Salaisuuksia ja sammakoita

Tiistai 11. huhtikuuta 2017, kello 7:57 - Miehuuskoe

Tallialue oli valtava, sen Ambrose Sebastian oli ensimmäiseksi huomannut. Vaikka väkeä, autoja ja hevosia oli aikaiseen ajankohtaan nähden kamalasti, ne eivät näyttäneet täyttävän aluetta juuri lainkaan. Kello oli 7:40, kun hän parkkeerasi harmaan Peugeotinsa ja astui ulos. Haastattelun piti alkaa kahdeksalta. Hän oli liian ajoissa. Talli paljastui kuitenkin vielä odotettua suuremmaksi, joten ylimääräinen aika oli hyödyksi. Kysyessään tallin toimistoa ohi kulkevalta mieheltä Ambrose sai vastaukseksi vain "tuolla yläkerrassa", mikä ei valitettavasti kertonut paljoakaan.
Hän oli peseytynyt, ajanut sänkensä, koettanut olla stressaamatta ja onnistunut tinkaamaan Bullfordeilta tiistaiaamun vapaaksi, vaikka olikin vielä edellisellä viikolla sopinut tulevansa paikalle. Hermot olivat pinnassa, ja Ambrose huomasi jatkuvasti räpeltävänsä kellonsa ranneketta kävellessään.

Hevoset olivat hevosia, vaikka ne olivatkin laihoja ja korkeita ja niitä oli aivan siunaamaton määrä, ja talli tuoksui tallilta, vaikka näyttikin kummalliselta linnalta. Nuori nainen yhden karsinan kulmalla hätkähti kysymystä toimiston sijainnista ja tuijotti Ambrosea kuin olisi nähnyt aaveen, mutta osoitti hänet sitten oikeaan suuntaan. Ambrose kiitti, kiipesi portaat isoon, avaraan oleskelutilaan ja katsoi kelloaan. Hän oli onnistunut jo hinkkaamaan ranteeseensa punaisen juovan. Mahtavaa.
Toimiston ovelle hän koputti 7:57. Syteen tai saveen.

Effie rakasti tiistaiaamuja. Ne olivat levollisia ennalta-arvattavuudessaan. Tallikerroksessa kuhisi, kun työntekijät juoksivat aamutallia hektisessä minuuttiaikataulussaan, mutta valtava hevoskeskus käynnistyi uuteen päivään lohdullisella rutiinilla. Viikonlopun kisojen hallittu kaaos oli ohi, ja toimistossa vallitsi ihastuttava hiljaisuus johdon assistentin pitäessä vapaata. Effie oli tullut töihin kuudelta todettuaan, ettei voisi tuijottaa kattoaan enää kauempaa, ja kalpea, kuulas päivänvalo oli täyttänyt laivastonsinisävytteisen toimiston kuin huomaamatta.
Hän oli niin uppoutunut vastaamaan sähköpostiensa loputtomaan virtaan, että hätkähti koputuksen tullessa kolme minuuttia ajoissa. Effie suoristi kevyttä, valkoista jakkua noustessaan avaamaan oven.
"Herra Grey, oletan?" hän tervehti asiallisesti ja mittasi työnhakijan yhdellä, terävällä katseella, ennen kuin ojensi tarmokkaan, pienen käden lujaan kädenpuristukseen.
"Effie Hepburn. Olkaa hyvä." Nainen väisti oviaukosta ja viittasi nuorta miestä istumaan valkopuisen työpöydän eteen asetettuun, upottavaan, punaiseen nojatuoliin sillä välin, kun kiersi itse takaisin pöydän taakse.
"Löysitkö paikalle ongelmitta?"

Ovella ei tarvinnut odottaa kauaakaan, ja Ambrose veti vielä viimeisen hermostuneen huokauksen ennen kuin kuuli kahvan käyvän. Lyhyeksi kynitty punainen tukka kiinnitti heti huomion, mutta Ambrose hymyili ja tarttui hänelle ojennettuun käteen varmasti ja rauhallisesti. Huolimatta kapeudestaan Ambrosen omiin lapiomaisiin kämmeniin verrattuna naisen ote oli lähes epämielyttävän luja. Hän oli odottanut jotain hieman toisenlaista.
"Kyllä, ilo tutustua," Ambrose nyökkäsi vastaukseksi kysymykseensä ja astui sisään kammottavan järjestelmällisen ja modernin toimistotilan näköiseen huoneeseen. Ainakin seinillä oli hevoskuvia.
"Kiitos."
Ambrose istui alas hänelle osoitettuun tuoliin kun neiti Hepburn istui omaansa, ja suoristi punaharmaata pikeepaitaansa ennen kuin risti kätensä syliinsä. Ainakin nojatuoli oli mukava.
"Tänne ajoi onneksi aika helposti." Rumia lenkkareitaan hän ei ollut voinut laittaa jalkaan, joten ainoa vaihtoehto olivat pyhäkengät. Hän ei kuitenkaan halunnut laittaa kauluspaitaa, koska oli kuitenkin hakemassa hommia vain tallin perusaskareissa, ja tarvitsi sitä Bullfordien myymälässä mieluiten ilman hevosenhajua. Verkkareissa ei kehdannut lähteä yhteenkään työhaastatteluun, varsinkaan tallille, joka vaikutti niin ylettömän... ylenpalttiselta kaikissa muodoissaan. Mutta farkuissa oli teetahra, eikä Ambrose ollut ehtinyt pestä niitä.
Ehkä puolivirallinen pukeutuminen saattoi tarpeen vaatiessa meinata myös sitä, että yläosa oli rento ja alaosa virallinen.

Effie laski kyynärpäänsä punaisen työtuolin käsinojille ja painoi sormenpäänsä täsmällisesti yhteen katsellen nuorta miestä arvioiden käsiensä yli, meripihkaiset, teräväkatseiset pöllönsilmät mietteliäästi siristyen. Tallityöntekijöitä ei sopinut arvioida ulkomuodon perusteella, sillä he tarvitsivat motivaatiota, omatoimisuutta ja rohkeutta tarttua myös likaisiin ja raskaisiin töihin. Luoja tiesi, että tallilla oli tarpeeksi monta oman elämänsä satuprinsessaa ja mystisistä sairauksista joka maanantai ja perjantai kärsiviä hoitajia.
"Haluaisit siis hakea tallityöntekijäksi Rosings Parkiin?" hän varmisti punertavaa kulmakarvaa kohottaen.
"Miksi?"

Jostain syystä suoraan asiaan menevä kysymys yllätti Ambrosen, vaikka hänen olisi ehkä pitänyt odottaa niin tarmokkaan näköiseltä naiselta myös hyvin suoralinjaista käytöstä. Valkoista päällä tallilla. Nainen ei selvästikään itse tehnyt hevoshommia kovin useasti.
"Mm... joo," Ambrose nyökkäsi heti kun sai ajatuksensa kasaan ja hymyili hieman. Hän toivoi ettei se näyttänyt aivan kammottavan kireältä ja väkinäiseltä. Hän ei pitänyt työhaastatteluista, sillä niihin liittyi aina ikävän paljon arvioivia tuijotuksia, kuten juuri sillä hetkellä.
"Näinkin isolla tallilla työntekijöitä varmaan tarvitaan," hän tokaisi hieman kiirehtien. Jännitys uhkasi pitää kielenkannat valitettavan tiukasti kotimurteen kahleissa, kunnes Ambrose tajusi vetää henkeä ja korjata hiukan.
"Tai siis... Tämä vaikuttaa hyvältä työpaikalta. Minulla kokemusta tallihommista aiemminkin ja pidän eläinten kanssa työskentelystä. Kuulin muissa hommissa, että täällä on kuulemma paljon yksityishevosia, joiden omistajat eivät halua niitä perushommia itse hoitaa," mies sanoi ja levitti kämmeniään hieman vältellessään niiden vääntelemistä.

Vastaus ei kuulostanut erityisen harkitulta tai perustellulta. Ehkä hänen ei pitäisi odottaakaan muuta, sillä jostain syystä ihmiset tuppasivat hämmentymään hänen aikaatuhlaamattomasta lähestymistavastaan jopa työhaastatteluissa.
"Ahaa", Effie vastasi pisamaiset kasvot hillitysti peruslukemilla. Hän oli todennut parhaaksi testata mahdollisten työntekijöiden paineensietokyvyn heti, sillä hänestä ei ollut leikkimään terapeuttia hermoromahduksen partaalla tasapainotteleville ja joka työvuorossa itkeville hevosenhoitajille.
"Millaista työtä sinä haet? Etsitkö kokoaikaista vai osa-aikaista työtä?"

Neiti Hepburnin kasvoista oli vaikea ottaa minkäänlaista selkoa, mutta toisaalta oli ihan lohdullistakin nähdä, että haastattelu pyöri reippaasti eteenpäin riippumatta siitä, mitä Ambrose kysyyksiin vastasi. Hänellä oli vähemmän aikaa möhliä, mikä oli hyvä. Tyyni 'ahaa' ei tosin kuulostanut aivan kamalan lupaavalta.
"Teen mielelläni ihan kaikenlaisia tehtäviä, ei minulla ole ikinä ollut mitään... rajoitteita tai ongelmia. Olen tällä hetkellä asiakaspalveluhommissa Hexhamin keskustassa, lähinnä tiistaisin ja lauantaisin. Bullfordin Antiikki, myyjänä siellä," Ambrose vastasi ja toivoi ymmärtäneensä kysymyksen kunnolla. Vähän se kismitti, kun joutui niin säälimättömään tivaukseen vastailemaan (herra ja rouva Bullford olivat lähinnä tarjonneet teetä ja kysyneet, osasiko hän laskea, ja jaksoiko hän tarvittaessa nostaa sohvapöytää pakettiauton sisään) ja vielä niin varakkaan näköiselle tytölle, mutta... hän tarvitsi töitä.
Hän halusi töitä.
"Se on yleensä joko aamu- tai iltapäivätyötä, joten voisin hyvin tehdä täälläkin niinä päivinä vuoroja, muuten sitten vaikka täysiä päiviä," Ambrose jatkoi senhetkisestä työpaikastaan, "Olen muuttanut Hexhamiin vasta kolmisen kuukautta sitten, ja ajattelin, että tämä olisi hyvä mahdollisuus. Jotain vähän fyysisempää työtä."

Effie kallisti päätään asteen painaen mieleensä työnhakijan polveilevan vastauksen. Mikä sai Greyn kaipaamaan fyysisempää työtä? Toivottavasti ei ainakaan kykenemättömyys asiakaspalveluun, sillä alan kokemus olisi ehdottomasti etu Greylle. Hän ei kaivannut enempää sosiaalisesti rajoittuneita susilapsia, joille sai pitää puhutteluita joka toinen viikko siitä, kuinka asiakkaita sopi kohdella.
"Kokoaikaiset työntekijämme tekevät viisi ja puoli päivää viikossa. Aamuvuorot ovat kuudesta neljään ja iltavuorot kahdesta kymmeneen. Vapaapäivä sijoittuu yleensä arkiviikolle, sillä viikonloput ovat kiireisintä aikaamme. Voisitko sovittaa kokoaikatyön toisen työsi oheen?" Effie varmisti. Se ei kuulostanut lupaavalta, sillä jostain syystä suurin osa ihmisistä tuntui kaipaavan myös vapaa-aikaa.

Ambrose yritti näyttää mahdollisimman itsevarmalta ja hyväluontoiselta odottaessaan Hepburnin seuraavaa kysymystä, kun tämä selkeästi pyöritteli aiempaa vastausta päässään. Seuraava sai miehen hymyn latistumaan hetkiseksi. Puolitoista päivää vapaata. Arkiviikolla. Teki melkein mieli kirota vähän.
"Eiköhän se olisi ihan mahdollinen ajatus. Minun pitäisi tietysti puhua siitä vielä, katsoa hieman aikatauluja, mutta uskon että se voisi kyllä onnistua," Ambrose vastasi joka tapauksessa ja nyökkäsi. Ei se ollut mitenkään epätoivoista, oli hän tehnyt pitkiä päiviä ennenkin, kun kävi töissä koulun ohella osallistuakseen perheen kuluihin. Ja voisihan hän aina lupautua tekemään Bullfordeille enemmän varasto- ja noutopäiviä, jos tallilla piti olla tiettyyn aikaan, kun niiden ajankohdat joustivat enemmän.
Eikä muita haastattelukutsuja tai työtarjouksia toistaiseksi ollut tullut mistään. Oli se ehkä vähän epätoivoista.

"Jos ottaisin kokoaikaisen pestin, haluaisin kuitenkin pyytää sunnuntaita vapaaksi," mies lisäsi ja jätti kysymyksen roikkumaan. Hän vastaisi kyllä kysyttäessä, mutta moni työnantaja tuntui suhtautuvan kirkkoon vähän nihkeästi. Joo, eihän hevosten ja tallin hoito tavallaan ollut työtä, piti ne eläimet hoitaa joka päivä joka tapauksessa kuten lapsetkin, mutta pyhä oli silti pyhä.

Naisen silmät siristyivät asteen, kun nuori mies ilmaisi joutuvansa harkitsemaan asiaa ja neuvottelemaan aikataulujaan. Hyvin valmistautunut työnhakija olisi tehnyt järjestelyt etukäteen, mutta hänellä ei valitettavasti ollut varaa karsia hakijoita. Työnhakijoita heillä oli kyllä jonoittain. Talli kuitenkin tarvitsi ihmisiä, jotka pysyisivät myös töissä: uusien haastattelu, perehdyttäminen ja työhön sovittaminen oli kallista, aikaavievää ja olemassaolevia työntekijöitä kuormittavaa.
Sunnuntain vapaaksi vaatiminen sai naisen silmät siristymään toisen asteen.
"Vai niin", Effie vastasi napauttaen sormenpäitään yhteen. Se oli kohtuullinen pyyntö, mutta tavattoman haastavaa heille, joiden arkea pyörittävä rutiini lepäsi yhdenmukaisten järjestelmien varassa. Kilpailut, valmennukset, kurssit ja klinikat painottuivat kaikki viikonloppuihin, jolloin työntekijöiden tarve oli kaikista suurin. Ehkä Greystä saisi kuitenkin työntekijän, joka tekisi vähemmän hohdokkaita töitä arjessa eikä piileskelisi vessassa tai varustehuoneessa, kunnes tähtiratsastastajat tai valmentajat ilmestyivät paikalle.
"Jos sinut valittaisiin, se voisi olla neuvoteltavissa. Millaisia kysymyksiä sinulla on työstä?"

Ambrose nyökkäsi kun neiti Hepburn antoi ensimmäisen pienen myönnytyksensä koko haastattelun aikana - "jos" - ja hänen hymynsä kääntyi ehkä hivenen helpottuneemmaksi.
"Teillä on tietysti tallityöntekijät ja hevosenhoitajat erikseen," Ambrose aloitti ja kohotti vielä vähän kulmiaan vilkaistakseen Hepburnia varmistukseksi, "Joten mietin lähinnä joitain käytännön juttuja. Kuinka paljon työtehtävät osuvat päällekkäin?" hän kysyi. Sedän tallilla oli ollut muutama tallityöntekijä ja kuski, sekä pari likkaa hoitamassa joitain tammavarsoja kisapaikoilla ja pitämässä huolta varusteista, mutta seitsemän hevosen ravitallin työntekijäjako ei ollut ihan niin tarkkaa kuin se täällä tuntui olevan.
"Mm, ja... ovatko tarhaus ja ruokinta ja siivous ja sellaiset käytänteet enemmän hevoskohtaisia vai... yleisiä?" Ambrose kysyi, kun asia tuli mieleen. Oli pakko keksiä vielä jotain fiksumpaakin. "Olen tehnyt työssäoppimista ja muuta harjoittelujaksoa ravureiden kanssa, joten tiedän kyllä kuinka tärkeää sopiva ruokinta ja rutiini on kilpahevosille. Mutta paikan omistaja omisti niistä melkein kaikki. Yksityishevoset hoidettiin samalla tavalla ja samoihin aikoihin kuin muutkin."

Effie vaihtoi asentoa tuolissaan, malttamatta viettää kovin kauaa paikallaan.
"Virallisesti kaikki meidän työntekijämme ovat tallityöntekijöitä, ja hevosenhoitajat ovat kilparatsastajien yksityisesti palkkaamia. Meillä on kuitenkin joitakin työntekijöitä, jotka toimivat näiden kahden välimaastossa. Tallityöntekijät jakaantuvat kahteen ryhmään: niihin, jotka ratsastavat osana työtään, ja niihin, jotka eivät", nainen selvitti.
"Jokaiselle tallityöntekijälle kuuluvat kuitenkin samat velvollisuudet tallilla: pääasiassa ne jakaantuvat siivoukseen, hevosten ruokintaan, tarhaukseen, hoitoon sekä asiakaspalveluun. Meillä on 120 hevosta, jotka on jaettu kolmen hengen tallityöntekijätiimeille niin, että jokaisella tallityöntekijällä on viidestä kahdeksaan hevosta omalla vastuullaan. Aamu- ja iltatalleissa työntekijä huoltaa kaikki oman tiiminsä hevoset. Onko tämä selkeää?" Effie varmisti kohottaen kulmiaan, terävyys pehmeten joksikin innostusta muistuttavaksi.
"Tarjoamme hevoskohtaista, yksilöllistä palvelua, mutta talli pyörii yhdenmukaisella rutiinilla - esimerkiksi hevosten ruokinta ja tarhaus tapahtuu samaan aikaan."

Ambrose nyökkäili kuunnellessaan neiti Hepburnin selvitystä siitä, kuinka Rosings Parkin talliarki pyöri. Ei se monimutkaiselta tai sekavalta kuulostanut, vaikka hevosten määrä olikin aivan päätön, ja punapäinen nainen vaikutti jopa itsekin suhtautuvan järjestelyihin suopeasti. Rinnassa alkoi tuntua pelottavan kevyeltä, vaikka mitään varmaa ei vielä ollutkaan sanottu. Neiti Hepburnin puhe oli niin... pistävän siistiä, että kuvaus tavallisista tallihommista melkein hämmensi.
"Kuulostaa oikein hyvältä," Ambrose vastasi toinen suupieli kevyesti koholla, nyökkäsi, ja lisäsi vielä hieman rennommin, "opin kyllä nopeasti tavoille, jos vain saan tutustua vähän. Ja tulen kyllä toimeen muiden ihmisten kanssa."

Ambrose raapi ajatuksissaan niskaansa ennen kuin keskittyi taas katsomaan haastattelijaansa. Tummat silmät olivat hieman kurtussa tummien silmien yllä, kun hän yritti keksiä jotain sanottavaa.
"Ovatko kaikki nuo tuolla sitten ihan kilpahevosia? Koulu, este...?" (mitä niitä oli) hän kysyi pelatakseen hieman lisää aikaa ajatustensa järjestelylle. Hetkellinen helpotuksen aalto oli pyyhkinyt kaiken järjen mennessään, ja se oli jo melkein noloa. Kysymyksiä oli niin paljon, että hän ei osannut valita niistä juuri yhtäkään erikseen.

Oli toivottavaa, että Grey tulisi ihmisten kanssa toimeen. Miehen toista työtä ajatellen iltavuorot olisivat sopivimpia, ja jos Grey kehtasi vaatia sunnuntain vapaaksi, hän voisi tarjota iltatöitä - ja niissä asiakaspalvelun rooli korostui. Paljon tosin riippuisi työnhakijan todellisesta taitotasosta.
"Ei. Suuri osa hevosista tosin toimii kilpailukäytössä, aina harrastetasolta olympiaedustajiin, ja siksi työntekijöidemme on osattava käsitellä turvallisesti myös korvaamattoman arvokkaita ratsuja", Effie vastasi luoden nuoreen mieheen jälleen terävämmän katseen.
"Millaista kokemusta sinulla on hevosten kanssa työskentelystä? Miten esimerkiksi lastaus, klippaus, nyppiminen ja letitys sujuvat?" nainen tiedusteli.

Järkähdyksen jälkeen neiti Hepburnin ääneen palasi terä, mutta tavallaan Ambrose oli siitä ihan kiitollinen. Se pakotti keskittymään.
"Olenhan minä hevosia lastannut ja varustanut enemmänkin, sekä oreja että tammoja. On noita ravureitakin pitänyt klipata kun niillä on talvella juostu, ja niiden ympärillä pyörii isot rahat ihan samalla tavalla," Ambrose vakuutti huomattavasti itsevarmemmin kuin vielä hetki sitten, kun hän koki saavansa puheenaiheen, jonka osasi. Hän istui hieman suoremmassa ryhdissä ja uskaltautui nojaamaan vähän paremmin kohti keskustelua.
"Letittänyt en ole," mies myönsi kallistaen päätään olankohautuksen sijasta, "Mutta osaan pestä hevoset ja varusteet, tehdä ihan kelpokengityksen ensi hätään, ja olen uittanutkin joskus. Ja tietysti siivoan tallia ihan siinä missä hoidan hevosiakin."

Effie oli oppinut uskomaan työnhakijoiden kuvauksia kyvyistään vasta, kun näki ne käytännössä. Grey vaikutti kuitenkin itse uskovan itseään. Toivottavasti ei niin vankasti, etteikö voisi opetella heidän tallinsa tapoja.
"Toimimme tiukalla aikataululla, mutta työn jäljen on sovittava tallin tarjoamaan laadun standardiin. Miten arvelet pärjääväsi paineen alla?" nainen kysyi kohottaen kulmaansa. Standardi oli käynyt luultavasti selväksi jo matkalla haastatteluun, sillä ylellisyyttä markkinoiva talli ei ollut koskaan epäsiisti.
"Ja hevosten kanssa sattuu ja tapahtuu usein. Millaiset taidot sinulla on hevosten ensiavun suhteen?"

Ambrose tiesi osaavansa käsitellä hevosia ja hoitaa tallin töitä. Siitä ei ollut epäilystäkään. Siitä hänellä ei kuitenkaan ollut mitään käsitystä, millaisia tapoja Rosings Parkin kaltaisella ratsutallilla oli, joten uutta opeteltavaa olisi takuuvarmasti. Ei hän ollut tätä päivää ennen koskaan ollutkaan ratsupuolen tallilla, saati nähnyt maneesia sisäpuolelta. Se se kai oli ison oleskelutilan ikkunoiden takana ollut. Ihan hävyttömän ylellistä ja tottapuhuen vähän hölmöä, mutta sitä hän ei ääneen sanoisi.
"Jos minulla on töitä tehtävänä, teen työni," Ambrose vastasi hitaasti Hepburnin arvioivaan kysymykseen, muttei silti ehtinyt täysin suitsia pientä tympeyttä äänensävystään. "Niin kauan kuin tiedän, mitä minulta odotetaan, pärjään varmasti ihan yhtä hyvin kuin kuka tahansa muukin," hän lisäsi hieman lauhkeammin. Lipsahdus ei välttämättä antanut sanoille kovin paljoa uskottavuutta, mutta hän elätteli toivoa siitä, ettei neiti Hepburn välttämättä kuullut eroa.

"No osaan minä pulssin ja kuumeen katsoa. Olen kylmännyt ja tehnyt pari tukisidettä turvonneille jänteille. Sitonut haavoja pumpulilla ja pinteleillä," Ambrose vastasi ja yritti muistella kaikkia niitä tilanteita, joissa olisi joutunut jotain kurjempaa haveria hoitamaan.
Oli hän kerran auttanut setää päästämään päiviltä sen nuoren mustan orivarsan, joka rysäytti läpi aidoistaan niin pahasti, että katkaisi jalkansa. Sellainen ampuminen taisi kyllä olla laitonta ilman eläinlääkärintodistusta tai metsästysseuran papereita. Sitä ei sitten välttämättä kannattanut sanoa tässä. Naiset eivät yleensä pitäneet aseista kamalasti.
"Osaan kyllä katsoa haavojen tilanteen tai sen, ontuuko hevonen. Kerron tietysti eteenpäin, jos tilanne näyttää pahalta," hän päätyi vastaamaan. "Olen ollut avustamassa myös astutuksessa ja varsomisessa."

Vastaus paineen alla työskentelyyn sai Effien kohottamaan merkitsevästi kulmaansa, mutta hakijoita ei auttanut läksyttää ennen kuin oli selvää, olisiko heistä heidän tallilleen. Rosings Park vaati jokusen menneen työntekijän mukaan 'naurettavan ' korkeaa tasoa siivouksessa ja hevosten hoidossa eikä sallinut virheitä hevosten ruokinnassa. Joillekuille tiukka aikataulu yhdessä vaadittavan työjäljen kanssa oli liikaa.
"Onko sinulla suosituksia?" Effie kysyi vilkaisten kelloaan. Vielä pitäisi selvittää työnhakijan taitoja myös käytännössä. He saivat säännöllisesti harjoittelijoita valkoisissa tennareissa, jotka säikkyivät hevosia niin, etteivät pärjänneet hetkeäkään ilman mentoriaan.

Neiti Hepburn vilkaisi kelloaan, ja Ambrose epäili hetken, alkoiko tämä jo kyllästyä keskusteluun. Eivät työhaastattelut nyt yleensäkään kovin kauaa kestäneet, mutta silti. Se sai hänen kulmansa kurtistumaan hieman.
“Joo… tahdotko nähdä koulutodistuksetkin?” Ambrose kysyi kaivaessaan takkinsa taskuja. Hänellä ei ollut kotona kansioita tai mappeja, joten tärkeät paperit pysyivät siisteinä valitettavasti vain kahtia taitettuina nippuina. Hän laski paperit pöydälle ja avasi ne neiti Hepburnin ulottuville ja näkyville.
“Kävin Dudley Collegen eläintenhoitajalinjaa. Tein hommia Greyson Trottersilla ja Dudleyn kotieläintilalla,” hän selitti, osoittaen sekä sedän suosituskirjeen että koulutodistuksen kommentit. Ei häntä ehkä kaikkein fiksuimmaksi kaveriksi ikinä ollut haukuttu, mutta ainakin hän sai papereihin kehuja käytöksestään. Ääneenkin ainakin useimmiten.

Effie juoksutti katsettaan papereilla painaen tiedon mieleensä ja laski mielessään, millaiseen asemaan voisi miehen sovittaa. Ainakin Grey oli tarpeeksi lahjakas ihmisten kanssa työskennellessään, että oli työllistynyt edes osa-aikaisesti asiakaspalveluun. D-tiimi kaipasi kipeästi jäsentä, joka voisi kommunikoida asiakkaiden kanssa.
"Selvä", nainen vastasi ja kohottautui sitten jaloilleen, "seuraavaksi voimme siirtyä tallin puolelle." Tallityöntekijöitä oli turha arvioida vain keskustelun pohjalta. Grey pääsisi osoittamaan hevosenkäsittelytaitonsa käytönnössä.
"Seuraisitko minua. Onko jotain mitä haluaisit kysyä työstä tai työpaikasta?" nainen tarjosi mahdollisuutta kysyä, kun jätti toimiston ja harppoi määrätietoisen askelin kohti vaaleapuisia portaita ja niitä alas hektisesti kuhisevaan tallikerrokseen.

Ambrose nousi tuolistaan neiti Hepburnin tehdessä samoin, ja sulloi paperinsa takaisin taskuunsa. Maininta tallin puolella jatkamisesta sai miehen vääntämään pientä, tyytyväistä hymyä. Hevoset hän kyllä osasi, eikä vierastanut niiden jälkien siivoamista.
“Näyttäkää vaan tietä,” hän nyökkäsi naisen pyytäessä seuraamaan ja lähti harppomaan tämän tarmokkaiden askelten jäljessä takaisin kohti tallin alakertaa. Taukotilat olivat vähän liiankin siistit, mutta kaipa hän osasi jo antiikkiliikkeen jäljiltä olla sörkkimättä mitään.
“Jos minä nyt sitten aloittaisin hommat täällä,” Ambrose kysäisi heidän päästessään alakerran kiireiselle tallikäytävälle asti, “niin ovatko nuo kaikki yksityisiä, että kannattaa tehdä tuttavuutta omistajien kanssa, vai omistaako talli näitä eläimiä?”

Tallin pehmeät, valkeat valot heijastuivat valkokalkituista kiviseinistä leveiden käytävien varrella. Tilavat karsinat olivat tyhjentyneet aamutallin aikana, ja työntekijät siirtyivät tilasta toiseen tehokkuudella, jossa yksikään ei liike ollut harkitsematon. He jättivät jälkeensä kuohkean kerroksen vaaleaa purua, joka loi kivisiin ulkoseiniin upotettujen, kalterein suojattujen ikkunoiden valossa karsinoihin harmonisen, melkein sinisen rauhan.
Effie harppoi määrätietoisesti pääkäytävältä päätykäytävää oikealle ja katsahti Greytä meripihkanväriset silmät skeptisesti siristyen. Mitä mies ajoi takaa tuttavuuden tekemisellä hevosenomistajien kanssa?
"Corinne Fairchild ja Lord Northumberland omistavat kuusi hevosta - ne asuvat tässä päätykäytävällä", nainen viittasi kohti heidän ohittamiaan, valkeaksi lakattuja karsinanseiniä, "mutta tallin muut 114 hevosta kuuluvat eri omistajille, asiakkaillemme. Millaista tuttavuutta kaavailet tekeväsi asiakkaidemme kanssa?" Effien katse haravoi kiireistä käytävää sopivan työntekijän toivossa. He tarvitsivat hevosen tai kaksi näyttöä varten.

Valkoista ja siistiä. Jopa niin puhtoista, että se olisi varmaan jollekulle mennyt jo ihmisen asunnosta. Toivottavasti karsinan siivoamiseen ei kuulunut joka kerta pölyjen pyyhintää ja kaltereiden kiillotusta. Ambrosen hymy kuitenki hiipui ja hänen askeleensa hidastuivat, kun neiti Hepburn mulkaisi häntä yhtäkkiä melko tyytymättömänä. Mies kurtisti kulmiaan hieman. Mitä hän nyt sanoi?
"Okei," Ambrose aloitti jo vastaamaan ja vilkaisi käytävää, jota neiti Hepburn osoitti, mutta sekin sana kuoli äkkiä, kun nainen esitti kysymyksensä.

Aha. Joo. Sitä se katse tarkoitti.

Eipä se nyt ensimmäinen kerta ollut, kun joku epäili hänen tarkoitusperiään, mutta kyllä se silti ärsytti. Ambrose ei sillä hetkellä yllätyksissään oikein tiennyt kuinka suhtautua, mutta yritti puskea jonkinlaisen kohteliaan hymyn edelleen kasvoilleen. Ole myyntimies, ole vakuuttava, ole mukava, helvetti soikoon.
"Vannon kyllä, että ihan ammatillista vain, neiti" Ambrose Sebastian tokaisi mahdollisimman maltillisesti. Hän tunki kätensä housuntaskuihinsa estääkseen itseään pistämästä niitä puuskaan. Oli mies toisaalta jotain tällaista jo innottomasti odottanutkin - niin se oli ollut koulun alla töitä hakiessa, eipä moni mustalaista halunnut harjoittelemaan tilalleen. Mutta että ensin kysytään, tuleeko toimeen asiakkaiden kanssa, ja sitten yhtäkkiä tentataan, että millaista tuttavuutta. Ikään kuin hän olisi viemässä jokaiselta rahat taskusta.
"Ajattelin, että olisi varmaan ihan hyvä tunnistaa niiden omien vastuuhevostensa omistajat muista tallilla liikkuvista, jos joutuu joskus tapaamaan ja tekemään heille jonkinlaisia hommia valmiiksi. Ja että osaisi sitten asiattomat ohjeistaa toisaalle, jos tulevat joitain porkkanoita suoraan kädestä syöttämään," hän sanoi ja kohautti toista olkaansa kevyesti. Oli se vähän kurjaa, joutua puolustuskannalle jo työhaastattelussa tuollaisen naisen tuomittavana. Ambrose onnitteli itseään joka tapauksessa siitä, että onnistui pitämään äänensä vakaana.

Effie saattoi vaistota työnhakijan vastauksesta, ettei selvennyksen vaatiminen ollut kenties arvostettua.
"Ahaa. Omien asiakkaiden tunteminen ja heidän tarpeidensa ennakointi on erinomainen tavoite. Me onneksi harvemmin saamme asiattomia vieraita. Vain kisapäivät, klinikat ja suuremmat tapahtumat keräävät enemmän vieraita. Arjessa tallillamme vierailevat pääasiassa hevosenomistajat, vuokraajat, läheiset, mahdolliset ostajat sekä valmennuksien osallistujat", nainen vastasi vaikuttuneena miehen käytöksestä ankaran paineen alla.
"Heistä suurin osa tietää täsmälleen minne on menossa. Mahdollisesti asiattomat vieraat tunnistaa usein kiireettömästä haahuilusta ja eksyneistä katseista."

"Moore!" Effie huikkasi tunnistaessaan viininpunaiseen työntekijöiden takkiin pukeutuneen tytön pitkän, valkean ponihännän ja sai kutsutun hätkähtämään.
”Moore, tässä on Ambrose Grey, joka on hakemassa töihin. Valitsisitko pari hevosta hänen näyttöään varten?” Effie kysyi ja sai läsnäolollaan pisamaisen, pienikokoisen tytön ryhdin suoristumaan. Maybe katseli miestä hyväntahtoisin, kulmista hilpeästi siristynein silmin ja nyökkäsi.
”Lähdetkö kanssani hakemaan Spookin sisälle?” tyttö ehdotti Ambroselle skotlantilainen perimä voimakkaasti äänestä kuultaen ja nyökkäsi kohti tallin länsiseinustalla olevia ulko-ovia.
”Millainen hevostausta sinulla on?” hän kysyi mieheltä lähtien kohti ovia, Effie heidän perässään vaivihkaisen äänettömin askelin seuraten.

Punatukkainen nainen katsoi Ambrosea tarkasti edelleen, mutta jatkokysymyksiä ei seurannut, mistä hän oli melko tyytyväinen. Mies veti kevyesti henkeä ja veti kätensä taskuistaan verytelläkseen kämmeniään hieman, kun oli hetken jo ehtinyt puristaa niitä nyrkkiin. Hän nyökytti päätään neiti Hepburnille kuunnellessaan tämän vastausta. Ei hän ollut sinänsä suurta asiakastulvaa ajatellut, mutta hevosten määrä oli melkoinen, joten vastuuhevosten omistajien tunnistamista saisi ehkä hetken harjoitella. (Varsinkin kun kaikilla kilparatsastajilla tuntui aina olevan samanlaiset vaatteet keskenään, ainakin joskus teeveestä tulleiden kilpailujen perusteella.)
"Hyvä kuulla," Ambrose Sebastian vastasi lopulta ja hymyili hieman.

Vaaleatukkainen ja vaaleakasvoinen tyttö ilmaantui paikalle kuin tyhjästä, ja neiti Hepburn kutsui tämän lähemmäs. Ambrose ei ollut kovin vaikuttunut hoikan likan reippaasta hymystä, mutta nyökkäsi joka tapauksessa kohteliaasti tullessaan esitellyksi. Tyttö oli Moore, joskaan hän ei ollut ihan varma siitä, oliko se etu- vai sukunimi.
"Totta kai," hän nyökkäsi tytölle, jonka rouhea aksentti yllätti, lähteissään talsimaan tämän rinnalla kohti ovia. Neiti Hepburn näytti seuraavan pari askelta heidän jäljessään, mutta Ambrose tunsi olona vähän rennommaksi, kun hänen ei tarvinnut tuijottaa tärkeän näköistä punapäätä suoraan silmiin.
"Ravihommia," mies vastasi Mooren kysymykseen, ja tytön pirteä ilme ja rento puhetapa saivat myös Ambrosen jättämään pakotetun yleiskielen hetkeksi vähemmälle. "Ukkivainaalla oli työhevonen, jolla hän ajelutti meitä, sellainen komea mustavalkoinen cob, mutta sen jälkeen minulla ei ole omia hevosia ollut."
"Entäs itselläsi?" hän kysyi hymyillen, jotta utelu pysyisi mahdollisimman rentona ja etäisenä, jos tyttö ei tahtoisikaan vastata.

Maybe harppoi tehokkain askelin ulos länsiovesta ja hiekkapohjaisten tarhojen erämaahan. Tukevat, valkoiset muoviaidat seisoivat säntillisen suorissa riveissä, ja hyväkuntoiset kilpahevoset verryttelivät aamussa sateenpitäviin loimiin puettuina.
”Minulla oli oma poni lapsuudessa, joskin tutustuin jokaiseen hevoseen, johon sain”, tyttö nauroi matalasti kehräten ja suunnisti haparoimatta kohti tarhaa, jossa kookas, tummanpunarautias ruuna seisoi pää katoksella suojattuun heinähäkkiin hautautuneena.
”Tänne tuleminen oli aikamoinen muutos. Nyt hoidan Jamie Elliksen hevosia ja kilpailen itse kenttäratsastuksessa.” Maybe poimi portinpieleen kiinnitetystä, kannellisesta sangosta hevosen riimunnarun ojentaen sen Ambroselle.
”Voit käydä hakemassa sen. Spook on kullanmuru käsitellä, mutta sitä kannattaa pitää silmällä. Se on lahjakas karkuri.” Luoja tiesi, että ruuna oli juoksuttanut työntekijöitä. Ruoanahneen hevosen sai kuitenkin kiinni, kun suostui lahjomaan sitä.
”Se pitää klipata tänään eivätkä apukädet olisi pahitteeksi”, tyttö lisäsi hyväntuulisesti.

Iso punainen hevonen jurotti tarhan nurkassa heiniensä luona, ja hevosten näkeminen sai olotilan kyllä paremmaksi. Ambrose hymähti hieman Mooren nauraessa - oli hyvä nähdä, että Rosings Parkissa oli sittenkin myös niitä, jotka tulivat paikalle enemmän hevosten kuin hienostelun vuoksi. Sitä, ettei Ambrosella ollut pienintäkään hajua siitä, kuka Jamie Ellis oli, ei ehkä tarvinnut mainita. Kenttäratsastuksessa kai hypättiin, mutta oli se varmaan eri asia kuin esteratsastus.
"Pidetään mielessä," Ambrose sanoi tytön mainitessa hevosen karkaustaidoista. Spook. Ei nimi miestä pahenna, mutta toivottavaa oli, ettei raudikko tosissaan olisi kamalan säikky.
"Tahtooko neiti hevosensa nopeasti vai kiltisti?" Ambrose heitti ottaessaan narun vastaan ja hymyili hieman. Mies vilkaisi olkansa yli - olikohan eläin hankala klipata, jos touhuun tarvitsi apukäsiä? Vaikka ehkä hintelä tyttö tarvitsisi niitä muutenkin. Tuskin näin isolla tallilla kukaan liikaa elukoitaan lellitteli, mutta neiti Hepburnin puheista päätellen kannatti kai silti olla jonkin verran varuillaan siitä, mitä teki.

Kengät piti kyllä pestä illalla, mutainen tarha ei ollut niille ehkä paras mahdollinen paikka, mutta ei se mitään. Kyllä nahka helpommin puhdistui kuin lenkkareiden pesusienimäinen kangas. Ambrose kävi portista ja sulki sen perässään, ja naksautti kieltään jotta tekisi saapumisensa selväksi.
"Hei, poika", Ambrose tervehti eläintä ja asteli sen luo toinen käsi rauhallisesti taskussa, toinen esillä - ehkä hevonen menisi lankaan ja tulisi katsomaan lähempää, ehkei, mutta ainakin se tiesi missä mikäkin raaja oli ja näki ne. Spook nosti päätään, ja Ambrose muistikin pitkästä aikaa, että joo, ne saattoivat olla isoja. Hevoset. Säkäkorkeus oli varmaan pari tuumaa yli hänen oman mittansa. Hittolainen. Kyllä se silti ihan hevoselta tuntui, kun Ambrose taputti hevosen punaruskeaa kaulaa ja naksautti narun kiinni riimuun.
"Se taitaa olla ruoan perään, vai?" hän huikkasi tarhan portille, kun kevyt nykäisy ei tuottanut saman tien tulosta. Korvat liikkuivat epäluuloisesti ja hevonen mulkaisi Ambrosea pahasti. Käsi takintaskussa tuotti onneksi sen verran rapinaa, että Spook hämääntyi hieman ja kääntyi pois heinäkatokseltaan.

”Niinkin voisi sanoa”, Maybe nauroi katsellen kohtaamista laajan hiekkatarhan portilta. Hänen vaistonsa käski avaamaan portin Ambroselle, mutta koska tarkoitus oli nähdä miten mies selviytyi itsenäisesti, hän perääntyi korkealta aidalta ja vilkaisi puhelimellaan sähköposteihin vastaavaa hallintovastaavaa. Onneksi kiinteät, ulos kääntyvät portit oli suunniteltukin avattavaksi vaivatta yhdellä kädellä, kun toisessa oli hevonen tai kaksi.
”Laita se pesutilaan, riisu siltä loimi ja harjaa se sitten”, tyttö ohjeisti heidän kävellessään takaisin tallille ja viittasi kolme hevosta kivuttomasti vierekkäin mahduttavaan pesutilaan, jonka takaseinä oli laatoitettu hohtavalla mosaiikinsinisellä ja lattia vuorattu mustalla muovimatolla. Effie olisi ehkä halunnut katsoa, millaisella standardilla mies luonnollisesti hoiti eläimiä, mutta Maybestä oli reilumpaa varoittaa Ambrosea.
”Kun täällä harjataan hevonen, sen täytyy olla tahraton joka puolelta, joten vatsan alla tai jaloissa ei saa olla likaa”, hän kertoi tuotuaan ruunan harjapakin pesukarsinalle ja nojasi alaselkänsä pesutilan erillisiksi pesupaikoiksi jakavaan kaiteeseen valmistellen tuhtia annosta rauhoittavaa lääkettä. Heillä oli hevosia, jotka eivät pitäneet klippauksesta, ja heillä oli Spook.

Tarhassa ei onneksi kulunut kauaa. Spook tuli lopulta perässä ihan nätisti, ja Ambrose pääsi hevosen kanssa portista ilman pulmia. Tallin puolella mies joutui pidättelemään hymyä taluttaessaan hevosen paikoilleen, kun pesukarsina näytti enemmän sisustuskuvaston kylpyhuoneelta kuin tallitilalta. Moore kävi jossain sillä välin, kun Ambrose kiinnitti orin - ruunan? ruunan. - paikoilleen, ja palasi pian harjapakin kanssa.
"Okei," Ambrose vastasi, avatessaan loimen solkia, kun tyttö yhtäkkiä mainitsi hevosten puhtaudesta, "Kiitos," hän lisäsi, sillä se kuulosti melkein varoitukselta. Kaipa se oli parasta sitten saman tien ottaa sukaa ja harjoja esiin. Ehkä hevosen iso koko oli hyväkin asia, sillä vatsanalusen harjaamiseen ei tarvitsisi kumartua ja kyykistyä ihan niin kamalasti.
Ambrose harjasi rautiasta reippain vedoin, ja se tuntui rentoutuvan käsittelyssä vähän. Se oli hyvä, mieluummin niin kuin suoraan paniikkitilanteesta lähteä lisää ärsyttämään. Loimen ansiosta isoimmat ongelmat olivat tietysti juuri siellä ruunan vuohisissa, takareisillä ja vyön alla, ja niihin Ambrose keskittyi enemmän.
"Antaako tämä laittaa lääkkeet ihan nätisti, vai täytyykö pitää kiinni?" hän kysyi olkansa yli harjatessaan hevosen kainaloita. Moore näytti mittaavan rauhoittavia. Ihanaa, 'apukäsien' tarve taisi johtua ihan päivän hevosvalinnasta.

”Se ei pidä lääkkeistä”, Maybe vastasi, tarkasti vielä vaaleat kulmat kurtistuen, että ruiskussa oli oikea määrä ja ojensi sen sitten Ambroselle Effien seuratessa varjona käytävällä millaisin ottein mies tarttui toimeen.
”Kokeile, saatko annettua ne sille”, tyttö ohjeisti ja poimi loimen pesutilasta mukaansa viikaten sen armeijallisesti hevosen karsinanoven mustalle metallitangolle, ennen kuin harppoi takaisin varustehuoneen suuntaan hakemaan klippauskonetta. Arkiaamupäivät olivat ihanteellisia hitaampiin toimenpiteisiin, sillä asiakkaat kerääntyivät paikalle vasta illasta ja käytävät olivat tarpeeksi hiljaisia salliakseen keskittyneen työskentelyn.
”Miten sujui?” hän kysyi laskien koneen pesutilan laidalle ja pyyhkäisten käsiään ratsastushousujen reisiin.

Ambrose teki parhaansa taputellakseen hevosta hyvälle mielelle, mutta saatuaan lääkeruiskun käteensä, hän keskittyi pitämään elukan pään aloillaan. Samalla tavalla sitä sai joskus tapella kun laittoi kielisolmua ennen juoksua, joten tehtävä sujui kyllä, vaikka rauhallinen ja hiljainen "no niin, heppaseni" saikin peräänsä hieman vähemmän ilahtuneesti mutistun "vittu nyt, käyttäydy" -puuskahduksen. Spook ei todellakaan pitänyt lääkkeistä ja teki sen selväksi pyrkimällä pitämään päänsä mahdollisimman kaukana Ambrosesta. Moore palasi paikalle, klippausvälineiden kanssa, kun Ambrose oli yhä ranteitaan myöten kuolassa.
"Sujui," mies vastasi ja siirtyi pesemään kätensä ennen jatkoa.
"Millaisella mallilla se on tarkoitus klipata?" hän kysyi sitten.

”Kokonaan”, Maybe vastasi katsellessaan, kuinka iso tummanrautias protestoi rauhoittavan vaikutusta ja yritti estää päätään vajoamasta uneliaaseen rentoutueen. Sitä saisi odotella hetken, sillä Spookilla oli ikävä, supermiesmäinen kyky havahtua kesken klippauksen ja pistää joko välineet tai klippaaja uuteen uskoon.
”Se on yksi Ellisin estehevosista, joten se kilpailee ja treenaa aktiivisesti”, tyttö lisäsi selventäen ja vilkaisi Effietä. Ensimmäinen näyttö oli selvitetty. Toisen jälkeen hallintovastaava voisi tarjota työtä.
”Sillä välin, kun Spook torkahtaa, voisimme katsoa vielä toisen hevosen varustamisen. Haetaan Cosima sisään.” Suklaanrautias, herkkä ja arka tamma heijastaisi hyvin miehen varmuutta hevosen kanssa, samoin kuin kykyä sopeutua käsittelemään erilaisia hevosia. Cosima tulisi varustaa täyteen varustukseen, mukaan lukien pintelit, neopreeniputsit, korvahuppu ja rintaremmimartingaali.
”Se on tuo rautias tamma ruskeassa loimessa”, Maybe viittasi osoittaen Ambroselle oikean tarhan ja oikean hevosen kahdesta.

Ambrose nyökkäsi, ja yritti olla näyttämättä siltä, että ajatus äkäisen ja ahdistuneen hevosen täydestä klippaamisesta inhotti vähän. Kyllä hän pärjäisi, ihan varmasti. Toivottavasti ainakin. Edes jotenkin. Hän taputti ruunan kaulaa kevyesti tullessaan sen ohi käytävälle.
"Joo, kyllähän se sitten varmaan tarvitseekin klippausta ennen kesäkarvaa," Ambrose sanoi Mooren selvennettyä asiaa, ja seurasi tyttöä takaisin ulos tallista. Varustaminen kuulosti hieman huolestuttavalta, mutta kai valjaiden vaihto satulaan oli isoin ero siihen, mihin nuori mies itse oli tottunut. Tarhassa seisova tamma tuijotti heitä tarkasti jo ennen kuin he pääsivät portille. Ambrose noukki narun matkaansa ja astui tarhaan jo hieman varmemmin kuin ensimmäisellä kerralla.
"Terve, tyttö," hän tokaisi rautiaalle tammalle ja piti kätensä esillä. Hevosparka tuijotti kaula pitkällä tuntematonta tulijaa, mutta tyytyi lopulta lähinnö puhisemaan tyrmistyneenä kiinni tarhatoverissaan, eikä onneksi tehnyt muuta ylimääräistä. Kaiketi vähän eri tyyppinen tapaus kuin Spook. Ambrose otti varmuuden vuoksi narun lisäksi kiinni tamman riimusta, kun lähti taluttamaan sitä ulos tarhastaan, ja pienen puhinan jälkeen se seurasi ihan nätisti. Katseli ja kuunteli tarkasti ympärilleen, mutta nätisti kuitenkin.
"Esteratsuko tämäkin?" hän tokaisi Moorelle saatuaan portin kiinni, mutta yritti hymyillä vähän, kun lisäsi: "En välttämättä tiedä ihan kamalasti este...välineistä."

”Esteratsu”, Maybe varmisti seuratessaan parivaljakon rinnalla takaisin pesutilalle, missä Spook nuokkui kumipällyysteisiä ketjuja vasten.
”Tarkoitatko varusteita? Ei se mitään, minä voin auttaa”, hän lisäsi salaliittolaisen tavalla hymyillen, ennen kuin kiiruhti hakemaan sylillisen tamman varusteita: rikkaan, ruskean, nahkaisen estesatulan, lampaankarvaromaanin ja englantilaiset suitset, rintaremmimartingaalin, korvahupun, joustollisen satulavyön sekä pintelit ja putsit.
”Martingaali pitää laittaa, ennen kuin kiinnität satulavyön”, hän vihjasi ojentaessaan varusteet Ambroselle. Häneen miehen tapa olla hevosten kanssa ja tarttua epäröimättä vaikeaankin tehtävään oli tarpeeksi vakuuttava näyttö palkkausta varten.

Loimi pois, ja jo hieman kevyempi harjaus tuntui riittävän tammalle ennen varusteita. Päätään se väisti silmät suurina, joten Ambrose tyytyi hieromaan kuraiset kohdat tamman poskista puhtaaki kädellään säästääkseen aikaa joka muuten olisi kulunut hyssyttelyyn.
Mooren hymy oli veikeä, kun tämä lupasi auttavansa varusteiden kanssa, ja Ambrose huomasi olevansa siitä hyvinkin kiitollinen. Neiti Hepburnin tiukan katseen melkein saattoi unohtaa, melkein, kun pystyi keskittymään annettuihin työtehtäviin. Vaaleatukkaisen tytön poistuttua noutamaan Cosiman estevarusteita Ambrose huomasi silti katsahtavansa vaisuna olkansa yli.

Ja sitten hänellä olikin jo syli täynnä varusteita. Remmejä oli paljon vähemmän kuin valjaissa. Mies nosti satulan pesukarsinan kaiteelle lepäämään ja laski jalkatarvikkeet alas maahan.
"Joo, eli..." Ambrose aloitti ja yritti erottaa saamistaan varusteista sen, joka näyttäisi tavalliselta rintaremmiltä. Ohjat olivat näköjään suitsissa kiinni. "Eli vyö ja tulee ihan sen läpi? Ja ohjat renkaista?" hän varmisti avatessaan martingaalin solkia ja kiinnittäessään sitä tamman kaulalle.
Satulassa oli etuosa ja takaosa, sen Ambrose tiesi, ja kyllä hän uskoi myös tietävänsä kumpi oli kumpi, kun nosti satulan tamman selkään. Se, mihin kohtaan satula piti laittaa, oli kokonaan toinen kysymys. Hieman sä'än takana se keikkui vähiten, joten ehkä se kuului siihen. Vyön ja kainalon väliinkin meni kämmen ihan mukavasti.
"Onko tässä hyvä?" Ambrose varmisti kuitenkin ja vilkaisi Moorea pujottaessaan vyötä martingaalin lomasta. Siinä sitä taas oltiin, kyselemässä apua. Ainakin tyttö tuntui tarjoavan sitä ihan hyvillä mielin ja tietävän mitä piti tehdä. Ambrose haroi hiuksiaan pois otsaltaan kun nousi kiinnittämään raudikon vyötä.
"Mihin tämä menee?" hän möläytti ehtimättä ajattelemaan sitä, kuinka typerältä kuulosti. Mutta miksi pirussa satulassa oli kolme hihnaa vyölle, jossa oli kaksi solkea? Oliko niillä joku järjestys?

Leveän, kivetyn käytävän toisella laidalla Effie nosti katseensa sähköposteista ja seurasi kaksikon edistymistä. Maybe opasti Ambroselle hyväntuulisesti varusteiden kiinnitykset ja suukotti sitten herkkää nahkaansa luimistelemalla protestoivan tamman silkkistä poskea.
”Hyvinhän se sujuu. Hevosten varusteet oppii nopeasti, ja suurin osa hevosista täällä on varsin hyväkäytöksisiä”, tyttö totesi. Muutama ei, niin kuin Papillon, Kiwi ja London, joiden urbaanilegenda kertoi purevan ihmisiä naamasta ja potkivan tarhassa hakijoiden polvilumpioita kappaleiksi - mutta ne tuskin päätyisivät Ambrosen vastuulle.
”Sinulla on hyvä ote hevosiin, vai mitä Effie?” Maybe kääntyi käytävän puoleen, ja lähemmäs ääneti siirtynyt Effie nyökkäsi hillityksi.
”Tervetuloa Rosings Parkiin”, nainen sanoi ojentaen pienen, lujan käden Ambroselle.

Varustus onnistui muitta mutkitta, ja sen verran mitä Ambrose muisti näkemästään, hevonen näytti Mooren ohjeistuksella ihan ratsastuskelpoiselta. Tai olisi se sitä ollut varmasti vähemmälläkin, mutta kilparatsastuskelpoiselta. Vähän rautias tamma kiukutteli, mutta Moore näytti tuntevan sen sen verran hyvin, että osasi lelliä hevosta oikein.
Hyvä ote hevosiin, niin tyttö sanoi, ja sen Ambrose tiesi jo itsekin. Neiti Hepburn ilmestyi heidän viereensä, ojensi kätensä, ja toivotti miehen tervetulleeksi. Ambrose tarttui kädenpuristukseen varmalla otteella.
"Kiitos," hän nyökkäsi leveästi hymyillen. Hepburn näytti melkein tyytyväiseltä. Ehkä.
"Kirjoitetaanko sopimus vielä tänään, vai?" Ambrose kysyi, ja ehkä hänen äänestään kuului läpi vilpitön tyytyväisyys hieman liikaa, mutta miksei sitä nyt olisi saanut hieman nauttia niistä harvoista siunatun hyvistäkin päivistä. Tätä varten hän oli koulua käynyt. Hevosia, eikä vanhojen lautasten kanniskelua.

”Voimme kirjoittaa”, Effie vastasi vilkaisten kelloaan. Maybe kiersi käsivartensa Cosiman kaulalle ja vastasi Ambrosen hymyyn vilpittömällä lämmöllä. Mies vaikutti hyvältä tulevalta työkaverilta.
”Mikäli et ole kiireinen, voit jäädä perehtymään talliin jo tänään, tai sitten aloittaa yhdessä sovittuna ajankohtana”, hallintovastaava totesi Ambroselle lähtien tehokkain harppauksin takaisin kohti yläkertaan vieviä portaita.
”Milloin olet valmis aloittamaan?” hän kysyi katsahtaen miestä olkansa yli.

Neiti Hepburn jatkoi, ihan tosissaan, ja katsoi jopa kelloaan kun ehdotti talliin tutustumista. Moore halaili rautiasta tammaa ja hymyili Ambroselle niin aurinkoisesti, ettei mies heti osannut mitään sanoakaan. Milloin sitä viimeksi olisi tuntenut olonsa niin onnistuneeksi? Sitä Ambrose ei heti olisi osannut sanoa. Oli hän kai jotain tehnyt oikein, että tämän sai.
Muutama askel tuli otettua ensin edestakaisin, kun Ambrose oli lähdössä Hepburnin perään, mutta oli ajatuksen tasolla vielä auttamassa Moorea hevosen varustamisessa (tai varustamassa hevosta tytön avustuksella).
"Jään tosi mielelläni, parempihan se on yrittää tutustua talliin jo nyt," hän sanoi harppoessaan Hepburnin perään. "Ehdin järjestämään vuorot Bullfordeilla huomenna, joten sen jälkeen voin aloittaa vaikka heti, jos siitä sovitaan," Ambrose lisäsi seuratessaan neiti Hepburnia toimistoon.
Ja sopimus kädessä hän toimistosta lähti.