[Y] I'll sleep when I am dead

Perjantai 20. lokakuuta 1995 - Dublin, Irlanti

Homo, luikku, luonnonoikku, hintti, nörtti.
Tapa itsesi.
Hukutetaan se hintti vessaan.
Anna sille etumatkaa, on hauskaa kun se pelkää!
Kuunneltuaan taas koulun alkamisesta asti samoja loukkauksia, Artemis ei jaksanut enää. Hiuksensa vuosi sitten mustaksi (ilman lupaa) värjäyttänyt poika istui kolmannen kerroksen kylpyhuoneen pörrömatolla, joka oli kamalan turkoosinvihreä. Hän tuntui nykyään olevan allerginen kaikille väreille, joita sisko yritti ujuttaa omakotitalon kolmanteen kerrokseen.
Hän istui tyhjässä kylpyammeessa, katsellen sukattomia varpaitaan. Ne näyttivät vihreiden silmien katseen alla lihavilta, vaikka todellisuudessa jopa irlantilaispojan jalat olivat sairaalloisen laihat tikut.

Kapeat sormet pyörittelivät sormiensa välissä sitä teräksistä partaterää. Kolmikerroksinen omakotitalo huusi tyhjyyttään kun muut perheenjäsenet olivat poissa. Käsi huterana terä painui vasten ranteen kalpeaa ihoa, tehden viiltoa joka nousi kättä pitkin.
Ei ikinä tie yli, vaan aina tietä pitkin.
Artemis veti terävästi henkeä hampaidensa välistä, purren niitä yhteen leukaperät jännittyneinä. Se sattui, mutta kipu muistutti itsensä riutuneeksi laihduttanutta poikaa siitä että hän oli elossa.
Ei tosin muistuttaisi kauan.
Pää tuntui vajoavan usvaan, kiitos sen osittain tyhjennetyn viinapullon ja muutaman lihasrelaksantin, joissa luki että niitä ei saanut käyttää alkoholin kanssa. Vanhemmat selvästi luottivat teineihinsä liikaa, kun sellaisia oli lääkekaapissa, helposti ulottuvilla.
Kuka tosin uskoisi lapsensa tekevän mitään tällaista?

Veri valui hitaasti käsien haavoista, osuen tummien housujen kankaaseen. Osa pisaroista putosi kylpyammeen valkealle pohjalle, värjäten sitä hitaasti punaiseksi. Pojan koko olemus tärisi. Häntä pelotti ajatus siitä ettei hän olisi enää olemassa, mutta vielä enemmän häntä pelotti olla olemassa enää päivääkään.
Anna läksysi, kopioin ne.
Työntäkää se kaappiin, sinne se kuuluukin!
Hei, otetaan se kiinni ja vedetään housut kinttuihin!
Hukkasitko vaatteesi? Olisiko suihkulähteessä? Onnea kalastamiseen.
Jäikö sielusi noitaroviolle, porkkana?
Hän ei kestäisi sitä enää. Jokainen päivä koulussa kuristi Artemiksen hitaasti kasaan, jahtasi hänet nurkkaan. Häntä ahdisti, pelotti. Ei ollut päivääkään että hän ei olisi pelännyt muiden keksivät jotakin pahaa. Selkää särki edelleen, kun häntä tönäistiin portaissa, jotta muut saivat lukittua hänet siivouskomeroon. Hän muisti edelleen miltä komerossa haisi, kun talonmies päästi hänet lopulta ulos muiden lähdettyä koulusta kolme tuntia aiemmin.

Alkoi heikottaa. Artemis hapuili käteensä isänsä kokoelmasta otetun pistoolin. Hän muisti miten oli lapsena putsannut niitä isän polvella istuen, kiinnostuneena. Ne olivat olleet hienoja, joskus isä oli jopa ottanut ampumaradalle mukaan.
Isän olisi pitänyt keksiä parempi numeroyhdistelmä asekaapilleen.
Hän pyyhkäisi kyynelvanaa poskeltaan, sotkien poskensa vereen. Mitä väliä sillä oli? Käsi täristen Artemis poisti varmistuksen, pyöritellen asetta kädessään.
Ohimolle vai suuhun?
Hän unohtui miettimään sitä, pelosta täristen, ajantaju kadonneena ja mieli sekavana.

”Artemis!”
Siskon ääni ei riittänyt rikkomaan sitä kuplaa, mihin hän oli vajonnut. Lasittuneet, vetiset silmät vain tuijottivat eteenpäin, kun punatukkainen tyttö kaatui polvilleen kylpyammeen viereen, vääntäen tärisevin käsin pistoolin veljensä kädestä.
”M-mitä sinä teet? Apua, voi luoja, apua.”
Deirdre juoksi yläkerran aulaan, sännäten takaisin vessaan langaton kotipuhelin korvallaan. Hätänumeron nainen yritti pysyä tyynenä, neuvoen rauhallisella äänellä. Välittämättä siitä että verta oli joka paikassa, hän painoi veljen ranteita pyyhkeillä.
”M-mitä sinä teit, Artemis... Miksi? Et helvetti jätä minua! En anna sitä sinulle anteeksi, en ikinä, jos sinä nyt jätät minut näin! Entä äiti ja isä? Aiden? Artemis!”

Autuas tyhjyys tyynnytti kaiken vellovan mustuuden hänen sisällään. Siskon huuto ei kuulunut, hän muisti vain kadonneensa tyhjyyteen. Ilman pelkoa tulevasta päivästä.