[P] Got a secret, can you keep it?

Keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Ärsytti. Kaikki. Aivan helvetin kaikki ärsytti ja kokoajan.
Kun oli kerännyt kierroksia useamman päivän ajan kotona, ajaen itsensa hulluksi mustasukkaisilla ajatuksilla ja huutamalla aviomiehelleen ties monettako kertaa tunnin sisään, Deirdre oli istunut kolaroidun Qashqainsa tilalle hankittuun Mitsubishi Outlanderiin. Hän ajoi tottuneesti Rosings Parkiin, eikä kulkenut maneesille, jossa hänen rakas aviomiehensä piti valmennusta.
Ei, askeleet veivät poikkeuksellisesti karsinalle, kun hän oli saanut henkilökunnalta tietää Bewitchedin olevan sisällä. Pelkästään mustan siropiirteisen pään näkeminen sai kyyneleet silmiin. Witchin musta, silkkinen karva oli peitetty Alankomaiden ratsastajien suosimaa väriskaalaa noudattavalla loimella. Deirdre taputti kirkkaan oranssin fleecen peittämää lapaa pehmeästi.
"Hei tyttökulta. Oliko sinullakin yhtä kamala olo silloin? Niin, minä tiedän. Anteeksi, herkut ovat kaapissa." Hän ei ollut muistanut tuoda edes kauniille tammalleen porkkanaa kaapista. Irlantilaisnainen siveli kaulan mustaa karvaa, selvittäen olemattoman takun tottunein sormin ratsumittaiseksi nypityn harjan seasta. Hän oli yrittänyt pukeutua väljiin vaatteisiin, mutta siltikään hänen vaatteensa eivät jättäneet paljoakaan arvailun varaan. Pelkästään kävelemällä kisakeskuksen vilkkailla käytävillä hevosensa karsinalle hän oli saanut monta pitkää katsetta. Oliko van der Veenin vaimo raskaana? Mutta eikö hän ollut ihan liian vanha?
Niinpä.
"Voi Witch. Anteeksi. Haen kohta porkkanoita. Witch, ei. Ei saa töniä. Olet Julianille kovin rakas, mutta siellä on jotain vielä rakkaampaa." Hellästi hän työnsi tamman päätä kauemmas, sen töniessä hänen vatsaansa herkkuja vaatiessaan.

Täytyi olla vähintäänkin masokisti nauttiessaan rääkkäyksestä, jota kutsuttiin myös valmennukseksi. Kun lihakset polttelivat ja tärisivät ja suussa maistui karvaalta vielä useamman huuhtelun jälkeenkin.
Kun tunsi silti itsensä elävämmäksi kuin pitkään aikaan.
Sylvia asteli pitkin tallin käytävää hieman huterin askelin, kasvot tavallistakin kalpeampina, siistiin vaaleansiniseen ratsastustakkiin ja vaaleisiin ratsastushousuihin pukeutuneena. Tuntui kaikesta huolimatta upealta olla taas tallilla. Vaikka näkökentän rajamailla olisikin pilkahdellut pieniä tähtiä siitä huolimatta, että oli hetken maannut jalat ylhäällä.
Hän oli ollut aikeissa käydä tervehtimässä Bewichediä, tarjota Julianin ohjeiden mukaan pari porkkanaa tammalle hyvittelynä siitä, ettei Deirdre päässyt ratsastamaan tällä hetkellä hevosellaan, mutta pysähtyessään karsinan eteen hän huomasi yllätyksekseen punahiuksisen naisen olevan paikalla.
”Oh, Deirde, hei.”

Deirdre havahtui äänestä, jonka tiesi kuulleensa joskus, mutta oli unohtanut kenelle se tarkalleen kuului. Hän oli onneksi avannut tuntojaan kauniille tammalle enemmän kotikielellään, joten ei tarvitsisi pelätä ohikulkijoiden ymmärtävän, mitä hän puhui. Irlantilaisnainen kääntyi ympäri, pakotettu hymy pisamaisilla kasvoillaan.
Sylvia. Aivan. Ihana lahjakas Sylvia, josta hän oli viimeksi eilen huutanut miehelleen. Että vaihtaisi lahjakkaaseen, intohimon jakavaan ratsastajaan.
Hän oli inhottava ihminen.
"Hei." Nainen pujahti ulos karsinasta, työntäen oven osittain kiinni.

Sylvian kasvoille kohosi kalpeista huulista huolimatta lämmin hymy.
"Voi miten ihana nähdä sinua taas", hän totesi, aivan kuin heillä olisi ollut tapana nähdä toisiaan kahvin ääressä useinkin, vaikka todellisuudessa edellinen tapaaminen oli tainnut tapahtua häissä.
"Julian ei maininnut, että olet tallilla. Tulin tuomaan Bewitchedille porkkanoita lohdutukseksi", hän selitti ja ojensi hieman tärisevää kättään kohti irlantilaisnaista siltä varalta, että tämä haluaisi itse tarjota herkutteluhetken hevoselleen.
"Kuinka olet voinut?"

"Ihana nähdä. Vaikka siitä on hetki." Ainakin Deirdre osasi peittää ne naurettavat ajatuksensa. Oli vain hankalaa kuvitell Julianin kestävän sitä kaikkea ilman että tuo... Niin. Ja hän yritti, todella yritti. Silti sokeuttava kiukku sai hänestä vallan liian usein.
"Hän ei tiedä. Tylsistyin ja päätin tulla käymään. Ole hyvä vain, ota kunnia porkkanoista." Musta tamma karsinassa pyörähti ympäri kuin sanoen, että se ei välittäisi kenen kädeltä herkut saisi, kunhan saisi ne. Nyt.
"Hyvin. Entä sinä?" Käsi laskeutui väkisinkin kirkkaan turkoosin takin alla kohonneelle vatsalle. Miten hyvin saattoi voida kun pelkäsi menettävänsä jotain mitä ei ollut vielä saanutkaan?

Sylvia hymyili ja kääntyi sitten Bewitchedin puoleen tarjoten tammalle porkkanaa, rapsuttaen samalla tummaa päätä.
"Toivon, että Julian on välittänyt terveiseni, mutta olen uskomattoman onnellinen puolestanne. Milloin laskettu aika onkaan?", Sylvia jatkoi, eikä hymy tahtonut häipyä hänen huuliltaan. Ennen kuin hän lähtisi ajamaan tallilta kotiin.
Deirdren kysymys sai hänet hymähtämään pehmeästi.
"Voi, oikein hyvin. Vaikka Julian ei olekaan päästänyt minua helpolla. Sinulla on aivan uskomattoman intohimoinen mies."

Kihla- ja vihkisormukset olivat saanet siirtyä nimettömästä kaulaketjuun, sillä ne eivät olisi pian enää irronneet sormista. Käsi, jossa niiden olisi pitänyt olla, siveli kolmosraskaudesta paisunutta vatsaa, naisen vaivuttua omiin ajatuksiinsa.
"Hmm? Toukokuussa, mutta luultavasti aiemmin." Suunniteltu sektio oli ollut lääkärin varovainen ehdotus sen jälkeen, kun tuo oli nähnyt naisen iän.
Joku muu olisi voinut hymyillä ylpeänä. Niin Deirdrekin olisi normaalisti tehnyt. Julian oli intohimoinen ratsastaja, eli hevosilleen ja...
Siitä muistuttaminen sai miehen melko tuoreen vaimon itkemään. Tosin, mille hän ei olisi näinä päivinä itkenyt?

"Se on varmasti ihanaa aikaa, lasten kanssa voi lähteä ulos jo varhain, kun ilma on leuto", Sylvia totesi vilpittömästi. Vaikka mitä hän olisi todella sellaisesta tiennyt? Callahan ei halunnut lapsia... Ei, he eivät halunneet lapsia. Niin oli päätetty.
Sylvian kasvoille kohosi huolestunut ilme kun hän tajusi Deirdren purskahtaneen itkuun. Hän kääntyi naisen puoleen ja pyyhkäisi kätensä ratsastustakkinsa helmaan ennen kuin ojensi sen koskettaakseen irlantilaisnaisen kättä.
"Voi Deirdre, mikä tuli? Voitko huonosti? Tahdotko, että haen Julianin?" hän kysyi huolissaan, yrittäen tavoittaa naisen katseen.

Deirdre olisi hymyillyt ja nyökytellyt, jos ei olisi keskittynyt pyyhkimään kyyneliä kasvoiltaan.
"Ei, hän valmentaa." Nainen niiskutti yllättävän tiukkaan sävyyn. Jestas, Julian ansaitsi edes töidensä mittaisen loman hänestä.
"M-minä vain... On vähän vaikeaa." Sellaista sattui kun äiti kuoli ja hormonit sekoittivat pään.

Sylvia räpäytti silmiään. Ei kai lapsilla ollut mikään hätänä? Kai Julian olisi kertonut sellaisesta? Tai hyvä Luoja, jättänyt koko valmennuksen välistä!
Mutta Deirdre oli tullut tallille, joten eikö se ollut hyvä merkki? Jos lapset olisivat olleet vaarassa, tämähän olisi varmasti määrätty vuodelepoon?
"Olen niin pahoillani", Sylvia henkäisi hiljaa.
"Tahtoisitko puhua siitä? Voimme mennä jonnekin, missä voit istua hetkeksi alas. Minulla ei ole kiire minnekään."

"Ei se... Ei se mitään. Ei ole pahoiteltavaa." Hän ei tosiaan olisi seissyt tässä jos jokin olisi vaarantanut pienet ihmisenalut hänen sisällään. Ylpeä, pehmeä kats Julianin silmissä oli sulattaa hänet aina, kun hän ehti nähdä sen kalpeissa silmissä. Deirdre kohautti kevyesti olkiaan.
"Ehkä olisi hyvä istua alas." Sen hän myönsi. Kovin montaa hiljaista paikkaa Rosings ei kyllä tarjoaisi.

Sylvia ei ollut varma, mikä hänen sanoissaan oli saanut naisen itkemään, mutta toisaalta se ei ollut mikään ihme. Niin kuin Callahan sanoi, hän oli varsinainen typerys.
"Yläkerrassa oli melko rauhallista, kun lähdin sieltä hetki sitten", hän totesi hieman neuvottomana. Eihän se täydellisen yksityinen paikka ollut, mutta ehkä tarjoaisi mahdollisuuden Deirdrelle istahtaa hetkeksi alas?

Irlantilainen seurasi naista ylös. Siellä oli yllättävän hiljaista, oleskelutilassa ei ollut ketään. Ihme. Hän istui mahdollisimman kauas laseista joista näki maneesiin.
"Anteeksi, olen vähän... Sekaisin kaikesta." Eikä vähiten hormoneista.
"Julian on varmasti sanonut miten hirveä olen ollut kotona."

Sylvia istahti sohvalle Deirdren vierelle, sirosti lähelle tuolin reunaa, selkä suorassa ryhdissä, sillä hienon naisen ei sopinut röhnöttää miten sattui. Ei ainakaan silloin, kun esiintyi julkisesti.
"Älä pyydä anteeksi, on ihan ymmärrettävää, että tunteet ovat pinnassa tuollaisessa tilanteessa", hän vakuutti ystävällisesti. Eikö siitä aina puhuttu, kuinka raskaus sai tunteet heittelemään miten sattui?
Yksi syy lisää sille, miksei hänestä koskaan voisi tulla äitiä. Callahan ei varmasti viihtyisi kotona tämänkään vertaa, jos siellä odottaisi hormonimyrskyissä itkevä vaimo.
Mutta Julian oli eri asia. Julian oli luotu isäksi.
Deirdren sanat saivat hänet ensin räpäyttämään silmiään ja sitten tarttumaan naisen käteen.
"Deirdre! Hänhän palvoo maata, jolla astelet!"

Heistä kahdesta Deirdre ei tosiaan nähnyt sitä vaivaa. Hän istuisi miten oli mukavaa, piste. Etenkin nyt. Hän pudisteli kevyesti päätään lohdutukselle mielialojen heittelystä.
"Ei tässä mittakaavassa." Tämä ei voinut olla mitenkään anteeksiannettavissa. Hän vilkaisi kättä johon Sylvia oli tarttunut, pyyhkien toisella kädellä kasvojaan.
"Ei hänen pitäisi. En vain voi hillitä itseäni, tuntuu kuin jokin sisälläni vain haluaisi kiduttaa häntä. Se on ihan kamalaa, ei hän ansainnut raivohullua vaimoa!"

”Voi Deirdre, et saa sanoa noin!” Sylvia kauhistui, irlantilaisnaisen käyttäessä itsestään sellaisia sanoja kuin ’kiduttaa’ ja ’raivohullu’. Hän ei voinut sanoa tuntevansa Julianin vaimoa erityisen hyvin, mutta mies puhui tästä aina uskomattoman kauniisti.
”Julian ei ole sanonut mitään, mikä antaisi minun olettaa muuta kuin että hän rakastaa sinua aivan valtavasti.”
Olikohan Callahanilla samanlainen ilme silloin, kun tämä puhui vaimostaan? Tietenkin oli, Callahan oli hieno mies, paljon hienompi, kuin mitä hölmö, itsekäs vaimo ansaitsi.
Sylvia puristi Deirdren kättä.
”Olen varma, ettei hän ikinä ajattelisi sinun olevan raivohullu.”

Se että Sylvia lohdutti, ei varsinaisesti auttanut. Hän oli sanonut naisesta ihan kamalia asioita, miehensä kerrottua ratkaisustaan hevosten treenaamisen suhteen.
"Hän onkin herrasmies sillä tavalla." Irlantilaisesta karkaava vinkaisu oli taajuudeltaan kovin lähellä ääntä jonka vain koirat kuulisivat.
"Sanoin ihan kamalia asioita."

Sylvia alkoi todella harkita, että Julianin hakeminen olisi saattanut olla hyvä ajatus. Deirdre oli selvästikin aivan tolaltaan. Mutta saisiko se naisen vain tuntemaan itsensä entistä pahemmaksi sen vuoksi, että tämä oli keskeyttänyt miehensä valmennuksen?
Kun ei osannut muutakaan, Sylvia kaivoi taskustaan nenäliinan ja ojensi sitä punahiuksiselle naiselle.
”Olen varma, että Julian tietää, ettet tarkoita niitä todella”, hän vakuutti lempeästi.
”Riidellessä tulee sanottua asioita, joita myöhemmin katuu. Minäkin olen aivan hirveä, mökötän Callahanille kun hän on ollut pitkään poissa kotoa, vaikka hän vain tekee kaikkensa, jotta olisin onnellinen.”

Se olisi tosiaan vain pahentanut naisen oloa. Julian kirjaimellisesti ansaitsi töidensä verran lomaa kaiken sekaisin heittämästä vaimostaan. Hän otti nenäliinan vastaan, vilkaisten vaaleaa ladya vieressään ja vinkaisi tuskastuneena. Sylvia oli niin suloinen!
"Olin unohtanut jo miten suloinen ja kultainen tyttö olet." Hän mutisi hiljaa, pyyhkäisten kasvojaan. Hän oli selvästi häpeissään jostakin.
"... Sanoin kamalia asioita sinustakin."

Deirdren sanat saivat Sylvian hämmentymään hetkeksi. Hän oli tottunut kuulemaan sanaa 'tyttö' lähinnä osoittamaan sitä, millainen pieni hölmö hän oli, eikä se oikein sopinut yhteen 'suloisen ja kultaisen' kanssa.
Siitä huolimatta nuoren ladyn korvat punehtuivat kevyesti platinanvaaleiden, siistille nutturalle kiinnitettyjen hiusten alla.
"Deirdre, ei sinun-" hän aloitti, mutta vaikeni, kun irlantilaisnainen jatkoi.
Sylvia räpäytti hermostuttavan suuria silmiään ja pakotti pienen hymyn huulilleen.
"Sinä olit varmasti vain vihainen."

Vihreät, muutenkin kapeat silmät olivat itkusta turvonneet. Hän oli järjetön. Sitä Juliankin tosin oli tainnut sanoa, mutta luoja tiesi ettei tuon vaimo yleensäkään kuunnellut sellaista, saatika sitten nyt vallitsevassa tilanteessa.
"Se ei ollut reilua kumpaakaan kohtaan. Minun pitäisi luottaa mieheeni ja sinä olet niin kultainen ettet tekisi sellaista. Tiedän miten paljon teit töitä urasi eteen."

Sylvia räpäytti silmiään uudelleen, kun sanojen merkitys upposi hitaasti hänen tajuntaansa.
Hän oli ’tehnyt töitä uransa eteen’ eikä ’tekisi sellaista’.
Pahoinvointi palasi vatsanpohjalle, eikä sillä ollut tällä kertaa mitään tekemistä kovan treenaamisen kanssa. Sylvia ei ollut varma, kumpi tuntui pahemmalta, se, että Deirdre kuvitteli hänen olevan kultainen, vai se, että joku voisi ajatella hänen päässeen ratsastamaan Julianin huippuratsuja, koska…
Hän nielaisi, hymy pysyi pakotettuna huulille.
”Ei se mitään. Et varmasti tarkoittanut sitä.”

Varmasti joku kuvitteli. Niin Deirdrekin oli kuvitellut siinä sekavassa hetkessä, jonka aikana hän oli huutanut, itkenyt ja jälleen huutanut noin viidesti. Kaatanut omat epävarmuutensa rakkaan, kultaisen aviomiehensä niskaan, vaikka minkäänlaista katumusta siitä. Aina jälkikäteen hän katui niin että se sattui. Käsi laskeutui vatsalle ja hän huomasi toivovansa kolmosten tulevan äkkiä ulos. Ei siksi, että raskaus olisi tähän mennessä ollut hankalaa, vaan siksi ettei hän ajaisi lastensa isää pois ennen noiden syntymää.
"Silloin tarkoitin. Juuri tätä tarkoitin. Höykytän häntä typeristä asioista ja kadun jälkikäteen kaikkia sanomaani, mutta en hillitse itseäni silloin kuin pitäisi. Ja sanon sen kaiken omaa epävarmuuttani."

“Voi Deirdre…”
Sylvia ei voinut olla tuntematta oloaan syylliseksi. Oliko hän käyttäytynyt tallilla liian tuttavallisesti valmentajansa kanssa? Tarttunut käsivarteen tai hymyillyt liian leveästi?
Mutta he olivat työskennelleet kaksi vuotta yhdessä. Julian oli hänen ystävänsä.
Itsekäs ajatus.
“Olen aivan varma, että Julian ymmärtää. Ja antaa sinulle anteeksi. Te olette kuitenkin saamassa perheenlisäystä.”
Sormet hakeutuivat pyöräyttämään vihkisormusta vasemman nimettömän ympärillä, mutta kohtasivat ainoastaan tyhjää. Hän ei pitänyt sormusta ratsastaessaan, se oli turvassa kotona omassa rasiassaan.
“Auttaisiko keskustelu ammattilaisen kanssa?”

Eikä Deirdre ollut paikalla näkemässä. Hän oli vain ajatellut, näkemättä mitään mikä antaisi syyn sellaisille syytöksille. Deirdre vilkaisi sormuksiaan, hymyillen hieman. Ne olivat niin kauniit ja viisitoista vuotta sitten hän oli kuvitellut ettei koskaan näkisi Julian van der Veeniä enää. Elämä oli yllättänyt, mutta se oli ollut vain hullun tuuria. Kaikki ne vuodet, jotka he olivat hukanneet hänen typeryytensä takia. Uusi itku alkoi tehdä tuloaan.
"Ei? En yleensä ole tällainen. Nyt vain kaikki itkettää ja ärsyttää. Kuvittelin että pelkoni helpottaisi jos perustaisimme perheen, jos voisin vaimona edes toteuttaa hänen toiveen perheestä. Ja silti pelkään että menetän hänet taas."

Kun sormus ei tarjonnut apua levottomille käsille, Sylvia painoi ne nyrkkeihin, mutta vain hetkeksi, sillä kyyneleet näyttivät tulvahtavan jälleen Deirdren silmiin. Hän kaivoi ratsastustakkinsa taskusta toisen, yhtä siististi taitellun paperinenäliinan ja ojensi sitä naiselle.
“On varmasti ihan normaalia, että tunteet korostuvat silloin, kun on raskaana.”
Ei Sylvia voinut sanoa olevansa asiantuntija, mutta niinhän se aina fiktiossa meni. Luojalle kiitos hänen ei tarvitsisi kokea samaa koskaan. Pelkkä ajatuskin hallinnan menettämisestä tuntui hirvittävältä, kun jo nyt hän katui Callahanille aiheuttamaansa vaivaa.
Hänen ilmeensä pehmeni, sinisiin silmiin pilkahti myötätunto. Deirdre pelkäsi menettävänsä miehensä.
“Oletteko te keskustelleet Julianin kanssa tästä?”

Deirdre pudisteli päätään. Oli mielellään ajattelematta sitä että oli nuorena pettänyt miehen luottamuksen. Julian osasi kaivaa sen kyllä esiin ja heittää hänen naamalleen, jos tilanne hollantilaisratsastajan mielestä sitä vaati.
"En mielelläni kaivele sen syitä."

Sylvian kulmat kurtistuivat huolestuneesti, mutta hän ei kysynyt enempää, vaikka huoli kaihersikin yhdessä pahoinvoinnin kanssa hänen oloaan.
“Olen hirveän pahoillani, että joudut käymään läpi tuollaisia tunteita”, vaalea nainen totesi pehmeästi.
“Mutta olen aivan varma, että Julian rakastaa sinua todella paljon. Siitäkin huolimatta, että joskus sanoisitkin asioita, joita et tarkoita. Jokainen tekee varmasti niin.”
Niin kuin Callahan. Rakas, huolehtivainen Callahan, joka nurkkaan ajettuna sanoi asioita, jotka tuntuivat pahalta.

Deirdre vilkaisi Sylviaa, koettaen hymyillä naiselle sen surkean tukkoisuutensa takaa.
"Minun syyni se on." Olisi kannattanut jättää nuorena se yhden yön huuma kokematta, niin hän olisi ehkä voinut olla rouva van der Veen jo kymmenen vuotta aiemmin.
Tyhmä tyttö.
"Hän on tosiaan kultainen mies jos ei valita minusta. muille."

Sylvia pudisti hieman päätään.
“Hän puhuu sinusta ainoastaan hyvin rakastavasti”, hän vakuutti Deirdrelle. Ja oli selvästi hyvin ylpeä siitä, että tulisi keväällä isäksi.
“Koko hänen olemuksensa muuttuu, kun sinut vain mainitaankin.”
Olikohan Callahan samanlainen, keskustellessaan omien ystäviensä kanssa? Vaikka Callahanilla ei ystäviä juuri ollutkaan, töiden ulkopuolelta.

Deirdre pyyhkäisi punaisia kiharoita korvana taakse. Oli niin surullisen lohdullista ajatella että Julian saattoi puhua vaimostaan lämmöllä ystävilleen.
"Sylvia, on se silti minun syyni että tunnen näin. Jos en olisi aikoinaan ollut todella typerä... Jos hä ei olisi joutunut jo antamaan anteeksi niin paljon minulle."

Sylvia katseli Deirdreä hiljaisena, ristien jälleen kätensä.
Tuntui oudolta, kun vihkisormus ei painanut tuttuna ihoa vasten.
"En voi väittää, että tietäisin tarkkaan, mistä on kyse, eikä se kenties minulle kuulukaan."
Vaikka hän olikin Julianin ystävä, mutta asiat, joista mies ei itse hänelle kertonut, eivät olleet hänelle tarkoitettukaan.
"Mutta Julian ei ole sellainen mies, joka vain hylkäisi perheensä. Vaimonsa."

"Petin häntä." Deirdre mutisi hiljaa. Sylvia ei ollut kysynyt, mutta olisi epäreilua vain jättää se ilmaan roikkumaan.
"Olin nuori ja typerä, mutta nyt pelkään että hän tekee sen minulle. Tiedätkö millaista on olla naimisissa miehen kanssa, jota arvostetaan, suorastaan rakastetaan? Hän voisi milloin tahansa saada nuoremman vaimon. Paremman, kauniimman, kiltimmän. Jonkun joka ei olisi tällainen turvonnut pallo."

Deirdren tunnustus sai Sylvian Sylvian vatsan kouristamaan kylmästi,
Petti? Mutta oliko... Ei. Deirdre oli puhunut typeryydestä, jonka oli tehnyt aikoinaan, ei tässä hetkessä. Totta kai lapset olivat Julianin.
Luojalle kiitos nainen vahvisti hänen päättelynsä siitä, ettei pettäminen ollut tapahtunut aivan lähiaikoina.
"Voi Deirdre..."
Callahan oli ihana mies, joka olisi saanut kenet tahansa. Ja silti mies oli valinnut itselleen kiukuttelevan, hemmotellun olennon, joka ei muuta osannut kuin maksaa koiranhoitajan palkkion ja polttaa vedenkeittimeen reiän.
"Luulen, että tiedän, mitä tarkoitat. Mutta Julian rakastaa juuri sinua, aivan varmasti juuri sellaisena kuin olet. Ja sinä olet aivan upea, raskaudesta huolimatta!"
Deirdre oli. Pitkä, näyttävä nainen, jolla oli upeat, punaiset hiukset.

"Siitä on kauan. Me seurustelimme ku olin vaihto-oppilaana Hollannnissa yliopistosta." Siitä tosiaan oli siis aikaa. Vuosia, vuosia. Hän ei ollut enää nuori, mutta typerä senkin edestä.
"Anteeksi kun vuodata tätä sinulle. En vain voi puhua hänelle tästä järkevästi." Niin olisi Juliankin. Mies olisi voinut (ja ehtinytkin) purkaa kihlauksen moneen kertaan, pakenemaan osaksi normaalin naisen elämää, Saksaan tai takaisin kotimaahansa. Missä tuo olisi onnellinen.
Voi luoja, miten kyyneliä riitti vieläkää polttamaan irlantilaisnaisen vihreitä silmiä?
"Kiitos, mutta olen tällä hetkellä turvonnut hormonipallo, joka ei kohta saa sukkia jalkaan. Tuskin siis kovin upea. Olet kultainen."

Sylvia pudisti kiireesti päätään.
"Älä pyydä anteeksi, totta kai sinä puhut, kun sydämelläsi on jotakin."
Miksi kaikki pyytelivät aina anteeksi sitä, että vuodattivat murheitaan tai pyysivät apua? Niin kuin pieni ja suloinen Keiko. Jos kaikki vain menisi tällä kertaa hyvin! Jos Brian vain olisi kunnon mies...
Sylvia kaivoi jälleen uuden nenäliinan ja ojensi sitä Deirdrelle, tarttuen toisella kädellään tämän käteen.
"Totta kai sinä olet upea. Ei raskaus muuta sitä mihinkään. Te olette Julianin kanssa upea pari. Olin niin onnellinen hänen puolestaan kun kuulin, että hän on menossa naimisiin. Ja nyt tulossa isäksi. Olen onnellinen teidän puolestanne."

Deirdre pudisteli pehmeästi päätään.
"Tietenkin pyydän. En saisi purkaa tätä sinuun." Olkoonkin, että hän oli myös pyytänyt anteeksi sanoja joita Sylvia ei olisi ilman tätä edes tiennyt hänen sanoneen. Irlantilainen naurahti tukahtuneesti, niistäen nenänsä. Oli Sylvia hieno lady tai ei, hän tukehtuisi jos ei niistäisi.
"Kuten sanoin, olet kultainen. En vain tunne itseäni tavanomaisen upeaksi." Deirdre oli tottunut olemaan sulava, kantamaan pitkän vartensa ylpeydellä ja nauttinut siitä miten suurten muotitalojen valmistamat jakkuasut olivat istuneet hänelle valettuna.
Ei tosiaankaan nyt.

"On tärkeää puhua asioista, jotka painavat mieltä."
Siitä Sylvian terapeuttikin oli jaksanut muistuttaa. Ja hän oli istunut sievästi sohvan reunalla, kädet ristittyinä ja pieni hymy kasvoillaan ja vakuuttanut voivansa erittäin hyvin. Väistänyt jokaista miestään koskevaa kysymystä ja puhunut sen sijaan hevosestaan.
"Sinä olet kuitenkin upea. Eikä raskaus kestä ikuisesti, huhtikuun jälkeen saat varmasti tuntea olevasi taas oma itsesi."
Callahan ei olisi käyttänyt hänestä sanaa 'kultainen'. Ennemminkin itsekäs ja hemmoteltu. Mutta hän yritti.

"Sinulla on varmasti omiakin murheita." Deirdre huomautti, hymyillen jo hieman leveämmin.
"Hmh, hassu tyttö. Kyllä vanha nainen tietää miltä näyttää."

Deirdren sanat saivat Sylvian hämmentymään.
Callahanin mielestä hänellä ei ollut mitään murehdittavaa. Hän eli miehensä ja sukunsa rahoilla, matkusti, ajoi hienoa autoa eikä joutunut koskaan kieltämään itseltään mitään siksi, etteivät rahat olisi riittäneet.
Miksi ihmeessä hänellä olisi murheita?
Ja kuten aina hämmentyessään, Sylvia hymyili.
"Deirdre, et sinä ole lainkaan vanha."

Deirdre kallisti kevyesti päätään. Oliko hän sanonut jotakin hauskaa, mikä sai Sylvian hymyilemään?
"Voi pieni. Kysy tuota lääkäriltäni joka muistaa muistuttaa viisitoista kertaa käynnin aikana, että olen ihme kun näin vanhana ensisynnyttäjänä olen saamassa kolme lasta."

Sylvian kulmat kurtistuivat kevyesti ennen kuin hän muisti hillitä ilmeensä ja palautti kasvonsa mahdollisimman tyyniksi. Hieno nainen ei kurtistellut kuin katupoika.
"Oletko harkinnut vaihtavasi lääkäriä?"
Kysymys saattoi kuulostaa tilanteeseen sopivalta vitsiltä, mutta Sylvia oli tosissaan. Kun oli rahaa, ei tarvinnut sietää ajattelemattomia lääkäreitä.

Deirdre ei koskaan voisi ymmärtää kaikkia Sylvian elämän sääntöjä ja luojan kiitos ei tarvinnutkaan.
"Hän on hyvä lääkäri ja se on totuus." Hän naurahti pehmeästi, nojautuen selkänojaan. Pitäisi alkaa harkita kuminauhallisia housuja tai äitiysvaatteita.

"Ammatti-ihmisen tulisi silti harkita sanojaan tarkemmin."
Sylvia ei voinut sanoa arvostavansa ketään, joka sai toisen olon tuntumaan kurjalta. Vaikka olisi ollut kuinka faktapohjaista, että Deirdre oli ensisynnyttäjänä keskimääräistä vanhempi.

"Hän vain kertoo totuuden. Arvostan sitä. Tavallaan. Ensimmäisestä lääkäristäni en saanut mitään tolkkua. Raskaana oleva nainen ei kestä jos joku puhuu kuin kryptinen arvoitus."

Totuuden saattoi kertoa niin kovin monella tapaa. Mutta kaipa se oli lääkärille hyvä ominaisuus, ettei suotta kierrellyt sanoissaan.
Ainakin Deirdre vaikutti olevan hieman paremmalla mielellä. Hyvä, sillä häneltä olisivat loppuneet pian nenäliinat kesken.
"Kunhan olet itse tyytyväinen. Minä en ole vielä löytänyt itselleni uutta lääkäriä sen jälkeen, kun muutimme Newcastleen."

Deirdre veti syvään henkeä.
"Yliopistollisella on hyviä lääkäreitä. Jos ei ole yhtä hankala kuin veljeni. Siinä tapauksessa mikään ei kelpaa."

Sylvia hieraisi taas nimetöntä, jossa sormuksen olisi pitänyt olla.
"Oh, Callahanin mielestä olen äärimmäisen naurettava tämän asian suhteen", hän totesi ja hymyili tavalla, joka ei aivan sopinut yhteen sanojen merkityksen kanssa.
"Helpottihan olosi edes hieman?"

"Ei se ole naurettavaa. Ja helpotti. Kiitos." Vihreät silmät tutkailivat naisen vaaleita piirteitä hetken.
"Ja anteeksi. En oikeasti kuvittele sinusta sellaista. En hetkeäkään."

"Callahanin mielestä on", Sylvia totesi ja hipaisi sormuksetonta nimetöntä. Kuten niin moni muukin asia. Kuten se, että soitti keskellä yötä, koska huolestui. Tai vei Mochin eläinlääkäriin ihan vain sen vuoksi, ettei se ollut syönyt aamupalaansa.
Olihan se naurettavaa. Idiotismia.
Sylvia pudisti nopeasti päätään.
"Voi, ei se mitään. Tiedän, ettet ajattelisi sellaista."

"Ppfh. Ei miehiä tarvitse ihan joka asiassa aina kuunnella." Deirdre virnisti, avaten hieman takkiaan. Kohta hän nousisi, kävisi rapsuttamassa Witchiä ja lähtisi kotiin.
"Älä kerro Julianille että sanoin noin. Ja kyllä se mitään. Olen pahoillani."
"Mistä sinä olet pahoillasi?" Irlantilaisnaisen kaksosen ääni sai Deirdren ähkäisemään. Pitkä mies ilmestyi näkyviin, kurtistaen kulmiaan kun näki siskonsa kasvot.
"Onhan kaikki hyvin?"
"On. Ääliö."

Paitsi jos oli yhtä avuton idiootti niin kuin Sylvia, jolle oli suoranainen onni, että oli päässyt naimisiin niin nuorena, että oli edes joku huolehtimassa.
Nainen avasi suunsa vakuuttaakseen uudelleen, ettei Deirdrellä ollut mitään syytä olla pahoillaan, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, pitkä mies oli ilmestynyt heidän luokseen.
Ja Deirdre oli haukkunut tätä ääliöksi.
Sylvian silmät räpsähtivät hämmennyksestä ja kuten hyviin tapoihin kuului, hän nousi seisomaan takinhelmaansa vaivihkaa suoristaen.
"Meitä ei liene esitelty."

Artemiksen vihreät silmät katselivat Sylviaa. Mies tiesi naisen jostain.
Deirdre nousi kunnolla istumaan.
"Sylvia, veljeni Artemis Cavanaugh. Artemis, Julianin Valmennettava Sylvia Stirling." Pieni oivallus syttyi kasvoille. Etunimestä hän tunnisti naisen. Oli hän kouluratsastusta seurannut jo silloin kun oli itse liitänyt estepuolen huipulla.

Artemis Cavanaugh oli nimenä sen verran erikoinen, että Sylvian onnistui varsin nopeasti yhdistää se esteratsastajahuippuun, joka oli lopettanut uransa hieman ennen häntä syistä, joita ei ollut koskaan tiedotettu tarkemmin julkisuuteen.
Hän ei ollut varma, olisiko pitänyt tuntea itsensä idiootiksi siitä, ettei ollut osannut yhdistää Deirdreä mieheen jo aiemmin. Ehkä. Callahanin mielestä.
"Artemis, kuinka miellyttävä tavata", Sylvia tervehti hymyillen ja ojensi sirosti kättään. Hän teki sitä huomaamattaan, käytti ihmisten nimiä osoittaakseen sinunkauppojen olevan suotavat. Sellaisella oli merkitystä siniverisissä piireissä, ei niinkään muualla.

Artemis oli ollut tarkka siitä, ettei mikään taho kertoisi julkisuuteen hänen terveytensä pettäneen hänet ennen kuin täytti nneljäkymmentä. Pitkä ja laiha irlantilaismies liikkui samanlaisella ylväydellä ja sulvauudella kuin siskonsa, ojentaen kätensä kätelläkseen. Miehellä oli yllään musta pooloneule ja tummanvihreät, skottiruuduin kuvioidut ratsastushousut. Pohkeita peitti mustien, neuroottisen siistien ratsastussaappaiden varret.
"Emme ole selvästi tavanneet koskaan. Hauska tavata." Mies naurahti hieman kolkosti, vilkaisten kysyen siskoaan.
"Onko Julian tietoinen siitä että olet tallilla?"
"Ei, halusin tulla tervehtimään Witchiä. Menossa ratsastamaan?" Deirdre kiinnitti huomiota miehen kainalossa olevaan kypärään ja hanskoihin.
"Kyllä, menen ratsastamaan Quintessencen." Aiemmin kouluratsastuksen huipulla tehneen irlantilaisen Cahir Sullivanin ruunan saapuminen Artemikselle syksyllä oli herättänyt paljon puheita.

Nyt kun tiesi, mitä etsiä, oli helppo löytää sisaruksia yhdistävät piirteet.
Sylvia huomasi kaipaavansa veljeään. Ehkä hän voisi soitella, kun pääsisi kotiin.
Tuttu nimi sai naisen kääntämään katseensa kohti Artemista.
"Oh, Sullivanin  Quintessence?"
Hevonen oli ollut vielä kovin nuori niihin aikoihin, kun hän oli siitä kuullut, ja vaikka hän olikin ollut pimennossa hevosmaailmasta vielä vähän aikaa sitten, nimi oli kuitenkin jäänyt mieleen.

Eivätkä vain sisaruksia, vaan kaksosia. Se oli helppo huomata heistä. Artemis kohotti kevyesti kulmaansa Syvlian kysessä isosta ruunivoikosta ruunasta.
"Sullivanin ruuna, kyllä. Se tuli minulle ratsastettavaksi nyt syksystä alkaen." Sullivanin viimeisestä huppuratsusta polveutuva nuori ruuna oli näky. Vaikka muiden suussa Duckyksi kutsuttu ruuna oli nuori, siinä oli räjähtävää potentiaalia, jonka Artemis pelkäsi pilaavansa. Silti hän oli tarttunut mahdollisuuteen vaihtaa lajia ja koettaa kiivetä kouluratsastuksen huipulle.
"Ratsastatko Amadeusta? Haluaisin nähdä jättiläisen." Deirdre naurahti pehmeästi.
"Niin, Amadeus on siis Artemiksen saksalainen ori. He saavat toisensa näyttämään normaalin kokoisilta." Deirdre selitti Sylvialle. Miltein 180 senttinen oldenburg oli valtava, etenkin nyt täydessä kouluratsun massassa, saaden pitkän irlantilaismiehen äyttämään sopusuhtaiselta hevosen selässä.
"Ratsastan sen Quintessencen jälkeen. Jos jaksat odottaa, niin näet Amadeuksen kyllä."

Olisi ehkä ollut kohteliasta poistua keskustelusta jo tässä vaiheessa, mutta Sylvian kiinnostus oli väkisinkin herännyt.
"Sehän on McKinglaighin varsoja, eikö olekin?" hän varmisti, ja katseeseen oli palannut häivähdys entisestä innosta. Hän oli ollut etsimässä itselleen toista hevosta, Madamen tulevaisuudessa siintävää eläköitymistä ajatellen, nuorempaa, jota hiljalleen nostaa kohti huippua.
Sekin oli jäänyt.
Deirdren sanat saivat pienen hymyn häivähtämään Sylvian huulilla.
"Amadeus on varmasti todella vaikuttava hevonen. Myös Julianin Kraken on... melkoinen voimapakkaus."

Artemis nyökkäsi.
"On. Juurikinn sen varsa." Artemis vahvisti Sylvian epäilyksen hevosen sukulinjasta.
"Emä on Chanel No 5." Sekin oli ollut upea tamma, joskaan ei yhtä upea kuin Duckyn isä.
"Niin on. Kraken on ihana." Vaikka Deirdre ihailikin oria mieluusti vain etäisyyden päästä. Artemis naurahti ja vilkaisi naisia.
"No, jos haluatte katsoa, senkun siirrytte katsomoon. Menen pohjoispäätyyn, kauimmas ovista." Sinne harvemmin kukaan tunki väkisin, kun lähellä oveakin saattoi ratsastaa. Hän heilautti kättään naisille ja lähti takaisin alakertaan, Deirdren kääntyessä katsomaan Sylviaa.
"Haluatko tulla katsomaan? En voi sanoa ymmärtäväni paljon, mutta Artemis on tehnyt hyvää työtä Amadeuksen kanssa ja Ducky on muuten vain ihana."

Sylvian ei oikeastaan olisi pitänyt suostua. Hänen olisi pitänyt ehtiä käydä suihkussa ja laittaa itsensä siistiin kuntoon siinä vaiheessa, kun Callahan tulisi kotiin. Hän oli vähintään sen velkaa miehelleen, kun vietti päivänsä tällä tavalla tallilla.
Mutta McKinglaigh oli huippuhevonen. Tietenkin hän halusi nähdä, kuinka sen jälkeläinen liikkui.
Ja ehkä pieni, hyvin hiljainen osa hänestä olisi jättänyt mieluummin palaamatta kotiin aivan vielä, venyttänyt tallillaoloaikaa mahdollisimman pitkälle.
Hän huomasi nyökkäävänsä.
"Kiitos, totta kai."

Deirdre pyyhkäisi vielä viimeise kerran kasvojaan, nousten ylös sohvalta. Hän kulki kahvilan kautta, ottaen itselleen pahvimukillisen kofeiinitonta kahvia. Se käsissä oli hyvä istua maneesin katsomoon. Hän hymyili onnellisena kun katsoi nuoren ruunan selkään nousevaa pikkuveljeään.
Artemis oli voinut koko vuoden hyvin, jos ei laskettu sitä sotkua tuon venkoilevan naisystävän kanssa. Ehkä pikkuveli vihdoinkin saisi itsensä kuntoon, ensimmäistä kertaa yli kahteenkymmeeen vuoteen. Se sai isosiskon katseen pakahtumaan ylpeydestä.
Ruunivoikko irlantilaisruuna kulki heti ensiaskeleista alkaen voittajan elkein, ratsastajan houkutellessa hevosta rennommaksi kädelle. Maneesin toisessa päässä sooloileva kenttäratsu sai Duckyn jännittymään. Parvisielu.

Sylvia seurasi Deirdreä katsomoon ja kuten aina, istahti penkin reunalle niin, ettei selkä koskettanut selkänojaa.
Voi taivas kuinka kaunis hevonen Quintessence oli. Sylvia huomasi nojautuvansa hieman eteenpäin, tarkastelevansa ruunan päätä ja askeleita.
"Voi miten hienot liikkeet sillä on... Ja katso tuota ryhtiä."
Ducky näytti jännittyvän ja Sylvia käänsi katsettaan nähdäkseen, mikä jännityksen oli aiheuttanut.
"Veljesi sai sen ratsastettavaksi tänä syksynä?"

Deirdre nyökkäsi. Hän ei voinut olla hymyilemättä veljelleen, joka näytti olevansa yhtä kotona hevosen selässä kuin hänen aviomiehensäkin oli. Sisällä vihlaisi. Julian ei voinut ratsastaa nyt.
"Mm, se on hieno. Kyllä, hänelle tarjottiin sitä kesällä, mutta Artemis ei tee mitään hätiköidysti." Se soti vastaan äkillistä ilmoitusta uran lopettamisesta ilman kunnollista syytä.
"Ducky taisi tulla noin kuukausi sitten tai ehkä kaksi. En muista."
Artemis sai nuoren ratsun rentoutumaan, työstäen perustehtäviä käynnissä. Irlantilaiskaksikko tuntui olevan jo hyvin sujut toistensa kanssa ja Ducky tyytyväinen ratsastajansa eleettömään ratsastukseen. Se näytti hämmentävän helpolta, kun selässä oli ikänsä esteillä kilpaillut mies.

Ilmeisesti päätös uran lopettamisestakaan ei ollut sittenkään tapahtunut niin äkkinäisesti, kun oli annettu ymmärtää, Sylvia oletti Deirdren sanojen perusteella. Hänen oma uransa oli sen sijaan katkennut kuin seinään, yhteen kohtalokkaaseen iltaan, joka tuntui pirstoneen hetkessä kaiken sen, minkä eteen hän oli työskennellyt vuosia.
"Heidän yhteistyönsä pelaa todella upeasti", Sylvia totesi arvostavasti katsellessaan, kuinka Ducky pääsi yli jännityksestään. Hän saattoi melkein kuulla mielessään Julianin äänen, kuinka mies korjaisi ratsastusta. Oli tuntunut kotoisalta palata tutun valmentajan oppiin. Vaikka nyt hän ei ratsastanutkaan enää Madamellaan.
"Artemis on hyvin taitava ratsastaja."

Deirdre vilkaisi Sylviaa, kohottaen kevyesti kulmaansa.
"Näytät siltä että haluat kysyä jotain? Ja niin se näyttää toimivan. Artemis tosin näyttää Amadeuksen kanssa paremmalta. Hän osti sen harrastehevoseksi. Nyt hänen naisystävänsä valittaa siitä että harrasteratsulla kilpaillaan ympäri Eurooppaa." Hän sentääb oli tiennyt mihin ryhtyi, kun oli päättänyt kihlautua Julianin kanssa.
Artemis kuuli sen saman äänen päässään ja lisäksi myös omansa. Tämän oli tarkoitus olla vain läpiratsastus, saada hevosen valmennuksettomaan päivään. Sulkutaivutuksilla Artemis haki hevoseen joustoa ja liikkuvuutta, hymyillen hieman ruunan selässä. Tallityöntekijä tuli pian taluttamaan Amadeusta maneesiin hänelle valmiiksi. Hän vaihtaisi hevosia lennosta, kun olisi vain ratsastanut Duckyn läpi.

Sylvia hätkähti ja katsahti Deirdreä.
"Oi ei, asia ei millään tavalla kuulu minulle", hän vakuutti kiireesti, lähes säikähtäneenä siitä, että nainen oli huomannut hänen miettivän jotakin.
"Me lopetimme samana vuonna, minä ja veljesi. Mietin vain, kuinka yllättäen hänen ilmoituksensa tuli."
Hän käänsi katseensa takaisin ratsukkoon. Mieli etsi automaattisesti yhtäläisyyksiä ruunan ja sen isän väliltä,  sen liikkeistä ja olemuksesta.
Pian huomio kiinnittyi massiiviseen hevoseen, jonka tallityöntekijä talutti maneesiin.
"Tuo on Amadeus? Jonka Artemis hankki harrasteratsuksi?"

Deirdre nielaisi. Niin.
"Olet Julianin ystävä, sanoisin siitä ennemmin tai myöhemmin kuultesi. Artemis sai aivoinfarktin keväällä 2016 ja hä ei toipunut siitä enää esteradoille." Se oli maksanut miehelle edustuspaikan Riossa ja juuri käsiin saadun huippuhevosen, jolla Brian Darcy nykyään kilpaili.
"Hän oli juuri saanut pitkästä aikaa huippuhevosen käsiinsä. Brian Darcy ratsastaa sitä nykyään, Artemiksen ystävä." Deirdre totesi hymyillen.
"Kyllä. Tuo pikkuruinen oripoika." Deirdre naurahti. Valtava tummanpunaruunikko kulki kuuliaisesti ja rennosti taluttajan vieressä, pärskähdellen tyytyväisenä. Valtava se kyllä oli.

Sylvia käänsi katseensa Deirdreen ja kohotti käden järkyttyneenä suulleen.
"Voi ei, sehän on kamalaa. Luojan kiitos hän on kuitenkin päässyt takaisin hevosen selkään. Ja koulu on hieno laji, vaikka minä tietenkin olen puolueellinen."
Brian Darcyn mainitseminen sai Sylvian silmät räpsähtämään ja korvat punehtumaan. Keikon Brian? Sama mies, jonka hän oli tavannut lentokentällä?
Maailma tuntui yhtäkkiä niin pieneltä, että melkein huimasi. Brian Darcy oli myös Artemis Cavanaughin ystävä, joka taas oli Deirdren veli. Voi taivas.
Yhä hieman yllättyneenä Sylvia käänsi katseensa takaisin maneesiin.

Kyseessä oli juurikin sama varhain harmaantunut irlantilaismies, jonka hiukset olivat nähneet hopeaa heidän kaikkien edestä. Mies oli itseasiassa paikalla tänäänkin, valmistautumassa tallilla esteharjoituksiin Vichyllä Artemiksen antamien ohjeiden mukaan. Sitä naisista kumpikaan ei tosin tiennyt.
"Se oli. Ja sanalla sanoen, Artemis oli sietämätön. Nyt hän alkaa käyttäytyä jälleen kuin ihminen, kun on keksinyt itselleen tekemistä."
Artemis pysäytti Duckyn kun oli laukkatyöskentelyn jälkeen työstänyt ruunaa vielä hetken ravissa. Hän jalkautui ja ojensi ohjat valtavaa punaruunikkoa taluttavalle työntekijälle. Hän nouso häiritsevän kevyesti valtavan orinsa selkään ja kuten siskonsa oli sanonut, näytti jopa sopusuhtaisen mittaiselta oldenburginsa selässä. Mies kokosi ohjat sekä hevosen, lähtien työstämään saksalaista jättiläistään suoraan ravissa. Ja hänen harrasteratsunsahan tanssi. Tavalla joka sai Artemiksen hymyilemään. Pitäisi ottaa videota Caitlinille.

Sylvia tunsi myötätunnon vihlauksen ja painoi hetkeksi kätensä rintakehäänsä vasten.
"Pelkään tietäväni, mitä tarkoitat. Minulle kävi samoin sen jälkeen, kun... lakkasin ratsastamasta."
Hänestä oli tullut säälittävä, onneton olento, jonka elämässä ei ollut muuta tarkoitusta kuin varmistaa, että Mochin hoitajalle maksettaisiin palkka aikanaan.
Ei ihme, että Callahan huusi joskus.
Artemis ei ollut ainoa, joka hymyili, sillä myös Sylvian huulille oli kohonnut häivähdys hymyä kun hän katseli, kuinka kauniisti valtava ori tanssahteli kentällä.
Kuinka hän ikinä pärjäisi Julianin hevosten kanssa? Krakenin, jonka säkä oli häntä itseään korkeampi?
Voi Luoja.
"Olet oikeassa. He ovat upeita yhdessä. En uskoisi, että Amadeus oli tarkoitettu vain harrastusratsuksi."

"Voi Sylvia-pieni. Artemis tarkoitti sitä kun sanoi kätellessään että ette selvästi ole tavanneet. Kun hän on sietämätön, hän on helvetistä. Kuvittele Julian, mutta aina yhtä kiukkuisena kuin valmentaessaan. Ilman kehuja. Vain puhdasta piruutta ja perfektionismia." Deirdre naurahti. Hänen veljensä ei tosiaan ollut miellyttävä ihminen.
"Et ole koskaan voinut olla yhtä paha kuin hän, en usko sellaista sekuntiakaan. Ja no, Amadeus on ehkä Artemikselle harrasteratsu, mutta ei muulle maailmalle. He ovat kilpailleet tänä vuonna Euroopassa kansainvälisesti. Kaksosellani on mielenkiintoinen ajatusmaailma harrastamisesta." Deirdre naurahti. Hän piti katseensa Amadeuksessa, kun maneesin ovet aukesivat ja toinen irlantilaismies talutti maneesiin mustan hannoverin, joka korskui malttamattomana. Vichy oli kerännyt maastossa  virtaa, eikä meinannut päästää irlantilaista selkäänsä. Artemis tervehti palkkaamaansa esteratsastajaa kohottamalla kättään.

Sylvia räpäytti silmiään yrittäessään miettiä Deirdren sanoja.
Siitäkään huolimatta hän ei ollut varma, oliko yhtään sen parempi omalla kiukuttelullaan. Vaikka kieltämättä ajatus Julianista huonon suorituksen jälkeen saikin kylmät väreet juoksemaan pitkin hänen selkäänsä.
"Onneksi hän on nyt löytänyt jotakin, johon keskittyä", Sylvia totesi lopulta mahdollisimman diplomaattisesti, ottamatta kantaa piruuteen.
"He voivat päästä vielä pitkälle, kun ottaa huomioon-"
Hänen lauseensa keskeytyi, kun huomio kiinnittyi mustaan, energiseen hannoveriin ja erityisesti mieheen tämän vierellä. Brian!

Artemis oli ollut hyvänä päivänä kuin Julian huonon suorituksen jälkeen. Kaksonen oli ollut tappavan raskas ihminen.
"Onneksi." Deirdre hämmentyi lauseen katkeamisesta, mutta unohtui katselemaan sitten Artemiksen ratsastusta. Brian ponkaisi energisen hannoverin selkäänn, nauraen mustan orin energialle. Maneesissa oli valmiina esteet heille. Hetken mies haki tuntumaa, ohjaten orin sitten sarjalle. Deirdre vilkaisi Sylviaa, hymyillen.
"Ah, tuo on Besserwisser eli Vichy. Artemiksen hevonen."

Niin vastustamattomasti kuin Amadeus olisikin vetänyt Sylvian katseen puoleensa - hän oli loppujen lopuksi kouluratsastaja henkeen ja vereen - pakotti hän huomionsa pysyttelemään Brianissa. Siinä, kuinka mies kohteli hevostaan. Se kertoi ihmisestä paljon.
Sylvia melkein hätkähti kuullessaan Deirdren äänen, ja tunsi korviensa taas punehtuvan hennosti.
"Oh, se huippuhevonen, jonka hän osti juuri ennen lopettamistaan?"

Brian ratsasti nätisti, hellin ottein. Osittain siksikin, ettei Vichy sietänyt diivana mitään ylimääräistä, mutta hän pyrki aina hevosystävälliseen, siistiin ratsastukseen. Etenkin herkän hannoverin kanssa oli helppo esiintyä edukseen, vaikka Vichy heittikin häntää viuhtoen takajalkoja ilmaan kun pudotti puomin. Brian huokaisi syvään, pudistellen päätään. Ja ei kun uudestaan.
"Juuri se. Heidän piti lähteä Rioon edustamaan, mutta se jäi. Se oli mahdollisesti Vichyn ainoa mahdollisuus." Hän tiesi että Brian oli tähtäämässä Tokioon 2020, mutta hevonen oli vielä auki. Miehellä oli kuulemma kaksi vaihtoehtoa.

Sylvian sydämessä oli aivan erityinen paikka hannovereille, ja hän pelkäsi, että satuttaisi itsensä, jos jäisi ajattelemaan sitä liian pitkäksi aikaa.
"Aivan, Rioon. Sehän tosiaan oli sinä vuonna", hän totesi, melkein poissaolevasti ja tunsi pahoinvoinnin taas nostavan päätään. Koko Olympialaiset olivat menneet häneltä ohi, hän ei voinut muistaa, montako mitalia heidän ratsastajansa olivat onnistuneet haalimaan.
"Seuraavat Olympialaiset taitavat olla Tokiossa?"
Olisihan hänen pitänyt tietää se, tietenkin olisi.

Deirdre joutui hetken miettimään aviomiehensä ja veljensä puheita. Hänenkin olisi pitänyt muistaa.
"Näin minulle on ainakin väitetty." Deirdre vahvisti pehmeästi hymyillen. Hän toivoi miehensä olevan kunnossa siihen mennessä. Julianin itsensä vuoksi.

Charles oli työskennellyt Tokiossa silloin vuosia sitten. Oli ollut hyvin jännittävää vierailla serkun luona, matkustaa lentokoneella itsekseen. Hän oli rakastunut kulttuuriin, joka oli samaan aikaan sekoitus huippumodernia teknologiaa ja ikivanhoja perinteitä. Hän oli ostanut matkaltaan pienen, hymyilevän onnenkissapatsaan, joka oli vieläkin tallessa hänen rakkaimpien esineidensä joukossa.
"Onneksi siihen on vielä aikaa, Julian ehtii palata takaisin ratsaille", Sylvia totesi luottavaisesti. Niinhän mies oli antanut ymmärtää, ettei vaiva ollut niin hirvittävän paha, kunhan lepäisi, se olisi sillä ohi.

Deirdre puraisi kevyesti huultaan. Jos mies palaisi.
"Niin. Toivottavasti." Nainen vastasi hiljaa. Hän huomaamattaan hieroi vatsansa sivua, tuijottaen enemmän kentän hiekkaa kuin mitään muuta. Pelko alkoi taas nostaa päätään. Mitä tapahtuisi jos Julian ei voisi enää ratsastaa? Muuttuisiko mies jotenkin, voisiko tuo tehdä itselleen jotakin? Voisiko hän menettää miehensä henkisesti, vaikka he olisivatkin naimisissa?
Pikkuveli oli onnistunut istuttamaan naiseen vahvan menettämisen pelon.

"Tässä on vielä paljon aikaa", Sylvia totesi luottavaisin mielin. Julian olisi varmasti riemuissaan, kun pääsisi palaamaan takaisin hevostensa selkään ja tekemään sitä, mitä niin kovin rakasti. Hän esiintyisi upeasti, niin kuin Sylvia muisti niiltä vuosilta, kun hän oli ollut itse vasta-alkaja ja seurannut ihaillen kokeneempiensa kisaamista.
Ja hän palaisi takaisin hiljaiseen asuntoon. Maksamaan koiranhoitajan palkkaa.
Ajatus olisi voinut tuntua lohduttomalta, ellei hän olisi tullut vilkaisseeksi Deirdreen. Nainen näyttä ahdistuneelta.
"Deirdre? Onko kaikki hyvin?"

Kiitos idiootin veljensä ja vuosikausia kestäneen kamppailun, Deirdre oli surkea sanomaan edes hyvästejä hetkeksi. Silloin kun he olivat Julianin kanssa jatkaneet kaukosuhteessa, hän oli itkenyt joka kerta yhtä lohduttomasti kun halannut nuorta, hoikkaa kouluratsastajaa lentokentällä viimeisen kerran, vielä ihan tietämättä milloin näkisi poikaystävänsä seuraavan kerran. Nykyään se hoikka nuorukainen oli edelleen solakka, mutta aikuinen mies ja hänen aviomiehensä. Sama pelko kaivoi edelleen, vain erilailla.
"Hm? On, jäin vain ajatuksiini."

Huoli ei täysin kadonnut Sylvian katseesta - hän näytti huolestuneelta usein - mutta hän käänsi katseensa takaisin maneesia kohti.
Kuinkahan pitkälle hän olisi jo ehtinyt, ellei Madame olisi kuollut? Se oli vaarallinen, lannistava ajatus, jonka Sylvia sysäsi kiukkuisesti syrjään.
Hänen olisi pitänyt todellakin suunnata jo kotiin, Callahan ei pitäisi siitä, jos ennättäisi perille ensin.
Ja silti hän istui aloillaan, sivellen nimetöntä, johon vihkisormus kuului. Hän oli ollut onnellinen silloin.
"Ovatko veljesi ja Brian tunteneet jo pitkäänkin?"

Deirdre ei ollut avaamassa sitä enempää. Julianin käytös ei viitannut sellaiseen, vielä ainakaan, joten hän turhaan maalaisi piruja seinälle.
"Vuosia. Artemis on hänen toisen lapsensa kummisetäkin. Ainakin yli kymmenen vuotta he ovat tunteneet. Siitä asti kun Brian tuli kansainvälisiin luokkiin."

Sylvian silmät räpsähtivät yllätyksestä. Jos katseli häntä yhtään pidempään, oli helppo oppia kertomaan, milloin nainen yritti valehdella. Hän räpytteli silmiään ja punasteli vähintään korvistaan, vältteli katsetta ja alkoi puhua jostakin aivan muusta, kuin mistä olisi pitänyt.
"Hänellä on lapsia?"
Kai Keiko tiesi siitä? Ei, ei ollut hänen asiansa puuttua. Hienot ladyt eivät tunkeneet neniään toisten asioihin - paitsi itse asiassa se taisi olla juuri sitä, mitä he tekivät.

"Kaksi jos oikein muistan. He erosivat kyllä vuosia sitten." Deirdre ei tiennyt asiasta enempää. Hän tiesi vain että suloinen Fiona oli Artemiksen kummityttö.

Eronnut ja kahden lapsen isä.
Sylvia hieraisi rintakehäänsä, tuntui kuin sitä olisi pakottanut. Ehkä hän oli tulossa sairaaksi? Nyt olisi hirvittävän huono aika sairastua, juuri kun hän oli lupautunut treenaamaan Julianin hevosia.
Pitäisi käydä ostamassa vitamiineja kotimatkalla.
Eihän sillä ollut väliä, jos Keiko tiesi.
"Onneksi veljesi löysi hevoselleen ratsastajan."

Keiko kyllä tiesi sen kaiken. Senkin, mitä Deirdre ei osannut kertoa miehen menneisyydestä.
"Ymmärsin että Brian tuli mielellään Englantiin." Hän ei olisi voinut jättää lapsiaan sillälailla, mutta mitäpä hän tiesi. Hän ei tuntenut edes Briania kunnolla, saatika tuon entistä vaimoa.
Kentällä Artemis jalkautui Amadeuksen selästä ja lähti viemään sitä talliin.

Brian oli varmasti ihastuttava mies, ja Keiko vaikutti onnelliselta.
Mutta silti. Keikoa oli satutettu jo kerran. Ja vahtikoira Sylvian sydämessä oli herännyt. Naisen oli vaikea keskittyä seuraamaan miehen ratsastusta kun hän alkoi vain odottaa, milloin tämä laskeutuisi Artemiksen tavoin satulasta, jotta hän voisi syöksähtää tallin puolelle vastaan.

Siihen meni aikaa, mutta lopulta mies laskeutui hannoverin selästä. Deirdre oli hyvästellyt Sylvian ja lähtenyt kotiin, ennen kuin nukahtaisi. Tallissa Brian luovutti Vichyn Vincentin käsiin, ottaen juomapullon vaihdossa. Seuraavaksi pitäisi ottaa Spook ja hän tarvitsisi hetken, ennen kuin jaksaisi nousta Spookin selkään.

Sylvia oli jo hirvittävän paljon myöhässä.
Kun Brian viimein laskeutui hevosensa selästä, Sylvia ponkaisi pystyyn niin nopeasti, että joutui ottamaan tukea penkin selkänojasta, kun rääkätyt lihakset kapinoivat.
Hän harppo kahvilan poikki niin sukkelasti kuin hienon ladyn sopi ja laskeutui talliin, nykäisten ratsastustakkinsa helmaa suoremmaksi.
Hänen kasvonsa puhkesivat hillittyyn hymyyn, kun hän havaitsi irlantilaismiehen.
"Brian", hän tervehti astellessaan miestä kohti.

Brian oli kyykistynyt nojaamaan selällään seinään. Jestas että Artemiksen ori oli ollut tänään mielipiderikkaalla tuulella. Hän otti pitkän kulauksen vettä ja kohotti katseensa.
"Oh, Sylvia. Hei." Olikohan naisella asiaa?
"... Onhan kaikki hyvin?" Hän näytti huolestuneelta ja mies ei pitänyt puhelinta ratsastaessaan. Muuten saisi ostaa alati uusia.

Sylvia seisahtui miehen eteen.
"Hyvin? Oh, tietenkin on, olin vain kovin yllättynyt nähdessäni sinut täällä. Emme tainneet tulla puhuneeksi asiasta silloin aiemmin."
Hymy säilyi hänen kasvoillaan.
"Tapaaminen jäi kovin pikaiseksi. Sinun täytyy ehdottomasti tulla käymään teellä."

Mies näytti edelleen hieman huolestuneelta. Pitäisi laittaa viesti Keikolle ennen Spookin selkään nousua. Hän naurahti kevyesti.
"Ei kai näin pohjoisessa useita kilpakeskuksia ole." Hän haroi kevyesti harmaita hiuksiaan.
"... Teellä?" Että mitä?

"Minä vaadin", Sylvia ilmoitti suloisesti.
"Mikä päivä sopisi sinulle parhaiten?"

Irlantilaismies kohotti kevyesti kulmaansa. Vaati?
"... Uh..." Briam raapi kevyesti niskaansa.
"Olen loppuviikon Englannissa."

"Ihastuttavaa", Sylvia totesi hyväksyvästi, tavalla joka sai hänet kuulostamaan useamman kymmenen vuotta itseään vanhemmalta.
"Huomenna kello yhdeltä?"

"Uh... Kolmelta? Täytyy käydä asioilla Hexhamissa iltapäivällä." Keikon joululahja odotti noutoa postissa ja hän voisi samalla ostaa loput siihen korun kylkeen.
"Se kävisi." Mies vilkaisi tummanrautiasta hevosta, jota Vincent toi häntä kohti.
"Pitää mennä. Vincent, anna puhelimeni. Sylvia, laita osoite sinne talteen." Mies hävisi maneesiin Spookin kanssa.