The only way to get better at something is to fail

[Kaikille halukkaille tervetuloa häiritsemään E-kentälle katseita pakoon karannutta Gianlucaa! :3]

Kaviot pöllyttivät maata epätasaiseen tahtiin kun Cass heitteli päätään ylös. Hevonen oli päättänyt, että olisi hyvä idea skipata ravi ja lähteä suoraan holtittomaan laukkaan muutaman pukkihypyn saattelemana. Gianluca ei kuitenkaan lannistunut, vaan teki rauhallisesti pidätteitä, ohjaten Cassin samalla pääty-ympyrälle. Hevosella tuntui olevan aivan liikaa energiaa. Pian Cass kuitenkin laski vauhtia nopeatempoiseen raviin. Gianluca antoi hevosen pinkoa ympyrällä niin lujaa kun se jaksoi, sillä Cassin tuntien energiaa ei saanut kahlittua millään. Sentään hevonen pysyi ravissa.

Nämä pari päivää Rosings Parkissa olivat olleet juuri sitä, mitä Gianluca oli niiden ajatellut olevan. Hienossa suuren maailman meiningissä pieneltä maalaistallilta lähtöisin oleva italialainen oli hieman hämillään. Vaikka hänen perheensä oli varakas, ei mies ollut koskaan tahtonut asioita viimeisen päälle. Nyt kun hän oli viimein eksynyt huipputallille, hän ei todellakaan ollut varma siitä, oliko se hänen paikkansa. Kaikki tuntui niin viilatulta ja viimeisen päälle laitetulta. Hevosetkin olivat niin upeita, ja Gianlucasta tuntui, että hän ja Cass erottuivat joukosta vaalean hevosen oikkujen ja päähänpistojen kanssa. Kuitenkin jollain tasolla Gianlucasta tuntui siltä, että hän oli juurikin siellä, missä hänen kuului olla.

Muodossa ravaaminen onnistui nyt pätkissä. Cass laski päänsä kauniiseen kaareen hetkeksi, mutta kyllästyi taas kohta ja venytti kaulaansa suoraksi. Sentään hevosen askelten tahti oli tasoittunut ja nyt keventäminenkin tuntui paljon luontevammalta. Silti Gianluca tiesi, ettei tänään ollut päivä juuri kummemmalle kuin asetusten ja tahdikkaiden askelten hakemiselle. Kumpaakaan ei luultavimmin kuitenkaan ihan täysin saavutettaisi. Cass oli täynnä energiaa ja tallinvaihdoksellakin oli varmasti tekoa hevosen mielentilan kanssa. Outo ympäristö sai hevosen selkeästi jännittyneeksi. Juuri edellisenä päivänä Gianluca oli talutellut Cassia tallin ympäristössä, aikeena antaa sille mahdollisuus tutustua uuteen ympäristöönsä. Hevonen oli ollut rauhallisempi tuolloin, kun mitä se oli nyt. Kai sitä oli rauhoittanut se, että Gianluca oli sen vierellä, vaikka ei Cass usein kiintymystään osoittanut millään muotoa. Nyt kun mies olikin sen selässä, kunnon työskentely oli mahdotonta. Ehkä olisi ollut viisaampaa tehdä töitä maasta käsin, mutta ei tavallista kenttätyöskentelyä voinut jättää kovin pitkäksi ajaksi tauolle.

Kun Cass viimein ravasi ympyrän kokonaisena muodossa, Gianluca teki muutaman pidätteen ja päästi ohjat pidemmiksi kevyen kaulan rapsutuksen saattelemana. Hän antoi hevosen hengityksen palautua ravisuorituksesta ennen kuin hän kokosi taas ohjat käsiinsä ja jatkoi työskentelyä. Ratsukko kulki uraa pitkin, siirtyen raviin pitkän sivun kohdalla. Tempo oli jälleen turhan nopea, mutta ennen kuin Gianluca ehti tekemään mitään, Cass hyppäsi uralta sivuun säikähtäessään jotain kentän ulkopuolella olevaa ja laukkasi kentän toiseen päähän. Gianluca oli vähällä tippua, mutta pysyi satulassa ihmeen kaupalla. Pienet pidätteet saivat Cassin taas ravin kautta käyntiin.
“Olet aivan mahdoton,” Gianluca mutisi hevosen hengittäessä tiheästi säikähtäneenä.

[ Howdy!Täältä hyppää kentän reunalle toinen uutukainen, joka ei aivan sopeudu hienostotallille! ]

Ilmeisesti tämä laskettiin Northumberlandissa kauniiksi päiväksi. Marigold ei voinut aivan yhtyä väitteeseen kiskoessaan maastonvihreän parkatakin huppua päähänsä. Hän tunsi olevansa luitaan ja ytimiään myöten jäässä, varpaista oli jo kadonnut tunto, eikä kotonakaan odottanut kuin korkeintaan haalea suihku. Todennäköisesti ei sitäkään, tähän aikaan lämmin vesi olisi kuitenkin kulutettu jo loppuun.

Siitä huolimatta naisen pisamaisilla kasvoilla viipyi hymy. Baby oli selvästi kotiutunut tallille, joka Marigoldista itsestään tuntui edelleen hieman liian hienolta. Reippaan maastolenkin jälkeen quarteri oli nauttinut pesusta silmät puoliksi umpeen painuneina, välittämättä lainkaan siitä, että sininen mosaiikki sen takana olisi sopinut paremmin jonkinlaiseen hienostokylpylään. Baby ei ujostellut ympäristöään, joten ehkä hänenkään ei pitäisi.

Tällä kertaa Marigold oli pysäköinyt autonsa pohjoiselle parkkipaikalle. Hän oli harppomassa tien reunaa pitkin, päättäväisin askelin, kun sattui vilkaisemaan syrjäisen E-kentän suuntaan. Kaunis ruunivoikko kiinnitti heti hänen huomionsa kentän pitkää sivua ravatessaan. Nainen pyyhkäisi hupun takaisin niskaansa ja vaihtoi kurssia, suunnaten nyt hiekkapohjaista tietä pitkin kohti kentän laitaa.

Hän oli muutaman metrin päässä, kun hevonen näytti säikähtävän jotakin ja ampaisi laukkaan, ratsastajan horjahtaessa selässä. Kaikeksi onneksi tämä näytti kuitenkin saavan tilanteen hallintaansa siihen mennessä, kun Marigold ennätti aidalle.
"Hei!" nainen huikkasi, tehdäkseen läsnäolonsa tiettäväksi, ja jatkoi paksulla texasilaisella korostuksellaan:
"Kaikki hyvin?"

Kentänlaidalta kuuluva, vahvalla teksasinmurteella kysytty kysymys sai Gianlucan kääntämään huomionsa äänen suuntaan, kohdatakseen katseellaan vaalean naisen. Gianluca ohjasi Cassin naisen suuntaan, ja yllättäen hevonen kulki muitta mutkitta sinne, minne sen haluttiin menevän. Sentään jonkin verran edistystä tämänpäiväiseltä, ratsailla istuva mies tuumasi. Nolostus nosti päätään aavistuksen verran kun mies rekisteröi sen, että nainen oli varmastikin nähnyt hänen säheltävän kentällä Cassin kanssa. Kyllähän koko elämänsä ratsastaneen ihmisen pitäisi hevosta osata käsitellä. Huomatessaan itsesyytösten kiipivän mieleensä, Gianluca muistutti itseään jälleen siitä, että hän oli kuitenkin vain ihminen eikä pystynyt ihmeisiin. Cass taas oli kaltoinkohdeltu, mutta energinen hevonen, mikä oli hankala yhdistelmä, ja teki Cassista haastavan hevosen. Kaikki pieni sähläys oli välttämätöntä, ja kehitys tuntui paljon paremmalta, kun siihen oltiin päästy kovalla työllä. Häätäen nuo ajatukset päästään, Gianluca siirsi huomionsa takaisin pisamakasvoiseen naiseen päästyään aidan vierelle. Vaalea hevonen pysähtyi kyllä ilman protestointia, mutta paikalla pysyminen oli sille hankalampaa. Gianluca kuitenkin pärjäsi yllättävän hyvin, vaikka yleensä hän meni aivan lukkoon ratsailla tuntemattomien seurassa. Lopulta Cass antoi periksi ja pysähtyi seisomaan nätisti paikoilleen.
“Cass tekee tätä usein. Olen tottunut siihen”, hän vastasi naiselle vähintään yhtä raskaalla italialaiskorostuksella kuin mitä toisen teksasilainen aksentti oli. Perään mies naurahti, omasta mielestä varmaankin epävarman oloisena, yrityksenä vakuuttaa sanojaan tosiksi. Tummat silmät katsoivat suoraan aidan takana seisovaan naiseen, viestien samaa sanomaa.

Hymy palasi naisen kasvoille, kun mitään pahempaa ei näyttänyt sattuneen, ei hevoselle eikä ratsastajalle. Hän nojautui puuta jäljittelevää aitaa vasten ja tutki katseellaan ruunivoikkoa, ennen kuin antoi sen lopulta kohota ratsastajan silmiin. Vaaleanvihreät silmät siristyivät, kun hymy leveni paljastamaan hampaat.
"Wow, murulla riittää siis vauhtia?" hän hymähti ja seurasi, kuinka mies sai kärsimättömän oloisen ratsunsa rauhoittumaan aloilleen.
"Todella kaunis. Onko se PRE? En olekaan nähnyt teitä täällä ennen."
Miehen korostus sai hänen uteliaisuutensa heräämään. Tämän ulkomuoto toi ensimmäisenä Välimeren, mutta aksentti ei kuulostanut aivan espanjalaiselta, ei ainakaan sellaiselta, johon hän oli tottunut. Italialainen, kenties?

Gianluca taputti hevostaan pehmeästi kaulalle nyökätessään naisen toteamukseen Cassin vauhdikkuudesta. Ruuna oli rahuhoittunut paikalleen, korvat kuitenkin koko ajan kääntyillen ja pää pystyssä. Muutamaan kertaan se tömäytti kyllästyneenä maata etujalallaan. Ei kai se koskaan osannut rentoutua aivan täysin. Sama päti myös Gianlucaan, joka oli hieman enemmän kuin vähän jännittynyt tuntemattoman naisen ilmestymisestä. Miehen katse kävi naisen ja hevosen väliä, kun hän ei ollut yhtään varma siitä, mihin katsoa.
“On joo,” mies vastasi vaaleaverikön kysymykseen hevosen rodusta. Kehut saivat Gianlucan aina hämilleen, eikä hän oikein osannut ottaa niitä vastaan. Sen sijaan oli helpompaa vain ohittaa ne sen kummemmin asiaan huomiota kiinnittämättä. Naisen lisähuomautus siitä, ettei ratsukkoa ollut näkynyt aikaisemmin tallilla, sai kuitenkin pakotettua Gianlucan sanomaan vielä muutaman sanan. “Me tulimme tänne vasta pari päivää sitten. Sen takia Cass onkin juuri nyt niin säikky.”

Marigold oli huomaavinaan hermostuneisuutta miehen olemuksessa. Ehkä se johtui tavasta, jolla tämän katse siirtyi hänen itsensä ja hevosen välillä. Nainen oli jo ehtinyt huomaamaan valitettavan selvästi, että kaikki eivät tuntuneet nauttivan siitä, jos heidän kanssaan heittäytyi juttusille kesken treenien. Mutta hän oli ollut huolissaan, olisi ollut ajattelematonta olla kysymättä, oliko kaikki hyvin.
Hänen ilmeensä kirkastui ja epäilykset haihtuivat, kun mies kertoi tosiaan saapuneensa vasta vähän aikaa sitten tallille.
"Oh, siinä tapauksessa en ole vain kulkenut pää pilvissä! Voi sugar, uuteen paikkaan siirtyminen on aina varsinainen operaatio, varsinkin hevosten kanssa. Minun Babyni on oikea viilipytty eikä hätkähtäisi vaikka traktorista puhkeaisi rengas ihan vieressä, mutta silti sekin ihmetteli uutta ympäristöään..."
Hän räpäytti silmiään tajutessaan, ettei ollut vielä esitellyt itseään.
"Oh, tiedän hevosesi nimen, mutten sinun itsesi! Anteeksi, kieltä kymmenelle hammasriville... Marigold Meadows. Minäkin muutin tänne vasta lokakuun alussa, suoraan Texasista."

Gianluca oli laskenut levottoman katseensa hevosensa niskaan hetkiseksi, mutta päätyi nostamaan ruskeat silmänsä aidan toisella puolella olevaan naiseen tuon alkaessa puhumaan. Hyvät tavat eivät koskaan olleet pahaksi, varsinkaan jos halusi tehdä ihmisiin hyvän vaikutuksen alusta lähtien. Mies lähes pakotti itsensä katsomaan edes naisen kasvoihin, mutta naisen jatkaessa puhumista, tuohon katsomisesta tuli yllättävän helppoa. Gianluca rentoutui aavistuksen naisen esittäytyessä. Tuo vaikutti mukavalta ihmiseltä. Naisen puheliaisuus vain hieman hämmensi miestä. Gianlucan ei ainakaan tarvinnut puhua kovinkaan paljon kun nainen miltei teki sen hänen puolestaan.

Naisen toteamus siitä, että hän tuli Teksasista, ei yllättänyt lainkaan. Marigoldin aksentti oli paljastava tekijä, eikä siitä oikein voinut erehtyä. Italialainen uskoi, että nainenkin oli saattanut jo päätellä ainakin Gianlucan kotimaan samoin perustein. Alueesta oli tosin hieman vaikeampi saada selvää, vieraalla kielellä kun puhuttiin.
“Gianluca D’Ambrosio,” hän esittäytyi vuorostaan, lisäten vielä perään: “Itse tulen hieman lähempää, Italiasta. Ei ole valtamerta ylitettävänä jos haluaa käydä kotiseuduilla.” Kevyt hymy koristi Gianlucan kasvoja hänen puhuessaan Marigoldille. Naisen kanssa jutteleminen oli yllättävän helppoa miehelle. Teksasilaisesta huokuva ystävällinen aura sai italialaisen rennommaksi ja puheliaammalle päälle kuin yleensä.

Marigold oli siitä kiitollinen (tai epäkiitollinen, vähän näkökulmasta riippuen) keskustelukumppani, ettei hän antanut hiljaisuuden häiritä itseään, vaan kannatteli keskustelua vaikka itsekseen, jos se oli tarpeen.
"Gianluca?" Marigold toisti, ja hymyili perään ilahtunutta, valkoisen hammasrivistön paljastavaa hymyä.
"Voi miten ihana nimi. Onko sinulla lempinimeä? Luca? Gianni?"
Tuuli riepotti vaaleita hiuksia ja nainen pyyhkäisi niitä pois kasvoiltaan. Enää ei haitannut, vaikka tuuli niskaan, Marigoldin harmistus oli päässyt unohtumaan sillä hetkellä, kun hän oli päässyt keskustelemaan.
"Mistä päin Italiaa te olette lähtöisin? Olen pahoillani, taidan tuntea ainoastaan Rooman."

Gianluca hymyili tavalle, jolla hänen nimensä taipui teksasilaisen suussa. Ei huono, hän tuumasi. Kun nainen sanoi nimeä ihanaksi ja alkoi kyselemään lempinimestä, Gianluca oli todellakin hämillään. Marigold oli rehellisesti sanottuna positiivisin ihminen, jonka italialainen oli koskaan tavannut, mikä oli paljon sanottu vain muutaman minuutin juttelun perusteella.
“Eipä oikein. Kutsu miksi tahdot,” Gianluca totesi lopulta, selvittyään hämmästyksestä, jonka naisen elämänilo aiheutti.

Naisen todetessa tietävänsä melkein vain Rooman, Gianluca naurahti huvittuneena. Toki naisen oli pakko edes tietää muita kaupunkeja. Venetsia, Napoli, Milano? Nämä ajatuksensa hän kuitenkin piti itsellään, Marigoldin kysymykseen vastaaminen säilyi etusijalla.
“Tulen Apulian maakunnasta, Italian eteläpäästä,” Gianluca totesi, siirtyen sitten taas rauhoittelemaan paikallaan olemiseen kyllästynyttä Cassia. Hevonen otti ensin muutaman askeleen eteen ja sitten etuviistoon, mutta asettui jälleen aloilleen pienen säätämisen jälkeen. Gianluca kiinnitti huomionsa taas vaaleaan naiseen Cassin seisahduttua paikoilleen. Hieman kiusallinen hymy kiipi miehen kasvoille. Cassin kärsimättömyys ei ollut asia, josta hän olisi ollut ylpeä.

'Kutsu miksi tahdot' sai Marigoldin kasvot hehkumaan vilpittömästä ilosta. Hän rakasti kutsua ihmisiä lempinimillä, sillä murut ja sugarit eivät olleet sama asia. Muruja ja sugareita olivat Marigoldin maailmassa kaikki, mutta ystävät ansaitsivat lempinimiä.
"Eikö tosiaan? Gianni, kuulostaisiko se hyvältä?" hän kysyi hymyillen ja työnsi käsiä taskuun turvaan kylmältä viimalta.
"Oi, etelä-Italiasta? Siellä on varmasti ihanan lämmin! Minä jäädyn täällä edelleen, en ole varma, totunko tähän säähän koskaan..."
Hänen katseensa hakeutui hevoseen, joka alkoi selvästikin käydä kärsimättömäksi.
"Anteeksi, Cass taitaisi mielellään jatkaa harjoittelua. Muruparka, sehän vasta saapuikin tänne, ja matka on varmasti ollut kamalan pitkä energiselle hevoselle. Onko sinulla kiire, Gianni? Voisin hyvin tarjota vaikka kahvit Loungessa, kun olette valmiita?"

Kommentti säästä sai Gianlucan hymähtämään hymyillen. Viima tosiaan alkoi käydä Gianlucankin hermoille. Ilmasto ei todellakaan ollut yksi syy sille, miksi Gianluca oli Englantiin muuttanut ja hän pystyi samaistumaan täysin naisen mielipiteeseen kylmästä.

Gianluca puraisi poskeaan Marigoldin ehdottaessa juttelun jatkamista Cassin liikuttamisen jälkeen. Hänen ujo puolensa sanoi ei, mutta toisaalta nainen vaikutti mukavalta. Gianlucan edessä oli täydellinen tilaisuus saada joku tuttava tallilta. Hänet tuntien porukkaan sisään pääseminen kestäisi aivan liian kauan mikäli hän alkaisi kieltäytymän kaikesta. Siispä ainoa järkevä vaihtoehto oli myöntyä naisen tarjoukseen.
“Eipä minulla ole kiire. Odota kymmenen, parikymmentä minuuttia niin lopettelemme, ei Cass tänään pysty keskittymään”, Gianluca sanoi hymyillen naiselle. Hänen allaan Cass asteli taas levottomana sivulle, jolloin Gianluca nyökkäsi naiselle hyvästit. “Näemme siis pian.” Noiden sanojen saattelemana mies kehotti hevosensa hätäiseen raviin uraa pitkin.