[Y] I'm a diamond – that means you'll never break

Sydän pyrki ulos rinnasta.

Sylvia havahtui hereille, väärältä puolelta sänkyä. Sormet kietoutuivat valkean peitteen ympärille ja keuhkot haukkoivat liian ohueksi käynyttä ilmaa. Hän käännähti kyljelleen ja hapuili turhaan kädellään yhä moitteettomasti pedattua sängynpuolikasta.

Vei hetken, ennen kuin nainen pystyi ojentamaan kätensä kohti yöpöytää, tavoitellen valkoisiin kuoriin verhottua puhelinta käteensä. Näytön valo tuntui liian kirkkaalta, kun hän tarkisti ajan. Hieman yli kolmen aamuyöllä.
Asunto tuntui aavemaisen hiljaiselta, kun Sylvia siirsi peiton hitaasti syrjään ja kohottautui istumaan, laskien jalkansa alas sängyn reunalta. Varpaat tapasivat paksun, vaalean villamaton. Jos olisi vain voinut käpertyä villamatolle pieneksi keräksi, niin kuin Mochi teki aina silloin, kun silmä vältti. Kun Callahan ei ollut näkemässä.

Sormet puhelimen ympärille tiukasti kietoutuneina hän nousi seisomaan ja värähti, kun paljas jalkapohja kohtasi ensimmäisen kerran viileyttä hohkaavan lattian, jonka uusi pinnoite oli lennätetty Roomasta tai Pariisista, Sylvia ei ollut aivan varma, kummasta. Oli se saattanut olla Barcelonakin, tai ehkä ne olivatkin olleet sohvat, jotka oli teetätetty siellä varta vasten.

Huoneistossa oli tähän aikaan yöstä pimeää, eivätkä katulamppujen valot riittäneet valaisemaan näin korkealle. Sylvia ei siitä huolimatta sytyttänyt valoja. Hän tassutteli varovasti pimeän huoneen poikki ja pujahti käytävään. Hän ohitti kiireesti, sivuilleen vilkuilematta olohuoneen, haluamatta nähdä pimeydestä esiin piirtyvien huonekalujen muotoja.

Sylvia tunsi itsensä edelleen vieraaksi kodissa, jossa kaikki kiilteli uutuuttaan. Kuin hän olisi ollut ainoastaan käymässä ja palaisi koska tahansa kotiin. Oikeaan kotiin.

Vastauusitussa keittiössä nainen kurkotti itselleen lasia. Käsi tärisi liikaa, siro lasi, joka olisi sopinut paremmin viinille kuin vedelle, lipesi sormista ja iskeytyi kivilattiaa vasten. Pienenpienet sirpaleet levisivät lattialaatoille kuin hieno jäähile.

Sylvia otti pari askelta taaksepäin ja vajosi istumaan, selkä kaappia vasten nojaten.

Kynsien hiljainen rapina sai naisen kääntämään päätään kohti ovea.
”Voi Mochi-kulta, älä tule tänne, saat lasinsiruja tassuihin...”
Sylvia ojensi tärisevät käsivartensa ja veti shiban syliinsä, kun se oli tarpeeksi lähellä. Yleensä koira ei viihtynyt sylissä pitkään, mutta nyt se ei rimpuillut. Ehkä eläin oli riittävän uninen, niin ettei kutsumaton läheisyys haitannut.

Sylvia painoi koiraa hetken rintaansa vasten. Kello tikitti seinällä tasaisesti eteenpäin, vaikkei hän voinutkaan nähdä viisareita.

Paljonko kello oli tähän aikaan Tokiossa? Siellä kello juoksi edellä, Callahan oli varmaan jo noussut töihin.

Käsi tärisi edelleen, kun Sylvia nosti puhelimen esille ja valitsi oikean numeron. Callahan ei ilahtuisi siitä, että hän soitti tähän aikaan, keskellä Iso-Britannian yötä, mutta hän halusi kuulla miehensä äänen. Voidakseen olla varma, että kaikki oli hyvin.

Puhelu meni suoraan vastaajaan. Sylvia odotti äänimerkkiä ja veti jo valmiiksi henkeä, mutta ei lopulta saanut ulos pienintäkään ääntä. Callahan pitäisi häntä hölmönä, totta kai mies olisi kunnossa, mitä olisi voinut tapahtua? Ja kyllähän Sylvialle olisi soitettu, herranen aika, jos jokin olisi ollut pahasti vialla.

Nainen laski puhelimen korvaltaan, epäröi toisen numeron kohdalla. Ei, Silas pilkkaisi kuitenkin sisartaan siitä, ettei tämä pärjännyt itsekseen, vaikka huolestuisikin. Eikä hän todellakaan halunnut, että mies menisi puhumaan heidän vanhemmilleen. Ja velihän oli sitä paitsi tällä hetkellä jossakin päin Tyyntämerta purjehtimassa, eikä ollutkin? Ei hän edes tiennyt, mitä aikaa siellä elettiin.

Charles. Voisiko hän soittaa Charlesille?

Sylvia oli jo painamassa vihreää luuria, kun tuli toisiin ajatuksiin. Ulkoministerillä oli parempaakin tekemistä kuin vastailla henkilökohtaiseen puhelimeensa keskellä yötä.

Hän antoi puhelimen liukua kädestään lattialle ja painoi kasvonsa Mochin turkkiin.

Jossain vaiheessa koira pyristeli irti ja lähti takaisin nukkumaan. Todennäköisesti makuuhuoneen pehmeälle matolle nyt, kun ovi oli auki.

Sylvia jäi yksin keittiön lattialle odottamaan aamua.

Kermanvärinen käsilaukku tipahti Sylvian olalta laminoidulle lattialle. Avainten etsimisen jälkeen avoimeksi jäänyt solki antoi periksi, läppä avautui ja käsilaukun sisältö vyöryi esiin.
Ei mitään, mihin Mochi olisi voinut kuolla.
Silti hän kumartui poimimaan kuuliaisesti tavarat lattialta, työnsi ne takaisin laukkuun ja nosti laukun eteisessä olevan kapean designlipaston, jolle sisustussuunnittelija oli sijoittanut hopeisista oksista asetellun luomuksen. Mochi oli pelännyt sitä kuollakseen ensimmäiset päivät, eikä ollut suostunut kulkemaan eteisen läpi kuin kaappien liukuovia hipoen.

Hänen oli ollut tarkoitus vain piipahtaa Fenwickissä ostamassa itselleen jotakin sellaista päällepantavaa, joka sopisi rentoon illanviettoon. Mutta asteltuaan ostoskeskuksen yksityiseen huoneeseen nainen oli tajunnut, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mikä sellainen vaatekappale olisi voinut olla.
Ja ideahan oli muutenkin täysin typerä, hän oli myöntänyt tuijottaessaan peilikuvaansa huoneessa, jonka valaistus oli unohtunut simuloimaan aurinkoista päivää ulkona. Jotta rikkaat asiakkaat voisivat nähdä, miltä heidän ostamansa vaatteet näyttäisivät eri valaistuksissa.
Hän vain pilaisi kaiken sanomalla väärän asian väärään aikaan. Niin kuin Brianin kanssa. Hän oli mennyt kysymään väärän kysymyksen, ja tekemään jotakin, joka oli saanut miehen tolaltaan.
Vaikka Keiko olikin vakuuttanut puhelimessa, että kaikki oli hyvin. Ja hän vakuuttanut hymyä äänessään olevansa helpottunut.
Ei hän ollut. Miehen romahtaminen siinä silmien edessä vainosi edelleen. Callahan oli oikeassa, hän oli itsekäs, itsekäs olento.
Siinä vaiheessa Sylvia oli kääntynyt kannoillaan ja jättänyt aina niin kultaisen Rosie-raukan, henkilökohtaisen ostosavustajan, seisomaan hämmentyneenä ovensuuhun.

Jokin poltteli silmien takana, mutta Sylvia yritti pakottaa tunteen takaisin. Hän ei voisi itkeä nyt, kun Callahan oli tulossa kotiin työmatkalta. Mikä oikeus hänellä olisi huolestuttaa miehensä, kun tämä pääsisi viimein kotiin pitkän työrupeaman jäljiltä? Eikä tämä varmasti pitäisi itkun turvottamia silmiä viehättävinä.
Kyyneleitä vastaan taistellen Sylvia riisui lempitakkinsa, hempeän lemmikinsinisen villakangastakin, ja ripusti sen henkariin liukuoven taakse. Hän haki Mochia katseellaan astellessaan tahrattoman vaaleaan ja teräksiseen keittiöön, mutta ilmeisesti koira nukkui taas päiväunia sängyssä. Olisi pitänyt muistaa sulkea ovi ennen lähtöä, Callahan ei pitäisi siitä, että päiväpeite olisi koirankarvoissa.
Vesilasi lipsahti kädestä ja särkyi lattialle, kun Sylvia oli vasta ottamassa sitä kaapista.
Hän tuijotti näkyä hetken täysin typertyneenä.
Typerä, itsekäs olento, jonka vuoksi myös Julianin vaimo oli itkenyt. Koska hän oli aivan varmasti tehnyt jotakin väärää, mikä oli saanut kammottavat juorut lähtemään liikkeelle.

Sylvia tajusi ottaneensa toisen lasin käteensä vasta, kun sekin särkyi lattialaattoja vasten. Hän katseli sirpaleita vain hetken ja kurkotti sitten käteensä uuden lasin. Ja taas uuden, kunnes koko keittiön lattia oli pelkkää sirpaleiden merta ja kaappi melkein tyhjillään.
Sylvia räpäytti hämmentyneenä silmiään, sydän hakkasi kipeästi kylkiluita vasten.
Hän käänsi selkänsä kristallisirpalemerelle ja oli törmätä ovella Mochiin, joka ei yleensä koskaan herännyt vapaaehtoisesti päiväuniltaan, vaikka asunnosta olisi kuulunut millaisia ääniä. Paitsi tietenkin nyt. Juuri nyt koira olisi halunnut ehdottomasti keittiöön.
Sylvia työnsi Mochin hämmentävän päättäväisesti ulos ja sulki keittiön oven takanaan.
”Mochi, ei. Keittiöön ei saa nyt mennä.”
Hän tunsi jalkojensa tärisevän niin, että oli pakko valua hetkeksi istumaan selkä suljettua ovea vasten. Hengittää.

Callahan olisi hirvittävän vihainen. Kun tulisi kotiin…
Mutta eikö miehen lennon olisi pitänyt saapua jo ainakin tunti sitten? Voi Luoja, miten hän oli ollut niin typerä, ettei ollut tajunnut, kuinka paljon kello oli. Callahanin olisi pitänyt olla jo kotona. Olisi pitänyt olla jo hyvän aikaa.
Sylvia kompuroi jaloilleen ja tarkasti jokaisen huoneen kuin olisi toivonut miehensä vain jättäneen astioiden rikkomisesta aiheutuneen metelin huomiotta. Niin kuin monet hölmön vaimonsa tunteenpurkaukset.
Hän koputti jopa kotitoimiston oveen ja antoi kätensä levätä ovenkahvalla. Lopulta tottelevaisuus kuitenkin voitti, Callahan ei halunnut vaimoaan sotkemaan papereitaan.
Jotain oli sattunut.
Sylvia ampaisi eteiseen ohi Mochin, joka oli jäänyt itsepäisesti istumaan keittiön oven eteen ja kaivoi puhelimensa esiin laukustaan, välittämättä siitä, että puolet sen sisällöstä vierähti taas lipaston kautta lattialle.
Ei puhelua tai viestiä.
Kädet tärisivät  niin että soittaminen olisi ollut mahdotonta, jollei numero olisi ollut pikavalintana. Tietenkin se oli, Callahan oli hänen miehensä.
Puhelu meni suoraan vastaajaan. Kaikki kymmenen puhelua menivät suoraan vastaajaan, viestit menivät perille, mutta jäivät ilman vastausta. Viimeinen jäi kesken, sumeilla silmillä ei nähnyt enää kirjoittaa.

Puolitoista tuntia myöhemmin puhelin viimein värähti saapuneen viestin merkiksi.
Sylvia kömpi pystyyn eteisen kylmältä lattialta ja hapuili puhelimen käteensä sydän niin lujaa hakaten, että se varmasti purskahtaisi pian ulos rintakehästä, ellei olisi varovainen.
'Kotiin myöhemmällä lennolla.'
Ei mitään selitystä, ei pahoittelua. Jo viestin sävystä Sylvia osasi kertoa, että Callahan oli ärsyyntynyt, että mies todennäköisesti pitäisi mykkäkoulua kotiin palatessaan, tai ehkä tokaisisi tyypillisen kommenttinsa.
Mitä helvettiä, nainen.

Sylvia ei ollut varma, missä vaiheessa oli tempaissut itsensä pystyyn lattialta. Päättäväiset askeleet kantoivat hänet kotitoimiston ovelle, yhtä määrätietoinen liike tempaisi oven auki.
Huone, johon häneltä oli pääsy kielletty. Hänen omassa kodissaan.
Siniparran kammio. Mutta kuolleiden vaimojen päiden sijaan siistit, huolellisesti nimetyt kansiot olivat vallanneet hyllyt.

Ensimmäinen niistä iskeytyi lattialle ja lennätti sisuksensa ulos. Paperit eivät näyttäneet lumisateelta, niin kuin jossakin kirjassa oli joskus väitetty. Eivätkä ne edes lennelleet kunnolla, korkeintaan vaappuivat vähän matkaa ennen kuin tipahtivat maahan kuin kesken ilmalennon kuolleet joutsenet. Tipahtivat, eivät edes iskeytyneet tai läiskähtäneet tai lätsähtäneet. Tipahtivat.
Hän repi auki työpöydän laatikot, kaikki ne, joita ei ollut lukittu. Lisää papereita ja toimistotarvikkeita, yksi laatikoista oli runnoa hänen jalkansa alleen osoittautuessaan yllättävän painavaksi.
Räsähdys laatikon osuessa maahan oli melkein tyydyttävä.

Ja riitti havahduttamaan Sylvian takaisin järkiinsä.
Hitaasti hän painoi käden suulleen. Kääntyi kannoillaan ja veti toimiston oven kiinni.
Asunto oli taas hiljainen.
Mochi istui edelleen keittiön oven edessä.