[P] Sisko tahtoisin jäädä

Lauantai 25. marraskuuta 2017, aamupäivä

Äiti oli sanonut, että Hilda oli tulossa käymään aamupäivästä, joten Bex oli ollut ylhäällä ennen puolta päivää. Tai no, ainahan hän oli hereillä ennen sitä - jopa nyt, sillä vaikka päivissä ei ollut mitään ohjelmaa, nainen ei kyennyt nukkumaan pitkään. Hän vain jäi yleensä makoilemaan yhteen makuuhuoneista, joissa kesäisin nukkui joukko ratsastusleiriläisiä, eikä vaivautunut nousemaan. Nyt hän oli kuitenkin jalkeilla ja kiskonut ylleen kokopaikkaiset ratsastushousut ja lämpimän, liian suuren hupparin. Villasukat jalassa ja teekuppi kourassaan nainen hipsi ympäri omakotitaloa, jonka ikkunoista näkyi ratsastuskoulu. Bex ei ollut koskaan kärsivällinen, ja vielä vähemmän nyt, kun tunsi seinien kaatuvan niskaansa. Hän oli kohta asunut viikon vanhempien nurkissa tekemättä mitään järkevää ajallaan, jos aikaisen aamun juoksulenkkejä ei laskettu.
Joten nainen oli päättänyt kiusata pikkusiskonsa maastolenkille. Kaksi pulleaa, laiskaa ja talvikarvansa kasvattanutta tuntiponia ja rento kävely peltojen halki. Mikäs sen parempaa, eikö? Hilda voisi kertoa kaiken kissoistaan, joita hänen täytyisi tulla taas katsomaan, ja hän voisi kertoa… jostakin. Sitä ehtisi pohtia myöhemminkin. Hän pöyhäisi leukamittaa hieman pidempää polkkatukkaansa, jonka oli leikkauttanut toissapäivänä, ja vilkaisi peilistä kuvajaistaan. Toffeenruskeat, hänen luonnollista väriään mukailevat hiukset tuntuivat edelleen oudoilta, kun oli tottunut katsomaan kuvajaistaan vuosikaudet räiskyvän punaisilla hiuksilla.
”Vihdoin”, Bex mutisi kuullessaan omakotitalon oven käyvän. Hän laski puolityhjän teekupin keittiön tasolle ja liukasteli villasukilla eteiseen tervehtimään siskoaan. ”Moi!” Äänensävyn pirteys johtui puhtaasti siitä, että Hildan saapuminen oli katkaissut apaattisen tylsyyden kierteen, johon nainen oli viikon myötä vajonnut. Hän kietoi Hildan tiukkaan halaukseen ja nauroi pienesti, kun vetäytyi kauemmas laskeakseen siskon kunnolla sisälle.

Hilda ei tosiaan ollut pukeutunut ratsastusta varten. Hän veti oven perässään kiinni, avaten hennon vaaleanruskean takkinsa valtavia nappeja. Se jäi tosin kesken kun aavistuksen lyhyempi sisko kaappasi hänet halaukseen.
"Mmmmnh, hei Bex." Hän tiesi kyllä miksi sisko majaili täällä. Hän vastasi halaukseen pehmeällä, lämpimällä ja lohduttavalla puristuksella. Sen jälkeen hän riisui takkinsa ja ripusti sen naulakkoon. Siisti, hieman alushameella pöyhkäisty, polvet peittävä a-linjainen mekko ja siisti neulepaita, jonka alta pilkottivat kauluspaidan kaulukset. Niin ällöttävän asiallista.
"Olet luopunut hiusväristäsi."

"Niin olen", Bex vastasi nyökkäyksen kera. "Kaipasin jotain uutta, joten", hän kohautti harteitaan kuin uusittu kampaus puhuisi puolestaan aivan riittämiin. Hän oli leikannut pitkät hiuksensa polkaksi, vaihtanut jakauksen toiselle puolen päätä peittääkseen entisen sivusiilin, joka saisi nyt kasvaa kokonaan pois, ja leikkauttanut jopa otsatukan. Hän ei edes muistanut, milloin viimeksi hänellä olisi ollut otsatukka.
"Kaipaat vaihtovaatteita", pieni pyörremyrsky julisti, vaikka viime viikko olikin vienyt voimat myrskyltä. Ehkäpä talvinen pohjoistuuli olisi ollut parempi kuvaus? "Lähdetään maastoon. Tallustamaan ponien kanssa. Melkein kuin lapsina", Bex virnisti, vaikka ilo ei aivan meripihkaisiin silmiin saakka yltänytkään.

Naisista nuorempi tarkkaili isosiskoaan, huomaten että tuosta puuttui selvästi jotakin. Se, mikä teki siskosta pyörremyrskyyn verrattavan suulaan, ihanan riiviön.
"Mitä?" Ratsastuskoululla kasvanut Hilda ei kokenut oloaan kotoisammaksi satulassa.
"Bex, en minä..."

"Hilda, ole kiltti", Bex vetosi alahuultaan mutristaen. Hänen täytyi päästä ulos. Pois tästä talosta, joka oli ollut koti niin monta vuotta, mutta nyt tuntui lähinnä vankilalta. Hän ei päässyt Greenridgestä mihinkään, ellei mankunut kyytiä vanhemmiltaan, kun jommalla kummalla oli asiaa Hexhamiin.
"Voit ottaa vaikka Happyn. Käydään vain kävelemässä, ei mitään villiä ja vauhdikasta", nainen lupasi painaen käden sydämelleen. Hän luopuisi ensimmäisen oman poninsa ratsastamisesta, jos sillä saisi Hildan mukaansa. "Tahdon vain ulos hengittämään raitista ilmaa."

Happyn lupaaminen sai hänet edes miettimään asiaa.
"... Ei tarvitse vain kävellä, mutta ei mitään typerää." Hilda vetosi siskoonsa, suoristaen hameensa helmaa hieman. Hän tosiaan tarvitsisi toiset vaatteet. Hän otti jalastaan ne vanhalle naiselle sopivat nahkanilkkurit, laittaen ne siististi eteiseen.
"Tarvitsen siis ne vaihtovaatteet."

"Kunniasanalla", Bex vannoi. Hän oli tehnyt tarpeeksi typeryyksiä koko loppuvuoden edestä viikkoa aiemmin. Hän ei aikonut ulottaa typeryyttään vielä hevostenkin keskelle. Hevoset olivat läpi elämän olleet ainoa kantava voima, kun ympärillä myrskysi. Hän ei suostuisi tuhoamaan sitäkin.
"Onneksi täältä ei muuta löydykään kuin vaihtovaatteita", Bex virnisti koettaen pitää kaksin käsin kiinni riemusta. Hän oli aina osannut nauraa kaikelle, liikkua paikasta toiseen leveästi hymyillen ja täyttää tilan kuin tilan vallattomalla energialla. Hän pystyisi siihen edelleen, jos oikein yrittäisi. Hänen olisi pakko. Nainen suunnisti reippaasti portaikkoon kiiveten yläkertaan, jonka vaatehuone hukkui ratsastustavaroihin.
"Sieltä vaan valitsemaan kivoja värejä", Bex totesi nojaillen ovenpieleen. Hän vilkaisi omia varpaitaan todeten, etteivät villasukat kelvanneet ratsastuskengistä - tai edes sukista - ja kiepahti kannoillaan käydäkseen noutamassa valloittamastaan huoneesta tavalliset sukat.

Hilda seurasi siskoaan vaatehuoneelle, pyöräyttäen silmiään. Ei tosiaan. Tässä talossa riitti ratsastusvaatteita. Hän etsi itselleen ruskearuudulliset, polvipaikkaiset housut ja lämpimän villapaidan poolokauluksella. Ja vielä jodhpurit ja takki. Hanskat. Kypärän löytäisi tallista. Hilda kulki takaisin alakertaan, venytellen hieman.

"Paljon parempi", Bex totesi ehdittyään edeltä alakertaan, sillä olihan hän ottanut varaslähdön olemalla jo valmiiksi tallille kelpaavissa vaatteissa sukkia lukuunottamatta. Hän kiskoi ratsastuskengät jalkaan eteisessä ja taisteli hetken mokkaisten minichapsien kanssa, ennen kuin onnistui kiinnittämään vetoketjun. Maastolenkki tuntiponeilla ei oikeuttanut kaivamaan esille nahkaisia chapseja tai ratsastussaappaita, joiden hinta oli laskettu satasissa. Hän toivoi kaikessa hiljaisuudessa, että niille olisi edelleen käyttöä jonakin päivänä.
"Poneillakin on varmasti ollut sinua ikävä, vaikka sinulla ei olisikaan niitä ikävä", nainen virnisti vinosti, kiskoi takin niskaansa ja astahti vilpoisaan, talvea lupailevaan aamupäivään. "Mitä kissoillesi kuuluu?"

Toisin kuin Bex, Hilda ei pitänyt edes omia varusteita. Hän ratsasti niin harvoin, joskus tuli halu lähteä maastoon, mutta siinä se.
"On minulla niitä ikävä. Minulla vain menee viikonloppuisin aikaa töiden kanssa." Hän puolustautui hieman, Tuntisuunnittelu vei aikaa, kokeet, esseet...
"Hyvin!" Vihreänruskeat silmät syttyivät kun puhe kääntyi kotona odottaviin kissoihin.
"Ne voivat loistavasti."

"Teet ihan liikaa töitä", Bex totesi. Hyvähän hänen oli sanoa, kun ei tehnyt enää lainkaan töitä. Hän oli sentään aiemmin ollut Greenridgessä apukätenä, saanut päiviinsä täytettä ratsastuskoululta, mutta nyt sillekään ei ollut tarvetta, kun alan harjoittelija oli täyttänyt hänen paikkansa.
"Sehän on hyvä", nainen nyökkäsi kiiruhtaessaan kohti tallia lyhyin mutta sitäkin reippaammin askelin. "Minun täytyy tulla katsomaan niitä taas joku päivä."

"Minä teen ihan normaalin määrän töitä." Hilda tuhahti hiljaa. Hän oli jopa eilen ollut illanvietossa kollegojen kanssa! Juonut lasillisen... Sitruunasoodavettä. Woo!
"Niin pitää. Whoopie kaipaa rapsutuksia?"

"Et usko tuohon itsekään", Bex virnisti vinosti. Kilparatsastajana hän oli helposti tehnyt 12 tunnin työpäiviä valittamatta, mutta se nyt ei liittynyt tähän keskusteluun mitenkään.
"Tulen ehdottomasti korjaamaan tilanteen", nainen vakuutti astuessaan sisälle raollaan olevasta ovesta tallin puolelle, jolla pyöri jo muutama ratsastuskoululainen.
"Joten, Happy?" Hän kysäisi päätään kallistaen. Hän löytäisi kyllä itselleen karvaisen ponin, valitsi Hilda ratsukseen kenet tahansa. Heillä oli tallin ja pihaton täydeltä karvaisia poneja. Hän ei joutuisi edes etsimään.

Hilda kompuroitsi Bexin perässä talliin, hymyillen ratsastuskoululaisille hieman.
"Happy." Hän suuntasi tutun ponin karsinalle, ilahtuen siitä että se oli jo sisällä. Hän sujahti welshin karsinaan, rapsutellen sitä hymyillen. Ihana poni

"Paras valinta", Bex virnisti nyökäten. "Saat varmaan laitettua sen itse kuntoon?" Hyvä kun hänkään löysi enää varusteita, kun äiti oli järjestellyt kaiken uusiksi varustehuoneen puolella, mutta sitä varten oli ratsastuskoululaiset, joita käyttää apuna. Hän lähtisi metsästämään itselleen mahdollisimman karvaista ponia. Bex palasi hetkeä myöhemmin sisälle vilpoisaan talliin tummanruunikko welsh C-sektion ruuna mukanaan. Sukkajalkainen Cleo saisi kelvata karvaisesta ponista. Hän harjasi nopeasti poniruunan ja puki suitset pieneen päähän. Hän ei aikonut vaivautua satulan kanssa. Pysyisipähän helposti lämpimänä, kun mikään ei olisi hänen ja ponin välissä.
"Valmista?" Bex kysäisi kiskoen kypärää päähänsä. Äiti ilmestyi aina kuin tyhjästä, jos hän edes vilkaisi varustetun hevosen suuntaan ilman kypäräänsä.

"Saan saan." Hilda lupasi. Hieman hän ehkä käytti oppilaiden apuja selvitäkseen, mutta muuten hän selvisi. Hän todellakin heitti satulan ponin selkään, ilman hän ei ratsastaisi. Hän veti kypärää päähänsä ja avasi karsinn oven kun siskonsa oli kaiketi valmis.
"Olen. Mennääm vain jo."

"Loistavaa", Bex totesi, tarttui Cleon ohjiin ja talutti pienen poninpalleron ulos tallista. Hän kampesi itsensä ponin selkään varsin tottuneesti ja suoristautui paljaassa selässä etsien hetken hyvää asentoa. Ponit tuntuivat edelleen niin kummallisilta kilparatsujen jälkeen. Hän ei tiennyt, miten koskaan tottuisi taas poneihin.
"Katso nyt, Happykin on iloinen kun sai sinut mukaan", nainen vetosi vilkaisten lämmöllä ruunivoikkoa ponia. "Sinun pitäisi tulla useammin maastoilemaan poneilla. Elämä on paljon parempaa karvaisen ponin selästä katsottuna." Ja vielä parempaa, kun alla oli lihaksikas, voitontahtoinen kilparatsu ja edessä haastava, luottamusta, rohkeutta ja taitoa vaativa maastoesterata.

"Minä käyn niin usein kun ehdin." Hilda hymähti, hymyillen pehmeästi kun nousi poniorin selkään.
"Elämä on parasta myös historiankirjan kanssa sohvalla."

"Hyi", Bex nyrpisti nenäänsä. Hän ei ollut lukenut kokonaista kirjaa sitten sen jälkeen, kun oli päässyt koulunpenkiltä vapauteen. "Joskus minusta tuntuu, että äiti pudotti sinut päällesi liian monta kertaa." Kuka hullu muka nautti historiankirjoista?
Hänen rakas siskonsa.

Hilda pyöräytti silmiään.
"Et ole kokeillut niin älä arvostele." Hän naurahti hiljaa, rapsuttaen Happyn pörröistä kaulaa.
"... Mietin sinusta joskus samaa."

"Hilda, se on historiankirja. Ei sitä tarvitse kokeilla, jotta tietää, miten tunkkaista sen lukeminen on", nainen virnisti. Kai siskoa sai edes vähän piikitellä? Ihan vain, koska se tuntui olevan ainoa asia äidin hermoille käymisen lisäksi, joka sai hänet edes hetkeksi unohtamaan, mitä hän oli tällä viikolla menettänyt.
"Sitä paitsi, luin historian oppikirjoja koulussa." Koska aineiden oppikirjathan olivat ehdottomasti paras esimerkki siitä, millaisia tietokirjat olivat. Tai sitten eivät.
"Hei! Älä syytä äitiä siitä. Minä olen vain pudonnut hevoselta liian monta kertaa."

"Se on ihanaa!" Hilda rakasti vielä kirjojen mahdollisesti kellastuneita, haparia sivuja ja kaikkea mikä liittyi historiaan.
"Hyvin harvoin. Muistaakseni." Hän huomautti siskolleen.
"No niin olet. Bex. Minä... Olen pahoillani töistäsi."

"Jos niin väität", hän hymähti huvittuneena. Hän ei koskisi historiankirjoihin, vaikka Hilda miten häntä patistelisi. Lukeminen ei koskaan ollut ollut häntä varten. Hänen keskittymiskykynsä ei yksinkertaisesti riittänyt seuraamaan sivukaupalla sanoja. Sen valossa oli aivan turha edes yrittää väittää, etteikö hän olisi vältellyt koulukirjojenkin lukemista viimeiseen saakka. Bex painoi katseensa Cleon mustaan, tuuheaan harjaan. Mitä hän saattoi siihen sanoa?
"Niin minäkin", hän vastasi huokaisten. Sama musertava epäonnistuminen uhkasi jälleen nielaista hänet kokonaan, mutta nainen pudisteli moisen raivolla sivuun. Ei. Sen paikka ei ollut tässä. "Ei voi mitään. Elämä jatkuu. Se olikin aivan liian hyvää ollakseen totta." Hän oli tiennyt, ettei Charlesin tarjoama elämä ollut häntä varten. Se oli tarkoitettu niille, jotka olivat ratsastaneet lapsesta saakka ammattilaisten valvovan silmän alla huippuratsuilla, joiden arvo laskettiin kymmeninä tuhansina. Ei hänelle, joka oli hypännyt risuista kasattuja esteitä tupsujalkaisilla kylmäveriponeilla.

Hilda heitti Happyn harjaa sen valuessa toiselle puolelle. Sisko oli niin lyödyn näköinen, mutta silti hän tiesi että se oli tuon omaa syytä.
"... Opitko mitään siitä miksi menetit työsi?"

"En ole oppilaasi", Bex nurisi kulmat kurtistuen. Ei hän kaivannut jälki-istuntoa tai rehtorin puhuttelua tai mitä ikinä se olikaan, millä Hilda uhkaili oppilaitaan, kun nuo eivät käyttäytyneet.
"Luuletko että olen ylpeä siitä, mitä tein?" Hän naurahti kolkosti. "Vaikka olisin saanut pitää työni, olisin silti tiennyt, että tein virheen."

Hilda ei uhkaillut vaan lähetti lapset sinne, koska hän oli itse aavistuksen onneton puhuttelija. Siitä huolimatta äiti pyysi tätä häneltä.
"Minä tiedän ettet ole." Hän muistutti Bexille pehmeästi.
"Bex..." Hän huokaisi hiljaa. Mitä hän oikein voisi sanoa?
"Uskon ettet ole ylpeä. Mutta sinun pitäisi ryhdistäytyä. Et voi käyttäytyä noin ikuisesti."

He olivat huutaneet äänensä käheiksi alkuviikosta äidin kanssa. Siihen pisteeseen saakka, että Avalla oli ollut hankaluuksia pitää ratsastustunteja, kun ääntä ei meinannut saada kantamaan edes kentän keskiosaan saakka.
"Usko pois, ei ole tarkoituksena", hän totesi katkerana. Ei ollut ollut ensimmäistäkään kertaa. Nyt ryhdistäytyminen tuntui lähinnä vitsiltä. Mitä väliä sillä olisi enää tässä kohtaa?
"Laki rankaisee minua jo. Ei huolta, opin läksyni kerrasta."

Hilda pyöritteli rannettaan hieman. Mitä hän voisi muka sanoa, mitä äiti ei ollut jo sanonut?
"En tarkoita vaan tuota. Vaan asennettasi. Bex, on rumaa sanoa, mutta sinä ansaitsit itse rangaistuksesi. Sinun pitäisi käyttäytyä sen mukaan, mitä olet valmis kärsimään seurauksia. Et voi vain juosta ongelmiin ja sanoa että et tajunnut, että siitä tulee seurauksia."

"Kiitos, sepä kiva kuulla", Bex kivahti räiskyvä temperamentti pinnalle pulpahtaen. Hän ei halunnut kuulla, mitä Hildalla oli sanottavanaan. Se kuulosti kovin paljon samalta, mitä äiti oli huutanut hänelle, ja siltä pieneltä ääneltä takaraivossa, joka valvotti häntä öisin.
"Tiedän, että harkintani petti ja tiedän, että se olisi voinut päättyä paljon pahemmin."

"Bex!" Hilda ähkäidi takaisin. Kiitos äiti, hän menettäisi vielä välit siskoonsa.
"En sano tätä koska arvostelisin tai tuomitsisin. Sanon tämän koska olet mielettömän rakas minulle ja minua itkettää puolestasi, että menetit sen mistä olit ylpeä ja saavutit työllä."

Bex puri huultaan. Ei ollut reilua huutaa Hildalle. Toisin kuin äiti, sisko ei huutaisi takaisin. Mutta hän ei ollut tunnettu siitä, että osaisi hillitä tunteitaan, joiden oli aina antanut luisua laidasta laitaan varsin vapaasti. Hän kiihtyi nollasta sataan sekunneissa, mutta sama toimi toisinpäinkin.
”Siinä tapauksessa olet yksi harvoista", nainen mutisi punoen sormensa hyväntuulisesti tallustavan ponin tuuheaan harjaan. Kaikki tuntuivat arvostelevan häntä joka hetki. "Minä tiedän, että petin kaikkien odotukset, mutta mitä kukaan muu ei tunnu ymmärtävän on se, että petin samalla omanikin."

"Sinä tiedät etten tekisi niin." Hilda muistutti siskoaan. Hän nosti katseensa pörröisen ponin kaulasta siskoonsa.
"Minä tiedän sen. Mutta haluaisin myös että tajuaisit, ettet voi olla vihainen maailmalle siitä. En halua että olet vihainen itsellesikään, vaan että oppisit siitä. Ettet enää koskaan huomaisi olevasi samassa tilanteessa."

Hän oli ajatellut samoin monesta ystävästäänkin, mutta tämä tapaus oli osoittanut hänen olettamuksensa vääräksi. Oli hyvä tietää, ettei Hilda kuulunut siihen joukkoon.
"Miten voisin olla olematta vihainen itselleni?" Hän parahti. Hän vihasi jokaista soluaan niin, että kyyneleet polttelivat silmissä. Jos hän olisi ajatellut edes kerran elämässään ennen kuin teki, hän olisi voinut edelleen ratsastaa herttaista Dianaa ja rakasta, luupäistä Selkietä. Bex puri huultaan niin, että maistoi veren rautaisen maun suussaan.
"Hilda, minä... Minä säästin osuuttani voittorahoista koko kauden ajalta, jotta voisin ostaa Bubblesin takaisin. Jos se joskus tulisi myyntiin", hän tunnusti hiljaa ääni särkyen. Poni, jonka hän oli joutunut myymään vuosia aiemmin, kun ratsastuskoululla oli tehnyt rahasta tiukkaa. Hänen entinen kenttäponinsa, joka oli pieni hirviö, mutta sitäkin rakkaampi.
"Mutta sen sijaan maksan niillä rahoilla nyt sakkoja. Totta helvetissä vihaan itseäni!"

Bexin sanat saivat Hildan sydämen särkymään. Bubbles. Bex oli rakastanut sitä - saatanan - ponia niin paljon.
"Se ei auta että vihaat itseäsi, siskorakas." Hän muistutti pehmeään sävyyn.
"Mutta juuri tuota tarkoitan. Minä toivon, rukoilen ja pyydän että et enää antautuisi typeryyksill kutensinulla on tapana. Koska silloin voi aina polttaa sormensa, pahasti. Kuten sinä nyt."

"Mitä muutakaan voin enää tehdä?" Hän vastasi. Hänelle ei ollut jäänyt käteen kuin vihansa ja pettymyksensä, ja niistä vain toinen oli tunne, jonka saattoi päästää ulos lamaantumatta paikoilleen. Se ei ehkä auttanut, mutta ei hänellä ollut muutakaan.
"Mutta ei huolta, voit kertoa äidille etten ole tekemässä enää mitään ajattelematta sitä ensin kymmeneen kertaan lävitse."

"En puhu sinulle vain koska äiti pyysi." Hilda huomautti. Siinä sisko oli väärässä. Hän puhui tuolle koska halusi, ei siksi että äiti käski (vaikka olisi puhunut vain äidinkin käskystä).
"Viha ei kanna sinua mihinkään. Voit vihata itseäsi hetken, mutta jossakin vaiheessa sinun pitää päästää siitä irti. Jotta voisit taas olla itsesi ja nousta uudelleen huipulle. En epäile ettetkö onnistuisi siinä."

"Juuri nyt viha on ainoa, mikä pitää minut jaloillani", nainen korjasi päätään pudistaen. Suru oli musertava, jos sille antoi jalansijaa, joten hän ei antanut. Niin kauan kuin hän antoi vihan polttaa kuumalla liekillä, hän sai pakotettua itsensä nousemaan sängystä aamuisin.
"Jos tuo oli se, miltä huippu näyttää, minä en tahdo sinne takaisin", Bex vastasi tuska meripihkaisissa silmissä loistaen. Kyyneleet eivät olleet kaukana, hän saattoi tuntea niiden poltteen aina, kun räpäytti silmiään. "Minä pidin häntä ystävänäni. Charlesia. En olisi voinut olla enempää väärässä."

"Sinun pitäisi antaa itsesi myös surra, siskorakas." Hilda muistutti. Ei tuo voisi käsitellä oloaan, jos ei käsittelisi kaikkia tunteita
"... Bex. Hän varmasti oli myös ystäväsi, mutta myös työnantajasi. Ei kenenkään voi olettaa toisen katsovan sellaista sormien läpi."

Hän ei aikonut antaa itselleen mahdollisuutta moiseen. Se tarkoittaisi lisää kipua ja tuskaa ja puhdasta, hänet kokonaisena nielaisevaa surua. Ei, viha oli paljon parempi vaihtoehto. Sitä hän pystyi sentään käsittelemään.
"Ei hän ollut. Ystävä olisi kysynyt, olenko kunnossa ja tahtonut keskustella kanssani. Hän vain soitti, huusi ja irtisanoi minut hyvästien kera. Kummasti häntä eivät haitanneet huonot ratkaisuni silloin, kun ne veivät meidät samaan sänkyyn", hän mutisi viimeisen virkkeen katkeruus ääntä sävyttäen.

Hilda huokaisi raskaasti.
"Bex. Ihmiset reagoivat joskus huoleen hyvin huonosti. Ehkä, ehkä jos osoitat oppineesi tästä, voisit saada puhuttua hänen kanssaan läpi joskus?" Voi Hilda.
"Ja se oli moraalitonta molemmilta."

"Jos tämä on hänen tapansa käsitellä huolta, en tahtoisi olla hänen ratsastajansa, kun joku hevosista ontuu", nainen mutisi synkkänä. Jos miehen huoli oli kylmää ja viiltävää, hän ei tosiaankaan tarvinnut sitä elämäänsä. Hän osasi haukkua itse itsensä ilman miehen apua.
"Tiedätkö, en edes tahtoisi puhua hänen kanssaan tästä. Jos hän voi heittää minut syrjään kuin roskan, en ole mitään velkaa hänelle."

Hilda huokaisi raskaasti.
"Bex." Hän aloitti terävästi, mutta jo viimeisen kirjaimen kohalla terävyys äänessä antoi periksi.
"Kyse on siitä että sinä olet sen velkaa itsellesi ja hän sinulle. Älä ole niin umpikalloinen. Puhu hänelle, sitten joskus. Kun siltä tuntuu. Itsesi takia."

"Ja sano mitä?" Nainen kääntyi ponin selässä kokonaan siskonsa puoleen. "'Hei, olen pahoillani että mokasin' ei ihan riitä. Hän tuskin edes vastaisi minulle. Antaisi assistenttinsa puhua puolestaan, kertoa kuinka herra ulkoministerillä ei ole nyt aikaa rahvaalle. Jos hänellä on koskaan ollutkaan silloin, kun siihen ei liity etuja makuuhuoneen puolella." Hyvä on, se oli kovin epäreilua miestä kohtaan. Hän oli aivan yhtä syyllinen kuin Charleskin, mutta juuri nyt sillä ei ollut väliä. Hän tunsi olonsa loukatuksi eikä mies ollut läsnä, joten hän saatoi hyvin purkaa tunteitaan terävin sanoin.

"Bex!" Hilda puhisi nenänsä kautta, sieraimet suurina, kuten aina kun otti kierroksia.
"Älä sitten puhu. Ryve sitten tuossa itseinhossasi, ihan niin kauan kuin sinusta tuntuu. Kukaan, ei kukaan tule sinua sieltä hakemaan ja sinä tiedät sen! Minä yritän antaa sinulle keinoja ja tukea nousemiseen, mutta en minäkään sinua pysty kannattelemaan, jos et sitä itse halua!"

Bex pohti hetken häilyvästi, saattoiko nimen kuluttaa loppuun. Hilda ainakin oli toistellut hänen nimeään viime minuutteina kovasti koettaessaan saada viestinsä menemään perille. Sääli, ettei hän tahtonut kuunnella.
"Voisin soittaa hänelle tässä ja nyt, mutta luuletko, että hän vastaisi minulle? Ei todellakaan. Hän teki selväksi, ettei tahdo kuulla minusta enää pihaustakaan. Miten ajattelit, että saan yhteyden ulkoministeriin? Hän ei varsinaisesti ole maan helpoimmin tavoitettava henkilö!" Tässä kohtaa Bex ei olisi ollut lainkaan yllättynyt, vaikka hän olisi saanut vähemmällä vaivalla kuninkaallisen perheenjäsenen kiinni kuin Charlesin.

"Sinä et edes yritä! Tajuatko sinä yhtään, miten onnekas ylipäätään olit? Minua ärsyttää, että sinä heität kaiken menemään, kokeilematta edes saisitko edes osan siitä soviteltua. Ota vähän vastuuta, Rebecca!" Hilda tunsi miten silmiä poltteli.
"Älä syytä muita sinun virheistäsi tai omasta yrityksen puutteestasi, aivan kuin et voisi itse koettaa edes vaikuttaa niihin! Sitten saat valittaa, kun olet kokeillut, vastuuton idiootti!" Hilda painoi pohkeet kiinni Happyn kylkiin, antaen ponin nostaa reippaan laukan. Hän halusi metrejä siskonsa ja itsensä väliin.

Hän tajusi minten onnekas oli ollut, ja juuri se tästä teki niin raskasta. Jos Charlesin antama mahdollisuus olisi ollut yksi muiden joukossa, hän olisi siirtynyt eteenpäin, loikannut seuraavan hevosenomistajan kilparatsastajaksi ja unohtanut Charlesin hevoset viikossa. Nainen tuijotti hetken typeränä poislaukkaavan ponin perään, ennen kuin tajusi laskea hermostuneena steppaavan Cleon laukalle. Tuntiratsastajien maastoletkassa possujunaa leikkimään oppinut Cleo ei arvostanut ajatusta yksin jäämisestä, vaan antoi pienten kavioidensa takoa maata vauhdikkaasti, jotta saattoi roikkua Happyn hännässä. Bex vain puristi polvillaan ponin kylkiä pysyäkseen selässä, kietoi toisen kätensä tuuhean harjan sekaan ja uskotteli itselleen, että poskille valuvat kyyneleet johtuivat vain kylmästä ilmavirrasta, joka piiskasi silmiä.

Hilda kannusti poniin vain lisää vauhtia. Kyllä Burghleyn voittanut ratsastaja yhdelle ponille pärjäisi. Hitto hänen siskoaan.
Lopulta oli pakko hidastaa ja tarjota Happylle mahdollisuus kävellä. Hilda ei kyllä edes katsonut isosiskoaan. Ei ollut enää mitään sanottavaa.

Bex piti Cleon tiukasti Happyn takana, vaikka leppoisa poniori ei varmasti olisi laittanut pahakseen ohitustakaan. Hän ei kuitenkaan tahtonut ottaa riskiä, että Hilda kääntyisi ympäri koettaakseen karistaa hänet kannoiltaan. Kun ponit hidastivat yhdessä käyntiin, Bex taputti Cleon talvikarvan peittämää kaulaa ja vilkaisi Hildaa.
"Olen pahoillani, okei?" Nainen totesi pyyhkäisten terävästi ratsastushanskan peittämällä kämmenellä poskiaan. "Tiedän, että sain tilaisuuden, joka annetaan harvoille elämässä, ja tiedän, että oli ihan omaa syytäni, että menetin sen."

Hilda piti katseensa tiukasti tiessä. Nyt, hän ei kerrankin sulaisi heti! Se oli vain niin kovin vaikeaa, isosiskon pyytäessä anteeksi.
"Ei sinun minulta pidä pyytää anteeksi."

"En voi pyytää muiltakaan", Bex kohautti pienesti harteitaan katse Cleon valppaissa karvakorvissa. Zoen torjunta poltteli edelleen kipeänä, vaikka hän ei ollut koskaan edes erehtynyt kuvittelemaan, että hevosenhoitaja pitäisi hänestä. Jos Charlesin vastaus olisi lainkaan samalla tasolla, hän ei tiennyt, miten selviäisi siitä. Ei, hän ei ollut valmis edes koettamaan Charlesin tavoittamista.
"Yritin pyytää anteeksi Charlesin hevosenhoitajalta. Hän löi minua." Ehkä läimäisy olisi ollut tarkempi ilmaisu, mutta hän ei jaksanut tarttua moisiin pikkuseikkoihin.

"Hän ei muistaakseni koskaan pitänyt sinusta." Hilda huomauti. Se oli eri asia kuin ihminen, jota oli saattanut pitää jopa ystävänä ja jonka kanssa sisko oli jopa mennyt sänkyyn, mutkistaen asioita.

"Ei niin, mutta hän ei tee mitään saamatta siihen ensin hyväksyntää Charlesilta", nainen mutisi. Ainakin siltä se oli aina tuntunut. Zoe oli sietänyt häntä vain, koska Charles oli käskenyt. Enää mies ei vaatinut moista hevosenhoitajaltaan.

"Ehkä potkusi olivat se hyväksyntä. Minä ainakin toivon ettei Charles antanut lupaa lyödä." Hilda veti henkeä ja haki rennompaa asentoa Happyn satulassa.

"En olisi yllättynyt, vaikka olisi antanut", Bex vastasi leikitellen jälleen Cleon paksulla harjalla. Hän ei yllättyisi enää mistään. Ties vaikka Charles usuttaisi lehdistön hänen niskaansa. Johan hänen nimensä oli ollut papereissa useaan otteeseen syistä, joista hän ei olisi koskaan halunnut nimeään esille.
"En voi syyttää häntä siitä, että hän on vihainen. Minäkin olen. Mutta en olisi koskaan vaarantanut hänen hevosiaan. En koskaan edes mennyt hevosten lähelle sellaisina päivinä, kun olin juonut edellisenä iltana."

Sitä ei tapahtuisi. Lähinnä, koska Bexin haukkunut Gabrielle Morland ei antaisi lehdistön sotkea Charlesia asiaan, edes tuon entisen ratsastajan muodossa. Siksi se pysyi poissa. Sitä kumpikaan ei tosin tiennyt.
"Mistä hän voisi sen tietää? Bex, huumeiden kokeileminen on erään rajan ylittämistä."

"Luulisi sen olevan ilmiselvää", Bex vastasi puhahtaen. Hän oli tehnyt monia typeriä asioita elämässään, venyttänyt rajoja ja käyttäytynyt vastuuttomasti, mutta hän ei ollut koskaan, ei koskaan, vaarantanut hevosten turvallisuutta. Niin sekopäisiltä kuin jotkut hänen ideoistaan olivat välillä tuntuneet, hän oli aina varmistanut, ettei hevosille kävisi mitään. Hän oli satuttanut itsensä monesti ratsastaessaan, mutta hän ei ollut ikinä rikkonut hevosta, ja aikoi säilyttää sen niin.
"Se on typerintä, mitä olen koskaan tehnyt. Se olisi ollut sitä, vaikka kukaan muu ei olisi koskaan saanut tietääkään."

"Mistä sen voi tietää? Ylitit tiettyjä rajoja, on ymmärrettävää että kaikki eivät näe asiaa niin." Hilda vilkaisi Bexiä, kurottautuen silittämään siskonsa selkää.
"Minä tiedän. Tiedätkö... Käydäänkö ottamassa pellolla pieni kisa? Häviäjä leipoo browniet teen kanssa."

"Ei minulla ole muuta siitä kuin sanani, mutta se ei selkeästi ole enää minkään arvoinen." Miten hän voisi muka todistaa, ettei koskaan vaarantaisi hevosia, joita piti paljon suuremmassa arvossa kuin itseään? Ei sitä voinut todistaa millään muulla kuin sillä, ettei koskaan tehnyt niin. Hänelle ei ollut annettu mahdollisuutta.
"Et tahdo joutua syömään minun tekemiäni brownieita", Bex naurahti koettaen karistaa murheet mielestään varsin huonolla tuloksella. Hän voisi nauttia pienestä kisailusta siskon kanssa pellolla. Unohtaa edes pieneksi hetkeksi, että oli vaihtanut kiiltäväkarvaiset urheiluhevoset takkuisiin, tikittävällä askeleella kipittäviin poneihin.

"Tai sitten todistat olevasi aikuinen." Hilda muistutti. Se oli mahdollisuus. Hän vilkaisi Bexiä, miettien hetken.
"Totta. Ehkä hidastan Happya tahallani."

Millä hän todistaisi olevansa aikuinen, jos puolitoista vuotta hevosten treenaamista ei ollut riittänyt vakuuttamaan Charlesia siitä? Ei, hän ei voisi roikkua seuraavaa vuotta tyhjän päällä koettaen todistaa miehelle, että oli edelleen sama nainen, joka oli luovinut Dianan Burghleyn voittoon.
"Onnea yritykseen. Happy pian kiukustuu sinuun", Bex kiusasi. Ihan kuin se olisi mahdollista. Poniori oli kenties lempein nelijalkainen, joka tallilta löytyi.

"Ei Happy suutu koskaan." Hilda naurahti pehmeästi. Ei suloinen poni olisi koskaan tehnyt niin. Hän silittipehmeää karvaa, hymyillen leveästi.

"Tiedän", Bex huokaisi. "Yritin vain varmistaa, ettet antaisi minun voittaa tarkoituksella." Olisihan hänen pitänyt tietää, että Hilda tunsi vanhan poniorin ihan yhtä hyvin kuin hänkin.

"Minä haluan vielä elää." Hilda vastasi vakava hymy kasvoillaan. Vain hän osasi hymyillä silmillään, kun suu oli täysin suora viiva.

"Hei! En ole aivan niin toivoton keittiössä, kiitos vain!" Nainen kurkotti tuuppaamaan siskonsa käsivartta, vaikka se vaatikin hieman venymistä pienemmän ponin paljaassa selässä.
"Onnistuin leipomaan keksejä kesällä sen jälkeen, kun putosin ratsastustunnilla. Ja ne kävivät kovasti kaupaksi tallilla!"

Hilda nauroi Bexin tönäistyä häntä, pudistellen kevyesti päätään. Voi luoja tuota.
"Et ole vakavissasi itsesi kanssa. Etkö muka myrkyttänyt ketään?"

"En", Bex vastasi päättäväisen pään pudistelun kera. "En edes itseäni. Opin jopa tekemään kalakeittoa ilman, että kukaan kuoli!"

"No niin, mitä sinä sitten horiset? Tietenkin haluan sinun leipovan, koska en jaksa nähdä vaivaa itse!" Hilda nauroi, hakien parempaa asentoa satulassa.

"Omapahan on virheesi", Bex virnisti kääntäessään Cleon pienelle portille, joka erotti heidät sänkipellosta. Hän aukaisi portin näppärästi ponin selästä, odotti että Happy ja Hilda pääsivät toiselle puolen, ja ratsasti sen jälkeen itse läpi sulkien portin heidän perässään.
"Brownieden tähden", nainen virnisti, kannusti ponin käynnissä Happyn rinnalle, samalla kun nakutteli pohkeillaan ja pidätti Cleoa. Poni pysähtyi jalkojaan nostellen isomman ponin rinnalle ja Bex virnisti Hildalle. "3, 2, 1, laukka!" Aikuiset naiset ponien kanssa sänkipellolla. Miten loistava lauantai.

Aikuiset naiset olivat poneilla sänkipellolla lauantaina, koska he pystyivät siihen. Olivat riittävän pieniä ratsastamaan poneja ja myös oli aikaa siihen. Hän pyysi Happylta laukkaa, huomaten jääneen jo jälkeen.
"Mene mene!"

Cleo oli tosiaan ottanut lentävän lähdön, kiitos naisen tavan kerätä pieneen poniinsa turhankin paljon intoa. Welsh heitti pari pientä, varsin iloista pukkia, mitkä saivat Bexin nauramaan yllättyneenä ja takertumaan polvillaan tiukemmin hevosen kylkiin. Hän ei liukuisi täältä alas, kiitos vain. Poniruuna keskittyi laittamaan kaviota toisen eteen vasta, kun Happy ilmestyi rinnalle. Cleo ei selkeästi kyennyt kiihdyttämään ja pukittelemaan samaan aikaan. Hömelö poni. Bex kumartui pienen ratsunsa kaulan ylle kannustaen ponia äänellään kiihdyttämään pienten koipiensa tahtia.
"Anna mennä poika, woohoo!" Nainen hihkui saaden tummanruunikon ponin heittämään vielä yhden ilopukin. Voi Cleo. Äiti ei arvostaisi, jos saisi kuulla, miten hän suorastaan villitsi ponilta moista reaktiota irti. Kummasti äiti ei tykännyt siitä, että tuntiponit kohottelivat takajalkojaan. Kylmä ilma piiskasi vasten kasvoja ja sai posket punottamaan, mutta se ei ollut ennenkään estänyt Bexiä. Ainakin hetken hän saattoi keskittyä vain tähän, hauskanpitoon siskonsa kanssa. Muulla ei ollut väliä. He olisivat yhtä hyvin voineet olla parikymmentä vuotta nuorempia.

Aina välillä Hilda innostui tähän. Harvoin, mutta silloin hän nauroi ja oli huomattavasti vähemmän vanhan naisen oloinen. Hän kannusti ponioria, nauraen pukittelevalle Cleolle. Voi luoja siskoa.

Nämä olivat niitä hetkiä, joita Bex rakasti kaikista eniten hevosten kanssa. Sitä, kun saattoi pitää hauskaa yhdessä. Kun hän tiesi, että hevonen nautti tekemisestä yhtä paljon kuin hänkin. Tai poni, kuten Cleon tapauksessa. Poniruuna viipotti menemään häntä tötteröllä ja korvat hörössä, mutta kuten hän oli arvellutkin, ei ruuna protestoinut pidätteitä, vaan hidasti kuuliaisesti neliltä laukan kautta raville, kun sänkipellon reuna lähestyi.
"Tasapeli?" Bex ehdotti tuulen tuivertamana Hildalle. "Tehdään brownieita yhdessä."

Hilda siirsi Happyn hitaampaan askellajiin ja lopulta käyntiin.
"Sshhh. No niin, oli kivaa, eikö Happy?" Hän rapsutteli poniorin karvaa.
"Hyvä on. Sovitaan tasan."

Bex hymyili leveästi Hildalle. Tässä hetkessä oli helppo todeta, että hän oli tehnyt oikean ratkaisun kiusatessaan siskonsa mukaan maastolenkille, vaikka lupaus Happylla ratsastamisesta oli tainnut tehdä suurimman työn hänen puolestaan.
"Hyvä. Eiköhän niistä sitten tule herkullisia brownieita", nainen naurahti ja käänsi Cleon kohti kotia. Tai no, metsää ja polkuja ja teitä, jotka lopulta veisivät heidät mukavasti takaisin ratsastuskoululle. "Meidän pitäisi tehdä tätä useammin."

Hilda hymyili varovasti. Se hetki, jolloin hän oli vähemmän vanha sielu, ei kestänyt ikinä kauan.
"Teemme aina kun ehdin."

"Ehdit ihan liian vähän", Bex virnisti, vaikka hyvähän hänen oli puhua. Vielä viime viikolla käynnit Greenridgessä olivat olleet tuskin kuukausittaisia tapahtumia. Hän oli tämän viikon aikana ollut enemmän ratsastuskoululla kuin koko vuotena ennen tätä.
"Mitä kaikkea muuta oikein teet kuin vain töitä, kun olet aina niin kiireinen?"

Hilda kohautti olkiaan.
"Luen, leikitän kissoja, teen sukututkimusta omaksi ilokseni... Tapaan paria ystävää. Käyn kuorossa."

Hyvä on, se kuulosti kiireiseltä elämältä, mutta kiireiseltä tavalla, josta hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän ei tehnyt mitään omaksi ilokseen, paitsi ratsasti - mutta sitä ei laskettu. Hän oli käynyt salilla ja tavannut ystäviään lähinnä tallilla, siinä se. Nyt toki tilanne oli toinen. Ehkä hän nyt voisi hankkia harrastuksen, kuten Hilda. Tehdä jotakin, mitä ihmiset tavanomaisesti tekivät.
”Se kuulostaa kieltämättä mukavalta”, nainen totesi hetken pohdittuaan. ”Olen edelleen tulossa silittelemään kissojasi, teit sitten sukututkimusta tai et.”

Ei se oikeasti ollut niin kiireistä. Normaalisti kuoro harjoitteli kerran viikossa ja ehkä kerran kahdessa viikossa oli esitys. Ystäviään hän tapasi ehkä sen kerran viikossa, jos tuntui siltä. Siihen jäi paljon aikaa uppoutua kirjoihin ja juoda naurettavat määrät teetä.

Bex suoristi Cleon pörröistä harjaa ja vilkaisi hymy huulillaan Hildaa.
"Oletko viihtynyt hyvin töissä?" Hän kysäisi. Hilda epäilemättä rakasti historiaa, se oli käynyt vuosien saatossa selväksi, mutta ei kai se aivan sama asia ollut kuin lasten kaitseminen päivittäin koulun käytävillä ja pulpettien ääressä. Hän oli ollut kammottava oppilas, joten hän tiesi hyvin, millaisten haasteiden eteen opettajat saattoivat joutua.

Hilda hymyili leveästi.
"Olen. Töissä on ihanaa." Hän oli liian kiltti valittaakseen hankalista oppilaista ja kultasi mielessään liikaakin ammattinsa varjopuolia.
"Nautin opettamisesta."

"Se on ihana kuulla", Bex vakuutti lämmöllä. Hyvä, että edes toisella heistä oli työ, jossa oli helppo viihtyä. Hän oli rakastanut omaansa, mutta sen ajatteleminen oli turhaa tässä hetkessä. Parempi keskittyä siihen, miten tyytyväinen Hilda oli omassa työssään.
"En tajua, miten sinusta kasvoi tuollainen", nainen naurahti kiusaten. "Minä vihasin koulua, jopa hevosopistoa, ja sinä päätit tehdä siitä urasi." Hän pudisti päätään virne huulillaan, mutta se hiipui hitaasti, kun nainen painoi katseensa ponin valppaisiin korviin.
"Olen sinusta niin ylpeä", hän lisäsi nyt vakavampana, kun käänsi katseensa pikkusiskoonsa. Hilda oli tehnyt elämässään hienosti. Paljon hienommin kuin hän. Kenties isosiskon tehtävä oli epäonnistua, jotta nuorempien polku elämän halki oli helpompi. Hän saattoi ainakin toivoa varoittavana esimerkkinä, jos ei mitään muuta.

Ava ei tuntunut olevan aina samaa mieltä keskimmäisestään. Pitäisi olla vähän sosiaalisempi, vähän menevämpi. Matkustaa vaikka niihin paikkoihin joihin Hilda olisi kuollut onnesta päästessään, eikä vaan haaveilla upeiden historiallisten monumenttien näkemisestä. Hän vain haaveili, ei toteuttanut suunnitelmiaan. Opettajan palkka ei ollut kummoinen, mutta kyllä siitä nyt silloin tällöin olisi yhdelle ihmiselle matkan maksanut.
"Sain sinunkin mieltymyksesi opiskleuun." Hilda naurahti. Hän silitti Happyn kaulaa, vilkaisten Bexiä kun tuon ääni meni vakavammaksi.
"Ja minä sinusta. Oikeasti." Bex oli tehnyt jotain suurta ja ottanut riskejä. Hänelle ystävä ujutti joka kerta eteen artikkelia naisesta, joka oli kuollut asuntoonsa ja kissat käyttäneet emäntäänsä ravintona.

"Todellakin sait", nainen naurahti. Siitä ei ollut epäilystäkään. Hänellä ei ollut ollut pienintäkään mielenkiintoa istua aloillaan ja kuunnella, kun joku muu puhui. Hän oli tahtonut tehdä ja kokeilla ja nähdä ihan itse. Ainoat kerrat kun hän oli ollut edes hetken hiljaa, olivatkin olleet ne kerrat, kun heidät oli viety museoihin. Hän oli tosin kyllästynyt katselemaan maalauksia muutaman ensimmäisen nähtyään, mutta ainakin nainen oli hetken osoittanut jonkinasteista mielenkiintoa opiskeluun. Kai se nyt edes oli jotakin?
"Siihen ei ole kovin suurta syytä juuri nyt", Bex totesi huultaan purren. Ylpeys ei ollut asia, joka istui tähän hetkeen elämässä.

"Olen silti." Hilda totesi varmaan sävyyn. Hän olisi aina ylpeä siskostaan, oli miten oli. Bexiä oli näkynyt niin vähän viimeaikoina, eikä se tällä kertaa ollut hänen syynsä.

Hän hymyili pienesti siskolleen. Ehkä hänkin voisi vielä jonakin päivänä olla ylpeä itsestään. Nyt se tuntui mahdottomalta, mutta kukaan ei tiennyt, mitä tulevaisuus toisi tullessaan.
"Kiitos", hän kiitti pehmeästi ja kurkotti koskettamaan Hildan polvea poninsa selästä.

Siskoksista nuorempi hymyili pehmeästi, tökkäisten Bexiä jodhpurin kärjellä käteen.
"Olet rakas. Idiootti."

"Mielenkiintoinen yhdistelmä", Bex naurahti. Hän ei voinut kieltää olevansa idiootti, joten miksi suotta protestoida. Idiootti tuntui olevan yhtä erottamaton osa häntä kuin selkärankakin.

"Kuvaa sinua." Hilda näytti kypsästi kieltään. Useammat maastolenkit kuukaudessa olisivat ehkä nuorentaneet hänen käytöstään muuallakin.

"Julmaa", Bex syytti naurua äänessään. Hän kurkotti nykäisemään Hildan takinselkämystä, vaikka se tarkoittikin, että hänen täytyi viedä Cleo aivan Happyn rinnalle. Tuntiponit eivät onneksi olleet potkimaan taipuvaa sorttia.
"Mutta ainakin olen sentään rakas!" Nainen lisäsi virnistäen ja kannusti pienemmän poninsa raville.

Hilda heilahti Happyn selässä, kannustaen sen ottamaan Cleon kiinni.
"Älä yritä karata siinä! Minulla on isompi poni!" Aikuiset naiset...

"Minulla on nuorempi poni!" Bex lällätti olkansa yli. Aivan kuin se tekisi mitään eroa, kun Happy oli edelleen täysissä voimissaan. Cleo ravasi lyhyellä, tikittävällä askeleella, jossa istuminen vaati aivan erilaisia lihaksia kuin edes Duffyn lennokas lisätty ravi oli vaatinut.
"Tämä ei ehkä ollutkaan ihan niin hyvä idea", nainen nauroi koettaen houkutella ponistaan edes hieman pidempää raviaskelta, jotta ei tuntisi olevansa pikakiiturin selässä.

Ainakin Hilda sai siskonsa kiinni, luojan kiitos.
"Hah! Ja tässä me menemme, heihei!" Ei ollut ehkä hyvä idea kilpailla ravilla pitkin tietä, mutta noh. He olivat tehneet tätä lapsenakin.

"Pah!" Bex puuskahti ja kannusti Cleoa eteen koettaen samalla takoa yksinkertaisen tuntiponin kalloon, ettei hän tahtonut nopeampia vaan pidempiä askelia. Se ei kuitenkaan toiminut, joten huokaisten nainen puristi polvillaan ponin kylkeä ja nousi kevyeen istuntaan, tai ainakin niin lähelle sitä kuin mitä pyöreän, paljasselkäisen ponin selässä pääsi. Hän antoi Cleon hiihdellä aivan Happyn hännässä kiinni.
"Et pääse karkuun", hän lällätti siskolleen. Kyllä äiti olisi nyt ylpeä lapsistaan.

Olisi varmasti. Mutta ainakin he tekivät jotakin sovussa ja yhdessä.
"Pääsenpäs." Tai sitten ei. Happy pinkoi ravissa minkä koivistaan pääsi.

"Etpäs", Bex vastasi näyttäen kieltä siskonsa selälle. Cleo rikkoi laukalle, mutta Bex ei korjannut ponia. Olihan laukka paljon mukavampi askellaji hänelle kuin ravi, joten mitä sitä suotta hidastelemaan. Ainakaan Happy ei voinut kadota Hildan kanssa taivaanrantaan, vaikka poniorilla olikin etunaan suurempi koko ja kyky venyttää askeltaan kuin hienokin kilparatsu.
"Hops, äiti ei arvosta jos kaahataan pihaan", nainen havahtui kun ponit kääntyivät suorastaan oma-alotteisesti tielle, joka vei Greenridgeen. Hän pidätti Cleoa nauraen. Ehkä he voisivat edes sen verran uskotella olleensa vastuuntuntoisia aikuisia, että palaisivat ponien kansa käynnissä tallipihalle.

Hilda hidasti Happya istumalla alas. Rauhoitupa nyt mussukka, äidin ei tarvitsisi saada hepulia. Posket punoittaen Hilda jalkautui ponin selästä pihassa, taputtaen sen kaulaa.
"Olet ihana."

Bex liukui alas Cleon paljaasta selästä ja totesi hetkessä, että oli kerännyt ratsastushousuihinsa tyylikkäät talvikarvapaikat. Nainen pudisteli pahimmat poninkarvat housuistaan ennen kuin talutti ponin sisään talliin, jossa oli jo huomattavan paljon enemmän elämää kuin heidän lähtiessään. Tuntilaiset sekä tuntiponien hoitajat olivat selkeästi alkaneet löytää paikalle paljon suuremmissa määrin. Hän luovutti ponin esiteinin haltuun, joka näytti varsin onnelliselta voidessaan harjata Cleoa. Ollapa vielä niin nuori, että jaksoi iloita moisesta.
"Sepäs oli hilpeä aloitus viikonlopulle", Bex totesi. Kuka sitä nyt muka perjantaina jo viikonloppuaan aloittelisi? "Mennäänkö katsomaan, löytyykö vanhempien kaapeista brownietarpeet?"

Hilda antoi Happyn toisen lapsen käsiin, tervehtien yhtä oppilastaan hymyllä. Tyttö liukeni vauhdilla näkösältä. Hmmh, miksi opettajan tapaaminen oli muka noloa? Lapset.
"Niin oli. Ja mennään. Haluan brownieita ja teetä."

"Kuulostaa täydelliseltä", Bex ilmoitti riisuen kypäränsä. Hän pöyhäisi toffeenruskeita hiuksiaan yhä edelleen niiden lyhyydestä yllättyen, ja kypärä kainalossaan tarttui Hildan käsivarteen. Browniejahtiin, siis! Hän oli äärimmäisen kiitollinen siitä, että sisko oli tullut kylään juuri nyt. Hän olisi seonnut, jos olisi joutunut viettämään vielä yhden päivän sisätiloissa ilman tekemistä.