[Y]This is what rock 'n roll looks like

Torstai 19. lokakuuka - 08.45

Siitä oli aikaa kun Amanda oli oksentanut ennen kilpailuja. Tänään hän oli oksentanut, eikä se johtunut kilpailuista. Kotona kaikki oli jäänyt kesken, eikä hän voinut luonnehtia oloaan rennoksi, kun nousi Foyn selkään, lähteäkseen nuorten ratsujen luokkaan viidentenätoista ratsastajana. Nuori ruuna hänen allaan oli onneksi täynnä intoa, korskuen ja pöristen verryttelykentällä.
”Shhh, rauha poika. Rauha, rauha, rauha, hop!”
Verryttelyssä Amanda ei säästellyt sanoja, vaikka radalla koettikin pysyä hiljaa. Aina hän ei siinä onnistunut, etenkin Huzzlelle hän puhui kesken ratojen.

”Seuraavana Amanda van der Veen, hevosella What Does The Fox Say. Nuori englantilaisratsastaja, hollantilaisesta kouluratsastajasuvusta...”
Kaikki sumeni Amandan päässä. Hän kuunteli aina kuulutuksen kävellessään ja katsoessaan rataa viimeisen kerran, se auttoi keskittymään, mutta nyt hän ei kuullut mitään. Olisi keskityttävä ratsastamiseen täysillä, hän oli sen velkaa itsensä tänne maksaneelle sponsorille ja nuorelle ruunalle. Foxy oli ansainnut parhaan mahdollisen tuloksen.
”Nyt mennään.”
Hopeanruunikko käänsi korvat kohti ratsastajaansa, ennen kuin lähti siistillä laukalla ympyrälle ja siitä lähtölinjan yli ensimmäistä estettä. Foxyn onni loisti hevosesta, saaden selässä istuvan ratsastajankin hymyilemään.
Kun hopeanruunikko ruuna laskeutui viimeiseltä esteeltä ja sekuntikello pysähtyi, Amanda taputti orin kaulaa nauraen.
”Taitava! Olet taitava poika!”
Tässä luokassa puhdas suoritus ratsasti uusinnan heti oman ratansa perään. Hän keräsi hetken itseään, käyden radan läpi mielessään ja pyysi sitten laukkaa. Foxyn korvat sojottivat eteenpäin, nuoren hevosen hypätessä ensimmäisen esteen uusinnasta innolla. Vauhdikas, miltein täydellinen uusinta sai hänet hymyilemään. Välillä hän oli joutunut ottamaan aavistuksen pidemmän kaarteen, mutta kaiken kaikkiaan Foxy oli pärjännyt loistavasti.

Hän ratsasti ulos radalta, taputtaen nuoren orin kaulaa. Aika oli parhaita heiltä, koko rata oli parhaita joita he olivat koskaan tehneet. Kun hän suoristautui satulassa, se raskas paino palasi vatsaan. Miten pitkään hän voisi vältellä Rosings Parkia ja kotia? Mitä hän voisi sanoa Larissalle, miten?
Amanda ei ollut ihminen josta tuli välittää, ainakaan enmmän kuin ystävänä. Hän ei osannut rakastaa vilpittömästi, hyvä jos hän tiesi mitä se oli tai siltä hänestä ainakin tuntui. Sellainen hepuli, aivan pienestä lauseesta, jolla häneltä ei oltu edes vaadittu mitään.

Sydän oli pysähtyä, kun hän sai ratsastaa Foxylla palkintojenjakoon, hakemaan sinivalkoisen ruusukkeen.
”Mahtava poika. Sinusta tulee vielä paras!”

Hetken tauko ja lämmittely Mentoksella tarjosivat inhottavan tauon ajatuksiin. Se mahdollisti palaamisen siihen iltaan Larissan kanssa. Omien sanojen ajatteleminen sai hänet jopa itkemään. Miten hän oli kehdannut huutaa ihmiselle jota kutsui ystäväksi? Samalla vain tunteiden ajatteleminen sai Amandan miltein tärisemään.
Nyt, kun asiaa ajatteli, hän piti Larissasta. Enemmän kuin ystävänä. Pelkästään sen ajattelu kuitenkin sai mahahapot nousemaan suuhun, kädet tärisemään itkusta ja kaiken vellomaan sisällä.

Olotila ei helpottanut kun kisapäivä oli ohi. Amandan sisällä roihusi riemu jollaista hän ei ollut kokenut kuukausiin, mutta samaan aikaan hän itki yksin hotellihuoneessaan.
Hän oli luvannut laittaa viestiä Larissalle saatuaan tulokset. Kaksi voittoa, hänen olisi pitänyt lähettää riemunkiljahdusten täyttämä videoviesti ystävälle. Hän ei halunnut, sen sijaan Amanda ratkaisi ongelmansa makaamalla hotellihuoneen lattialle, vuorotellen itkien ja kiroillen. Enää hän ei sentään lyönyt laminoitua lattiaa nyrkillä, kuten oli äskettäin tehnyt ja jomotus sormissa muistutti siitä.

Julianin soittaessa Amanda nousi istumaan, pyyhki kyyneleitä ja painoi puhelimen korvaansa vasten.
”Hei. Kiitos, olen itsekin tyytyväinen. Ei, olen hotellilla, aamulla lennän aikaisin Den Houtiin. On Ellenin ja mummun numero. On tarpeeksi tavaroita. Julian, en ole idiootti!”
Amanda peitti suunsa kädellä, kivahdettuaan enolleen niin. Hänen piti maailman silmissä olla mitä onnellisin aloitteleva esteratsastaja, ei huutaa enolleen.
”... Ei, kaikki on hyvin. Olen vain väsynyt, jännitin kilpailuja kovasti. Nähdään ensi viikolla. Hyvää yötä.”
Mies oli vain halunnut onnitella ja hän oli äyskinyt parhaimmalle tukijalleen. Epämääräinen, kuolevalta eläimeltä kuuluva volina pääsi nuoren naisen huulilta, hänen valuessa jälleen jonnekin itsesäälin, itseinhon ja ahdistuksen täyttämään kuoppaan, josta ei tahtonut päästä ylös.

Kun alkoi olla aika käydä nukkumaan, Amanda nousi lattialta, katsoen hopeista pokaalia, jonka oli ruusukkeen lisäksi saanut. Mitään ajattelematta, valtavassa ahdistuksen tuomassa raivossa, hän heitti sen seinään. Onneksi pokaali ja hotellihuoneen seinä kestivät kohtaamisensa, ilman että kumpaakaan piti korjata. Se kertoi ehkä enemmän tytön heittovoimasta.
"Helvetin helvetti!"
Huomenna pitäisi jaksaa hymyillä sukulaisille.

Sunnuntai 10. kesäkuuta 2018 - iltapäivä, Achleiten, Itävalta

Älä tapa.
Siitä blondista saa saman kuin ihmisestä.
Amanda ei vain voinut sille mitään, että jokin perheen Alankomaista kotoisin olevassa kilparatsastajassa otti hermoon. Etenkin kun oli tuomittu tuon kanssa useaksi päiväksi matkalle. Kisamatkat Sylvian kanssa olivat niin paljon miellyttävämpiä. Tuo oli kiltti, puhui kauniisti ja kyseli kuulumisiakin. Pitäisi alkaa myös ehkä vastaamaan pienen naisen kyselyihin.
Hän harjasi mustaa tammaa puhtaaksi (vaikka oli harjannut sen aamulla, loimittanut ja talutellut). Lieken oikkujen mukaan se piti harjata uudelleen taluttelun ja letittämisen jälkeen.
Typerää tehdä sama asia kahdesti. Onneksi Versailles oli itse rauhallisuus, nauttien vain ylimääräisestä harjaustuokiosta ylähuultaan lepuuttarn.
Adagion kanssa tämä olisi ollut painajaista, sen isästä, itse merihirviö numero ykkösestä, puhumattakaan.
Kraken oli demoni eikä merihirviö.

Normaalisti hän olisi avautunut hevoselle siitä miten typerä tuon ratsastaja oli, mutta valitettavasti Lieken kanssa ei ollut kieltä jota tuo ei ymmärtäisi. Hänen piti tyytyä siis avautumaan naisesta ajatuksissaan, äärimmäisen ärtyneenä.
Kun musta karva varmasti kiilsi, hän saattoi aloittaa varustamisen. Siitäkin Versailles teki ihanan helppoa, toisin kuin Gio.
Amandalla oli kuhmu otsassa, kiitos nuoren, machon paskapään. Se oli kopsauttanut häntä eilen otsaan polvella niin että hän oli hetken nähnyt tähtiä. Hän ei ikinä enää varustaisi sitä hevosta ilman kypärää, ei ikinä.
Viimeinen valkoinen pinteli, satula, suitset.
Kunnon taputukset tuomaan onnea Versaillesille. Tamman ratsastajalla ei ollut väliä, mutta Versaillesin takana oli pitkä linja Veenien omaa kasvatustyötä, jonka menestystä oli ihana katsoa.