[P] Nää fuckin' tunteet, mikä tragedia

Perjantai 15. syyskuuta 2017

Veronica oli jälleen saanut opetuksen siitä, miten ei kannattanut koskaan tehdä mitään hyvää hyvyyttään. Tai käydä läpi työpöydän laatikoita ilman lupaa, kummalta kannalta asiaa sitten ikinä tahtoikaan katsoa. Hän oli ajatellut täyttävänsä miehen sähkösavukkeen, sillä hänellä oli paha tapa vetää henkoset miehen kaivaessa savukkeensa esiin, ja jättää täyttäminen aina Artemiksen vastuulle. Hänellä oli ollut siis hyvä, suorastaan altruistinen tarkoitus tonkimiselleen. Hyvä syy oli kuitenkin unohtunut siinä hetkessä kun hän oli löytänyt nestepatruunan sijaan korurasian. Kunnollinen nainen olisi varmaan laittanut korurasian takaisin ja leikkinyt, ettei ollut koskaan nähnytkään sitä. Hän oli antanut uteliaisuudelleen vallan, ja siksi oli nyt päätynyt tilanteeseen, jossa paiskasi huoneen oven perässään kiinni niin, että ikkunalasit helisivät ja marssi kohti Artemista.
”Mitä helvettiä?!” Hän kivahti ja paiskasi tummanvihreän samettirasian päin miestä. Mielessä ei ollut käynytkään, että sormus voisi kuulua Aidenille, mutta ei kai mies jättäisi sormusta jälkeensä kun veljekset olivat vaihtaneet kotejaan. ”Tälle on paras olla helvetin hyvä selitys.” Hän risti kätensä kasvot raivosta kalvenneina, joskin poskille kohosi voimakas puna. Hän harvoin korotti ääntään, mutta tämä tilanne tuntui antavan sille oikeutuksen.

Artemis oli hakenut kaupasta iltapalaa sillä välin. Hän veti kaulahuivia kaulastaan kun naisystävänsä hyökkäsi myrskynmerkkinä hänen kimppuunsa.
Voihan vittu.
"Mistä sen löysit?" Kyllä hän tiesi mistä. Ei miten tai miksi nainen oli siellä laatikolla ollut. Jos hän yrittäisi olla rento. Kuin tätä ei olisi tapahtunut tai hän ei ainakaan tietäisi asiasta.

”Mistäköhän?!” Veronica kivahti ja astahti lähemmäs miestä silmät salamoiden. ”Odotan edelleen selitystä.” Ja lieni selvää, että sen olisi paras olla melkoisen hyvä selitys. Hän tosin epäili, ettei edes teräväpäinen Artemis onnistuisi puhumaan itseään tästä tilanteesta. Hän ei ollut kovinkaan ymmärtäväisellä tuulella.

"Kerro toki." Artemis ei aikonut selittää. Hän ei ollut edes kosinut, joten miksi nainen oli noin vihainen? Miehen sisintä kyllä kuristi. Oliko hän näin vastenmielinen omalle naisystävälleen?

”Älä nyt vittu leiki idioottia”, nainen raivosi ja heilautti toista kättään terävästi, ennenkö risti ne jälleen rinnalleen. Hänen teki mieli napata sormusrasia uudestaan käteensä vain jotta hän voisi heittää Artemista sillä uudestaan.
”Pyysin yhtä ainoaa asiaa, etkä voinut kunnioittaa pyyntöäni sen vertaa”, hän kivahti. ”Mikä siinä oli niin helvetin vaikeaa ymmärtää?”

"Tietääkseni olen kunnioittanut pyyntöäsi." Hän ei ollut kysynyt mitään? Hyvä on, nainen oli kyllä kieltänyt sormuksen ostamisen. Nimenomaan.

”Tietenkin. Ajattelit vain säilyttää tätä laatikon koristeena”, Veronica vastasi purevasti. Artemis ei ollut kysynyt vielä, mutta se olisi ollut vain ajan kysymys. Sen tähden hän oli tehnyt omasta mielestään selkeän rajan - ei sormuksia. Ei odotusta siitä, koska kosinta tapahtuisi. Eihän se nyt voinut olla kohtuuton pyyntö!

"Jos pidän siitä siellä?" Mies kysyi nuivasti. Häntä alkoi lähinnä itkettää, mutta sitä hän ei voisi naiselle näyttää. Ei tosiaan.

”Paras olisi pitääkin”, Veronica kivahti, ”sillä se saa pitää sinulle seuraa tästä eteenpäin.” Hän kiepahti ympäri ja otti tukea seinästä. Hetken hän vain seisoi selkä suoraksi jännittyneenä mutta pää roikkuen, ennenkö suoristautui kunnolla, nosti päänsä ja jäi tuijottamaan tyhjää seinää.
”Miksi helvetissä et voinut kuunnella minua?” Räiskyvän raivon tilalle hiipi hyytävä viha, eikä nainen kyseenalaistaisi sitä lainkaan, jos joku väittäisi huoneen lämpötilan pudonneen usealla asteella. ”En koskaan vaatinut sinulta paljoa, mutta tietenkin sinun oli koeteltava rajoja kuin mikäkin kakara.”

"Mikä siinä on sinulle niin vastenmielistä?" Jos Veronica vastaisi siihen, Artemis vastaisi tuon kysymykseen. Hän epäili ettei kumpikaan saisi vastausta.

Hän ei kääntynyt katsomaan miestä, vaan antoi Artemiksen puhua hänen selälleen. Hän ei ollut lainkaan vakuuttunut, etteikö joko heittäisi miestä kaikella, mistä vain saisi otteen, tai vaihtoehtoisesti alkaisi itkeä, eikä kumpikaan vaihtoehto houkutellut. Seinän tuijottaminen oli turvallisempaa.
”Koko konsepti”, hän vastasi koettaen tasata hengitystään. ”En tahdo enää naimisiin.” Hän oli ollut jo kerran, eikä se ollut päättynyt hyvin.

Artemis veti syvään henkeä. Hänen pitäisi kantaa toisen epäonnistuneen liiton seurauksia? Kiva.
"Koska ensimmäinen ei onnistunut? En tiennyt että sinä harrastat luovuttamista."

”Tein sen täysin selväksi jo kuukausia sitten”, Veronica vastasi tarttumatta helppoon syöttiin sen enempää. Hän oli raivoissaan ja omasta mielestään täysin oikeutetusti. Mies voisi olla eri mieltä, mutta hänen ei tarvitsisi kuunnella sitä. Tämä ei ollut työpalaveri jossa idiooteillekin täytyi antaa puheenvuoro. ”Avioliitto oli alusta asti poissa laskuista.”

Hän oli kuvitellut itse olevansa hankala ihminen. Veronica tuntui välillä mahdottomalta ja ehdottomalta kaikessa. Miten he eivät olleet vielä riidelleen toisiaan eron partaalle?
"Selvä." Niinhän naisen kanssa oli ollut moni muukin asia. Nyt se vakavalla keskustelulla saavutettu "suhde" tuntui pakon edessä annetulta luovutuspalkinnolta. Sitäkään Veronica ei olisi halunnut.
"Kerro toki, onko tämä muu ollut säälistä annettu myönnytys?"

”Voi jumalauta nyt”, Veronica puuskahti ja kiepahti ympäri silmät salamoiden. ”Ei ole, mutta kerro toki tarinaa ystävillesi miten vain tahdot. Minä olin onnellinen kanssasi, vaikka välillä se olikin helvetillisen työn ja tuskan takana. Mutta tämä oli viimeinen pisara. Jos sanon etten tahdo jotakin, en helvetti sentään tahdo sitä.”

"Sanoit myös ettet tahdo tätäkään." Mies näpäytti laiskaan sävyyn. Näin kävi kun ihmiset alkoivat suhteisiin. Voisikohan hän lähteä Niedermannille töihin? Se takaisi sen ettei naiseen tarvitsisi törmätä.
"Joten et voi väittää etten olisi kysynyt aiheesta."

”En, nimenomaan tätä en tahtonut”, nainen kivahti ja heilautti kättään laajassa kaaressa. Hän ei tahtonut sormusta vaan sen, mitä heillä oli ollut. Miksi miehen oli pitänyt mennä tuhoamaan se?
”Tahdoin olla kanssasi, mutta tahdoin olla kanssasi omilla säännöillämme. Yksi niistä oli, ettei sormuksia hankittaisi. Mutta milloinpa sinä olisit osannut noudattaa mitään. Toivottavasti oli sen arvoista.”

"Et halunnut ensin sitä mitä meillä oli ennen tätä. Jos olisit saanut päättä, et olisi halunnut mitään. Mutta unohdin, sinähän kaiken aloitit!" Veronica oli jatkanut flirttailua sen yhden yön jälkeen.
"Kyllä, minun syytäni. Koska kerrankin olen se jolla ei ole epäterveitä selviytymismekanismeja."

”Haista paska”, nainen sylki sanat suustaan raivoissaan. ”Minun pyyntöni ei ollut millään tavalla kohtuuton. Kun puhuimme asioista ja selvitimme, mitä tahdomme ja mitä emme, minulla ei ollut mitään parisuhdetta vastaan. Niin kauan kuin vain molemmat seurasimme omia sääntöjämme.” Hän haroi hiuksiaan terävästi kädellään ja pudisti päätään.
”Kaikki eivät tahdo naimisiin tai lapsia tai omakotitaloa ja valkoista lankkuaitaa ja koiraa. Luulin että oli selvää, mitä minä en tahtonut ja että hyväksyit sen kun tahdoit ylipäätään jatkaa tätä parisuhteena.”

Miehen kasvoilla viivähti ivallinen hymy. Jos tämä näemmä olisi tässä, miksi hän enää pidättelisi mitään sisällään? Aikuinen ihminen olisi saattanut ottaa asian toisin.
"En ole pyytänyt sinulta noista vielä mitään." Vielä. Ei hän ollut kuin suunnitellut teoriassa kaiken, käytännön toteutuksen hän oli jättänyt hamaan tulevaisuuteen kosinnan osalta.
Artemis huomasi nyt kaipaavansa Caitlinia enemmän kuin koskaan. Tuo tuntui ajatuksissa ainoalta ihmiseltä, jonka kuullen tai nähden hän voisi itkeä. Mitään sanottavaa ei tuntunut olevan, vaikka mies yritti keksiä. Halu olla loukkaamatta englantilaisnaista oli suurempi kuin halu loukata tuota.

”Vielä on lauseesi avainsana”, Veronica sihahti, ”olisit pyytänyt ennemmin tai myöhemmin. Kauanko olit jo nyt suunnitellut tätä? Viikkoja? Vai kenties kuukausia?” Ei sillä ollut mitään väliä - oli mies sitten ostanut sormuksen eilen tai heti alkuvuodesta, lopputulos oli silti sama.
”Se oli siinä. Onnea loppuelämään. Kenties löydät vielä jonkun, joka on onnessaan kun saa tuon sormeensa. Minä en ole se nainen”, Veronica kivahti ja marssi poimimaan laukkunsa.

Artemis nielaisi tyhjää. Sen kerran kun hän koki olevansa normaali, hän oli löytänyt tällaisen ihmisen. Naispuoleisen version nuoremmasta itsestään.
"Ota tavarasi lipastosta." Hän ei halunnut joutua palauttelemaan mitään. Se mitä Veronican asunnolla olisi hänen omaisuuttaan, polttakoon vaikka. Terveellisen iltapalan sijaan mies huomasi hapuavansa viskipulloa sormiinsa.

Naisen teki mieli sanoa, ettei hän tarvitsisi mitään, mitä miehen asunnolla oli, mutta hän marssi kuitenkin tyhjentämään lipastosta oman omaisuutensa. Tai ainakin hän yritti poimia kaiken omalta näyttävän, muttei jaksanut jäädä tarkistamaan. Mies hankkiutukoot eroon lopuista. Tai antakoot vaikka seuraavalle naiselle, joka ovesta astuisi sisään.
"Hyvästi", hän kivahti suunnatessaan etuovelle, vaikka silmistä heijastuikin tuska, jolle hän ei suostunut antamaan jalansijaa. Mitä sitten, jos ero sattui ja syvältä? Erot olivat perseestä. "Toivottavasti löydät onnesi." Hän paukautti etuoven kiinni niin, että rappukäytävässä kaikui, ja marssi ulos sysäten kamat autoonsa. Naapurit olivat saaneet melkoisen shown perjantai-iltaansa piristämään, mutta hän ei jaksanut välittää istuessaan klassisen urheiluautonsa rattiin. Moottori huusi äkäisesti kun hän polkaisi kaasua ja kiihdytti liikenteen sekaan purren huultaan, ettei antaisi kyynelten valua poskilleen. Vasta kotona. Sen ajatuksen voimin hän ajoi kaupungin halki asunnolleen, kaivoi viinipullon kaapista ja hetken harkittuaan laittoi takaisin. Tilanne vaati jotakin paljon vahvempaa, ja niin hän poimi konjakkipullon ja istahti sohvalle potkien korkokengät jaloistaan. Vasta sitten, kun hän saattoi käpertyä kerälle ja tuntea viinan poltteen kurkussaan, antoi hän kyynelten ryöpytä poskilleen.

Mitä helvettiä hän siihen sanoisi. Pitkä mies istui keittiössä pöydän ääressä viskilasi edessään ja tuijotti tyhjää. Kun hän lopulta sai itsensä nousemaan, Artemis noukki sen rasian käteensä, vieden sen sinne mistä Veronica oli sen löytänytkin. Olkoot siellä ja muistuttakoot häntä siitä, että kerran hän oli välittänyt toisesta ihmisestä todella paljon.
Kello ei ollut vielä kovin paljon. Vapisevin sormin hän etsi tabletin yhteystiedoista Caitlinin. Jos tuo sattuisi vastaamaan. Hän asetteli sen pystyyn sänkyyn, kääriytyen peittoon. Hän oli idiootti.

Kuten aina muuton jälkeen, oli Caitlin tälläkin kertaa onnistunut poimimaan tervetulolahjaksi flunssan. Illanvietto Lontoossa Davidin ja miehen vapaalla olevien ystävien kanssa oli saanut väistyä sen tieltä, että hän oli keittänyt itselleen valtavan kupillisen piparminttuteetä ja käpertynyt sohvalle lämpimään vilttiin hyvä kirja kourassaan. Nainen hengitteli syvään teen höyryä, joka tuntui avaavan hengitysteitä paremmin kuin moni suihke, ja asettui mukavammin sohvalle kirjansa kera. Tänään mielenkiinnon kohteeksi oli osunut klassikkoteos ainaisten tietokirjojen sijaan, mutta se ei estänyt naista uppoutumasta kirjan sivuihin niin, että todellisuus unohtui. Hän havahtui vasta useamman hälytysäänen jälkeen puhelimensa värinään, ja nappasi laitteen käteensä. Hän laski kirjan sohvan käsinojalle ja vastasi saapuvaan videopuheluun pohjoisesta, mutta sentään samasta maasta.
”Hei Artemis”, hän tervehti pirteästi ennenkö videokuva alkoi välittyä katkotta ja hän näki miehen olemuksen. ”Mikä hätänä?” Nainen kysyi äänensävy heti pehmeämpänä. Mies näytti varsin surkealta peittoon kääriytyneenä, joten jonkin oli oltava vialla. Artemis ei koskaan näyttänyt surkealta.

Artemis yritti hymyillä vaisusti.
"Olet saanut Englannin tervetuliaislahjan?" Siltä ainakin naisen olemus näytti. Hän ei vain pystynyt heti sanomaan mikä oli hätänä. Sitten naisen kysymys sai miehen itkemään, kunnolla. Ei vain satunnaisia kyyneliä, vaan ääneen ja kunnolla.
"Erosin." Mies sai mutistua, noustessaan samalla istumaan, pyyhkien kasvojaan.

”Senpä juuri”, nainen vastasi nyökäten. Hän vilkaisi näytön yläkulmassa näkyvää omaa kuvajaistaan ja nyrpisti flunssan seurauksena punoittavaa nenäänsä. Hän näytti yhtä flunssaiselta ja tukkoiselta kuin miksi tunsi olonsa, mutta se oli pientä verrattuna Artemiksen hätään.
”Eikä”, hän parahti myötätuntoisena ja toivoi palavasti, että voisi rutistaa ystäväänsä näytön läpi. ”Olen niin pahoillani, Artemis. Mitä tapahtui?” Selkeästi ero ei ollut ollut miehen suunnitelmissa, kun reaktio siihen oli näin vahva.

Irlanrilaismies kurottautui ottamaan nenäliinoja, pudistellen kevyesti päätään.
"Koska olen kusipää, en noudata toisen toiveita ja haluan aina sen mitä en saa?" Hän tarjosi selitystä hyvin sekavasti, itkuisten hengenvetojen värittämänä.
"Kun olisin saanut vakavan suhteen, karkasin Saksaan. Nyt kun haluaisin itse vakavan suhteen ja enemmän, jään yksin."

Miehen selitys ei ollut kovinkaan avartava eikä oikeastaan auttanut naista ymmärtämään, mistä tässä oli kyse. Ehkä hänen ei tarvinnutkaan ymmärtää. Hän sentään ymmärsi sen verran, ettei Artemis ollut kunnossa - kuka muka oli eron jälkeen - ja oli itse soittanut hänelle.
”Tuo on niin epäreilua”, nainen huokaisi raskaasti. ”Onko mitään, mitä voin tehdä?”

Artemis niisti uudelleen
"Tuskin. Ellet sitten osaa mainostaa avioliittoa? Veronica löysi sormuksen jonka olin ostanut." Jonka olemassa olosta hän kertoi nyt Caitlinillekin ensimmäisen kerran.

Tämä ei nyt selkeästi ollut hetki, jossa oli sopivaa kysellä miten ja miksi ja millaisen sormuksen mies oli ostanut. Naisen reaktio oli selkeästi ollut kaukana ihanteellisesta, kun Artemis nyt soitti hänelle itkuisena.
”Voi ei”, hän huokaisi. ”En usko, että mikään mitä voisin sanoa muuttaisi hänen mieltään.” Hän olisi niin mielellään tehnyt jotakin konkreettista auttaakseen ystäväänsä, mutta hän ei voisi taivutella englantilaisnaista harkitsemaan uudestaan. Veronica oli päätöksensä tehnyt, ja ellei nainen itse miettisi asiaa toistamiseen, ei muilla olisi paljoakaan, mitä siihen sanoa.
”Ihan kamalaa, että hän lähti sen takia”, Caitlin mutristi huuliaan myötätuntoisena. Jälleen kerran hän toivoi, että olisi patistanut Artemista ulos järkevämpien seuralaisten kanssa. Mies olisi ansainnut rinnalleen naisen, joka ei juossut karkuun heti kun sormuksesta tuli puhe.

"Enkä edes kosinut. Sain vain rasiasta päähäni. Minun vikanihan se on, haluan aina sen mitä en saa." Niin sen oli oltava.

”Ei tämä ole sinun vikasi”, nainen vastasi kurtistaen kulmiaan. Miten mies oli siihen johtopäätökseen päätynyt? Oliko häneltä jäänyt jotakin ymmärtämättä, vai miksi Artemis syytti itseään? Kuulosti siltä, että Veronica oli jättänyt miehen sormuksen tähden. Jatkoivathan muutkin jatkuvasti parisuhteitaan, vaikka kosintaan vastattiin kieltävästi.
”Miksi et olisi saanut haluta avioliittoa tai edes sen harkitsemista?” Luulisi, että nimenomaan asianajajana naisella olisi ollut tahto turvata niin oma kuin yhteinen omaisuuskin juridisesti, ja se nyt vaan sattui hoitumaan helpoiten, kun meni naimisiin.

"Koska hän kielsi ostamasta sitä?" Artemis niiskaisi, haroen kostean ilman kiharoittamia hiuksiaan.
"Ihan tahallani uhmasin kieltoa, joten eikö se ole minun syyni?"

”Selittikö hän koskaan, miksi kielsi moisen?” Nainen kysyi pohtien, että keskustelu kuulosti tutulta. Ihan kuin he olisivat vitsailleet aiheesta keväällä, kun Artemis oli yllättäen tullut tervehtimään häntä Saksaan. Luoja paratkoon. Nyt siitä oli tullut totisinta totta.

"Edellinen avioliitto meni reisille." Siitä hän epäili sen johtuvan. Eikai kukaan voisi vihata avioliittoa muuten niin paljon?

”Mikä syy se nyt on olevinaan”, Caitlin kurtisti hämmentyneenä kulmiaan. ”Jatkuvastihan parisuhteet kariutuvat milloin mihinkin, eikä se estä yrittämästä uudestaan. Miksi avioliiton täytyisi erota siitä?” Hän pudisti päätään. Artemisparka, kun oli mennyt löytämään itselleen sellaisen naisen. Hänen rintaansa puristi miehen puolesta. Oli kamala nähdä ystävä niin huonossa jamassa.
”Typerää ettei hän jäänyt keskustelemaan asiasta.”

"En jaksanut edes sanoa mitään." Se oli paljon jos mies jäi hiljaiseksi. Hän mietti, mikä helvetti hänessä oli vialla?
"Saanko nyt vain luovuttaa ihmissuhteiden kanssa? Ja muuttaa Saksaan valmentamaan?"

”Et tosiaankaan muuta Saksaan nyt kun minä muutin juuri sieltä pois”, nainen protestoi. Se nyt vielä puuttuisikin, että ystävä lähtisi vuorostaan maailmalle. ”Etkä anna myöskään periksi. Löydät vielä jonkun, jonka kanssa onni kantaa.”

"Lontoo?" Artemis ehdotti varovasti. Hän ei haluaisi vain törmätä Veronicaan enää. Mies huokaisi luovuttaneesti, purren huultaan. Hän ei halunnut itkeä uudelleen. Itkeminen ei ainakaan auttanut miehen väsynyttä yleisilmettä.
"... En halua ketä tahansa. Olen nirso. Caitlin, olen rakastanut elämässäni kahta ihmistä."

”Parempi”, nainen nyökkäsi, ”mutta olen varma, että paras vaihtoehto on jäädä sinne. Se on kotisi ja hevostesikin koti.” Olisi melkoinen operaatio siirtää hevosia mukana, etsiä niille uusia ratsastajia tai houkutella nykyisiä muuttamaan mukana.
”Voit rakastaa vielä kolmatta”, hän koetti lohduttaa.

Artemis huokaisi raskaasti.
"En halua törmätä V..." Ei häm voinut edes sanoa naisen nimeä loppuun. Helvetti.
"En halua. Tiedän, kaikki sanovat näin erotessaan. Olen kahdesti pilannut kaiken, jätän kokeilematta kolmatta."

Nainen huokaisi hiljaa ja hymyili surumielisenä miehelle. Mitä hän voisi siihen sanoa? Hän oli vaihtanut usein kotimaataankin erojen yhteydessä, joten kukapa hän oli sanomaan, ettei entisiin törmääminen niin kamalaa olisi.
”Ajattele sitä tältä kannalta: Newcastle on suuri kaupunki. Kuinka monta kertaa olet törmännyt siellä häneen sattumalta tähänkään asti?” Talli olisi toki eri tarina, mutta hän epäili, ettei nainen tunkisi sinne hetkeen. Ei kai Veronica nyt niin kusipäinen voisi olla?

Artemis ajatteli nimenomaan tallia ja hänen silmissään loukattu nainen voisi olla juuri niin kusipää. Kyllä hän kuitenkin oli nähnyt sen naisen ruman puolen, kuten tuokin hänestä.
"Mmmmh. Niin kai. Saanko perua kaikki hänen tukemiensa ratsastajien valmennukset?"

”Et, ellet halua huonoa mainetta ratsastajien keskuudessa”, nainen vastasi. Hän epäili, että mies arvosti työtään aivan liikaa jättääkseen ratsastajia pulaan ilman mitään hyväksyttävää syytä.
”Et voi kostaa ratsastajille heidän sponsorinsa tähden. Tästä alasta ei tulisi mitään, jos kaikki toimisivat niin.”

"En kosta." Artemis pikemminkin halusi suojella itseään romahdukselta kesken valmennuksen.
"Ehkä jätän sinut sairastamaan rauhassa?

”Voit aina järjestää valmennuksen toisessa pienemmistä maneeseista ja heittää yleisön pihalle”, nainen ehdotti. Hän oli tehnyt niin huonoina päivinään, kun ratsukoihin keskittyminen oli vaatinut kaiken energian. Silloin oli ollut parasta ajaa uteliaat, häiritsevät silmäparit kauas.
”Pidä huolta itsestäsi ja soittele. Jos haluat päästä hetkeksi pois sieltä, laita vain viestiä ja petaan sinulle sängyn tänne”, Caitlin vakuutti. ”Voimia Artemis. Huomenna on jo parempi päivä.” Pohjalta ei päässyt kuin ylöspäin.

Mies mietti hetken. Se tosiaan oli mahdollisuus. Ehkä hän erakoituisi pikkumaneeseihin ja vetoaisi hankalaan ratsukkoon.
"Minä pidän. Ja mikäili mietit, ostin valkokultaisen sormuksen. Yhdellä hieman isommalla ja kahdella pienemmällä kivellä. Vihreitä. Haluaisit kysyä kuitenkin."

Caitlin hymyili pehmeästi, joskin surullisesti miehelle.
”Se kuulostaa erittäin kauniilta sormukselta”, hän vastasi lempeällä äänensävyllä ja toivoi jälleen kerran, että voisi rutistaa miestä etäisyydestä huolimatta. ”Olet rakas. Kun sanoin että pidä itsestäsi huolta, tarkoitin myös sitä. Soita koska tahansa, jos siltä tuntuu. Hyvää yötä Artemis”, hän toivotti ennenkö vilkutti puhelimensa kameralle ja kurkotti katkaisemaan puhelun. Voi ystäväparka. Hetken teki mieli katsoa, lähtisikö vielä näin myöhään junia tai lentoja pohjoiseen, mutta mies ei ollut pyytänyt häntä riesoikseen. Ehkä Artemis kaipasi hetken tilaa koota omat ajatuksensa, tai ei ainakaan tahtonut flunssaista punapäätä seurakseen. Kurkkua kuristi siitä huolimatta ystävän puolesta. Miten ikävä, kamala tilanne.

"Muistan kyllä. Hyvää yötä ja koita parantua." Ei hän kehdannut pyytää Caitlinia tänne. Artemis ei halunnut vaivata naista omilla asioillaan. Tuo oli kipeänä ja ei ollut enää vain yksin. Ei tuo voinut hyppiä silittelemässä aikuisen miehen päätä.
Normaaleista säännöistä poiketen hän nosti puhelun päätyttyä Raisan sänkyyn. Kolmen kuukauden ikäinen whippet nuoli naamaa, rotanhäntämäinen häntä huolesta vispaten.

Perjantai 22. syyskuuta 2017

Viikon kutsuminen pitkäksi ja raskaaksi oli aliarviointia. Veronica oli hädin tuskin jaksanut vaihtaa työvaatteista yöpukuun, ennenkö kaatui työpäivän päätteeksi sänkyyn. Hän ei siltikään ollut odottanut viikonloppua innolla, sillä ainakin arkipäivinä hän saattoi uppoutua töihin sen sijaan että surisi särkynyttä sydäntään. Ehkä hän oli ylireagoinut hieman heittäessään sormuksen miestä päin, mutta virheeltä ero ei siltikään tuntunut. Paitsi nyt, kun hän löysi itsensä istumasta maneesin tutun katsomon eturivistä tietäen, että hetkellä millä hyvänsä Artemis astuisi maneesin ovista sisään. Veronica yritti pitää katseensa juuri saapuneessa ratsukossa - Kashnikovin takia hän nytkin maneesissa istui, sillä tarkkasilmäinen tyttö oli huomannut hänet tallikäytävällä ja kutsunut seuraamaan valmennusta -, mutta katse harhaili useammin oven suuntaan. Ehkä hänen pitäisi siirtyä maneesin takanurkkaan ja koettaa sulautua seinään, vaikka se olisi hankalaa tummanpunaisessa mekossa ja mustassa jakkutakissa. Kumpikaan ei varsinaisesti jakanut sävymaailmaa valoisan, vaalean maneesin puuseinän kanssa.
”Miten viimeisimmät kisasi menivät?” Natasha kysäisi iloisesti Amandalta. Tyttö istui perlinon akhaltekkinsä selässä nilkkoja pyöritellen, kun Rhatan käveli pitkällä ohjalla maneesissa. He olivat ajoissa valmennusta varten, mutta Cavanaughn kanssa myöhästyminen ei ollut vaihtoehto. Ikinä.

Amanda oli yhtälailla ajoissa. Hän istu tumman Mentoksen selässä, orin nakerrellessa kuolaintaan vähän malttamattomana. Jo aiemmin loistava ori oli hänen kanssaan suoranainen supertiimi ja oli aina ilo istua englantilaisorin satulaan.
"Hyvin. Foxy ylitti itsensä ja olimme toisia. Se oli mahtava koko kisojen ajan." Leveää hymyä oli vaikea peitellä. Nuori hevonen oli edistynyt upeasti. Amanda kääntyi katsomaan auenneita maneesin ovia ja nielaisi. Tuntui virheeltä tulla tähän valmennukseen edes Mentoksella.
"Ohjat käteen. Täällä tehdään töitä eikä olla ponikerhossa." Pitkän irlantilaismiehen eleet olivat kireät kuin viulunkielet. Hän oli huomannut Veronican katsomossa heti maneesiin astuessaan.
"Oletan että veryttelitte juorukerhon aikana. Haluan nähdä molemmat hevoset rentoina ja eteenpäin pyrkivinä laukkakahdeksikolla. Jos en näe peräänantoa ja sopivaa muotoa, hyvää kontrollia, voitte poistua heti."

”Ihan mahtavaa!” Natasha hihkaisi onnellisena ystävän puolesta. ”Selkeästi kova työ tuottaa tulosta.” Hän toivoi, että talvikautta kohden se alkaisi näkyä myös Harlequinin kanssa. Tamman kanssa suoritukset tuntuivat olevan lähinnä arpapeliä kerrasta toiseen. Bugs oli sentään tehnyt muutaman hyvän tuloksen, joten se oli pitänyt kaksikon omistajan poissa hänen niskastaan. Saisi tosin nähdä, kauanko sitä kestäisi.
”Päivää, valmentaja Cavanaugh”, tyttö tervehti reippaasti, vaikka valmentajan ensimmäiset sanat eivät kovin rohkaisevilta kuulostaneetkaan. Ne saivat Natashan kuitenkin suoristautumaan selässä, kalastelemaan jalustimet jalkoihin ja keräämään ohjat tuntumalle. Hän vilkaisi Amandaa ja irvisti pienesti ollessaan varma, ettei Artemis voisi nähdä hänen ilmettään. Tämähän alkoi lupaavasti, kun valmentajan ensimmäinen vaatimus oli jo tällä tasolla. Tänään ei olisi varaa virheisiin sitäkään vähää kuin yleensä Artemiksen haukansilmien alla. Natasha kannusti Rhatanin raviin ja rukoili kaikkia ylempiä voimia suomaan hevoselle rentoutta tänään. Hän istui harjoitusraviin, valmisteli noston huolella ja lähti ratsastamaan laukkakahdeksikkoa esteiden lomassa. Rhatan tuntui innokkaalta mutta varsin kevyeltä edestä, mikä tarkoitti töitä hänelle - ruunan saaminen ohjan ja pohkeen väliin vaati usein hetken jos toisenkin.

Mentos oli Amandan onneksi helpolla tuulella. Hän ei uskaltanut vastata Natashan irvistykseen - irlantilainen äkäpussi ei ollut hyvällä tuulella.
"Kashnikov!" Terävä ääni halkaisi maneesin ilmaa.
"Annatko sen elukan keulia? Tämä ei ole mikään alkeiskurssi. Muuli kuriin tai ulos. Van der Veen lakkaa luottamasta sukunimeensä ja alkaa tehdä töitä satulassa matkustamisen sijaan!" Sukunimeään vaihtanut englantilainen lehahti punaiseksi, alkaen samalla vaatia Mentokselta enemmän. Tallityöntekijät olivat miltein saaneet valmennuksen esteet jo kasaan, kauhun tunteen käydessä vain todellisemmaksi.

Natasha säpsähti selässä äänensävyä, jolla Artemis lausui hänen nimensä. Hän oli tottunut kuulemaan moista silloin, kun teki todella merkittävän virheen - kuten mokasi täysin lähestymisen kanssa ja päätyi ratsastamaan hevosensa esteestä läpi tai puolikkaalla askeleella yli. Ei silloin, kun hän vasta aloitteli eikä siis ollut voinut ehtiä tehdä niin järkyttäviä virheitä. Tyttö ratsasti ruunaa kuolaimelle ja houkutteli voltein ja kaarevin tein hevosta laskemaan päätään, kunnes Rhatan myötäsi rehellisesti niskastaan ja kantoi itseään ryhdikkäästi mutta tasapainoisesti. Hän nosti uudestaan laukan ja pyöritti hevosta hetken kahdeksikolla varmistaen, että muoto säilyi molemmissa laukoissa ja hevonen asettui siivosti sisään.
Katsomon puolella Veronica koetti sulkea mielestään terävästi palautetta sylkevän valmentajan, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Nainen pakotti kasvonsa ilmeettömiksi tuijottaessaan ratsastajia, jotka saivat miehen kritiikin osakseen, ja joutui todella työskentelemään pitääkseen katseensa poissa Artemiksesta. Hän oli kenties särkenyt miehen sydämen, mutta varmaa oli ainakin se, että hän oli särkenyt omansa, eikä Artemiksen näkeminen varsinaisesti auttanut. Huomaisikohan Kashnikov, jos hän vain lähtisi pois kunhan ratsukot kävisivät kunnolla töihin? Artemis pitäisi epäilemättä ratsastajat kiireisinä, joten he tuskin ehtisivät etsimään sponsoriaan katsomosta.

Amanda oli huomannut myös sponsorinsa katsomossa, alkaen miltein pelätä jo rahan puolesta. Jos Artemis höykyttäisi heitä näin, Cox voisi hyvin etsiä rahoilleen uuden kohteen.
Irlanrilaista se ei kiinnostanut. Hän rähisi ratsastajille, koska ei voinut vain marssia ulos maneesista naisen nähtyään. Kiukku piti sen itkun poissa, jonka häm voisi itkeä kotona yksin, kovasti kasvaneen whippetpennun nuollessa lohduttavasti kasvoja. Jopa Sergei tuli miehen jalkoihin pahimpina hetkinä tarjoamaan rauhallista lohtuaan.
"Nyt se näyttää hevoselta eikä laamalta. Kyllä kesti." Mies rykäisi hiljaa, vetäen syvään henkeä. Hän selviäsi tästä.
"Verryttelynä kolmiosainen sarja. Ensimmäiseen väliin mahtuu kaksi normaalia askelta, toineen kolme. Tullaan se ensin näin, puhtaasti ja suoraan. Kashnikov aloittaa. Heti eikä ensi viikolla."

Natasha päätti ottaa moisen kehuna, vaikka se kyseenalainen kehu olisikin. Ainakaan Rhatan ei näyttänyt laamalta, joten hän oli tehnyt hetken jotakin oikein. Kenties se olisi paras kehu, minkä he tässä valmennuksessa saisivat. Tyttö nyökkäsi ohjeet saatuaan, suoristi hevosen ja lähti tehtävälle. Hän olisi mielellään valmistautunut paremmin, mutta valmentaja ei selkeästi ollut sillä tuulella, että katselisi voltteja ja odottelisi kärsivällisesti, koska ratsukko kokisi sopivaksi lähteä tehtävälle. Rhatan lähestyi esteitä ääntä eristävän hupun peittämät korvat hörössä, ja suoritti siivosti kolmoissarjan, jonka väleissä ei ollut mitään ihmeellistä. Artemiksen sanat tosin antoivat uskoa, ettei niin olisi kauaa - miehellä ei ollut tapana antaa heidän laiskotella suorilla, mutkattomilla teillä, joista hevoset selviäisivät vaivatta irtohypytettyinäkin. Tyttö pidätti ruunan raviin ja vilkaisi varoen valmentajaa kohden valmistautuen jo seuraavaan aaltoon omaperäisiä haukkuja, sillä hän ei parhaana päivänäkään kyennyt ratsastamaan niin hyvin, etteikö Artemis löytäisi korjattavaa. Tänään valmentaja oli selkeästi tavallistakin tiukemmalla päällä, joten vikoja varmasti löytyisi. Natasha huomasi toivovansa, että tavanomaisesti niin äänettömänä katsomossa viihtyvä Veronica aukaisisi tänään suunsa ja rauhoittelisi valmentajaa.

Vihreät silmät katsoivat alisuoriutumista suorastaan raivolla virheitä etsien. Kaikesta löytyi virheitä, kun oikein etsi.
"Saman suorituksen olisin nähnyt ratsastuskoululla. Et voi vain istua, vaikka aasi tehtävästä suoriutuisikin silmät kiinni. Ole mukana hypyssä, tuo se esteelle kunnolla valmisteltuna, jotta se säilyttää rentouden. Uudestaan. Sitten Veenin vuoro."

Natasha irvisti painaen hetkeksi katseensa Rhatanin ohueen harjaan. Hän keräsi kuitenkin nopeasti itsevarmuutensa kasaan, nosti laukan ja lähti suorittamaan tehtävää uudestaan. Hän keskittyi huolella Artemiksen haukkumiin osuuksiin, ja mukaili hyppyjä parhaansa mukaan unohtamatta tukea hevostaan esteiden välissä. Rhatan hyppäsi rennosti sarjan jokaisen osan, eikä jäänyt tuijottelemaan mitään. Natasha oli ylpeä herkkähermoisesta hevosestaan, joka ei tänään nähnyt mörköjä. Itseensä tyttö ei sen sijaan ollut lainkaan tyytyväinen, mutta suuntasi kannustavan hymyn Amandalle. Ehkä Amanda pärjäisi tehtävällä paremmin kuin hän ja saisi harvinaisia kehuja Artemikselta.

Amanda tiesi jo, ettei hän saisi kehuja sitäkään vähää. Hän oli nostanut laukan jo Natashan lähdettyä tehtävälle, ohjaten Mentoksen suoralle linjalle esteelle. Hän ei ehtinyt edes tehtävälle, kun valmentajan äänen kuullesaan käänsi hevosen voltille.
"Väärä laukka! Miten et saa tuotua hevosta suoraan oikealla laukalla? Huomaa ettei sukusi loista rataesteiden huipulla." Amanda ohjasi orin uudelleen esteille, välttäen Natashan tekemät virheet. Niin, hän teki omansa.
"Älä anna sen elukan kiihdytellä ennen estettä. Uudelleen."

Natasha poti jälleen kerran samaa dilemmaa kuin niin usein aikaisemminkin. Osa hänestä toivoi, että ystävä saisi pelkkiä kehuja tiukalta valmentajalta, mutta toinen osa oli kiitollinen, kun Artemis läksytti Amandaa samaan sävyyn kuin häntäkin. Se valoi uskoa siihen, että hän voisi selvitä eikä ollut aivan surkea. Tai sitten he olivat surkeita yhdessä, kuinka tahansa. Veronican ilme oli kaukana huvittuneesta, kun nainen seurasi valmennuksen etenemistä. Naisen teki mieli huutaa Artemikselle tai vaihtoehtoisesti purskahtaa itkuun siltä seisomalta. Eikö mies tuntenut samaa surua sisällään kuin hän? Vai oliko tämä Artemiksen tapa purkaa ikäviä tunteita siinä missä hän hukuttautui töihin maanisella tarmolla, joka pelotti työkavereita? Niin tai näin, Veronica huomasi yhä useammin katsovansa valmentajaa valmennettavien sijasta, vaikka se satuttikin. Voisikohan hän mennä viikonlopuksi Durhamiin Gabriellen ja kummipoikansa seuraksi? Se pitäisi ainakin niin kiireisenä, ettei hän ehtisi hukkua suruunsa.

Artemiksen tapa purkaa surua oli juuri tämä. Kun hän oli tukehtua siihen, rusentua sen painon alla, hän kävi vain hyökkäävämmäksi, pitääkseen muut hyvän välimatkan päässä. Amanan suoritettua tehtävä uudestaan, valmentaja pudisteli päätään.
"Kelvatkoon, jos et parempaan pysty. Seuraavaksi tullaan ensimmäinen väli yhdellä askeleella ja toinen kahdella. Sanon tämän kerran ja hitaasti: ve-ny-te-tään as-kel-ta. E-i lisätä vauhtia. Menikö perille? Kashnikov ensin. Äläkä pakota Atterberrya töihin ja kolistele puomeja alas."

Natasha ei uskaltanut vastata retoriseen kysymykseen ymmärtämisestä. Tokihan hän teorian tasolla ymmärsi, mitä valmentaja tahtoi, mutta käytännössä? Ei onnistuisi. Ehei. Ei sitten millään. Kenties hän saisi venytettyä seitsemän askeleen välin kuuteen, mutta kahden askeleen väli yhdeksi? Ei edes näin matalilla esteillä. Hän vilkaisi lähestulkoon kauhuissaan Amandaa, ennenkö nosti laukan alistuen kohtaloonsa. He rysäyttäisivät esteestä läpi tai hyppäisivät puolikkaalla askeleella - juuri siitä, mistä Artemis oli hänelle huutanut vain muutamaa päivää aiemmin. Tyttö teki muutaman laajan pääty-ympyrän, jonka aikana pyysi Rhatania venyttämään askeltaan lisäämättä vauhtia, kunnes hevonen oli matalana ja pitkänä. Tästä tulisi… jotakin. Hän käänsi hevosen linjalle, suoristi huolella ja ratsasti eteen pyytäen hevosta venymään jo ennen hyppyä reilusti. Hän kenties hieman venytti ohjeita olla kiihdyttämättä ja huijasi vielä siinäkin, että antoi Rhatanin hypätä ensimmäisen esteen aivan juuresta, mikä takasi sen, että akhaltek venyi pitkälle esteiden väliin ennenkö edes kosketti maata. Pitkän laskeutumisen jälkeen askeleen väli ei ollut enää mahdoton, ja niin ruuna ponnisti siivosti toisen osan yli, mutta kolmannelle osalle hevonen päätyi lisäämään puolikkaan askeleen ennen ponnistusta, kun perlino arvioi ponnistuspaikan olevan aivan liian kaukana esteestä. Natasha huokaisi pettyneenä, mutta taputti silti ruunan kaulaa. Rhatan oli tehnyt, mitä hän oli pyytänyt. Oli hänen syytään, ettei hän osannut pyytää paremmin.

Se että Artemis suoriutuisi tehtävästä, ei tosiaan tarkoittanut sitä että Amandan ja Natashan edes pitäisi. Mies peitti kolmannen osan kohdalla silmänsä, kun näki sen puolikkaan askeleen.
"... Mitä sinä et ymmärtänyt? Luulin että ymmärrät englantia?" Pienen hengenvedon jälkeen valmentaja vaihtoi kielen venäjään.
"Vai auttaako tämä? ymmärrätkö sinä nyt? Sama uudelleen, ilman että minun tarvitsee hävetä! Osaat kyllä pidentää askelta, joten onko se niin vaikeaa?" Jos mahdollista, venäjäksi haukut kuulostivat vielä julmemmilta.

Viimeinenkin väri katosi kalpeilta kasvoilta, kun valmentaja vaihtoi sujuvasti kielen venäjäksi. Hän oli mokannut erittäin perusteellisesti, kun Artemis koki haukkujen olevan vieraan kielen käyttämisen arvoista. Tyttö nielaisi, nyökkäsi päättäväisyys rakoillen ja lähti valmistelemaan tehtävää toistamiseen. Hän ei tiennyt, miten onnistuisi välttämään puolikkaat askeleet, mutta Artemiksen kanssa tehtävän vaikeudesta valittaminen ei tullut kysymykseenkään. Ei auttanut kuin yrittää ja rukoilla, että ihme tapahtuisi.
Se ei tosin tapahtunut, vaan Rhatan päätyi ottamaan puolikkaan askeleen jo toiselle osalle. Viimeisen välin he saivat venytettyä kahteen askeleeseen, mutta paljonko siitä oli apua, kun virhe oli tapahtunut jo toisella esteellä. Natasha painoi päänsä silitellen Rhatanin kaulaa. Tällaisina hetkinä luovuttaminen kävi mielessä kerran toisensa jälkeen.

"Pyysin selvästi liikaa. Jos Kashnikov ei selviä tästä, uskaltaako Veen edes yrittää?" Amanda puraisi huultaan. Mieli teki itkeä, sillä hän halusi sanoa ei. Siitäkö valmentaja vasta riemastuisikin.
"... En." Alistunut vastaus oli ainoa oikea. Hän oli pelkuri, eikä edes halunnut kokeilla sitä tehtävää, josta saisi vain ryöpytystä. Se sai valmentajan nyökkämään kohti neliosaista innaria.
"Sitten tästä tuli istuntatunti. Jalustimet pois. Ja se joka repii hevosta suusta, lentää täältä ulos nopeammin kuin minä sanon viski."

Natasha vilkaisi surkeana Amandaa, kun nosti jalustimet ristiin Rhatanin kapealle kaulalle. Hän alkoi jälleen kerran pohtia, miksi oli ylipäätään tullut Artemiksen valmennukseen. Hän ei selkeästi osannut yhtään mitään, kun valmentaja näin hermostui. Hän nielaisi vilkuillessaan innaria ja toivoi, ettei Rhatan tekisi yhtä surullisenkuuluisista jättiloikistaan lukiessaan estettä väärin. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun ruuna kuvittelisi kahden innarin olevan yksi pituuseste. Siitähän vasta riemu repeäisikin. Hän saattoi jo kuvitella haukut, jotka saisi valmentajalta niskaansa siinä kohden. Natasha vilkaisi lähes peloissaan katsomon suuntaan eikä tiennyt, ollakko helpottunut vai kauhuissaan, kun sponsori istui edelleen katsomossa. Oli selkeästi ollut virhe pyytää Veronica paikalle. Tämä ei ollut sen tasoista ratsastusta, jota hän tahtoi sponsorilleen esitellä. Jos Veronica vetäisi tukensa, hänellä ei olisi toivoakaan pitää Rhatania Rosings Parkissa.
”Haluatko aloittaa?” Tyttö supatti suupielestään Amandalle ratsastaessaan ystävän ohitse. Hän haki istuntaansa ilman jalustimia satulassa ja koetti ennakoida, mikä voisi osoittautua Rhatanin haasteeksi tänään innarilla. Hänen täytyisi olla ainakin kaksi askelta edellä, jos hän mielisi välttää enemmät ryöpytykset valmentajalta.

Amanda nosti jalustimiaan, nyökäten Natashan kysymykselle. Valmentajan käskystä hän nosti laukan, keskittyen tuomaan Mentoksen innareille suoraan, istuen mahdollisimman eleettä. Hän myötäsi kunnolla, tehden kaiken niin hyvin kuin osasi. Se olisi ollut Morlandilla jo kehujen arvoinen suoritus.
Mutta ei täällä.
"Oletko sätkynukke vai ratsastaja? Jalat paikallaan tai No Comments ei kuuntele pohkeita parin viikon päästä ollenkaan. Sama uudelleen, ilman hiihtoharjoituksia hevosen selässä." Artemis nojautu estetolppaan, purren huultaan. Itku teki tuloaan, eikä sitä voisi pidätellä kauan. Silmäkulmassa näkyvä nainen ei tehnyt hyvää. Amanda toisti äskeisen, liimaten jalkansa paikoilleen tahdonvoimalla.
"Kashnikov." Miehen ääni värisi oudolla tavalla. Siitä syystä myös Amanda jäi läksyttämättä.

Natasha seurasi sivusilmällä Amandan suoritusta, ja ajatteli hetken, että ystävä saisi kehuja tai edes hyväksyvän nyökkäyksen Artemikselta. Jos tuo oli suoritus, jonka mies haukkui lyttyyn, hänellä ei olisi toivoakaan. Tyttö hoki hetken itsekseen mantraa, jonka varasi näihin hetkiin, kun mikään ei onnistunut, mutta edes jatkuva ”sinä pystyt siihen” ei tuntunut riittävältä tässä kohtaa. Ei, kun valmentaja höykytti pienimmästäkin virheestä kuin siinä vähintäänkin tapettaisiin hevosta. Hän nielaisi, nyökkäsi Artemikselle ja lähti innarille täynnä kuristavaa kauhua, jonka yhdisti voimakkaasti epäonnistumisiin koulussa, kun luokkalaiset olivat nauraneet ivallisesti. Ei yllättänyt ketään, kaikista vähiten tyttöä itseään, kun Rhatan kielsi toiselle innarille. Ruuna ei tehnyt töitä, jos ratsastajakaan ei niitä tehnyt, eikä varsinkaan lähtenyt hyppäämään, kun ratsastaja näytti kauhusta kankealta. Vähempikin sai herkän akhaltekin kieltämään, väistämään sivuun ja korskumaan esteiden kauheudelle. Natasha pidätteli kyyneliä, mutta lähti päättäväisesti uudestaan innareille. Luovuttaminen ei ollut häntä varten. Rhatan ei koskenut puomeja, mutta Natasha oli varma, että hänen istunnassaan oli paljon korjattavaa, sillä hän oli itsekin tuntenut heittäytyvänsä hypyissä edelle.
Veronica mutristi huuliaan katsomossa ja nojautui eteenpäin, kunnes saattoi tukea kyynärpäänsä kaiteeseen. Ratsukot olivat jääneet täysin huomiotta, kun nainen seurasi lähinnä Artemista. Hän koetti kovasti etsiä raivoa sisältään, jotakin, joka tukahduttaisi rikki repivän surun, mutta miestä seuratessaan hän ei tuntenut vihaa. Ei, vaikka hän miten etsi ja palasi ajatuksissaankin hetkeen, kun oli löytänyt sormuksen. Viha ei ottanut tuulta alleen, ja huokaisten nainen suoristautui penkillä, harkitsi hetken ja nousi seisaalleen poistuakseen katsomosta ja maneesista. Jos joku kysyisi, hän oli lähtenyt kesken nähdessään niin ala-arvoista ratsastamista, ettei sitä kannattanut seurata, tai jotakin vastaavaa. Hän oli asianajaja. Hän keksisi kyllä vakuuttavan selityksen.

Artemis ei sanonut mitään Rhatanan kieltäydyttyä. Hän puri huultaan, aivan eri syystä kuin Amanda epäili. Hieman ennen kuin Veronica nousi katsomossa, irlantilaismies kääntyi kannoillaan kohti maneesin ovea.
"Huomenna samaan aikaan uudelleen." Hän ei pystyisi tähän nyt. Sen sanottuaan mies asteli maneesista tallin puolelle, täristen jo. Se sama tunne valtasi hänet uudelleen. Se sama tunne, joka oli vellonut sisällä kun hän oli viimeksi tuntenut olevansa umpikujassa. Eikä asiaa auttanut Veronicaan kirjaimellisesti törmääminen, kun molemmat olivat paenneet toisiaan.

”Helvetti”, Veronica sihahti hampaidensa lomasta tajuttuaan, ettei ollut törmännyt vain johonkuhun, vaan juuri Artemikseen. Kuinka ironista. Hän oli halunnut pois valtavasta maneesista, kun tila tuntui liian pieneltä Artemiksen kanssa jaettavaksi, joten tietenkin hän törmäsi mieheen kapealla käytävällä. Toivottavasti hänen onnettarensa nautti lomastaan Karibialla, sillä hän pitäisi tiukan puhuttelun onnettarelleen heti, kun loma-aika tulisi umpeen. Näin huono tuuri alkoi olla jo naurettavaa.
”Ei tainnut mennä ihan toiveiden mukaan se valmennus. Kashnikov epäilemättä katuu, että pyysi minut yleisöön”, hän totesi peruuttaen pari askelta kauemmas miehestä. Näin läheltä katsottuna mies näytti erilaiselta. Kuvitteliko hän, vai olivatko miehen poskipäät selvemmin näkyvillä? ”Älä huoli, en ole tulossa uudelleen, vaikka kuka tahansa pyytäisi.” Hän ei tosiaankaan istuisi katsomossa seuraamassa Artemiksen valmennusta muutamaan viikkoon. Tai vuoteen. Jos sponsoroitavat tahtoisivat esitellä kykyjään, heidän olisi paras tehdä se jonkun muun valmentajan silmien alla, jotta hän saapuisi katsomon puolelle.

Poskipäät olivat jälleen niin terävät, että poskelle lyödessään saisi haavan käteensä.
"Pakeneminenhan on tavaremerkkisi." Ei hänen sitä pitänyt sanoa.

”Oletko vittu tosissasi”, nainen sihahti, ”haluat lähteä tuolle linjalle? Työpaikallasi?” Hän oli koettanut olla kohtelias, ja luvannut, ettei saapuisi häiritsemään miehen töitä uudestaan. Hän epäili olevansa ainakin osasyy julmaan ryöpytykseen, jonka valmennettavat olivat saaneet osakseen. Varmasti kritiikki oli ollut ansaittua, mutta sen terävyys taisi johtua enemmän yleisöstä kuin ratsukoista.

Mies puri huultaan. Ei helvetti. Miksei hän ollut voinut lähteä "olet kaunis, näytät kivalta, on ikävä"-linjalle? Koska hän ei ollut sellainen mies. Miksei? Elämä olisi ollut paljon helpompaa.
"Sinä lähdit omalle linjallesi minun kodissani, joten tämä on reilua."

”Upeaa, että löydät elämään reiluutta edes jostakin”, Veronica puhahti ja risti kätensä rutistaen omia kylkiään. Ainakin se pakotti pitämään selän suorana ja antoi hetkeksi illuusion siitä, ettei rintakehää puristava tunne ollut muuta kuin omien käsien tiukka ote.
”Toivottavasti se rakastamasi reiluus ei pyydä sinulta mitään.” Nainen oli edelleen varsin vakaasti sitä mieltä, ettei hänen pyynnössään ollut ollut mitään niin kohtuutonta, etteikö sitä olisi voinut noudattaa.

Se oli siinä. Mies ei edes ehtinyt estää sitä kyyneltä valumasta poskelleen.
"Haista sinä narttu vittu." Mies totesi sen tyynesti, ääni väristen ja tunki Veronican ohi. Ja vielä pitäisi ratsastaa Vichy.

Veronica puri huultaan, sillä tiesi, ettei miehen purkaus ollut vastauksen arvoinen. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö hän olisi tahtonut huutaa jotakin ikävää ja kelvotonta miehen selälle, mutta hän nieli moiset sanat ja otti sen sijaan suunnan kohti yläkertaa. Hän hakisi kupin kahvia ja lähtisi sen jälkeen kotiin. Tai Durhamiin, jos Gabrielle ottaisi hänet nurkkiinsa pyörimään.

Artemis pyysi työntekijää satuloimaan Vichyn ja lukittautui vessaan, soittaakseen Caitlinille. Hän karkaisi Lontooseen ja peruisi huomisen valmennuksen sairastumiseen vedoten. Flunssa oli syksyisess Englannissa hyvä syy.

”Caitlin King puhelimessa”, nainen vastasi pirteästi puristaessaan puhelinta hartian ja korvansa väliin samalla kun löysäsi Remonan satulavyötä. Hän epäili pian joko pudottavansa puhelimen tai saavansa satulan päin näköään tai kenties molemmat, mutta se huoli ei estänyt yrittämästä kaiken tekemistä yhtäaikaa.

"... Epätoivoinen paskiainen täällä." Artemis mutisi ääni väristen.
"Onko se tarjous sohvastasi vielä voimassa?"

”Aina, Artemis”, nainen vakuutti, ”tuletko jo tänä iltana?” Hän petaisi miehelle yösijan siltä seisomalta kun kotiin ehtisi, ja kävisi vaikka noutamassa Lontoon keskustan juna-asemalta, jos Artemis saapuisi julkisilla kulkuvälineillä.

Mies nyökytteli, tajuten vasta myöhemmin ettei Caitlin kuullut sitä.
"... Joo. Jos... Jos otan pari päivää vapaata." Hän ei kestäisi tätä.
"Ensimmäistä kertaa haluan pyytää anteeksi valmennettavilta. Hän oli katsomossa. Purin sen heihin."

”Ota”, nainen rohkaisi. Miehen äänensävy jo kertoi, että vapaalle olisi käyttöä. Nainen huokaisi myötätuntoisena kuullessaan selityksen, ja toivoi Artemiksen olevan jo etelässä, jotta hän voisi halata ystäväänsä. ”Olen niin pahoillani. Valmennettavasi eivät varmasti muistele pahalla, mutta miten sinä jakselet?” Ei varmasti hyvin kun oli soittanut ja pyytänyt yösijaa voidakseen karistaa hetkeksi pölyt harteiltaan, mutta hän tahtoi kuulla sen Artemiksen sanomanakin. Oli kamalaa, että mies oli joutunut tähän tilanteeseen.

Artemis nielaisi.
"... Olen yhtä pohjalla kuin viime syksynä. Olen laihtunut." Se kertoi varmasti aika paljon.
"Enkä vain voisi kerrankin kuunnella ja olla pilaamatta kaikkea?"

"Voi Artemis", nainen huokaisi raskaasti. Miksi maailman täytyi olla niin tavattoman julma miehelle, joka ei edes pyytänyt paljoa?
"Et sinä pilannut mitään. Laita viestiä kun näet monelta olet täälläpäin, ja täällä on yösija pedattuna." Se oli vähintä, mitä hän voisi tehdä, joten tietenkin hän tekisi niin vailla hetkenkään epäröintiä. David ymmärtäisi kyllä.

Olihan hän ollut aikeissa pyytää paljon. Liikaa ja sen oli huomannut.
"Laitan. Nähdään." Hän sulki puhelimen ja lähti Vichyn karsinalle. Tästä päivä ei ainakaan onneksi voisi pahentua. Maneesissa mies heitti itsensä  saksalaisorin selkään ja vilkaisi työntekijän heille laittamia esteitä. Hän ei ollut hypännyt aikoihin, mutta flunssainen Darcykaan ei voisi sitä tehdä.

Natasha oli jäänyt harjoittelemaan itsekseen valmennuksen päätteeksi, mutta katui valintaansa heti, kun näki maneesiin saapuneen ratsukon. Hän siirsi Rhatanin käyntiin ja vilkuili ympärilleen pohtien, saisiko kenestäkään seuraa maastoon loppukäyntejä varten, sillä ajatus Artemiksen kanssa samassa tilassa ratsastamisesta ei erityisemmin houkutellut kaiken ryöpytyksen jäljiltä. Tyttö tyytyi kohtaloonsa, joskin siirtyi loppuverryttelemään metallinhohtoista akhaltekiään maneesin kauimmaiseen päätyyn pysytelläkseen poissa tieltä ja mielellään näkyviltäkin.

Mies ei kiinnittänyt tyttöön akhal-tekeineen huomiota, vaan keskittyi ratsastamaan itse. Vichy toimi loistavasti eleettömän irlantilaisratsastajan alla, saaden miehen edes hieman paremmalle tuulelle. Kun laukka pyöri tarpeeksi hyvin, hän ohjasi hevosen yksittäiselle, matalalle pystylle. Se onnistui. Kyllä hän selviäisi sarjastakin.
Tai sitten ei. Ensimmäisen osan ponnistus meni pieleen (jo katsoi, ratsastus ei ollut miehen normaalilla tasolla) ja musta ori jyräsi toisen osan läpi. Vichy heiti päänsä taivaisiin, korskuen ratsastajan typeryydestä loukkaantuneena.

Natasha pysyi tarkoin sivummalla ja koetti keskittyä ratsastamaan Rhatania rennoksi ja pitkäksi loppuverryttelyn myötä. Hevonen oli rentoutunut ja rauhoittunut paljon kouluvalmentajien neuvojen ja harjoitusten myötä, mutta tänään edes pehmeästi kuolaimella oleva, selkänsä läpi ravaava, rento hevonen ei saanut Natashaa tuntemaan onnistumisen tunnetta. Hän oli ollut kammottavan huono valmennuksessa, joten ei ihme, että Artemis oli jättänyt leikin kesken ja lähettänyt heidät jäähylle. Sääli vain, että se oli käynyt sponsorin silmien alla, Natasha huokaisi ja vilkaisi vaistomaisesti tyhjään katsomoon. Avoin alakatsomo oli tyhjänä, mutta silmäkulmastaan hän huomasi liikettä yläkerran lasin takana ja tunsi painuvansa kasaan satulassa. Toki Veronica oli palannut todistamaan vielä hänen viimeistäkin epäonnistumistaan verryttelyn kanssa.
Paitsi ettei kahvikupista kaksin käsin kiinni pitävä nainen suonut ajatustakaan surkeana olevalle tytölle, sillä sinisten silmien teräksinen katse seurasi mustaa hevosta ja kalpeaa ratsastajaa. Nainen veti terävästi henkeä kun puomit kolisivat, ja moitti itseään kahta sekuntia myöhemmin reaktiostaan. Ei sillä ollut hänelle mitään väliä, vaikka Artemis kylpisi maneesin hiekassa. Hän oli vain tahtonut istahtaa alas juodessaan kahviaan, ja yläkatsomo oli ollut sopivasti lähettyvillä.

Artemis milten sukelsi alas Vichyn selästä. Hallitusti ja tarkoituksella. Mies piti tiukasti ohjista kiinni, rauhoitellen oria.
"Kashnikov! Onko sinulla kiire?" Hän ei voisi itse hypätä tai Vichy ei hyppäisi viikkoon, jos sama toistuisi.

Tyttö säpsähti ja sai hevosensakin kohottamaan päätään terävästi.
”Ei, herra Cavanaugh”, Natasha vastasi pysäyttäen lähinnä istunnallaan perlinon ruunan. ”Mitä tarvitsette?” Hän vilkaisi pudonnutta estettä ja pohti, oliko juuri lupautunut nostelemaan puomeja miehelle. Hän tosin tekisi sen valittamatta, kuten melkein mitä tahansa, jos se tarkoitti mahdollisuutta oppia paremmilta - eli Artemikselta.

Artemis ei tänään ollut parempi. Kashnikov ei ollut sukeltanut hevosen kanssa esteeseen.
"Hyppäätkö Besserwisserillä?"

Tyttö valahti kalpeaksi. Oliko Artemis tosissaan? Eihän tuo voinut olla!
”Jos niin tahdotte”, hän vastasi nielaisten ja laskeutui Rhatanin selästä. Ruuna voisi hyvin mennä jo tallin puolelle, ja niin tyttö ojensi ohjat tallityöntekijän käteen ennenkö asteli maneesin halki Vichyn ja Artemiksen luokse.
”Mitä tahdot, että teen sen kanssa? Tai siis mitä hyppään?” Hän kysyi pöllämystyneenä ja oli purra kieleensä, kun kompuroi sanojensa kanssa. Hän vilkaisi Vichyä varsin kunnioittavana ja pohti, mikä ihme oli ajanut Artemiksen kuvittelemaan, että hänet kannattaisi päästää mustan orin selkään. Natasha ei kuitenkaan aikonut kyseenalaistaa tuuriaan, vaan ponnisti satulaan ja keräsi ohjat pehmeästi käteensä.

Natasha oli paras vaihtoehto. Morland ei noussut edes hevosen selkään kuin uhkailtuna, Brian oli flunssassa ja hän ei osannut hahmottaa etäisyyksiä.
"Ota se sarja muutaman kerran että se asettuu. Besserwisser on herkkä ja ei siedä epämääräisiä tai turhia apuja. Tai epäonnistumisia."

Natasha nyökkäsi napakasti ja pyysi hevosta pienellä avulla liikkeelle. Hän kokeili nopeasti kaikki askellajit läpi ja koetti tunnustella, miltä herkäksi kuvailtu hevonen tuntui. Ei ihme, että Artemis näytti eleettömältä selässä, kun Vichy viuhtoi hännällään heti, jos hän erehtyi puristamaan pohkeellaan sekunnin sadasosan liian pitkään. Hän nosti laukan ja suoristi hevosen huolella ennen sarjaa, mutta päätyi kääntämään orin voltille ennen esteitä, sillä hän totesi jo kaukaa, ettei lähestyminen olisi onnistunut. Hevosen askel oli pidempi kuin Rhatanin, ja nyt kun hän tajusi ottaa sen huomioon, sai hän tuotua hevosen sarjalle tasaisella, siivolla lähestymisellä. Ei puolikkaita askelia eikä ponnistusta aivan esteen juuresta tai tuhottoman kaukaa. Hän olisi jopa ollut ylpeä, ellei olisi istunut korvaamattoman arvokkaan estehevosen selässä tietäen, että Artemis seuraisi hänen jokaista liikettään. Hevosen herkkyys oli ilmiselvää, kun ori nakkeli niskojaan pidätteen jälkeen ja irtosi kuolaimelta. Natasha irvisti pienesti keskittyessään ratsastamaan hevosen jälleen kuolaimelle, ja sen jälkeen pitämään kätensä vieläkin pehmeämpänä. Vichy ei sietänyt virheitä, ja hän ei ollut varma, osasiko tehdä muuta kuin juuri niitä. Ori ei sentään kiskonut puomeja mukanaan, kun he tulivat sarjan vielä kahdesti.

Artemis ei ollut kritisoimassa nyt. Korkeintaan neuvomassa.
"Hyvä. Rauhoita tilanne nyt hetkeksi sileällä ja tutustu siihen. Meni se paremmin kuin Darcyn ensimmäinen kerta siinä satulassa."

Natasha nyökkäsi ymmärryksen merkiksi ja jatkoi hevosen työstämistä sileällä luottamatta liikaa Artemiksen kehuksikin luettavaan kommenttiin Darcyn alusta Vichyn kanssa. Hän koetti muistella, miten Artemis ratsasti, ja miten hän oli pyrkinyt ratsastamaan siitä lähtien, kun oli miehen valmennuksissa alkanut jälleen käydä, ja huomasi hevosen tuntuvan heti rennommalta ja tasapainoisemmalta, kun hän piti oman istuntansa hiljaisena ja kätensä pehmeänä. Se tosin vaati paljon keskittymistä, sillä moinen ei tullut luonnostaan, ei hänelle. Ori ravasi hyvällä eteenpäinpyrkimyksellä suuria kahdeksikkoja kaatumatta lapa edellä sisään, ja astui siivosti ristiin, kun hän suoristi hevosen hakien pohkeenväistöä. Vichy tuntui olevan aivan eri tasoa kuin hänen ratsunsa, mutta no, niinhän huippuesteratsu olikin.

Vichy kulki yllättävän siivosti.
"Ota kahdeksikolle laitetut sarjat. Lähesty vastalaukalla."

Vastalaukalla sarjoja? Oliko hänen aivan pakko? Tyttö vilkaisi Artemista harkiten protestia, mutta nieli vastaväitteet. Ei kai mies antaisi liian haastavia tehtäviä, kun hän sentään ratsasti Artemiksen hevosta. Ehkä mies tiesi, mikä oli helppoa Vichylle. Hän ei olisi ikipäivänä uskaltanut yrittää moista Bugsin kanssa - tai Tinyn -, mutta miehen ohjeiden mukaisesti nosti laukan, kokosi sitä hetken ja alkoi sen jälkeen työskennellä kahdeksikolla vastalaukassa. Vichy oli selkeästi notkea hevonen, sillä vastalaukka ei sotkenut tottuneen esteratsun pasmoja, vaan sarja sujui mallikkaasti, ja Natasha kehui hevosta pienellä taputuksella kääntyessään seuraavaan kaarteeseen. Hän epäili, ettei Vichy suinkaan näyttänyt niin hyvältä kuin sen olisi kuulunut, mutta ainakaan ori ei viskonut takapäätään tai repinyt ohjia hänen käsistään, joten pienet hännän viuhtomiset ja kuolaimen satunnaisen pureskelun saattoi jättää huomiotta. Ehkä. Kai.
”Besserwisser on upea hevonen”, tyttö uskaltautui kuitenkin sanomaan, kun hidasti hetkeksi raville taivuttaen mustaa, lihaksikasta oria pohkeensa ympärille. Hän joutui jatkuvasti keskittymään omaan istuntaansa, mutta jos sen jätti huomiotta, ei Vichyn ratsastaminen ollut lainkaan niin kamalaa kuin hän oli pelännyt.

Vichylle se oli helppoa, mutta tähän oli koira haudattuna. Mies ei kommentoinut mitään, katsoen oria tyytyväisenä.
"Parhaita eläviä." Harmi vain ettei sille olljt löytynyt täydellistä ratsastajaa omistajansa loukkaannuttua. Artemis oli aina onnistunut Vichyn kanssa ja ymmärtänyt sitä.
"Ota nyt ne kahdeksikon sarjat vastalaukassa. Vaihda laukka osien välissä ja sitten kolmoissarjalle myötälaukassa. Yhden askeleen välillä."

Siihen Natashalla ei ollut mitään vastaväitteitä, sillä oli helppo kuvitella mustan orin olevan yksi maan jos ei koko maailman parhaista esteratsuista. Kokemuksen rohkaisemana oli hyvä asettaa uusi tavoite: jonakin päivänä hän ratsastaisi Vichyn kaltaista hevosta niin hyvin, että voisi tuoda hevosen parhaat puolet esille. Siihen asti hän harjoittelisi ahkerasti Rhatanilla ja muilla käytössään olevilla kilparatsuilla.
”Yhden askeleen välillä?” Hän toisti epävarmana ja vilkaisi kolmoissarjaa. Se ei kuulostanut tehtävältä, jolle hän tahtoisi hevosen kanssa lähteä. Vichy varmasti suoriutuisi annetusta tehtävästä vaikka irtohypytettynä, mutta hän ei tahtonut olla se, joka pilaisi suorituksen häiritsemällä hevosta.

"Yhdellä askeleella. Sen askeleen säädeltävyys on huippuluokkaa."

”En epäile sitä lainkaan”, tyttö vastasi vilkaisten lihaksikasta, kaartunutta kaulaa. Vichy varmasti kykenisi tehtävään, mutta omista taidoistaan hän ei ollut lainkaan yhtä vakuuttunut. Artemis tuskin hyväksyisi montaakaan kapinointia selkeitä ohjeita vastaan, joten Natasha taipui tekemään, mitä mies oli pyytänyt. Ei hän oikein voinut muuta tehdäkään, kun istui miehen hevosen satulassa. Tyttö valmisteli tehtävän huolella, ennenkö edes lähti tutuksi tulleelle kahdeksikolle. Vaikka hän tiesi Vichyn osaavan ja pystyvän, odotti hän silti jatkuvasti sitä hetkeä, kun ori kaatuisi vasten pohjetta vastalaukassa. Musta puoliverinen ylitti esteet tyylikkäästi, käytti selkäänsä hypyissään ja Natasha myötäsi hieman ylilyödynkin reilusti kädellään tahtoessaan varmistaa, ettei vahingossakaan nykäisisi herkkää hevosta suusta. Jos Hookin kanssa sai olla tarkkana sen tähden, että hevonen näki karmivia mörköjä kaikkialla, oli Vichyn kanssa skarpattava, ettei hän suututtaisi herkkähipiäistä hevosta omalla sähellyksellään. Hän lähestyi kolmoissarjaa pyytäen Vichyä venyttämään askeltaan, ja joutui hetkeä myöhemmin kokoamaan oria lyhyemmäksi, kun tajusi ratsun allaan venyneen aivan liikaakin verrattuna sarjan väleihin, jolle he olivat menossa. Vichy oli todellakin omaa luokkaansa, ja vaikka ori ei arvostanutkaan ratsastajan veivaamista edestakaisin askelpituuden kanssa, ei hevonen sentään heittänyt häntä puomien sekaan. Natasha taputti rohkeammin mustaa kaulaa ja vilkaisi taakse jäänyttä kolmoissarjaa, joka oli tuntunut mahdottomalta tehtävältä vielä minuuttia aiemmin.
”Se todella on maailman parhaita”, tyttö totesi voimatta peitellä täysin hymyään, jonka onnistuminen oli nostanut kalpeille joskin rasituksesta paikoitellen punoittaville kasvoille.

Vichy pärskähti tyytyväisenä ja heitteli päätään kevyestim
"Tiedän." Miehen äänessä oli kaipuuta.
"Tule nyt sama, mutta sarjaväli kolmella askeleella. Jos se onnistuu, neljällä."

Natasha lähti tehtävälle täynnä uutta tarmoa. Hän oli suoriutunut hevosen venyttämisestä yhteen askeleeseen, joten varmasti hän saisi koottua Vichyn kolmellekin. Jos vain muistaisi pitää kätensä pehmeänä, ettei ori nakkelisi niskojaan ja lähettäisi häntä hyppimään esteitä yksinään. Se vaati keskittymistä, joka kostautui jo alussa, sillä hän ei huolehtinut hevosta suoraksi kahdeksikon sarjalla, ja niin Vichy pudotti ensimmäisen osan. Ori tuntui vieläkin pettyneemmältä moiseen virheeseen kuin ratsastaja, ja Natasha pitikin tarkoin huolta, ettei toistanut moista typerää virhettä enää uudestaan - tai muutoin häirinnyt hevosen työskentelyä. Hän kokosi notkeaa, kuminauhan tavoin venyvää hevosta lyhyemmäksi, suoristi kolmoissarjalle ja laski askeleet yllättyneenä siitä, miten viimeisestä askeleesta ei jäänyt lyhyttä pikkuaskelta, vaan Vichy todella mahtui väliin kolmella siistillä laukka-askeleella. Ori oli kerrassaan upea. Hän aikoisi ehdottomasti harjoitella kokoamista ja askelpituudella leikkimistä ratsujensa kanssa tästä eteenpäin. Ei niistä yksikään kykenisi samaan kuin Vichy, mutta hän voisi oppia jotakin, mistä olisi apua tulevaisuudessa.
”En tahtoisi jättää Besserwisserille huonoa makua tehtävästä”, tyttö tunnusti vilkaisten kolmoissarjaa. He olivat onnistuneet kolmella askeleella. Eikö se ollut aivan tarpeeksi? Neljä kuulosti arpapeliltä.

Artemis nyökkäsi. Ehkä sen voisi jättää siihen. Tärkeintä oli ettei ori ollut vauhkona.
"Voit verrytellä sen loppuun. Rosier huolehtii sen riisumisesta."

”Selvä”, Natasha nyökkäsi, puraisi huultaan ja kääntyi katsomaan uudestaan Artemiksen suuntaan. ”Kiitos, herra Cavanaugh. Besserwisserin ratsastaminen oli kunnia.” Hän houkutteli hevosta venyttämään kaulaansa ravissa eteen ja alas, samalla kun ratsasti vaihtelevia, kaartuvia teitä. Voisipa Tiny tai Minx tai Rhatan tai Harlequin tai Bugs tai Hook joskus tuntua tältä. Edes hetken. Yhden ohikiitävän silmänräpäyksen, jolloin hän voisi tuntea olevansa lahjakas satulassa. Tai edes kelvollinen.

Artemis puri kevyesti huultaan.
"Kiitos itsellesi. Nyt se ei kiellä seuraavaa kuukautta kaikkea, koska ratsastin sen esteestä läpi."

Natashan oli vaikea kuvitella, että mies todella kiitti häntä, mutta hän päätti ottaa kiitoksen vastaan päätään painamalla. Oli Artemis tosissaan tai ei, hän voisi ainakin leikkiä miehen olleen enemmän kuin tosissaan kiittäessään häntä. Kai se oli ihan sallittua? Hän ratsasti vielä hetken rennosti verrytellen, ennenkö hyppäsi alas selästä ja käveli hetken orin rinnalla varmistaen, ettei se puuskuttanut tai vaikuttanut muutoin turhan rasittuneelta. Sen jälkeen oli hyvä ojentaa ohjat hoitajan otteeseen ja suunnistaa tallin puolelle askel paljon kevyempänä kuin silloin, kun hän oli Rhatanin selästä laskeutunut.

Lauantai 23. syyskuuta 2017

Edellisen päivän kohtaaminen tallilla oli ravistellut naista sen verran, että Veronica oli huomannut juovansa lasillisen punaviiniä illallisella. Ja sitten toisen. Kolmannen. Lopulta pullo oli tyhjentynyt, ja kuten kuka tahansa järkevä nainen, oli hän avannut uuden. Oliko siis ihmekään, että hän oli aamulla herätyskellonsa soidessa lähettänyt viestin Gabriellelle, jossa pyysi lykkäystä aamupäivän ohjelmaan. Kai he voisivat brunssin sijaan käydä lounaalla? Tai ehkä päivällisellä. Hän ei tosin tuntenut suurta intoa ajatellessaan asunnosta poistumista ja ulkona syömistä, ja hetkeä myöhemmin hän oli laittanut lisää viestejä ystävälleen. Entäpä jos he laittaisivat yhdessä ruokaa hänen luonaan? Ja seuraavassa viestissä ehdotus noutoruuasta. Tai jos sittenkin vain popcornia ja elokuva? Veronica hautasi kasvonsa tyynyyn ja heitti puhelimen leveän parisängyn toiselle laidalle.
Kun puhelin soi vaativasti kolmatta kertaa kahden minuutin sisällä, Veronica hapuili laitteen takaisin käteensä ja vastasi Gabriellelle. Se sai naiseen liikettä, sillä nähtävästi kyllästyneenä hänen jatkuvasti muuttuviin ehdotuksiinsa päivän kulusta, oli Gabrielle jo lähtemässä kotoaan. Hänellä olisi siis alle puoli tuntia aikaa saada itsensä edustavaan kuntoon ja vielä mielellään siten, että hänelle jäisi kymmenen minuuttia aikaa tehdä pikasiivous asunnolle, jota hän ei ollut jaksanut pitää kunnossa viime viikon jäljiltä.
Nainen tajusi heti kasvojaan kylpyhuoneen peilistä katsoessaan, ettei hän onnistuisi mitenkään haasteessaan. Suihkuun uhrautui yksi kymmenminuuttinen, ja sen jälkeen hän siivosi pahimmat sotkut pois asunnosta. Se tosin tarkoitti, ettei hän ollut ehtinyt kuin vetää ylleen ensimmäiset käteen osuneet vaatteet ja kaivaa meikkinsä kylpyhuoneen tasolle, kun ovikello jo soi. Veronica hautasi hetkeksi kasvot käsiinsä ennenkö huokaisi, sulloi meikit takaisin vetolaatikkoon ja suunnisti avaamaan ovea ystävälleen.
”Hei”, hän tervehti pirteyttä tavoitellen, jota ei suinkaan tuntenut tähän aikaan lauantaiaamupäivästä, ”sinähän olit aikaisin liikkeellä.” Miksei ystävän hyödytön aviomies ollut tahtonut valmistella Matthewn kanssa yllätystä vaimolleen myöhemmin päivällä? Sanoisi Gabrielle ihan mitä tahansa, hän oli valmis syyttämään Teddyä siitä, että Gabrielle oli ollut näin aikaisin liikkeellä. Olihan yksitoista nyt aivan naurettavan aikainen aika normaaleille ihmisille!

Gabrielle oli ollut menettää hermonss Veronicaan useamman kerran. Hän ei edes tiennyt mikä naista vaivasi, joten se ärsytti vielä enemmän.
"Mikä helvetti sinua vaivaa!?"

”Kiva nähdä sinuakin”, hän vastasi kuivasti ja viittoi ystävää astumaan sisälle asunnon puolelle, ennenkö sulki oven. Naapureiden ei välttämättä tarvitsisi kuulla aivan joka sanaa porraskäytävän puolella.

"Eikö?" Gabrielle oli selvästi laittautunut ulkon syötyä lounasta varten, joten ystävän suunnitelmanmuutokset eivät olleet vaikuttaneet hänen aikatauluunsa.
"Mistä nyt tuulee?"

”Katso puhelimesi säätiedoista”, hän vastasi kulmiaan kohauttaen ja kääntyi astellakseen olohuoneen puolelle. Hän potkaisi siinä sivussa turhan keskelle kulkuväylää siirtyneitä korkokenkiä lähemmäs seinää ja vilkaisi olkansa yli ystävää. Hänellä kestäisi hetki jos toinenkin laittautua samaan kuntoon kuin Gabrielle, sillä hänen päälleen kiskomansa silkkipaitakin oli rypyssä. Hän ei koskaan käyttänyt ryppyisiä vaatteita, puhumattakaan sitten täysin meikittömistä kasvoista.
”Tee olosi kotoisaksi, niin minä laitan itseni sillä aikaa ihmisen näköiseksi, jos kerran on ulos lähdettävä”, Veronica huokaisi ja pyöräytti silmiään, joita varjostavat tummat silmäpussit vaatisivat hetken jos toisenkin peilin ääressä peittyäkseen edes osittain.

"Ei meidän ole mentävä ulos. Sen sijaan sinä saat luvan kertoa mistä kiukuttelet" Gabrielle ei aikoisi jaksaa tätä koko päivää.

Nainen veti syvään henkeä, kääntyi katsomaan terävästi ystäväänsä ja harkitsi hetken. Gabrielle ei näyttänyt siltä, että taipuisi pienen painostuksen alla. Hitto.
”Erosimme Artemiksen kanssa. Voinko nyt mennä etsimään päälleni jotakin, missä ei ole tuhatta ryppyä?”

Gabrielle jäätyi aloilleen.
"Siis... hetkinen! Miksi?" Noillahan oli ollit mukavaa? Kai?

”Älä leiki niin yllättynyttä”, Veronica puhahti pyöräyttäen silmiään. ”Se ei toiminut. Jätin hänet, kun se kävi selväksi.”

"Leiki? Minä kuvittelin puheistasi että viihdyitte kaksin." Veronican puhina oli naurettavaa. Tai siltä se ainakin tuntui.
"Pettikö hän?"

Veronica ei voinut estää epäuskoista naurahdusta karkaamasta huuliltaan. Artemis, pettämässä? Mies, joka ei ollut tajunnut hänenkään flirttailevan, ennenkö hän oli suurin piirtein kiivennyt miehen syliin, juoksemassa muiden perässä? Se oli naurettava ajatus jopa hänelle, joka odotti aina miehistä pahinta.
”Ei”, hän totesi päätään pudistaen ja nojasi selkänsä vasten vaaleaa seinää. ”Hän osti sormuksen.”

No se tuntui riittävän vakavalta rikkeeltä oikeuttamaan Veronican kiukun.
"...Sormuksen? Oikeasti?"

Nainen nyökkäsi vahvistukseksi kulma koholla. Hän epäili, että ystävällä oli muutakin sanottavaa, joten kenties oli parempi olla antamatta Gabriellelle suunvuoroa.
”Ainoa asia, mitä koskaan pyysin häneltä, oli ettei hän ostaisi sormusta ja haikailisi avioliitosta”, nainen puhahti. Kenties se oli hieman liioittelua, hän oli varmasti pyytänyt montaa muutakin asiaa, mutta sillä nyt ei ollut tässä kohtaa mitään väliä. ”Joten tietenkään hän ei voinut kunnioittaa minua sen vertaa että uskoisi. Löysin sormuksen ja tivasin selitystä”, eli hän heitti rasialla miestä ja sylki loukkauksia suustaan, ”ja kun hänellä ei ollut mitään sanottavaa, en nähnyt tarpeelliseksi jatkaa keskustelua. Tai koko suhdetta.”

"...Jätit miehen koska hän selvästi oikeasti välitti sinusta?" Voi luoja. Millaisia ihmisyyden malleja he olivat valinneet lapselleen kummiksi?

”Jos hän olisi välittänyt minusta, hän olisi uskonut kun sanoin, että avioliitto oli poissa laskuista”, Veronica puolustautui. Olisihan se nyt pitänyt arvata, että Gabrielle ottaisi jonkin vaaleanpunaisten lasien läpi katsellun näkemyksen asiaan.

"Eikö siitä olisi voinut vain kieltäytyä kauniisti ja jatkaa kuten ennenkin?"

”Eikö se olisi ollut vain julmaa? Hän selkeästi tahtoo jotakin, mitä minä en tahdo.”

"... ehkä hän tahtoi sen vain sinun kanssasi ja olisi voinut jättää sen sikseen, jos sinä et halua?" Gabrielle ei ymmärtänyt.
"Miksi olet noin vihainen siitä että miesystäväsi kehtasi rakastaa sinua?"

”Artemis ei osaa jättää mitään sikseen”, Veronica tuhahti ja risti kädet rinnalleen. ”En ole vihainen siitä. Olen vihainen, koska hän ei kuunnellut minua. En minäkään huvikseni sano ei, vaikka niin kaikki tuntuvat kuvittelevan.”

"Jos hän olisi voinut kuitenkin kuunnella? Veronica! Sinäkään et anna asioiden olla. Miten se on parempi että olet yksin ja selvästi onneton, kuin että olisitte keskustelleet ja mahdollisesti vielä yhdessä?"

”Yhdessä seuraavaan riitaan asti, jossa hän olisi voinut heittää sen kasvoilleni, kuinka minä kamala narttu en voinut edes kiittää, kun hän osti nätin sormuksen”, nainen pudisti päätään. Ei kiitos. Artemiksella oli selkeästi eroava käsitys siitä, miltä tulevaisuus näytti heidän kohdallaan.
”Ainakin yksinäni olen oman onneni seppä.” Kyllä hän pääsisi yli tästä ja voisi olla onnellinen ihan itsekseenkin.

Gabrielle huokaisi syvään, pyöräyttäen silmiään.
"Tai sitten hän ei olisi tehnyt niin. Veronica.. Se selvästi painaa sinuakin."

”Tietenkin se painaa! Olin onnellinen hänen kanssaan. Olin… rakastunut, paremman sanan puutteessa. En ole tuntenut niin vuosiin”, tai kenties koskaan. Hän oli tuntenut jotakin Wyattin kanssa, jonka oli ajatellut olevan kestävää ja särkymätöntä. Hän oli ollut väärässä silloin, ja niin hän oli nytkin. Heti kun hän antoi itselleen luvan tuntea jotakin, kaikki räjähti käsiin.
”Mutta se on ollutta ja mennyttä. Hän tehkööt mitä haluaa. Minä olin onnellinen ilman häntä aiemmin. Voin olla uudestaankin.”

Gabrielle kohautti kevyesti olkiaan.
"Kyse ei ole siitä voitko." Ei hän tiennyt mitä tuolle luupäälle voisi sanoa.
"Mikä avioliitossa olisi niin kamalaa?"

”Avioliitto ei ole minun kohdallani vaihtoehto”, Veronica vastasi jyrkästi. Hän oli valmis joustamaan monesta asiasta, mutta ei siitä. Jos hän pitäisi yhdestä asiasta ehdottomasti kiinni, se olisi tämä. ”Meillä kaikilla ei ole sitä luksusta, että voimme kutsua läheisemme ravintolaan maistraatissa pyörähtämisen päätteeksi, mutta jättää vanhempamme kutsumatta.” Hän puraisi huultaan ja puristi hetken silmät suljettuina nenänvarttaan.
”Anteeksi, tuo oli törkeää”, hän huokaisi pahoitellen. Gabrielle ei varmasti ollut itse valinnut sitä, että naisen vanhemmat sulkivat tuon täysin ulos elämästään.

Gabrielle puraisi huultaan.
"... Koska minä jätin heidät kutsumatta." Sillähän ei ollut mitään osuutta asiaan, että naisem vanhemmat olivat ilmaisseet selvästi, etteivät halunneet kuulla tyttärestään.

”Olen pahoillani”, Veronica toisti, ”tiedän, ettet sinä valinnut sitä. Olisit varmasti tahtonut heidät paikalle juhlistamaan niin merkittävää juhlaa.” Kuinka ironista että heistä se, joka olisikin voinut tahtoa nähdä vanhempiaan edes silloin tällöin, sai oven suljetuksi kasvojensa edestä, ja se, joka olisi tehnyt mitä tahansa voidakseen pysyä poissa, joutui jatkuvasti ottamaan yhteyttä.

"Ja ei kukaan pakota muuta kuin hoitamaan asian maistraatissa." Ei kukaan pakottaisi viettämään minkäänlaista juhlaa.

Veronica pudisti päätään pieni surumielinen hymy huulilla vieraillen.
”Se ei ole minulle vaihtoehto”, hän totesi katse lattiaan painuen. ”Kutsu minua vanhanaikaiseksi ja idealistiksi, mutta en voisi enää kuvitellakaan meneväni naimisiin maistraatissa. En ilman isäni siunausta liitolle.”

Gabrielle nosti kätensä pystyyn.
"Et voi mennä naimisiin, koska et halua olla tekemisissä isäsi kanssa, mutta et voi mennä naimisiin koska haluat hänen siun.. Ai luoja!" Ei Veronica voinut olla tosissaan.
"Minä luulin itse eronneeni typeristä syistä. Annoitko sinä juuri isäsi erottaa sinut miehestä jota rakastit, vain koska et vaikka voinut selittää tätä asiaa hänelle? Kai tajuat millaisen vallan tämä antaa isällesi elämässäsi?"

”Tajuan. Luuletko etten vihaa itseäni sen tähden?!” Veronica hautasi kasvot käsiinsä ja veti värisevän henkäyksen ilmaa keuhkoihinsa. Hän räpytteli kiivaasti silmiään pitääkseen uhkaavasti niissä kimmeltävät kyyneleet loitolla. Hän ei itkisi. Ei tämän tähden, ei taas.
”Koko lapsuuteni koetin olla riittävän hyvä häntä varten, jotta hän voisi rakastaa minua. Isäni ei koskaan tehnyt sitä, ja tiedän kyllä, miten sairasta se on, mutta en voi mitään sille, että ajatus naimisiinmenosta ilman isäni siunausta on mahdoton. Tajuatko, miten kova paikka se oli minulle, ettei hän suostunut tulemaan ensimmäisiin häihini? Olisin tahtonut mennä naimisiin maistraatissa vain, jotta hänen torjuntansa ei olisi ollut niin ilmiselvää, kun minun ei koskaan tarvitsisi edes kutsua häntä eikä paikalla olisi vieraita todistamassa sitä. Hän oli jo antanut siunauksensa Wyattille ennenkö Wyatt edes kosi, eikä hän siltikään tullut paikalle. Mutta Wyatt ei suostunut maistraattiin, vaan tahtoi ikimuistettavat häät Tahitilla. Sääli vain että ainoa, mitä minä muistan niistä on se kuristava kauhu, kun jouduin kävelemään yksin alttarille. Jokaisella askeleella mietin, miten vieraat tuomitsevat minua. Niin vähäpätöinen, ettei edes oma isä viitsinyt tulla paikalle. Niin säälittävä, ettei koko suvusta löydy yhtäkään, joka tahtoisi pitää yhteyttä.” Nainen pyyhkäisi raivoisalla epätoivolla kyyneliä poskiltaan ja pudisti päätään hitaasti. ”Niin kauan kuin isäni on elossa, minä en voi mennä naimisiin. En voisi pyytää keneltäkään sitä, että he joutuisivat pyytämään kättäni häneltä.”

Gabrielle huokaisi alistuneesti. Ei hänen ollut pitänyt itkettää ystäväänsä. Hän kietoi kädet varovasti tuon ympärille.
"Ja millaiselle miehelle isäsi antoi siunauksensa?" Wyatt oli ollut surkein aviomies.
"Ehkä mies jota hän ei hyväksyisi tai koskaan tapaisi, olisi parempi aviomies?"

Veronica painoi päänsä vasten Gabriellen hartiaa ja veti syvään henkeä. Hänen täytyisi rauhoittua. Hän ei voisi itkeä enää enempää. Hän ei yksinkertaisesti jaksaisi.
”Olen melko varma, että Wyatt osti isäni siunauksen. Isän seuraava vaalikamppanja tuntui olevan harvinaisen hyvin rahoitettu”, Veronica myönsi ääni särkyen. Hän ei ollut koskaan saanut suoraa vastausta kummaltakaan mieheltä, mutta epäilys oli kytenyt mielessä vahvana jo alusta asti.
”Epäilemättä olisi, mutta se mies ei koskaan voisi olla minun aviomieheni. Mikä erottaa avioliiton kaikista niistä juridisista sopimuksista joita työpöytäni on täynnä, jos avioliitolta poistetaan kaikki perinteet?” Hän ei ollut suostunut vajoamaan alallaan vallitsevaan kyyniseen suhtautumiseen, jossa avioliitosta oli tullut vain sopimus muiden joukossa, ja jonka rikkomisesta rankaistiin siinä missä kauppasopimuksenkin purkamisesta, ja oli aina pitänyt avioliiton ja häiden perinteitä suuressa arvossa. Ne erottivat avioliiton kaikista muista tapahtumista, joissa luvattiin yhtä jos toista.

Gabrielle silitti ystävänsä selkää. Veronica oli joskus ääliö, kun ajoi itsensä nurkkaan periaatteillaan.
"... Jos vain olisitte? Epäilen, että jos olisit selittänyt sen näin, hän olisi ymmärtänyt." Nainen piti edelleen ystävänsä tiukassa halauksessa.
"Ja emmekö voisi vaihtaa isän siunausta parhaan ystävän siunaukseen. Voin myös saattaa alttarille." Hän yritti hieman keventää tunnelmaa.

”Miten olisin voinut selittää tämän, kun en pystynyt edes sanomaan suoraan, millainen isäni on?” Veronica pudisti päätään. Hän oli vuosikymmeniä kantanut isänsä salaisuutta mukanaan, eikä osannut laskea siitä irti. Ei edes silloin, kun olisi ollut tarvetta.
”Miten kukaan voi kertoa kenellekään, että heidän oma isänsä syyttää heitä äidin kuolemasta? Isäni muisti tänäkin vuonna soittaa syntymäpäivänäni vain kertoakseen, että oli tullut 37 vuotta täyteen siitä, kun tapoin hänen elämänsä rakkauden. Kai sekin on jotain, että hän edes muistaa ikäni.” Hän hymyili pehmeästi ystävälle, jonka tiesi vain tarkoittavan hyvää. Niin tärkeä kuin Gabriellen hyväksyntä olisikin, se ei ajanut samaa asiaa kuin isältä saatu siunaus. Isän siunausta ei koskaan edes kysyttäisi, ellei Gabrielle olisi antanut omaansa ensin.
”Kiitos”, hän kuitenkin kiitti ja halasi ystäväänsä. Ajatushan se tärkein oli.

Gabrielle ei tiennyt mitä siihen olisi voinut sanoa.
"Veronica. Isäsi ei arvosta sinua." Syvä hengenveto katkaisi lauseen. Miten hän muotoilisi asian?
"Jos hän on niin mulkku, että voi soittaa ja ilmoittaa tyttärelleen tuollaista, mikä saa sinut uskomaan että hän ajattelisi muussakaan parastasi? Hän ei ajattele. Tiedän että arvostat perinteitä, mutta tuosta luopuminen ei tee avioliittoa vain sopimukseksi muiden joukossa."

Hän tiesi sen, oli tiennyt jo lapsena, vaikkakin kamppaillut tietoa vastaan päättäväisesti aina myöhäisteiniksi saakka. Hän oli uskonut niin pitkään, että pystyisi osoittamaan isänsä ajatukset vääräksi ja todistamaan, että hän oli kunnioituksen ja rakkauden arvoinen. Hän oli koettanut todistella sitä vielä kolmekymppisenäkin, kunnes oli joutunut luovuttamaan. Isä ei taipunut. Robert Cox syyttäisi tytärtään rakkaan vaimonsa poismenosta vielä kuolinvuoteellakin.
”Tietenkään hän ei ajattele. Hän tekee mitä tahansa varmistaakseen, että elämäni on onnetonta ja surkeaa”, Veronica vastasi. Hän tiesi sen, mutta silti jokin osa hänestä oli kykenemätön päästämään täysin irti. Jossakin pieni ääni aina kysyi, entä jos? Entä jos tämä olisi se, mikä saisi isän arvostamaan häntä? Entä jos tänään isä soittaisi kertoakseen, että oli ylpeä hänestä? Hän voisi vakuutella itselleen loputtomiin, että oli jättänyt hyväksynnän tavoittelun isältään menneisyyteen, mutta aina silloin tällöin tarve nosti päätään. Se hetken hauras toive, että tänään, jostakin syystä, kaikki olisi toisin.
”Mutta jos luovun siitäkin perinteestä, mitä jää enää jäljelle? Mikä estää luopumasta enää seuraavastakin?”

Gabrielle nielaisi hieman. Hän oli hylännyt perheensä miehen takia. Eikä hän ollut epäröinyt tai katunut päätöstään kuin satunnaisina, riitaisina hetkinä.
"Rakkaus. Ja jos oikein väännämme, niin käden pyytäminenhän nimenomaan tekee avioliitosta vanhanaikaisen sopimuksen, jossa isä myy tyttärensä. Joten kun sitä ei pyydä, jää jäljelle kaunis, rakkaudesta solmitun avioliiton perinne."

Se kuulosti toki kauniilta, kun asian käänsi niin päin, mutta hän ei ollut varma, kuinka todenmukaisena sitä saattoi pitää. Toki siunauksen pyytäminen oli vanhanaikaista, mutta niinhän perinteet aina olivat.
”Vaikka tuo olisikin totta, se ei silti muuttaisi sitä, että kuka tahansa, joka olisi minun kanssani, joutuisi myös väistämättä isäni lähettyville. Enkä soisi kenellekään moista kohtaloa. En edes Wyattille.” Hänen isänsä myrkytti kaiken, mihin koski.

Gabrielle naurahti hiljaa. Hän ei voinut unohtaa Miyaton ja Teddyn kertomuksia ystävänsä nyt entisestä miesystävästä.
"Moni ei myöskään olisi suonut kenenkään osuvan jättämäsi miehen tielle."

"Tuo nyt on vain puhdasta typeryyttä", Veronica mutristi huuliaan. "Ei Artemis ole paha. Jatkuvastihan ne nuoret tytötkin kulkevat hänen perässään." Okei, ehkä Kashnikov oli ainoa, joka varsinaisesti mankui Artemikselta mitään, mutta varmasti maailmaan mahtui muitakin, jotka eivät pelänneet pitkää irlantilaista.

"Mitä olen ymmärtänyt, niin sitä kutsutaan kanssaeläjien suojelemiseksi." Gabriellen maailmassa Veronica oli ainoa joka ei pelännyt. Maailmassa taisi oikeasti olla kymmenisen ihmistä, jotka eivät pelänneet miestä jollakin tapaa.
"Haluan vain sanoa, että näkisin sinut mielelläni onnellisena. Miten tahansa. Enkä halua kenenkään kusipään voivan viedä sinulta onnea."

Veronica hymyili pienesti tuntien kyynelten jättämät jäljet poskillaan. Luojan kiitos hän ei ollut ehtinyt meikata ennen Gabriellen tuloa, tai hän olisi näyttänyt sirkuksesta karanneelta ja vesisateessa kolme kilometriä talsineelta klovnilta tässä kohtaa.
"Minäkin olisin mieluummin onnellinen, usko tai älä. Eroaminen on aivan syvältä."

Gabrielle ei tiennyt, kuinka paljon oli venyttänyt jo rajojaan.
"Puhuisit hänelle. Ehkä ei tarvitsisi erota lopullisesti?"

"Mmhm", nainen mutisi ja pyyhki poskiaan. Ehkä. Ehkä ei. Viimeksi kun Artemis oli nähnyt hänet, mies oli ollut kaukana iloisesta. Tahtoisikohan Artemis ylipäätään edes antaa hänelle mahdollisuutta sanoa mitään?
"Katsotaan", hän päätyi lisäämään. Ehkä hän yrittäisi puhua miehelle. Ehkä ei.

Gabrielle hymyili rohkaisevasti ystävälleen. Kunpa tuo osaisi järjestää elämänsä parhain päin.
"Miten olisi vain tilausruoka?"

"Käy minulle", Veronica vastasi. Ainakaan hänen ei tarvitsisi poistua talostaan saadakseen ruokaa. Hän ei tosiaankaan tahtonut lähteä ihmisten ilmoille, jos sen välttäminen vain oli mahdollista.
"Mitä mielesi tekee?"

Gabrielle mietti hetken pitkään, mutristaen huultaan.
"... Pizzaa. Rasvaista pizzaa "

Veronica naurahti epäuskoisena.
”Tahdot pizzaa? Miehelläsi on äärimmäisen huono vaikutus sinuun”, hän pudisti huvittuneena päätään, mutta eipä hänellä tosiasiassa ollut mitään pizzaa vastaan. ”Katso netistä joku tänne toimittava pizzeria, niin tilataan rasvaista pizzaa koko rahan edestä.”

Gabrielle nauroi.
"Ei, tämä ei ole mieheni syytä." Hän istui sohvalle, alkaen etsiä sopivaa paikkaa.
"Haluatko vähän hienompaa pizzaa?"

”Eipä tietenkään”, hän hymähti uskomatta Gabriellen sanoja lainkaan. Eihän mikään koskaan ikinä ollut Teddyn syytä. ”Minulle käy mikä tahansa, että valitse paikka ihan vain sen mukaan, mistä löydät sopivan rasvaista pizzaa omaan makuusi”, hän virnisti. Hän ei ollut syönyt pizzaa ikuisuuteen. Mikä karmaiseva menetys.

Silloin kun nainen oli vihainen, aivan kaikki oli Teddyn syytä. Aivan kaikki. Hän löysi siistin paikan, josta sai myös kotiinkuljetuksena. Hän valitsi itselleen täytteet ja ojensi Veronicalle.
"Sieltä saa muutakin."

”Pizza kuulostaa hyvältä”, nainen kohautti harteitaan ja valikoi nopeasti herkulliselta kuulostaneen pizzan. Tosin saattoiko pizza edes koskaan olla pahaa? Hän ojensi puhelimen takaisin Gabriellelle, ja pyyhkäisi vielä kerran kasvojaan. Silmät tuntuivat turvonneilta kaikesta vollottamisesta, mutta sellaista se elämä välillä oli.
”Mitä suosikkikummipojalleni kuuluu?”

"Loistavaa. Matthew kasvaa nopeasti. Nousee jo seisomaan tukea vasten." Nainen hymyili pehmeästi.
"Tosin ruokailu on vähäm hankalaa."

”Voi ei”, hän huokaisi huvittuneena. ”Löytyvätkö soseet ja muusit lattialta, pöydältä, seinältä ja vaatteilta ennemmin kuin Matthewn suusta?”

"Kyllä. Mistä tahansa." Matthew ei varsinaisesti pitänyt kiinteästä ruuasta ja pojan syöttäminen oli aina pieni projekti.
"Joten tervetuloa lounastamaan kummipoikasi kanssa."

”Puen päälle suojavarustuksen, ennenkö tulen”, Veronica vastasi pieni hymy huulillaan. Hän tulisi ehdottomasti katsomaan taas Matthewta. Pojan näkeminen oli parasta, mitä hänen päiviinsä mahtui.

"Sadetakkia suosittelen." Onneksi poika söi sentään kokonaisena ruokia, soseet eivät inspiroineet.

”Varmasti tarpeellinen”, hän nyökkäsi, ”ja hyvä syy lähteä kaupoille. Minun onkin pitänyt hankkia sadetakki siitä lähtien kun muutin takaisin Englantiin.” Mistä oli jo kulunut yli vuosi. Hän oli ollut erittäin tehokas sadetakkiostoksille lähtemisessä, selkeästi.

"Sii asut täällä ja sinulla ei vielä ole?" Gabrielle pudisteli päätään. Veronica oli toivoton.
"Miten oikein selviät?"

”Sateenvarjo on pelastanut pahimmalta”, nainen vastasi harteitaan kohauttaen. Hän siloitteli silkkipuseroaan sohvalla istuessaan ja hymyili pienesti. ”Eikä siitäkään ole haittaa, että voin venyttää työpäiviäni sen mukaan, etten joudu lähtemään pahimman sadekuuron aikana.”

"Veronica..." Gabrielle katsoi toista merkitsevästi.
"Teetkö mitään muuta kuin töitä?"

”Tietenkin teen”, nainen puolustautui, ”käyn tanssitunneilla ja tallilla”, tosin hän ei kävisi hetkeen Artemiksen kohtaamisen pelossa, ”ja tulen katsomaan sinua ja Matthewtakin usein.” Olihan siinä jo paljon muutakin ohjelmaa kuin vain työt. Aiemmin oli ollut vielä enemmän, kun hän oli huomannut ottavansa ylimääräisiä vapaapäiviä pyöriäkseen Artemiksen nurkissa, tai livistänyt töistä tunteja ajoissa - tai tullut vasta myöhässä.

Tallilla? Gabrielle ei ollut uskonut että toinen kävisi siellä enää.
"No hyvä."

”Olen oppinut jotakin Brysselistä”, nainen totesi pieni hymynhäivähdys huulillaan. Hän ei enää hukuttautuisi töihin jatkuvalla syötöllä. Tämä viikko oli ollut poikkeus. Hänellä oli ollut hyvä syy tehdä useampana päivänä ylitöitä koko viikon tarpeisiin.
”Onko sinulla pitänyt kiirettä töiden saralla?” Kukapa tiesi, ehkä ulkoministeri oli taipuvainen rypemään skandaaleissa, ja Gabrielle oli vain ollut tavattoman tehokas niiden hiljaisena pitämisessä.

"Ei. Minulla on todella hiljaista työelämässä." Gabriellella oli niin tylsää. Hän oli tottunut aktiivisempaan.

”Voi sentään”, nainen hymähti. Hän ei tiennyt, miten Gabrielle kesti hiljaiset työpäivät. Hänestä tuntui että heidänkin toimistonsa oli aivan liian pieni hänelle, eikä työtä yksinkertaisesti riittänyt niin paljoa, kuin mitä hän olisi tahtonut tehdä. Se oli antanut hyvin aikaa seurata alan kehitystä ja ottaa kantaakin niin mielipidekirjoituksin kuin erinäisten yliopistojen blogien kautta.
”Tarvitset huonotapaisemman asiakkaan, jolla ei ole suloista koiraa.”

"En halua." Gabrielle vastasi hymyillen.
"Tämä on hyvä näin."

”Jos niin sanot”, Veronica pudisti epäuskoisena päätään. Mitä ihmettä Gabrielle oikein teki kaikki päivät, paitsi siivosi Matthewn sotkuja? Kyllähän ihminen nyt töitä tarvitsi, mielellään terveellisen kymmenen tuntia tai yli päivittäin! Ai ei vai? Häntä oli huijattu.
”Ajattelin mennä ensi viikonloppuna kylpylään päiväksi. Tahdotko tulla mukaan?” Ajatus päivästä, kun voisi vain aamusta iltaan olla rentouttavassa ympäristössä hierottavana, kuorittavana ja hemmoteltavana, oli varsin houkutteleva tämän viikon valossa.

"... Hetikö mennään?" Gabrielle oli aivan valmis karkaamaan päiväksi kylpemään ja rentoutumaan.

”Minä olin miettinyt ensi viikon sunnuntaita, mutta miksei vaikka heti huomenna”, Veronica vastasi helpottuneena siitä, että Gabrielle oli lähdössä mielellään mukaan. Niin mukavaa kuin hemmoteltavana oleminen olikin, oli se aina mukavampaa, kun sai seuraa.

"Ensi sunnuntai käy hyvin." Gabrielle olisi mielellään lähdössä silloin.

”Sovitaan siis kylpyläpäivä siihen”, Veronica nyökkäsi. Hän nousi seisomaan kuullessaan summerin soivan, ja suunnisti laskemaan pizzakuskin sisälle kerrostaloon. Hän kaivoi hajamielisesti lompakostaan esille muutaman setelin, jotka lykkäsi vaihdossa ruokia tuovan miehen käteen, ennenkö sulki oven ja palasi pizzalaatikot sylissään olohuoneeseen. Ehkä he onnistuisivat syömään sohvaa ja mattoa sotkematta, ja no, jos eivät, niin olisihan se nyt jo aika sisustaa uudestaan. Tai tutustua alueen pesulapalveluihin.
”Onko sinulla jotain suosikkikylpylää täällä? Minä olen suosinut sitä Newcastlen pohjoispuolella olevaa paikkaa, jonka seinät ovat aitoa luonnonkiveä.”

"Ei ole. En ole varsinaisesti koskaan ehtinyt käyttämään niitä." Ennen hän oli ollut töissä, nykyään äiti. Nainen otti oman pizzansa, ottaen yhden palan sormiinsa.

”Mennään siis sinne”, hän totesi. Täytyisi tarkistaa paikan nimi, mutta siinähän se samalla hoituisi kun hän tiedustelisi vapaita aikoja hierojille. Hän aukaisi oman pizzalaatikkonsa ja kalasteli palan sormiinsa, puhalsi kerran ja haukkasi pizzasta.
”Ei huono valinta”, hän virnisti saatuaan suunsa tyhjäksi. Voiko pizzan kanssa muka koskaan edes osua väärään? Ainahan pizza maistui.

Gabrielle nyökkäsi, haukaten palasta uudelleen.
"... Meille saattaa tulla toinen lapsi."

Veronica meinasi tukehtua pizzaansa. Hän laski palan käsistään, nousi sohvalta ja harppoi hakemaan keittiöstä kaksi vesilasia ja kannun täynnä kylmää, raikasta hanavettä.
”Saattaa? Pitäisikö tämä nyt ottaa niin, että epäilet olevasi jo raskaana vai että olette pohtineet yrittävänne?” Hän kysyi istahdettuaan takaisin sohvalle ja hörpättyään toisesta lasista vettä.

Gabrielle ei voinut olla nauramatta ystävänsä reaktiolle.
"En epäile. Tulee jos... On tullakseen."

”Älä säikyttele noin”, nainen torui. ”Ajattelin jo, että olet lähdössä ostamaan uutta pinnasänkyä.”

"Älä nyt vielä pelästy. Asiasta sopimisesta on vasta hetki."

”Olisit voinut aloittaa sillä”, Veronica mutisi, mutta suli kuitenkin hymyyn. ”Niin kauan kuin saan hemmotella seuraavankin piloille, onnea yritykseen.”

"Saat. En voisi estää sinua, tiedät sen." Gabrielle naurahti pehmeästi.

”Minä tiedän sen toki, mutta en aina ole ihan varma, tiedätkö sinä”, Veronica virnisti. ”Mutta hyvä tietää, ettet edes yritä pysäyttää minua. Turha vastarinta on vain aikaavievää.”

"Valitsen taisteluni." Gabrielle vastasi virnuillen.

”Fiksu tyttö”, hän kehui virnistäen. ”Olet sentään oppinut jotakin.”

"Pakko. Ei tässä muuten selviäisi hengissä." Gabrielle olisi kompuroinut elämässä vielä enemmän, jos ei olisi oppinut edes joskus jotakin.

”Totta”, Veronica nyökkäsi, ”mutta eipä täältä kukaan muukaan ole hengissä selvinnyt.”

"Edes tähän asti. Mutta, joten! Saanko järjestää sinulle sokkotreffit?"

Veronica kääntyi tuijottamaan ystäväänsä kulmat koholla.
”Erosin viikko sitten, ja sinä tahdot järjestää minulle sokkotreffit?” Hän kyseenalaisti epäuskoisen naurahduksen kera. ”Oletko hullu?!”

"siis ehkä puolen vuoden kuluttua. Koska on prosessi löytää sinulle riittävän hyvä mies."

Veronica siristi silmiään.
”Yritätkö siis sanoa, että olen hankala?” Hänkö? Ei ikinä! ”Hyvä on. Puolen vuoden päästä, kenties.”

"Ei! Haluan vain sinulle parasta mahdollista! Ihme negatiivisuutta." Gabrielle nauroi, kuivaten silmäkulmaansa.
"... Olet myös hieman hankala."

”Tulihan se sieltä”, Veronica puhahti, mutta hymyili kuitenkin. ”Odotan suuria, jos kerran haluat vain parasta mahdollista. Taisit juuri itse nostaa riman niin korkealle, ettei sitä käy ylittäminen”, nainen huomautti.

"Minun kriteereilläni parasta. Sinun kriteerisi ovat mahdottomat." Nainen vastasi pirulliseen sävyyn.

”Pah”, nainen puuskahti ja poimi seuraavan palan pizzaa käteensä. ”En ole mahdoton. Olen vain tarkka.”

"Hei. Olet mahdoton." Sitä tuo tosiaan oli.

”En”, nainen protestoi. ”Mahdottomalle ei kelpaisi kukaan. Mikään. Koskaan.”

"Ei sinulle kelpaakaan." Ei edes mies joka olisi halunnut kelvata.

”Kelpaapas”, Veronica vastasi kulmiaan kurtistaen. Tämä keskustelu ei nyt mennyt lainkaan mukavaan suuntaan. ”Mitä kissoillesi kuuluu? Onko Fatty yhä nimensä veroinen?”

"Ei. Fatty on kohta jo hoikka poika." Gabrielle oli ylpeä kissansa terveemmästä olomuodosta.

”Voi sentään, sinunhan täytyy kohta keksiä sille uusi nimi.” Tai palata vanhaan, mutta kuka sitä nyt niin tekisi?

"Hermanhan sen oikea nimi on, joten.. "

”Tylsä nimi. Keksit varmasti paremman”, Veronica virnisti.

"Herman on hyvä." Gabrielle vastasi hymyillen pehmeästi.

”Jos niin sanot”, Veronica pyöräytti silmiään. ”Entä Dingle? Pakeneeko se edelleen Matthewta katonrajaan?”

"Ei. Se on oppinut ettei lapsi yllä metriä korkeammalle." Gabrielle hymyili pehmeästi.

”Fiksu kissa”, Veronica virnisti. Ehkä hänenkin pitäisi hankkia itselleen kissa tai pari. ”Mistä sanoitkaan hakeneesi Dinglen? Se oli joku löytöeläinkoti, eikö?”

"Newcastlen eläinsuojeluyhdistykseltä." Gabrielle vastasi hymyillen.
"Aiotko ottaa kissan?"

”Ehkä”, Veronica kohautti harteitaan. Miksi ei? Eipähän tarvitsisi olla yksinään kotona, jos seurana olisi kissa tai pari. ”Täytyy harkita.” Taas vaihteeksi. Hän oli harkinnut kissaa muuttaessaan Englantiin, mutta jättänyt ottamatta ajatellessaan, ettei kannattanut sitoutua eläimeen, ennenkö oli tottunut elämäänsä maassa. Nyt hän tiesi tarkalleen, miten päivän rutiinit kuluivat, joten miksei siihen sopisi mukaan kissakin.

"Suosittelen kahta, niin asuntosi pysyy paremmin ehjänä." Etenkin jos otti nuorempia, aktiivisempia kissoja.

”Niin minäkin epäilin”, nainen totesi. ”Ja pitävätpähän toisilleen seuraa, jos silloin tällöin unohdun pidemmäksi aikaa töihin.”

"Se auttaa siihenkin." Gabrielle vastasi hymyillen. Syötyään palan liikaa pizzaa hän nojautui selkänojaan, ähkäräisten raskaasti

”Niinpä”, Veronica nyökkäsi. Hänen täytyisi harkita asiaa pidemmän kaavan kautta ja pohtia, sopisiko hänen elämäänsä kaksi kissaa. Hän ei halunnut ottaa eläimiä vain todetakseen, ettei pystynyt tarjoamaan niille hyvää kotia. Hän sulki pizzalaatikon kannen ja tönäisi laatikkoa kauemmas sohvapöydällä.
”Hyvä valinta lounaaksi”, hän virnisti Gabriellelle.

"Eikö? Ihanaa olla kypsä ja aikuinen." Etenkin kun Teddyn lounaaksi oli jäänyt eilinen kanasalaatin jämä.
"Ja söin miltein vuoden hysteerisen terveellisesti"

”Ehdottomasti”, Veronica vahvisti. Silloin tällöin piti olla juuri niin kypsä aikuinen, että tilasi pizzaa lounaaksi.
”Oma häpeäsi”, hän naurahti, ”mutta varmasti sen jälkeen kaikki herkut maistuivat tuhannesti paremmalta.”

"No itseasiassa halusin olla varma että saan terveen lapsen." Gabrielle muistutti.

”Olisit saanut terveen lapsen joka tapauksessa. Ei yksi pizza maailmaa kaada”, hän vastasi pehmeämmin.

"Ei olisi voinut tietää." Gabrielle hymähti vaisusti.

”Olisipas. Se oli vain karmaisevan huonoa onnea aiemmin”, hän sanoi ja kurkotti koskettamaan Gabriellen hartiaa. ”Et kai aio alkaa uudestaan hysteeriseksi, jos testi näyttää positiivista jossakin välissä?”

Gabrielle jäi miettimään asiaa.
"En ehkä ihan niin hysteeriseksi." Ehkä hän nyt osaisi luottaa maailmaan hieman enemmän.

”Hyvä”, Veronica nyökkäsi. ”Hysteriasta ei ole mitään apua.” Hän tosin taisi tietämättään pitää puhetta avioparin väärälle puoliskolle, mutta ehkä viesti kantautuisi Gabriellen kautta hössöttävälle miehellekin.
”Hyvin kaikki menee. Matthew saa pikkusiskon tai -veljen jonka kanssa painia.”

"Painia? Apua. Riittäköhän talomme painikentäksi?" Nainen virnisti pehmeästi.

”Eivät lapset nyt niin paljoa tilaa vie”, Veronica naurahti. Gabrielle tahtoisi kuitenkin pitää lapsensa lähellä, eikä ajaa niin kaukaisiin huoneisiin valtavassa talossa, ettei lasten ääniäkään enää kuuluisi.

"Talo pysyy ehjänä jos siellä on enemmän tilaa." Gabrielle jäi miettimään itsekseen toisen lapsen kummeja. Keiko muuten, mutta hän ei halunnut tuon miestä lähellekään lapsiaan. Ikinä.

”Sinulla on piha ja leikkipaikkakin lähellä”, nainen naurahti, ”kyllä sinä selviät.” Tai he, olihan lapsilla isäkin, mutta mitäpä pienistä. Gabrielle pärjäisi lasten kanssa. Noiden isästä hän ei menisi takuuseen.

"Ehkä pärjäämme juuri ja juuri." Nainen myönsi nauraen.
"Ärsyttää kun haluaisin ystäväni kummiksi toiselle lapselle, mutta en voi sietää hänen miestään."

”Voi ei”, Veronica onnistui vastaamaan ilman, että nauru karkasi huulilta. Gabrielle ei voinut sietää jonkun ystävänsä miestä? Liittyisi kerhoon. Hän ei voinut sietää Gabriellen miestä.
”Ehkä ehdit murehtia sitä myöhemminkin. Vaikka sitten, kun liikkumisesta on tullut hankalaa ja selkä on sanoa itsensä irti.”

"En ole enää varma halua toisen lapsen..." Raskausvaivojen muistelu alkoi ahdistaa. Selkäkivut olivat olleet tappavia.

”Älä nyt”, Veronica naurahti, ”se on sen arvoista. Eikö?”

"Onhan se. Mutta kun sitä nyt ajattelee niin ei..." Se ei tosiaan ollut sen arvoista näin ajateltuna. Siitä tuli sitä vasta kun lapsi oli sylissä.

”Muistan kertoa Matthewlle vuosien päästä, että minun takiani hän ei saanut sisaruksia”, Veronica naurahti lämpimästi.

"Kyllä hän taitaa silti saada." Ei Gabrielle ollut valmis jättämään toista lasta koettamattakaan. Hän sitä oli halunnut.

Veronica pudisti pienesti päätään huvittunut hymy huulillaan. Ota nyt Gabriellesta sitten selvää. Hän toivoi, että nainen saisi mitä tahtoisi - oli se sitten lisää lapsia tai ei. Ainakin puheenaihe tarjosi sopivan tauon Artemiksen ja eron keskellä pyörivistä ajatuksista.
”Tahtoisitko sinä mieluummin siskon vai veljen Matthewlle kaveriksi?”

"Siskon. En kestäisi kahta poikaa." Hän olisi onnellinen terveestä lapsesta, mutta jos sai toivoa, niin sisko.

”Jäisit aivan vähemmistöön, jos saisit toisen pojan”, nainen myötäili huvittuneena. Puhumattakaan kaikista ongelmista, joihin poikakaksikko voisi päätyä. Siskon luulisi tuovan edes vähän tasapainoa perhe-elämään, vaikka lapset taisivat olla yhtä ajattelemattomia kaikki.

"Niin jäisin." Ei häntä silti haittaisi kumpi tahansa.
"Ihanaa kun sai jättää Matthewin kotiin."

”Saa nähdä oletko tuota mieltä, kun palaat katsomaan, missä kunnossa kotisi on”, Veronica vastasi. Hänellä ei ollut lainkaan luottoa Teddyn kykyihin isänä tai kodinhoitajana. Gabriellella olisi vielä vastassaan kaaos, kun nainen palaisi. Ystäväparka.

"Luultavasti molemmat nukkuvat." Teddyllä oli taipumus nukahtaa pojan käydessä päiväunille, jos oli vapaalla.

”Toivotaan, että olet oikeassa”, Veronica vastasi vilkaisten kelloa. Ties mitä kaaosta mies olisi ehtinyt tässä ajassa aiheuttamaan. ”Voinko tulla huomenna käymään ja katsomaan Matthewta?”

"Tietenkin. Olet aina tervetullut." Gabrielle vilkaisi kelloa. Hän oli sanonut viipyvänsä Veronicalla vain pari tuntia, sillä matkoihinkin meni aikaa myös.

”Ajattelin vain, jos teillä on jotain ohjelmaa”, hän kohautti pienesti harteitaan, ”mutta jos ei, niin tulen käymään. Laitan vaikka viestiä kun olen pääsemässä liikkeelle.”

"Ei, olen kotona." Gabrielle vastasi hymyillen.
"Laita vain. Ehkä minun pitäisi mennä. Olin eilen laiskaja en jaksanut tehdä tälle päivälle ruokaa valmiiksi."

”Ja sitten tilasit pizzaa ja jätit poikasi nääntymään nälkään. Julmaa”, nainen virnisti. Todella julmaa. Ihan kuin Matthewn kanssa kotona ei olisi ollut toista aikuista, joka kykeni syöttämään pehmeäksi keitettyjä kasviksia pojalle.
”Nähdään huomenna, siis”, Veronica totesi ja nousi sen verran sohvalta, että saattoi rutistaa Gabriellea. ”Ja kiitos.” Kiitos, kun ystävä oli tullut ylipäätään käymään, vaikka hän olikin veivannut suunnitelmia edestakaisin, ja koettanut takoa järkeä hänen päähänsä samalla kun tarjosi lohtua ja tukea.

"Matthewin ruoka on eri asia." Gabrielle vastasi virnistäen. Hän halasi ystäväänsä tiukasti.
"Ei se mitään. Olet rakas, muista se. Ja nähdään." Gabrielle veti takin ylleen ja lähti autolle.

”Sinä myös. Nähdään”, Veronica vastasi, katsoi kuinka ystävä lähti ja heti suljettuaan oven, kävi vielä kurkistamassa ikkunastakin, että Gabrielle pääsi autolleen. Huokaisten hän istahti takaisin sohvalle, vilkaisi puhelintaan ja käänsi päättäväisesti huomionsa muualle. Hän oli sanonut harkitsevansa Artemikselle puhumista. Se ei tarkoittanut, että hän soittaisi miehelle nyt. Nainen napsautti television päälle ja uppoutui katsomaan uusintoja vanhasta televisiosarjasta uhraamatta ajatustakaan millekään muulle kuin dramaattisille juonenkäänteille.

Sunnuntai 24. syyskuuta - iltapäivä

Käytyään Lontoossa Artemis oli päättänyt unohtaa luonnollisuuden. Hän näytti kalpealta ja luurankomaiselta, joten miksi hän ei vielä korostaisi sitä mustalla hiusvärillä?
Aivan mattamustat hiukset paljastuivat kypärän alta kun mies veti se tallikäytävällä päästään. Hän vaihtaisi kohta ratsua, ensin hän lepäisi hetken. Mies kaivoi Vichyn harjapakista vesipullon, vilkaisten toista irlantilaisratsastajaa odottavaa oria. Hän oli ratsastanut hevosen läpi, odottaen nyt Briania joka hyppäisi.

Veronica ei ollut suunnitellut palaavansa tallille näin pian edellisen kohtaamisen jäljiltä. Jos totta puhuttiin, hän ei ollut suunnitellut palaavansa tallille lainkaan enää koko syyskuun aikana. Vaan kuten niin usein ennenkin, myös tällä kertaa suunnitelmat pettivät ja hän huomasi ajavansa Durhamista Gabriellen luota tallille eikä suinkaan kotiinsa. Hänen täytyisi käydä keskustelemassa nuoren ratsastajan kanssa, joka oli ottanut yhteyttä toivoen sponsorisopimusta.
Tosin sekin suunnitelma oli rauennut, kun nuoren ratsastajan hevonen oli polkaissut kenkänsä irti tarhassa. Turhautuneena huokaisten nainen oli pakottanut hymyn kasvoilleen ja vakuuttanut, ettei sillä ollut väliä, he voisivat tavata joku toinen kerta. Helpottunut nuori ratsastaja oli palannut hevosensa luokse odottamaan kengittäjää, ja hän oli kääntynyt lähteäkseen. Tosin, nyt kun hän oli jo valmiiksi paikalla, ehkä hän voisi käydä ilmoittamassa Kashnikoville, että tyttö voisi hankkia uuden satulan Rhatanille hänen pussistaan.
”Anteeksi, oletteko sattuneet huomaamaan, onko Natasha Kashnikov tänään tallil- Artemis?” Veronican kysymys jäi kesken, kun epäusko puski läpi äänestä. Mitä helvettiä mies oli tehnyt hiuksilleen? Jos mies ei olisi kääntynyt riittämiin, jotta hän saattoi nähdä kasvot, ei hän olisi tunnistanut mustaksi hiuksiaan värjännyttä miestä lainkaan. Voi helvetti.

Mies kuuli tutun äänen. Hän ei kääntynyt edes kokonaan naista kohti, vain sen verran että kasvoja näki. Myös sen mulkaisun. Hän ei tosiaan tiennyt missä Kashnikov kuppasi tänään.
"Minä. Ja en tiedä." Hän kumartui laittamaan vesipullon takaisin, mulkaisten paikalle saapuvaa Briania. Miehet eivät tulleet entiseen tapaan toimeen enää. Nykyään tummatukkainen irlantilaismies siirtyi Amadeuksen karsinalle, murjottaen.

”Älä huoli, en olisi halunnut sinulta kysyäkään”, nainen vastasi kylmästi. Se siitä, että hän puhuisi Artemikselle rauhallisesti ja asiallisesti. Joskus toiste sitten. Olihan tässä aikaa. Katsoisi sitä uudestaan vaikka kuukauden päästä.
”Mitä sinä olet tehnyt saadaksesi tuon vihat niskoillesi?” Veronica kysäisi Brianilta nyökäten Artemiksen suuntaan.

Artemis ei vastannut naiselle mitään. Hän astui Amadeuksen karsinaan, vetäen kouluhevoseltaan loimea niskasta.
Brian naurahti vaisusti.
"Iskin kahdesti turpaamm sinä?" Irlantilaismies veti kypärää päähänsä.

Nainen kohotti kulmaansa yllättyneenä. Vai oli Brian huitaissut ystäväänsä, kenties entistä sellaista, kahteenkin otteeseen.
”Normaalisti olisin moista käytöstä vastaan, mutta tällä kertaa taidan vain kiittää”, Veronica totesi tuhahtaen. Miehet. ”Jätin hänet.”

Brian pärskähti.
"Olisi se pitänyt arvata." Artemis oli ollut niin pahalla tuulella.
"Kyllästyit kiukutteluun?"

”Voitko syyttää minua, jos kyllästyin?” Nainen vastasi kulma koholla. ”Tulin kai vain vihdoin järkiini. En saanut hänestä irti mitään, mikä olisi ollut aikani ja vaivani arvoista.” Ilkeät ja täysin paikkansapitämättömät sanat olivat suunnattu enemmän itse puheenaiheena olevalle miehelle kuin Brianille. Mies oli ehtinyt värjäämään hiuksensakin siinä ajassa, kun hän oli vain istunut sohvallaan ja itkenyt. Jos häneltä kysyttiin, Artemis ansaitsi muutaman sanallisen piikin. Tai Brianin nyrkistä, kummin vain.

Se oli Artemikselle vain paluu vanhaan. Kukaan ei puhunut mitään mustatukkaiselle, luurankomaiselle miehelle, joka nyt sai purra huultaan kunnollam
"Mitä sinä haluat miehestä?" Brianille sellainen kevyt flirtrailu oli vain tyypillistä.

Veronica tiesi, että parempi ihminen nauraisi, toivottaisi Brianille mukavaa päivänjatkoa ja jatkaisi matkaansa. Hän tiesi, että hänenkin kuuluisi tehdä niin. Hänellä ei ollut enää mitään syytä olla tallilla, ja vielä vähemmän puhua Brianille.
”Se olisi jo hyvä lähtökohta, että hän olisi edes mies eikä murjottava teini”, nainen vastasi astahtaen askeleen lähemmäs Briania. ”Joku, joka tietäisi, miten kohdella naista eikä kaihtaisi pientä hauskanpitoa”, hän jatkoi toinen suupieli virneeseen kohoten.

"Niinkö?" Brian virnisti leveästi. Kiitos Artemiksen Keiko oli katkaissut kaksikon salasuhteen, niin hän saattoi kostaa sen flirttailemalla tuon eksälle.
"Toivon että löydät jotain... Mieleistäsi." Mies sanoi merkitsevään sävyyn.

Veronica juoksutti katsettaan hitaasti ja merkitsevästi pitkin Brianin kroppaa, ennenkö kohotti katseensa takaisin miehen kasvoille.
”Sen ei pitäisi olla liian vaikeaa”, nainen vastasi purren kevyesti punattua alahuultaan. Onneksi Gabrielle ei koskaan kuulisi tästä, tai hän saisi kuulla kunniansa. ”Olen kuullut paljon hyvää urheilijoista”, Veronica lisäsi antaen katseensa valua miehen käsivarsille, ja kuin sanojensa merkitystä korostaakseen, kurkotti hän sipaisemaan pitkillä sormillaan lihaksikasta käsivartta.
”Olen varma, että unohdan hetkessä tuon”, hän kehräsi nyökäten Artemiksen suuntaan, ”ja varmasti paljon muutakin.” Ehkä hän oli lirkutellut tarpeeksi Artemiksen ystävälle tehdäkseen pointtinsa selväksi miehellekin, joka ei osannut lukea itseensä kohdistuvaa flirttailua.

Artemis oli sokea itseensä kohdistuvaa flirttailua kohtaan, mutta tämä ei mennyt häneltä ohi. Lopulta hän lähti Amadeuksen kanssa kiireellä, taluttaen ruunan maneesiin.
Brian naurahti kelloaan, hymyillen mahdollisimman hurmaavasti naiselle.
"Hmm, harmi että minun pitää mennä ja en voi jäädä tarjoamaan unohdusta."

”Sääli tosiaan”, Veronica huokaisi liioitellun raskaasti. ”Kenties joku toinen kerta.” Ei tosiaankaan. Kiitos ja näkemiin. Hän nyökkäsi miehelle astahtaessaan kauemmas, jotta Brian voisi lähteä ratsuineen maneesiin. Hänen pitäisi lähteä kotiin, mutta sen sijaan nainen huomasi seuraavansa ratsukoita ja asettuvansa maneesin katsomoon. Jos joku kysyisi, hän odotti Kashnikovia, eikä suinkaan ollut saapunut seuraamaan Artemiksen ratsastusta - tai Brianin.

Kouluratsun selässä istuva mies pyyhki kyyneliä siihem asti kun Brian saapui maneesiin mustan orin kanssa. Hän huokaisi väristen ja keräsi Amadeuksen ohjat, lähtien työstämään oria ravissa. Hän tunsi katseen itsessään, arvaten kenelle kusipäälle ne silmät kuuluivat. Painuisi vaikka naimaan Briania tallin ylisille.

Veronica oli sanalla sanoen pettynyt. Hän oli toivonut näkevänsä, miten Artemis törmäilisi muihin ratsukoihin eikä saisi Amadeusta lainkaan kuulolle, kun olisi niin vihainen tai pettynyt tai loukattu tai jotakin. Sen sijaan mies ratsasti kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Helvetti. Oliko hän lirkutellut Brianille aivan turhaan? Olisiko hänen pitänyt olla vieläkin röyhkeämpi saadakseen Artemiksesta irti jonkinlaisen reaktion? Pieni ääni kysyi, miksi hän edes tahtoi saada Artemiksesta irti yhtään mitään, mutta nainen vaimensi moisen tottuneesti. Ehkä hän voisi seurata Briania vuorostaan, ja vain silloin tällöin vilkuilla, mitä Artemis teki. Vaan toisaalta, jos selkeä flirttailu tallikäytävällä ei ollut saanut sydämetöntä miestä reagoimaan, tuskinpa siihen muutama katse riittäisi, vaikka hän miten koettaisi näyttää siltä, että kuolaisi Brianin perään.

Artemis oli aivan palasina. Hän oli nakuttanut Caitlinille viestin ennen kuin oli verrytellyt. Amadeus kompuroitsi kiirehtiessään askelissaan kun ratsastaja ei tarjonnut sille tarpeeksi tukea.

Veronica ei osannut lukea hevosia eikä arvioida ratsukoita kovinkaan hienostuneella asteikolla. Mitä hän osasi oli lukea ihmisiä, mutta eritoten Artemista. Mitä pidempään hän miestä seurasi, sitä enemmän hän kiinnitti huomiota siihen, ettei Artemis näyttänyt samalta selässä kuin niinä kertoina, kun hän oli tullut miestä seuraamaan. Hän siristi silmiään pohtiessaan, mitä se nyt tarkoitti. Oliko miehellä vain huono päivä satulassa, vai oliko hänen lapsellinen kostonsa sittenkin ravistellut edes jotakin irti miehestä? Hänen teki mieli huikata Brianille voidakseen varmistaa epäilyksensä sellaiselta, joka ymmärsi ratsastamisen päälle, mutta puri huultaan. Brianilla oli töitä tehtävänä, vaikka se olikin Artemiksen hevosella.
”Helvetti”, hän mutisi hiljaa istuessaan katsomossa. Hänen olisi vain pitänyt lähteä kotiin.

Miehellä oli helvetin huono päivä satulassa, koska naisen typerä tempaus oli romuttanut jotakin melko perustavanlaatuista miehen sisältä. Sen huomasi viimeistään kun tuo pysähtyi keskelle jalkautuakseen. Kasvoja punoitti, eivätkä irlantilaismiehen kasvot koskaan olleet punaiset.

Veronica tukahdutti niin syyllisyyden, katumuksen kuin myötätunnon, kun näki Artemiksen punoittavat kasvot. Hän keskittyi sen sijaan onnistumisen tunteeseen - hän oli kuin olikin saanut miehestä irti jotakin. Se, ettei Artemiksen surun näkeminen piristänyt hänen mieltään tai korjannut särkynyttä sydäntä oli toissijainen asia. Hän nousi ylös katsomosta harkiten katoamista täysin, mutta jäi sen sijaan odottamaan käytävän varjoihin, että mies kulkisi hevosensa kera ohitse ja hän voisi nähdä miehen kasvot lähietäisyydeltä.

Mies kuivasi kulkiessaan poskiessaan, äyskähtäen Amadeukselle kun nuori hevonen steppasi hermostuneena. Ääni värisi ja itsevarman oloinen mies muistutti sitä äkäistä rauniota joka oli ennenkin ollut.
"Ole nyt saatana! Jaksa sinunkin kanssasi tapella!"

Nainen oli melko varma, että tältä tuntui, kun hieroi suolaa avohaavoihin. Hän katsoi hetken miestä särkynyt sydän pakahtuen. Ei hän tätä ollut halunnut. Eipä sillä, että hän olisi koko eroakaan halunnut.
”Varo vain, ettei hevosesikin saa tarpeeksi sinusta”, hän sanoi astuen katsomon varjoista kunnolla valaistun tallikäytävän puolelle. Se ei ollut lainkaan se, mitä hän tahtoi sanoa, mutta kieli ei tuntunut tottelevan. Ylpeys ei antanut periksi ja tehnyt tilaa anteeksipyynnölle, jonka Artemis olisi ansainnut.

Tummanvihreällä ratsastushanskalla peitetyt sormet puristivat ohjia kovemmin.
"Painu helvettiin!" Mies ärähti Veronicalle.
"Anna minun jumalauta olla, etköhän sitä helvetti saanut jo haluamasi." Hän ei jaksanut kuunnella tätä enää, kiitos vain.

Nainen säpsähti ärähdystä, mutta astui sen jälkeen päättäväisenä lähemmäs.
”En, minä en todellakaan saanut mitä halusin!” Veronica ärähti takaisin raivo silmissä leimahtaen. Se siitä, ettei hän korottaisi ääntään. ”Minä en halunnut tästä mitään!”

"Ai? Etkö? Silti tätä sinä tunnuit haluavan!" Hänelle oli ihan sama jos kaikki kuulisivat. Se oli jo aika selvää kaikille, että jotain oli tapahtunut.
"Nimenomaan. Et halunnut mitään. Ja nyt sinä sait ei mitään. Joten painu helvettiin, ole tyytyväinen ja anna minun olla."

”En halunnut!” Hän kiisti ääni kohoten ja polkaisi lapsellisesti jalkaansa. Kenties se oli päivän teema. Lapsellisuus. Hän ei uhrannut ajatustakaan yleisölle, jonka heidän riitansa sai, vaan tuijotti Artemista silmät salamoiden.
”Tämä ei ole lähelläkään sitä, mitä minä halusin. Minä halusin sinut, helvetin idiootti! Jos olisit vain voinut kuunnella, tätä ei olisi koskaan tapahtunut!” Hän puristi kätensä nyrkkiin tuntiessaan kyynelten kirvelevän silmissä. Hän ei voisi itkeä nyt, ei tässä, kun kuka tahansa voisi nähdä. ”Minä rakastin sinua Artemis, mutta se ei ollut sinulle tarpeeksi! Ei, kun sinun piti saada vieläkin enemmän.”

Mies jäi kuuntelemaan, päästäen Amadeuksen edeltä karsinaansa. Hevosen ei pitänyt sietää sellaista.
"Kyllä. Minun syyni. Kiitos. Se että minä rakastin sinua, oikeuttaa sinut flirttailemaan Darcylle, koska et halunnut sormusta. Juuri niin se menee. Etsi oikea mies, sellainen joka ei varmasti halua sinusta mitään. Jätä vain minut rauhaan. En kaipaa tätä, sait jo heittää minua sormusrasialla."

”Minä pyysin, ettet ostaisi sormusta, ja silti teit niin. Tiesit, etten tahtonut sitä. Mitä oikein odotit? Että pyörtäisin päätökseni ja kapsahtaisin kaulaasi ylistäen rohkeuttasi? Ei tule tapahtumaan!” Hän kivahti. Muutama yksinäinen kyynel karkasi ja valui poskelle, mutta nainen ei vaivautunut pyyhkimään niitä pois, kun kyyneleet taittoivat hidasta matkaansa pitkin kasvoja. ”Jos olisit rakastanut minua, et olisi pyytänyt minulta jotakin, mitä en pysty antamaan. Pysähdyitkö kertaakaan ajattelemaan minua, vai olitko liian kiireinen unelmoidessasi siitä, kuinka voisit esitellä minut kaikille kuin seuraavan huippuhevosesi?”

"Ei. En odottanut. En myöskään ollut aikeissa kosia vielä aikoihin, helvetti." Oliko naisen pakko olla nenäkäs? Viimeinen lause sai hänet sen viimeisenkin itsehillinnän rippeen putoamaan.
"Kuin... Ei jumalauta. Se ei ole minun syyni, että sinä olet noin epävarma. Sinä et ole minulle mikään vitun kiertopalkinto tai näyttelyesine, vaan ihminen jota rakastan. Ainoa ihminen elämäni aikana, jolle olen koskaan edes ajatellut antavani sormusta!"

”Mutta se oli aikomuksesi. Se yksi ainoa asia, mitä pyysin ettet tekisi, oli kuitenkin suunnitelmissasi!” Veronica syytti nielaisten. Ei paljoa lohduttanut, että hän oli ollut oikeassa heittäessään sormuksen päin miehen kasvoja. Miehellä oli ollut toive, että jonakin päivänä, kun Artemis kaivaisi rasian esiin, hän vastaisi myöntävästi. Ehkä näin oli parempi. Ainakaan hän ei ollut joutunut kieltäytymään ravintolassa kaikkien muiden ruokailijoiden tuijottaessa ihastuneina.
”Minä en tahtonut sitä helvetin sormusta! Tahdoin sinut!” Kyyneleet valuivat vuolaasti kasvoille, jotka nainen peitti käsiinsä. Hän veti värisevän henkäyksen ilmaa keuhkoihinsa. ”Sinä särjit sydämeni. Luulin, että ymmärsit. Luulin voivani luottaa sinuun. Luottaa siihen, että kunnioitat minua etkä vain suhtaudu kaikkeen kuin hauskaan peliin, jonka sääntöjä voi venyttää loputtomiin.” Hän kohotti syyttävän katseensa takaisin Artemikseen ja pudisti päätään. ”En ole koskaan katunut enempää, että olin väärässä.”

"Kuka suhtautuu kuin peliin?" Artemiksen ääni oli pelottavan tyyni.
"Ihan oikeasti. Sinä et halunnut sitä ja kauniin kohteliaasti ilmaisit sen. En tiedä mitä velvollisuuksia minulla on kuunnella tätä."

”Ei mitään. Kuunteleminen ei selvästi ole vahva puolesi”, Veronica vastasi, nielaisi kielelle kohonneet sanansa ja kääntyi ympäri harppoakseen pois paikalta niin nopeasti, kuin korkokengillä vain saattoi. Tämä vain vahvisti sen. Hän ei tulisi tallille kuukausiin, ja sen jälkeen kun hän tulisi, hän kiertäisi Artemiksen kaukaa. Välttelisi miestä, maksoi mitä maksoi. Kiireessään päästä pois Artemiksen luota, hän ei edes katsonut riittämiin ympärilleen, vaan törmäsi suoraan päin Zoea, joka oli tulossa sisään Paddyn kanssa. Hoitaja soi varsin synkän mulkaisun naiselle, joka ei vaivautunut edes sopertamaan pahoittelujaan kiitäessään heidän ohitseen ja ulos tallipihalle. Hitto mitä porukkaa.

Kiireellä poistuva Veronica jätti jälkeensä vain karsinan oveen selällään nojaavan, kyykkyyn vaipuneen miehen. Hän ei jaksaisi. Helvetti. Ei hän jaksanut edes peitellä kyyneliä tai olotilaansa.

Caitlinilla oli ollut huono tunne Artemiksen päästämisestä takaisin pohjoiseen. Hän olisi tahtonut pitää miehen luonaan ensi viikkoon, tai mielellään vielä siitä pidempäänkin. Niin kauan, että mies saisi hieman jalkoja alleen. Pyörittyään yön levottomana sängyssä siitä huolimatta, että hän saattoi käpertyä Davidin kainaloon, oli nainen tehnyt toimintasuunnitelman. Hän ottaisi junan pohjoiseen, toivoisi saavansa yösijan Artemiksen luota ja jättäisi Davidin nauttimaan harvinaisesta vapaapäivästä tyttärensä kanssa kahden. Caitlin oli hypännyt junaan ja matkustanut pohjoiseen toivoen, että hän ylireagoi. Kun hän seisoi Newcastlen juna-asemalla taksijonossa, sai hän harmikseen huomata olevansa väärässä. Artemiksen viesti sai hänet kiirehtimään taksin saamista entisestään, ja kun hän lopulta pääsi vapaan taksin kyytiin, lupasi hän kuljettajalle reilun tipin, josta vähentäisi punnan jokaista minuuttia kohden, jonka ajomatka kestäisi. Se sai nuoren kuljettajan päästelemään entistä vauhdikkaammin maantienpätkillä, joita matkalle mahtui, ja niin nainen nousi aamulla pakattu viikonloppulaukku olallaan taksin kyydistä tallin pihalla. Hän kiinnitti huomiota parkkipaikalle kiiruhtavaan naiseen, joka näytti siltä, ettei lähtisi hetkeen ajamaan mihinkään. Veronican näkeminen tosin sai Caitlinin juoksemaan mukulakivetyn tallipihan läpi, vaikka se olikin uhkarohkeutta pahimmillaan hänen tasapainonsa tuntien, ja kivahtamaan Zoelle, joka seisoi tallikäytävän tukkeena. Pöllämystynyt hoitaja tuijotti ohitseen kiitävää hahmoa kummissaan. Oliko hän nähnyt oikein? Oliko Caitlin King todella käymässä pohjoisessa - ja huutamassa hänelle? Oli. Caitlin hidasti vasta muutamaa askelta ennen Amadeuksen karsinaa ja pudottautui polvilleen Artemiksen viereen.
”Hei Artemis”, hän tervehti pehmeästi ja laski kätensä miehen hartialle. ”Tule, mennään istumaan alas rauhallisempaan paikkaan.” Hän kannusti Artemista jaloilleen surumielinen hymy huulillaan. He voisivat istua alas neuvottelutilaan, jossa Artemis välttäisi ylimääräiset katseet ja uteliaat korvat.
”Winter!” Hän haukahti olkansa yli saaden Zoen säpsähtämään. ”Hoida Amadeus kuntoon.” Hoitaja ei saanut sanaa suustaan vastaväitteistä puhumattakaan, vaan taipui päättäväisyyttä ympärilleen hohkaavan irlantilaisnaisen edessä silmääkään räpäyttämättä.
”Tule Artemis, mennään”, hän kannusti kietoen toisen kätensä pitkän miehen selän ympärille.

Artemis vilkaisi Caitlinia hämmentyneenä. Mitä hittoa tuo täällä teki?
"Mi.. Mitä sinä täällä?" Hän nousi ylös, kuivaten poskiaan.

”Tuli ikävä, joten hyppäsin junaan”, nainen vastasi lähtiessään suunnistamaan kohti portaita. Useampi tuttu valmentautuja oli tervehtimässä entistä kouluvalmentajaa, mutta moiset tervehdykset takertuivat ratsastajien kurkkuihin, kun he näkivät pisamaisia kasvoja koristavan päättäväisen ilmeen. Ehkä nyt ei ollut hyvä hetki moisille. Hän suunnisti neuvottelutilan ovelle, aukaisi sen ja viittoi Artemista astumaan sisään.
”Ulos”, hän haukahti yksinkertaisena käskynä neuvottelutilan sohvalla istuvalle Teddylle, joka ponkaisi jaloilleen kuin sähköiskun saaneena ja kiisi ulos huoneesta.
”Kahvia vai teetä?” Hän kysyi Artemikselta suunnaten keittiötasojen luokse, eikä edes välittänyt siitä, miten potkaisi varpaansa pöydän jalkaan.

Hujoppi irlantilainen rojahti istumaan neuvotteluhuoneen sohvalle.
"Miksi? Tai siis... En pyytänyt."

Caitlin päätti laittaa teeveden kiehumaan. Ehkä Artemis ei tarvitsisi kofeiinia vielä kaiken lisäksi.
”Et niin. Minä tulin silti. Niin ystävät tekevät”, nainen vastasi. ”Mutta se minusta. Mitä ihmettä täällä tapahtui? Tallikäytävän tunnelmaa olisi voinut leikata veitsellä.” Hän ei uskonut ikinä nähneensä niin hiljaista ja jännittynyttä tallikäytävää kuin äsken, kun oli astunut riidan jälkimainingeissa sisään ovista.

Artemis veti mustia leukaluita hipovia hiuksiaan taaksepäin.
"... saatoin huutaa Veronican kanssa käytävällä. Hänen flirttailtua ensin kuulteni Brianille."

”Hänen mitä?!” Caitlin älähti kiepahtaen ympäri. Voi jumalauta aikuisia ihmisiä! ”Haluatko aloittaa ihan alusta?”

Artemis vilkaisi ystäväänsä väsynein silmin. Silmäpussit olivat kasvaneet huomattavasti.
"Hän ei tunnistanut minua ja kysyi Kashnikovista. Sen jälkeen hän flirttaili kuulteni Brianille. Ja sitten riitelimme keskellä käytävää, kun hän ystävällisesti muisti muistuttaa minua siitä ett kaikki ok minun syytäni, pelaan pelejä ja venytän sääntöjä ja hän ei halunnut erota. Vaikka käveli itse ovesta ulos."

Nainen laski teepussit ja kaatoi kiehuvaa vettä kahteen kuppiin kuunnellessaan Artemiksen kertomusta. Hän nappasi molemmat kupit kantoonsa ja siirtyi Artemiksen vierelle sohvalle tarjoten toista teemukia miehelle. Hän laski pienen lautasen teepusseja varten sohvapöydälle ja kaivoi nenäliinapaketin lattialle pudottaman viikonloppukassinsa taskusta. Hän laski sen Artemiksen reidelle, ennenkö huokaisi.
”Olen niin pahoillani”, hän sanoi nieleskellen oikeutettua raivoa, joka kohotti päätään. Hän ehtisi huutaa Brianille myöhemmin. Nyt oli tärkeämpää keskittyä Artemikseen. ”Kai tiedät, ettei tuo ole totta? Että se ei ollut vain sinun syytäsi?” Hän oli koettanut takoa sitä miehen kalloon koko sen ajan, kun Artemis oli ollut hänen luonaan Lontoossa, eikä osannut nytkään jättää asiaa mainitsematta. Artemis ei ollut yhtään sen enempää syyllinen eroon kuin Veronicakaan. Hänen mielestään tosin Veronica oli se, joka oli eniten syyllinen koko sotkuun.

"Olenhan." Mies otti nenäliinan ja niisti.
"Jos osaisin kuunnella ohjeita, en olisi tässä. Mutta en osaa. Caitlin, olet ihana, mutta ei se muuta totuutta."

”Artemis, nyt kuuntelet minua”, nainen sanoi päättäväisellä mutta pehmeällä äänellä. ”Se ei ole sinun syytäsi. Hän teki oman päätöksensä löytäessään sormuksen, ja sinä et olisi voinut vaikuttaa siihen mitenkään. Jos joku olisi kysynyt minulta kolme vuotta sitten, tahdonko naimisiin, olisin vastannut etten tahdo, mutta tässä olen. Se, että hän ei tahdo edes ajatella asiaa vaan on lyönyt kantansa lukkoon, on hänen syytään.”

"Minä tiesin ettei hän halua. Tein niin silti. Joten, tiesin mitä saan." Ei hän jaksanut enää. Ihme ja kumma, ystävä ei ollut kommentoinut hiusväriä.
"Oletan että tulet työhuoneeseeni yöksi?"

”Et ollut kosimassa häntä nyt. Ehkä hänen kantansa olisi ollut toinen vuoden kuluttua”, Caitlin huomautti. Hän nosti teepussin kupistaan lautaselle ja nyökkäsi miehelle. ”Mieluusti, niin en joudu etsimään sopivaa hotellia.”

"Mm. Niin kai. Voit nukkua siellä. Saat testata sen levitettävän sohvan. Ja ratsastaa Amaedeuksen huomenna."

”En tuonut ratsastustavaroitani mukana”, nainen totesi, ”mutta katsotaan.” Ehkä hän voisi lainata kypärää joltakulta sen verran, että ratsastaisi Amadeuksen pikaisesti läpi. Tai pyörtäisi lupauksensa Davidille ja ratsastaisi ilman kypärää tämän yhden ainoan kerran.
”Artemis, mitä voin tehdä puolestasi? Muuta kuin käydä huutamassa Brianille”, nainen kysyi pehmeästi. Sen hän tekisi joka tapauksessa, sillä millainen ystävä muka flirttailisi ystävänsä entiselle heti eron alla.

"Älä huuda kenellekään. Se on ihan turhaa. Ja vannon että unohdit yhden kypäristäsi tänne." Mies hymähti vaisusti.

”Se ei tosiaankaan ole turhaa”, Caitlin vastasi. ”Jos Veronica aikoo olla kusipää, joka makaa ympäriinsä todistellakseen jotakin, olkoot, mutta Brian voisi osoittaa edes sen verran lojaaliutta, ettei lähtisi siihen mukaan.” Miten talliympäristö tuntui aina muuttuvan aikuisten hiekkalaatikoksi, kun jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tapahtui?

"No.. Minä aiheutin hänen ja jonkunlaisen ihme säätönsä eron." Artemis kohautti olkiaan.
"Joten hänellä on oikeus olla vihainen."

”Vihainen kenties, mutta se ei silti oikeuta tätä käytöstä”, Caitlin puhahti. Hän hörppäsi teetä ja huokaisi raskaasti katsellessaan ystävän kasvoja. Mitä hän ei olisikaan tehnyt voidakseen poistaa huolet ja murheet Artemiksen hartioilta?
”Miksi värjäsit hiuksesi?”

Mies venytti pienille kiharoille vetäviä hiuksiaan, katsoen tummia hiuksiaan.
"Halusin palata tuttuun ja turvalliseen."

”Voi Artemis”, hän huokaisi, ”mitä oikein teen kanssasi.”

"Mitä?" Hän oli katsellut itseään 21 vuotta mustatukkaisena. Oli hankala muuttaa tapojaan.

”No, ihan ensimmäiseksi, luonnollinen hiusvärisi on kaunis. Musta ei. Toisekseen, sinun on lopetettava itsesi piinaaminen. Tämä ero ei ollut sinun syytäsi, piste. Kolmanneksi, haluan että kerrot Brianille miltä sinusta tuntui, kun näit hänen flirttailevan Veronican kanssa”, Caitlin listasi kohottaen sormiaan sitä mukaa, kun laski lisää ohjeita. ”Ja neljänneksi, haluan halata sinua tässä ja nyt.”

"Saat kaiken muun paitsi oranssit hiukset ja en puhu Brianille." Mies ei tunsi olonsa niin loukatuksi nyt. Hän halusi vain vetäytyä nuolemaan haavojaan kotiin.
"Pitää ratsastaa vielä Weltuntergang."

”Joko sinä puhut tai minä puhun”, nainen vastasi järkkymättä. Hän ei voinut uskoa, että Brian tekisi jotain tällaista jos tajuaisi, miten paljon se satutti Artemista. Ja jos teki, niin siinä tapauksessa Brian saisi painua helvettiin. Hän kääntyi kuitenkin miehen puoleen kietoen kätensä tiukkaan halaukseen, kun kerran oli edes saanut luvan siihen.
”Sinä et ratsasta yhtään ketään nyt”, Caitlin totesi. ”Saisit vain aikaan enemmän haittaa kuin hyötyä.” Mies ei ollut siinä kunnossa, että tuota sopisi laskea hevosten lähelle töitä tekemään. ”Huomenna on uusi päivä.”

Artemis ei halannut takaisin, mutta se ei ollut harvinaista. Oli häiritsevää miten hyvin Caitlin sai kädet miltein kaksimetrisen miehen ympärille.
"Niin kai. Käy katsomassa Amadeusta puolestani? Istun hetken tässä."

Caitlin huokaisi pienesti irrottaessaan otteensa Artemiksesta, ja puristi vielä kannustavasti miehen käsivartta.
”Tietenkin käyn”, hän vakuutti vaikka luottikin siihen, että Winter oli hoitanut hevosen joko itse tai laittanut jonkun tallityöntekijöistä hoitamaan asian. ”Älä lähde minnekään, tulen pian takaisin”, hän lisäsi noustessaan sohvalta ja suunnatessaan ovelle. Voi Artemisparka. Ei kun tervehtimään jättimäistä kouluratsua, niin mies saisi mielenrauhan - ja hetken aikaa olla yksin ja vain keskittyä omiin ajatuksiinsa.

Mies otti paremman asennon sohvalla. Amadeus pyörähti karsinassaan ympäri, höristen Caitlinin nähdessään. Ainakin hevonen oli hyvällä tuulella.

Caitlin astui suuren hevosen karsinaan pehmeä hymy huulillaan.
”Hei iso poika”, hän mutisi pehmeästi ojentaessaan kätensä hevoselle, joka oli selvästi paitsi purettu varusteista, myös harjattu puhtaaksi. Tietenkin. Hevosta ei hoidettaisi vain puolittain Rosings Parkissa. ”Mitä ihmettä me teemme omistajasi kanssa. Välillä siihen luupäähän ei tunnu uppoavan mikään”, hän jutteli hevoselle liu’uttaessaan kättä kiiltävällä karvapeitteellä. Jaloissa ei tuntunut mitään, mistä huolestua, ja kaiken kaikkiaan hevonen oli hyväntuulinen ja terve. Ei siis pienintäkään syytä huoleen.

Amadeus hamusi naisen taskujen seutua ja pyörähteli ympäri karsinassa. Brian kulki pian ohi Besserwisserin kanssa, vieden orin karsinaansa.

”Olen pahoillani poika, tämän takin taskuissa ei ole nameja”, nainen pahoitteli hevoselle. Huomatessaan ohikulkevan miehen, hän taputti Amadeuksen lapaa ja livahti ulos karsinasta. Suljettuaan oven huolella, hän lähti harppomaan Besserwisserin karsinalle keräten jokaisella askeleella enemmän synkkää raivoa olemukseensa. Hän harvoin suuttui, mutta kuultuaan, mitä Brian oli tehnyt - tai mihin mies oli ollut osallisena -, oli helppo antaa ärtymyksen ja pettymyksen suoristaa selkää ja terävöittää pisamaisten kasvojen piirteitä, kun nainen lähestyi miestä kuin myrskyn merkki.
”Olisi mukava sanoa, että on ilo nähdä sinua taas, mutta minä en valehtele”, Caitlin totesi pysähtyen orin karsinalle. ”Mitä ihmettä oikein ajattelit, Brian?” Kysymys saattoi kuulostaa petollisen pehmeältä, mutta taakse kätkeytyvää terästä ei voinut olla tuntematta.

Brian tunnisti naisen äänestä sen petollisen pehmeyden. Hän vilkaisi Caitlinia, enemmän kuin hämmentyneenä.
"Mitä sinä täällä? Ja milloin ajattelin?"

”Tulin tänne olemaan se ystävä, jota Artemis tarvitsisi sinusta. Kun sinä et kerran siihen pysty”, hän totesi tuli vihreissä silmissä leimuten. Hän ei huutanut, hän ei kironnut, mutta viesti tuli selväksi. Hän ei ollut iloinen. Sen jos minkä ympärille säteilevä synkkä energia kertoi, sillä yllättäen monet käytävällä kulkevista kääntyivät ympäri jättäen käytävän autioksi jäljessään. Hänen tielleen ei haluttu osua.
”Kävikö pienessä mielessäsikään, miltä se tuntui Artemiksesta, kun hän erosi vastikään ja sinä jo liehittelet hänen entistään?”

"Minä en liehitellyt ketään. Keskustelin vain. Ja hän ei varsinaisesti ole ansainnut ystävää sen jälkeen mitä teki minulle, kiitos vain." Brianilla ei ollut mielenkiintoa olla nyt olkapäänä irlantilaiselle.

”Kumma kyllä tapanasi ei ollut koskaan keskustella minun kanssani siihen sävyyn”, Caitlin vastasi hetkeäkään epäröimättä. Jos Artemis sanoi Brianin flirttailleen Veronican kanssa, hän uskoisi siihen.
”Oikeasti? Sinä kannat kaunaa siitä, että menetit säätösi? Ihan kuin sinulla ei olisi ollut niitä enemmän kuin minkä laskemiseen sormet riittävät. Onko tämä oikeasti sen arvoista, että heität hukkaan vuosien ystävyyden? Sellainen ystäväkö sinä olet? Heti kun asiat eivät mene sinun mielesi mukaan, käännät selkäsi ja häivyt?”

Brian veti syvääm henkeä.
"Olen. Olen juuri sellainen mies, joka ei aio sietää sitä suurta nokkaa omissa asioissaan. Kun ne eivät hänelle kuulu. Piste." Keiko oli ollut enemmän kuin säätö, kiitos vain.

”Hän on ollut sinulle hyvä ystävä vuosia. Olet säälittävä mies, Brian”, nainen pudisti päätään pettyneenä. ”Pysy kaukana hänestä. Artemiksen on parempi olla ilman sinun myrkyllistä vaikutustasi.” Hän kääntyi kävelläkseen ulos tallirakennuksesta veri kiehuen. Hän oli niin pettynyt, ettei löytänyt raivoltaan sille sanoja. Brian, jota hän oli pitänyt ihan kunnon miehenä, valitsi satunnaisen hoitonsa ystävänsä yli. Veronica, jonka hän oli kutsunut Artemiksen mukana häihinsäkin, osoittautui pikkusieluiseksi kusipääksi. Miksi, miksi, ihmiset Artemiksen elämässä olivat niin kammottavia?
”Helvetti sentään”, nainen kirosi tallipihalla uloshengityksen mukana. Hän nojasi tallisiiven seinään, sulki hetkeksi silmänsä ja kasasi ajatuksiaan. Hän ei voisi mennä takaisin Artemiksen luo täynnä synkkää raivoa, sillä se ei auttaisi miestä lainkaan. Kun Caitlin aukaisi silmänsä, kiinnitti hän huomiota klassiseen urheiluautoon. Hän tiesi ainoastaan yhden ihmisen, joka ajoi punaista Ford Mustangia vuodelta -67. Veronica. Caitlin suoristautui ja marssi parkkipaikalle, koputtaen päättäväisesti kuljettajan oveen. Veronica rullasi ikkunan auki pyyhkien pahimmat kyynelten jäljet poskiltaan. Caitlin aukaisi suunsa, eikä hetkeen sitä sulkenutkaan.
Viisitoista minuuttia myöhemmin päättäväinen irlantilainen marssi tallikäytävän läpi päänsä painanut englantilaisnainen kannoillaan. Veronican poskia punoitti edelleen häpeästä, eikä hän tiennyt, milloin herttaisesta, kömpelöstä morsiamesta oli kuoriutunut sellainen… Luonnonvoima. Hän olisi henkilökohtaisesti ollut valmis syyttämään Saksaa, jossa Caitlin oli ainakin hänen muistinsa mukaan asustanut. Punapää aukaisi neuvottelutilan oven ja astui peremmälle.
”Artemis”, hän kutsui ovelta, ”eräs tahtoisi puhua sinulle.” Hän viittasi Veronicaa astumaan sisälle huoneeseen, eikä yleensä niin vahvatahtoinen ja ylpeä englantilaisnainen laittanut vastaan astuessaan näkyviin pää painuksissa.

"Pysyn, ihan mielelläni. Ei hän ole yhtään sen parempi." Brian mutisi laskiessaan Vichyn satulan telineeseen.
Artemis oli miltein nukahtanut neuvotteluhuoneen sohvalle, tajuamatta edes ihmetellä mikä Caitlinilla kesti. Naisen äänen kuullessaan hän nousi istumaan, Veronican nähdessä olemus jäätyi, palaten kolme vuotta taaksepäin.
"Ei halua."

”Artemis”, Caitlin vetosi, vaikka teräksinen äänensävy saikin nimen kuulostamaan enemmän käskyltä. ”Kuuntele.” Hän ei tulisi paimentamaan miehen elämän sotkeneita ihmisiä enää uudestaan, joten Veronica, joka oli saanut kunnon ryöpytyksen jo häneltä, saisi ilmaista asiansa tässä ja nyt.
”Odotan ulkopuolella. Auta armias jos kuulen yhtään huutoa, tulen sisään ja roikotan teitä molempia korvista”, nainen totesi ennenkö kääntyi kannoillaan, asteli ulos huoneesta ja sulki oven perässään. Veronica nielaisi.
”Hän on pelottava, kai tiedät sen?” Nainen sanoi lähes heiveröiseksi luettavalla äänellä. Itku oli karhentanut kurkun, eikä ääni tuntunut kulkevan lainkaan. Hän ei halunnut edes kuvitella, miten pahasti hän oli onnistunut levittämään meikkinsä itkiessään autonsa turvissa, mutta ehkä sillä ei ollut tässä kohtaa väliä. Nainen nielaisi uudemman kerran.
”Olen pahoillani, Artemis. Käyttäydyin erittäin törkeästi sinua kohtaan.”

Mies ei vastannut mitään. Hän ei ollut enää kuuntelemassa naista. Tuo saisi painua hänen puolestaan helvettiin.
"En." Mies ei pelännyt Caitlinia. Hänen ei tarvinnut, sillä ironisesti hän oli pysynyt aina naisen paremmalla puolella.
"Ja minä sinua. Näin, puhuimme, pyysimme anteeksi. Voimme siis olla jatkossa kuin ventovieraat toisillemme, näkemiin."

”Onnekas”, Veronica mutisi hiljaa uloshengityksen mukana. Hän ei ollut pelännyt elämässään aiemmin kuin isäänsä, mutta viimeisen vartin aikana punapäinen luonnonvoima oli lunastanut paikkansa hyvin lyhyellä listalla.
”Tahdoin satuttaa sinua, siksi käännyin Brianin puoleen. Hänessä ei ole mitään edes etäisesti kiinnostavaa, mutta tiesin, että se satuttaisi sinua, joten tein niin ja olen siitä todella pahoillani”, Veronica roikotti päätään häpeänpuna poskilla poltellen. Caitlinin sanat soivat edelleen korvissa. ”Ymmärrän, ettet tahdo nähdä minua, joten tuota, minä, umm, lähden matkalle. Pitkälle matkalle.” Hän vilkaisi ovea kohden voimatta katsoa miestä silmiin ja harkitsi poistuvansa tilasta.
”Olen pahoillani, että tämä päättyi näin.”

Jos Artemis oli aiemmin osannut pitää kaiken kurissa, niin ei enää. Veronica vain veti pohjan... Kaikelta. Aivan kaikelta. Tämän takia hän oli vältellyt suhteita.
"Luulet että se helpottaa?" Ääni ei ollut sarkastinen tai terävä kuin viulunkieli. Se oli yllättävän pehmeä.
"Ei se auta, että katoat muualle. Minun on vain opittava elämään tämän kanssa. Ei sinun tarvitse mihinkään paeta. Kyllä minä vielä opin siihen että ajoin sinut pois."

Veronica puri huultaan pitäen itkuisen katseensa neuvottelutilan lattiassa mieluummin kuin miehessä, joka puhui hänelle. Hän ei tiennyt, miten käsitellä tunteita, jotka velloivat sisällä, joten hän vuoroin rypi itsesäälissä ja vuoroin purki pahaa oloaan ulospäin.
”Olen pahoillani, etten voinut jäädä”, nainen vastasi ääni väristen. ”Se ei ehkä auta sinua, että lähden hetkeksi, mutta se auttaa minua. Minä tarvitsen hetken aikaa koota itseni uudestaan, ennenkö pystyn kohtaamaan sinut ja käyttäytymään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.”

"Olisit voinut." Mies totesi tyynesti. Mitä sitä muuksi muuttamaan?
"Ja voisit edelleen. Jos haluaisit." Hän oli idiootti. Kaiken jälkeen hän antoi ymmärtää että olisi edelleen voinut olla naisen kanssa. Itselunnioitusta mies, itsekunnioitusta.
"Olet rakas. Ja tulet olemaan, olit missä tahansa." Tai kenen tahansa, mutta se pisti liikaa sieluun, edes ajatuksena.

Veronica pudisti päätään katse lattiassa. Hän ei voinut, mutta miehen tarjous särki sydämen. Hän oli tehnyt parhaansa satuttaakseen miestä, ja silti Artemis oli valmis ottamaan hänet takaisin. Se oli varmasti pyyteettömintä rakkautta, mitä hänelle oli koskaan tarjottu, ja hän joutui kävelemään pois. Universumilla oli kiero huumorintaju.
”En voi, Artemis”, hän sanoi sydän särkyen. Yksinäinen kyynel valui punoittavalle poskelle. ”Sinä myös. Pidä itsestäsi huolta.”

"En valehtele, en pidä." Mitä sitä turhaan lupaamaan että pitäisi itsestään huolta, kun poskipäistä sai haavoja jo viikon jälkeen? Tai ainakin olisi voinut saada. Mies romahti istumaan, vailla voimia kävellä edes autolleen. Kun oli menettänyt uransa ja suhteen alle kahden vuoden aikana, hän halusi luovuttaa.

Veronica nielaisi. Hänen teki mieli vaatia, että Artemis pitäisi itsestään huolta, mutta hän oli menettänyt oikeutensa pyytää mieheltä yhtään mitään sillä hetkellä, kun oli kävellyt ulos asunnon ulko-ovesta. Nainen huokaisi raskaasti ja kääntyi astellen ovelle. Hän tarttui ovenkahvaan, mutta pysähtyi.
”Se ei ollut sinun syytäsi”, hän kuiskasi hiljaiseen neuvotteluhuoneeseen ääni särkyen. Hän rykäisi aukaistakseen kurkkuaan, jotta saisi äänensä kantamaan. ”Minä en lähtenyt, koska en rakastanut sinua, tai koska toimit vastoin pyyntöäni. Minä lähdin, koska minä en voi olla sitä, mitä sinä haluat. Voin rakastaa sinua tästä ikuisuuteen, mutta en voi koskaan mennä kanssasi naimisiin. Tai kenenkään kanssa.”

Se oli ehkä typerintä mitä Artemis oli koskaan tehnyt. Hän väänsi jo univajeesta nuutuneen kehonsakin ylös, astellen naisen luo.
"Älä mene kanssani naimisiin." Aivan kuin se olisi ollut niin yksinkertaista.
"Mutta jos voit kuvitella jääväsi siihen asti kun seuraavan kerran käyn hermoillesi ja olen ylimielisin tapaamasi kusipää, niin jää."

Veronica kääntyi hitaasti miehen puoleen. Hän kurkotti koskettamaan pitkillä sormillaan miehen poskea ja pudisti surullisena päätään.
”Voi Artemis”, hän huokaisi kyyneleen valuessa poskelle, ”en voisi. En voisi pyytää sinua tyytymään johonkin, mitä et tahdo.”

"Olisitko kiltti kertomatta mitä haluan?" Mies pyöräytti vihreitä silmiään. Ne näyttivät siltä että vielä joskus tummat silmänaluset nielaisisivat ne.
"En pyytäisi, jos haluaisin sitä vain statuksen takia. Pitäisin mieluummin kuitenkin sinut, ilman avioliittoa."

Veronica niiskaisi.
”Mutta sinä tahdot mennä naimisiin. Luopuisitko siitä todella minun tähteni?” Hän kysyi pudistaen pienesti päätään. Kenenkään ei kuuluisi joutua luopumaan jostakin sen tähden, ettei parisuhteen toinen puoli osannut tehdä kompromisseja.

"Sinun kanssasi. En sen takia, että olisin naimisissa. Veronica, selitän tätä sinulle kolmatta kertaa." Mies hymähti vaisusti. Nyt oli huono aika valittaa naisen järjenjuoksusta.
"Jos se ei ole sinulle vaihtoehto, voin luopua siitä. Jos se vain tarkoittaa että sinä et pakota minua luopumaan meistä. Ainakaan vielä. Ehdin kyllä käymään hermoillesi vielä."

Nainen puri huultaan pohtiessaan, mitä mies sanoi. Hän ymmärsi, mitä sanat tarkoittivat, mutta hän ei ollut varma, luottiko omaan ymmärrykseensä. Hän ei ollut tottunut siihen, että kukaan uhrasi mitään hänen vuokseen. Ellei Gabriellea laskettu. Ystävä oli aina valmis näkemään vaivaa sen eteen, että hänen oli hyvä olla, tarkoitti se sitten sängyn petaamista sohvalle tai pizzaa lounaaksi.
”Minä en”, Veronica aloitti, mutta puri huultaan kun ei tiennyt, miten jatkaa. Hän mietti asiaa uudemman kerran ja veti syvään henkeä. ”Olen pahoillani kaikesta, mitä sanoin ja tein. Saanko anteeksi?”

"Saat." Hän oli hieman epäluuloinen sen suhteen, oliko nainen silti kävelemässä ovesta ulos. Tuosta ei tiennyt.

”Kiitos”, nainen kuiskasi pyyhkäisten kyyneleen poskeltaan. Helpotti tietää, ettei hänen typeryydestään kannettaisi kaunaa. ”Siinä tapauksessa olisin erittäin iloinen, jos voisimme kuvitella, ettei viimeistä kymmentä päivää koskaan tapahtunutkaan”, Veronica naurahti vetisesti.

Varovasti hujoppi irlantilainen veti naisen halaukseen, silittäen tuon selkää. Mieli teki sanoa ettei niitä olisi tapahtunut jos nainen olisi sanonut äskeisen heti.
"En imartele sinua, mutta tiedostatko olevasi julkisella paikalla ja näyttäväsi pandalta, V?"

Veronica hautasi kasvonsa pitkän miehen kaulansyrjää vasten ja hengitti väristen tuttua tuoksua. Hän meinasi alkaa itkeä uudestaan silkasta helpotuksesta. Tuntui, kuin hartioita viimeisen viikon painanut mahdoton taakka olisi nostettu kerralla pois.
”Epäilin sitä”, hän naurahti vetisesti haluttomana irroittamaan otettaan miehen selästä. Hän ei tahtonut päästää irti siinä pelossa, että Artemis katoaisi hänen ulottuviltaan. ”Kömpelö ystäväsi ei varsinaisesti tarjonnut suklaata ja halauksia.”

Artemis piti naista lähellään juuri niin kauan kuin tuo halusi tulla pidellyksi. Hänellä ei ollut kiire.
"Ihanko totta? Hän on yleensä niin lempeä." Mies vastasi hymyillen vaisusti.

Veronica ei ollut lähdössä mihinkään.
”Olen pelännyt eläessäni yhtä ainoaa ihmistä. Nyt heitä on kaksi”, nainen nielaisi ja naurahti vaisusti. ”Ei hän sattuisi pitämään merkkilaukuista? Tai kenties kengistä?” Hän ostaisi mielellään itsensä takaisin Caitlinin hyvälle puolelle, jos vain mahdollista. Naisen mustalla listalla ei ollut ollut mukavaa.
”Minulla oli sinua niin ikävä”, nainen tunnusti rutistaen miestä hetken tiukemmin, ennenkö huokaisten laski irti ja nojautui kauemmas voidakseen katsella miehen kasvoja. Hän kohotti kätensä reunustamaan Artemiksen kasvoja ja silitteli peukaloillaan miehen poskia. ”Rakastan sinua.” Hän ei ollut pystynyt sanomaan sitä suoraan kertaakaan heidän yhdessäolonsa aikana, mitä oli kestänyt jo lähes vuoden, mutta nyt sanat karkasivat kieleltä kuin vahingossa.

"Nohnoh. Ja tuskin, Caitlin hukkaa niin paljon asioita, että kallis laukku olisi tuhlausta." Artemis rutisti naista tiukemmin, päästäen tuon hieman kauemmas itsestään.
"Rakastan sinua." Miehen hymy näytti niin paljon kolkommalta, kun kasvoja kehysti mustat hiukset. Luonnollinen väri pehmensi miehen piirteitä niin paljon.

Veronican kasvoille leviävä hymy oli mitä aidoin ja lämpimin, kun hän kuuli miehen toistavan saman takaisin hänelle. Tältäkö sen kuului tuntua? Lämpö levisi sisuskaluihin ja hän tunsi yllättävää intoa nauraa kuplivasti. Tukahduttaakseen moisen mielihalun, nainen nousi varpailleen korkokengillään tasapainotellen ja painoi pehmeän suudelman miehen huulille.
”Oliko sinun pakko mennä värjäämään hiuksesi?” Hän huokaisi vetäytyessään suudelmasta ja pyöritteli yhtä mustaa hiuskiehkuraa sormissaan. ”Näytät niin paljon vanhemmalta ja kalpeammalta. Musta ei pue sinua.”

Miestä ei paljon naurattanut, mutta hän oli heistä muutenkin se vakavampi. Hän suuteli naisen huulia pehmeästi, suoristautuen tuhahduksen saattelemana.
"Näytän siltä mitä olen katsonut 21 vuotta peilistä. Vanha, kärttyisä ukko."

Veronica pyöräytti silmiään.
”Värinpoistoon siitä”, hän kannusti huvittuneena. ”Vielä ei ole sinun aikasi näyttää Michael Jacksonilta.” Hän pyyhkäisi toisella kädellään poskiaan vaikka epäili, ettei se paljoa korjannut levinneiden meikkien tilannetta.
”Minun täytyy käydä pesemässä kasvoni. En voi näyttää näin pandalta koko päivää”, nainen huokaisi, vaikka ajatus neuvottelutilasta poistumisesta ei erityisemmin houkutellut.

"En ole menossa." Mies vastasi pehmeästi. He voisivat tapella tästä myöhemmin.
"Käy. Varo ettei caitlin syö sinua."

Nainen siristi silmiään.
”Tämä keskustelu ei ole ohitse”, hän totesi, ennenkö kurkotti painamaan pikaisen suukon miehen huulille. Hän kääntyi poistuakseen huoneesta ja suunnisti suorinta tietä pukuhuoneisiin, joskin soi ohikulkeissaan varovaisen, tunnustelevan hymyn punapäälle, joka seisoi sivummalla kai vahtimassa, ettei kukaan erehtyisi pyrkimään neuvotteluhuoneeseen.
”Oletko vielä hengissä?” Caitlin kysäisi kurkistaen neuvotteluhuoneeseen, kun Veronica oli kadonnut näkyvistä.

Artemis lysähti uudelleen istumaan. Hän vilkaisi Caitlinia, hymähtäen vaisusti.
"Olen. Taisin löytää uuden sadomasokismin tason."

”Oh?” Nainen henkäisi kysyvästi ja astui peremmälle huoneeseen. Hän kulki sohvan luokse ja istahti itsekin alas. ”Kuinka niin?”

Mies hieraisi kasvojaan. Hullua tämä oli.
"Pyysin häntä jäämään."

Caitlin siristi silmiään päätään kallistaen.
”Sinä pyysit häntä jäämään”, hän toisti perässä maistellen sanoja. ”Onnittelut. Olet joko kasvanut aikuiseksi ja oppinut antamaan ihmisille toisia ja kolmansiakin mahdollisuuksia, tai olet rakastunut idiootti. Jompikumpi.”

Mies nielaisi. Hän olisinvoinut vastata jotakin näsäviisasta, mutta ei jaksanut.
"Rakastunut idiootti."

Caitlin odotti hetken, josko miehellä olisi jotakin lisättävää toteamukseensa, mutta kun sitä ei kuulunut, hän antoi leveän hymyn vallata kasvonsa.
”Tervetuloa kerhoon”, hän toivotti naurua äänessään ja kurkotti tönäisemään miehen hartiaa.

Artemis naurahti laiskasti.
"Au. Saan mustelman tuosta vielä." Kunhan kiusoitteli.
"Mitä haluat tehdä tänään Newcastlen hurjassa elämässä?"

”Hanki hieman lihaa luidesi ympärille, ja mustelmiakaan ei tule niin helposti”, nainen virnisti. Hyvähän hänen oli puhua, kun hän oli kävelevä tilkkutäkki erikokoisia ja -värisiä mustelmia.
”Oletko varma, että tahdot viettää päiväsi minun kanssani? En pahastu lainkaan, jos vedät tarjouksesi takaisin. Voin aina luottaa Corinnen vieraanvaraisuuteen ja lainata yhtä kartanon vierashuoneista.”

"Ei. Caitlin, tulit tänne pyytämättä vain koska olin maissa." Hän ehtisi olemaan Veronican kanssa myöhemmin.
"En tosiaan kehtaisi vetää tarjousta takaisin vain koska ongelmaa ei enää ole."

”Tulen aina, jos sille on tarvetta. Olen vain puhelinsoiton päässä”, nainen vakuutti puristaen hellästi miehen käsivartta. Hän tulisi koska tahansa, jos Artemis tarvitsisi häntä, ja avaisi ovensa miehelle mihin vuorokaudenaikaan tahansa.
”Siinä tapauksessa, tahdotko kenties näyttää, miten hienosti Rigoletto on kasvanut?” Nainen naurahti pehmeästi. Huoneen ovi aukesi ja Veronica astui sisään näyttäen huomattavan paljon vähemmän sirkuksesta karanneelta klovnilta, kun oli saanut pestyä kasvonsa. Nainen pyöritteli vaivaantuneena käsiään tietämättä, mitä niillä varsinaisesti tehdä, ja vilkaisi varautuneesti punapäistä naista.
”Voi luoja sentään, en minä pure”, Caitlin nauroi silmät tuikkien. ”Varastan vain miehesi illaksi, mutta lupaan palauttaa hänet huomenna hoiviisi”, hän virnisti, kääntyi vilkaisemaan Artemista ja lisäsi, ”kunhan hän on ensin syönyt jotain muutakin kuin niitä iänikuisia salaatteja.”

"Siis sait valita mitä tahansa ja päätit valita hevosen." Artemis naurahti. Hän ei kyllä voinyt syyttää, hevosvarsa oli hyvin valloittava. Ja ihanan hyväkäytöksinen, ollakseen noin nelikuinen
Hän vilkaisi naisia vuorotellen - ai tuolta Veronica näytti pelätessään jotakuta?
"Ei sinusta tiedä." Artemis kuittasi hiljaa.
"Hetkinen? Kuules nyt. Olen syönyt jopa suklaata. Alan todistaa." Mies pyöräytti silmiään. Vähemmästäkin kuihtui kun unohti juoda ja syödä enemmän kuin kerran päivässä.

”Varsan”, Caitlin korjasi, ”valitsin varsan, en hevosta.” Siinä oli suuri ero. Olisihan hän voinut pyytää miestä juoksuttamaan Amadeusta tai ratsastamaan Zejan, mutta sen sijaan hän tahtoi nähdä nelikuisen varsan, jolle kuvat eivät koskaan tehneet oikeutta.
”Oles nyt”, nainen torui. Hän ei ollut taipuvainen puremaan, ellei sille annettu hyvää syytä. Tänään muutamalle tiukemmalle sanalle oli ollut tarvetta, joten hän oli toimittanut viestinviejän virkaa. ”Hienoa, siinä tapauksessa voimme hyvin käydä hakemassa noutoruokaa, joka ei ole salaattia tai pastaa”, Caitlin virnisti.
”Sen kun näkisi”, Veronica hymähti huvittuneena. ”Laitan huomenna viestiä kun lähden töistä?” Nainen ehdotti vilkaisten miestä pehmeyttä katseessaan. Ehkä hänen pitäisi jättää Artemis ystävänsä seuraan, joka oli tullut tänne… niin, mistä asti? Hänen täytyisi udella sitäkin huomenna.

"Varsa on hevonen myös." Artemis korjasi pehmeästi. Hän nousi ylös, ollen valmiina viemään entisen kollegansa alas ja katsomaan touhukasta hevoslasta.
" nyt sitten te kaksi." Mies murahti.
"Laita vain. Pääsen itse jo kahdelta"

”Varsa on varsa”, Caitlin väitti vastaan naurua äänessään. Hevosia oli ympärillä jatkuvasti, mutta varsat olivat harvinaista herkkua.
”Selvä”, Veronica nyökkäsi, ”nähdään huomenna.” Hän poistui tilasta suunnistaen suorinta tietä portaille ja autolleen, jotta pääsisi vihdoin kotiin. Caitlin virnisti leveästi.
”Lähdetään katsomaan Rigolettoa. Se näyttää kuitenkin kymmenen kertaa suloisemmalta kuin kuvissa.”

Artemis hymähti laiskasti, astellen alas. Joskus hän olisi antanut mitä tahansa sen tallityöntekijän kyvystä olla näkymätön. Edes hän ei nyt muistanut miehen nimeä kun tuo ei ollut hänen näkökentässään. Kaksikon tarhalla mies pysähtyi, hymyillen. Polly ravasi ihmisten luo, varsan tullessa viiveellä perässä.
"Siinä. Pikku palani täydellisyyttä. Toistaiseksi."

Caitlin kohotti kättään tervehdykseksi muutamalle ohikulkijalle ja nyökkäsi sitäkin useammalle, kun suunnisti tallin läpi Artemiksen rinnalla. Hän ei edes koettanut estää ihastunutta huokaustaan, kun Rigoletto seurasi emäänsä tarhan laidalle.
”Voi mikä suloisuus”, hän henkäisi ojentaen kätensä Pollylle haisteltavaksi. ”Sillä on ihan kiitettävästi lennokkuutta askeleessaan, sinähän leivot siitä vielä kouluratsunkin itsellesi”, nainen virnisti. Ehkä ei. Rigoletto olisi suuri nimi estekentillä. Kymmenen vuoden päästä.

Läsipäinen ja herasilmäinen varsa tuntui olevan täynnä energiaa ja vaati suorastaan huomiota. Se sai varsan omistajankin nauramaan.
"Älä edes vitsaile. Ja tarvitseehan estehevonenkin hyvät liikkeet. Tai ne ainakin auttavat."

”Totta kai”, Caitlin myöntyi hyväntuulisesti ja ojensi kättään varsaakin kohden. ”Se on melkoinen sydäntensärkijä”, hän hymähti ihaillessaan ruunikkoa varsaa. Rigoletto näytti siltä, miltä hevosvarsan kuului näyttää - tasapainoiselta, ryhdikkäältä ja pitkäkoipiselta.
”Ai niin”, nainen irvisti pienesti, ”saatoin ehkä käskeä Briania painumaan helvettiin. Kenties. Ihan pikkiriikkisen.”

"Se onkin." Yllättäen varsa oli opetettu käyttäytymään sen puitteissa, mitä nyt hevoslapselta saattoi vaatia. Mies hymyili pehmeästi, antaen sen sulaa pois irlantilaisratsastajan mainitsemisen myötä.
"turhaan."

”Epäilemättä”, Caitlin hymyili varsalle. Hän ei lainkaan ihmettelisi, jos ihmiset ohikulkeissaan pysähtyivät katsomaan varsan puuhia. Hän ainakin olisi pysähtynyt. Hän tosin pysähtyi tervehtimään muitakin hevosia, joten ehkä häntä ei laskettu.
”Anteeksi”, hän totesi vielä. Ihan vain siltä varalta, että Brian vihoittelisi hänen takiaan Artemikselle vieläkin enemmän. Toivottavasti ei.
”Meinaatko pitää Rigoletton täällä, kun se vieroitetaan, vai oletko katsellut jotakin pihattoa tai laidunta, mihin lähettää se kasvamaan?”

"Ei se mitään." Brian tuskin voisi olla vihaisempi. Niin kauan kuin mies ei kostanut sitä hevosille, Artemis oli päättänyt antaa sen ollam
"Ensi keväänä se saa lähteä laitumille heti kun vain voi. Ja palata niin myöhään syksyllä kuin mahdollista. Talvi opetellaan olemaan ja sama uudelleen." Ainakin hän toivoi että se auttaisi hevosta kehittymään täysipäiseksi.

”Kuulostaa hienolta suunnitelmalta”, Caitlin nyökkäsi. Niin hänkin olisi tehnyt. Hevosenalut oppivat parhaiten olemaan, kun pääsivät omanikäiseensä seuraan rellestämään.
”Eiköhän Rigolettosta kasva vielä kelpo kilparatsu. Helppo käsiteltävä ja lahjakas radalla, eikö sitä jokainen toivo?” Hän naurahti lauseensa lopun. Siinä olisi toivomista kerrakseen, mutta oikeaoppisella ja johdonmukaisella käsittelyllä varsasta kuoriutuisi varmasti täyspäinen hevonen, joka ei säheltäisi turhia.

"Hyvä hevonen saa olla vaikea." Ainakin hän oli sanojensa mittainen mies, omistettuaan Hookim ja nyt Vichyn.
"Mennäänkö hakemaan sitä ruokaa?"

”Saahan se, mutta elämä on paljon helpompaa kaikille, jos hyvä hevonen on myös helppohoitoinen”, Caitlin naurahti. Hän kiitti jatkuvasti onneaan siitä, miten hyväntuulisesti Remona suhtautui elämän myllerrykseen. Tamma oli puhdasta timanttia, jos häneltä kysyttiin.
”Mennään”, hän nyökkäsi, taputti vielä Pollyn kaulaa ja veti sitten kätensä pois aitauksesta. ”Mitä mielesi tekee? Salaatti tai pasta ei ole vaihtoehto”, hän virnisti.

Mies huokaisi raskaasti. Caitlin oli ottanut asiakseen kiusata häntä.
"Pihvin. Mennään."

Kyllä, nainen oli ehdottomasti ottanut sen asiakseen. Hän ei ollut voinut kiusata miestä paljoakaan tuon käydessä Lontoossa, joten nyt oli hyvä tykittää senkin edestä.
”Loistava vastaus”, Caitlin naurahti ja tönäisi kevyesti Artemiksen hartiaa. ”Tässähän saa ihan olla ylpeä sinusta.”

"Kasviksilla ja salaatilla." Artemis ei tosiaan ottaisi perunoita.
"mutta kiitos ylpeydestäsi."

”Silti parempi kuin pelkkä salaatti”, Caitlin naurahti lämpimästi. Hän todellakin olisi ylpeä Artemiksesta, niin monestakin syystä. ”Sinäkö majailet nykyään Newcastlessa ihan pysyvästi?”

"Pysyvästi. Vaihdoin Aidenin kanssa asumuksia." Äänessä kuului selvästi hienoinen epäilys.

”Kai se muuttaminen niinkin käy”, Caitlin hymähti. ”Oletko viihtynyt Newcastlessa?”

"Ihan hyvin." Sille oli syynsä miksi Aiden oli sitä veljeltään pyytänyt.
"Aiden halusi vaihtaa ja minulla ei ollut syytä sanoa ei.:

”Hienoa”, Caitlin nyökkäsi. Hyvä, että ystävä viihtyi uudessa asunnossaan. ”Miten koirasi voivat?”

"Hyvin. Raisa on edelleen yhtä pöljä kuin ennenkin." Sergei onneksi edistyi suojeluviettinsä kanssa.

”Sinä se sitten keräät suloisia eläimiä lähettyvillesi”, hän virnisti. ”Soitanko taksin, vai oletko autolla?”

"Auto on täällä. Joudut ajamaan." Artemiksen kortti oli edelleen katkolla

”Eipä se haittaa”, hän naurahti. Hän oli harkinnut hetken autolla lähtemistä pohjoiseen, mutta päättänyt jättää auton parkkiin kotipihaan, sillä junat kulkivat nopeammin. ”Oliko mielessäsi jotain tiettyä paikkaa, josta haluat hakea ruokasi?”

"Yksi paikka." Yllättäen mies ei halunnut ruokaansa mistä tahansa. Hän istui autoon, painellen osoitteen kosketusnäytöllä varustettuun auton navigaattoriin.
"Noin."

”Niinpä tietysti”, Caitlin naurahti istahtaessaan kuskin paikalle. Hän joutui vetämään kuljettajan penkkiä eteenpäin - kuinka pitkä miehen avustajakin oli? -, ennenkö koki olonsa mukavaksi ratin takana.
”Haluaisitko kehitellä minulle ja Remonalle hieman lisää vaihtelevia estetreenejä?” Nainen kysäisi hyväntuulisesti. Hän ei koskaan kieltäytyisi uusista harjoituksista, jos Artemis vaan jaksaisi väkertää hänelle ohjeet ja lähettää ne.

"Voin tehdä. Joko olette kyllästyneet?" Mies ei voinut olla hymyilemättä hieman. Hän veti turvavyön kiinni ja katsoi naista hetken.
"... Minusta tulee setä."

”Ei, mutta en halua kangistua kaavoihin”, nainen virnisti. Harjoitukset olivat antaneet mahdollisuuden menestyä Göteborgissa. Kolme toista sijaa piristivät huomattavasti mieltä.
”Vau, onnea!” Caitlin toivotti lämpimästi. ”Deirdreäkö tässä sopisi onnitella myös?” Olihan nainen mennyt vastikään naimisiin.

"... Aidenia." Mies vastasi hiljaa.
"Sille on syynsä miksi vaihdoimme."

Caitlin kohotti kulmaansa. Aidenia? Hän ei edes tiennyt, että mies tapaili ketään.
”Täytyypä muistaa onnitella kun seuraavan kerran satun häntä näkemään”, Caitlin totesi pieni hymy huulillaan. ”Hexhamin talosi on kyllä varmasti ihana paikka kasvattaa lapsi.”

"Älä. En tiedä pitäisikö ennemmin ottaa osaa." Onneksi pikkuveli sentään kantaisi vastuunsa.

Caitlin vilkaisi yllättyneenä Artemista, ennenkö palautti huomionsa hiljaiseen maantiehen.
”Miten niin? Eikö tämä ole iloinen asia?”

"En tiedä. Hän on tapaillut Douglasia vasta hetken ja... Niin." Mies huokaisi raskaasti.
"Toivoin ehkä vähän erilaista tapaa hänelle perustaa perhe "

”Mmhmm”, nainen mutisi nyökytellen päätään. Ei ihme, ettei hän ollut kuullut Aidenin naisystävästä aiemmin. ”Onko hän sinusta onnellinen?” Sehän siinä kai tärkeintä oli. Niin kauan kuin Aiden oli tyytyväinen tilanteeseen, ei kai kenelläkään ollut sen suurempaa hätää.

"Kai?" Artemis kohautti olkiaan.
"En tiedä. Luulisin. Paniikki on ehkä parempi sana."

”No se nyt kuuluu asiaan joka tapauksessa”, Caitlin naurahti. ”Sisareni oli paniikissa vielä toisenkin poikansa kohdalla. Mukamas mikään ei ollut valmista ja elämäntilanne ei sopinut. Ihmiseksi, joka työskentelee hätäensiavussa traumaosaston johdossa, hän todella onnistui panikoimaan raskauttaan.”

"Voi luoja. Aiden lähinnä pelkää itseään. Hän niin nuori." Kymmenen vuotta nuorempi pikkuveli pelkäsi ettei olisi hyvä isä.

”Siinä ei auta kuin tehdä parhaansa”, Caitlin totesi. Hän oli jälleen varsin kiitollinen siitä, ettei ollut koskaan joutunut moisen tilanteen eteen. Hänelle riitti Mein kanssa kommunikoinnin haasteet ja äitipuolen rooliin sopeutuminen.

"Aiden on onneksi meistä kolmesta paras siihen." Deirdre sitten. Artemis itse ei ikinä.

”Enpä tiedä, hyvinhän sinä olet pärjännyt eläinvauvojen kanssa”, Caitlin virnisti toispuoleisesti. Hän kiihdytti suuremmalla maantiellä vilkaisten silmäkulmastaan ystävää. Ehkä hän ei kiusaisi aiheesta enempää.

"Eläimet ovat eri asia. Caitlin, kuvittele nyt minut isänä. Olisin hirveä, painostava vanhempi." Mies huokaisi raskaasti.

”Enpä tiedä”, nainen vastasi pohtien, ”tiedostat itse sen olevan ongelmasi, joten todennäköisesti pyrkisit tekemään kaikkesi, jotta et olisi painostava vanhempi.”

"Ja silti olisin tai sitten en antaisi hyvää esimerkkiä lapselle." Artemis hymähti.
"Ja kuvittele hetki V äitinä."

”No se nyt onkin sitten aivan toinen tarina”, Caitlin nauroi lämpimästi ajatellessaan ylpeää englantilaisnaista vanhempana. Kenties olisi parempi, ettei yksikään lapsi joutuisi keskelle sitä parisuhdetta.

"Sitä minäkin." Artemis naurahti käheästi, kaivaen lompakkoaan esiin kun he lähestyivät Newcastlea.

”Miten onnistuitkin löytämään sellaisen naisen”, Caitlin pudisti huvittuneena päätään naurahduksen karatessa huulilta. Hänen olisi pitänyt painostaa ystävää uusille treffeille.
”Mutta ilmeisesti saitte sovittua edes jotakin, kun minun ei tarvinnut tulla repimään kenenkään korvia”, nainen puhahti hyväntuulisesti. Hän olisi tehnyt sen, ilman hetkenkään haparointia, mutta hyvä ettei moiselle ollut ollut tarvetta. Hän hidasti navigaattorin varoittaessa määränpään lähestymisestä, ja nähdessään sopivan kolon kadun varrelle parkkeerattujen autojen välissä, pysäköi Artemiksen auton siivosti kadun varteen.

Mies pyöräytti kevyesti silmiään.
"Saimme. Etkö luota meihin?" Ei tietenkään luottaisi. Mies ei itsekään luottanut.

”En varsinaisesti”, Caitlin nauroi. ”Jos minä olen huono parisuhteiden kanssa, en tiedä mitä te kaksi olette.”

"Auttamattoman surkeita." Mies kuittasi nauraen. He olivat naurettavan surkeita suhteissaan.

”Sinäpä sen sanoit”, hän nauroi astuessaan sisään miehen valitsemaan ravintolaan. Listalta oli nopea valita herkulliselta kuulostava pihvi lisukkeineen, ennenkö hän vilkaisi miestä. ”Mukaan?” Hän varmisti. Mistäs sitä ikinä tiesi, vaikka Artemis olisi yllättäen löytänyt suuren innon ulkona syömiseenkin. Hän kuitenkin epäili sitä.

"Tietysti sanoin." Mies tilasi ruuan itselleen, hymyillen hieman. Hän tilasi itselleen ruoan, nyökäten Caitlinille.
"Todellakin."

Caitlin viimeisteli tilauksensa toiveella ruokien pakkaamisesta mukaan otettaviksi ja vilkaisi huvittuneena Artemista.
”Joskus mietin, miten huvittavaa on, että meistä tuli ystäviä. Kuka olisikaan uskonut”, hän virnisti.

"Sinä olit vain itsepäinen, etkä antanut minun olla ja murjottaa."

Caitlin nauroi lämpimästi miehen tuomiolle. Se oli todennäköisesti varsin totta.
”Onneksi olin”, hän virnisti, ”tässähän on jo koettu vaikka mitä, josta ei olisi sopinut jäädä paitsi. Ja tuskinpa ilman sinua olisimme takoneet niin korkeita prosentteja Göteborgista, joten annoit urallenikin sopivan nousujohdanteen.”

"Niin juuri, urasi kannalta vain hait hyötyä. Olisihan se pitänyt arvata." Mies naurahti hiljaa.

”Totta kai. Suunnittelin sitä alusta asti”, nainen naurahti. Jo siitä lähtien, kun hänellä ei edes ollut ollut hevosta. Totta kai. Erittäin uskottava selitys.

"Niin minä epäilinkin." Mies pärskähti vaisusti. Caitlinin kiusaaminen oli mukavaa.

”Jäin kiinni. Mikä kolaus itsetunnolleni”, punapää virnisti. ”Miten selviän tästä?”

"Parempi selvitä. Aikuinen nainen." Artemis vastasi hymyillen. Myt hän oli paremmalla tuulella kuin aikoihin.

”Tätä varten minulla on David”, nainen virnisti. ”Hän pitää huolta, että koen aina oloni oikein arvostetuksi.” Miehen kehuille ei välillä ollut tulla loppua sitten millään.

"Niin juuri. On minulla siinäkin." Caitlin oli selvästi päätynyt nauttimaan miehensä antamista kehuista.

”Yritätkö vihjata, että David kehuu tyhjästä?” Nainen virnisti. Hän tiesi aviomiehensä tekevän juuri niin. ”Sietäisit hävetä.”

"En ollenkaan. Vain että hänen tehtävänsä aviomiehenä on kehua. Minä taas ystävänä annan sinulle elämän realiteetot lautasella." Sitä hän teki kyllä myös niille jotka eivät olleet hänen ystäviään.

”Enkä voisi olla siitä kiitollisempi”, nainen naurahti huvittuneena. ”Pidät jalkani maassa. Arvostan sitä suuresti.”

"Jonkun ne on maassa pidettävä..jos sen myötä vaikka joskus pysyisit niillä." Artemis huomautti naama aivan vakavana.

”En ole kompuroinut tänään kertaakaan!” Nainen puolustautui naurua äänessään. ”Suoriudun kotona portaistakin monta kertaa päivässä.”

"Vielä. Vuorokautta on vielä jäljellä." Mies ystävällisesti muistutti.
"Montako mustelmaa saat niistä viikossa?"

”Kiitos luottamuksestasi”, Caitlin puhahti silmiään pyöräyttäen. Mies tosin oli oikeassa. Hän onnistuisi vielä lentämään naamalleen tänään, jos ei olisi varovainen. ”En ole vaivautunut laskemaan. Syytän aina Remonaa, jos David kysyy mustelmistani”, nainen myönsi nauraen. Hänen säärensä ja käsivartensa varsinkin olivat yhtä erivärisien ja -kokoisien mustelmien kirjomaa aluetta.

"Tehtäväni ei ole luottaa kykyihisi. paitsi kun kyse on ratsastuksesta." Silloin hän luotti naisen kykyyn aina.
"Jos et voi huomenna ratsastaa, saat luvan valmentaa."

”Kuinka rohkaisevaa”, nainen naurahti ja otti vastaan muovipussin, johon kaksi annosta oli pakattu rasioissaan.
”Voin hyvin valmentaa sinua, älä huoli”, hän lisäsi virnistäen ja ojensi muovipussin miehen kannettavaksi. ”Amadeus sitä paitsi hämmentyy aina, kun pohjeavut ovat lähempänä satulahuopaa kuin vatsaa”, hän nauroi tönäisten Artemiksen hartiaa. Mitäs oli tuollainen hujoppi.

Artemis vilkaisi naista.
"Vihjaatko että hevoseni olisi iso?" Olihan se. Etenkin kun orilla oli massiiviset kouluhevosen lihakset. Se alkoi olla oikeasti koko luokassa norsut, ei suinkaan hevonen.

”En vihjaa yhtään mitään. Sanon ihan suoraan, että hevosesi on valtava”, Caitlin virnisti, aukaisi ovet lukosta ja istahti ratin taakse. ”En voi väittää tuntevani oloani kovinkaan kotoisaksi sen selässä. Melkein sama tunne kuin lapsena, kun joku nosti hevosen selkään sen jälkeen kun oli mennyt puoli vuotta poneilla.”

"...Noh noh." Mies nauroi istuessaan autoon. Caitlin ei edes liioitellut, mutta irlantilaismies tunsi olonsa kotoisaksi saksalaissyntyisen jättiläisensä selässä.
"En tiedä sitä tunnetta. Jouduin siirtymään hevosiin melko nuorena, olin jo pitkä lapsi."

”Tietenkin olit”, Caitlin mutisi huvittuneena. ”Minä puolestani olin niin lyhyt, että kelpasin edelleen 19-vuotiaana laukkaradoille harjoitusratsastajaksi”, nainen virnisti. Ehkä hän kelpaisi edelleen, jos oikein koettaisi. Intoa moiseen ei vain riittänyt, ja kenties hyvä niin, kun otti huomioon hänen tapaturma-alttiutensa.

"Kääpiö." Mies totesi hyvin kypsästi. Hän itse kolisteli päällään honkien oksia, joten kai sitä sai olla hieman nyrtynyt? Hevosten löytäminen ei ollut esteratsastajana helppoa, kun oli monille auttamattomasti melko pitkä.
"Varo, Raisa sitten suukottelee sinut litimäräksi."

”Jättiläinen”, nainen vastasi yhtä kypsästi. Olivat hekin kaksi kaverusta.
”Ei se mitään, Raisa saa suukotella. Minulla on vaihtovaatteita mukana”, hän naurahti. ”En tainnutkaan muistaa viikonloppuna mainita, mutta aiomme hankkia pari kissaa Davidin kanssa.”

Artemis nousi parkkihallissa autosta päätään pudistellen.
"Minäkö? En suinkaan." Tuntui ihanalta päästä kotioven taakse ja mies avasikin oven varovasti. Samantien jalkoihin sinkaisi nelikuinen whippetinpentu, jonka perä vispaten odotti saavansa huomiota osakseen.
"Katso nyt."

”Et tietenkään. Olet suorastaan lyhyt, kenties… hollantilaisiin verrattuna”, Caitlin naurahti. Hän lukitsi auton ovet perässään ja ojensi sen jälkeen avaimet Artemikselle, etteivät ne unohtuisi hänen takkinsa taskuun. Ovelle tervehtimään saapunut Raisa sulatti Caitlinin sydämen hetkessä, ja nainen kumartuikin niin reippaasti rapsuttamaan whippetiä, että päätyi istahtamaan lattialle tasapainon pettäessä. Hupsista.
”Voi mikä suloisuus sinä oletkaan”, hän puhahti Raisalle silitellessään touhukasta vinttikoiraa varsin onnessaan.

Artemis vilkaisi ystäväänsä merkitsevästi.
"... Sanoin siitä kaatumisesta." Mies virnisti laiskasti. Raisa hyppi Caitlinin syliin, nuollen naisen naamaa. Onneksi se oli vielä pieni ja pentu.

”Ei tätä lasketa!” Caitlin protestoi nauraen antautuessaan koiranpennun huomionosoituksille leveä hymy huulillaan. Miten ihana pieni otus Artemiksella olikaan kotonaan! Hän nauroi kavutessaan lopulta jaloilleen ja joutui työntämään lempeästi Raisaa pois, ettei whippet jäisi hänen jalkoihinsa. Nainen riisui kenkänsä ja hevosenkarvoja keränneen takkinsa eteiseen, laski viikonlopputarpeet sisältävän kassin olaltaan seinän viereen ja seurasi Artemiksen perässä vilkuillen uteliaana ympärilleen. Näyttipä asunto mukavalta.

Sitä oli remontoitu raskaalla kädellä ennen kuin Artemis oli suostunut muuttamaan. Kaikki oli kauniin harmaan, mustan ja tummanvihreän sävyissä. Mukaan oli lisätty myös hieman valkoista piristykseksi. Hän meni ruokien kanssa keittiöön, alkaen latoa omia lautaselle.
"Raisa! Riittää jo. Sergei, se on Caitlin. Lopeta."

”Sergei vain varmistaa, että se olen todella minä eikä joku, joka vain näyttää minulta”, nainen naurahti vilkaisten varautuneen snautserin suuntaan pikaisesti. Hän ei koskaan viitsinyt jäädä katselemaan Sergeitä turhan pitkäksi aikaa, ettei se vain villitsisi koiran suojeluviettiä, mutta pikainen vilkaisu riitti kertomaan, että snautseri näytti oikein hyvältä.
”Kyllähän tämmöisessä seurassa kelpaa asua”, nainen virnisti. Raisa oli herttainen koiranpentu ja Sergeissäkin oli omaa taikaansa. Hän otti oman ruokarasiansa ja kumosi sisällön lautaselle epäillessään, ettei onnistuisi syömään noutorasiasta sotkematta. ”En yhtään ihmettele, että viihdyt niiden kanssa. Suloisia koiria molemmat."

"Ne pitävät aina seuraa." Mies totesi hymyillen hieman.
"Eläimet eivät myöskään arvostele."

”Et selkeästi muista Remonaa enää tarkasti”, nainen virnisti. ”Remona näytti harvinaisen syyttävältä, kun nousin sen selkään pudottuani edellisenä päivänä toiselta hevoselta.” Hän oli tuntenut tamman katseen selässään, kun oli hieronut niskaansa.

"Hyvä on, koirat eivät." Kaikki tiesivät hevosten tuomitsevan. Paljon.

”Parempi”, hän naurahti. ”Raisa on kyllä hurmaava pentu”, nainen huokaisi vilkaisten whippetin suuntaan. Hän nappasi lautasen käteensä ja keskittyi raajoihinsa siirtyessään ruokapöydän ääreen. Artemis ei innostuisi, jos hän kumoaisi kasvikset miehen matolle. Koirat sen sijaan voisivatkin arvostaa moista elettä.
”Missä kunnossa äitisi on?” Caitlin kysyi myötätuntoinen hymynhäive huulillaan. Hän ei ollut halunnut vaivata Artemista moisilla viikonloppuna, mutta nyt, kun mies tuntui olevan paremmalla tuulella, ei hän voinut olla utelematta.

Mies vilkaisi koiriaan, hymyillen. Raisa oli kyllä ihana eläin, siitä ei päässyt mihinkään. Hymy tosin valahti pia kasvoilta. Äiti.
"Enemmän sairaalassa kuin kotona. Sydän ei jaksa enää." Hän odotti kauhulla sitä puhelua, jonka tiedi saapuvan ennemmin tai myöhemmin.

”Olen pahoillani”, hän huokaisi ja kurkotti pöydän yli koskettamaan miehen käsivartta. ”Voimia.” Miesparka. Hän oli niin toivonut, että miehen äiti olisi vielä hyvässä kunnossa tai ettei kunto ainakaan olisi huonontunut. Artemis oli jo menettänyt isänsä. Eikö se riittänyt?

Hän oli menettänyt isäpuolensa. Asia oli vasta valjennut hänelle ja hän oli toistaiseksi lapsista ainoa, joks tiesi.
"Kyllä se tästä. Olen jo valmistautunut asiaan aika kauan." Isäksi kutsutun miehen kuolema oli ollut yllätys ja eniten miestä oli kalvanut se, ettei hän ollut nähnyt tuota aikoihin. Eikä enää voisi nähdä.

”Silti. Voit aina soittaa, jos siltä tuntuu”, nainen muistutti lempeästi. Hänen puhelimessaan olisi aina äänet päällä siltä varalta, että Artemis kaipaisi häntä. Oli syy sitten mikä tahansa.

Mies kohautti kevyesti olkiaan. Niin, kyllä hän sen tiesi.
"Sain tietää että isäni oli vain isäpuoleni." Hän halusi puhua jollekulle siitä.

Caitlin pudotti yllättyneenä haarukan kädestään, mutta onneksi aterin ei ollut kaukana lautasesta. Kilahdus sai kuitenkin naisen irvistämään.
”Miten? Miltä se tuntui sinusta?” Hän kysyi kurtistaen kulmiaan ja poimi haarukan takaisin käteensä. Isästä isäpuoleksi, olikohan sillä suurikin merkitys Artemikselle?

Ei sillä oikeastaan ollut. Paitsi hän ei pelännyt ihan niin paljon kuolevansa nuorena.
"En tiedä. Hän oli aina läsnä, aina. Ja löysin minua ja Deirdreä koskevia papereita äitini luota."

”Eli tämä ei muuttanut mitään?” Nainen varmisti. ”Isäsi on edelleen isäsi.”

"No sen, etten ehkä kuolekaan sydänkohtaukseen viimeistään hänen ikäisenään." Ainakin sen se muutti.
"En tiedä. Olisi ollut mukavaa että äiti olisi kertonut."

”Se on kieltämättä iloinen uutinen”, Caitlin totesi hetken asiaa pohdittuaan. Hyvä, ettei Artemis stressannut sen enempää siitä, ettei miehen isänä pitämä mies ollutkaan biologisesti sukua.
”Pitäisikö sinun mennä katsomaan äitiäsi? Keskustella asiasta hänen kanssaan, tai käydä edes vain vierailemassa?”

"Olen menossa. Ja en aio puhua siitä. En edes tiedä pitäisikö kertoa Deirdrelle. Hän oli läheinen isän kanssa ja se voisi vaikuttaa häneen enemmän." Artemis oli onnistunut etäännyttämään ne lapsuusmuistot mielessään.

”Minä haluaisin tietää, jos olisin Deirdren asemassa, mutta en toki voi puhua siskosi puolesta”, Caitlin pohti. Hän tahtoisi tietää kaiken, mikä liittyi häneen, mutta ehkä se oli vain hänen uteliaisuuttaan.
”Mutta ihanaa, että olet menossa katsomaan äitiäsi. Sano toki terveisiä minultakin.”

"Minä sanon." Artemis jäi miettimään siskonsa sanoja. Halusiko hän sotkea siskonsa hyvin sujuvaa elämää nyt? Tai ainakin hänen silmiinsä se näytti sujuvan.
"En tiedä. En tiedä haluanko sotkea hänen elämäänsä."

”Sinähän sisaresi parhaiten tunnet”, Caitlin myöntyi. Mies tietäisi varmasti ennemmin tai myöhemmin, mitä tehdä tiedolla, jonka oli saanut selville. Hän ei voinut kuvitellakaan pitävänsä moista salaisuutta omilta sisaruksiltaan, mutta hän nyt harvoin kykeni pitämään mitään salaisuuksia yhtään keneltäkään.

"En sanoisi ihan noin." Mies naurahti pehmeästi. Hän ei aina tosiaan tuntenut siskoaan.
"Vaikka niin kai sitä kuvittelisi. Mitä sinulle kuuluu?"

”Julian sitten", hän naurahti päätään pudistellen. Hän uskoi Artemiksen tuntevan sisarensa parhaiten. Olivathan nuo kasvaneet yhdessä.
"Pelkkää hyvää", nainen vakuutti hymyillen. "Lontoossa asumiseen totuttelemista ja rutiinien etsimistä. Remona on saanut ottaa vähän rennommin nyt kaiken muuttosähellyksen keskellä, mutta kohta sitä palataan taas tiukkaan treeniaikatauluun."

"Minä olisin palannut jo." Artemis napautti hieman. Ei sitä nyt voinut nynnyillä.
"Ai niin, kaipaisin mielipidettäsi yhdestä hevosesta." Artemis nousi etsimään tabletin, etsi sähköpostista videon ja ojensi Caitlinille.
"Irlantilainen ruuna, 6-vuotias. Olisiko siinä potentiaalia?" Koska Artemis kysyi Caitlinilta, ei ruudulla suinkaan hypätty, vaan mentiin sievästi maneesissa sileällä. Ruunivoikko ruuna kulki rennosti ja hyvin liikkein, selvästi ratsastajaa kuunnellen.

"Epäilemättä", Caitlin naurahti, "mutta ota nyt tässä huomioon, ettei Remona ole saanut taukoa sitten helmikuun." Tämä oli ollut tamman loma tälle vuodelle. Nyt lähdettäisiin taas valmistautumaan ensi vuotta kohden.
"Hmm", nainen myhäili seuratessaan hevosen liikkumista. "Sillä on hyvät askellajit, eikä liikkeessä ole moitittavaa. Sen ketteryys ei näytä olevan vielä tiukillakaan, joten epäilemättä sen askellajeja saa treenattua vieläkin näyttävämmäksi. Rentous on ehdottomasti eduksi. Sanoisin näin videon pohjalta, että siinä on oikein ryhdikäs, lupaava nuori kouluratsu. Onko sillä kisatuloksia miltä tasolta? Ne auttavat hyvin ennakoimaan, mitä jatkossa voisi olla luvassa", nainen tiivisti pohdintansa laittaen videon pyörimään vielä kerran alusta.
"Kävisin ehdottomasti katsomassa tätä hevosta. Ei siitä näin äkkiseltään löydy mitään, minkä tähden jättää käymättäkään."

Mies kohotti kevyesti kulmiaan. No, sitten Remona saakoon lomansa.
"Tasaista kärkikymmenikkö, harvemmin pudonnut alle 15." Artemiksella oli suunnitelmansa, joista hän mielellään piti suunsa kiinni Caitlinin kanssa. Toistaiseksi.
"Se ei ole siis myytävänä, jos sitä mietit." Sitä toistaiseksi kesti noin kymmenen sekuntia.

"Vahvoja, tasaisia prosentteja?" Nainen kysyi seuratessaan hevosta. Jos se oli suoriutunut tasaisesti kilpailuissa, vielä parempi.
"Vai niin", Caitlin naurahti. Ei myytävänä. "Tuttavan hevonen vai hevonen, jonka meinasit ostaa siitä huolimatta, ettei se ole vielä myytävänä?"

"Kyllä. Yllättävän hyviäkin jopa." Mies hymähti pehmeästi.
"No... En kumpaakaan."

"Hienoa. Joten, mikä hevonen tämä sitten on ja miksi tahdoit näyttää sitä minulle?" Nainen naurahti hämmentyneenä. Hän oli olettanut Artemiksen olevan ostoaikeissa, mutta mies tuntui kieltäneen moisen. Ehkä mies ei vain tahtonut myöntää hänelle, että oli suunnittelemassa uuden kouluratsun hankintaa. Se tosin tuntui typerältä. Miksi Artemis ei kertoisi suunnitelmistaan?

Artemis mietti hetken.
"Sitä tarjottiin minulle. Kun oli Amadeuksella kisoissa. Se vain tarkoittaisi tavoitteellista ratsastamista."

"Oh", nainen henkäisi. Sehän oli mahtavaa, jos mies todella tahtoisi lähteä sille linjalle, että kilpailisi kouluratsastuksessa. "Joten halusit varmistaa minulta hevosen olevan sen arvoinen, ennenkö edes harkitset asiaa?" Hän virnisti. Mikäpä siinä.

"En lähde nolaamaan itseäni ja haaskaamaan aikaani. Jos hevonen on sen arvoinen, voin vain nolata itseni."

"Onnea siis siihen", Caitlin naurahti. Hän epäili, ettei mies nolaisi yhtään ketään. Ei itseään eikä muita. Artemiksella oli vankka hevostausta, ja vaikka laji olikin vaihtunut, ei vuosikymmenten kokemus hevosista kadonnut mihinkään.

"Äläs nyt. En luvannut mitään vielä. En tiedä olisiko minusta kouluratsastajaksi." Vaikka hän saisi kehittyä nuoren hevosen mukana, mies ei halunnut päätyä tilanteeseen, jossa joutuisi myöntämään osaamattomuutensa.

"Kokeilemalla se selviää", nainen totesi. "Ja olet pärjännyt hyvin Amadeuksenkin kanssa. Siinä vaiheessa kun nuori hevonen olisi valmis grand prixiin, sinulla on ollut jo vuosia aikaa kehittyä itse."

"Amadeus on tasoltaan tätä huonompi." Artemis tiesi mikä omistajaa houkutti - Rosins Parkissa saatavilla olevat van der Veenin valmennukset ja kurinalainen ratsastaja.
"Kuka puhui grand prixistä?"

"Ei ole vielä. Vuoden tai kahden päästä todennäköisesti", nainen myönsi. Amadeus ei kehittyisi loputtomiin, eikä hän uskonut jättimäisen orin osoittautuvan seuraavaksi GP-lupaukseksi.
"En näe mitään syytä, miksei tuolla nuorella hevosella olisi potentiaalia sinne asti. Aikahan sen vain näyttää, mutta hyvin siitä voi saada kelpo GP-ratsun."

"Se tarvitsee GP-ratsastajan. Milloin viimeksi näitään minut ratsastamassa piaffea?" Kukaan hänen hevosistaan ei edes tainnut osata kyseistä askellajia.

”Täällä on vaikka kuinka paljon valmentajia, jotka voivat auttaa sinua siinä”, Caitlin huomautti hymy huulillaan. ”Jos itse tahdot kehittyä, ei opettajista ole pulaa.”

Amadeus oli kehittynyt huimasti täällä. Mies huokaisi hiljaa.
"Kysyn ammattilaisena. En ystävänä."

”Ammattilaisena sanon, että harkitse asiaa ja mieti, paljonko kilparatsastaminen vaatisi aikaa ja muita resursseja, ja löytyykö sinulta niitä. Ystävänä sanon, että jos sinua kiinnostaa, koeta. Et menetä mitään”, Caitlin pohti.

Aikaa oli. Vanhat sponsorit luultavasti palaisivat ilolla ratsastajan taakse, jos siltä tuntuisi.
"... Haluaisin olla jälleen parhaita jossakin." Se piti hänet järjissään.

”Koeta siis, olisiko kouluratsastus sinua varten”, Caitlin kannusti. Se oli tarkkaa työtä, jonka tulokset näkyivät kisoista toisiin ilman suuria yllätyksiä. Joskus hevosella oli huonompi päivä ja se näkyi, mutta yleensä prosentit pysyivät huipulla suhteellisen samoina. He olivat rikkoneet omat ennätyksensä Remonan kanssa tänä kesänä, mutta hän ei elätellyt pientäkään illuusiota, että sama toistuisi hetkeen.
”Uskon siihen, että voisit paitsi nauttia kilpailemisesta, myös menestyä siinä.”

Olihan se hulluutta kaivata sellaista pyöritystä. Ehkä siis ruunivoikko ruuna saisi muuttaa kokeiluun Rosings Parkiin.
"Tunnen oloni petturiksi. Petän esteratsastuksen."

”Et petä yhtään mitään. Vaihdat vain hienon lajin parempaan”, nainen virnisti.

"Caitlin!" Artemis pudisteli kevyesti päätään.
"Vaihdan siihen johon näköni riittää."

”Olen oikeassa”, nainen naurahti. Kouluratsastus oli laji, joka vaati ratsastajalta paljon enemmän kuin esteratsastus. Huonokin ratsastaja pärjäsi esteillä huippuhevosella, mutta keskiverto ratsastaja putoaisi pohjalle kouluradoilla, vaikka alla olisi maailman paras hevonen.

”Kouluratsastajat ovat mahdottomia." Mies pyöräytti silmiään,laskien aterimet käsistään. Liikaa ruokaa. Aivan liikaa ruokaa.

”Sovit siis hyvin joukkoon. Tervetuloa”, nainen virnisti. Hän hörppäsi vettä lasistaan leveä hymy huulilleen hiipien. Artemiksen elämä tuntui olevan jälleen hyvillä urilla. Kunhan vain seuraavalta raiteilta suistumiselta vältyttäisiin.

"Hei. Kieltäydyn kohta vain siksi että vihjaat minun olevan mahdoton."

”Sinähän sen sanoit, en minä”, nainen naurahti. ”Viihtyisit varmasti.” Oli vaikea kuvitella, että Artemis kokisi olonsa epämukavaksi kilparatsastajana, kun oli tehnyt sitä suuren osan elämästään.
”Eipähän olisi yhtään ylimääräistä aikaa päivissäsi.” Mieshän alkaisi pian kilpailla lukuisilla ratsuilla, ja lopputulos näyttäisi myös siltä.

"Ei olisi." Elämä olisi normaalia miehelle, joka oli käyttänyt tähän suuren osan elämästään.
"... Olenko liian vanha aloittamaan?"

”Et. Koskaan ei voi olla liian vanha aloittamaan kouluratsastusta”, Caitlin vakuutti. Mies pärjäisi aivan varmasti, olihan miehellä tukenaan uskomaton tiimi valmentajia siinä missä vuosikymmenten horjumaton hevoskokemus.

"Olet varma? Tiedät että vihaan keskinkertaisuutta."sitä jos mitä mies vihasi, eikä halunnut päätyä sellaiseksi.

”Olen aivan varma”, Caitlin vakuutti. ”Kouluratsastus on yksi niistä lajeista, joissa ihmiset menestyvät vuosikymmeniä. Sinulla on hyvin aikaa kilpailla huipulla, jos niin tahdot.”

"Kysymys on huipulle pääsemisestä. Parhaat ovat aloittaneet viimeistään esiteininä." Ja sitten oli Julian, joka sai sen sukuvikana.

”Minä aloitin parikymppisenä”, Caitlin huomautti. Ei jokainen aloittanut jo lapsuudessaan. Hän oli seilannut lukemattomien eri lajien välillä pohtiessaan omaansa. ”Ja tiedän monia, jotka ovat aloittaneet paljon myöhemminkin ja silti kilpailevat nyt huipulla. Kaikki on kiinni mahdollisuuksista ja omasta panoksesta. Jos saa hyviä hevosia käsiin ja on valmis uhraamaan ne tunnit satulassa ja salilla, mitä kehittyminen vaatii, ei mikään estä nousemasta huipulle vaikka kuusikymppisenä.”

"Vasta?" Artemis kohotti kevyesti kulmiaan. Hän oli kuvitellut naisen aloittaneen aiemmin, mutta eipä ollut koskaan tullut kysyneeksi.
"Mmmh. Ehkä pitää antaa Quintessencelle mahdollisuus."

”Jep”, Caitlin nyökkäsi. ”Kokeilin sitä ennen kaikkea poolosta laukkaurheiluun ja esteiltä korkeaan kouluun”, nainen naurahti. Hän oli todella seilannut nuoruudessaan koettaessaan päästä testaamaan kaikkea mahdollista tietämättä, mikä niistä olisi häntä varten.
”Anna ehdottomasti”, hän vahvisti.

"Et ole tosissasi." Artemis pudisteli kevyesti päätään. Veronica voisi olla erimieltä kisamatkoista ja levottomasta elämästä, mutta Artemis tulisi hulluksi ajan kanssa, jos jäisi nyt jo valmentajaksi.

”Olen aivan tosissani”, nainen naurahti, ”voin esitellä joskus nuoruuskuviani, kun tulet Lontooseen. Niistä löytyy pooloponeja ja laukkaratsuja.” Ja paljon muuta. Oli puoliverisiä esteille, kenttään ja kouluun. Oli barokkihevosia näyttävissä korkean koulun varusteissa ja milloin mitäkin. Se oli ollut jatkuvasti muuttamisen riemuja. Hän oli voinut vaihtaa lajia siinä missä talliakin.

"Ei. En halua nähdä sinua laukkasatulassa." Hän ei enää koskaan kunnioittaisi naista ratsastajana samoin jos niin kävisi.

Caitlin nauroi raikuvasti. Se oli ollut aikaa se. Kenties myös myöhäisteini-iän kapinointia vanhempia vastaan.
”Ei löydy montaa lajia, jota en olisi kokeillut. Minun on pakko myöntää, että lännenratsastus ei koskaan tullut tutuksi muutamaa vaellusta lukuunottamatta, mutta kokeilin jopa temppuratsastusta ja vikellystä. Yllättäen kehonhallintani ei oikein riittänyt kumpaankaan.”

"... Miten olet edelleen elossa?" Mies vastasi lammasmainen hymy kasvoillaan. Vikeltävä Caitlin, todennäköisyyksien mukaan tuon ei olisi kuulunut selvitä siitä hengissä.

”Muistan äitini pohtineen aivan samaa”, nainen naurahti. ”Kenties etuna oli se, että kokeilin vain kaikkea, mutta en harrastanut niitä vuosia.” Epäilemättä hän olisi rikkonut itsensä entistä pahemmin, jos olisi viihtynyt laukkasatulassa muutamaa kuukautta kauemmin, tai pelannut hevospooloa vuosikausia.
”Koitin joskus telinevoimisteluakin. Sekään ei yllättäen ollut minun heiniäni."

"Yllättäen." Tässä ystävykset eivät olisi voineet olla kauempana toisistaan. Irlantilaismiehellä oli aina ollut loistava ymmärrys omasta kehostaan ja sen hallinnasta.

”Niinpä”, nainen naurahti. ”Kompastuin jo jalkoihini kävellessäni telineille niin, että kaaduin rähmälleni patjalle. Valmentaja taisi päättää siinä hetkessä, ettei päästäisi minua telineille ollenkaan.”

"En kestä sinua." Mies ei voinut olla nauramatta. Kukaan ei voinut olla noin kömpelö.

Caitlin yhtyi vaivattomasti nauruun. Hän oli aina nauranut omalle kömpelyydelleen, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus.
"Ole ylpeä, etten ole kiskonut sinuakin kumoon kompuroidessani", nainen virnisti.

"Etkä tule kiskomaankaan." Artemis naurahti pehmeästi. Ei tosiaan.

"Ei sitä koskaan tiedä", nainen naurahti. Hän oli kiskonut sisariaan kumoon useammin kuin jaksoi laskea, kun joku oli sattunut seisomaan vieressä hänen kompuroidessaan.

"Et yllä edes ottamaan olkapäästäni tukea." Hyvä on, nainen ei ollut niin lyhyt. Ihan.

"Voin kiskoa sinut kumoon käsivarrestakin. Tai polvesta. Olen lahjakas", Caitlin naurahti. Hän siirsi lautasta sivummalle ja vilkaisi miestä. "Mitä jos siirrymme olohuoneeseen ja katsomme, mitä kaikkea kuvamateriaalia löydämme tulevaisuuden tähdestäsi?" Hän ehdotti hymyillen.

"Ei kiitos. Pysyn mieluusti jaloillani." Artemis naurahti. Naisen ehdotuksesta hän vääntäytyi olohuoneeseen.
"Tuolla listalla on videot."

”Kukapa ei, kukapa ei”, nainen nauroi lämpimästi. Jos hän olisi saanut valita, olisi hänkin mielellään pysynyt jaloillaan. Nainen potkaisi säärensä pöydän jalkaan lähtiessään liikkeelle, ja istahdettuaan sohvalle, hieroi hetken kolhittua säärtään. Hupsista.
”Mahtavaa”, hän virnisti laittaen ensimmäisen pyörimään. Tässähän ilta kuluisi näppärästi, kun he arvioisivat yhdessä Artemiksen mahdollista tulevaa kilparatsua.