[P] Seinäruusu

Abigail sätti itseään. Mitä helvettiä hän teki juhlissa ja kaiken lisäksi Michel Marceaun juhlissa? Hän oli ollut todella tyhmä suostuessaan tänään töissä hurmaavan ranskalaismiehen suostutteluihin. Ei hän ollut saanut sanottua, ettei juonut. Sana absolutismi olisi tuskin muutoinkaan mahtunut ranskalaisen hevostenhoitajan päähän, joten Abbie oli vain nyökännyt suostumukseksi ja palannut töihin. Mikä parasta, Michelin kämpillä järjestettävistä bileistä oli tullut kantapaikka muillekin Rosingsin menohaluisille työntekijöille, eikä Abbie ollut varma halusiko nähdä työkavereitaan työpaikan ulkopuolella. Ehkä yksiössä olisi jokin pimeä nurkka, jonne piiloutua tai parveke, jonne kukaan ei viileänä syysiltana tahtonut mennä.
Abigail nousi raput toiseen kerrokseen ja pimpotti ovikelloa löytäessään oikean asunnon. Iloinen ranskalainen avasi oven. "Tervetuloa!" hän kailotti vahvasti ranskalaisella englannillaan kaljatölkki töisessa kädessään ja tarjoutui ottamaan Abigailin nahkatakin pienen eteisen naulakkoon.
"Juotavaa, syötävää", Michel esitteli keittiötä, jonka pöydälle oli laitettu esiin kaikenlaista naposteltavaa. Abigail oli yllättynyt siitä, miten hienossa ja varsin isossa yksiössä muuten kovin vaatimaton Michel asui. Iso asunto tarkoitti paljoa vieraita, ja avoin olohuone ja keittiötila olivat täynnä häiritsevän hilpeitä tuttuja ja tuntemattomia kasvoja näin myöhäisestä illasta. Mustiin farkkuihin ja mustaan pitkähihaiseen crop-paitaan pukeutunut ja ripsensä maskaralla koristellut Abigail antoi Michelin mennä huvittamaan jotain muuta naista ja karkasi itse keittiönpöydän äärelle napsimaan suolakeksin kerrallaan. Hän katseli vieraita ja Micheliä ajatellen, miten surkea ajatus tämä oli.

Cainkaan ei tiennyt, mitä helvettiä oli tekemässä, mutta ei hän voinut enää perääntyäkään. Hän oli sopinut viettävänsä illan kaverinsa Errolin kanssa. Vaihtoehdot tuntuivat olleen satunnaiset kotibileet Errolin kaverin luona tai heidän oman kaveriporukkansa illanistujaiset, jotka päättyivät useimmiten tappeluun tai selkkaukseen poliisin kanssa. Parin oluen piristämänä Cain oli lopulta päättänyt, että bileet puolituntemattomassa porukassa oli pienempi paha kuin kavereiden huumehuuruisen sekoilemisen seuraaminen. Cain ei ollut koskenut alkoholia lukuun ottamatta kyseenalaisiin aineisiin vuosikausiin, ja kenties Errolkin malttoi pysyä nahoissaan, kun ympärillä olisi muutakin väkeä kuin päihteiden väärinkäyttäjiä.
Cain maleksi naamaa myöten tatuoidun miehen perässä oikean asunnon ovelle ja jäi kädet kulutettujen harmaiden farkkujensa taskuissa nojailemaan kaiteeseen odotellessaan, että Michel tai joku tulisi avaamaan.

Muilla oli tölkit tai lasit kädessään ja Abigail katseli heitä paheksuen keittiöstä käsin. Näinkin rennot bileet toivat vain huonoja muistoja mieleen. Michelin tietäen juhlat tuskin pysyisivät rauhallisina pitkään ja joku tuntuikin nostavan taustalla soivan musiikin volyymia. Abigail tunnisti juhlista Derbyshiren toisen hevostenhoitajan Adrianan ja liudan muita ihmisiä, joille ei varmana menisi juttelemaan. Michel piti kuitenkin huolen, ettei Abigail jäänyt itsekseen liian kauaksi, sillä mies tuli jo kohta juttelemaan hänelle tuttavallisemmin kuin Abbie olisi jaksanut työkaverinsa kanssa olla. "Et ole vielä ottanut juotavaa? Ota nyt ihmeessä", hän kannusti. "Ei kiitos", hän kieltäytyi nopeasti. "Et ole kaljatyttöjä?" Michel mietti. "On meillä siideriä ja vahvempiakin, haluatko likööriä?" hän ehdotteli ja avaasi kaapin, jossa ei muuta tuntunut olevankaan kuin alkoholipulloja viineistä viinaan. Abigail katsahti kaappia aavistuksen kauhuissaan, mutta ilman sen suurempaa hyväksyntää Michel jo kaatoi hänelle lasiin juotavaa. Mies ojensi lasin Abigailille ja hän katsoi lasia kuin alienia. Michel taputti naista käsivarrelle ja lähti viihdyttämään työpartneriaan Adrianaa olohuoneen puolelle. Abigail laski katseensa lasiin. Hän oli kusessa. Juoma tuoksui houkuttelevalta. Eihän hän voinut olla juhlien ainoa selväpäinen henkilö, ne henkilöt olivat aina tylsimyksiä. Syteen tai saveen - Abigail kulautti lasillisen alas. Makea likööri maistui nostalgiselta. "Voisitko avata sen Abbie?" Michel huikkasi Abigailille ovikellon soidessa, sillä hän seisoskeli lähimpänä ovea. Sen suuremmin tehtävästään innostumatta Abbie lähti ovelle ja avasi sen. Oven takana seisoi joku tatskamies... ja Cain. Jumalauta nyt, Abigail kirosi, katsoi nopeasti tuntematonta miestä ja Cainia ja siirtyi sitten ovelta sivuun. "Tervetuloa", hän toivotti.

Cain ei oikeastaan tiennyt minkä hilpeän hipsterin hän oli olettanut tulevan avaamaan oven, mutta hän yllättyi tunnistaessaan naisen – tai tytön – joka homman hoiti. Hän ei ollut olettanut tapaavansa täällä yhtään ketään. Minkähän ikäinen tuokin typykkä edes oli? 16? Errol tervehti naista rempseästi ja paineli sisälle kaljoineen. Cain luikahti kaverinsa perässä sisälle ja nyökkäsi Abigailille kuin kiitokseksi. Hän pälyili ympärilleen ja yritti olla näyttämättä ainakaan siltä, että tappaisi ensimmäisen vastaantulijan katseellaan. Cain kyllä tiesi, että vähänkin vieraammissa kissanristiäisissä piti yrittää käyttäytyä, ettei tulisi hankaluuksia.
”Mitä sinä täällä?” hän sai suustaan ulos varsin tökerön kysymyksen asetellessaan mustaa takkiaan naulakkoon ja vilkaisi Abigailia.

Abigail sulki oven miesten perästä ja kääntyi ympäri hieman epäröiden. Mitä julmaa pilaa oli, että Cain Brinton oli yhtäkkiä samoissa juhlissa kuin hän. Ja hän ei ikinä edes käynyt täällä. Hän siirsi katseensa Cainiin ja toivoi, että kädessä olisi ollut nyt vaikka täysi lasi, jonka taakse piiloutua. Sen sijaan lasi oli nyt tyhjänä keittiönpöydällä. "Vietän iltaa", Abigail vastasi. Mitä lauantai-iltojen juhlissa yleensä tehtiin? Kai hän oli tullut leikkimäään sosiaalista ja ulospäinsuuntautunutta ihmistä, joka hän vielä joskus oli ollut. "Entä sinä?" Abigail kysyi takaisin, eikä osannut siirtyä suljetulta ovelta vielä pois.

Cain olisi myös arvostanut, jos se hiton pölkkypää olisi jättänyt hänelle edes yhden oluista ennen kuin häipyi rupattelemaan tuttujensa kanssa. Häntä ei erityisemmin kiinnostanut höpistä kenenkään kanssa, jonka kanssa ei muutenkaan tullut puhuneeksi, mutta tatuointinaamainen oli ihan eri maata sen asian suhteen. Pari mietoa alkoholijuomaa oli kai sentään vaikuttanut mieheen niin, että hän kykeni katsomaan Abigailia vaivaantumatta hengiltä. Hän ei ollut tottunut näkemään naista muissa kuin tallivaatteissa.
Typerä kysymys kimposi takaisin, ja Cain vilkaisi kaverinsa perään kuin apua hakien. Pakoili huumehörhöjä? Tappoi aikaa?
"Tuo halusi tulla tänne, joten täällä ollaan", Cain vastasi nuiva sävy äänessään tietämättä minne asettua.
"Onko tämä kantapaikkasi?" hän hymähti kai kalastellakseen tietoa millaista porukkaa paikalle oli vyörymässä.

Abigail katsahti sisemmäs asuntoon ja miestä, jonka kanssa Cain oli saapunut. Olivatkohan hän ja Cain Michelin tuttuja, kun olivat näin helposti kävelleet sisään. Osaisipa hänkin keskustella vaivattomasti ja vitsailla, vaikka tähän hänen kuoreensa sulkeutuminen olikin toiminut jo pitkään ja oli niin helppoa. Juhlissa sellainen ei vain toiminut, etenkin kun Abbie huomasi jumahtaneensa Cainin seuraan. Hän nyökkäsi miehen vastaukselle ja sulki kätensä farkkujensa takataskuihin peittääkseen hermostuneen sormiensa näpertelyn. "Ei", Abbie naurahti häkeltyneenä. Ei hänellä todellakaan ollut kantapaikkaa. "En... ole ikinä käynyt Michelillä aikaisemmin." Tai ollut sen suuremmin juhlissakaan vuosikausiin, mutta sitä Cainin ei tarvinnut tietää. Hän ei halunnut vaikuttaa aivan niin epäsosiaaliselta kuin oikeasti oli, vaikka kuka tahansa hänet vähääkään tunteva saattoi vakuuttaa, ettei Abigail pukahtanut yhtäkään turhaa sanaa edes arvokkaalle asiakkaalle.

"En minäkään", Cain vakuutti ja soi huvittuneen hymyntapaisen naiselle.
Onneksi. Tämä Michel vaikutti hänestä jotenkin erikoiselta tyypiltä, kuten kaikki sellaiset, jotka pitivät hälinää itsestään.
Mies oli jostain syystä hieman jopa helpottunut, ettei Abigail ainakaan myöntänyt olevansa joku paikan isännän hoito. Tosin ei se taannut sitä, ettei nainen ollut jonkun muun kanssa liikenteessä. Eiköhän se selviäisi viimeistään siinä vaiheessa, kun joku tulisi urputtamaan Cainille Abigailin kanssa juttelemisesta. Se oli tavallinen kuvio illanistujaisissa.
Mies haroi lähes huomaamattaan tummia hiuksiaan ja lipui peremmälle asuntoon. Errol oli tuttavallisesti painellut latomaan kaljavarastoaan jääkaappiin, joten tuntui luontevimmalta vaeltaa keittiöön hakemaan juotavaa.

Abigail vastasi varovasti Cainin hymyyn. Juuri nyt Michelin yksiö ei tuntunutkaan enää tarpeeksi isolta, eikö se olisi voinut olla vaikka kokonainen talo, jonka toiseen nurkkaan Abigail olisi voinut karata? Toisaalta juuri sitä hän ei kuitenkaan halunnut tehdä. Onneksi Cain lähti valumaan keittiöön ja Abigail saattoi kävellä hänen mukanaan sinne myös. Äsken alas kulautettu lasillinen lämmitti vielä kurkkua ja sen tuttu maku sai Abigailin kaipaamaan enemmän. Ajatus seuraavasta lasista pelotti mutta nyt kun Cain oli ilmestynyt paikalle Abigailin täytyi saada seuraava lasillinen. Ei hän osaisi muuten olla. Ennenkuin Abigailin tuli liian epämukava olla, Michel liukui sulavasti hänen ja Cainin luo. "Tervetuloa", mies tervehti Cainia leveästi hymyillen. "Ottakaa vapaasti juotavaa, jos omat eivät riitä. Ja on syötävääkin, uunista tulee kohta patonkia", mies esitteli ja Abigail karkasi äskeisen likööripullon ääreen. Hän epäröi vain hetken, ennenkuin kaatoi juomaa lasiinsa.

Cain otti oluen jääkaapista ja sihautti sen auki. Eihän täällä nyt selvänä jaksaisi hullukaan. Jumputtava musiikki ja hilpeät, tulijoita uteliaana pällistelevät juhlavieraat eivät tehneet hänen oloaan kotoisaksi. Olisi kai pitänyt pukea pitkähihainen paita mustan lyhythihaisen pikeepaidan sijaan, jotta ainakaan tatuoidut käsivarret eivät olisi vetäneet huomiota puoleensa.
Ennen kuin hän ehti leiriytyä minnekään tölkkinsä kanssa, Michel jo ilmestyi paikalle hölisemään syötävistä ja juotavista. Kuka tahansa muu olisi kenties ollut vain mielissään bileiden järjestäjän vieraanvaraisuudesta, mutta Cain olisi vallan mainiosti viihtynyt ilman huomiotakin. Hyvä, että ainakaan juotava ei loppuisi kesken, mutta Cain ei voinut ymmärtää, miksi joku halusi tarjota valtavalle laumalle möykkääviä ja sotkevia ihmisiä syötävää ja juotavaa asunnossaan. Olikohan Michel joku kermaperse?
"Kiitos, kuulostaa hyvältä", Cain vastasi piilottaen sarkasmin taitavasti. Toivottavasti vastaus kelpasi ja Michel jättäisi heidät - siis hänet - rauhaan. Mies ei kuitenkaan tänään halunnut heti leimautua täydeksi kusipääksi käyttäytymällä kuin perseeseen ammuttu karhu.

Abigail näpersi pulloa ja kaatoi lasiin hieman lisää, kääntyen sitten ympäri ja nojaten keittiön tasoon. Abbieta Cainin tatuoinnit kiehtoivat. Hänen omistaan kaikki reiden kotkaa lukuunottamatta olivat kaiken yleisön nähtävillä. Abigail piti tatuoinneistaan, sillä ne olivat yksi harvoista asioista, joita hän ei menneisyydessään katunut. Hän piti miten kovalta hän näytti tatuointeineen ja olikin siksi ottanut elokuussa uuden ja säästi jo seuraavaa varten. Koko vartaloaan hän tuskin koskaan täyttäisi mutta muutama lisää ei haittaisi.
Michel nyökkäsi hymyillen Cainille, nappasi mukaansa sipsejä isosta kulhosta ja katosi parvekkeelle. Juhlien tarjoilu näytti enemmänkin opiskelijabileiden valikoimalta kuin lähes kolmekymppisten illanvietolta, mutta Michelin tuntien se oli tuskin yllätys.
Abigail siemaisi likööriä kurkkuunsa kun Michel oli kävellyt pois.
"Ystäväsi tuntee Michelin?" Abigail kysyi ennenkuin ehti karata paikalta. Tuo kun oli mennyt miehen juttusille ja jääkaapille varsin tuttavalliseen tyyliin.

Cain yritti olla huokaisematta helpotuksesta, kun Michel poistui paikalta, ja sen sijaan otti siemauksen oluestaan ja tavoitteli neutraalia olemusta.
”Joo, siltä vaikuttaa”, hän vastasi Abigailin kysymykseen. Ei aavistustakaan, mistä he tunsivat, mutta Cain oletti, ettei Errol tiennyt sitä itsekään.
Keittiö oli sopivan klassinen jämähdyspaikka, kun halusi vältellä bileiden keskiössä pyörimistä, joten Cain ei edes esittänyt kiinnostuvansa muualla hilluvien ihmisten seurasta. Humalaiset tulisivat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin avautumaan, joten tästä kohtuullisen rauhallisesta hetkestä piti nauttia. Abigail ei käynyt hermoille, minkä vuoksi mies jäi ihan mielellään juttelemaan tälle.
”Kutsuiko Michel sinut vai kenen kanssa tulit?” Cain kysyi naiselta.

Abigail katsahti Errolin suuntaan. Ei kai ollut ihme, että sosiaalinen Michel tunsi vähän kaikkia. Eiväthän monet täällä olleet todellakaan vain Rosings Parkista. Abigail ei ollut ystävystynyt Rosingsissa juuri kenenkään kanssa ja ihmetteli ranskalaisen taitoja. Hän osasi juuri ja juuri jutella talliryhmäläistensä ja kämppiksensä kanssa ja tervehtiä niitä asiakkaita, joiden pärstöjä jaksoi katsella tallin käytävällä. Mitä tuli ison ystävälauman saamiseen - se oli entisen Abigailin hommia, ei hänen.
Abbie tuntui viihtyvän keittiössä yhtä mielellään kuin Cain ja hän hörppi likööriään hitaammin nyt kun oli seurassa jonkinlaisena kohteliaisuutena kai.
"Michel", Abigail vastasi. Kutsua oli aika lievä tapa sanoa sen, mikä tuntui oikeastaan pakottamiselta. Hän oli kuitenkin täällä, mikä yllätys. Nyt Michel pyytäisi häntä mukaan varmaankin joka kerta ja hän olisi tuomittu. "Tulin itsekseni."

Cain nyökkäsi ja laittoi automaattisesti kätensä puuskaan siinä määrin kuin se tölkki kädessä oli mahdollista. Juoma oli tyhjentynyt reippaaseen tahtiin, mutta olihan se hänen ensimmäisensä. Tai no kolmas, jos rehellisiä oltiin, mutta käytännössä se ei ollut vielä mitään.
"Oletko viihtynyt?" mies kysyi, vaikka näkihän sen idioottikin, ettei Abigail ollut ehkä onnensa kukkuloilla täällä likööriä hörppiessään. Yksi syy sille, että Cain ei pitänyt small talkista oli juuri se, että se oli täysin järjetöntä.

Abigail käänteli lasia kädessään ja kulautti alas kurkustaan sen loputkin juomat. Mitä tässä nyt hidastelemaan, kun kaikkien muidenkin tarkoituksena oli mitä luultavammin kännätä. Abigail ei osannut säikähtää sitä, miten helposti likööriä kului, sillä sen juominen tuli nuorelta naiselta niin tottumuksesta. Ja normaaliahan se oli ottaa useampi lasillinen, vaikkei häntä saattanut kukaan luokitella normaaliksi niin paljon kuin Abigail sitä yleensä toivoi. "Olenhan minä", Abigail valehteli ja totesi tämän ehkä hieman liian nopeasti. "Kukapa ei viihtyisi näin nätissä asunnossa. Varmasti Michelin työnantajan maksama", hän tuhahti ja katseli ympärilleen. Josephine Derbyshire vaikutti juuri sellaiselta rikkaalta snobilta, joka ostelisi työntekijöilleen kaikkea ihmeellistä. Kumma ettei Michel kulkenut urheiluautolla töihin.

Cain naurahti Abigailin epäilykselle. Se olisi selittänyt kermaperseilyn.
"Voi olla joo", hän mumahti ja vilkaisi muiden vieraiden suuntaan kuin epäillen jonkun salakuuntelevan. Se olisi ollut hankalaa tässä yltyvässä hälinässä, mutta mistä sitä tiesi millaisia salapoliiseja joukkoon mahtui.
Cain väisti laiskasti jääkaapin edestä jonkun talsiessa hakemaan sieltä juotavaa ja odotti, että tyyppi häipyi ennen kuin nappasi kaapista itselleenkin nesteytystä.
"Josephinen hevosenhoitaja, eikö?" Cain viittasi sanoillaan Micheliin.
Ei sillä, että asia olisi suuresti kiinnostanut, mutta hän halusi varmistaa olevansa jotakuinkin perillä asioista.

Kaikki tuntui olevan mahdollista, mitä tuli Rosings Parkin ylimystöihin. Hän oli nähnyt ja kuullut mitä oudoimpia asioita, joten asunnon tai auton ostaminen ei kuulostanut enää niin kummalta. Ostaisipa joku hänellekin asunnon ja auton, vaikkei hän asuntoa osaisikaan pitää eikä ajokorttiakaan ollut koskaan ajanut. Isoja luuloja kuitenkin, eihän häneen kukaan kiinnittänyt huomiota muutenkaan. "Joo", Abigail vastasi ja pyöritteli tyhjää lasia kädessään. "Ja toi brunette sen vierellä on Adriana, Josephinen toinen, uusi hevostenhoitaja", Abbie vastasi vielä hieman karummin. Hän oli varmasti kuulostanut tarkoitettua tuomitsevammalta, mutta minkä hän saattoi kun Adriana vaikutti niin ärsyttävältä - pinnalliselta ja huomionhakuiselta. Nytkään Adriana ei tahtonut lähteä työparinsa viereltä inhottavan leveästi hymyilemästä, mitä Abigail ehti vierestä seurata.

Cain silmäili mahdollisimman huomaamattomasti mainitun Adrianan suuntaan ikään kuin olisi muuten vain katsellut keitä paikalla oli. Ei vaikuttanut (eikä Abigailin puheen sävyn perusteella ollutkaan) kovin kiinnostavalta ihmiseltä.
"Mikä vika Adrianassa on?" mies uteli tuomitsevalta kuulostaneesta toteamuksesta rohkaistuneena. Vaikka Cainin puheessa oli aavistuksen välinpitämätön sävy, hänestä ihmisten väliset ristiriidat olivat aina hauskoja.
"En siis tunne tuota, en kysy siksi", hän täsmensi.

Abigail tajusi jälkikäteen minkälaiselta hölmöltä juorukellolta kuulosti kun puhui työkavereistaan heidän selkiensä takana. Tuskimpa he kuitenkaan hänen sanoistaan ikinä kuulisivat - olikohan hän ikinä edes sanonut mitään ääneen Adrianan ollessa paikalla? "Hän on mielistelijä", Abigail vastasi ja vilkaisi Adrianaa, joka istuutui Michelin ruskealle sohvalle tämän vierelle. "Ja hän maleksii oleskeluhuoneessa kokoajan, luulisi, että hänellä olisi enemmän kuin tarpeeksi töitä", hän lisäsi ja hörppäsi juomaansa. Abigailista Michel oli se työparin ahkera osapuoli, niin hölmö kuin ranskalaismies osasikin olla, ja Adriana vain huvikseen töissä. Vaikka pakkohan hänenkin oli olla hyvä työssään, ei hän muuten olisi voinut saada tuota työtä.

Mielistelevä laiska ameeba siis, siinäpä varsinainen hyvän työntekijän määritelmältä.
"Kuulostaa hyödylliseltä ja tehokkaalta ammattilaiselta", Cain totesi sarkastisen vakavana.
Hän silmäili tyhjentyvää likööripulloa ja hoikkaa naista ehkä aavistuksen huvittunut häivähdys katseessaan. Oikea asenne. Mitä sitä kuivin suin nurkassa pölyttymään.
"Maistuuko likööri?" hän kysyi.

Abigail kohautti kulmiaan ja laski katseensa. Niimpä, Abigailkaan ei ollut mikään vuoden työntekijä mutta hän ei sentään valittanut kokoajan ja röhnöttänyt paikallaan kun hevoset odottivat palvelua. Ehkä Adriana saisi potkut pian. Hän ei ainakaan yllättyisi. Cainin seuraava kysymys sai yleensä ilmeettömän Abbien hymyilemään. "Joo, näköjään", hän vastasi ja käänsi jälleen lähes tyhjää lasia kädessään.

Jostain syystä Abigailin hymy tuntui tässä muuten epämiellyttävässä ympäristössä lähes lottovoitolta. Yleensä Cainia ei kiinnostanut tippaakaan, hymyilikö joku vai ei, mutta naisen ilmeettömyys oli oudolla tavalla kiinnostavaa. Kenties vielä kiinnostavampaa oli sen rikkoontuminen.
Cainia hämmensi myös, kuinka Abigail näytti samaan aikaan kovin nuorelta, mutta kuitenkin siltä, että oli nähnyt elämää jo jonkin matkaa hiekkalaatikkoa pidemmälle. Olisihan ikää ehkä voinut kysyä, mutta toisaalta, mitä väliä sillä oli? Mies laski katseensa puolittain tyhjentyneeseen oluttölkkiinsä unohduttuaan ajatuksissaan katselemaan naisen tatuointeja mielestään liian pitkäksi aikaa.
Hän kokeili farkkujensa taskuja tarkistaen, olivatko tupakat yhä tallessa. Johan hän oli viihtynyt täällä 15 minuuttia ja kaipasi jo pihalle.
"Tiedätkö saako parvekkeella polttaa?" Cain tiedusteli.
Ulkona olisi ollut ehkä rauhallisempaa, mutta mies ei välttämättä viitsisi heti lukittautua ulos vieraista bileistä.

Abigail hulautti lasin pohjat kurkkuunsa ja nosti katseensa vain huomatakseen Cainin katseen. Miehen huomio oli samaan aikaan epämukavaa ja juuri sitä mitä hän oli oikeastaan kaivannutkin. Tai sitten hän vain kuvitteli kaiken, se ei olisi yllättänyt Abigailia yhtään. Hän ei edes osannut olla ihastunut, eikö silloin kuulunut vinkua huomiota kuten Adriana ja käyttäytyä aivan typerästi? Muistot aikaisemmista parisuhteista olivat varsin sekalaisia, kuten suhteet itsessäänkin olivat olleet. Edes niitä vuosien saatossa muodostuneita "vakavempia" parisuhteita Abigail ei halunnut ajatella, sillä ne tuntuivat lähinnä epäreilulta leikiltä. "Joo kai", Abigail vastasi ja katsoi parvekkeen suuntaan. "Mun mielestä jotkut kävi siellä jo tupakalla."

No, kai siitä joku ilmoittaisi, jos ei saanut. Cain otti sinisen Pall Mall -askin taskustaan ja katsoi naista kysyvästi kulmiaan kohottaen.
"Tuletko mukaan?" hän kysyi jäämättä juuri odottamaan vastausta lähtiessään kohti parveketta.
Eiköhän hän pärjäisi yksinkin, jos Abigail ei innostuisi, ja olihan hänellä Errol. Mukava, järkevä Errol, joka taisi poltella jotain aivan muuta kuin tupakkaa. Siihen oli syy, miksi Cain ei tutustuttanut ketään vanhoihin kavereihinsa; Errol oli luultavasti järkevimpiä ihmisiä koko porukasta, ja silti lähes täysin tuuliajolla.

Siitä oli hetki kun Abigail oli juonut alkoholia ja sitäkin pidempi tauko tupakan polttamisesta, mutta tämä ilta tuntui olevan kaikin mahdollisin tavoin erikoinen ja poikkeuksellinen. Ei siis mennyt kuin hetki, kun Abigail epäröi ja otti sitten parvekkeen suuntaan lähteneen Cainin kiinni. "Joo", hän vastasi. Kyllä hän yhden tai muutaman tupakan voisi polttaa. Eipähän joutuisi seisoskelemaan yksinään keittiössä. Sohvalla istuva Adriana tuli todenneeksi jotakin aikaisemmin luvatuista valmispatongeista ja sai Michelin kiirehtimään Abigailin ja Cainin ohi keittiöön ja nostamaan patongit uunista. Eivät ne puhkipalaneet olleet, mutta varsin tummuneet oltuaan muutaman minuutin liian pitkään uunin lämmössä. Michel kirosi ranskaksi sulkiessaan uunin ja siirtäessään patongit pois pelliltä.

Cain hillitsi mielitekoaan pudistaa päätään Michelin patonkipaniikille ohi kävellessään ja asetti matkalla tupakan rennosti huultensa väliin. Kaikkea sitä. Ei kai valmispatonkien paistaminen kovin hankalaa ollut.
Cain pujahti parvekkeelle ja haki hetken sytkäriä taskuistaan ennen kuin löysi sen. Hän nojasi selkänsä parvekkeen kaiteeseen, sytytti tupakkansa ja tarjosi sitten avointa tupakka-askia Abigailin suuntaan tietämättä polttiko tuo edes.

Michelin parveke oli pieni ja lasitettu. Yksi laseista oli vedetty sivuun, joten pieni mutta kylmä tuulenvire kävi parvekkeella. Asunnosta oli näkymä kiireiselle Newcastlen kadulle, jota värittivät autojen ajovalot, katulamput ja viimeisten auki olevien kauppojen valot. Abigail astui parvekkeelle ja risti kätensä. Ohut musta paita ei pitkistä hihoistaan huolimatta paljoa syysillassa lämmittänyt. "Kiitti", hän sanoi napatessaan tupakan askista.

Cain nyökkäsi tuskin havaittavasti kiitokselle ja tarjoutui sytyttämään naisen tupakan ennen kuin sulloi sytkärin ja askin takaisin taskuunsa. Oikein hienoa puuhaa houkutella tyttöjä tupakalle, mutta ehkä kukaan ei häntä siitä syyllistäisi.
Mies kiskoi savua keuhkoihinsa ja puhalteli ne kiireettä pimenevään ulkoilmaan. Hän katseli hetken kadulle tummat kulmiaan tyypilliseen tapaansa hieman kurtistaen. Ilme kuitenkin kirkastui neutraaliksi hänen vilkaistessa Abigailia. Kenties täällä piti yrittää viihtyä, vaikka vain tämänhetkisen seuran vuoksi.
"Käytkö paljonkin tämmöisissä... kotibileissä?" Cain keksi kysyä emmittyään hetkisen miksi näitä kekkereitä kutsuisi.
Kotibileet kuulostivat 18-vuotiaiden päihtyneeltä toilailulta, mutta ei tämä varmaan paljon siitä poikennut.

Abigail sytytti tupakansa ja asetti sen tutusti huulilleen, nojautuen parvekkeen laitaan. Ei hän ikinä ollut aktiivisesti tupakoinut mutta niin paljon, että siitä oli tullut tottumus milloin ikinä joku tuli tarjonneeksi tupakkaa. Viime kerrasta oli kuitenkin hetki ja kun hän veti savua henkeensä, hän joutui piilottamaan pienen yskäisyn. Se ei kuitenkaan estänyt Abbieta laskemasta tupakkaa takaisin huulilleen hetken päästä.
"Eeen oikeastaan", Abigail vastasi. "Tai kävin minä nuorempana", hän lisäsi, vaikkei tiennyt oliko kannattavaa ruveta juttelemaan hänen teinivuosistaan. "Sinä?"

Cain hymähti lievästi huvittuneena, ei niinkään Abigailille vaan tilanteelle. Hänenkään aikaisemmat vuotensa eivät olleet kovin painokelpoista tarinaa, joten kenties oli keksittävä jokin muu puheenaihe kuin menneisyys. Säästä ja töistähän oli aina niin mielenkiintoista jauhaa.
"En muista milloin olisin viimeksi käynyt", Cain vastasi silmäillen sen kummemmin ihmettelemättä naisen hyvin piilotettua kamppailua tupakansavun kanssa.
"Minkä ikäinen olet?" hän päätti vihdoin uskaltautua kysymään. "Naisilta ei saa kysyä ikää, mutta eikö se ole joku yli viisikymppisten tekosyy. Et näytä viisikymppiseltä", mies mutisi tupakka suupielessään.

Abigail hymähti hieman yllättyneenä. Hän olisi kuvitellut, että Cain olisi kiertänyt bileitä samalla lailla kuin Michel tai joku muu. Häntä sellainen fakta ei kuitenkaan haitannut, eihän hänkään ollut enää mikään bilehile kuten aikaisemmin, vaikka nyt yrittikin sellaista imitoida. Seuraavalle kysymykselle Abigail kurtisti tummia kulmiaan huvittuneena. Mistä tällainen kysymys nyt oikein tuli? "Ei, en ihan. 22 marraskuussa", hän vastasi laskettuaan tupakan huuliltaan. Olikohan hänen ikänsä Cainille ongelma - Abigail halusi ettei se ollut.

Vai niin. Iän kuultuaan Cain antoi katseensa mittailla naista pienen hetken ennen kuin nyökkäsi ja kääntyi katselemaan mahdollisimman huolettomasti kadulle. Ei sentään 16, se oli positiivista, mutta olihan 22-vuotias vielä nuori. Tai siis 21. Ei sittenkään olisi pitänyt kysyä. Eihän 6 vuoden ikäero ollut tavatonta, mutta olisiko Abigailille pitänyt antaa vielä tilaisuus valita seuransa paremmin?
Mies yritti piilottaa hämmennyksensä hyvin harjoitellun ilmeettömyyden taakse ottaessaan huikan oluestaan. Tupakka oli jo lähes palanut loppuun, ja Cain tumppasi sen lopulta tuhkakuppiin, jääden hieman epäröiden odottelemaan että Abigailkin olisi valmis.

Abigail yritti varovaisesti lukea Cainia, kun oli paljastanut ikänsä siinä kuitenkaan onnistumatta. Asiaan saattoivat vaikuttaa muutamat liköörilasilliset tai se, ettei Cain antanut paljoa luettavaa. Eiköhän Cain tahtonut nyt peruuttaa takavasemmalle, ja karkaisi paikalta heti kun he olisivat tupakoineet tupakkansa loppuun. Se ei olisi ihmetyttänyt Abbieta ollenkaan. Cain ei näyttänyt vanhalta, mutta varmaankin häntä vanhemmalta ja eikö se jo antanut tarpeeksi syytä etsiä parempaa seuraa, vaikkei kovin laadukasta seuraa näistä juhlista löytynytkään. Abigail ei kysynyt Cainin ikää, sillä ei halunnut tietää, vaan poltti tupakkansa loppuun ja tumppasi sen hetken Cainia myöhemmin kuppiin. Ulkona asunnosta alkoi tulla jo kylmä ja Abigail risti kätensä. "Mennäänkö sisälle?" hän ehdotti varovaisesti.

Kenties Cain oli turruttanut itsensä kylmyyteen tupakalla rampatessa, kun hän ei palellut, mutta siirtyminen sisälle tästä viimasta tuntui hyvältä ajatukselta. Ei kai Abigailiakaan kannattanut palelluttaa hengiltä.
"Joo. Naiset ensin", mies vastasi imelän kohteliasta näytellen ja avasi oven Abigailille ennen kuin meni perässä.
Joku heilui jo olohuoneessa shottilautasen kanssa ja tyrkytti shotteja jokaiselle paikalla olevalle. Cain nappasi eteensä työnnetyltä lautaselta yhden pikkulasillisen jotakin kirkasta litkua ja kulautti sen kurkustaan alas. Viina poltteli suussa, mutta sehän kuului asiaan. Cain suuntasi keittiöön hakeakseen uuden oluen, jolla laimentaa epämääräisen maun suustaan.