You wanted some action...

//Halukkaille tervetuloa onnettomuuspaikalle :D//

“Sitten vaan odottamaan Infinity Waria,” Alfonson ystävä sanahti heidän astuessa ulos elokuvateatterin pääovista. Uusin Thor oli tosiaankin vastannut odotuksia, ja kenties hieman enemmänkin. Vaikka jotkut, pääosin DC-fanboyt, valittivatkin Ragnarökin olevan aivan liian pirteä supersankarileffaksi, Alfonso ei voinut muuta kuin tuhista noille kommenteille. Makuasiat, eikö niin? Suurimman osan mielestä Ragnarök toimi. Ainakin Alfonsolle elokuva oli lähellä täydellistä.
“Niinpä, tuskalliset viisi kuukautta,” Alfonso naurahti pikaisesti vastaukseksi Markille. Ragnarök oli tosiaan jättänyt janoamaan lisää. Sentään vanhat elokuvat pystyisi maratoonaamaan ennen seuraavan leffan ilmestymistä. Niillä ja Black Pantherilla tuon kärsimättömyyden saisi kuriin siksi aikaa ennen kuin Infinity War olisi valmis maailmalle.

Keskustelu elokuvasta jatkui miesten jatkaessa matkaa eteenpäin. Juoni, hahmot, universumi... Kaikkia käytiin läpi innostuneina, aiheesta toiseen levottomasti hyppien. Ennen pitkää kaksikon kuitenkin tuli aika jatkaa matkaa eri suuntiin. Totta puhuen Alfonso olisi voinut jatkaa juttelemista koko yön. Hän kuitenkin päätti tyytyä kiltisti yksin kotiin menemiseen. Kaikelle olisi aina aikaa myöhemmin. Lisäksi kotona odotti tietokone. Kaikki pienet yksityiskohdat jotka olivat menneet ohi avautuisivat netin maailmaan sukeltaessa. Olihan elokuva ollut jo ulkona muutaman viikon. Totta kai kaikki sen pikkuseikat olivat jo kaluttu täysin leffanörttien käsissä. Siispä Alfonso hyvästeli ystävänsä hymyllä ja kätensä heilautuksella ennen kuin hän lähti kulkemaan kohti kotiaan.

Puolimatkassa Alfonson havahdutti ajatuksistaan kova auton moottorin jylinä, jonka lähde paljastui pian hurjaa ylinopeutta ajavaksi autoksi. Tummatukkainen katsoi vastaantulevaa autoa pää kallellaan. Mitä ihmettä joku luuli saavuttavansa tuollaisella ajamisella? Toki ilta oli jo aika pitkällä, joten ruuhkaa ei ollut, mutta jokainen, jolla olisi edes hiukan järkeä päässä, tajuaisi olla kaahailematta noin. Yllättäen joku puolisokea ihminen kääntyi sivutieltä suoraan kaahailevan auton eteen. Miltei olematon reagointiaika johti takaa tulevan autoilijan osalta väistöliikkeeseen, joka päätyi lähes Alfonson kautta tietä vierustavaan tiilimuuriin.

Hetken aikaa Alfonso seisoi kävelytiellä hämillään eteensä tuijottaen. Hän ei ollut saanut aikaa edes säikähtää. Vain muutama vaistonvarainen askel taaksepäin oli pelastanut hänet varmoilta vammoilta. Shokistaan maan päälle palautuessa Alfonso tajusi kääntyä katsomaan kohti muuria törmännyttä autoa. Jälki näytti puhtaasti sanottuna pahalta. Vauhti, jolla auto oli muuriin törmännyt, ei ollut millään mittapuulla hiljainen. Alfonso harppoi pitkin askelin auton luo. Hän avasi kuljettajanpuoleisen oven ja katsoi auton sisään. Kuski oli nuori mies ja hänen vierellään istui samanikäiseltä vaikuttava nainen. Naisella sentään oli ollut turvavyö, mutta mies ei ollut näköjään vaivautunut toimimaan järkevästi. Miehen pää oli ilmeisesti osunut johonkin. Verenvuoto ainakin viittasi siihen suuntaan. Mies ei ollut tajuissaan, mutta nainen sen sijaan nyyhkytti hiljaa. Onneksi tuo näytti selvinneen suhteellisen vähin vammoin. Alfonso haki sanoja tilanteeseen ja avasi suutaan muutaman kerran sanoakseen jotain.
“Älä huoli, soitan apua”, Alfonso totesi naiselle viimein, mutta nainen ei reagoinut muuten kuin vilkaisemalla häntä. Mihin Alfonso oli oikein joutunut? Tämänhän piti olla rauhallinen ilta sen sijaan, että hän joutuisi todistamaan autokolaria.
“Tätähän juuri kaipasinkin”, hän mutisi itsekseen suoristautuessaan auton viereltä.

Oliver oli ajanut Hexhamiin viettämään iltaa ystävien kanssa, kun oli kerrankin vapaalla jalalla ennen iltamyöhää. Tallityöt tuppasivat pitämään kiireisinä silloin, kun iltatalli vaati tekijää - ja jos ei, niin aamutallin aikainen herätys viimeistään esti lähtemästä illanviettoon. Nyt hän oli kuitenkin siinä onnekkaassa asemassa, että oli illan vapaalla eikä joutaisi heti aamukuudelta töihin seuraavana päivänä. Se jos mikä antoi syytä hypätä vanhan, ruosteisen pikkuauton rattiin ja lähteä maanteitä pitkin kohti Hexhamia. Hänen pieni autonsa, joka oli kestänyt monet kylmät talvet vain muutaman kerran hyytyen. Parikymmentähän oli ihan pieni luku, eikö? No, niin tai näin, samaan pieneen autonrämään hän oli laittanut uskonsa tänäkin iltana, kun ei tahtonut lainata Fairchildien autoja. Ihan vain siltä varalta, että joku työkavereista oikeasti tarvitsisi kulkupeliä päästäkseen ruokakauppaan tai kotiin tai jonnekin.
Mies hoilasi radiosta soivan rock-kappaleen tahdissa ajellessaan lähemmäs Hexhamin keskustaa. Hän vilkuili kojelaudalla hohtavaa kelloa tietäen, että oli jälleen myöhässä ajasta, jolloin he olivat sopineet näkevänsä ystävien kanssa. Ihan kuin siinä olisi ollut mitään uutta. Hän oli aina myöhässä, joskus minuutin, joskus puoli tuntia, joskus päiviä, mutta myöhässä kuitenkin. Ystävät varmasti tiesivät sen, eivätkä edes odottaisi häntä paikalle hetkeen.
”Hitto!” Mies kirosi, kun vauhdikkaasti ajava kuljettaja ohitti hänet takaa. ”Kaikkia tunareita sitä liikenteeseen mahtuukin”, Oliver puhahti katsoessaan, miten auton punaiset takavalot katosivat näkyvistä. Hänkin ajoi yleensä reippaasti, mutta ei tällaisella alueella eikä missään nimessä noin lujaa. Vastuutonta toimintaa, jos häneltä kysyttiin.

Oliver vaihtoi radiokanavaa, kun rock-musiikin tilalla alettiin soittaa jotakin romanttista balladia, joka kuulosti niin masentavalta, että vähempikin saisi raavaan miehen itkemään. Parempi etsiä joku toinen kanava, jolla olisi enemmän menoa ja meininkiä. Mies hapuili radion säätimiä irrottamatta katsettaan tiestä, mikä oli hyvä ratkaisu, sillä varsin nopeasti edessä oli aivan liikaa valoja tavalliselle, tuskin katuvaloin valaistulle tienpätkälle. Oliver hidasti pienen auton vauhtia ja päätyi pysähtymään tien laitaan kokonaan, kun näki koko onnettomuuspaikan. Hän naksautti hätävilkut päälle ja jätti autonsa käyntiin, jotta vanha akku ei täysin kuolisi, kun ajovalot toivat lisää valoa tienpätkälle.
”Olitko kyydissä?” Mies kysyi huomatessaan toisen miehen liikkuvan muuriin törmänneen auton luona. Pikainen vilkaisu ruttaantuneeseen autoon sai hänet epäilemään vahvasti, että kyseessä oli sama kulkupeli, joka oli kaahannut hänen ohitseen vain minuutteja aiemmin.

Juuri kun Alfonso oli kaivamassa puhelintaan takintaskusta, kauempaa kuulunut ääni sai hänet vilkaisemaan sen suuntaan. Italialainen pudisti päätään lähestyvän miehen kysymykselle samalla kun hän vetäisi puhelimensa näkyville. Alfonso näppäili nopeasti hätänumeron valmiiksi näytölle samalla kun puhui paikalle ilmestyneelle miehelle.
“En. Jäin melkein alle”, Alfonso totesi. Samalla hän muisti nyt nokka rutussa tienposkessa olevan auton eteen kiilanneen kulkuneuvon. Miehen katse tutki ympäristöä, etsien kyseistä menopeliä, mutta sitä ei näkynyt missään. Ei sillä, että asialla olisi ollut kovinkaan suurta merkitystä, mutta olihan kuskilla sentään edes velvollisuus auttaa onnettomuuspaikalla, jos ei muuta.
“Hitto. On siinäkin vastuullisia ihmisiä”, Alfonso mutisi puoliksi itsekseen. Samalla sekunnilla hän nosti puhelimen korvalleen. “Soitan apua heille. Jos pystyisit millään tarkistamaan kyydissä olevan naisen vointia? Hän vaikutti aika järkyttyneeltä”, Alfonso ehdotti vaalealle miehelle.

"Hyvä että olet kunnossa", Oliver vastasi kiiruhtaen puolijuoksua lähemmäs. Puhelin oli unohtunut pelkääjänpaikalle, mutta onneksi Alfonso oli jo hoitamassa hätäkeskukseen ilmoittamista itse.
"Tietenkin", mies vakuutti nyökäten. "Luulen, että tämä on sama auto, joka ohitti minut varsin uhkarohkeasti muutamaa minuuttia aiemmin", Oliver pohti ääneen ennen kuin pysähtyi oven viereen ja kumartui kyydissä istuvan naisen puoleen.
"Hei, ei mitään hätää, autetaan sinut jalkeille", mies jutteli rauhallisesti kurkottaen naisen yli aukaisemaan turvavyön, joka oli säästänyt naisen pahimmilta kolhuilta. Kauhistuneena nyyhkyttävä nainen vaati apua päästäkseen jaloilleen, ja näytti siltä, ettei pysyisi kauaa pystyssä. Oliver talutti naisen omalle autolleen ja istutti takapenkille kääntäen lämmöt täysille, kun nainen tärisi päästä jalkoihin. Hän epäili sen olevan enemmän säikähdyksen kuin kylmyyden aiheuttamaa, mutta pieni lämpö ei ollut koskaan haitannut ketään. Hän varmisti vielä naisen olevan kunnossa, ennen kuin sulki oven päätään hiljaa pudistaen. Hän ei tahtonut edes kuvitella, millaista oli olla auton kyydissä, joka menetti hallinnan näin totaalisesti.
"Mitä oikein tapahtui?" Mies kysyi Alfonsolta palatessaan takaisin ruttaantuneen auton luokse. "Saitko mitään arviota poliisien saapumisesta?" Hän epäili, ettei ambulanssi ehtisi paikalle niinkään nopeasti kuin poliisit, mutta joskus hän oli saanut yllättyä siitä, miten tehokkaita hätäajoneuvot olivat.

Alfonso seurasi sivummalta naisen autosta toiseen siirtämistä samalla kun hän hoiti avun hankkimisen. Onneksi nainen kykeni sentään kävelemään, vaikka näytti olevan aivan hajoamisen partaalla. Alfonso oli äärimmäisen kiitollinen siitä, että hän oli selvinnyt tilanteesta ehjin nahoin sekä itsensä että autossa olleiden takia. Jos hän olisi jäänyt sivulliseksi uhriksi, kaksikolla ei olisi ollut apua ennen paikalle pelmahtaneen Oliverin saapumista, vaikka toisaalta eihän kolarin sattumisesta Oliverin ilmestymiseen ollut kulunut kuin muutama minuutti, jos sitäkään.

Puhelu oli hoidettu ennen kuin Oliver palasi autoltaan. Alfonso oli siirtänyt huomionsa kolariautossa yhä olevaan mieheen. Tuo vaikutti olevan yhä hengissä, mutta tuota ei kuitenkaan uskaltanut mennä liikuttelemaan paikaltaan. Miehellä saattoi olla joitain vammoja, jotka ottaisivat itseensä tietämättömän käsittelyssä. Ensi kertaa elämässään Alfonso katui sitä, ettei kuunnellut pienenä yhtä vanhempiensa lukemattomista toiveista ja opiskellut lääkäriksi. Ei sillä, että hän olisi koskaan ollut pätevä opiskelemaan edes sairaanhoitajaksi. Tajuttomana autossa olevan miehen vaan olisi paras saada ammattilaisia ympärilleen mahdollisimman nopeasti. Vaikka tilanne ei vaikuttanut siltä, että miehen henki olisi välittömässä vaarassa, oli se silti huolestuttava. Tajuttomuus ei koskaan ollut hyvä merkki, eikä miehen verenvuotokaan hyvältä näyttänyt.

Alfonso kääntyi Oliverin puoleen tuon heittäessä muutaman kysymyksen ilmoille.
“Heillä menee korkeintaan kymmenen minuuttia”, mies totesi Oliverin jälkimmäiseen kysymykseen.
“Mitä tulee siihen, mitä täällä tapahtui… Niinkuin aiemmin sanoitkin, he ilmeisesti hurjastelivat hieman. Joku kaartoi tuolta auton eteen ja kuski väisti seinää päin. Se joku kehtasi lähteä paikalta tarkistamatta tilannetta”, Alfonso kartoitti tilanteen kulkua pikaisesti toiselle, viitaten käden heilautuksella sinne, mistä toinen auto oli ilmestynyt. Paikalta poistunut henkilö oli tosissaan ollut vastuuttomin ihminen, johon Alfonso oli koskaan törmännyt. Onneksi tilanne vaikutti olevan hallinnassa, kunhan tajuton mies saataisiin hoitoon.

"Hyvä", Oliver vastasi. Kymmenen minuuttia ei ollut liian pitkä aika. Kuljettaja pärjäisi kyllä siihen asti, vaikka näyttikin hurjalta lojuessaan tajuttomana ratin päällä. Jos hän jotain oli kuitenkin tallilla työskennellessä oppinut niin sen, ettei tajuttomia ihmisiä lähdetty liikuttamaan kuin äärimmäisessä hädässä. Siinä onnistuttiin vain aiheuttamaan enemmän harmia, kuin jos ei olisi tehty yhtään mitään, joten hän ei aikonut koskeakaan kuljettajaan. Se jääkööt ammattilaisten tehtäväksi, jotka osaisivat hoitaa miehen sairaalaan tarpeellisten tukien avulla. Heille ei jäänyt muuta tehtävää kuin odottaa, että virkavalta saapuisi välkkyvine valoineen. Nainen oli lämpimässä ja turvassa hänen autossaan, eikä vaikuttanut olevan huonossa kunnossa. Kenties naiselle olisi voinut pitää seuraa, mutta hän epäili, että kaksi vierasta miestä olisivat enemmän pelottavan puolella kuin varsinaisesti rauhoittavaa seuraa.

"Voi luoja", Oliver pudisti päätään, "kaikenmoisia helvetin tunareita liikenteen päästetäänkin. Mielentilatutkimuksen täytyisi olla pakollinen osa ajokortin saamista, niin noin itsekkäitä, vastuuttomia henkilöitä ei olisi ratin takana." Kuka tosissaan kehtasi poistua onnettomuuspaikalta varmistamatta, miten oli käynyt? Varsinkin, jos oli osasyyllinen onnettomuuteen? Hän ei olisi voinut ajaa ohitse, joten miten kukaan muukaan oli kehdannut jättää kolarin huomiotta. Onneksi Alfonso oli ollut paikalla heti, eikä hänkään ollut ollut kaukana. Muutoin tie vaikutti varsin hiljaiselta, sillä kolaroinutta ohittajaa lukuunottamatta hänkään ei ollut hetkeen nähnyt muita autoja, eikä kukaan ollut ajanut heidän ohitseen sen jälkeen, kun hän oli pysähtynyt. Ties kuinka kauan apua olisi jouduttu odottamaan, elleivät Alfonso ja hän olisi osuneet paikalle. Ja sitten kolarin toinen osapuoli kehtasi vain ajaa pois paikalta!

"Sääli autoa, tuota ei kyllä korjaa enää mikään", mies totesi kääntäen huomionsa muuriin törmänneeseen autoon lähinnä varmistaakseen, että kuljettaja oli edelleen tajuton eikä vaikkapa pyrkimässä ikkunasta ulos. Parempi keskittyä rutattuun peltiin kuin pohtia, miten kuljettajan kävisi. Ikinä ei voinut tietää, miten vakavia seurauksia kolarilla olisi, ennen kuin lääkärit olisivat tehneet työnsä. Niin moni asia tuntui olevan aina puhtaan tuurin varassa.

Oliverin esittäessä tiukan mielipiteensä ajokortin hankkimisen suhteen, Alfonso kohotti kulmiaan kommentille. Tapansa mukaan hän ei sanonut yhtään mitään, mutta osoitti kuitenkin hieman hämmästystä toisen miehen suorasanaisuutta kohtaan. Hieman hiljaisempana persoonana Alfonso kun ei itse koskaan esitellyt mielipiteitään avoimesti, ja vaikka hän olikin tottunut ympäröiviin sosiaalisiin ihmisiin, napakat mielipiteet tuntemattomilta yllättivät Alfonson joskus. Asiasta Alfonso oli kyllä samaa mieltä. Auton ratissa oli nykyään yhtä sun toista hullua, ja vaikkei hän itse omistanut autoa, oli hän silti hankkinut ajokortin, eikä kehdannut koskaan käyttäytyä liikenteessä yhtä tökerösti kuin onnettomuuden kummatkin osapuolet olivat toimineet.

Alfonso päästi ilmoille myöntävän äännähdyksen Oliverin kommentoidessa auton tilaa. Se tosiaan näytti olevan pelastamattomissa. Ei sillä, että kuski tulisi tarvitsemaan autoa pitkiin aikoihin.
“Sentään auto, eikä henki”, Alfonso mutisi lopulta. Hänkin käänsi katseensa romuttuneeseen autoon ja sen sisällä olevaan henkilöön, mutta laski sen hetken päästä maahan. Näky oli aika rujo, ja mieluummin Alfonso olisi jättänyt sen näkemättä. Vaikka nykyaikana väkivaltaa sun muuta pidettiin viihteenä, todellisuudessa se ei ollut enää niin kaunista. Vaikka sitä luuli, että itsensä oli turruttanut kaikelle katsomalla ties mitä, tosipaikan tullen asiat todistuivat toisenlaiseksi. Yhtään heikkohermoisempi henkilö ei varmaankaan olisi kyennyt toimimaan tilanteessa järkevästi, eikä tilanne ollut edes niin paha. Ainoa asia, mikä Alfonson olon sai hieman huonoksi oli veren määrä. Tavallinen haava kun ei vuotanut puoliakaan siitä määrästä, joka miehen päälaesta oli valunut.

[Anteeksi kestosta!]

"Sentään", Oliver vastasi. Onnettomuudessa olisi ehdottomasti voinut käydä huonomminkin, joten tämä oli oikein hyvä vaihtoehto. Kukaan ei jäisi murehtimaan autoa, kun oli ollut niin lähellä, ettei koskaan enää tulisi murehdittua yhtään mitään. Mies vilkaisi tajutonta kuljettaa ratin takana ja kumartui lähemmäs tarkistamaan, että mies hengitti edelleen.
"Pään haavat ovat aina kyllä niin rujoja", mies irvisti pienesti. Vaikka tallilla tottui naarmuun kuin naarmuun niin hevosissa kuin ihmisissä, ei hän silti voinut väittää erityisemmin nauttivansa autossa leijuvasta ruosteisesta veren hajusta. Veri ei koskaan tarkoittanut mitään hyvää. Haavan verenvuotoa olisi kuitenkin turha yrittää tukahduttaa, sillä pään haavat vuosivat aina runsaasti ja he eivät voisi painaa haavaa voimalla riskeeraamatta kuljettajan liikuttamista. Ei olisi sen arvoista painaa haavaa, jos se johtaisi suurempiin ongelmiin niskan kanssa.

Mies istahti tien pengermälle, sillä hän ei lainkaan luottanut itseensä jalkeilla. Tahto tehdä jotakin, ihan mitä tahansa, oli aivan liian vahva vain aloillaan seisoskeluun. Parempi istua alas, ennen kuin hän huomaisi tökkivänsä kuljettajaa tai häiritsevänsä oman autonsa lämmössä istuvaa matkustajaa. Kenties nuorelle naiselle olisi voinut mennä pitämään seuraa, mutta hän epäili ettei olisi kovinkaan hyvä lohduttamisessa ja rauhoittelussa.
"Mikseivät ihmiset vain voi ajaa rauhassa näillä teillä", hän huokaisi päätään pudistaen. Hyvähän hänen oli sanoa, kun vauhtia kertyi hetkessä hieman liikaa hänellekin, mutta ainakaan hän ei ollut koskaan lähestynyt risteyksiä niin vauhdikkaasti, kuin mitä tämä kuljettaja oli tuntunut tekevän.