[Y] Mies jonka ympäriltä tuolit viedään

Sunnuntai 8. lokakuuta 2017 – ilta

Kotiinpaluun jälkeen oli hyvä tarkistaa hevoset kuljetuksen jälkeen ja suunnata kohti kotia. Suihku, paremmat vaatteet ja ulos. Huonosti sujunut kisaviikonloppu kaipasi arvoisensa päätöksen jossakin Hexhamin hämyisessä baarissa, jossa Brian voisi tehdä huonoja päätöksiä ja puhua mukaansa mitäänsanomattoman naisen, jolla ei seuraavana aamuna olisi väliä. Mieluiten nainen olisi häipynyt ennen kuin hän heräisi seuraava aamuna. Hän ei onneksi koskaan ollut väittänyt selviytysmekanismiensa olevan terveitä, joten tämä olisi sallittua, eikö?
Brian ei kyllä välittänyt siitä kuinka sallittu suunnitelmansa oli, kun hän asteli Hexhamissa sijaitsevaan pubiin.

Sopivan loosin löydyttyä mies heitti sateesta kostean nahkatakkinsa penkille, napaten sormiinsa tiskiltä haetun paukun, joka ei tällä kertaa ollut viskiä, vaan jotakin vahvempaa. Ei ehkä paras idea tai edes sellainen, mitä psykologi suosittelisi, mutta kukaan ei ollut kysynyt keneltäkään. Mies halusi nyt unohtaa puhelimitse saamansa haukut ja kerätä voimaa huomisiin valmennuksiin, jotta ei löisi Artemista ties monettako kertaa. Mies oli käynyt hänen hermoilleen päivittäin sen jälkeen kun ystävä oli auliisti kertonut Keikolle hänen menneisyydestään.

Eniten siinä kaikessa Brian inhosi sitä miten se vaikutti häneen. Vastuuton, yhden hetken hauska, jonka ajan hän oli ollut naimisissa olevan naisen pakohetki avioliitostaan. Silti hän takertui siihen miten se kaikki päättyi. Ja siitä oli pian kuukausi, naurettavaa.
Enää hän ei takertuisi. Seuraavana aamuna kun hän heräisi, mies olisi unohtanut kaiken, keskittyisi työhönsä sen ansaitsemalla intensiteetillä. Sen hän päätti tehdä.

Ties montako irlantilaista elämän vettä vahvempaa myöhemmin Brian huomasi olevansa matkalla kotiin naisen kanssa. Mitään muistikuvaa ei ollut edes tuon nimestä, mutta siitä miehellä oli hämärä muistikuva, että tuo oli ollut kolmas kauniimman sukupuolen edustaja, jonka kanssa hän oli illan aikana flirttaillut. Kaksi muuta olivat saaneet aina unohtua seuraavan tieltä. Joku olisi saattanut luonnehtia varhaisen harmaantumisen kokenutta miestä siaksi, jopa hän itse oli sitä mieltä. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä.
Joku olisi voinut odottaa rentouttavaa yötä, mutta suudelmat vaihtuivat äkkiä lentäviin vaatekappaleisiin. Vaatteet eivät suinkaan lentäneet lattialle, vaan kohti irlantilaismiestä, jonka yltä ne oli hetki sitten riisuttu.
Oliko se nyt oikeasti niin vakavaa jos humalassa kutsui yhdenyön huumaansa väärällä nimellä?
Oli se ilmeisesti tämän naisihmisen mielestä.

Vähintäänkin masentava taksimatka kotiin sai arvoisensa päätöksen kun nahkakengät holahtivat autosta noustessa vesilätäkköön, hörpäten nilkkojen kohdalta kunnolla vedet sisälle.
”Helvetin perkele!”
Irlantilaismies kirosi ja humalassa koki hyväksi ratkaisuksi ottaa kengät pois. Onneksi kukaan naapureista ei tainnut nähdä selvästi humalatilassa ristiaskelin rapun ovelle kulkevaa kilparatsastajaa. Kotioven auettua mies onnistui kompuroimaan kisamatkan aikana ovien väliin kertyneisiin posteihin, sadatellen itsekseen. Naapurit varmasti arvostivat kompuroivaa, kolistelevaa irlantilaismiestä yhä enemmän, toivoen hänelle urallaan menestystä vain jotta Brian olisi enemmän poissa kotoa eikä saisi päähänsä auttaa surkeaa olotilaansa alkoholilla.

Seuraava aamu ei valjennut kovin kauniina tai oli se ulkona harvinaisen kaunis.
Sen sijaan keittiössä aamukahviaan juova mies ei kyennyt avaamaan verhoja tai laittamaan valoja päälle, ettei takaraivossa potkiva päänsärky saisi lisää tulta allensa. Tuntui kuin pään sisällä olisi ollut tuhansia kellonsoittajia, jotka kaikki hakkasivat kellojaan lekalla.
Pitäisi ryhdistäytyä.
Ehkä huomenna.

Maanantai 06. Marraskuuta 2017 - Brianin asunto Hexhamissa

Lauantaina Lontoosta kotiutettu mies oli käynyt aiemmin tallilla. Hän veti syvään henkeä, astuen kynnyksen yli omaan asuntoonsa. Oli nautinnollista olla kotona vihdoin, sairaalat kun eivät koskaan olleet miellyttäviä, vaikka ne olivat tulleet tutuiksi ammatin myötä. Ei sitä koskaan toivonut että joutuisi tutustumaan valkoihiin huoneisiin ja kliinisen steriiliin tuoksuun, mutta niin sitä vain joskus joutui. Kuten nyt, onneksi hän oli kunnossa.
Irlantilaismies laski apteekista saadun pussin keittiön työtasolle, kaivaen sieltä uuden kipugeelituubin. Se kuulemma auttaisi tulehdukseen, kun vain olisi vielä joku joka auttaisi sen levittämisen kanssa. Hoitaja oli hymyillen käskenyt miestä pyytämään vaimoaan tekemään sen. Brian ei ollut jaksanut korjata tuntemattoman hoitajan käsitystä siitä, että vihkisormus sormessa käymään tullut nainen ei ollut oikeasti hänen vaimonsa. Se tuntui samaan aikaan rikolliselta huijaukselta ja maailman ihanimmalta huijaukselta.

Vahvasti mentholilta ja aloe veralta tuoksuva geeli sai miehen pyöräyttämään silmiään. Miksi niiden piti aina tuoksua voimakkaasti? Haju jäi käsiin pitkäksi aikaa ja tarttui vaatteisiin. Ja tahmasi kaiken, lakanoita ja vaatteita myöten. Lisäksi olisi ollut helpompaa jos olisi ollut joku levittämässä sitä. Yksin peilin kautta venytteleminen ei oikein tuottanut toivottavaa tulosta, kun kipu vihlaisi venytellessä juuri siihen kohtaan, mihin geeli piti levittää. Parikymmentä kirosanaa myöhemmin irlantilaismies heitti tuubin kädestään, jatkaen hajun kiroamista päässään.
Hän vilkaisi puhelintaan, vain todetakseen ettei kukaan ollut kaivannut. Vanhemmat olivat soittaneet eilen, kysellen hänen tilastaan ja siitä, haluaisiko mies tulla Irlantiin toipumaan. Ei sentään, ei tämä ollut niin paha. Toisekseen, hän ei halunnut olla samassa kaupungissa eksänsä kanssa.

Lysähdettyään istumaan kankaiselle divaanisohvalle Brian irvisti. Se geeli. Nyt sitä oli sohvan kankaassa ja sohva lemuaisi sairaalalle seuraavan vuosikymmenen. Pitäisi polttaa se kun hän muuttaisi seuraavan kerran. Tosin, ennen seuraavaa muuttoa tulisi ehkä ajankohtaiseksi ennemmin hankkia uusi sohva muuten vain. Ruskeiden silmien katse osui pöydälle jääneeseen huulipunaan. Se oli jäänyt Keikolta varmaan silloin kun he olivat tehneet sovinnon. Olisivat vaikka puhuneet kuin aikuiset, kunnolla. Ei, hän oli antanut sen liukua heti pidemmälle, siihen mihin he olivat jääneet. Miltä sekin näytti naisen silmiin?
Mies hieraisi kasvojaan, älähtäen pian tuskastuneena.
"Helvetin perkele!"
Selkävaivainen esteratsastaja kolisteli kylpyhuoneeseen puolisokeana, laskien hanasta vettä. Hän huuhteli kasvojaan ja piti silmänsä auki, jotta saisi sen Saatanan itsensä keksimän geelin pois silmästään. Miten hän oli selvinnyt tähän asti hengissä yksin asuessaan, mutta nyt ei edes muistanut pestä käsiään kipugeeliä levitettyään? Amatöörien virhe oli unohtaa käsin peseminen ja saada sitä kirvelevää tatinaa silmiinsä. Hän oli hoitanut tarpeeksi monta lihasjumia ja revähtänyttä sellaista elämässään, että olisi pitänyt tietää paremmin.

Brian suoristautui ja katsoi peilikuvaansa. Väsyneet silmät eivät olleet kadonneet, vaikka hän ei ollut tehnyt muuta kuin levännyt. Kai hänet oli tuomittu elämään silmäpussiensa kanssa, palkintona kaikesta matkustamisesta työn mukana. Sormet hivelivät leukaa, mielen päättäessä jättää sen siistimisen toiseen kertaan. Jos hän nyt alkaisi leikkiä vielä partakoneellakin, hän olisi uudelleen sairaalassa kun oli ajanut kurkkunsa auki.
Mitähän sitä tekisi?
Normaalisti hän olisi voinut soittaa Artemikselle, kysyä miestä pubiin yksille. Nyt se ei ollut vaihtoehto, kun välirikko miehen kanssa rasitti edelleen kaikkia muita paitsi ammatillisia välejä. Töissä he osasivat käyttäytyä, mutta muuten siitä oli turha haaveillakaan. Keikollekaan hän ei viitsinyt laittaa viestiä. Nainen tiesi hänen aikataulunsa, tuo ottaisi yhteyttä kun haluaisi ja voisi tavata. Kumpi ikinä koittaisikaan ensin.
Kun tulisi se päivä ettei nainen haluaisi tavata?
Mies hieraisi väsyneesti kasvojaan. Kauanko hän kuvitteli kestävänsä tätä? Niin kauan kuin hän haluaisi ja vain saisi.

Havahtuessaan miltein naurettavan epätoivoisista ajatuksistaan, hän kulki keittiöön tyynesti. Teen keittäminen sujui sentään ilman katastrofia. Se tästä olisi puuttunutkin, että hän olisi polttanut itsensä kuuman veden kanssa pelatessaan. Jättäessään teen hautumaan, Brian asteli olohuoneeseen, vetäen tv-tason laatikon auki. Sieltä hän otti kuvan itsestään, kaksi lasta sylissään. Fiona taisi olla noin yksi, jolloin kuvassa oleva poika oli noin kolme. Siitä oli kuusi vuotta kun hän oli nähnyt lapsensa viimeksi, kuullut noiden sanovan häntä isäksi.
Vitut teestä, hän halusi viskiä.

Ratsastettuaan hevoset kerrankin yhdessä aamupäivässä (joskus sattui ihmeitä, kun oli valmennuksista vapaa päivä kaikilla hevosilla yhtä aikaa), Brian oli eksynyt kotimatkalla Hexhamin keskustaan. Ensin hän oli käynyt postissa, hakemassa sieltä kirjattuna kirjeenä kotimaasta saapuneen korun. Se saisi olla yksi Keikon joululahjoista. Ei tuntunut kovin alkuperäiseltä antaa jotakin vihreistä haltioistaan tunnetun maan tarustoon liittyvää symbolia, mutta siro koru kauniilla, hillityllä kristallilla oli vaikuttanut naiselle sopivalta. Eikä vähiten merkityksensä takia. Kuvastakoon Bardin valoksi kutsuttu koru sitten vaikka sitä miten Keiko toi valoa hänen elämäänsä, kiven heijastellessa naisen täydellisyytta ja kärsivällisyyttä. Brian ei voinut taputtaa itseään olalle omalaatuisesta oivalluksesta, mutta sillä ei ollut väliä.
Hän ei voinut kehua ostaneensa naiselle joululahjaa vuosiin, eikä hän ollut siinä erityisen hyvä ollessaan naimisissakaan. Ainakin hän oli yrittänyt.

Eksyttyään sen jälkeen keskustan jouluhumuun hän antoi katseensa kiertää erilaisten kauppojen ikkunoissa. Lämmin kaulahuivi? Ei, Keiko osaisi kyllä ostaa itselleen mieluisen kaulahuivin. Villapaita? Ei, sama juttu kuin sen kaulahuivin kanssa.
Lopulta Brian huomasi eksyneensä kosmetiikkaa myyvään liikkeeseen, katsellen ympärilleen. Ei hän tiennyt mitään naisten kosmetiikasta ja ilmeisesti sen myös huomasi. Huolellisesti meikattu naismyyjä asteli miehen luo asiakaspalveluun luotu hymy huulillaan.
”Päivää, voisinko auttaa jotenkin?”
Se tuntui miltein painostukselta. Brian kiskoi kaulahuivia löysemmälle kaulassaan, huokaisten syvään.
”Ajattelin jotakin...”
Mitä Keiko oli hänelle? Voihan hemmetti. Myyjä hymyili rohkaisevasti, miltein samanlaista ärsyttävän tietävää hymyä kuin Vincent. Olivatkohan nuo jotakin sukua?
”Naisystävälle. Joululahjaksi. En oikein tiedä mitä.”
”Ilmeisesti vähän vanhemmalle naiselle?”
Brian kurtisti kevyesti kulmiaan, haroen harmaantuneita hiuksiaan. Pitäisiköhän samalla ostaa jotakin itselleen näihin silmänalusiin ja ryppyihin – tai vaikka joskus ajaa se sänki pois?
”Ei. Tuoksu ehkä? Ei kovin raskasta, kai.”
Hän tunsi itsensä idiootiksi, mutta ilmeisesti myyjä sai samantien ajatuksen, johdattaen enemmän kuin eksyneen irlantilaismiehen naisten hajuvesien luo.

Aivan varmasti ylihintaisen hajuveden ostettuaan Brian astui liikkeestä ulos. Hän vilkaisi mukaan eksynyttä voidetta – jokainen nainen kuulemma nautti hyvästä kuorintavoiteesta. Kuka hän olisi väittämään vastaan, kuulosti joltakin mistä hän oli avioliitossaan joskus kuullut. Silloin se välähti hänen mieleensä. Sen sijaan että Brian olisi jatkanut kadulla haahuilua keksimisen tuskan vallassa, hän otti suunnan kohti autoa. Autoon istuttuaan hän laski paperikassin ja postipaketin pelkääjän paikalle, kaivaen puhelimensa esiin.
Siinä. Jotakin tuollaista Keiko kaipaisi elämäänsä kaiken keskellä. Olipa hän ollut typerä mies.
Kuka nainen ei pitäisi lahjakortista hyvään kylpylään Alnwickissa? Sinne oli matkaa, hyvä on, mutta hän lupautuisi maksamaan naisen matkan sinne. Tuo saisi mennä vaikka ystävänsä kanssa joulun jälkeen rentoutumaan joulun jälkeen.
Olkoonkin että viikonlopun kattava lahjakortti lohkaisi paljon isomman loven hänen lompakkoonsa kuin mies oli ajatellut, mutta ei hän tällaista tehnyt usein. Hän jättäisi vain vaikka Harleynsa turhan kosmeettisen remontin tekemättä (jota oli suunnitellut ja säästänyt siihen) ja sillä selvä.
Oli tärkeämpää että Keiko saisi jotakin muuta kuin kaulakorun ja hajuveden (joiden kummankin kanssa oli vaara ettei nainen pitäisi niistä).

Tiistai 3. huhtikuuta 2018 – Aamupäivä, Newcastle

Keikon lähdettyä töihin Brian oli antanut naiselle hieman etumatkaa. Sitten hän oli hypännyt omaan autoonsa ja ajanut keskustaan, jossa avovaimonsa kyydillä tullut Artemis jo odotti. Viikonloppuna oli deadline hänen suunnitelmalleen ja Brianille alkoi todella iskeä todellinen epätoivo. Siksi mies päätti turvautua sarkastisen irlantilaisen apuun, ettei joutuisi siirtämään suunnitelmaansa vain koska ei osannut valita tai oikeastaan edes tiennyt mitä kihlattunsa haluaisi.
Metallihohtoisen harmaa urheiluauto pysäköitiin melko vauhdilla ja mies nousi tuhahtaen ylös autosta.
”Et vakavissasi aja vieläkin tuota.”
Artemiksen ääni kuului parin metrin päästä, miehen vetäessä sanojensa päälle henkosia sähkösavukkeestaan.
”Se on hyvä auto.”
”Ja sinne ei mahdu edes jalat.”
”No sitten varmaan kävelet. Tai menet linja-autolla?”
Se sai Artemiksen vaikenemaan ja nyrpistämään nenäänsä.

”Mitähän varten minä muuten olen täällä?”
Mies ojensi telineestä Brianille soijamaitolattea ja nosti itse käsiinsä valtavan kupin mustaa kahvia. Irlantilainen oli opetellut juomaan kahvia joskus mustana ja joskus kasvimaidoilla, kun ei osannut elää ilmankaan.
”Kiitos. Mistä arvasit että kaipaan kahvia?”
Mies juoksutti vapaan käden sormet hopeisten hiusten läpi, naurahtaen samalla vielä aamusta käheästi. Väsytti, mutta tämä oli hoidettava ennen työpäivää, jos mieli saada Artemiksen apua.
”En arvannutkaan, mutta minä kaipasin. Valvotetaanko sinua?”
”Artemis! Ei, kyllä minä olen nukkunut, johtuu stressistä.”
Brian otti kulkiessaan kulauksen kahvia ja sai punatukkaisen irlantilaisen katsomaan miestä kulmat kevyesti kurtussa. Mikähän tuota sitten stressasi? Brian ei tuntunut nykyään stressaavan mistään, kun oli muuttanut siihen söpöön lemmenpesään uuden naisystävänsä kanssa. Jos tuota nyt enää uudeksikaan saattoi luonnehtia, hän oli käsittänyt että pari oli tapaillut enempi vähempi vuoden päivät, vaikka vasta hiljan nainen oli saanut avioeronsa.
”Mitä sinä stressaat?”
”Sinä tiedät, jos koskaan muistaisit keskusteluja jotka käymme parin viskin jälkeen.”
Oranssit kulmat painuivat tiukempaan kurttuun. Hetkinen? Mistä he olivat...
”Ah! Oletko varma tästä?”
”En. En helvetissä ole millään tasolla varma.”
Brian ähkäisi kun kesken kävelyn ystävän käsi iskeytyi lapaluiden väliin, ilmeisesti lohdulliseen taputukseen. Ei ehkä olisi pitänyt hämmentyä, olihan hän tottunut Knoxin ystävällisiin taputuksiin silloin kun ystävää näki.
”Hei, ajattele positiivisesti! Se ei voi mennä huonommin kuin minulla meni ja olemme edelleen yhdessä!”
Sarkastinen huvittuneisuus loisti miehen äänestä läpi. Brian olisi halunnut kysyä että miten mies ei ollut tuon nyreämpänä siitä, mutta piti suunsa kiinni.
”Lohduttavaa, Artemis, lohduttavaa.”

Mies nykäisi valitsemansa liikkeen oven auki, ollen kierähtää ja tuulikaapissa kannoillaan. Ei hän ollut tajunnut että se näyttäisi näin kalliilta.
”Ehei, ei! Sinne nyt vain, pelkurileijona!”
Artemis nauroi, kääntäen ystävänsä ympäri ja miltein työnsi sinne kultasepänliikkeeseen hymyillen. Liike näytti kieltämättä siltä ettei Brian sopinut sinne (Artemis hieman paremmin jakkutakissa, suorissa housuissa ja italialaisissa nahkakengissään) mutta nyt ei ollut kyse siitä.
”Noh, kerro sitten. Mitä haemme? En tiedä osaanko auttaa. Veronica kyllä käyttää siitä sormuksesta tehtyä korua, että kai se oli ihan nätti.”
”Sinä teetit siitä korun, siitä saatanan sormuksesta? Ja hän käyttää sitä?”
”Veronica ei tiedä että se on se sormus jonka hän heitti kiroillen naamaani.”
”Voi jumalauta. Ja en tiedä mitä haemme. En vain... En tiedä. En minä pyytäisi apuasi jos tietäisin.”
Brian puuskahti, katsellen neuvottomana sormusten rivejä vitriineissään. Voisiko hän selittää romanttisen ravintolan ja hienomman hotellin muulla tavalla? Tuskin.
”Hienosti Brian. No niin. Mikä metalli?”
Artemis pudisteli päätään kun sai vastaukseksi vain miltein epätoivoisen katseen.
”Mistä hän pitää? Mitä metallia hänen muut korunsa ovat? Eejit.”
Brian jatkoi katselua ja ähkäisi epätoivoisesti.
”En tiedä.”
”Minkä värinen puhelin hänellä on? Tai millaiset kuoret siinä on?”
”... Vaaleanpunertavan kultainen?”
Artemis pärskähti. Ai hyvä jumala.
”Entä tietokone?”
”Aika samaa sävyä.”
Artemista alkoi huvittaa vain enemmän.
”Onko hänellä saman sävyisiä koruja?”
”Joitakin.”
”Eli hän pitää ruusukullasta.”
”Ai sillä on nimi?”
Mies huokaisi syvään ja lätkäisi harmaantunutta ystäväänsä takaraivolle.
”Et jumalauta ole tosissasi. Tässä menee vielä henki kanssasi.”
”Itse lähdit mukaan.”

Maanantai 21. toukokuuta 2018 – iltapäivä, Hexham

Koululta hieman keskustaan oli oivallinen puisto, jossa ulkoiluttaa koiria. Hedwig ja Hiccup olivat oikein onnellisia ajatuksesta ulkoilusta kauniissa kevätpäivässä, kunhan Brian oli ensin käynyt suihkussa. Aina aiempina vuosina tietty haikeus oli läikähtänyt Brianin sisällä kun hän oli nähnyt keväästä riemuitsevia lapsia ja etenkin omien lastensa ikäisiä.
Nyt sitä tunnetta ei tullut.
Hän tiesi että saattoi soittaa lapsilleen Irlantiin, että nuo eivät olleet kadonneet mihinkään. Mies tapaisi nuo heti koulujen päätyttyä, kun hänen vanhempansa tulisivat lasten kanssa Englantiin viikoksi. Pelkkä ajatus sai varhain harmaantuneen irlantilaismiehen hymyilemäät onnellisena.
Hedwig poukki hieman minne sattui hihnassa ja innosti Hiccupin samaan. Olisi kai pitänyt toivoa niiltä hieman parempaa käytöstä, mutta ei sen ollut väliä

Niitä lapsia tuntui riittävän siellä puistossakin, ilmeisesti hän oli osunut lenkille juuri siihen aikaan kun koulupäivä päättyi monella. Se ei onneksi haitannut, tappijalkaiset maastodynamiitit painoivat varmalla askelluksella eteenpäin, kohti puistoa ja uusia tuoksuviestejä. Briania nauratti koirien pystyssä olevat hännät ja heiluvat, pitkät karvat takajaloissa.
Siinä oli vain jotakin hypnoottisen suloista, samoin kuin hänen pilalle hemmottelemiensa koirien silmissä. Sen huomasi siitä miten helposti koirat saivat mieheltä herkkuja kerjätessään, siinä missä Keiko onnistui pitämään linjansa.
Ei herkkuja pöydästä, ei palkita kerjäämistä.
Onneksi sama mentaliteetti ei pitänyt Brianin kanssa tai miesparalla olisi ollut pian tukalat oltavat. Ajatuskin nauratti. Kevät sai selvästi myös ihmismiehen mielen levottomaksi, eikä vain kahta höpsähtänyttä mäyräkoiraa.

”Hei, kuulkaas nuuskuttelijat, pysähdyttäisiinkö jäätelölle? Saatte oman? Sitä minäkin. Ei kerrota Keikolle? Sitä minäkin.”
Brian asteli kohti puiston laitamilla seisovaa jäätelökioskia. Koirat saivat vaniljapehmiksen puoliksi ja itselleen mies otti vadelmasorbettia. Koirakaksikko kipitti melkoisella innolla puiston penkille. Brian istui alas ja laski oman pahvisen jäätelökuppinsa pöydälle.
”Noin, olkaa hyvä.”
Mies kumartui tarjoamaan pehmistötteröä koirille, jotka nuolivat sitä silmät miltein riemusta päässä muljahtaen. Olkoonkin että tämä hetki oli ollut tarkoitus pitää salassa Keikolta, joka syytti häntä koirien hellimisestä liikaa, Brian otti niistä videota naiselle ja lähetti sen piristämään työpäivää. Hän kietoi hihnat ranteensa ympärille koirien syötyä omansa ja lusikoi oma sorbettiaan, katsellen auringossa kylpevää puistoa.
”Ei ollenkaan huonompi elämä, vai mitä? Ei minustakaan. Ei teillä eikä minulla.”

Maanantai 28. toukokuuta 2018 – Aamupäivä, Newcastle

”Hei Brian, pitkästä aikaa. Istu toki alas.”
Tuttu, varmaan kuusissakymmenissä käyvän naisen kehoitus oli pehmeä. Irlantilainen istui alas ja pyöritteli kahvimukia sormissaan. Hän oli keväällä ollut kiireinen ja pitkästä aikaa saanut aikaa terapialleen, jossa hän yritti käydä säännöllisesti. Hapsuittain hiuksistaan harmaantuneen englantilaisnaisen katse osui miehen kihlasormukseen.
”Onnittelut lienevät paikallaan?”
”Hmm? Niin, kyllä. Siitä on miltein kaksi kuukautta.”
Se tuntui uskomattomalta. He eivät olleet asuneet yhdessä kuin hetken ja olleet virallisesti pari vain marraskuusta, mutta he olivat tavallaan tapailleet vuoden verran. Se tuntui uskomattomalta ajatukselta, että Keikon tapaamisesta oli vuosi.
”Sehän on hienoa. Joten, mitä sinulle kuuluu? Viimeksi sinä taisit olla huolissasi siitä miten hän suhtautuisi siihen että vierailet lapsiesi luona. Oletko käynyt?”
Brian otti kulauksen kahvia siitä valtavasta pahvimukistaan.
”Niin. Se oli onneksi turhaa, hän on ymmärtäväisin nainen jonka tunnen. En tiedä onko hän vain iloinen omasta ajastaan. Ehtii tavata ystäviä, keskittyä töihinsä ja harrastaa. Ainakin haluan uskoa niin, ettei häntä haittaa. Ja eihän tämä ole pysyvä järjestely, mutta tapaan lapsiani näin siihen asti että he voivat alkaa käydä täällä.”

Nainen hymyili ja otti kulauksen omasta kahvistaan, vilkaisten Briania muistionsa takaa.
”Voisitko siis uskoa myös että hän on rehellinen sinulle? Miten sen sanoit... että hän jakaa sinulle kaiken eikä vain sitä minkä olettaa sinun haluavan kuulla?”
Se oli vaikea kysymys ja hiljaisuus laskeutui hetkeksi huoneeseen. Oli ironista että hän luotti Keikoon kun tuo sanoi ettei entisetään harventunut yhteinen aika haitannut, mutta hän ei osannut luottaa naiseen kun tuo sanoi kaiken olevan hyvin.
Se muisto pillereistä pitkin lattiaa ei jättänyt häntä rauhaan.
Silloinkin kaikki oli ollut hyvin, kuulemma.
Hän laski pahvimukin käsistään pöydän reunalle, purren huulen sisäpintaa kevyesti.
”Hiljaisuudesta päätellen et. Miksi koet että hän ei voisi olla rehellinen kanssasi?”
Niin, se oli tuhannen punnan kysymys, johon Brian ei itsekään osannut vastata tavalla joka olisi tehnyt pelosta jollakin tavalla järkevän.
”Koska hän on elänyt niin pitkään. Miellyttänyt, laskelmoinut mitä puoliso haluaa kuulla. Siksi. Hän on niin kiltti.”
”Oletko antanut hänelle syyn toimia kanssasi niin? Antanut aiheen pelätä että jos hän ei sano mitä haluat, reagoit väärin?”
Jälleen pitkä hiljaisuus.

”Minä en tiedä.”
”Et tiedä? Onko siis se todellinen pelkosi – että kihlattusi pelkää sinua?”
Brian naputti nojatuolin käsinojaa sormillaan ja katseli vaaleasävyistä kattoa hiljaisena. Tämän takia hän täällä, ymmärtääkseen paremmin itseään, mutta joskus hän olisi halunnut jättää jotakin varjoihin. Etenkin silloin, kun piti myöntää itselleen, ettei ollut edistynyt halutulla tavalla.
”Niin. Minä pelkään että hän näkee minut samanlaisena kuin entinen vaimoni, että minä en olekaan muuttunut.”
Irlantilaismies halusi uskoa muuttuneensa. Hän todella halusi uskoa olevansa parempi ihminen, voivansa käsitellä niitä impulssejaan.
”Minä sanoisin että olet muuttunut. Muistatko kun puhuimme aiemmin siitä miten tunnistat mustasukkaisuuden ja osasit käsitellä sen? Se on muuttumista, kehittymistä ihmisenä. Tunnistaa ongelmat ja korjata ne. En voi sanoa hänen puolestaan, mutta jos se mitä sanot, on totta, en näe syytä miksi hän valehtelisi sinulle. Oletko varma ettet ole unohtanut muuttaa omaa käsitystä itsestäsi, kun olet keskittynyt muuttamaan muiden käsitystä itsestäsi?”
Se oli paljon asiaa, jonka prosessointiin meni aikaa. Brian otti pahvimukin sormiinsa, joi kulauksen valjuksi jäähtyneestä kahvistaan ja huokaisi syvään.
”Eikö sen pitäisi muuttua samalla?”
Brian ei mielellään katsonut terapeuttiaan. Naisen naurettava mieltymys erilaisiin kuoseihin oli ollut ajaa hänet hulluksi kolmen ensimmäisen tapaamisen jälkeen.
Käytä yhtä kuosia kerrallaan, jumalauta.
Niin Artemis olisi sanonut, ääneen vieläpä. Hän sentään vaikeni kiltisti. Eipä hänkään aina ollut muotilehden sivuilta, nahkatakkeineen. Vaikka kai sellainen hieman renttumainen olemus oli nykyään muotia tai sitten pukujen käyttö aina arjessakin.
”Se on oma prosessinsa. Sinun pitää ajatella armollisemmin itsestäsi ja hyväksyä että menneisyytesi on jäänyt taakse. Et ole enää sellainen, vaan olet parempi mies, joka ei anna sijaa sellaiselle. Pelot ruokkivat toisiaan ja voivat romuttaa pitkäjänteisen työn.”
”Yrität siis sanoa, että jos en lakkaa pelkäämästä, palaan vanhaan uudelleen?”
Ajatuskin kouraisi vatsaa. Yksi lyönti, yksi paha sana, yksi mikä tahansa teko häneltä ja hän menettäisi Keikon iäksi. Brian nojautui nojatuolissa taaksepäin, kuullen tuolin nahkaverhoilun narahtavan painopisteen muuttuessan. Sormet pyörittivät ruusukullan ja hopean värittämää sormusta miehen sormessa. Hän ei kestäisi sitä, menettää rakastamaansa naista jälleen. Hän oli eronnut kerran ja se oli maksanut hänelle vuosiksi lapsensa. Tämä maksaisi hänen rakkautensa.
”Se voi avata ovia menneelle, jotka olet jo kerran sulkenut.”
Vanhemman naisen puhetapa oli ajaa hänet hulluksi. Miksi ei voinut antaa valmiita vastauksia? Niitä hän kaipasi, janosi suorastaan. Se olisi helpottanut hänen elämäänsä suuresti, vaikka tuskin yli kuusikymppisen naisen ohjeiden mukaan eläminen olisi paras ratkaisu.
Etenkään alle neljäkymmentävuotiaana miehenä.

”Milloin olette ajatelleet häitä?”
”Mitä?”
”Milloin olette ajatelleet järjestää häät? Jos puhumme hetken jostakin miellyttävämmästä.”
Ajatus häistä sai miehen hymyilemään. Ei mitään liian hohdokasta, mutta hän ei malttanut odottaa että näkisi Keikon. Hääpäivää kuitenkin pidettiin erityisenä ihmisen elämässä, vaikka sen olisi kokenut jo kerran.
”Syksyllä. Nyt kesän remontoimme hieman uutta asuntoa. Isompi.”
Se sai naisen hymyilemään ja tuo kirjasi jotakin ylös. Brian halusi kysyä mitä se oli, mutta ehkä hän ei sittenkään halunnut tietää.
”Lapsiasi varten?”
”Niin. Kun he tulevat vierailulle. Ja yksi huone vaikkapa vierashuoneeksi.”
”Tai yhteiselle lapselle?”
”Niin tai - ei. En usko että olemme hankkimassa lapsia.”
Nainen räpäytti silmiä niiden pullonpohjaa muistuttavien lasien takana. Brian naputti jälleen selkänojaa hermostuneena.
”Ettet vain sinä sanoisi mitä oletat puolisosi haluavan kuulla?”
Helvetin hyödytön kahvimukikin oli jo tyhjä. Sormet nakuttivat edelleen hermostuneena tyhjää, eikä mies tiennyt mitä olisi voinut tehdä. Ruskeat silmät kohosivat katsomaan sekä skottiruutuun, liituraitaan että pallokuosiinkin pukeutunutta naista. Hyvä jumala se oli järkyttävää.
”En. Minä haluan että hän tekee omat päätöksensä ja ettei koe tulevansa painostetuksi taholtani.”
”Et luota että hän sanoisi mielipiteensä?”
”... en.”
Sitä Brian pelkäsi. Että Keiko miellyttäisi häntä viimeiseen asti, vailla mitään järkeä ja sivuuttaisi omat toiveensa. Hän halusi naiselle nyt tuon näköisen elämän, jonka tuo toivottavasti jaksaisi vuosia, vuosikymmeniä jakaa hänen kanssaan.

”Brian, jos teemme niin että ennen seuraavaa aikaa yrität päästä eroon mainitsemastasi ajattelusta? Kerro rehellisesti toiveistasi ja muista painottaa että arvostat hänen mielipidettään, mutta älä oleta että hän hylkäisi omansa sinun takiasi.”
Brian hieraisi kasvojaan. Se tuntui olevan helpommin sanottu kuin tehty, mutta ehkä siinä oli perää. Hän ei osannut luottaa siihen mitä Keiko sanoi, koska teki itse samoin. Siinä saattoi olla hitunen järkeä ja hän naurahti vaisusti.
”Eli tee kuten itse käsket tehdä eikä älä tee kuten minä teen vaan tee kuten sanon?”
Hän pudisteli päätään. Pikainen kättely ja ulos vastaanotolta. Siellä oli aina yhtä masentavaa, mutta miksipä terapeutin vastaanotto olisi ollut kovin riemukas paikka?
Siellä tongittiin elämän kipeimpiä, vaikeimpia kokemuksia ja suurimpia traumoja. Sellaisesta ei voinut saada kaunista tai innokasta odotusta kuplivaa tunnetta.
Eikä olo tuntenut yhtään kevyemmältä sen jälkeenkään.
Matkalta autolleen Brian poikkesi reitiltä ostaakseen savukkeita itselleen. Tapansa mukaan, äärimmäisen satunnaisena stressipolttajana, hän sytytti yhden, jättäen sytkärin ja täyden askin penkille kävelytien vierellä.
Hän polttaisi vain sen yhden, ottakoot joku muu loput.
Brian ei tiennyt miksi se rauhoitti. Ehkä hän oli tottunut tupakansavuun niinä vuosina kun oli kilpaillut Artemiksen kanssa O'Clereighin hevosilla. Ystävä oli polttanut aina, vaihtanut sähkösavukkeeseen vasta viime vuosina.

Läheisessä puussa lintupariskunta rakensi pesää tohinalla. Kova sirkutus sai Brianin hymyilemään. Siinä varmaan miesparka kuuli kunniansa, asetettuaan oksan väärään paikkaan ja nyt se ei täyttänyt arvon rouvon feng shuin vaatimuksia.
Heillä ei ollut sellaista – hän ei edes yrittänyt rakentaa kotia. Keiko rakensi heille ihanan kodin ilman hänen puuttumistaan asian. Viihtyisän, kodikkaan pesän jossa aloittaa elämä avioparina. Ennen sitä hänen pitäisi todellakin saada jokin järki ajatuksiinsa. Mies tumppasi tupakan läheisen roskakorin kanteen ja sen varmasti sammuttua heitti sen roskikseen.
Ei saanut roskata tumpeilla, se jos mikä oli ällöttävää.