Vielä on kesää jäljellä

[Sarpa Didin kera tännepäin :>]

Torstai 17. elokuuta 2017

Hän oli odottanut, että piknikin järjestäminen rannalle hevosten kera vaatisi kuukausien tuskallisen valmistelun, mutta Oliver oli saanut todeta olevansa väärässä. Cliftonin tiukkakatseinen nainen oli suostunut hetkessä Tuggyn lainaamiseen moista reissua varten, tallilla ei ollut mitään vastaväitteitä trailerin ja vetoauton lainaamiseen, ja viikottain oli aina sopiva vapaapäivä. Mies oli jatkuvasti odottanut, koska suunnitelma luuhistuisi niskaan, mutta nyt, peruuttaessaan traileria parkkipaikalle ajettuaan Didin, koirat ja hevoset Newcastlen rannikolle, mies huokaisi helpotuksesta. He olivat päässeet toteuttamaan piknikkinsä, ja vielä päivänä, kun sää suosi heitä lämpimän, loppukesäisen auringon ja raikkaan, suolaisen tuulenvireen kera. Mies hymyili vieressään matkustaneelle naiselle leveästi, kun sammutti moottorin.
”Eiköhän lähdetä katsomaan rantaa”, Oliver naurahti. Hän oli kuullut rannasta niin paljon Paulukselta ja saanut varsin kattavat, joskin lyhytsanaiset ohjeet aution, hevosille turvallisen rannan sijainnista. Saisi nähdä, mitä mukaan lastatut Tuggy ja Sunny ajattelisivat aaltoilevasta vedestä, ja kuinka hiekkaisiksi naisen kaksi koiraa itsensä saisivat päivän aikana.

Oliver nousi auton kyydistä, venytteli sinisessä t-paidassaan ja suunnisti aukaisemaan trailerin takaramppia matkalaisten purkamista varten. Tuggy odotti kevyesti loimitettuna ja valmiiksi suitsitettuna trailerin kyydissä, joskin ruskeiden nahkasuitsien päälle oli puettu syvänpunainen nailonriimu lampaankarvapehmusteineen. Hän viittoi Didiä purkamaan oman poninsa ensin, ennenkö suunnisti peruuttamaan Tuggyä alas ramppia pitkin. Hevosori käänteli uteliaana korviaan ja pärskähti, kun mies sitoi irlannintyöhevosen trailerin kyljen pidikerenkaaseen. Se vapautti kädet, jotta hän saattoi sulkea trailerin takapuomin ja nostaa rampin ylös, kiinnittää soljet ja varmistaa, että traileri jäisi odottamaan heitä kun he palaisivat rannalta. Auton takapenkillä odottivat reppuihin pakatut pyyhkeet, viltit ja eväät, joista Didi oli saanut olla vastuussa miehen kokkaustaitojen ollessa varsin rajalliset.
”En voi edelleenkään uskoa, että saatiin näin hieno sääkin vielä kaiken lisäksi”, mies totesi tarkastaessaan rauhallisesti matkustaneen Tuggyn töiden vaatimalla tarkkuudella. Lainahevosta ei paranisi teloa.

[Here we come trottin]

Kun heidän määränpäänsä alkoi näkymään, Didin suulle leveni innokas hymy. Oli kaunis päivä ja hänestä oli ihanaa viedä niin hevoset kuin Lily ja Jessy rantaretkelle. Saisi nähdä kuinka lapasesta nuori pentu lähtisi varsinkin kun mukana olisivat Sunny ja Tuggy innostamassa. Siitä oli kuoriutunut viime kuukausina todellinen kakara ja sen uudesta rohkeudesta oli onnea ja harmia. Se oli kuitenkin hyvin kohtelias ja järkevä hevosten seurassa eikä tuntunut olevan aivan niin aivoton kuin isosiskonsa.

"Mennään", hän nyökkäsi hymyillen ja nousi autosta. Rannan suunnalta tuleva tuuli tuntui ihanan viileältä Didin iholta ja heilutti hänen puoliksi aukinaisia kiharoitaan. Hän hengähti syvään raikasta ilmaa ja meni takapenkille päästämään koirat ulos autosta. Lily pyöri paikallaan ja Jessy vinkui innosta ja jännityksestä. Laskettuaan molemmat maahan, nartut lähtivät kipittämään peräkanaa parhaimpien tuoksujen perään ja katsomaan mitä Oliver puuhasi.

Avatun trailerinoven takaa Sunny kurkisti Tuggyn vierestä omistajansa suuntaan. Sekin oli valmiiksi suitsittu, joskaan ei loimitettu, ja mustien enkkusuitsien päällä oli tamman tummasta karvasta esiin pongahtava roosan värinen riimu. Didi nousi traileriin ensimmäisenä ja peruutti leppoisan tamman alas. Tamma seurasi omistajaansa koiran lailla trailerin ja auton vierustalle kun Didi nosti heidän reppunsa autosta ja vei toisen Oliverille ja laski omansa selkäänsä. Hänkin tarkasti nopeasti, että Sunny oli kunnossa matkan jäljiltä, mutta se ei ollut kolhinut itseään lainkaan ja vaikutti erityisen pirteältä mitä tuli maisemanvaihdokseen.
"Valitsimme päivän erinomaisesti", Didi vastasi iloisesti ja katsoi merellepäin. Oli todellinen onni, että kaikki oli järjestynyt näin helposti. Alkuvuoden ja kesän väsymykset kaikkosivat, kun pääsi viettämään todellista kesäpäivää Oliverin ja eläinten kanssa.

Mies riisui loimen Tuggyn selästä ja viikkasi nopeasti syvänpunaisen loimen siististi odottamaan heidän paluutaan. Hän päätyi riisumaan riimunkin orin päästä todettuaan, ettei sille olisi varmaankaan tarvetta - ja jos totta puhuttiin, ajatus lampaankarvan pesemisestä sen jälkeen, kun se olisi kastunut suolaveteen, ei varsinaisesti innostanut. Hän laski riisutut varusteet trailerin varustesäilöön. Mies vilkaisi suurta oria pohtien, mitä vielä oli unohtanut, mutta mitään ei tullut mieleen. Trailerissa odottaisi pari ämpärillistä vettä, kun he palaisivat rannalta, mutta mukaan moisia olisi turha ottaa. He kastuisivat vähemmälläkin vaivalla. Ehkä kaikki oli valmiina rannalle siirtymistä varten, sillä he joutuisivat laskeutumaan kuvauksen mukaan varsin kapeaa polkua pitkin päästäkseen hiekkarannalle, joka aukeni jyrkästi mereen putoavien nummien keskelle.

Oliver heilautti ojennetun repun selkäänsä hymyillen naiselle kiitollisena, sillä hän olisi täysin unohtanut moisten olemassaolon. Hän lukitsi auton ovet ja sulloi avaimen repun pikkutaskuun, ja hetkeä myöhemmin teki saman trailerinkin avaimelle.
"Kaikki valmiina?" Hän varmisti vilkuillen ympäristöä. Mies kumartui rapsuttamaan jalkoihinsa palloilevaa Lilyä hymy huulillaan. "Tahdotko että punttaan?" Hän tarjoutui vilkuillen ympärilleen. Korkea kivi, jonka päältä hän aikoi kiivetä Tuggyn selkään, voisi olla hieman turhankin korkea pienen ponin selkään haluavalle Didille. Tuggy tuli onneksi varsin iloisesti toimeen pienen ponitamman kanssa, eikä ollut koskaan laittanut pahakseen, vaikka Oliver oli useaan kertaan vienyt rennon ja huolettoman irlannintyöhevosen ponitamman rinnalle.
"Lily", Oliver varoitti nähdessään koiranartun pyörivän turhan lähellä Tuggyn suuria kavioita. Koira käänsi hetkeksi kurssiaan ja väisti suuren hevosen jalkoja tullessaan sen sijaan pomppimaan Oliverin eteen. Massiivinen työhevonen oli varsin tarkka jaloistaan koirien keskellä, eikä ollut koskaan edes hipaissut lautasen kokoisella kaviollaan pieniä karvakasoja, mutta turhia riskejä ei kannattanut ottaa vieraassa, innostavassa ympäristössä.

Didi nyppi tamman harjasta pieniä korrenpalasia. Sen tuuheassa, karheassa harjassa oli varmasti piilossa kokonainen sivilisaatio, mutta ainakin Didi saattoi yrittää pitää sitä puhtaana ja siistinä. Hänkin päätyi ottamaan tammalta riimun pois - mitäpä sillä rannalla tekisi. Hän laski sen siististi Tuggyn tavaroiden viereen ja käänsi sitten nahkaohjat ponin kaulalle.

Hän kävi läpi mielessään mitä repuissa oli ja että kaikki muukin oli kunnossa. Heillä oli ruokaa ja juotavaa, ihmisille ja eläimille, viltit sun muut, avaimet, kaikki lukossa... "Eiköhän", hän vastasi ja katsoi sitten myös ympärilleen. Jakkaralta hän olisi hypähtänyt helposti Sunnyn selkään mutta tasamaalta punttaaminen tuntui fiksummalta idealta. Vaikka Sunny oli topakka pieni poni, oli silti mukavaa säästellä sen selkää hänen surkeilta yrityksiltään päästä selkään yksin. "Joo", ja nosti nilkkansa. Hän katsahti koiria, jotka olivat auttamattomasti heidän ympärillään, mutta onneksi hevoset eivät ainakaan vielä olleet talloneet niiden päälle.
Didi oli pukeutunut kelta-valkoraidalliseen t-paitaan ja farkkushortseihin ja pongahti nyt ponin selkään kevyesti. Sunny kurotteli laiskan uteliaasti Tuggyn suuntaan korvat hörössä, eikä Didi kieltänyt sitä. "Kiitos", hän hymyili Oliverille ja käänsi sitten katseensa Lilyyn. "Nyt, hus siitä tai sinusta tulee pannukakkua", hän hätisti pientä koiraa ja tuo kipittikin hetken päästä hieman kauemmas, missä Jessy katseli hieman epäluuloisena isoa Tuggya. Sunnyn kanssa se oli sujut mutta isommat hevoset jännittivät vielä hieman seitsemänkuista pentua.

Oliver punttasi Didin ponin selkään kepeästi. Työkavereiden ja asiakkaiden punttailujen jälkeen Didin auttaminen pienen ponin paljaaseen selkään ei vaatinut paljoakaan. Mies naurahti vilkaisten itsekin koiraa, jota Didi niin kovin kauniisti hätisteli kauemmas, ja pudisti päätään.
"Kenties Lily tahtoisi olla hieman matalampi. Pääsisi hiipimään paremmin tarhojen aitojen ali", mies virnisti. Hän talutti Tuggyn parkkipaikaksi muuttuneen levennyksen reunaan, kiipesi kiven päälle ja kapusi sieltä aavistuksen kankeasti suuren työhevosen paljaaseen selkään. Hän ei edelleenkään voinut väittää tuntevansa oloaan kovinkaan kotoisaksi liukkaassa, paljaassa selässä, mutta Clifton ei olisi katsellut hyvällä satulan uittamista merivedessä.

"Lähdetään katsomaan, löydetäänkö rannalle viettävä polku", mies totesi ja kannusti Tuggyn liikkeelle letkeässä käynnissä. Orin suuri askel tuntui kummalliselta, kun välistä puuttui satula. Hän saattoi tuntea, miten hevosen lihakset työskentelivät jokaisella askeleella. Kuinka... hassua. Sinikuvioidut uimashortsit tuntuivat suorastaan keräävän irtokarvaa hevosen selästä itseensä, mutta Oliver ei jaksanut välittää. Kyllähän ne kohta kastuisivat, kun he pääsisivät rannalle.
"Ravataanko? Paulus sanoi, että tältä levennykseltä on vielä hieman matkaa poukamaan", hän kertoi pohtien samalla, pysyisikö edes selässä kun Tuggy lähtisi raviin. Onneksi työhevosen askelta ei ollut näyttävyydellä pilattu. Ehkä hän selviäisi, jos takertuisi suolaisessa merituulessa tanssahtelevaan harjaan. Mies vilkuili polkua, jota he olivat lähteneet seuraamaan ja hetkeä myöhemmin kannusti suuren hevosen laiskaan raviin. Orin askel pomputti pehmeydestään huolimatta, mutta onneksi Tuggy ei vetänyt herneitä nenään kylkiä puristavista jaloista ja harjaan takertuvasta kädestä. Oliver oli varma, ettei hevosen raviaskeleessa istuminen ollut koskaan näin haastavaa, kun oli satulan ja jalustimien suoma tuki turvana.
"Ehkä ei pitäisi aina vältellä valmennuksia", mies virnisti itsetietoisena koettaessaan hakea edes hieman oppikirjamaisempaa istuntaa.

"Mitä vain tehdäkseen vielä lisää kiusaa", Didi hykersi. Välillä Didi pelkäsi, että lopulta hänellä olisi kaksi mahdotonta koiraa kun Jessy ottaisi mallia isosiskostaan, mutta ainakaan vielä hän tai sen suuremmin Lilykään ei ollut onnistunut pilaamaan suloista Jessyä. Se tuntui olevan turhan nössykkä lähteäkseen Lilyn kaltaisille seikkailuille ja hyvä niin. Lily oli todella ihana koira, mutta siinä oli tekemistä.

Didi kannusti Sunnyn pois trailerin luota Tuggyn ja Oliverin rinnalle. Tamma liikkui varsin haluttomasti mutta se katseli korvat hörössä eteenpäin rannalle. Aivan varmasti laiskaan palleroon tulisi virtaa kun aallokot iskisivät sen kavioihin ja tuuli humisisi korvissa. Jos ei, niin Didi pitäisi huolen, että kannustaisi ponin siihen kuntoon. Hän nyökkäsi Oliverille ja katseli polun varalta. Sunnylle teki hyvää pysytellä Tuggyn vauhdissa, sillä vaikka iso ori kulki rennosti, oli sen askel aina Sunnyn omaa laajempi. Didi oli ponitamman selässä kuin kotonaan, ja vaikka sen tynnyrimäinen muoto oli kamalaa satuloitavaa, oli sen paljaalla selällä mitä helpoin istua. Didi antoi jalkojensa roikkua tamman kyljillä, kun he löysivät polulle.

"Okei, ravataan vain", hän vastasi ja kannusti Sunnyn raviin kun Tuggy lähti ottamaan raviaskelia. Tamma laskeutui samantien rentoon tuntumaan, mutta Didi tunsi sen laahaavan. Normaalisti sellainen olisi häirinnyt Didiä, mutta nyt hän keskittyi mieluummin maisemiin ja kepeään merituuleen. Hän joutui usein muistuttamaan itseään satunnaisen rentoutumisen tärkeydestä. Aina ei tarvinnut puskea täysillä, ainakaan tällaisella retkellä.

Didi nauroi. "Kunhan et tipahda sieltä, ainakaan meidän päällemme", hän katsahti Oliveria ja hymyili vinosti. Toisin kuin Didillä, jonka jalkojen ja maantasan välillä oli ehkäpä 40cm, Oliverilla matka maahan oli jo hieman korkeampi. "Täällä on kyllä kaunista", hän huokaisi sitten. "Ei meillä Skotlannissa ollut ikinä mahdollisuutta mennä rannalle ratsastamaan ja ne vähät järvet mitä siellä oli olivat tietenkin ehdottomasti hevosilta kiellettyjä..."

"Lupaan valua alas toista kylkeä pitkin", Oliver lupasi jalosti ja hymyili leveästi naiselle. Hän ei toivon mukaan valuisi alas kumpaakaan Tuggyn kylkeä, sillä tarkoitus oli pysyä selässä ainakin rannalle saakka. Hiekkaan tai veteen putoaminen ei toivottavasti sattuisi paljoa. Hän epäili, ettei Tuggyn selkä muuttuisi yhtään sen tukevammaksi kastuessaan, mutta aina sai toivoa.
"En ole koskaan käynyt uittamassa hevosia", mies tunnusti Didin muistellessa Skotlantia. Hänelle kokemus hevosista hiekkarannalla oli aivan uutta, tai edes veden lähettyvillä. Hän oli korkeintaan kahlannut matalan puron yli maastolenkeillä, mutta siihen hänen kokemuksensa vedestä ja hevosista yhdessä jäivät. Pauluksen puheiden perusteella rantaretki ei kuitenkaan vaatinut suurta taitoa, joten ehkä hän pärjäisi - ja no, olihan hänellä aina Didi auttamassa. Yksinään tässä ei olisikaan ollut mitään järkeä. Nainen oli taikonut heille hienot eväätkin mukaan.

"Kävitkö koskaan vaelluksilla hevosten kanssa Skotlannissa? Siellä on kuulemma upeita maisemia joissa ratsastaa", mies kysäisi. Didiin ja keskusteluun keskittyminen auttoivat unohtamaan jännityksen, jota ilman satulaa työhevosen selässä keikkuminen herätti, ja yllätyksekseen mies huomasi ravissa istumisen tuntuvan sitä helpommalta, mitä vähemmän hän asiaa ajatteli. Oliver vilkuili mukana jolkottelevia koiria lähinnä varmistaakseen, ettei kumpikaan nelijalkaisista karvakavereista päättäisi kurvata Tuggyn jalkoihin. Tuggy oli kiltti ori, mutta hän ei luottanut lainkaan hevosen notkeuteen ja tasapainoon, mitä eläinten väistämiseen tuli. Ori vielä astuisi ihan vahingossa koiran pannukakuksi.

"Hyvä", Didi vastasi nauraen. Hän lyhensi ohjia hiukan, kuitenkin toiveenaan ryhdistää tamman raviaskelta, vaikka oli aluksi antanut sen mennä varsin leppoisasti. Pelkkä ohjien lyhennys olisi ollut tammalle automaattinen käyntiinsiirtymisen salliminen, joten Didi naputteli sen kylkiin tahtia ja tamma totteli yllättävän halukkaasti. Sen askel muuttui vähä vähältä letkeämmäksi, kun se huomasi, että retken ideana olikin pitää hauskaa ulkoilmassa. Merenranta oli tuskin tuttu maisema pienelle ponille, joka oli asunut koko elämänsä metsässä, mutta Didi toivoi ettei meri olisi sen kummempi ilmiö. Ainakin tähän asti Sunny oli reagoinut uusiin asioihin varsin lepppoisissa merkeissä.

"Ratsastin kerran Ricardilla joen läpi, sen pidemmälle minäkään en ole päässyt", hän muisteli ja ajatus Ricardista toi hymyn hänen huulilleen kuten aina.
"Siellä on todella upeita maisemia", hän vastasi. Niille ei ollut vertaistaan. "Aina kun minua tai ystäviäni ei huvittanut olla tosissaan, lähdimme ponien kanssa metsään. Joskus olimme monta tuntia ja joskus lähdimme koko päiväksi. Täällä on ihanat maastot, mutta ne polut ja pellot olivat loputtomia. Ricardin talli oli keskellä ei mitään", hän naurahti. Sitä ei ollut osannut arvostaa samalla tavalla nuorena kuin nyt. Kovin kiireisessä ympäristössä hän ei kyllä asunut vieläkään, mikä oli vain hyvä.

"Uusi kokemus siis meille molemmille", mies naurahti, mutta kurtisti hetkeä myöhemmin kulmiaan. Olikohan se uutta hevosillekin? Hän olisi voinut vannoa, että Clifton oli maininnut Tuggyn rakastavan uimista ja vedessä leikkimistä, joten kaipa suuri ori oli ainakin tottunut veteen, jos nyt ei varsinaisesti aaltoilevaan mereen. Hän ainakin toivoi, että hevonen ei tekisi asiasta ongelmaa, sillä hänen taitonsa ja hapuileva tasapainonsa eivät riittäisi ojentamaan ratsua, jos se päättäisi, ettei koskisi kaviollakaan kosteaan hiekkaan.
"Kuulostaa aivan ihanalta", Oliver myönsi hymyn kera. Hän nautti suunnattomasti Rosings Parkin merkityistä maastopoluista ja ratsastusreiteistä, sillä ne estivät häntä eksymästä. Hän sai onnekseen ratsastaa maastossa lähinnä Tuggyä, jonka kanssa elämä ei ollut niin tarkkaa. Kilpahevosten kanssa maastoilu oli yhtä tuskaa, kun raviaskeleiden lukumäärä piti melkeinpä laskea, ettei nyt vain sotkettaisi hevosten treeniohjelmia.

Mies pidätti Tuggyn käyntiin, kun polku kapeni ja lähti viettämään loivasti alaspäin. Polku kääntyi hetkeä myöhemmin seuraamaan jyrkästi laskeutuvan nummenreunan laitaa kohti alhaalla olevaa kultaista hiekkaa ja tuulen tanssittamia vaahtopäisiä aaltoja. Tuggy asteli polulla varmajalkaisesti, mutta Oliver takertui siitä huolimatta kaksin käsin mustaan harjaan. Hän ei aikonut liukua alas selästä vain sen tähden, että he laskeutuivat polkua alaspäin. Miehen oli myönnettävä, miten paljon helpompi hänen oli hengittää heti, kun Tuggyn suuret kaviot koskettivat rantahiekkaa. Mies virnisti Didille.
"Löysimme perille", hän naurahti katsellen ympärilleen pitkällä hiekkaisella rannalla, jota rajasi jyrkkä, kivinen seinämä, joka kohosi lähestulkoon suorana aina nummille saakka, joiden keskellä mutkittelevaa polkua pitkin he olivat parkkipaikalta ratsastaneet. Autiolla rannalla ei muutamaa lintua lukuunottamatta näkynyt muita eläviä olentoja kuin he hevosineen ja koirineen. Mies virnisti.
"Jätetäänkö reput johonkin lähettyville ja käydään katsomassa, uskaltavatko nämä hevoset kastella jalkojaan", hän ehdotti. Ehkä eväitä ja muita tarpeita ei kannattaisi kastella merivedessä, jos sen vain voisi välttää.