Voiko ympyrään vaihtaa määränpään uuden

[Avoin peli, mielellään joku tallityöntekijöistä mukaan, tai miksi ei kuka vaan muukin. Kahvia tarjolla :D.]

Aurinko paistoi rakoilevien sadepilvien välistä, kun valkoinen taksikyltein varustettu Mercedes Benz kaarsi Rosings Parkin tallin parkkipaikalle. Katerina maksoi kyydin, isänsä luottokortilla tietysti, ja astui innoissaan ulos autosta. Sää lupaili parantuvansa, ja koko aamun kestänyt sade oli lakannut ainakin hetkeksi. Nuori nainen sulki auton oven ja lähti sitten lätäköitä vältellen kohti tallirakennusta. Alkava kesä oli saanut hänet etsimään kermanvaaleat ballerinat jalkoihinsa. Olipa aurinko ehtinyt jo ruskettaa hänen jalkapöytänsäkin niin, että kontrastiero kengän ja jalan välillä oli tavallista huomattavampi. Päällään Katilla oli vaaleat, lahkeista muutamaan kertaan käärityt ratsastushousut ja värikäs, abstraktikuvioinen löysä mutta hyvin laskeutuva hihaton paita. Hän näytti kaiken kaikkiaan ottaneen kesän vakavasti, ja sateisen sään jälkeinen viileä ilma ei tuntunut huolettavan. Kun oli kesä, oli kesä.

Tallin ovi aukesi hiljaa ja Katerina tepsutti kevyesti moitteettoman siistiä käytävää pitkin. Hän vilkaisi ohi mennessään muutamaa karsinoissaan olevaa hevosta, vaan suuntasi suoraa päätä oman Alekseinsa luo. Pettymys oli suuri, kun hän sai huomata hevosen olevan poissa. Todennäköisesti kimo ori oli tarhassa, piehtaroimassa sateen muodostamissa mutalammikoissa. Juuri niin hänen tuuriaan. Miksi se oli edes laitettu ulos sellaisella säällä? Hän ei halunnut edes ajatella, mikä homma lipizzan kuuraaminen olisi. Nainen huokaisi. Hän ei todellakaan hakisi mutalammikoiden keskeltä hevosta sellaisissa kengissä. Niinpä hän päätyi kiipeämään oleskeluhuoneeseen. Olisi odotettava, että joku tallityöntekijä suvaitsisi tulla ja hakea hänen hevosensa sisälle. Katerina latasi kahvinkeittimen ja laittoi sen tippumaan, sillä tietenkään sitäkään ei ollut valmiina. Uskomatonta toimintaa, ja hän kun oli hyvää hyvyyttään ajatellut tulla piristämään tallilla olevia. Nainen asteli edes takaisin ja pysähtyi hetkeksi vain seuratakseen maneesissa harjoittelevaa ratsukkoa. Oli hankala sanoa, kuka se oli, tylsiä ruunikoita kun oli talli täynnä. Kahvin tuoksu täytti oleskeluhuoneen ja sai hänetkin rentoutumaan. Ei hänellä ollut kiire mihinkään, miksi siis murehtia.

Osittain märkä mutta hyväntuulinen Lucy talutti Rainin karsinaan iloisesti hyräillen. Ruuna oli onnistunut kastelemaan hoitajansa, kun Lucy oli kuurannut tupsujen peittämiä jalkoja puhtaiksi kurasta, mutta tyttö ei jaksanut välittää. Hän loimitti hevosen nopeasti ja jätti sen karsinaan kuivumaan. Irlannincob vaikutti tyytyväiseltä voidessaan vain seisoskella kaikessa rauhassa karsinassa. Lucy otti suunnaksi yläkerran oleskelutilan, sillä ajatteli voivansa vaihtaa pitkähihaisen tummansinisen paitansa kuivaan. Märkä kangas liimautui ikävästi selkään ja vatsaan, mutta sekään ei voinut pilata tytön hyvää tuulta. Mitäpä siitä, jos Rain oli vähän innostunut loiskimaan vedellä kesken pesun. Kyllä kesä kuivaisi sen, minkä hevonen oli kastellut.

Lucy haistoi kahvin ennen kuin näki oleskeluhuoneeseen asettuneen naisen. Hetken hän joutui hakemaan nimeä muististaan, mutta onnistui kuin onnistuikin hymyilemään aidosti Aleksein omistajalle.
"Hei, neiti Nordqvist", Lucy tervehti vastuuhevosensa omistajaa. Vasta silloin hän muisti, että Aleksei oli tälläkin hetkellä ulkona nauttimassa kurasäästä, ja näyttäisi varmaan enemmän kirjavalta kuin kimolta. Ehkä siinä oli syy sille, miksi Katerina oli asettunut oleskeluhuoneeseen ratsastamisen sijaan.
"Haluatteko, että haen Aleksein tarhasta ja laitan sen teille kuntoon?" Lucy kysyi kohteliaasti ja valmistautui jo poistumaan samaa tietä kuin oli tullutkin.

Katerina oli juuri kaatamassa itselleen kahvia, kun kuuli portailta askelia. Hyvä, hän ei joutunut odottamaan kauaa. Nainen täytti kuppinsa ja kääntyi sitten katsomaan tulijaa. Mahtavaa, Lucy. Tuohan oli hänen kultapoikansa hoitaja, saisi hyvin auttaa häntä hevosen kanssa. Kahvi höyrysi kuumana hänen kasvoilleen, kun hän kumartui jääkaapille hakemaan maitoa.

”Hei”, hän nyökkäsi tervehdyksen ja viittasi samalla kahvipannua. Hän sentään oli keittänyt mustaa arabiviiniä tarpeeksi myös muille. Leveä hymy nousi kasvoille, kun hän nojautui keittiösaarekkeeseen ja tarkkaili ilmeisesti ulkona kastunutta Lucya. Tyttöparka. Hän menisi kyllä ratsastamaan maneesiin, mikäli sää ei tuosta parantuisi. Olisihan hirveää kastua, eikä Alekseikaan pitänyt sateesta. Kun tallityöntekijä arvasi hänen aatteensa paremmin kuin hyvin, se sai onnen hehkumaan naisen kasvoilla. Täydellistä.
”Voi, se olisi mahtavaa”, hän sanoi hieman mielistellen vaan pyöritteli silmiään henkisesti. Mistä hän olisi voinut tietää, että Aleksei oli lähimmässä tarhassa tallilta katsoen, siinä, missä aina ennenkin. Tie tarhalle oli todennäköisesti vain vesilammikoiden täplittämä ja mikäli ori suostui portille, siinä sai tuskin kenkiään mutaisiksi. Ajatus mutaisesta tarhasta vain sai kylmät väreet juoksemaan selkää pitkin. Kat ei pitänyt liasta. Vähintään valkean hevosen kaviot olisivat varmasti hirveässä kunnossa. Jos tuolla ei ollut loimea, saattaisi leikkisä hevonen olla muutenkin kurainen – se kun rakasti piehtarointia yli kaiken. Erityisesti mudassa, minkä Katerina oli kauhukseen saanut huomata.

Kahvi oli vielä kuumaa, vaan maidon vuoksi juotavaa. Hän hörppi sitä hiljalleen ja alkoi unohtaa aiemman kiukkunsa mutaista hevostaan kohtaan.
”Juothan kuitenkin kahvit kanssani?” kuului hymyilevä kysymys. Katerina pyyhkäisi hiuksiaan huolettomasti taaksepäin. Olisi kai pitänyt laittaa ne kiinni, mutta kun ne näyttivät sinä päivänä niin hyviltä. Ulkonäkökeskeisyys oli aina ollut yksi hänen paheistaan. Hän oli tottunut kilpatalleihin, missä ratsastajat kilpailivat paremmuudesta lähinnä ratsastusvaatteidensa hinnan ja hevosten ulkonäön avulla. Siihen kun oli tottunut, ei paluuta ollut.

Lucy oli jo lähtemässä saatuaan myöntävän vastauksen, mutta kahvin tuoksu sai tytön epäröimään. Mukillinen lämmintä, virkistävää kahvia voisi tehdä ihan hyvää. Eikä hän kehdannut kieltäytyä Katerinan ehdotuksesta, sillä se voisi pian antaa hänestä töykeän kuvan, mikä ei millään tasolla ollut ujon tytön tarkoitus.
"Totta kai", tyttö päätyi vastaamaan Katerinan ehdotukseen ja suuntasi hiljaisin askelin kahvipannulle kaataakseen itselleen kupillisen kahvia, johon hän laittoi joukkoon hieman maitoa. Lucy joutui muistuttamaan itseään siitä, että säilytti hyvän ryhdin liikkeissään, sillä oli tottunut hiippailemaan hartiat lysyssä muiden ympärillä. Vilkaistessaan moitteettomasti pukeutunutta hevosenomistajaa, tallityöntekijä oli entistäkin tietoisempi märästä tummansinisestä paidastaan ja suklaanruskeista ratsastushousuistaan, joissa oli niissäkin roiskeita, kun Rain oli innostunut leikkimään sienellä. Hevosella oli ollut paljon energiaa, mikä oli osittain Lucyn syytä. Hän ei ollut liikuttanut ruunaa tarpeeksi, ja Bethanya ei ollut muutamaan päivään näkynyt.

"Mitä ajattelitte harjoitella Aleksein kanssa tänään?" Lucy kysyi, joutuen hetken taistelemaan äänensä kanssa, jotta sai puhuttua kuuluvasti. Hän olisi niin mielellään ollut hiljaa, mutta epäili, ettei sellainen ollut sopivaa käytöstä. Parempi siis kysellä Katerinan suunnitelmista Aleksein kanssa, sillä ainakin hevosista puhuminen oli Lucylle tuttua. Hän hörppi kahvia hiljalleen ja nautti lämpimästä juomasta. Lucy ei ollut ikinä kuulunut kahvin suurimpiin ystäviin, mutta tilkalla maitoa juoma kyllä kelpasi ja oli osoittautunut oivaksi piristeeksi keskelle välillä rankkojakin työpäiviä. Hänellä oli vielä totuttelemista tallin kiireiseen rytmiin ja fyysisesti haastaviin työpäiviin, mutta kyllä hän selviäisi. Olihan hän selvinnyt tähänkin asti.

Lucyn hakiessa kahvia Katerina seurasi tuon toimia kaikessa hiljaisuudessaan. Tytön vaatteet saivat hieman ylenkatsovan mulkaisun, vaan hän peitti sen hymyynsä kun toinen kääntyi häntä kohti. Ymmärsihän hän sen sellaisena kuraisena päivänä. Ehkä Lucy oli pyörinyt kuraisen hevosen luona. Ainakin toinen joi kahvia, mikä tuntui teenystävien Englannissa isolta poikkeukselta.
"En ole koskaan ymmärtänyt englantilaisten teen juontia", Katerina päivitteli hörppiessään sumppiaan ja nyökkäsi hyväksyvästi Lucylle. Kupissa oleva kahvi ei ollut mitään ruotsalaiseen kahviin verrattuna, mutta kelpasi paremman puutteessa. Teehen hän koski vain hätätilassa, mikäli osallistuisi tilaisuuteen jossa ei kehtaisi pyytää perienglantilaiselta isännältä tai emännältä kahvia. Sellaisia ei tullut vastaan liikaa.
"En kyllä myöskään teidän kahvianne", hän irvisti, vaikka mustan juoman seassa olikin reilusti maitoa.
"Pitäisi kai tuoda omat kahvit."

Keskustelun kääntyessä Alekseihin, Katerina tuntui vihdoin heränneen. Häntä ei edes kiinnostanut, mikäli hän viivytti kiireistä tallityöntekijää pyytämällä tuon kahville. Seura oli ihan toivottua sillä hetkellä.
"Koulua, todennäköisesti eri askellajeja ja kokoamista. Ehkä taka- ja etuosakäännöksiä", hän sanoi miettiäänä. Todennäköisesti hän ei jaksaisi edes yrittää ja matkustelisi hevosensa pilalle vaatimatta siltä mitään.
"Aleksei tarvitsisi hyvän valmentajan niin siitä voisi ehkä joskus tulla jotakin", Katerina sanoi nyt kevyt negatiivinen lataus äänessään. Hän ei uskonut hevosen kykenevän ikinä korkean koulun suorituksiin. Olisi kai vaan parempi myydä lipizza ja ostaa oikeasti osaava puoliverinen.
"Luuletko että kenttä kestää ratsastusta? Ettei se ole ihan vetinen."

Lucy vain nyökkäili kommenteille teestä ja kahvista, sillä ei oikein tiennyt, mitä sanoa. 'Tuo sitten omat kahvisi' ei kuulostanut järin ystävälliseltä eikä hänellä oikeastaan ollut mitään käsitystä, mistä Katerina edes puhui valittaessaan kahvista. Eikö kaikki kahvi ollut samanlaista? Lucy ei uskonut huomaavansa mitään eroa, vaikka joku vaihtaisi kahvimerkkiä tallilla, sillä kaikki kahvi maistui yhtä kitkerältä. Sitä pystyi juomaan maidon kanssa, mutta siihen se sitten jäikin.

"Kuulostaa hienolta", tyttö pakottautui vastaamaan, kun Katerina kertoi suunnitelmistaan hevosensa kanssa. Puheet valmentajasta kiinnittivät Lucyn huomion. Kai hänen pitäisi työnsä puolesta mainostaa tallin kokeneita, lahjakkaita valmentajia? Mutta miten, se olikin sitten seuraava ongelma.
"Rosings Parkin valmentajat osaisivat varmasti auttaa teitä eteenpäin", Lucy tyytyi sanomaan, kun ei paremminkaan osannut asiaa muotoilla. Vaan toisaalta, varmasti Katerina tiesi tallin valmentajista, joten ehkäpä pidempi mainospuhe olisi joka tapauksessa ollut täysin turha. Katerina taisi tietää tallista enemmän kuin Lucy, jos totta puhuttiin.
"Onhan se hieman märkä, mutta kyllä siellä voi ratsastaa", Lucy vastasi uteluun kentän tilasta. Kenttä oli laadukas, kuten kaikki muukin Rosings Parkissa, joten se oli suunniteltu kestämään pahempiakin sateita kuin tämän aamun kuurot. Muutamaa lätäkköä lukuunottamatta kenttä oli moitteettomassa kunnossa. "Mutta maneesikin on käytössänne, mikäli haluatte kuivan pohjan."

"Voisin pyytää herra Chambersia katsomaan Alekseita", hän sanoi kuin olisi keksinyt jutun itse. Ehkä Lucyn sanat tosiaan olivat jälleen muistuttaneet Rosings Parkin erinomaisuudesta. Hän ei ollut aiemmin ylpeyttään kehdannut pyytää ketään. Kai se olisi luotettava hevonen ammattilaisen käsiin, hän tiesi Troy Chambersin kouluvalmentajaksi ja uskoi kyllä tuon olevan hyvä. Tuntuisi vain typerältä viedä aivan tasoton hevonen sellaiselle. Philadelphian kanssa hän oli ravannut valmennuksissa jatkuvasti, sillä se oli osaava ja sitä hän osasi ratsastaa. Aleksei oli toivoton pelleilijä, joka omasi aivan liian hyvät askellajit ja upean ulkomuodon. Muuhun siitä ei sitten tuntunut olevankaan.
"Mikäli taivas ei repeä, olen mieluummin ulkona", Katerina vastasi hymyillen. Tiesi hän kentän laadukkuuden, ei vain ollut kiinnittänyt sen pohjaan huomiota tullessaan. Se olisi varmasti mainio, eikä hänen hevosensa ollut mikään varsinainen hienohelma.
"Haetaanko Aleksei sisälle?" Nainen kysyi. Kysymys oli aseteltu, kuin he olisivat saattaneet hakea hevosen yhdessä. Katerina todennäköisesti odottaisi tallissa ja antaisi Lucyn myös harjata ja varustaa hevosen keskittyessään itse orin paijaamiseen ja omien ratsastustarvikkeidensa haalimiseen. Ratsastuskengät, kannukset ja kypärä löytyisivät hänen kaapistaan. Hän ryhdistäytyi seisomaan ja kääntyi kannoillaan aikeena siirtyä tallin puolelle. Kahvikuppi jäi saarekkeelle niille sijoilleen, kuten hänellä oli tapana. Siisteys ei koskaan ollut tuntunut hänelle ominaiselta. Hänen asuntonsakin oli yksi kaatopaikka, vaikka naapurin täti yrittikin siellä joskus järjestellä hyvää hyvyyttään.

Lucy vain nyökkäsi ja joi kahvinsa loppuun, kun toiinen pohdiskeli Chambersin pyytämistä hevosen valmentajaksi. Tyttö ei sanonut mitään, mutta ajatteli, että se voisi tehdä ihan hyvää ratsukolle. Sitä paitsi, jos valmennuksiin oli varaa, miksi niillä ei kävisi? Kyllä hän kävi-, eikä kun ei kävisikään. Siellähän joku katsoisi koko ajan ratsastusta ja paikalla olisi muita ratsukoita.
"Sää näytti lupaavalta", Lucy myönteli toisen toiveita siitä, ettei taivas repeäisi. Kukapa toivoisi enää yhtään lisää sadetta, kun sitä oli jo siedetty ihan tarpeeksi pitkään. Aurinko kelpasi jokaiselle, joka joutui ratsastamaan ulkona, se oli varmaa. Maastolenkitkään eivät olleet niin mukavia, jos vettä satoi vaakatasossa.
"Totta kai", tyttö sanoi ja vei kupin tiskialtaaseen. Hän olisi mielellään tiskannut kuppinsa nopeasti pois, ettei se jäisi muiden vaivaksi, mutta Katerina tuskin jaksaisi odottaa. Niinpä laiha tyttö vain asetti oman sekä toisen naisen kupin tiskialtaaseen ja suuntasi hevosenomistajan perässä tallin puolelle.
"Odottakaa te vain täällä, niin minä haen Aleksein sisään", Lucy sanoi nopeasti ja nappasi matkaansa riimunnarun, ennen kuin suuntasi hakemaan lipizzaa sisälle. Kunpa se antaisi vaivatta kiinni eikä turhia tanssisi matkalla tallille. Hevonen oli ihan hyvätapainen, mitä nyt välillä innostui esiintymään muille tai leikkimään kuin mikäkin varsa, mutta Aleksei oli ehdottomasti helpompi kuin Lucyn toinen vastuuhevonen Papillon.

Lucy talutti hevosen sisään ja vei sen suoraan pesukarsinaan, sillä ori oli onnistunut sotkemaan jalkansa kuraan ulkona peuhatessaan. Loimikin oli kurainen, joten se joutaisi pesuun hetimmiten. Lucy riisui loimen ja tarkasteli hevosta. Jalkojen kuraa lukuunottamatta ori oli oikein edustavassa kunnossa. Kyllä siitä loistelias ratsu saataisiin. Hän laski haaleaa vettä hevosen jaloille ja kumartui pesemään niitä, vilkaisten silloin tällöin omistajan suuntaan. Pitäisiköhän hänen sanoa jotain, vai onnistuisiko Katerina viihdyttämään itseään vaikka hevostaan rapsuttelemalla? Oli hankalaa, kun oli pakko olla sosiaalinen. Ujous ei tainnut olla ihailtava piirre asiakaspalvelijalla.

Katerinaa ei kahdesti tarvinnut käskeä, vaan hän jäi talliin ja päätyi rapsuttelemaan orikäytävällä karsinastaan kuikuilevan Paradox Noxin turpaa. Kimo andalusialainen oli näyttävä ja hän toivoi, että pääsisi ehkä joku päivä ratsastamaan sillä. Olisi mukava testata taitojaan jonkun oikeasti osaavan hevosen kanssa. Hänen ajatuksensa tuntuivat päivä toisensa jälkeen lyttäävän Aleksein maahan. Lipizza yritti tosissaan ja osasi kyllä, mutta ratsastajan taidot vaan alkoivat ruostua. Hän ei halunnut myöntää sitä itselleen, jolloin oli parempi syyttää hevosta.

Lucyn taluttaessa Aleksein sisälle ja suoraan pesukarsinaan, ei Katerinan käynyt ollenkaan kateeksi. Hevonen oli selvästi leikkinyt mudassa, kuten sillä oli tapana. Hän pyöritteli päätään voimatta kuitenkaan estää pientä hymyä nousemasta kasvoilleen. Kaikesta huolimatta ori oli hänelle tärkeä ja sen leikkisä luonne viehätti häntä. Olisipa se vain oppinut sormia napsauttamalla upeaksi kouluratsuksi.
”Voin hakea sen harjat”, hän tarjoutui haluamatta mennä sotkemaan itseään pesukarsinaan. Saisi vielä roiskuvaa vettä päälleen. Nainen kipitteli satulahuoneeseen ja nappasi mukaansa säntillisessä järjestyksessä olevat harjat Aleksein kaapista. Hän ei pitänyt turhaan kiirettä, sillä tiesi pesun olevan kesken.

”Oletko tykännyt ratsastaa sitä?” hän kysyi saavuttuaan takaisin tallin puolelle. Aleksei näytti käyttäytyvän oikein mallikkaasti pesulla, mitä nyt nosteli jalkojaan välillä halutessaan ilmeisesti pitää vaivalla pukemansa kurasukat jaloissaan. Katerina laski harjat käytävän seinustalle ja jäi sitten tarkkailemaan lähes puhdasta ratsuaan. Miten mainiota, että tallilla palvelu pelasi niin hienosti. Hän ei olisi koskaan saattanut liata itseään pesukarsinassa. Ehkä ballerinat olisi voinut jättää kotiin ja valita vaikka saappaat tai ratsastuskengät turvakärjellä. Oli hän ne tietenkin ennen ratsastusta vaihtamassa, mutta itsepäisesti hän patsasteli siinä kesäkengissään. No, kerrankin kun siihen oli mahdollisuus.

Lucy nyökkäsi kiitokseksi, kun Katerina lupautui hakemaan harjat. Tyttö pesi hevosen jalkoja reippaasti mutta huolellisesti. Katerina tuskin haluaisi odottaa yhtään sen enempää kuin oli pakko. Ainakaan nyt Lucyn ei tarvinnut varoa vaatteitaan, sillä ne olivat jo märät, joten tekisipä Aleksei mitä tahansa, eivät vaatteet ainakaan enempää kärsisi. Onneksi ori oli mukava hoidettava, eikä koheltanut liikaa, vaikka leikkisä olikin.
Katerinan kysymys yllätti Lucyn, joka joutui hetken ajan miettimään sopivaa vastausta. Aleksei koetti suurella tarmolla suojella toisen etujalkansa kurasukkaa, mutta lopulta tyytyi seisomaan paikallaan, jotta Lucy sai senkin puhdistettua.
"Se on hieno hevonen, jolla on upeat liikkeet", Lucy vastasi kunnioitusta äänessään. Hän todella toivoi, ettei Katerina kyselisi sen tarkemmin Lucyn mietteistä hevosen selässä, sillä tyttö ei uskonut voivansa pukea niitä sanoiksi kuulostamatta täysin epäpätevältä tai vaihtoehtoisesti ylimieliseltä. Aleksei oli hieno hevonen, ja hän oli imarreltu oikeudesta nousta lipizzan selkään, vaikka välillä epäilikin, ettei osannut tarpeeksi hienolle hevoselle.

Lucy sulki vesihanan ja laittoi letkun paikalleen. Hän veti pahimmat vedet käsin pois, sillä hikiviilasta ei olisi suuremmin apua jalkojen kuivaamisessa. Tyttö nappasi pyyhkeen kuivaten jokaisen jalan huolella, jotta hevonen voisi liikkua keräämättä heti hiekkaa valkeisiin jalkoihinsa. Lucy vilkaisi nopeasti märkää lattiaa, Katerinaa ja tuon kenkiä, ennen kuin irrotti sen enempää ihmettelemättä hevosen pesukarsinasta. Hän talutti puhtaan lipizzan käytävälle, kiinnittäen orin tottuneesti molemmilta puolilta.
"Harjaanko sen teille?" Lucy kysyi ja ojensi kättään valmiina ottamaan harjat vastaan, mikäli Katerina niin toivoisi. Hän oli jo tottunut palvelemaan omistajia, vaikka keskustelun aloittaminen tuntui edelleen lähes yhtä vaikealta kuin ensimmäisenä päivänä.

Kun Lucy kuvaili ratsastuskokemustaan Alekseilla, Katerina naurahti. Sitä se totta vie oli. Hän oli ihan yllättynyt hevosen liikkeistä, sillä lipizzat olivat hänelle aiemmin olleet tuttuja vain Youtube-videoista. Niiden näyttävyys oli kuitenkin lumonnut hänet, vaikka siihen pääsi todella käsiksi vasta hevosen oston jälkeen. Vaikka hän ei ollut saanut tahtomaansa GP-tason kouluratsua, hän saattoi silti toivoa joskus pääsevänsä vielä pidemmälle.

”Mikäli tahdot ja ehdit”, hän vastasi ojentaen harjoja toiselle. Se oli epäsuora kyllä, mutta Katerina otti itse pehmeän harjan ja siirtyi käytävälle kiinnitetyn hevosen pään luo siistimään sen heinää ja kutterinpurua keränneen turvan. Aleksei hamuili omistajansa kättä ja sai aikaan heleän, aidon naurahduksen.
”Ilmoitin meidät juuri kuukauden päästä oleviin koulukilpailuihin”, hän sanoi vaikka ei tiennyt miten paljon Lucya kiinnostaisi. Hän oli vain yksi hevosenomistaja muiden joukossa.
”Puhunkin Chambersille heti tänään, mikäli hän ehtisi valmentaa.”
Katerina tiesi liian hyvin, että koulukilpailuissa heidän tasollaan puusilmä-tuomarit oli mahdollista hurmata vain lipizzalle ominaisin askelin. Helppo A-tasolla tuntui olevan yhdentekevää, miten hyvin he oikeasti osasivat mitään. Kunhan hallitsi radan tiet ja sai Aleksein esiintymään. Se kantoi itsensä hallitusti ja hyvin, ja kilpailutilanteessa monesti liioitteli askeltensa ratoja entisestäänkin. Ei siis ihme, että vaikka takaosa jäi vähän laiskaksi, he keräsivät hyvät prosentit useammin kuin hän sitä odotti.

”Miksi sinulla ei ole omaa hevosta?” Nainen kysyi toiselta suoraan ja keskeytti hetkeksi hevosensa pään siistimisen, mikä oli kyllä muuttunut hajamieliseksi rapsutteluksi. Hän katsoi nyt ystävällisesti hymyillen hevosen toista puolta harjaavaa tyttöä. Hän oli ymmärtänyt, että tallityöntekijät hallitsivat hevoset hyvin ja olisivat mainiosti saattaneet omistaa hevosia. Kuka valitsi hoitaa muiden hevosia, kun saattoi hoitaa omaansa? Katerina ymmärsi yhdeksi syyksi palkan, minkä takia hän oli jopa harkinnut tallityöntekijän virkaa joskus. Se kuulosti sopivan helpolta, kun vain harjaili poneja ja ratsasti upeita kilpahevosia päivästä toiseen. Se ei kuulostanut rankalta.

Lucy tiesi, ettei kyse ollut siitä, viitsisikö tai ehtisikö hän. Hän hoitaisi Aleksein, koska omistaja niin toivoi, ja järjestelisi loppupäivän aikataulut uusiksi tarpeen vaatiessa. Siihen oli vain totuttava. Lucy oli onnekseen sopeutuvainen, joten aikataulujen muuttuminen lyhyelläkin varoitusajalla ei haitannut häntä. Hän otti ojennetut harjat vastaan ja siirtyi hevosen toiselle puolelle alkaen harjata valkeaa karvaa pitkin, reippain vedoin.
"Onnea kilpailuihin ja niihin valmistautumiseen", Lucy toivotti ystävällisesti, vaikka ihmettelikin, miksi Katerina kertoi tästä hänelle. Ehkä toinen vain halusi puhua, joten kertoi mitä mieleen juolahti koettaessaan pitää keskustelua elossa. Tyttö ei oikein tiennyt, mitä sanoa, kun toinen pohti valmentajan kyselemistä. 'Toivottavasti hän ehtii' kuulosti siltä, ettei tyttö uskonut Katerinan kykyihin selvitä ilman valmennusta, mutta toisaalta hän ei voinut luvata, että valmentaja ehtisi, joten Lucy päätyi vain nyökkäämään kaikessa hiljaisuudessa.

Kysymys oli yllättävä, eikä Lucy hetkeen tiennyt, mitä sanoa. Hän ei voinut sanoa, ettei olisi osannut hoitaa omaa hevosta, tai kuulostaisi epäpätevältä hoitamaan muiden hevosia. Toisaalta rahasta puhuminen tuntui ahdistavalta, kun Katerina kuului siihen tallin asiakasryhmään, jolla ei ollut pienintäkään huolta rahasta.
"En ole koskaan todella halunnut omaa hevosta", Lucy päätyi lopulta sanomaan. Se oli osaksi tottakin, sillä tyttö ei ollut enää vuosiin edes uskaltanut unelmoida siitä, että omistaisi joskus oman hevosen. Hän oli tottunut hoitamaan muiden hevosia ja ratsastamaan serkkunsa hevosta. Nyt hänellä oli useampikin hevonen ratsastettavana, joten mitäpä hän omalla hevosella tekisi. Eikä hänellä ollut rahaakaan, vaikka sitä hän tuskin Katerinalle myöntäisi.

"Et ole halunnut omaa hevosta?" Katerina kysyi tyrmistyneenä. Miten joku ei voinut haluta omaa hevosta? Hän oli kinunnut sellaista pienestä pitäen ja monesti sen jälkeen, kun oli kyllästynyt aiempaan ratsuunsa. Uskomatonta. Aleksei tökkäsi jähmettynyttä naista kovasti rintaan, mikä sai hänet horjahtamaan.
"Mitä sinä sitten täällä teet?" hän kysyi tajuten kesken kaiken, että kysymys oli aseteltu hieman töykeästi.
"Tai siis, kun kuitenkin työskentelet hevosten kanssa."
Ei hän tuominnut, ihmetteli vain. Oli epätavallista, että hevosten kanssa työskentelevä ja selvästi niiden kanssa viihtyvä nuori ei halunnut omaa hevosta. Tai sitten se oli epätavallista vain hänen mielestään, sillä kaikki hänen kaverinsa olivat nuorempana halunneet oman hevosen ja he olivat kilpailleet sanattomasti siitä, kenellä oli milloinkin paras ja näyttävin kilpahevonen.

Olisihan se pitänyt arvata, että Katerina tarttuisi vastaukseen. Lucy harjasi hevosen selkää pitkin vedoin ja vilkaisi Katerinan suuntaan. Mitäpä tähän enää vastaisi? Hetken tyttö joutui jälleen miettimään. Ennen kuin Lucy ehti avata suutaan, jatkoi Katerina jo uusilla kysymyksillä ja pohdinnoilla. Tyttö painoi katseensa hevosen takajalkoihin siirtyessään harjaamaan kimoa lautasten kohdalta.
"Rakastan hevosia, mutta en ole koskaan kaivannut omaa", tyttö lopulta vastasi. "Olen tyytyväinen työhöni tällaisenaan", hän vielä lisäsi toivoen, että se estäisi lisäkysymykset. Hän ei todellakaan tiennyt, miten selittäisi tilannetta yhtään sen enempää Katerinalle. Olihan toinen ihan mukava hevosenomistaja, mutta ei tyttö Katerinaa ystäväksi kutsuisi. Tällaiset olivat keskusteluja, joita hän kävisi ystäviensä, eli ehkä lähinnä Effien, kanssa, ei asiakkaiden. Mitäpä Katerina ymmärtäisi elämästä, jossa rahaa riitti juuri ja juuri ruokaan ja vaatteisiin. Sellaiseen elämään ei mahtunut mukaan hevosta, jonka ylläpito maksaisi maltaita.
"Oletko ehtinyt kilpailla Alekseilla paljonkin?" Lucy kysyi kääntääkseen keskustelun muualle. Hän oli kuullut, että Katerina oli ollut tallin asiakkaana jo ennen hänen aikaansa, mutta ei tiennyt oikein muuta Katerinan ja Aleksein yhteisestä menneisyydestä. Ehkäpä hevosenomistajakin unohtaisi kysellä vaikeita kysymyksiä tallityöntekijältä, jos innostuisi puhumaan hevosestaan. Aina saattoi toivoa.

Katerina hyväksyi Lucyn vastauksen mukisematta. Tyttö oli siis vain omituinen.
"Se on ollut minulla vasta vajaan vuoden", hän kertoi selvästi tyytyväisenä siitä että sai kuunnella omaa ääntään. Nainen rapsutteli hevosen turpaa.
"Siitäkin ajasta puolet olemme tutustuneet toisiimme. Aleksei vaatii vähän erilaista ratsastusta kuin entinen kilparatsuni Philadephia", hän sanoi ja hehkui ylpeyttä ratsustaan. Hän oli elementissään puhuessaan hevosesta, jonka kanssa oli valloittanut koulukentät Euroopassa.
"Sen loukattua itsensä muutin tänne ja ostin Aleksein. Olemme kilpailleet satunnaisesti, ihan kokeilumielessä, ja osallistuneet vasta kuuteen kilpailuun." Se ei ollut paljon, sen Katerinakin tiesi. Hänellä ei ollut kiinnostusta osallistua pieniin luokkiin, joista oli jo vuosia sitten siirtynyt vakavasti otettaviin kilpailuihin mustan tammansa kanssa. Nyt hänestä tuntui kuin olisi mennyt takaisin päin ratsastajana. Siksi hän yritti parhaansa syyttää ongelmista hevosenvaihtoa.
"Kun saan sovittua valmennuksista, pääsemme vasta kunnolla vauhtiin."

"Oletko koskaan kilpaillut?" Katerina kysyi yllättäen ja hymyili Lucylle. Hän ei tiennyt tytön ratsastustaidoista, mutta tietenkin oletti tuon olevan lahjakas työskennellessään tallilla. Ei hän voinut käsittää, että hevosten parissa luontevasti toimiva tyttö olisi mitään muuta.

Lucy lähes huokaisi helpotuksesta, kun keskustelu kääntyi pois hänestä. Antoi Katerinan puhua, kun toiselta se luonnistui helpommin. Hän kuunteli tarkkaavaisena, nyökkäili sopivissa kohdissa ja muutoinkin osoitti kuuntelevansa, vaikka kumartuikin puhdistamaan hevosen kavioita. Kuulosti siltä, että Philadelphia oli ollut hieno hevonen, sillä Katerina tuntui paisuvan ylpeydestä kertoessaan entisestä hevosestaan. Alekseilla taisi olla suuret saappaat täytettävänä.
"Kyllä te vielä pääsette Aleksein kanssa kunnolla kilpailemaan", Lucy sanoi lähinnä osallistuakseen keskusteluun edes jollakin sanallisella tavalla. Katerina varmasti puhuisi tarpeeksi molempien puolesta, mutta ehkä oli hyvä silloin tällöin osoittaa, että hiljaisuudestaan huolimatta Lucy kyllä keskittyi puheeseen.

Yllättävä kysymys sai tytön pudottamaan kaviokoukun, mutta onneksi hiljainen kilahdus peittyi tallin muihin ääniin. Alekseikaan ei pompannut metriä ilmaan, joten Lucy kumartui nopeasti nappaamaan koukun käteensä.
"En ole", Lucy vastasi rehellisesti kääntyessään kunnolla Katerinan puoleen. Hän ei ikipäivänä uskaltaisi ratsastaa yleisön edessä, kun välillä pelkkä valmennukseen osallistuminen tuntui haastavalta. Häntä ei ollut luotu ratsastamaan yleisön edessä, eikä varsinkaan tuomarien arvioivien silmien alla. Tyttö stressaisi itsensä hengiltä ja hermoilisi ratsunsakin piloille.
"Ei ole tullut tilaisuutta", hän päätyi selittämään lyhyttä vastaustaan. Olihan se totta, ettei hänelle ollut tarjoutunut tilaisuuksia osallistua kisoihin, mutta vaikka niitä olisikin ollut, ei hän siltikään olisi kilpaillut. Pelkuri mikä pelkuri, mutta sitä Katerinan ei tarvinnut tietää. Hän tunsi jo olevansa ihan tarpeeksi epäpätevä tähän työhön ilman että Katerinakin julistaisi niin.

Katerina nyökkäsi ymmärtävästi, kun Lucy kielsi kilpailleensa. Oli kai vaikea edes päästä kilpailemaan ilman omaa hevosta. Alekseita hän ei luovuttaisi toiselle kilpahevoseksi ennen kuin todella tietäisi tuon tason. Tyttöhän saattaisi vaikka pilata hänen hienon ja arvokkaan kouluratsunsa. Samaan aikaan hän muisti tuon ratsastavan kimoa silloin tällöin. Sen vuoksi Aleksei taisi ollakin niin hankala ratsastaa, se oli erityisesti lähipäivinä osoittautunut hieman energiseksi ja keskittymiskyvyttömäksi.
”Jos katsot Alekseita, haen sen varusteet”, hän ehdotti vaikka tiesi varsin hyvin, että Lucy tekisi sen hänen puolestaan. Kai nainen tarvitsi hetken hengähdystauon ennen kuin nousisi selkään. Hän kävi pukemassa päälleen ratsastuskengät, kypärän ja ohuet hansikkaat, jonka lisäksi otti satulahuoneesta mukaansa Aleksein kouluratsastusvarusteet. Hän ei kiirehtinyt, mutta ei hänellä kauaa kestänyt, kun hän palasi sitten käytävällä odottavan hevosen ja hoitajan luokse. Katerina heitti tottuneesti satulan hevosen selkään olettaen, että se oli harjattu.
”Oletko viihtynyt täällä? Ymmärsin, että olet uusi.” Hän oli kuullut hevosensa vastuuhoitajasta vasta vähän aikaa sitten ja oletti, että se tarkoitti tuon vasta tulleen. Olisihan hevosen hoitaja voinut vain vaihtua.

Jos Lucy olisi kuullut Katerinan ajatukset Alekseista ja siitä, miten hevosesta oli tullut vaikeampi ratsastettava, olisi tyttö varmasti ollut samaa mieltä. Hän ei edelleenkään uskonut osaavansa ratsastaa yhtäkään hevosta tarpeeksi hyvin kelvatakseen kilpahevosen liikuttajaksi, varsinkin niin hienon kouluratsun kuin Aleksein.
"Totta kai", Lucy vastasi ja jatkoi hevosen harjausta, vaikka kimo olikin puhdas ja täysin valmis varustettavaksi. Hän kyllä odottaisi ja katselisi hevosen perään. Hän harjasi pään uudestaan ja varmisti, ettei harjaan jäänyt mitään likaa tai takkuja. Hevonen näytti kerrassaan upealta puhtaana ja vieläkin upeammalta, kunhan pääsisi esittelemään hurmaavia liikkeitään. Katerinan saapuessa Lucy oli jo valmis nostamaan satulan selkään, mutta hevosen omistaja päätti tehdä sen itse, joten tallityöntekijä vain rapsutti Aleksein kaulaa toisella puolella.
"Olen viihtynyt oikein hyvin, kiitos kysymästä", Lucy vastasi, "ja kyllä, olen uusi", tyttö vielä vahvisti. Hän oli pikkuhiljaa oppimassa kaikkia tallin tapoja ja muodostamassa omia rutiinejaan, joten kyllä se tästä. Hänellä oli hevosia, joiden perään katsoa ja työkavereita, joilta kysyä apua, jos joskus jokin asia epäilytti. Hän oli viihtynyt kerrassaan loistavasti.

Katerina ojensi niputettuja suitsia Lucylle asetellakseen satulan paremmin ja kiinnittääkseen satulavyön. Hän ei halunnut edes kuvitella, minkä taistelun saattaisi käydä Aleksein kanssa mikäli yrittäisi suitsittaa sen itse. Hevosella oli paha tapa olla hänelle ilkeä juuri silloin, kun joku katsoi. Satulan sentään sai paikalleen helposti ja vaikka ori olisikin luimistellut ja yrittänyt näykkiä, se oli tiukasti kiinni riimustaan.
"Hienoa. Toivottavasti viihdyt pitkään, jotta Aleksein hoitaja ei vaihdu koko ajan", nainen sanoi silotellessaan ryppyjä ja pudistellessaan hevosenkarvoja jo moitteettoman siisteistä vaatteistaan. Hän todella tarkoitti sanojaan, sillä uskoi herkän hevosensa häiriintyvän, jos sillä oli monta ihmistä pyörimässä ympärillä. Se suhtautui kaikista lämpimimmin Katerinaan, vaikka nainen ei sitä aina uskonutkaan. Muut tuntuivat tulevan toimeen kimon kanssa paljon paremmin. Se jos mikä sai hänet kateelliseksi ja kiukkuiseksi. Hänkö muka ei pärjännyt omalle hevoselleen, joka toimi muiden kanssa kuin unelma? Se oli selvästi niiden muiden vika.
"Onko sinulla muita vastuuhevosia?" Katerina kysyi muka oikeasti kiinnostuneena. Tosiasiassa hänen kiinnostuksensa oli enemmän hevosten omistajissa. Keitä tyttö mahtoi hoitaa, ja pistikö tuo hänen Alekseinsa edelle jonkun muun hevosen? Sellainen olisi uskomattoman röyhkeää.

Lucy otti suitset vastaan ja aukaisi soljet, jotta voisi pukea suitset hevoselle päähän. Hän aukaisi riimun ja liu'utti sen hevosen kaulalle, jotta Aleksei ei edelleenkään olisi vapaana. Pieni hevonen luimi ja koetti näyttää suurelta ja pelottavalta näykkiessään ilmaa, mutta Papilloniin tottuneena Lucy ei räpäyttänyt silmäänsäkään vaan sujautti suitset kimon päähän ja alkoi kiinnitellä hihnojen solkia.
"On niitä muutama Aleksein lisäksi. Ivory Jive, Rhythm of the Rain, Papillon Rouge sekä RG Clooney ovat myös vastuullani", Lucy vastasi ja taputti hevosen poskea saatuaan turparemmin kiinni. Hän aukaisi riimun ohjista kiinni pitäen, sillä ei aikonut antaa pienelle hevoselle edes ideaa lähteä vaeltelemaan ympäri tallia.
"Nauttikaa ratsastuksestanne", Lucy toivotti ja ojensi ohjat Katerinalle. Hän astui itse sivummalle jotta ratsukko voisi lähteä kentälle harjoittelemaan.

Katerina pani merkille, että kaikkiaan kolme Lucyn vastuuhevosista olivat kimoja. Merkillinen sattuma, vaan sen värisiä hevosia oli yllättävänkin paljon Rosings Parkissa. Hän nyökkäsi ymmärtävästi, eikä kokenut suurta uhkaa. Aleksei oli selvästi paras siinä joukossa, olihan sen oltava. Hän tiesi Papillonin maineen este- ja kenttäratsuna ja ehdottomasti kunnioitti sitä. Oli ihanaa olla tallilla, jossa suurinosa hevosista oli tasokkaita. Tietenkään sitä sanaa ei sopinut käyttää lehmänkirjavasta puskaratsusta Rhythm of the Rainista tai muutamasta muusta, jotka eivät olleet kilpakäytössä. Se tuntui olevan iso mittari Katerinan mielessä.
"Kiitos", nainen nyökkäsi jälleen ja otti leveästi hymyillen vastaan ohjat. Hän taputti puhtauttaan kiiltävän orinsa kaulaa. Hevonen aisti hetkessä omistajansa epävarman olon tulevasta ratsastuksesta. Se heitti päätään ylös ja asteli levottomasti paikallaan iskien etukavioita maahan. Se sai Katerinan naurahtamaan väkinäisesti.
"Nähdään taas. Hauskaa työpäivää", hän toivotti ja lähti hartiat aavistuksen kumarassa. Hän ei suoraan sanottuna odottanut innolla ratsastusta. Aleksei osasi olla arvaamaton, ja sen energinen liikehdintä ohjien päässä maalaili jo kauhukuvia Katerinan mieleen.

[Kiitos, mikäli tämä oli tässä.]

[Kiitokset!]

"Kiitos", Lucy kiitti Katerinaa ja siirtyi sivuun, katsoen hetken poistuvan kaksikon perään. Hän ei oikein tiennyt, mitä ajatella Katerinasta. Toisaalta Aleksein omistaja oli oikein mukava ja kohtelias, eikä ollenkaan samaa luokkaa kuin eräät nimeltämainitsemattomat omistajat, joiden pakoilu kuului jokapäiväiseen ohjelmaan, mutta toisaalta taas Katerinassa oli jotakin, mikä sai Lucyn entistä varovaisemmaksi omistajan seurassa.
Karsinasta kuulunut kolahdus sai Lucyn havahtumaan. Tyttö kiepahti ympäri, suunnisti irlannincobin karsinalle ja riisui nopeasti hikiloimen. Hän heitti sadeloimen hevosen selkään ja lähti taluttamaan kirjavaa hevosta laitumelle. Rain kulki rauhallisesti taluttajansa mukana, mutta tervehti innokkaasti tarhakavereitaan. Lucy hymyili. Päivä oli ollut oikein mukava.