, Durham

”Matthew, rakas, ei saa heittää mukia lattialle.”
Kops.
Noin kolmaskymmenes kerta kun nokkamuki kopsahti kahvilan lattiaan. Hieman vaivalloisesti Gabrielle kumartui nostamaan sen mukin ylös ja pyöräytti silmiään poikansa tekemisille. Ainakin pieni poika vaikutti hyvin ylpeältä itsestään.
”Kuulepa kultaseni, sinun pitää olla kiltisti että äiti jaksaa..”
Äidin olo alkoi jälleen olla tukala, mihin tasainen sään lämpeäminen ei auttanut. Miten hän kestäisi kesällä, jos olisi hellettä? Ei mitenkään. Matthewista hän oli sentään ollut isoimmillaan vasta syksyllä ja alkutalvesta. Se oli ollut huomattavasti mukavampaa.
He olivat saaneet kaiken muun hoidettua, paitsi ruokakaupassa käymisen ja Gabrielle oman syömisensä. Se mukava lounaskahvila oli näemmä suljettu ostoskeskuksesta ja nyt kahvilan tarjoama sämpylä ei tosiaan riittäisi. Kotona ei ollut mitään valmista ja päivän suorastaan riiviömäisellä tuulella ollut Matthew tuskin antaisi naisen laittaa edes pikanuudeleita rauhassa.

”Matthew, mennäänkö katsomaan heppoja ja isiä?”
Jos piti valita oma kaihertava nälkä tai pojan laskeminen Teddyn kanssa hevosten lähelle, hän valitsi tässä tilanteessa hevoset. Kukaan ei halunnut että raskaana olevalle naiselle iskisi vielä nälkäkiukkukin, mutta vielä vähemmän hän halusi sitä pojalleen. Matthew söi onneksi kiltisti ruokansa siinä kahvilan hälyssäkin, jonka jälkeen Gabrielle totesikin teensä jäähtyneen.
Ainoa ruoka jonka äiti saa syödä lämpimänä, on jäätelö. Niinhän se meni?
Huokaisten hän nousi seisomaan, puki pojalleen ulkovaatteet ja laski lattialle. Selkää oli alkanut särkeä parin viikon aikana, joten hän mielellään antoi poikansa kävellä omin jaloin, vaikka se tarkoittikin nytkähtäviä pyrähdyksiä, jotka päättyivät kun naisen käden mitta loppui kesken.
”Ihahaa! Isi!”
Poika hihkui riemuissaan autossa kun Gabrielle asetteli tuon istuimeen. Luojalle kiitos uusista kengistä jotka hän oli ostanut tänään. Jalat olivat turvonneet ja käytännössä mitkään omat kengät eivät mahtuneet jälleen jalkaan, eikä hänellä ollut esikoisen odotuksen jäljiltä kevääseen sopivia kenkiä ostettuna. Loistava tekosyy shoppailla siis, kuten myös kasvava vatsa ja kesää kohti juoksevaan vuodenaikaan sopivien vaatteiden tarve.
”Mennään katsomaan isiä, joo.”
”Ihahaa!”
”Hevosia myös.”
Gabrielle huokaisi huvittuneen luovuttaneena ja sulki takapenkin oven. Ostoskassit nainen nosti autonsa takaluukkuun.

Mahtuisikohan hän pian miten ratin taakse? Pitäisi varmaan nostaa rattia ylemmäs. Hän peruutti kauniisti ulos ruudusta ja lähti kohti Slaleyta ja Rosings Parkia.
Sinne asti päästyään hän otti poikansa autosta, huomaten ensimmäisenä tutun irlantilaismiehen. Ilmeisesti menossa ratsastamaan itse, jättiläismäisestä hevosesta ja kypärästä päätellen.
”Artemis! Hei, osaatko sanoa missä Teddy on?”
Gabrielle tuki Matthewia lantiotaan vasten kun poika oli sylissä, pysytellen sopivan välimatkan päässä. Kaikki hevoset eivät arvostaneet pienen lapsen kiekaisuja, äkkinäisistä huitomisista puhumattakaan.
”Morland taisi olla juttelemassa Kashnikovin kanssa aiemmasta valmennuksesta. Pesupaikalla.”
Ilmeisesti se Morlandin pikkujättiläinen oli taas pyörinyt jossain lietekasassa ulkona. Siltä se ainakin näytti.
”Kiitos. Sano Veronicalle terveisiä!”
Gabrielle huikkasi vielä, ennen kuin avokkaiden korot kopsuen asteli talliin. Siinähän tuttu hevonen ja mies olivat.
”Hei kulta. Tässä, ole hyvä. Viihdytä riiviötä niin että minä saan syödä.”
Sen sanottuaan hän ojensi pojan isänsä syliin, kadoten kohti tallin kahvilaa. Sieltä sai sentään tähän aikaan vielä kunnon ruokaa ja rauhan syödä ilman taaperoa.

Maanantai 21. toukokuuta 2018 – aamupäivä, Durham

Durhamissa sijaitsevassa uimahallissa raikuivat lasten äänet. Aikaisesta ajankohdasta huolimatta. Jokin koululuokka oli uimassa keskikokoisessa altaassa ja kohti isoa aikuisten allasta vaappui hitaasti vanhuksia. Yksi niistä tädeistä olikin ihastellut Matthewia pitkän tovin suihkussa kun Gabrielle oli istuttanut pojan penkille uimapuvussaan ja koettanut itse peseytyä.
Nyt pieni poika touhotti puolijuoksua äitinsä vierellä, kaikista Gabriellen kielloista huolimatta. Kädestä poika sentään piti kiinni.
”Matthew, älä kulta juokse. Ei saa juosta, liukasta.”
Kenen idea oli ollut lähteä uimaan aktiivisen taaperon kanssa kun itse oli tukevasti raskaana seitsemättä, kohta kahdeksatta kuukautta?
Sen kotiäidin, joka oli seota sukkiinsa kotona sen saman yliaktiivisen taaperon kanssa, jolla tuntui nyt olevan vain yksi tarkoitus – ajaa äitinsä hitaasti hulluuteen, mieluiten sinkoamalla paikasta toiseen. Nyt poikaa sentään hidasti hieman vyötäisillä oleva uimarengas (jolla oli selkäpuolella hevosen häntä) ja käsillä olevat muhkeat kellukkeet.
Hevoskuvioiset nekin, hitto soikoon.

”Kulta, ei mennä sinne. Mennään tänne, lasten omaan altaaseen. Liukumäkikin, katso!”
”Iukumäki!”
Matthew kiekaisi onnesta. Kun poika oli saanut kymmenen ensimmäistä sanaa suustaan, niille ei ollut tulla loppua. Gabrielle istui matalan altaan rappsuille ja kastoi varpaansa veteen. Jos vedessä oleskelu helpottaisi omaa oloa.
”Istu siihen ja yksi kerrallaan portaat rakas. Noin.”
Ettei poika säntäisi innoissaan kahta rappusta alas altaaseen ja kaatuisi naamalleen. Sekin oli nähty. Gabrielle valui istumaan altaaseen ja risti jalkansa, jättäen tilaa alati kasvavalle vatsalleen. Hän sai tasaisia hymyjä ohi kulkevilta ihmisiltä, yleensä vanhemmilta naisilta.
Mikähän siinäkin oli?

”Matthew, ei sinne, takaisin kulta. Anna kädet äidille.”
Gabrielle otti hellästi kiinni pikkuruisista, pulleista käsistä kun ne ojentuivat häntä kohti. Naisen kasvoilla viipyi onnellinen hymy kun Matthew pomppi vedessä onnellisena, se uimarengas ympärillään heiluen.
”Nosta jalat pois pohjasta ja potki. Potki kulta oikein kunnolla.”
Käsky kadutti myöhemmin, kun pieni poika potki pienillä töppöjaloillaan niin että vettä lensi muutamina pisaroina pojan äidin kasvoillekin.
”Hyvä poika! Potki vain, juuri noin! Sinusta tämä on hauskaa koska äiti kastuu, eikö?”
Matthew laski jalkansa altaan pohjaan ja taapersi vedessä äitinsä luo, ojentaen käsiään. Gabrielle otti pojan syliinsä, hyppyyttäen tuota kevyesti toisella reidellään. Se sai pojan nauramaan ja heiluttamaan onnellisena käsiään.
Tämän takia hän oli äiti ja ennen kaikkea kotiäiti. Jos hän olisi työskennellyt pitkiä päiviä, hän ei olisi ehtinyt nähdä poikaansa kuin tovin ennen nukkumaanmenoa ja yksikään lapsi ei ansainnut sitä. ”Mennäänkö? Eiköhän ole puljattu tarpeeksi. Mennään kahvioon välipalalle rakas.”
”Akas!”
”Sinun pitäisi todella sanoa äiti.”
Vielä hän ei ollut niin epätoivoinen, että pyytäisi Teddyä kutsumaan häntä äidiksi Matthewin kuullen.