[Y] Jos mikään ei riitä?

”Trisha! Nyt se pelikone pois, kiltti! Kuudes kerta kun sanon tästä!”
Yksinhuoltajaäidin tuskastunut ääni kantautui keittiöstä, kun hän voiteli voileipiä ja latoi täytteeksi kurkkua, kananmunaa ja tomaattia. Lisäksi pikainen hedelmäsalaatti ja iltapala saisi luvan olla valmis.
”Joojoo, ihan kohta, on juttu kesken!”
Esiteini-ikäisen tyttären ääni sai Vanessan vetämään syvään henkeä ja laskemaan kymmeneen. Ei, hän ei voisi huutaa tyttärelleen. Trishalla oli ollut rankka elämä hänen takiaan, mutta kuinka pitkälle pitäisi antaa periksi, tytön muuttuessa aivan varmasti mahdottomammaksi päivä päivältä? Eikä asiaa auttanut että tuo oli perinyt äitinsä temperamentin.
”Trisha Katherine Locksley! En sano enää kymmenettä kertaa!”
”Sanoit vasta kuudennen kerran.”
Näsäviisas äänensävy näpäytti nuorena lapsensa saanutta äitiä, joka oli valmis tämän päivän valossa vajoamaan takaisin synkkyyteen, josta oli kerran kiivennyt ylös. Val laski tärisevin käsin tyttärensä iltapalan keittiöss olevalle pöydälle, astellen miltein myrskynmerkkinä olohuoneeseen. Hän tempaisi viime vuonna joululahjaksi saadun Nintendo 3DS-pelikonsolin tyttärensä kädestä ja lätkäisi läpän kiinni.
”Minä sanoin, että saat pelata iltapalaan asti ja se on valmis nyt. Mene syömään, sitten pesemään hampaat ja sänkyyn. Huomenna on koulua, hyvä jumala!”

Niskojaan nakellen tänään harvinaisen huonolla tuulella ollut ihmistaimi (joka ei tosiaan ollut enää niin suloinen kuin muutamia vuosia sitten) lähti keittiöön, jättäen äitinsä istumaan sohvalle. Vanessa haroi hiuksiaan turhautuneena, polkien jaloillaan lattiaa. Hän kuuli vessan oven kolahtavan pian kiinni, mennen keittiöön.
”Kiitos kun laitoit astiat tiskialtaaseen, kultaseni.”
Hän ei olisi saanut taantua kiukuttelemaan tyttärelleen, mutta miten se oli niin vaikeaa nostaa se leipälautanen ja hedelmäsalaattikippa sinne helvetin tiskialtaaseen? Hänkin osasi!

Trishan mentyä sänkyyn Vanessa koputti tuon huoneen oveen, raottaen sitä varovasti kun kuuli oven läpi käskyn häipyä.
”Kulta, anteeksi kun huusin. Sovitaanko että pidän pelikonetta loppuviikon ja sinä mietit voitko puhua minulle noin? En ole vihainen, mutta minä vain... Haluaisin että kun pyydän syömään, sinä et tiuskisi minulle. Onhan kaikki hyvin? Olet ollut tänään kovin pah--”
”Äiti, häivy! Et ymmärrä mistään kuitenkaan mitään! Anna edes nukkua rauhassa!”
Vanessa huokaisi syvään, sulkien Trishan huoneen oven mieli raskaana ja katse maahan painuneena. Voi sitä aikaa kun Trisha oli ollut iloinen äidin seurasta ja illan suurin kina oli ollut kun tyttö halusi katsoa saman piirretyn kuudetta kertaa peräkkäin. Niitä aikoja oli nyt ikävä niin että sattui. Mitä hän olisi antanutkaan siitä ettei olisi kestänyt tätä yksin.

Hän istui sohvalle, selaten sähköpostiaan. Ilmoitus ajan peruutuksen hyväksymisestä sai päässä huimaamaan. Hän vilkaisi Trishan huoneen ovea, todeten että oli hullu kun edes harkitsi kaiken läpikäymistä uudelleen. Tai edes vain harkinnut, vaan oli päättänyt niin, kertomatta mitään Lachlanille. Hän ei kaipaisi tuota elämäänsä ja ei kaipaisi lapsikaan. Eikä Lachlan heitä, joten kaikki voittaisivat tässä asiassa.
Raahauduttuaan lopulta omaan sänkyynsä hän tuijotti juovia katon valkeassa maalissa, huokaisten raskaasti.
”Vanessa, olet idiootti. Olet maailman suurin helvetin idiootti.”