[P] You're so cute like that

Lauantai 28. lokakuuta 2017

Amanda oli päätynyt toipumaan enonsa vierashuoneeseen. Oli ehkä typerää siitä miten innoissaan hän oli Larissan näkemisestä, vaikka vieläkään ei ihan tiennyt miten olisi tuon paljastukseen suhtautunut.
"Ei ole nälkä! Kiitos kuitenkin!" Ei nyt tehnyt mieli välipalaa, kun hän alkuillan koittaessa tuuppasi ikkunan auki. Eihän Larissa varmasti putoaisi? Tuo oli hullu kun suostui.

Larissan mielestä se ei ollut hulluutta vaan uusi, jännittävä seikkailu. Amandan oltua niin vakuuttunut siitä, ettei hän onnistuisi puhumaan tietään läpi etuovesta, oli tyttö kohauttanut harteitaan ja luvannut hankkiutua sisään toista kautta. Katsellessaan avattua ikkunaa, Larissa tosin harkitsi päätöstään uudemmankin kerran. Siitä oli vierähtänyt hetki, kun hän oli joutunut kiipeilemään pitkin seiniä, jos sitä yhtä kertaa ei laskettu, kun hän oli lukinnut itsensä ulos asunnostaan. No, ei kai auttanut kuin kiivetä. Hän vilkaisi viimeisen kerran ympärilleen turhan uteliaiden naapureiden varalta, ennenkö lähti kapuamaan ketterästi ikkunaa kohden.
”Hei”, hän virnisti hiljaisella äänensävyllä saatuaan hilattua itsensä istumaan ikkunalaudalle. Silmät loistivat innosta, joka oli saanut tummat posket punehtumaan kevyesti.

Amanda ei tosiaan ollut varma enonsa suopeudesta hänen ystäviään kohtaan, kiitos sen syyskuisen episodin. Hän ponkaisi istumaan, haroen samalla aiemmin päivällä leikattuja hiuksiaan. Se oli suuri muutos, mutta tyttö ainakin itse piti leukamittaisista hiuksistaan. Deirdre oli halunnut hemmotella maksamalla kampaajan.
"Hei. Tule sisälle sieltä ja laita ikkuna kiinni." Hän oli kolistellut yksikätisenä tarpeeksi avatessaan sitä.

Larissa virnisti, kapusi sisään saakka ja sulki hiljaa ikkunan, vaikka toivoikin, ettei ääni kantaisi niin herkästi talon aikuisten korviin. Kohtahan Amandan eno vaimonsa kera olisi oven takana, jos kuvittelisivat tytön puhuvan itsekseen.
”Vau, sinähän olet vaihtanut tyyliä”, Larissa henkäisi muistuttaen itseään siitä, ettei voisi pomppia ja kiljua ollessaan (luvatta) kylässä. ”Näytät huikealta!” Hän astahti lähemmäs halatakseen maastossa itsensä kolhinutta tyttöä lämpimästi.

Hän hymyili leveästi, nyökytellen innoissaan. Amanda pisti musiikin päälle tietokoneeltaan (olihan kannettava pitänyt raahata Julianin luo), niin he voisivat puhua hieman kovempaa.
"Oikeasti? Kiitos. Kävin tänään kun pääsin sairaalasta." Amanda juoksutti terveen käden sormet hiustensa läpi.
"Mitä sinulle kuuluu?"

”Ihan oikeasti”, Larissa vakuutti pirteästi nyökäten. Amanda oli ehtinyt selkeästi paljon siinä lyhyessä ajassa, jonka oli saanut viettää ilman hoitajien ja lääkärien pörräämistä ympärillä.
”Sitä samaa. Caetano juoksuttaa ympyrää, oripojat ovat hurmaavia ja aamuista on tulossa kovaa kyytiä kylmiä, harmaita ja märkiä”, hän irvisti lopuksi. Syksy tuntui vihdoin saapuneen kunnolla, eikä hän voinut sanoa nauttivansa matalista lämpötiloista ja kosteasta ilmanlaadusta.

"Kuvailit juuri Englannin aina. Kylmää, harmaata, märkää." Amanda ei voinut kuin hymyillä. Hän istui sängylle, taputtaen paikkaa vieressään. Larissa saisi istua siihen, hän ei jaksanut seisoa kovin kauaa. Ja miksi olisi pitänyt?
"Voi sinua. Tukehdut vielä töihisi."

”Hyi”, hän nyrpisti nenäänsä. Se ei kuulostanut lainkaan lupaavalta tulevaa talvea ajatellen. Tyttö istahti sängylle ja potkaisi kengät jalastaan voidakseen ristiä jalkansa alleen.
”Älä nyt. Onnistuin vakuuttamaan Caetanon siitä, ettei kenellekään koidu harmia, jos käyn Casimiron kanssa valmennuksissa”, tyttö virnisti leveästi. Aina kun Caetanoa ei huvittaisi ratsastaa nuorta oriaan, hän voisi koettaa ujuttautua valmennuksiin, joissa oli vielä tilaa. Se jos mikä antoi syytä hymyyn.

"Vau. Olet todellakin hyvä puhumaan." Amanda virnisti. Caetanoa ei helposti puhuttu ympäri. Silti luultavasti helpommin kuin hänen enonsa.
"Et silti niin hyvä että antaisin sinut enoni armoille."

”Kiitos”, Larissa naurahti. Hän oli varsin ylpeä saavutuksestaan. Ehkä se tästä. Seuraava vuosi voisi kääntää kaiken paremmaksi.
”Ei enosi niin paha voi olla”, tyttö protestoi naurua äänessään ja tönäisi kevyesti Amandaa. ”Ottihan hän sinutkin tänne ettet joudu lojumaan sairaalassa.”

"Ei minulle. Mutta hän on edelleen kaikille ystävilleni hyvin käärmeissään. En halua sinun hänen kuulustelunsa armoille ennen kuin hän leppyy." Amanda mietti olisiko ollut sopivaa vaikka ottaa kädestä kiinni tai jotakin.

”Hyvä on”, Larissa taipui. Ei siitä harmiakaan voisi olla. Mieluummin hän välttäisi Amandan enon vihan, jos vain voisi, vaikka hänellä ei mitään tekemistä niiden kelvottomien ihmisten kanssa ollutkaan, jotka olivat jättäneet Amandan oman onnensa nojaan.
”Kauanko asustat täällä?” Tyttö kysäisi, vilkaisi Amandan kättä ja päätti tarttua siihen. Kyllähän Amanda osaisi kätensä vetää pois hänen ulottuviltaan, jos ele tuntuisi tytöstä epämukavalta. Hän voisi pahoitella sitten siinä kohtaa.

Julian ei tiennyt kenellä oli tekemistä sen kanssa ja kenellä ei, joten oli reilua olettaa että mies kuulestelisi kenet tahansa kuin kunnon Gestapolainen.
"En tiedä. En ottanut asiaa vielä puheeksi." Hän vilkaisi vapaata kättään, puristaen varovasti Larissan sormia omillaan. Hän ei vain näemmä pääsisi toisesta eroon.

”No, eipä sillä kai kiire”, Larissa naurahti ja hymyili typerästi, kun Amanda puristi hänen kättään sen sijaan että olisi karannut kauemmas. ”Kiipeilen ikkunasta vaikka kuukauden, jos et aiemmin pääse omillesi.”

"Kai minä aiemmin saisin Julianille selitettyä. Ehkä." Jos mies olisi hyvällä tuulella. Amanda nojautui varovasti hieman lähemmäs brasilialaista.
"Tylsää täällä tulee."

”Yritä ainakin”, Larissa kannusti naurua äänessään. Olisihan se nyt helpompaa, jos hän voisi vain soittaa ovikelloa eikä joutuisi murehtimaan, soittaisiko joku naapureista asukkaille, kun hän hiipi takapihalla ja kiipesi seinää pitkin.
”Sinullahan on nyt hyvää aikaa nauttia kaikesta siitä, mikä menee yleensä ohi kun päivät kuluvat tallilla! Voit käydä elokuvissa ja lukea kirjoja ja katsoa sarjoja.”

"Se on tylsää yksin." Amanda protestoi kevyesti. Hän oli tottunut tekemään ja liikkumaan päivänsä.
"Ja tykkään olla tallilla päivät. Mitä erityistä on tallittomassa päivässä, jos niitä on useita ja pakosta?"

”Miten kirjoja luetaan yhdessä?” Larissa kiusasi vino virne huulillaan ja tönäisi Amandan hartiaa. Kyllähän toisen nyt olisi paras keksiä jotain ohjelmaa päiviinsä! Hulluksihan sitä tulisi, jos ei tekisi mitään fiksua.
”Pääset pian takaisin tallille. Jos ei muuta, voit tulla katsomaan kun enosi haukkuu minut lyttyyn Casimiron kanssa”, Larissa lohdutti nauraen.

"En minä tiedä. Ja hän haukkuu kaikki, joten siinä nyt ei ole mitään uutta tai henkilökohtaista." Mieli teki jatkaa siitä mihin he olivat jääneet. Vaikka olihan salaa ikkunasta kiipeäminen ja sitten salassa pussailu kovin teiniä. Eikä hän välttämättä halunnut mainostaa nuoruutta ja kokemattomuutta sillälailla.

”Ei tietenkään”, Larissa naurahti. Ei hän koskaan erehtyisi kuvittelemaan, että yksikään valmentajista edes muistaisi hänen nimeään kahta minuuttia valmennuksen päätyttyä. Kritiikki kuului asiaan, siitähän valmentajille maksettiin.
”Mutta kai se nyt voittaisi sängyssä makoilun mitään tekemättä”, tyttö virnisti. Tai sitten ei. Ehkä hän ei tahtoisi Amandaa todistamaan epäonnistumistaan lusitanojen kanssa.

"Ehkä se riippuu seurasta." Amanda valahti makaamaan sängylle, hymyillen leveästi.
"Voin jaksaa olla sosiaalinen Julianin ja Deirdren kanssa jos saan silloin tällöin sinut kylään."

”Totta sekin”, Larissa naurahti kääntyen sen verran, että saattoi edelleen katsella Amandaa, vaikka tyttö asettuikin sängylle mukavammin.
”Tulen kylään niin usein kuin vain kutsut”, hän vakuutti virnuillen. Kyllä hän aina onnistuisi livahtamaan Caetanolta karkuun. Eihän portugalilainen ollut tallilla kellon ympäri.

"Pääsetkö sen orjapiiskurin nenän alta karkuun?" Se oli Amandan huolenaihe. Portugalilainen sai joskus psykopaattisia piirteitä hänen mielestään.

”Aina”, Larissa vannoi virnistäen. ”Pääsinhän tänäänkin.” Ja pitkin viikkoa, kun hän oli käynyt pyörähtämässä Amandan luona sairaalassa. Caetano oli toki antanut hänelle entistä enemmän turhia työtehtäviä korvaamaan moista lorvailua, mutta hän oli saanut kaiken aina tehtyä portugalilaisen suureksi harmiksi ajallaan.

"Ei siitä tiedä koska se hullu naksahtaa kokonaan." Amanda virnisti hieman.
"Jos vain saisin pari hevosta lisää, voisin rukoilla Veronicaa palkkaamaan sinut."

”No joo”, Larissa hymähti huvittuneena. ”Voi tosin olla, että hän on naksahtanut jo.” Ainakin osittain. Hänestä tuntui, ettei koko tallista löytynyt yhtäkään hevosta, joka olisi niin pumpuliin kääritty kuin Caetanon lusitanot.
”Se olisi hilpeää”, tyttö nauroi antaen itselleen hetkeksi luvan unelmoida moisesta. Eihän se koskaan tulisi toteutumaan, mutta ei pieni unelmointi ketään satuttaisi. ”Pääsisin aina seuraamaan kisojasi paikan päälle.”

"Minä oikeasti tarvitsisin hoitajan kohta, jos saan lisää ratsastettavia. Tosin epäilen ettei Veronica olisi riemulla maksamassa hoitajan palkkaa." Tuskin kukaan olisi.
"Ja niin pääsisit."

”Voi olla, että joudut maksamaan hoitajan palkat omasta pussistasi”, Larissa pohti. Tai vanhempien pussista. Ehkä. Mitäpä hän sponsoreiden sopimuksista tiesi, muuta kuin sen, että Caetano ei tarvinnut kenenkään tukea kilpailemiseensa eikä siltikään maksanut hänelle kuin juuri ja juuri elämiseen riittävää palkkaa. ”Tai tarvitset uuden sponsorin!”

"Senkin saamiseen menee aikaa." Amanda vastasi hymyillen. Hän ei tosin tiennyt enonsa vaimon suunnitelmista - toinen sponsori ja lisähevoset olivat lähempänä kuin uskoi.

”Onneksi sinulla on paljon aikaa”, Larissa naurahti. Olisihan tilanne ollut aivan toinen, jos Amanda olisi ollut jo keski-ikäinen ratsastaja. Tytöllä oli aikaa saada lisää hevosia ja sponsoreita vaikka vuosia.

"On, mutta haluan... Haluan huipulle." Sen enempää selittämättä.
"Haluan joskus olla Englannin ja maailman parhaita. Piste. Ja olen jo auttamattomasti vähän myöhässä." olisi pitänyt ponivuosina ottaa kaikki tosissaan.

”Pääset vielä huipulle, olen siitä varma. Tuolla asenteella mikään ei voi pysäyttää sinua”, Larissa kannusti. Hän pudisti päätään huvittuneena.
”Ratsastat GP-luokkia ja voitatkin niitä. Miten se on myöhässä olemista?” Hän nauroi lämpimästi.

"Starttasin hetki sitten ensimmäisessä kolmen tähden luokassa. Ja tämä olisi pitänyt ottaa jo ponvuosina tosissaan! Olisin voinut saada silloin jo sponsoreita."

”Kaspar on ottanut kaiken jo ponivuosina tosissaan, ja silti hänellä on hankaluuksia junioriluokissa, puhumattakaan aikuisten luokista”, Larissa huomautti huvittuneena. Hän epäili, ettei teiniprinssi puhuisi hänelle enää koskaan jos saisi kuulla, miten hän puhui pojasta nyt.
”Olet saavuttanut jo vuodessa paljon, ja ensi vuonna saavutat vielä enemmän. Ennen kuin huomaatkaan, sinulla on jo hevosia joka sormelle.”

"Olet paras kannustajani." Amanda vastasi hymyillen. Larissa osasi aina puhua hänelle kannustavasti.
"Kunhan olen parempi kuin se Rowen aasi samassa iässä."

”Olet jo”, Larissa vakuutti nauraen. ”Voitithan juuri kaksi luokkaa yhdessä viikonlopussa! Milloin Rowe on viimeksi voinut sanoa samaa?”

"Se oli vahinko!" Amanda nauroi. Niin. Se oli totta. Rowen viimeisimmästä sijoituksestakin taisi olla aikaa. Ehkä tuon olisi pitänyt vain hoitaa hevosia.

”Pah, taitoa se oli! Kovan työn tulos”, Larissa protestoi ja kurkotti tökkäämään makoilevan Amandan kylkeä. ”Älä aina ole niin vaatimaton. Olisit ylpeä mielettömästä suorituksestasi!”

Tyttö vinkaisi ja hypähti hieman ylöspäin.
"Eiiii saa. Senkin. Julmuri."

”Oh, kutisetko helposti?” Larissan huulille hiipivä hymy oli sävyltään varsin kiero, vaikka tyttö säälikin Amandaa sen verran, ettei aikonut käydä kutittamaan olkansa sijoiltaan saanutta tyttöä armottomasti.

"... En." Amanda yritti pitää kasvonsa peruslukemilla sanoessaan sen.
"En tosiaan."

Larissan silmät siristyivät naurun voimasta.
”Etpä tietenkään”, hän pudisti päätään uskomatta Amandaa hetkeäkään. ”Voimme testata väitteesi paikkansapitävyyden, kunhan pääset omaan kotiisi.” Hän ei tahtonut naurattaa ystävää niin, että tuo satuttaisi itsensä - tai saisi enonsa tai tuon vaimon säntäämään oven taakse.

"En. Emmekä testaa. Tai... Jos testaat, en..." Miten hän Larissaa uhkaisi? Ei tuo häntä tosissaan ottaisi.

”Et mitä? Päästä minua enää sisään asuntoosi? Heität pölyharjalla tallilla?” Larissa virnisti vinosti.

"Jotain sellaista." Amanda mutristi pienesti huultaan. Tuo osasi olla yksi riesa välillä, jos halusi.

”Taidan ottaa sen riskin”, Larissa virnisti. Olisihan se nyt sen arvoista! ”Näytät söpöltä kun esität murjottavasi”, tyttö huomautti huvittuneena.

Amanda mutristi huuliaan tiukemmin, mukamas brasilialaista pahasti mulkoillen.
"Enkä."

”Et tietenkään”, Larissa naurahti. ”Tarvitset peilin.” Hän kääntyi sängyllä ja valahti makoilemaan Amandan vierelle vatsalleen, tukien leukansa vasten käsiään, jotta hän saattoi edelleen katsella Amandaa.
”Jos sinulla on tylsää ensi viikolla, voin tuoda tallilta hevostesi tavaroita puunattavaksi”, Larissa vitsaili.

"Yhdellä kädelläkö minä niitä puunaan täällä?" Amanda hymähti. Ei kiitos, kaksin käsinkin varusteiden peseminen oli tuskaisaa.

”Eipähän loppuisi tekeminen heti kesken”, Larissa nauroi päätään pudistaen. Varusteiden peseminen oli tuskaa. Aina ja ikuisesti. Oli käytössä sitten kaksi kättä tai ei.
”Voisit myös parsia yhdellä kädellä Huzzlen loimia kasaan.”

"Oi, miten ihanaa. Sehän ei olisi suinkaan maailman turhinta hommaa." Amanda oli luovuttanut punarautiaansa loimien parsimisen kanssa. Siitä ei tulisi mitään.

”Hommaa silti”, Larissa virnisti. Hän tiesi kaiken turhista hommista, joutuihan hän tekemään niitä päivittäin. Ainakin se piti kiireisenä, jos ei mitään muuta.
”Mutta hyvä on, ehkä viihdyt paremmin Netflixin parissa.”

"Oikein arvattu. Huzzlen loimia ei edes yritetä korjata. Syystä." Siihen olisi turhaa käyttää kenenkään aikaa.

”Onneksi ei poikienkaan. Minä olen näppärä neulan kanssa, mutta en tosiaankaan tahtoisi koetella onneani Caetanon silmien alla. Niitä standardeja ei täytä suurin osa ompelimoistakaan”, Larissa naurahti.

"Se on ihan totta." Amandalle ei tehnyt tiukkaakaan uskoa sitä. Caetano oli hullu.
"Mitä muuten kuuluu?"

”Ei oikeastaan yhtään mitään”, Larissa vastasi päätään kallistaen. Hänen päiviinsä ei paljoa muuta mahtunut kuin töitä, ja niistä oli ihan turha puhua tämän enempää. Johan hän oli saanut kertoa Amandalle suurimman saavutuksensa, eli mahdollisuuden valmentautua Casimiron kanssa.
”Aloitin tosin katsomaan sarjaa Netflixistä ja olen valvonut aivan liian monta yötä sen parissa.”

Amanda hymyili toiselle pehmeästi.
"Ei saa valvoa liikaa." Sanoi hän, jolla ei ollut muuta tekemistä nyt.

”Helppohan sinun on sanoa”, Larissa naurahti, ”sinun päivissäsi on tarpeeksi tunteja ilman, että tarvitsee venyttää ohjelmaa yöhön saakka.” Hänen päivänsä kuluivat tallilla ja yleensä siinä vaiheessa kun hän pääsi kotiin, kaatui hän uupuneena sänkyyn.

"No se. Mutta silti, jos nukut hyvin, voit paremmin!" Amanda mutristi huultaan. Ei se kävisi laatuun että tuo vetäisi itsensä aivan piippuun.
"Et saa ylirasittua."

”Olet selkeästi viettänyt liian kauan aikaa sairaalassa, kun alat jo puhua kuin lääkäri”, Larissa puhahti huvittuneena. Kyllä hän tiesi unen olevan välttämätöntä ja hyväksi, mutta se ei estänyt toivomasta, että hänen vuorokaudessaan olisi enemmän tunteja kaiken tekemiseen.
”Ei siitä ole huolta, onhan minulla mitä ymmärtäväisin pomo”, tyttö koetti pitää kasvonsa peruslukemilla sen sanoessaan. Sitä kesti ehkä kaksi sekuntia, ennenkö hän purskahti nauruun.

Amanda tönäisi toista hellästi terveellä kädellään. Ei luoja. Larissa ei ollut tosissaan.
"Tuo oli jo rumaa. Et saisi pilkata häntä." Sen sanominen vakavana ei onnistunut.

Larissa nauroi päätään pudistellen. Eihän sille nyt voinut olla nauramattakaan! Caetano oli kaikkea muuta paitsi ymmärtäväinen. Tyttö säpsähti yllättäen ja tukahdutti naurunsa peittämällä suunsa käsillään.
”Enosi kuulee meidät vielä”, hän supatti kamppaillen kovasti, ettei nauru päässyt uudestaan pintaan.

Amandan silmät laajenivat ja nauru loppui seinään. Hyvä on, pieni tirskunta pääsi suljettujen huulten välistä. "Pfff... Ei välttämättä. Hän saattaa olla keskittynyt vaimoonsa. Yäk. Se kuulosti pahemmalta kuin sen piti."

”Hyihyihyi!” Larissa protestoi peittäen kasvot käsillään. ”Minun täytyy katsoa häntä huomenna silmiin tallilla, et voi puhua tuollaisia!”

Amanda pihisi kätensä takana, silmät naurusta loistaen. Hän pudisteli kevyesti päätään.
"Hän on minun enoni. Kumpi on pahempaa?"

”Sinun syytäsi, sinä sen sanoit!” Larissa syytti Amandaa koettaen samaan aikaan olla nauramatta. Se vaati melkoista ponnistusta, sillä aiempi kikatuskohtaus ei meinannut irrottaa otettaan.

"En tarkoittanut sitä niin. Pervo." Amanda katsoi toista suoraan syvälle silmiin, koettaen olla mahdollisimman vakava. Ihan vain koska Larissalla oli muutenkin vaikeuksia olla nauramatta.

”Sinä olet”, tyttö puhahti, erehtyi katsomaan Amandaa silmiin ja repesi täysin. Nauru purkautui hallitsemattomasti huulilta, vaikka hän miten koetti tukahduttaa äänen käsiinsä.
”Olet kamala!” Hän sihahti naurun lomasta pudistellen epätoivoisena päätään, ennenkö hautasi kasvonsa kokonaan pehmeään tyynyyn. Hän saisi pian piiloutua komeroon aikuisia, ellei saisi nauruaan kuriin.

Amanda pudisteli kevyesti päätään, koettaen näyttää suorastaan enkelimäiseltä. Hän saattoi kevyesti epäonnistua tavoitteessaan ja taipua esimerkiksi jonnekin enkelin ja flirttailun välimaastoon.
"Ja sinä pidät siitä."

Larissan silmiin Amanda näytti kaikelta paitsi viattomalta. Tyttö aiheuttaisi vielä ongelmia hänelle! Tai itselleen. Kenelle ikinä talon aikuiset suuttuisivatkaan, jos yllättävä, kutsumaton vieras paljastuisi talon väelle.
”Siinä olet harvinaisen oikeassa”, Larissa mutisi tyynyä vasten, veti syvään henkeä ja kääntyi kyljelleen voidakseen katsella ystäväänsä. Hän ei nauraisi. Hän. Ei. Nauraisi.
”Pidän ihan oikeasti uudesta tyylistäsi. Tuo malli sopii kasvoillesi tosi hyvin.” Hän osasi puhua nauramatta! Pisteet hänelle.

Vastoin kummankin oletuksia, Julian tuskin suuttuisi kummallekaan. Tämä oli lähimpänä normaalin teinin tekosia, mitä Amanda oli koskaan tehnyt. Ja huomattavasti vaarattomampaa kuin poliisiautolla keskellä yötä enon luokse saapuminen, humalassa ja alaikäisenä.
Hän punastui hieman, sipaisten lyhyitä hiuksia korvansa taakse.
"Kiitos. Halusin... Vaihtelua."

Larissa hymyili.
”Onhan se sääli, etten voi enää letittää hiuksiasi, mutta ehkä voimme keksiä jotain muuta puuhaa”, tyttö räpytteli viattomana silmiään. ”Kuten vaikkapa… kynsien lakkausta?”

Kynsien lakkausta?
"Koska meidän kummankin kynnet kestäisivät kaksi minuuttia tallilla nätteinä." Se tuskin olisi fiksuin vaihtoehto.
"Muita ideoita?"

”Mutta olisipahan ainakin nätit kynnet kaksi minuuttia!” Larissa virnisti. Caetanon kanssa nudelakka oli välttämätön lisä päivään kuin päivään. Luoja hänen pomossaan oli jotakin pahasti vialla.
”Hmm”, hän esitti pohtivansa asiaa pitkään. ”Voisimme harjoitella Halloween-meikkejä?”

"En usko että olen karkaamassa täältä juhlimaan käsi kantositeessä." Amanda vastasi vaisusti. Hän halusi toipua nopeasti ja enolla voisi olla mielipide loukkaantuneena bileissa rellestämisestä.

”Höh”, Larissa huokaisi, mietti hetken ja lisäsi, ”siinä tapauksessa meidän täytyy tuoda bileet sinun luoksesi.” Eihän Halloween nyt voisi täysin mennä Amandalta ohitse, se olisi vain epäreilua!
”Kiipeän sisään ikkunastasi noidaksi pukeutuneena. Tai jotakin. Säikäytän sinut”, tyttö uhosi virne huulillaan.

"Saat nähdä hieman enemmän vaivaa. Rakastan kauhuelokuvia." Amandan säikäyttämiseen vaadittiin melko paljon - noitapuku ei ihan riittäisi.

”Oikeasti? Olet outo”, Larissa naurahti, mutta ilkikurinen pilke syttyi silmiin. Olihan Amanda antanut hänelle juuri täydellisen haasteen.

"Oikeasti. Netflixini on täynnä suosituksia kauhuleffoista. En juuri katso muuta." Hän hymähti, katsellen Larissan kasvoja hymyillen. Tuo oli kaunis. Olikohan jo säikäyttänyt tuon omalla paniikillaan?

”Olet päästäsi sekaisin”, Larissa totesi silmät suurina ja päätään pudistellen. ”Komediat ne ovat elämän suola, eivät kauhuelokuvat!”

"Kauhu pitää mielen terveenä ja varpaillaan." Amanda hymyili muikeasti, nousten istumaan sängyllä.

”Hyi”, Larissa protestoi. ”En ikinä vietä leffailtaa kanssasi jos aiot vain ehdotella kauhuleffoja.”

"Voin katsoa muutakin. Vain sinun vuoksesi." Monen vuoksi hän ei mokomaa uhrausta kyllä tekisi.

”Oletpa sinä kultainen”, Larissa virnisti ja suoristautui sängyllä riittämiin voidakseen tarttua toisella kädellään Amandan terveeseen käteen. ”Siinä tapauksessa voimme pitää leffaillan heti, kun pääset omillesi.”

"Enkös olekin?" Amanda vastasi hurmaava hymy huulillaan.
"Pidetään vain. Saat minut todella haluamaan nopeasti kotiin. Vaikka ei tämä nyt niin kamalaa ole."

”Jos jatkat hymyilemistä noin, en ota vastuuta teoistani”, Larissa huomautti kulmaansa kohottaen. Voisiko Amanda edes yrittää näyttää vastikään sairaalasta kotiutuneelta kipeältä, väsyneeltä ja kolhitulta raukalta?

Hän oli näyttänyt siltä sairaalassa miltein viikon, joten tyttö oli kyllästynyt siihen. Brunette kallisti kevyesti päätään, hymyillen ystävälleen aivan samalla tavalla.
"Hymyilemistä miten?"

”Noin”, Larissa puhahti silmiään pyöräyttäen. ”Vähemmästäkin menee pää sekaisin.” Amanda oli aivan mahdoton, kun kiusasi häntä näin. Mitä hän oli koskaan tehnyt ansaitakseen moisen julmuuden osakseen?

”Voi luoja Amanda”, hän lysähti takaisin sänkyyn ja hautasi kasvot tyynyyn. ”Olet ihan kamala”, hän puhisi vasten tyynyn pehmeää tekstiiliä. Pieni ääni tosin totesi, etteivät he olleet enää sairaalassa, joten ei ollut mitään syytä olla tekemättä aloitetta. Paitsi se, että Amanda oli edelleen kipeä. Tavallaan.

Amanda kumartui lähemmäs Larissaa, tuon painaessa päänsä jälleen tyynyyn. Hän nuolaisi huuliaan.
"Ja sinä pidät siitä." No nyt hän jo kiusasi toista.

”Olet oikeassa”, Larissa myönsi tyynyä vasten, ennenkö käänsi päätään Amandan puoleen. ”Inhoan sitä, kun olet oikeassa”, hän lisäsi virnistäen katse valuen tytön huulille. Hän liikahti aavistuksen lähemmäs ja kohotti kätensä sipaisemaan Amandan lyhyitä hiuksia.

Puoliksi hollantilainen katseli toista nyt huomattavasti hillitymmin hymyillen.
"Minä pidän siitä."

”Ei yllätä”, Larissa pyöräytti silmiään. ”Olet mahdoton.” Hän siirtyi hitaasti lähemmäs antaakseen Amandalle aikaa vetäytyä tai työntää häntä pois, jos tyttö niin tahtoisi. Eihän hän tahtonut kuin painaa ihan vain pienen ja viattoman pusun Amandan suupieleen muistutuksena siitä, että hän piti tytöstä. Ihan oikeasti.

Se oli hyvin tehokas muistutus. Nyt hän ei kiivennyt karkuun tai saanut paniikkia. Ehkä aivotärähdyksestä toipuminen oli selkeyttänyt hänen päätään, Mikä olisi pahinta, mitä voisi sattua? Pusu sai hänen naurahtamaan hiljaa, pehmeästi ja suuntaamaan katsen hetkeksi lakanoihin.
"En ole sairaalassa enää."

”Et niin”, Larissa myönsi suoristautuen sängyllä, vaikka se tarkoittikin väistämättä Amandasta kauemmaksi nojautumista. ”Olet silti toipilas.” Amanda ansaitsisi muiston, joka saisi hymyilemään vielä vuosien päästäkin ja sydämen lepattamaan.

Amanda avasi jo suunsa, katsoen sitten ystäväänsä pitkään.
"Sinä olet ilkeä. Hyvin ilkeä. Olen toipilas vielä kauan."

”Onpahan jotain mitä odottaa innolla?” Larissa kiusasi virne huulillaan. Hän kuolisi sillä välin kun joutuisi leikkimään, ettei tahtonut suudella Amandaa tässä ja nyt.

Kypsänä ihmisenä hän näytti kieltään Larissalle.
"Sinä kiusaat minua ihan liikaa. Ilkiö. En tiedä pidänkö sinusta." Ihan kuin ei olisi pitänyt. Ei hän olisi antanut toisen olla niin lähellä, jos ei olisi pitänyt.

”Minä kiusaan sinua?” Larissa kysyi epäuskoisena kulmat koholla. ”Anteeksi, mutta nyt sinä kyllä erehdyit. Se on aivan päinvastoin, sinä kiusaat minua!”

”Kiusaat." Amanda ei ehkä onnistunut vieläkään tavoittamaan olemukseensa sitä pettynyttä viattomuutta, jonka olisi halunnut. Se oli hankalaa.
"En ikinä. miten? Olenhan toipilas."

Larissa pyöräytti silmiään.
”Niin varmaan”, hän puhahti, mutta naurahdus karkasi silti huulilta. ”Olet kamalin kiusanhenki jonka tiedän.” Hän vilkaisi huoneen ovea pohtien, kaipasiko joku Amandaa television ääreen tai ruokapöytään.
”Jos tulen tervehtimään sinua huomenna, osaatko olla kiusaamatta?” Hän virnisti.

Amanda kohautti kevyesti olkiaan, purren huultaan.
"En lupaa mitään."

”Hmph”, Larissa puhahti, vilkaisi Amandan kasvoja ja pudisti päätään. ”Olet mahdoton.” Hän kurotti nopeasti ystävän puoleen painaakseen pikaisen pusun Amandan suupieleen.
”Tulen käymään huomenna. Heittelen pikkukiviä ikkunaasi kunnes lasket minut sisään.” Koska tekstiviestillä saapumisesta ilmoittaminen olisi aivan liian helppoa.

Se pusu sai Amandan vilkaisemaan toista.
"Mmm? Niinkö? Ehkä lasken sinut sisään. Ja ehkä en kiusaa. Kovin paljoa."

”Sen kun näkisi”, Larissa naurahti. ”Kiusaat kuitenkin. Turha väittää muuta.” Eikä hän voinut väittää kärsivänsä siitä paljoa. Amandan seura oli ehdottomasti pienen kiusanteon arvoista.
”Lepää kunnolla äläkä katso pelkkiä kauhuleffoja koko yötä”, hän virnisti noustessaan seisomaan. Tyttö katseli hetken ympärilleen ennenkö paikallisti kenkänsä ja saattoi kiskoa ne jalkaansa. ”Huomiseen”, hän toivotti leveän hymyn kera. Ei kun vain kapuamaan alas seinää ulkona vallitsevaan pimeyteen.

"Ehkä hieman." Amanda vastasi hymyillen. Ehkä hänen pitäisi päästää Larissa kohti kotia.
"Huomiseen. Ja tekstaa ennemmin kuin heittelet kiviä."

”Mitä hauskaa siinä olisi?” Larissa virnisti ennenkö pujottautui ulos ikkunasta yön pimeyteen. Ehkä hän tekstaisi. Ehkä hän heittelisi kiviä. Sen näkisi huomenna. Hän hyppäsi pehmeän tömähdyksen saattelemana nurmelle ja lähti hiipimään pihan halki kiitollisena varjoista, joita yö tarjosi.