[P] Mommie Dearest

Keskiviikko 07. kesäkuuta - alkuilta

Artemis oli tullut juuri tutun asunnon ovesta sisään, riisuen takkia. Hän laski tuomansa viinipullon peremmälle päästyään keittiön pöydälle, hymyillen Veronicalle hieman.
"Mitä teet muuten viikonloppuna?" Hänellä oli kysymys josta nainen ei todellakaan pitäisi, mutta äiti oli ajaa miehen hulluksi. Hän ei kestänyt enää, joten ajatuksena oli vetää Veronica helvettiin hänen kanssaan. Tai saada nainen toimittamaan hänet sinne nopeammin.

Veronica nojaili keittiötasoon katsoessaan miehen liikkumista. Hän räpäytti yllättyneenä silmiään kysymykselle, ennenkö kohautti pienesti harteitaan.
”Varasin pari tanssituntia studiolta ja ajattelin käydä kaupoilla, mutta siinäpä se”, hän vastasi. Ei hänen viikonloppunsa kovinkaan kummoisia yleensä olleet, ellei ollut jotakin, mitä täytyi saada hoidettua alta pois. ”Miten niin? Oliko sinulla jotakin mielessäsi?” Hän mahduttaisi oikein mielellään Artemiksen viikonloppusuunnitelmiinsa vaikka aamusta iltaan.

"Kumpana päivänä tuntisi ovat?" Artemis kysyi taktisesti. Hän kohautti pienesti olkiaan. Olihan hänellä mielessään, nimittäin äitinsä vaimentaminen.
"Ajattelin että jos lähtisit kanssani käymään Dublinissa."

”Sunnuntai-iltana”, Veronica vastasi kulmiaan kurtistaen. Kylläpä miestä nyt kiinnosti. Hän varasi ja perui tuntejaan jatkuvasti, kun oli mahdollisuus tehdä jotain mielenkiintoisempaa, joten hän voisi hyvin tehdä saman nytkin, jos mies vain saisi kakaistua, mitä oikein oli ajatellut.
”Miksi haluat Dublinii- oh”, hän huokaisi ja risti käsivarret rinnalleen. ”Oletan, ettet tahdo vain katselemaan nähtävyyksiä?”

Artemis nyrpisti kevyesti nenäänsä.
"Voimme katsoa niitäkin." Mies ei istunut alas, ihan vain jos joutuisi juoksemaan karkuun tuon lyöntiä.
"Äiti on sairas ja sisko möläytti sinusta. Hän ei jätä minua rauhaan. Puoli tuntia? Lupaan hyvittää sen."

Niitäkin, eli miehellä oli aivan toiset suunnitelmat kuin maisemien ihailu. Veronica hillitsi halunsa marssia ulos keittiöstä sillä sekunnilla, ja tyytyi sen sijaan tuijottamaan miestä tiukasti. Miehen selitys ei varsinaisesti tarjonnut vastauksia, vaan herätti entistä enemmän kysymyksiä. Miehen äiti oli sairas? Miehen sisko tiesi heistä ja oli kokenut asialliseksi mainita vanhemmalle? Luoja.
”Milloin?” Hän päätyi sen sijaan kysymään. Helvetin mies.

"Lauantaina vaikka. En ole sopinut mitään, en tapaa ilmoitella etukäteen saapumisistani." Artemis raapi niskaansa hermostuneena.
"Tiedän ettei tästä ollut puhetta. Sisko tuntee Gabrielle aviomiehensä kautta ja siitä se oli lähtenyt.
"Jos lohduttaa, äitini kuolee kohta. Joten kyseessä on lähinnä hänen mielenrauhansa. Ja minun, kysely on sietämätöntä."

Veronica kohotti käden kasvoilleen ja puristi nenänvarttaan kuin ehkäistäkseen päänsärkyä, jota keskustelu uhkasi aiheuttaa. Helvetin helvetti. Ei hän tahtonut lähteä tapaamaan miehen perhettä edes läheiseen kahvilaan, Dublinista puhumattakaan. Vaan miten hän kieltäytyisi, kun miehen äiti oli mitä ilmeisimmin vakavasti sairas, ja vaikka Artemis miten valittaisi perheensä sekaantumisesta, arveli hän miehen huolehtivan äidistään joka tapauksessa. Mies ei ollut kuten hän. Mies välitti perheestään.
”Hyvä on”, nainen huokaisi turhautuneena, ”tämän kerran.” Mieli teki edelleen huitaista miestä takaraivolle ja marssia ulos keittiöstä. ”Et selkeästi ymmärrä sääntöjen noudattamisen käsitettä.”

Artemis virnisti laiskasti. Veronica ei ollut ensimmäinen joka kritisoi häntä sääntöjen noudattamattomuudesta.
"Sinä et ole ensimmäinen joka sanoo minulle noin." Hän otti varovasti askeleen lähemmäs.
"Lohduttaudu siihen että äitini kuolee syksyyn mennessä, joten et joudu sen enempää tapaamaan häntä."

Veronica kohotti kulmaansa. Se ei ollut hänen mielestään lainkaan hyvä asia, ja siitä huolimatta mies virnuili hänelle. Artemiksen olisi paras olla varovainen, tai tuo saisi korvilleen.
”Se ei ole lohduttava ajatus”, nainen huomautti. Kenenkään kuolema ei ollut lohdullista. ”Teen tämän sinun vuoksesi, mutta älä erehdykään kuvittelemaan, että tämä muuttaa yhtään mitään. En ole edelleenkään esittelemässä sinua omalle suvulleni.” Tai siis isälleen, sillä muuta sukua hänellä ei ollutkaan.

"En kuvittele." Ei mies edes toivonut sitä. Hän ei ollut mikään unelmavävy ja mielellään olisi vältellyt myös naisen esittelyä äidilleen.
"Lähtö perjantaina illalla ja paluu sunnuntaina aamulla? Lauantaina pikavisiitti äitini luona ja sinä saat päättää loput ohjelmasta?"

Hän ei ollut varma, uskoisiko miestä. Olihan tuo vakuuttanut moneen kertaan, ettei aikonut esitellä häntäkään perheelleen, ja tässä sitä oltiin.
”Käy”, Veronica huokaisi. Ei kai auttaisi kuin etsiä lennot ja hotelli. Voisihan sitä viikonlopun huonomminkin viettää, mutta tämä ei ollut missään nimessä kuulunut hänen suunnitelmiinsa. ”Tiedät varmaan paremmin, missä kannattaa yöpyä ja millä yhtiöllä lentää, joten saat varmaan hoidettua käytännönjärjestelyt.”

"Minä hoidan." Artemis myöntyi kiltisti. Hän puri kevyesti huultaan.
"En oikeasti pyytäisi tätä ellei olisi pakko."

”Se ja sama”, Veronica totesi. Pakko tai ei, hänen olisi lähdettävä tapaamaan miehen äitiä, joten hänen näkökulmastaan sillä, mikä tilanteeseen johti, ei ollut suurtakaan merkitystä. Hän mutristi punattuja huuliaan tyytymättömänä ja vilkaisi viinipulloa, jonka mies oli tuonut mukanaan. Voisiko sen vain aukaista ja juoda suoraan pullonsuusta? Jos se vaikka auttaisi tukahduttamaan äänen, joka nalkutti hänelle mielen perukoilla ja sai leukapielet kiristymään.
”Olenkin aina tahtonut nähdä Dublinin.” Ei, ei tosiaankaan ollut, mutta pakko kai yrittää keksiä jotain positiivista yllättävästä viikonloppureissusta. Ei hän voisi Artemiksellekaan kiukutella. Mies ansaitsi parempaa.

"... Ihan oikeasti, sinun ei ole pakko lähteä." Se ei kuitenkaan kuulunut sopimukseen, joten Artemis ymmärtäisi kyllä. Hän keksisi kyllä jonkin syyn.

”Eipä tietenkään”, nainen tuhahti ja päätyi kaivamaan laatikoita etsiessään viinipullon kierteistä avaajaa. ”Jos en tule, äitisi viettää viimeiset kuukautensa muistuttaen sinua päivästä toiseen, miten kusipäisen naisen onnistuit löytämään.”

"Hän on käyttänyt vuosia nalkuttaen terveydestäni, mielenterveydestäni puhumattakaan, niin se ei tuntuisi missään." Artemis muistutti Veronicaa.

Tuntuisi se, sillä siinä ei ollut kyse tahdosta riippumattomasta asiasta, kuten terveydestä. Hänen kieltäytymisensä ei olisi mitään muuta kuin huonoa käytöstä. Se jos mikä olisi varma tapa päästä koko suvun mustalle listalle heti kättelyssä.
”Sanoin jo tulevani”, Veronica totesi paikantaen pullonavaajan. Hän kiersi terän hieman turhankin terävin liikkein korkkiin, mutta ei tässä tyylipisteitä jaettu. Korkki nousi avaajan mukana ja lapsellista mielihaluaan pullon suusta juomisen suhteen vastustaen nainen kaivoi kaapista kaksi lasia. Hän kaatoi varsin reilusti viiniä jälkimmäiseen lasiin, jonka piti omassa kädessään, ja kohottikin lasin hetkessä huulilleen useampaa kulausta varten. Kuka muka jaksoi odottaa, että viini sai hengittää.
”Mutta siskosi voisi opetella pitämään huolta omista asioistaan.”

Artemis kohotti kulmiaan, tarttuen viinilasiin.
"Elettyäni kirjaimellisesti koko ikäni hänen kanssaan, en voisi olla enempää samaa mieltä." Artemis ei oikein vieläkään arvostaut siskoaan ja tuon toimintaa.
"Ole iloinen ettei sinua kutsuttu hänen häihinsä."

”Niistä olisin surutta kieltäytynyt”, Veronica vastasi hetkeäkään epäröimättä. Hän ei olisi lähtenyt Artemiksen siskon häihin kuin pakotettuna, ja oli vaikea keksiä niin pakottavaa syytä, että hän olisi paikalle raahautunut.

"Minut kutsuttiin, joten sääli minua." Artemis ei tiennyt miten hän aikoi selvitä kaksosensa häistä ja niistä "kyllä sinäkin vielä löydät vaimon"-lohdutuksista.
"Jos sukulaistätejä on uskominen, olen joku unelmien poikamies. Enkä jaksa sitä säälifestivaalia loputtomiin."

”Katsotaan ensin, miten Dublinissa menee”, nainen mutisi. Hänen säälivarastonsa voisivat hyvinkin ehtyä reissun myötä. Ehkä hän säälisi Artemista, kun häiden aika todella koittaisi. Todennäköisemmin ei.
”Etköhän sinä selviä. Olet jo iso poika.”

"Sinun ei vieläkään tarvitse lähteä mukaan." Artemis huokaisi raskaasti. Se oli ollut huono idea, huonompi kuin hän oli ajatellut sen olevan.
"En niin iso."

”Ja sanoin jo, että olen tulossa”, Veronica vastasi terävästi, ennenkö kohotti viinilasin huulilleen. Hänen ei pitäisi kiukutella miehelle, joka ei ollut tehnyt mitään väärää. Mies oli vain pyytänyt, että hän lähtisi tapaamaan miehen sairasta äitiä, kuten kuka tahansa miesystävä tekisi. Hän ei vain ollut kuin kuka tahansa naisystävä, eikä näin ollen ilahtunut moisesta pyynnöstä lainkaan.
”Jos sillä ei kerran ole mitään väliä tulenko vai en, ei olisi kannattanut edes pyytää.”

Irlantilaismies katsoi naista hetken.
"Sillä ei ole minulle väliä." Hänen sydänongelmaiselle äidilleen taas sillä oli todella väliä.

”Sinä todella tiedät, miten saada nainen tuntemaan olonsa erityiseksi”, Veronica naurahti kylmyyttä äänessään. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja puristi vapaalla kädellään nenänvarttaan.
”Antaa olla. Tulen kanssasi Dubliniin, käymme katsomassa äitiäsi, ja se siitä”, hän puhahti pakottaen silmänsä jälleen auki. Parempi saada muuta ajateltavaa, ennenkö tunteet todella kuohuisivat yli, ja he päätyisivät huutamaan naapureiden suureksi riemuksi kurkku suorana seuraavan tunnin.
”Mitä varsalle kuuluu?”

"Enkö tiedäkin?" Äänessä oli sarkasmia enemmän kuin oli hyväksi. Oli hyvin viisasta että Veronica johdatteli keskustelun muualle.
"Rigoletto voi hyvin. Kasvaa ja reipastuu silmissä."

”Hyvä”, Veronica nyökkäsi ja kulautti viinilasinsa tyhjäksi. ”Vaikuttaako se kehityskelpoiselta?” Vai mikä ikinä se sana olikaan, jota mies oli varsaan suunnatuista toiveistaan aina käyttänyt. Hän ei jaksanut muistella niin tarkkaan.

"Vielä ihan hyvältä. Olisin hermoromahduksen partaalla jos kolmiviikkoisessa olisi selkeää vikaa." Toistaiseki ainakin varsa oli terve ja reipas.

Veronica nyökkäsi uudemman kerran. Hyvä niin. Terve varsa oli kaikkien etu, ja miehen tyytyväisyys hevosenalkuun, noh, sekin oli kaikkien etu.
”Oletan, että muutkin hevoset voivat hyvin? Tamma pitää hyvin huolta varsastaan?”

"Ensikertalaiseksi oikein hyvin." Artemis huokaisi hiljaa. Luojan kiitos Polly oli hyvä emä, vaikka hän oli hieman pelännyt muuta.
"Entä mitä sinulle kuuluu?"

”Hyvä, hyvä”, Veronica nyökkäili laskien viinilasin käsistään keittiön tasolle. Hän kohautti pienesti harteitaan ristiessään jälleen kätensä rinnoilleen. ”Ei mitään sen ihmeempää. Töitä lähinnä.”

Artemis mietti jo hetken että lähtisi ovesta ulos ja sanoisi äidilleen eronneensa. Se tuntui ihan hyvältä vaihtoehdolta.
"Et ole tehnyt mitään jännittävää?"

”En”, Veronica totesi. Milloinpa hän mitään kovinkaan jännittävää elämällään tekisi? Hän oli kenties luopunut uralla eteenpäin pyrkimisestä keinolla millä hyvänsä, mutta se ei estänyt rakentamasta elämää töiden ja tanssituntien ympärille. Sekä tietenkin kummipojan, mutta se nyt oli ilmiselvää.
”Täytyy mennä käymään Lontoossa jossakin välissä”, hän kohautti harteitaan. Isä oli yrittänyt värvätä häntä paikalle koko vaaleja edeltäväksi viikoksi, mutta hän oli kieltäytynyt päättäväisesti. Hänen nimeään ei vedettäisi mukaan vaalikampanjointiin, piste.

"Lontoossa?" Artemis ei kuitenkaan kysynyt enempää. Menisiköhän siellä jotakin mielenkiintoista musikaalia tai oopperaa? Vaikka tuskin Veronica suostuisi hänen seurakseen tämän kysymyksen jälkeen.

”Isäni kaipaa jälleen suopeutta lehdistöltä viimeisimpien kommenttiensa jälkeen”, nainen totesi. Todennäköisemmin poliitikko tahtoi välttää tilanteen, jossa lehdistö alkaisi ruotia heidän suhdettaan liikoja. Ties vaikka hän jonakin päivänä lopettaisi isänsä miellyttämisen ja toteaisi ääneen, ettei häntä kiinnostanut, mitä isäukko puuhasi.

"Ah." Artemis ymmärsi kyllä.
"Jos siellä olisi missään mitään katsomisen arvoista esitystä, et haluaisi käydä katsomassa yhdessä?"

”En ajatellut viipyä Lontoossa päivää kauempaa”, Veronica huomautti mutristaen huuliaan. Hän oli tottunut pyörähtämään paikalla päiväseltään, ellei hänen läsnäoloaan vaadittu iltamyöhään saakka. Tällä kertaa kyseessä ei ollut hyväntekeväisyysgaala tai illallinen suuressa seurassa, vaan lounashetki isän ja tyttären kesken. Jossakin mahdollisimman näkyvässä paikassa, jotta heidän ei tarvitsisi toistaa moista muutamaan kuukauteen.
”Mutta jos nyt jotain löydät, voin kenties tehdä poikkeuksen.”

"Katsotaan jos keksin jotain. Voin hyvin tulla vain yhdeksi illaksi sinne." Hänelle ei olisi ongelma lentää illalla takaisin.

”Tutki siis vaihtoehtoja.” Hän ei aikonut ehdotella mahdollisuuksia. Mies etsikööt jotakin mitä tahtoi nähdä, ja hän pitäisi huolen, että jättäisi illan vapaaksi sitä varten. ”Minä voin lähteä käymään siellä minä päivänä tahansa, joten esityspäivällä ei ole väliä.”

Mies nyökkäsi. Ehkä hän katsoisi miten vihainen nainen olisi Dublinin jälkeen, että uskaltaisiko hän oikeasti ehdottaa mitään.
"Haluatko että häivyn?"

Veronica pohti vastaustaan hetken, antaen katseensa viipyä Artemiksen kasvoissa. Hän ei voinut väittää olevansa iloinen miehen pyynnöstä, mutta ehkä se oli jo tullut selväksi. Hän huokaisi.
”En”, nainen vastasi ja astahti lähemmäs miestä kurkottaen sipaisemaan pidemmän miehen poskea toisella kädellään. ”Istutaan alas ja katsotaan vaikka jotakin televisiosta”, hän ehdotti. Mitä vain, mikä antaisi mahdollisuuden käpertyä miehen kainaloon.

Artemis hymähti hiljaa, ottaen sen viinilasin pöydältä.
"Kuulostaa ratkaisulta."

Veronica hymyili pehmeästi, tarttui miehen vapaaseen käteen ja johdatti heidät olohuoneen puolelle. Hän istahti alas sohvalle ja nosti hetkessä jalkansa alleen, ennenkö kurkotti kaukosäätimeen ja selasi puolihuolimattomasti kanavia painautuen miehen kylkeen. Artemiksen kainalossa oli vaikea muistaa, miksi hän oli suhtautunut niin nuivasti Dublinissa vierailuun. Toivottavasti mies ei koskaan tajuaisi, miten pahasti hänen päättäväisyytensä horjui miehen lähellä.

Vaikka Artemis tajuaisikin, ei hän silti alkaisi käyttää sitä hyväkseen. Tosin, ottaen huomioon Artemiksen älykkyyden sosiaalisissa suhteissa, hän tuskin tajuaisi mitään. Veronican salaisuus oli siis turvassa. Hän kietoi kätensä tuon ympärille, painaen pienen suukon naisen mahaan.

Lauantai 10. kesäkuuta, aamupäivä - Dublin, Irlanti

Artemis oli haaveillut tämän hoituvan nopeasti, mutta ei. Äitinsä oli ilmoittanut kasaavansa heille kolmelle brunssin, mikä sai naisen keskimmäisen lapsen kihisemään ärtymyksestä. Kauniisti hän oli jättänyt sen kuitenkin kertomatta Veronicalle, antaen tuon edelleen olettaa että naisen luota pääsisi tai kehtaisi paeta nopeasti.
Punatukkaisen miehen olemus kiristyi hitaasti, sen mukana kun taksi lähestyi oikeaa osoitetta. Auton pysähdyttyä kolmikerroksisen, selvästi muutaman vuosikymmenen vanhan, mutta remontoidun talon eteen, Artemis maksoi kyydistä ja nousi ylös. Talo näytti kodikkaalta ja siistiltä ulospäin, sellaiselta unelmaidylliltä. Sellaista se olikin ollut, aina kun naisen käsipuolessa oleva mies ei ollut tehnyt koko Cavanaughien perheen elämästä helvettiä. Hän avasi portin ja asteli ovelle, soittaen ovikelloa.
Oven avasi siististi mekkoon pukeutunut vanhempi nainen, jonka punaoranssin sävyisissä hiuksissa alkoi olla enemmän hyvin vaaleaa hopeanharmaata kuin varsinaista punapigmenttiä. Nainen kurottautui halaamaan pitkää poikaansa tiukasti, halaten kysymättä myös pahaa aavistamatonta Veronicaa.
"Päivää. Tulkaa vain sisälle." Enemmän kuin kyllästyneen näköisenä mies astui sisään. Aivan kuin hän olisi hävennyt jotakin.
"Äiti, Veronica. Veronica, äitini, Doireann. Ja älä ala äiti hössöttää. Voin hyvin."
"Näytät jälleen laihtuneen. Syöthän kultaseni varmasti?" Nainen kysyi äidillinen huoli äänessään, katsoen keskimmäistään kulmat kevyesti kurtussa.
"Syön. Voimmeko keskittyä muuhun? En tuonut Veronicaa tänne kuuntelemaan väittelyä elintavoistani."
"Se on sairaus, lapsikulta, ei elämäntapa." Nainen johdatti samalla kaksikon takapihan lasitetulle terassille, jonne runsas brunssi oli katettu. Irlantilaismies irvisti hiljaa.
"Artemis. Olen jo aikuinen."

Veronica ei ollut osannut jättää laittautumista sikseen, mutta oli sentään panostanut pukeutumiseensa sen verran, ettei ollut kiskonut ylleen kokomustaa mekkoa ja jakkutakkia. Hän siloitteli viininpunaisen mekkonsa helmaa noustessaan taksin kyydistä ja suoristi valkoista jakkua ennenkö seurasi Artemiksen rinnalla talon ovelle. Hän ei voinut mitään uteliaisuudelleen vilkuillessaan ympärilleen. Tältäkö Artemiksen lapsuus oli näyttänyt? Hän käänsi nopeasti huomionsa aukeavaan oveen pehmeä hymy kulmikkaille kasvoille aseteltuna. Halaus yllätti, mutta nainen luovi yllättävän eleen läpi omasta mielestään varsin kunniakkaasti.
”Päivää”, nainen vastasi pienen nyökkäyksen kera astuessaan sisään. Miehen ja tuon äidin väliseen keskusteluun hän ei aikonut ottaa kantaa, vaikka kuuntelikin lievällä huvittuneisuudella Artemiksen lyhyitä vastauksia. Vai ei miestä saanut kutsua lapsikullaksi.
”Teillä on oikein mukavanoloinen ja kodikas koti”, Veronica lausahti osaamatta luopua yläluokkaisesta puhetavastaan miehen äidin edessä. Hän oli toki vilkuillut taloa sisältäkin sen, mitä oli saattanut matkalla terassille. Runsas brunssi sai naisen kohottamaan toista kulmaansa miehelle. Vai pikainen visiitti kotona. Niinpä niin.

Artemis katsoi naista anteeksipyytävästi äitinsä huomaamatta. Naisen karattua hakemaan kahvia ja teetä, hän huokaisi hiljaa.
"Anteeksi. Mutta jos huomasit, minua ei kuunnella." Mies nyrpisti kevyesti nenäänsä, auttaen Veronican istumaan. Vanhempi nainen saapui takaisin, kaataen Veronicalle tuon valitsemaan juomaa ja pojalleen teetä, kysymättä.
"Olisin voinut juoda kahvia." Hän totesi hiljaa.
"Se ei tee hyvää sinulle, saat vielä toisen infarktin. Veronica, Arty sanoi että olet asianajaj?"
"... Artemis." Luoja se oli virhe. Miten hän ei ollut muistanut miten äitinsä käyttäytyi?

”Ei se mitään”, Veronica vakuutti pettävän pehmeällä äänellä. Sinisilmissä välähtävä teräksinen katse tosin kertoi, ettei sanojen taustalla ehkä ollut suurtakaan totuutta. Hän ei ollut halunnut tulla tänne, ja tajutessaan joutuvansa istumaan brunssipöydässä luoja yksin tiesi kuinka pitkään, nosti tuttu ahdistus päätään vatsanpohjassa, vieden mennessään viimeisetkin ruokahalun rippeet.
”Kyllä, niin olen”, nainen vastasi pienen, hillityn nyökkäyksen kera ja vilkaisi teekuppiaan. ”Työskentelen vaatimattomassa yrityksessä Newcastlessa. Autamme vähävaraisia, jotka joutuisivat muutoin turvautumaan oikeusapuun”, hän selitti tietäen tarkalleen, ettei se kuulostanut kovinkaan vaikuttavalta. Hänen uransa tuskin kiinnostaisi naista sen enempää.

"Sehän on hienoa." Miehen äiti arvosti kaikenlaista hyväntekeväisyyttä aina, missä muodossa tahansa. Se tuo oli onnistunut opettamaan myös lapsillensa, onneksi.

Veronica kohotti huvittuneena kulmaansa. Hän epäili irlantilaisnaisen sanojen olevan täynnä sarkasmia. Ei kai kukaan toivonut pojalleen naisystävää, joka teki kiireistä ja kiittämätöntä työtä, josta ei edes jäänyt rahaa käteen.
”Olette nähneet kovasti vaivaa tämän eteen”, nainen käänsi keskustelun toisaalle urastaan ja nyökkäsi runsasta tarjoilua kohtaan. ”En olisi tahtonut olla vaivaksi.”

Tässä vaiheessa nainen ei enää välittänyt. Lisäksi hän tiesi poikansa pärjääväb omillaan loistavasti ja myös osaavan suojella omaisuuttaan tarpeeksi.
"Minulla on paljon aikaa käytettäväksi nykyään. " nainen vastasi hymyillen, vilkaisten poikansa tyhjää lautasta. Se sai aikuisen miehen huokaisemaan ja ottamaan hieman ruokaa.
"Onko hän edelleen yhtä hankala kaikkien kanssa?" Doireann kysyi Veronicalta, nyökäten poikansa suuntaan.
"Äiti. Lopeta."

Vaikka aikaa olikin, ei se tarkoittanut, että sitä tarvitsi käyttää häneen, mutta ehkä nainen oli tahtonut järjestää kunnon tarjoilut pojalleen, joka oli huono syömään.
”Hankala? Artemisko?” Veronica kohotti huvittuneena kulmaansa ja vilkaisi miestä, jonka äitiä he olivat tulleet tapaamaan.

Artemis nyrpisti kevyesti hieman köymyä nenäänsä kun tunsi Veronican katseen itsessään.
"Otan tuon myöntävänä vastauksena." Tuon äiti naurahti pehmeästi, läpsäisten hellästi kahvipannua tavoittelevaa poikaansa sormille.
"Hei! En kuole mukilliseen."
"Montako juot kotona päivässä?" Vanhempi nainen kohoti kysyvästi kulmaansa, saaden miehen luopumaan aikeistaan.
"Oletko kotoisin Englannista?"

Veronica ei aikonut ottaa asiaan sen enempää kantaa. Eihän Artemis helpoimmasta päästä ollut, mutta ei ollut hänkään. Parempi vain, kun mies uskalsi sanoa omankin mielipiteensä, niin terävä kuin se välillä olikin.
”Olen”, nainen vahvisti huolitellulla yläluokan aksentillaan. ”Siellä syntynyt ja kasvanut, joskin olen matkustanut jonkin verran ja asunut muutaman vuoden Brysselissä töiden merkeissä”, Veronica kertoi syöden kaikessa rauhassa lautaselleen noukkimaa ruokaa.

Doireann huomasi kyllä aksentin, mutta ei vaivautunut jälkikasvunsa tavoin ollenkaan hillitsemään miltein ymmärtämätöntä, Limerickin seudulle jäljitettävää aksenttiaan. Veronica vastasi, joten tuo ymmärsi mitä hän puhui ja se riitti.
"Miten kaikki olettekin löytäneet puolisonne muualta kuin kotimaasta?" Nainen kysyi nauraen, vitsillä. Se vitsi tosin oli tukehduttaa miehen siihen paikkaan.
"Veronica on vain naisystävä. Deirdrellä on puoliso." Ei nyt kuitenkaan oltu ajamassa naista karkuun, vaikka äiti tuntui kovasti yrittävän.

Veronica oli tottunut tekemään töitä henkilöiden kanssa, joiden äidinkieli ei ollut englanti, joten siihen verrattuna irlantilaisnaisen aksentti oli varsin helppoa ymmärrettävää. Hän vilkaisi Artemista jälleen kerran kulmaansa kohottaen, kun miehen äiti intoutui nauramaan lapsiensa puolisovalinnoille. Niin mitäs mies olikaan äidilleen hänestä kertonut? Onneksi Artemis ehti korjaamaan äitiään, ennenkö hänen täytyi sanoa asiasta mitään.
”Maailma on nykyään niin avara, ettei se ole suurikaan ihme”, Veronica kuitenkin otti kantaa vierasmaalaisiin parempiin puoliskoihin. Hän ei ollut Australiasta tai Brasiliasta, vaan suorastaan naapurista pelkkänä englantilaisena, mutta kaipa hänet saattoi silti laskea irlantilaisnaisen näkökulmasta ulkomaalaiseksi.

Ottaen huomioon että nainen oli itse mennyt naimisiin lapsuudenkotinsa naapurin pojan kanssa (vaikka kaksi ensimmmäistä lasta olikin saanut toiselle miehelle), jo englantilainen oli erikoista.
"Se on totta. On ollut hankalaa tottua siihen että kaikki lapset asuvat lentomatkan päässä ja matkustelevat milloin missäkin." Artemiksen olemuksesta näki että hän oli valmis jo juoksemaan karkuun. Tuon äitikin selvästi huomasi sen, sillä nainen heltyi kaatamaan tyhjään teekuppiin kupillisen kahvia. Jos kofeiini antaisi hänelle hetken pidempään keskimmäisen lapsensa kanssa, niin olkoot.
"Oletteko pidempään täällä?"
"Lähdemme huomenna päivällä. Veronican pitää palata töihin ja minun myös." Artemis vastasi nopeasti. Nainen nyökkäsi, poistuen hetkeksi. Hän toi kansion, jota ojensi Artemikselle.
"Ota tuo mennessäsi. Siinä on sinun valokuviasi, Deirdre ja Aiden hakivat jo omansa." Harmaantunut nainen istui alas, pyöräyttäen silmiään miehen vastahakoisuudelle.
"Mitä minä näillä teen?"
"Säilytät vaikka muistona lapsuudestasi ja vanhemmistasi, jos et mitään muuta lapsuudenkodistasi halua."
"Tiedät että ottaisin ennemmin vaikka koko talon kuin valokuvia."
"Hetikö muutat?" Miehen äiti totesi hyvin kuivasti, selvästi tottuneena tällaisiin keskusteluihin poikansa kanssa. Se sai Artemiksen hiljaiseksi. Hän ei voinut vieläkään käydä kolmannessa kerroksessa.
"Vanhassa huoneessasi on myös joitain palkintojasi. Jos haluat ottaa ne." Se sai Artemiksen ponkaisemaan ylös, mutisten jotakin vessasta. Doireann hieroi ohimoitaan, huokaisten raskaasti. Hän kohotti katseensa Veronicaan ja hymyili anteeksipyytävästi.
"Anteeksi. En vieläkään osaa oikein käsitellä häntä. Ihana tietää että hänellä on edes joku, jos hän ajautuu sisaruksistaan eroon kun en enää pakota heitä tulemaan toimeen keskenään."

Veronica hymyili kohteliaasti Doireannin sanoille voimatta kuvitellakaan, että hänen vanhempansa, eli isänsä, murehtisivat hänen menemisistään ulkomailla. Hyvä jos miestä edes kiinnosti, missä hän oli viime aikoina käynyt. Huoli matkustelusta tuntuikin varsin käsittämättömältä. Eihän se ollut sen kummempaa kuin naapurikylässä käynti, mutta kaipa hänen maailmankatsomuksensa oli huomattavan erilainen kuin irlantilaisnaisen. Sukupolvien välinen kuilu ja sitä rataa.
”Voit aina esitellä niitä minulle”, Veronica lisäsi huvittuneena miehen vastahakoisuuteen. Eikö Artemis voisi sen vertaa äitiään huvittaa, että ottaisi kuva-albumin mukaansa mukisematta? Heittäisi vaikka heti ensimmäiseen roskakoriin heti äidin näköpiiristä päästyä, jos siltä tuntuisi.
”Osaako kukaan?” Nainen hymähti kulmaansa kohottaen. Mies oli yksi kiperä pulma ratkaistavaksi, mutta jotenkin he olivat onnistuneet luovimaan tiensä tähän pisteeseen saakka. Ehkä he eivät olleet aivan tuhoon tuomittuja. ”Mistäs sitä ikinä tietää, vaikka he saisivat vihdoin sovittua ja löytäisivät yhteisen sävelen”, Veronica pohti huvittuneena. Hän ei uskonut moiseen kovinkaan vahvasti sen vähän perusteella, mitä oli miehen perheestä kuullut.

Nainen siirtyi Veronican viereen istumaan, avaten albumin. Ensimmäisillä sivuilla oli kuvia jotka oli otettu selvästi eri talossa. Kaikissa kuvissa oli paikka ja päivämäärä - tätä oli tehty ajatuksella jo vuosia. Punatukkainen, noin kuusi vuotias poika hymyili leveästi kimon, pienen welshponin vierellä.
"Hänen ja siskonsa ensimmäinen poni. Molemmat olivat niin pitkiä kuusi vuotiaina että shetlanninponia oli turha hankkia." Doireann huokaisi syvään, antaen Veronican selata kuvia.
"Tuskin. Normaali huolenpito on Artemiksesta holhoamista ja hän ei voi sietää sitä keneltäkään. Edes nyt kun hän ilmeisesti voi jotenkin hyvin."

Veronica vilkuili kuvia uteliaana ja kuunteli selityksen ponista. Ei kai olisi pitänyt yllättyä, että molemmat kaksoset olivat ratsastaneet lapsesta. Hän epäili, ettei Artemis välttämättä innostuisi siitä, että tuon äiti esitteli hänelle, miehen sanoin vain naisystävälleen, lapsuuskuvia, mutta uteliaisuus voitti. Olihan albumi kasattu huolella ja vaivalla, joten täytyihän edes jonkun nauttia työnteon hedelmistä.
”Hän ei tarvitse huolenpitoa vaan seuraa ja perheen”, nainen vastasi kääntäessään albumin sivuja. ”Hän kykenee pitämään itsestään huolta vallan mainiosti.” Silloin kun voi hyvin, toki, mutta hän nyt ei ollutkaan nähnyt miestä heikossa kunnossa.

Doireann puri huultaan.
"Ei nyt. Nyt hän voi hyvin. On aikoja jolloin hän ei kykene huolehtimaan itsestään." Albumin edetessä sama hynyilevä, teräväkasvoinen poika kasvoi. Teinivuosina jokin muuttui, hymy katosi, hiukset oli värjätty mustaksi ja Artemis muistutti terveen urheilijan sijaan yhä enemmän luurankoa. Sen syyskuun jälkeen kun tuo oli täyttänyt 16, kuvia oli vähemmän ja vain loma-ajoilta. Kokoajan seassa oli kuvia nykyisin mieheksi kasvaneesta pojasta ponien, hevosten ja palkintojen kanssa.

”Ja niinäkin aikoina hän tarvitsee ensisijaisesti perheen, ei lapsenvahtia”, Veronica hymähti. Ehkä se ei ollut hänen paikkansa sanoa mitään, sillä hän ei ollut nähnyt Artemista huonossa kunnossa, mutta hän saattoi vain arvailla. Hän itse olisi menettänyt hetkessä hermonsa, jos joku alkaisi hyysätä häntä silloin kun muutenkin kaikki oli jo hankalaa. Ei tuntunut kovinkaan kaukaahaetulta, että Artemis toimisi samoin.
”Ruusukkeita on ainakin tullut voitettua”, nainen pudisti huvittuneena päätään. Artemis voisi varmaan peittää koko omakotitalonsa ulkoseinät ruusukkeilla, joita oli voittanut elämänsä varrella.

"Hänen vanha huoneensa on täynnä niitä." Nainen naurahti hiljaa.
"Koska olette tavanneet? Hän ei ole itse kertonut mitään."

Ei kai olisi pitänyt yllättyä, ettei mies ollut pitänyt suurta meteliä hänestä. Ei hänkään olisi, vaikka hänellä olisikin ollut lämmin ja läheinen suhde ainoaan elossaolevaan vanhempaansa.
”Loppuvuodesta. Artemiksen hevoset asuvat samalla tallilla kuin jolla muutama sposoroimani ratsastaja käy”, Veronica vastasi, sillä olihan se nyt parempi tarina tapaamiseksi kuin alkoholinhuuruinen ilta.

"Et siis ole tavannut häntä sairaana?" Ainakin nainen epäili sitä ja myös poikansa kykyä tai halua puhua asiasta.

”En”, Veronica vahvisti, sillä moisesta valehtelu olisi yhtä tyhjän kanssa. ”Mutta hän kertoi historiastaan oma-aloitteisesti.” Eihän asiasta kuuleminen ollut sama asia kuin sen kokeminen, mutta ainakaan hän ei ollut aivan pimennossa, mitä miehen terveyteen tuli.

"Pelkään että hän jää yksin. Ja kun hän on yksin, kukaan ei ole suojelemassa häntä itseltään. Vaikka minä en olisikaan enää menettämässä häntä. Vanhan naisen huolia omista lapsistaan." Nainen hymyili vaisusti, vilkaisten Veronicaa.
"Vannon että kun hän palaa, huone tuoksuu vaniljalta. Kuten myös etupihan katettu kuisti." Artemis palasi juuri takaisin, kuullen äitinsä sanat.
"Se sentään tuoksuu paremmlta kuin tupakka." Mies huomautti hieman pehmeämmin kuin aiemmin. Nikotiini rauhoitti.
"Ja sinun oli aivan pakko näyttää niitä kuvia?" Doireann nosti kätensä kevyesti ilmaan.
"Veronica katsoi niitä aivan itse." Artemis pyöräytti silmiään selitykselle.
"Tietysti. Hän on juristi, luonnostaan utelias."

”Ei hän jää yksin”, Veronica vakuutti. Hän ei ehkä olisi katsomassa miehen perään, eihän tulevaisuudesta koskaan tiennyt (eikä hän totuuden nimissä tahtonut ajatella niin pitkälle tässä kohtaa), mutta varmasti miehen sisarukset astuisivat siinä kohtaa jälleen kuvioihin. Tai ystävät. Ei Artemis yksin jäisi, se olisi selvää.
”Sinulla oli suloinen poni lapsena”, nainen huomautti pehmeän hymyn kera. Miestä hän oli enemmän kuvissa katsonut kuin poneja ja hevosia, mutta hän ei aikonut kutsua miestä suloiseksi tuon äidin edessä.

Artemiksen ilme pehmeni hieman.
"Se oli suloinen. Loistava hyppääjä."
"Liian hyvä. Mietin aina olisitko valinnut kouluratsastuksen jos se poni ei olisi ollut sellainen vieterijalka." Artemis vain virnisti poikamaisesti äidilleen, vilkaisten kelloa.
"Pitäisikö meidän mennä?"

Veronica epäili, ettei maailman taitavinkaan kouluratsu olisi pitänyt Artemista poissa esteiden keskeltä. Kun jotakin tahtoi riittävän kovin, se onnistui kyllä, vaikka elämä miten viskoisi kapuloita rattaisiin.
”Jos niin tahdot. Älä unohda kuva-albumiasi”, nainen vastasi aavistuksen vinon virneen kera. Artemis tosiaankin ottaisi valokuvat mukaansa. Se, mitä mies niillä tekisi kun lapsuudenkoti jäisi taakse, olisi aivan miehestä itsestään kiinni, mutta mukaan albumi lähtisi. Hän nousi ylös pöydän äärestä ja soi hymyn miehen äidille.
”Oli ilo tavata, ja kiitos maittavasta brunssista”, hän kiitti kohteliaasti.

Mies huokaisi syvään, ottaen sen syntiäkin paksumman kansion sormiinsa, halattuaan ensin äitiään. Jestas. Nyt hän ei ainakaan toistanut vanhaa virhettään ja joutuisi katumaan sitä ettei käynyt ennen kuin olisi liian myöhäistä. Kun hän istui turvallisesti taksissa, Artemis hieroi kevyesti ohimoaan.
"Anteeksi. Hän on sellainen kanaemo."

Veronica vilkutti vielä taksin ikkunasta naiselle, ennenkö kääntyi kunnolla Artemiksen puoleen ja laski kätensä miehen polvelle.
”Ei se mitään”, nainen vakuutti, ”olipahan uusi kokemus.” Hän ei ollut koskaan kokenut vastaavaa huolenpitoa keneltäkään, ellei sitten laskettu sisäoppilaitoksen rehtoria, joka oli tuntunut pelkäävän hänen isäänsä. Se jos mikä oli taannut, että hänen hyvinvoinnistaan oli pidetty tarkasti huolta kouluaikoina.
”Selvisimme kuitenkin."

"No jotakin positiivista sitten." Mies katseli sylissään olevaa kansiota.
"Kuka selvisi ja kuka ei. En ajatellut että hän alkaisi näyttää lapsuuskuviani."

”Ne olivat suloisia kuvia”, nainen vakuutti pehmeän naurahduksen kera. ”Sitä paitsi, eikö äitien tehtävä ole esitellä ylpeänä lapsuuskuvia kenelle tahansa, joka niitä suostuu katsomaan?”

”Ilmeisesti. Suotakoon se ilo hänelle kerran elinikänsä aikana." Olihan tuo saanut esitellä kahden muun kuvia noiden kumppaneille, mutta perheen keskimmäinen oli luistanut siitä vain jättämättä parisuhteet sikseen.
"Etenkin punainen kiharapehkoni lapsena oli hirveän söpö." Mies totesi hieman sarkastisesti. Olivathan hiukset nytkin kirkuvan oranssit ja kiharat, vielä pidemmätkin kuin pikkupoikana.

Hän ei osannut sanoa äitien tehtävistä sen enempää, kuin mitä oli muiden tarinoista ja elokuvista onnistunut päättelemään, sillä hänen äitinsä ei ollut ollut osa hänen elämäänsä muutoin kuin nimeämällä tyttärensä.
”Olihan se, vaikka eipä tämä nykyinenkään hullumpi ole”, Veronica virnisti ja suukotti miehen poskea. ”Musta ei sopinut sinulle lainkaan.”

Artemis kohotti kevyesti kulmiaan. Musta ei sopinut?
"Ai? Miksei?"

"Musta sopii hyvin harvoille", nainen totesi ja pöyhäisi mustanruskeaa tukkaansa vinon virneen kera. "Se sai sinut näyttämään vanhemmalta."

"Vanhemmalta?" Artemis oli mielestään aina näyttänyt ikäistään nuoremmalta, sillä rypyt eivät vaivanneet hänen kasvojaan.
"Aistin itsekehua. Miten se vanhensi minua?"

Veronica naurahti.
"Täytyyhän jonkun kehua minua, etkä sinä ole tehnyt sitä hetkeen", nainen kohautti pienesti harteitaan kiusoitteleva hymy huulillaan.

"Koska oletan sinun tietävän edelleen että olet jumalaisen kaunis, enkä aio antaa sinun nukkua hotellihuoneessa?" Artemis oli vain puoliksi tosissaan. Hän ei puhunut niin siirappisia koskaan, mutta oli kuitenkin salaa vakavissaan.

"Ei sen kuuleminen silti haittaa", nainen vastasi kehräten ja silitteli miehen polvea kädellään. "Mitä suunnittelit illaksi? En aio pelata shakkia koko yötä", Veronica kiusoitteli.

"Etkö? Olin laskenut sen varaan!" Artemis naurahti, suukottaen Veronican huulia. Hän viihtyi häiritsevän hyvin naisen kanssa ja ajatteli hulluja asioita.

"Valitettavasti taitoni shakinpelaajana eivät ole niin kummoiset", nainen naurahti painaen uuden suukon miehen huulille. "Sotket tosin huulipunani", hän valitti leikillään.

"En ole kuullut sinun ennen valittavan siitä." Artemis virnisti hieman. Aivan uusi huomautus Veronican huulilta.

"Pidän kovasti tästä sävystä", nainen vastasi leikkisän hymyn kera ja taputti miehen reittä vetäytyessään kauemmas Artemiksesta. Hän painoi selkänsä vasten istuimen selkänojaa ja virnisti miehelle.
"Mutta voit toki houkutella minua luopumaan siitä hotellin puolella."

"No jo on." Artemis vilkaisi puhelimestaan sähköpostit. Oman hotellihuoneen rauha oli enemmän kuin tervetullutta, kun sinne vihdoin saavuttiin.
"Ah. Vihdoin omaa rauhaa.

"Joudut kerrankin näkemään hieman vaivaa", nainen naurahti vilkaisten silmäkulmastaan miestä. Hän vilkuili puhelintaan hajamielisesti, kunnes taksi pysähtyi ja hän saattoi seurata Artemista hotellille.
"Ei äitisi nyt niin rasittava ollut", Veronica huomautti istahtaen siivoojan petaamalle sängylle.

Mies yskäisi hiljaa. Ei niin rasittava? Ja nainen oli sentään ollut hänestä sietämätön.
"... Kuulitko samoja sanoja mitä minä? Olen aikuinen mies, jolla on hänen päättämä nimensä, miksei sitä voi käyttää.."

"Koska hän on äitisi", nainen vastasi harteitaan pienesti kohauttaen. Eikö sekin kuulunut vanhempien oikeuksiin? Käyttää lapsistaan mitä sattuu nimiä.
"Ainakin hän aidosti välittää sinusta, käytti hän mitä lempinimeä tahansa."

"Vanhempieni päättämä nimikin on vielä yksi vitsi." Artemis oli vanhemmiten oppinut jopa pitämään erikoisesta nimestään, mutta nuorempana hän oli vihannut sitä ja jopa vakavissaan ajatellut etunimensä vaihtoa.
"Mietin välillä voisiko sen osoittaa muulla tavalla."

Veronica ei voinut kuin nauraa miehen marinalle. Vai oli tuon nimessäkin vikaa.
"Erittäin hyvä nimi se on, älä nyt viitsi", hän virnisti ja riisui korkokenkänsä sängyn reunalla istuskellessaan. Hän voisi yhtä hyvin liikkua paljain varpain ympäri hotellihuonetta.
"Ehkä se on hänen tapansa osoittaa välittämistä. Et voi itsekään väittää olevasi tunteiden näyttämisen mestari, vai voitko?" Nainen hymähti kulmaansa huvittuneesti kohottaen.

Artemis otti tyynyn ja hellästi heitti Veronicaa sillä.
"Mitä, sinun seurassasi olen suorastaan pehmo." Se oli totta, monella muulla ihmisellä oli hänestä vielä nihkeämpi ja hankalampi mielikuva.

Nainen kääntyi miehen puoleen saatuaan tyynyn päin kylkeään.
”Vai pehmo”, nainen naurahti ja poimi tyynyn syliinsä. Hän olisi käyttänyt montaa sanaa miehestä, mutta pehmo ei olisi ollut yksi niistä. Hän nousi sulavasti sängyn jalkopäästä ja siirtyi miehen viereen painaen suukon huulille.
”Siinä tapauksessa pysy aina pehmona”, hän totesi huvittuneena.

Hän oli pehmo verrattuna yleiseen olemukseensa. Irlantilainen kietoi kätensä naisen ympärille, hymyillen tuolle vaisusti.
"Mikä nyt huvittaa noin?"

”Sinä”, nainen vastasi suukottaen miehen poskea. ”Et ole pehmo, vaikka oletkin hurmaava juuri tällaisena. Olen tavannut monia pehmoja elämäni aikana, joten voin varmuudella sanoa, ettet sinä ole sellainen”, Veronica vakuutti käsi sydämelle kohotettuna. Lapsuudenystävän mies oli pehmo. Artemis oli kaukana moisesta.

Artemis kohotti kulmiaan.
"Ehkä se riippuu siitä mihin vertaa." Mies istui sängylle, vetäen Veronican mukanaan.
"Olet tavannut todella pehmoja miehiä."

Siinä mies oli varmasti oikeassa. Olihan tuo hänen isäänsä verrattuna pehmo, mutta kun vertasi Gabriellen mieheen, oli Artemis pelkkää terästä.
”Todennäköisesti”, hän myöntyi ja painoi päänsä miehen hartialle istahdettuaan alas. ”Mutta olen myös tavannut todella hankalia miehiä, joten en ymmärrä, mistä sinä olet saanut moisen leiman”, hän vitsaili.

Artemis nauroi matalasti, suukottaen Veronican päätä.
"Oli aika jolloin olin paljon hankalampi kuin nykyään. Ja ehkä tiedät ettei käsityksiä ole helppo muuttaa."

"Ihmiset ovat varsin jääräpäisiä päätettyään jotakin", nainen myönsi. Ennakkoluulojenkin muuttaminen oli hankalaa, puhumattakaan sitten mistään sen enemmästä.
"Joskus siitä on tosin hyötyä", nainen aloitti, mutta ajatus jäi kesken puhelimen herätessä henkiin laukussa. Huokaisten Veronica nousi sängyltä ja asteli kaivamaan puhelimensa laukusta. Naisen ryhti suoristui kuin sähköiskun saaneena kun hän näki soittajan nimen ruudulla, ja kaikki rentous kaikkosi lihaksista.
"Veronica", hän vastasi kireällä äänensävyllä ja vilkuili ympärilleen kuin etsien äänieristettyä tilaa, jossa voisi puhua puhelunsa rauhassa. Hotellihuone ei valitettavasti tarjonnut sitä, vaan suurin yksityisyys jonka hän saattoi saavuttaa, oli kääntää selkänsä miehelle ja pakottaa olemukseensa edes ripaus rentoutta, jotta hän ei näyttäisi rautakangen nielaisseelta.
"Ei, en voi. Olen Dublinissa. Ai miksikö? Ihailemassa nähtävyyksiä. Ei, en todellakaan. Ei onnistu. Ei", nainen puhui puhelimeensa. Jokainen ei tuntui tulevan terävämmin kuin aiempi, eikä nainen edes koettanut peitellä turhautumistaan loppua kohden. "Kuule isä, minulla on ihan oma elämäni, etkä sinä kuulu siihen. Tulen käymään, kun se sopii minun suunnitelmiini. Soittelen kun olen tulossa. Siihen asti, älä ota yhteyttä. Hyvästi", hän lopetti puhelun. Nainen laski puhelimen harkituin, hitain liikkein hotellin pienelle pöydälle ja nojasi hetken käsillään tasoon. Hän veti syvään henkeä, pyöräytti hartioitaan kuin se yksinään riittäisi rentouttamaan kivikoviksi jännittyneet hartiat ja kääntyi Artemiksen puoleen usein niin taidokkaasti rakennettu maski rakoillen.
"Joskus elämä olisi niin paljon helpompaa, kun ei olisi tavoitettavissa puhelimella jatkuvasti. Pahoitteluni. Isäni ei ymmärrä ajoituksen päälle", hän mutisi palatessaan istumaan miehen viereen.

Artemis hämmentyi kun nainen hävisi vierestä, vaikka oli vain noussut vastaamaan puhelimeensa. Jäykkyydestä puheenollen, hän ei ollut koskaan nähnyt Veronicaa tuollaisena. Ei nainenkaan ollut mikään naisellisten luonteenpiirteiden ruumiillistuma, mutta noin monta kertaa hän ei ollut kuullut tuon kieltäytyvän. Puhelun loputtua hän mielellään veti naisen takaisin kainaloonsa, suukottaen tuon tummien hiuksien peittämää päälakea.
"Eivät vanhemmat koskaan. Ainakaan jos ovat epämiellyttävä yllätys."

Veronica ei osannut rentoutua, vaikka pääsikin takaisin miehen kainaloon. Hän oli omasta mielestään joutunut pitämään aivan liian paljon yhteyttä isäänsä viime aikoina, eivätkä jatkuvat puhelinsoitot parantaneet tilannetta lainkaan. Hän vilkaisi ympärilleen kuin varmistaen, että he olivat kahden kesken hotellihuoneella. Oli helpompi puhua isästä, kun oli eri saarella miehen kanssa.
”Minun isäni on valitettavasti epämiellyttävimmästä päästä. Sehän ei toki ole totuus, jonka hän haluaa lehdistön korviin. Ilmeisesti olisi vaikea vedota perheellisiin äänestäjiin, jos kohtelee omaa tytärtään kuin roskaa.”

Artemis silitti naisen selkää hellästi. Tuon kertoma seikka toki vaikeutti äänestäjien kalastelua.
"Se on varmasti totta." Moni muu olisi sanonut jotakin siitä että nainen ansaitsi tulla kohdelluksi kuin prinsessa tai aarre, mutta irlantilaisella oli epäilyksensä siitä ettei Veronica kaivannut sellaista.

"Minun on mentävä käymään Lontoossa ensi viikon aikana, tai hän ei jätä minua rauhaan", nainen huokaisi ja laski päänsä miehen hartialle. "Lähde mukaan, ole kiltti. Hänen tapaamisensa olisi huomattavasti miellyttävämpi, jos tietäisin voivani palata sen jälkeen seuraan, jossa minusta pidetään", Veronica vetosi ääni matalaksi painuen. Isänsä eteen hän ei Artemista rahjaisi, mutta edes tieto siitä, ettei mies ollut kaukana auttaisi. "Hän syyttää minua äitini kuolemasta. On aina syyttänyt. Hän olisi antanut minut epäröimättä pois, jos se ei olisi näyttänyt huonolta lehdistön silmissä." Joten mies oli palkannut taloudenhoitajan ja lähettänyt tyttärensä sisäoppilaitokseen heti, kun koulu vain oli suostunut pitämään lapsia ympäri vuorokauden.

Irlantilaismies meni enemmän kuin hämilleen pyynnöstä. Hän rutisti naista hieman tiukemmin, hymyillen pehmeästi.
"Tietenkin." Aina hän voisi vaikka käydä ostoksilla sillä aikaa kun Veronica oli tapaamassa isäänsä.

”Kiitos”, nainen kiitti vilpittömästi ja nosti päänsä miehen olalta voidakseen painaa suukon Artemiksen pohjalle. Hän naurahti pienesti nähdessään huulipunaansa miehen poskella, ja kohotti kätensä pyyhkäistäkseen punertavan sävyn pois.
”Et tiedäkään, miten paljon se merkitsee minulle”, Veronica lisäsi painaen katseensa syliinsä. Hän vihasi Lontoossa käymistä isänsä tapaamisen merkeissä, sillä ajatuskin vanhemman seurassa vietettävästä ajasta sai sisuskalut kiertymään epämukavaan solmuun.

"Tulen mielelläni piristämään käyntiäsi." Artemis ei tiennyt olisiko nyt hyvä hetki kysyä. Se olisi ehkä naisen heikon hetken hyväksikäyttöä.
"Sinä et varmaan vieläkään halua tulla piristämään minua siskoni häihin?" Hän kysyi leikkisästi, nyrpistäen nenäänsä kevyesti kun Veronica pyyhki huulipunaa poskelta.

Veronica hymyili pehmeästi miehelle ja laski kätensä puristamaan Artemiksen reittä lempeästi. Hän selviäisi lounaasta tai päivällisestä tai mistä lienee isänsä kanssa, kun tietäisi Artemiksen odottavan häntä lähettyvillä. Nainen huokaisi hiljaa, mutta hymy ei kaikonnut punatuilta huulilta miehen pyynnönkään jälkeen.
”Jos todella haluat minut mukaan, niin kaipa minä onnistun löytämään sopivan juhlamekon ennen heinäkuuta”, hän myöntyi painaen päänsä Artemiksen hartialle.

"Heinäkuun alkua." Artemis korjasi pehmeästi. Hän ihmetteli todella että nainen suostui.
"Ehkä minä siis selviän hengissä niistä häistä, kun minulla on sinut seuranani."

”Sitten voi mennä tiukille”, Veronica virnisti pienesti. Hän löytäisi sopivan mekon avaamalla suuren vaatekaappinsa, mutta mitäpä hauskaa siinä olisi ollut? Hyvä syy käydä ostamassa uusi, tilanteeseen sopiva juhlapuku. ”Paras olisi. En tiedä, kuinka suopeasti sisaresi suhtautuisi minuun, jos jäisin sinne itsekseni.”

"Ainakin hänen miehensä suhtautuisi sinuun suopeammin kuin minuun. Sponsoroit hänen siskontyttöään." Artemis vastasi hymyillen, silitellen naisen tummia hiuksia.
"Ja jos lohduttaa, luulen että Gabriellekin on siellä."

”Selkeästi rahalla voi hankkia ystäviä”, nainen hymähti pyöräyttäen silmiään. Hän epäili, ettei sulhanen kiinnittäisi suurtakaan huomiota siskontyttönsä sponsoriin, kun paikalla olisi koko suku ja läheisimmät.
”Alkaa kuulostaa siltä, että suunnittelet jättäväsi minut sinne oman onneni nojaan”, Veronica virnisti.

"Minulla on veljellisiä velvollisuuksia koska isämme haudattiin kaksi vuotta sitten." Artemis hymyili vaisusti.
"Joten joudun hetkellisesti hylkäämään sinut."

”Selviän ehkä sen hetken”, nainen vakuutti kietoen kätensä miehen selän ympärille. Hän nojautui vasten Artemiksen kylkeä eikä voinut olla naurahtamatta pehmeästi tilanteen absurdiudelle. Hän oli jaksanut vihoitella pitkään siitä, että joutui lähtemään mukaan Dubliniin, ja nyt hän ei voinut kuin todeta nauttineensa reissusta - ja suostuneensa siinä sivussa osallistumaan miehen siskon häihinkin.

"Hyvä." Irlantilainen painoi suukon naisen päälaelle. Hän viihtyi siinä paremmin kuin voisi koskaan myöntää kenellekään, etenkään Veronicalle. Se tuntui miltein ironiselta.
"Pahastutko jos kipaisen huomenna äitini luona ennen lähtöä?"

"En tietenkään", nainen vakuutti. Hyvä vain jos mies kävisi vielä katsomassa äitiään. Eihän siitä ollut mitään takeita, koska mies ehtisi seuraavan kerran paikalle.
"Ota kaikki aika mitä tarvitset."

Artemis ehtisi kyllä. Kyse oli haluamisesta.
"Vain pikainen visiitti. Unohdin yhden asian. mitä mieltä olet, käydäänkö nukkumaan?"

"Selvä", nainen myöntyi. Oli syy mikä tahansa, hyvä että Artemis tahtoi käydä katsomassa äitiään vielä kertaalleen ennenkö he lentäisivät takaisin Englantiin.
"Käydään vain", Veronica nyökkäsi ja nousi vastahakoisen huokauksen myötä jaloilleen. Paras vaihtaa vaatteet ja pestä kasvot, vaikka nouseminen ei huvittanutkaan.

Tuntui kamalalta päästää nainen kauemmas ja Artemis kaappasikin tuon syliinsä, kirjaimellisesti. Miehen laihat reidet tuskin olivat pehmeät istua tai alati kylmien käsien halaus lämmin, mutta ne olivat rakastavimmat eleet joihin hän kykeni.
"Muutin mieltäni. Ole siinä vielä hetki."

Veronica naurahti yllättyneenä, kun tulikin kaapatuksi syliin. Hän hymyili painaen kätensä miehen käsien päälle ja kallisti päätään voidakseen painaa poskensa vasten miehen luista poskea.
”Olen”, hän vakuutti sulkien hetkeksi silmänsä. ”En olisi missään muualla mieluummin kuin tässä.” Hän silitteli pitkillä sormillaan miehen hänen ympärilleen kietomia käsiä ja nautti turvallisuuden tunteesta, jonka Artemis toi aina mukanaan.

Artemis ei tuonut monille mieleen sanaa turvallinen. Silti hän oli enemmän kuin onnellinen siitä että Veronica selvästi nautti hänen läheisyydestään.
"Kiitos."