[Y] What if God was one of us?

Maanantain 20. marraskuuta 2017 – ilta

”Hilda.”
Tämä oli suorastaan kuoleman kerjäämistä, kun teetä itselleen valmistava nainen piti puhelinta korvan ja olkapäänsä välissä. Ei vaatisi isoa virheliikettä että muutoinkin naisen siroon käteen hieman liian suuri älypuhelin hulahtaisi suoraan tiskialtaaseen. Hän ymähteli ja nyökkäili, nostaen suuren teekupin toiseen käteensä. Appelsiinin ja inkiväärin mausteinen tuoksu sai hänet hymyilemään, vaikka äiti kertoikin vakavaa asiaa.
”Voi Bex. Minä, tuota... Voisin tulla viikonloppuna käymään? Niin. Vaikka lauantaina aamupäivästä? Perjantaina on illanistujaiset kollegojen kanssa. Ei, en ole myöhään, käyn vain ja sitten kip... Tiedän. Hei, nähdään lauantaina? Koeta pitää Bex elossa. Terveisiä isälle. Nähdään, moikka.”
Puhelin sai pudota huolettomasti sohvalle, askelten viedä nuhjaantuneessa asunnossa eteenpäin, kohti elämää nähnyttä ja kolhuja saanutta pystypianoa kohti. Hän selasi nuoteista miellyttävän kappaleen, laski tulikuuman teemukinsa pianon päälle ja istui alas. Naapurit tuskin arvostivat naisen musiikillisia lahjoja, niin hyvä hän ei ollut. Joan Osbornen esittämä One of Us oli varmasti vuosien aikana tullut tutuksi hänen viereisessä asunnossa asuvalle vanhalle avioparille, mutta ainakaan nuo eivät olleet valittaneet.

If God had a name what would it be?
And would you call it to his face?
If you were faced with Him in all His glory
What would you ask if you had just one question?

And yeah, yeah, God is great
Yeah, yeah, God is good
And yeah, yeah, yeah-yeah-yeah

What if God was one of us?
Just a slob like one of us
Just a stranger on the bus
Tryin' to make his way home?

If God had a face what would it look like?
And would you want to see if, seeing meant
That you would have to believe in things like heaven
And in Jesus and the saints, and all the prophets?

And yeah, yeah, God is great
Yeah, yeah, God is good
And yeah, yeah, yeah-yeah-yeah

What if God was one of us?
Just a slob like one of us
Just a stranger on the bus
Tryin' to make his way home?

Just tryin' to make his way home
Like back up to heaven all alone
Nobody callin' on the phone
'Cept for the Pope maybe in Rome

Laulu sai väkisinkin Hildan mukaansa, sormien liikkuessa miltein ulkomuistista mustavalkoisilla koskettimilla. Kappale tuntui äskeisen puhelun valossa sopivalta. Jos siskon toheloinnilla olisi syvempikin merkitys? Hän saattoi vain toivoa että isosisko nousisi vielä pohjalta. Bex nousisi aina. Tuo oli ponnistanut Burghleyn voittoon pienen ratsastuskoulun pihalta, tietenkin sisko nousisi. Bex oli vahva eikä antanut minkään estää itseään.
”Joku toinen vielä...”
Hilda kurottautui ottamaan teemukin käteensä, selatessaan samalla nuottivihkoaan. Hän siemaisi teetä, hyristen onnesta kun se lämmitti hänen sisuksiaan. Kun mitään miellyttävää ei löytynyt, Hilda laski nuottivihon kädestään. Hän siirtyi pianon luota työpöytänsä ääreen, tutkien seisaaltaan siinä lojuvia kopioita erilaisista virkatodistuksista, vanhoista lehtileikkeistä, häiden kuulutuksista ja ties mistä. Oli kutkuttavaa selvittää omia sukujuuriaan, vaikka perheenjäsenet eivät rehellisyyden nimissä olleet tästä yhtä innoissaan kuin Hilda itse.

Hän kohensi pehmeästi silmälasien asentoa nenällään, istuen lopulta alas. Kai hän voisi hetken tutkailla papereita, ennen kuin kävisi suihkussa ja menisi nukkumaan. Ehkä tämä tarjoaisi terveutullutta harhautusta äsken saatuun tietoon. Voi siskokultaa. Hänen pitäisi tavata tuo mahdollisimman pian. Ehkä viikonloppuna sitten, ellei liukasliikkeinen esikoinen olisi jo ehtinyt karata kotitallilta muualle sillä välin.

Torstai 23. marraskuuta 2017 – 20.00

Lyhyehkö nainen haki paikkaansa kuorolaulajien rivissä, työntyen kahden itseään vanhemman naisen väliin anteeksipyytävästi hymyillen. Hän oli myöhässä ja tiesi sen, tarvitsiko sitä nyt noin mulkoilla? Ihan minuutin vain, tarvinnut olla siitä ihan noin hapan.
”Anteeksi, bussi oli myöhässä...”
Hän huomasi mutisevansa aiheetonta anteeksipyyntöä kuuroille korville. Hilda suoristi latteana roikkuvan kellomekon hennon mintunvihreää helmaa, kumartuen nyppäisemään saman sävyisistä matalkorkoisista avokkaistaan märän lehden pois. Suoristautuessaan hän työnsi laseja paremmin nenälleen, taiteillen kasvoilleen sen suloisen hymyn, jota aina hymyili kuoron riveissä seisoessaan. Pian alkaisi joulutapahtumissa laulaminen ja hän oli innoissaan. Joululaulut olivat parasta kuorolaulussa, silloin sai kiertää ihanien ihmisten kanssa Hexhamissa ja lähiseudun kylissä levittämässä hyvää mieltä ihmisille.

We wish you a merry Christmas, Holy night ja moni muu klassikko saivat aivan uutta pontta kun ne lauloi iso kirkkokuoro. Siellä Hilda koki kuuluvansa joukkoon, eikä se ollut kovin positiivinen asia, kaikkien ollessa häntä ainakin helposti kymmenen vuotta vanhempia. Vanhimmat ehkä kolmekymmentä vuotta häntä vanhempia, ellei ylikin. Olisi ollut varmasti monta muuta harrastusta joista nuori opettajatar olisi hyötynyt enemmän.
Kuten vaikka Hexhamin toisessa kirkossa järjestetty pikatreffi-iltama. Sieltä tuskin olisi löytynyt mitään suurta naistenmiestä, sydäntensulattajaa tai komistusta, mutta sieltä hän olisi voinut ikäistään seuraa, jonka kanssa pitää hauskaa. Ehkä jopa kelvollisen aviomiehen.
Ei, täällä hän oli juomassa teetä tauolla itseään reilusti vanhempien kuorolaisten kanssa ja nautti siitä täysin rinnoin.
”Berthilda, mitä sinä teet päätöspäivänä?”
Päätöspäivällä viitattiin päivään, jolloin kuoro esiintyisi viimeisen kerran ennen taukoa, joka kestäisi tammikuuhun asti. Ruskeahiuksinen nainen hymyili pehmeästi sitä kysyneelle, miltein isoäiti ikäiselle naiselle.
”En mitään erityistä. Saatan käydä kotona Greenridgessä.”
”Olen järjestämässä illanistujaiset ja olisit kultapieni erittäin tervetullut. Myös pojanpoikani on paikalla. Sinähän olit kolmisenkymmentä?”
Pehmeä hymy ei kadonnut Hildan kasvoilta, vaikka katse kääntyikin varsin nopeasti varpaisiin.
”Hieman alle, kyllä.”
”Olisit niin täydellinen meidän Eugenelle. Suloinen ja kunnollinen tyttö.”
Vaikka Hildalla oli vanhan naisen nimet ja persoonallisuus kuin nuhjaantuneella kirjalla, joita hänen silmänsä ahmivat aivan liikaa, hän ei voinut sanoa innostuvansa miehestä jonka nimi oli Eugene ja jonka isoäiti yritti parittaa häntä.
”Laita vain kutsu minulle, tulen paikalle. Tietenkin, kiitos oikein paljon kutsusta.”

Harjoitusten päätyttyä Hilda napitti vaaleanruskean villakangastakkinsa ja asetti siististi samansävyiset korvaläpät korvilleen. Hän veti syvään henkeä, nauttien raikkaasta ilmasta joka pisteli kevyesti poskia.
Hexham oli ihanan hiljainen puoli kymmeneltä illalla, joten hän päätti nauttia kirpeästä illasta ja kävellä kotiin. Vaaleiden nahkahanskojen verhoaman käden hän työnsi taskuun, toisen käden kannatellessa naisen suosimaa salkkua, jossa oli nyt työpapereiden sijaan kuoron nuotteja ja muuta sellaista. Hiljaisessa illassa vastaan tuli koiran kanssa ulos lähtenyt pariskunta, jotka kulkivat käsikkäin. Noiden ohi mentyään Hilda huomasi hymyilevänsä leveästi.
Oli ihanaa kun ihmiset olivat onnellisia!

Tiistai 22. toukokuuta 2018 – alkuilta, Hexham

Hilda oli tehnyt iltapalaksi lämpimän leivän ja kupillisen teetä. Pitkään, melko vanhanaikaiseen (Bexin sanoin kirkkokaapuun) yöpaitaan pukeutunut nainen istui sohvalla ja silitteli samalla sylissään kehräävää Brownieta. Ruskea kissa kehräsi onnellisena ja hyrisi nautinnosta kun emäntä löysi aivan erityisen hyvän kohdan rapsuttaa sitä.
Hän oli ilmaissut Bexille mielipiteensä treffeistä.
Silti hän oli jotenkin päätynyt toisillekin. Nathan ei ollut turhan innokas, mutta oli ottanut kuitenkin uudelleen yhteyttä. Silloin Hilda oli lähtenyt, seuraavien aikana hän oli ollut oikeasti sairaana.
Nainen tujotti puhelintaan miltein lamaannuttavan kauhun vallassa.

Jos hän haluaisi selvitä kirkkokuoron kevään päätöspiknikiltä ilman kahtakymmentä lapsenlapsen puhelinnumeroa, hän ottaisi mukaan seuralaisen. Eihän se olisi mikään ongelma, eihän?
Paitsi että Nathan ei tosiaan lähtisi ulos enää koskaan, jos joutuisi treffeille keski-ikäisten ja sen ylittäneiden täti-ihmisten (ja noiden aviomiesten, ei paljon parempi) kanssa sunnuntaikirkon jälkeen piknikille.
Ei sillä että Hilda olisi yleensä käynyt kuin laulamassa kirkossa, mutta se oli perinne. Laulu kirkoss aja kuunneltiin jumalanpalvelus, sitten piknik puistossa.
Nathan oli mukava ja vaikka Hilda inhosi sen sanomista, myös komea. Miestä katseli mielellään, kuunteli myös, mikä oli elokuvista ja siskon juttujen perusteella harvinaista.

Hilda kurottautui ottamaan puhelimen käteensä. Hän epäröi pitkään, nakutellen sormellaan halvimman mahdollisen älypuhelimen reunaa. Halusiko hän uusille treffeille vai halusiko hän välttyä kahdeltakymmeneltä puhelinnumerolta, joiden omistajat olivat niin säälittäviä että noiden isoäidit jakoivat numeroita sopiviksi katsomilleen naisille?
Hetkinen.
Hän oli sen pisteen alapuolella, että edes oma äiti ei yrittänyt enää. Eli hänen olisi pitänyt olla kiitollinen niistä numeroista. Jopa ne säälittävät miehet joita isoäisit paritti, olivat hänen hänen tasonsa yläpuolella.
Nathan valovuosien päässä.

Hilda nousi ylös, antoi kissoille ruokaa ja puki ylleen. Pakkasi yöksi laukun ja lähti ulos, kantaen pyöränsä käytävästä. Menisi tunti että hän pääsisi siskon luo, mutta jopa Bexin neuvot olivat parempia kuin ei mikään. Hänellä ei ollut kokemusta.
Hilda työnsi ne Nathanille hehkuttamansa vastamelukuulokkeet korviinsa ja lähti polkemaan, kellomekon helmat lepattaen.