[Y] Fairytale gone bad

Perjantai 17. marraskuuta 2017 – Samuelin ja Yvetten asunto, Harrington Road, Lontoo

”Samuel?!”
Vasta ovesta astunut mies huokaisi syvään, hieroen kasvojaan. Hän oli kirjaimellisesti päässyt sisälle noin kaksikymmentä sekuntia sitten. Hyvin niukkaan cocktailmekkoon (epäilemättä helvetin kallis coutureluomus jonka Yvette oli ostanut Pariisin muotiviikoilta) pukeutunut nainen asteli eteiseen, kääntäen selkänsä miehelleen.
”Napit. Kiinni.”
”Minä en ole mikään henkilökohtainen pukijasi.”
”Älä jäkätä ja laita ne napit kiinni. Olin myöhästyä tämän takia.”
Väsynein sormin kokki napitti pienet sametilla päällystetyt napit kiinni. Sen jälkeen hän juoksutti sormet läpi kurittomasta hiusreuhkastaan, väsynyt katse alati surumielisen oloisilla kasvoillaan.
”En varmaan saa kysyä minne olet menossa, vaikka meillä piti olla koti-ilta?”
”Me olemme. Äkkiä suihkuun. Puku on pukupussissa sängyllä.”
”M-mitä?”
Samuel tunsi punan kokohavan kasvoilleen, samalla kun mies painoi sormet ohimoilleen.

Yvette taputti miehen olkaa kannustavasti, astellen etsimään korkokenkiä. Tuo ei jättänyt aviomiehelleen muuta vaihtoehtoa kuin seurata perässä, samalla kauluspaidan nappeja auki napittaen. Hän oli menossa kyllä suihkuun, mutta ei lähdössä ulos, ellei vaimolla olisi tarjota todella hyvää syytä.
”Edustustilaisuus, unohdin mainita tästä.”
Yvette unohti hyvin usein mainita muotitalojen järjestämistä juhlista, joihin Samuelin odotettiin saapuvan kiltin aviomiehen lailla. Hän alkoi ymmärtää miltä niistä naisista tuntui, jotka olivat aviomiehensä käsivarressa somisteena.
Hän oli Yvetten somiste.
”Onko pakko?”
”On, tai voit samantien siirtää peittosi ja tyynysi vierashuoneeseen?”
Yveten äänessä oli se tietty sävy. Samuel viskasi kauluspaidan sängylle, heittäen harmaat suorat housut paitansa seuraksi. Pikainen suihku, sängen ajo ja partavettä päälle. Tummanharmaan puvun pukemiseen ei mennyt kauan. Sivusilmällä Samuel vilkaisi vaimoaan, kun kiinnitti kalvosinnappeja peilin edessä.
”Olisin ollut mieluummin kotona kanssasi, ihan kahdestaan.”
Yvette katsoi hetken miestään, ottaen askeleen lähemmäs. Samuel kohotti toista kulmaansa. Hän ei uskonut että vaimonsa olisi tästä pahoillaan tai muuttaisi mielensä. Tulossa oli jotakin muuta.
”Mehän menemme! Minä olen ravannut sadat tylsät tilaisuudet kanssasi, joten sinä tulet mukaan. Nyt. Sieltä saa alkoholia.”
”Sitä ei ole koskaan tarpeeksi.”
”Ei niin, koska lehdistö ei saa kuvitella mieheni olevan keski-ikäinen juoppo.”

Yvette heitti kaapista miehelleen mustat nahkakengät, jotka Samuel istuutui pukemaan mukisematta jalkoihinsa. Vasta silloin Yvette asteli hänen luokseen ja painoi miehen huulille pehmeän suukon.
”Oliko tuo anteeksipyyntösi? Olen tehnyt kaksitoista tuntia töitä tänään.”
”Onko se minun syynni?”
Yvette totesi hyvin kärkkäästi, katsoen miestään vihertävät silmät leimuten. Selvä, miehen ei tosiaan kannattaisi aloittaa tätä tänään. Naisen kopisteltua viimeisen kerran tarkistamaan meikkiään, Samuel kaivoi puhelimensa esiin. Hän lähetti Aidalle valitusvirren siitä, miten ei olisi halunnut lähteä tänään juhlimaan – mutta jos tuolla olisi aikaa, nähtäisiinkö huomenna vaikka Boutiquessa drinkeillä? Elikin voisi tulla juomaan kivennäisvettä.

Perjantai 13. huhtikuuta 2018 – Alkuyö, Lontoo

Boutiquen VIP-tilaisuuden kanssa oli tyritty ja selviteltyään sitä ties montako tuntia Acapellan vuoron päätteeksi, Samuel sai vihdoin raahauduttua kotiin ja siellä suihkuun. Jos hän ei olisi päässyt lähtemään nyt, mies oli melko varma että eräs, hieman liian rennoksi itsensä juonut naisihminen olisi käynyt liian tuttavalliseksi.
Muriel ystävällisesti muistutti usein että kastroi hevosiakin ammatikseen.
Suihkusta tullessaan mies vilkaisi naurettavan kalliin kauluspaitansa kauluksia, pyöräyttäen silmiään. Mahtavaa, tummanpunaista huulipunaa. Kuivapesulassa vielä joku juoruakka narauttaisi hänet lehdille. Samuel kaivoi puhelimensa housujen taskusta ja nakutti Murielille viestin.
Ihan vain tiedoksi, että hän oli kerrankin syytön, jos nyt jostain tällainen legenda tulisi.
Pesulalaskukin jäisi hänelle paidasta jonka nainen oli ryönännyt, hitto soikoon.

Pyyhe lanteillaan huippukokki tassutteli keittiöön, käänsi lieden päälle ja otti kaapista aineksen munakkaaseen, jonka voisi täyttää kylmäsavukinkulla ja kasviksilla. Samalla hän kaatoi itselleen lasin punaviiniä jo avatusta pullosta.
Munakas hellalla kypsymässä ja kasvikset pilkottuina. Samuel saattoi vastata pariin Aidan lähettämään viestiin, naureskellen.
”Kelvoton, hävytön tyttö, mitään sekään oppinut...”
Mies mutisi huvittuneena itsekseen ja laittoi puhelimen pois kun kaatoi täytteen munakkaaseen ja nosti sen siististi lautaselle.
Syötyään hän siisti heti keittiön ja heittäytyi sohvalle makaamaan. Edelleen vain pyyhkeessä. Hän etsi oikean numeron puhelimestaan, huomattuaan että Facebook vihjasi naisen olevan edelleen paikalla.

”Hei kamala naiseni. Miten voit? Entä Pikkuloinen? Älä siinä säksätä minulle, olin tämän kerran syytön uhri. En tosiaan haluaisi, saatika uskaltaisi ottaa, toista naista syliini kun sinä olet pohjoisessa.”
Mies nauroi sillä omalaatuisella soinnilla, pudistellen päätään, hieraisten massiivista nenäänsä.
”Ja kuule, voisin tulla ensi viikolla pohjoiseen. Saisit tulla makutuomarikseni uuden liiketilan kanssa. Kerran nyt olen siellä kun sinä olet turvonnut manaatiksi, voin hyvin perustaa sinne uuden á la carte-ravintolan. Älä puhise, mitä lääkäri sanoi hermostumisesta? Sitä minäkin. Et saa kiihtyäkään.”
Ja hän ei varsinaisesti auttanut asiaa, mutta milloin hän olisi? Ei kuulunut Samuelin tapoihin, ennen kuin oli todella hätä.
”Sitä sinun pitää kysyä lääkäriltäsi. Minä epäilen että se on sallitua, ainakaan kolmesti. Muista keuhkosi, murupupu. Älä huuda minulle, kurpitsa.”
Hyvä on, hyvä on, eiköhän tässä ollut tarpeeksi Murielin kiusaamista.
”Ei minulla muuta ollut. Halusin vain varmistaa että olette molemmat kunnossa. Sovitaan siitä ensi viikosta tarkemmin. Muriel, onnittele Tempestiä puolestani? Onnittelin Tiarnania, mutta en uskalla edes vilkaista siskoasi päin. Poskeani särkee ajatus. Niin, kiitos. Katson jos lähettäisi heille onnittelukukkia tai jotakin. Olette rakkaita. Nähdään ensi viikolla, hyvää yötä.”
Olo oli peljon levollisempi kun tiesi että Muriel ja pikkuloinen olivat molemmat turvassa.

Perjantai 25. toukokuuta 2018 – 22.35, Harrington Road, Lontoo

Puolihuolimattomasti musta urheilukassi tuli viskatuksi eteiseen. Siellä oli pesuun vietäviä työvaatteita Acapellasta, ei mitään sen ihmeellisempää. Hän huomasi miltein kaipaavansa Murielin koiria, vaikka ei sitä myöntäisikään.
Olisi mukavaa jos ei olisi ihan niin helvetin yksin kun kotiutui töistä, vaikka siellä oli ollutkin tänään kaaos. Miltein tulipalo kun hän oli tullut.
Koeta siinä loihtia huippuillallinen jonkun poliittisen delegaation jäsenille, mitä ne tärkeät ihmiset olivatkaan olleet. Ei oikeastaan juuri nyt kiinnostanut.
Nyt olisi ollut plussaa kun olisi saanut kamalan naisen kainaloon kunhan selviäisi suihkusta. Suihkuun raahautuminen tuntui raskaalta saavutukselta ja töistä otetun ruoan lämmittäminen pannulla oli myös yhdenlainen suoritus. Samuel vilkaisi ulos. Viileähkö ilta, mutta ei sillä ollut väliä.

Mies kaatoi itselleen lasin kylmää valkoviiniä, otti pyyhkeen ja vaihtoi uimahousuihin. Sillä aikaa kaukosäätimellä hallinnoitava palju oli kattoterassilla lämmennyt ja hän saattoi suojan poistettuaan vain sujahtaa lämpimään veteen.
Kun olisi vielä ollut seuraa.
Miten hän tunsikaan olonsa nykyään niin yksinäiseksi? Hän kaipasi Murielia, tuon koiria. Pitäisi ehkä kesällä viettää pidempi pätkä valvomassa Mockinbirdin remonttia. Ehkä pitäisi kysyi kamalalta naiselta haluaisiko tuo tulla Lontooseen. Valitti selkäkipujakin koko ajan, täällä niitä voisi hoitaa kuumassa paljussa.
Kai koiria voisi jossain puistossa lenkittää?

Samuel laski viinilasin kädestään ja venytteli ottamaan vedenkestävään pussiin asetetun puhelimensa. Hän yhdisti tulevan lapsensa äidille.
”Ei, herätinkö? Sitä minäkin, ei paha koskaan nuku. Noh! Jos istut päälleni, minulla on toive miten.”
Se ei ilmeisesti ollut mitä Muriel oli halunnut kuulla.
”En minä nyt vain sitä ajattele! Ajattelin sinun mukavuuttasi, eli jonnin verran ylemmäs. Toki selkäkipujesi kanssa se voisi olla mukavampaa makuultaan... niin! Siitä tulikin mieleeni, haluaisitko tulla Lontooseen? En minä tiedä, pariksi päiväksi? Saat olla pidempäänkin, kai sinun laumasi täällä menisi.”
Mies nauroi matalasti kehräten ja pudisteli päätään. Kulaus valkoviiniä ja elämä ei tuntunut enää ihan niin yksinäiseltä.
”Voisit käydä ostoksilla täälläm minun luottokortillani. Itsellesi ja Pikkuloiselle. Ja vaikka hoitaa selkäkipuasi tässä paljussani. Niin, täällä minä istun lämpimässä kylvyssä ja juon valkoviiniä. Aww, kiitos, minäkin rakastan sinua. Niin, öitä. Ilmoittele.”