Tähtipölyä

Perjantai 26. toukokuuta 2017, alkuiltapäivä

Sää oli jo nyt ehtinyt kiivetä hellelukemiin, eikä päivä ollut vielä pitkälläkään. Kesä oli saapunut kertaheitolla, mutta Evie ei aikonut valittaa. Ei tänään, ei enää. Hän oli valittanut koko alkuviikon ollessaan lavalla armottomien kohdevalaisimien alla ja tuntenut sulavansa, mutta tänään hän voisi vain istua taustatiloissa ja syödä mehujäitä, jotka yksi kokoonpanon jäsenistä oli ostanut eilen. Nainen vilkaisi kännykkäänsä astellessaan juna-aseman halki. Juna Croydonista oli kerrankin ollut ajallaan, joten vain hetken asiaa pohdittuaan, ohitti Evie maanalaisen sisäänkäynnin ja astahti ulos aseman ovista. Hän voisi yhtä hyvin kävellä Sohoon ja ihanaan italialaiseen kahvilaan, jossa oli sopinut tapaavansa ystävänsä.
Kevyt tuulenvire tanssitti taivaansinisen, hempein kukkakuvioin somistetun mekon helmaa, kun Evie asteli tuttuja katuja kohti Lontoon sykkivää keskustaa. Hän vilkuili puhelintaan muutaman minuutin välein, ja päätyi vastaamaan muutamaan twiittiin odotellessaan liikennevalojen vaihtumista. Kahvilan lähestyessä nainen päätyi kuitenkin sujauttamaan älypuhelimen ruskean laukkunsa taskuun ja haravoimaan terassipöytiä katseellaan etsiessään ystäväänsä.
”Hei”, hän tervehti lämmöllä löytäessään etsimänsä ja pujotteli pöytien lomasta Aidan luokse. ”Ihana nähdä taas”, nainen jatkoi halaten pikaisesti nuorempaansa.

Mistä hän tietäisi mihin Primrose oli jättänyt koulureppunsa? Aida tuijotti puhelintaan turhautuneena. Äitipuolen rooliin tuntui kuuluvan vahvasti sekä perheen piian, nyrkkeilysäkin että pyhimyksen vuorosanat. Hän yritti vastata Simonille niin neutraalisti kuin osasi, ennen kuin irrottautui hetkeen juuri sopivasti karatakseen jaloilleen ja kiertääkseen käsivartensa Evien ympärille. Hetken hän saisi kuulua vain teatterin maailmaan ilman kapinoivia teinejä, valtataistelua ja puoliksi syötyjä voileivän tähteitä mitä kummallisimmissa paikoissa.
”Hei!” hän vastasi sulaen valovoimaiseen hymyyn ja viittoili tutun tarjoilijan heidän luokseen ottamaan Evien tilausta. Pöydällä hänen edessään nökötti jo korkea lasi jäävettä.
”Sanos muuta. Mitä sinulle kuuluu?”

”Hyvää, hyvää”, nainen vakuutti hymyillen ja istahti alas aurinkoiseen terassipöytään. ”Jäävettä ja jokin hedelmäinen sorbetti, mitä makua tänään suositteletkaan, kiitos”, Evie lausahti tarjoilijalle nostaen aurinkolasit päälaelleen, jotta voisi katsella kunnolla ystäväänsä.
”On niin lämmin, että täällähän tuntee aivan sulavansa. Mitäs sinun viikkoosi?” Nainen naurahti vastustaen halua vilkaista puhelintaan. Ei nyt. Hän voisi keskittyä hetken vain Aidaan.

Pulppuileva jännitys siristi naisen kalpeat, harmaansiniset silmät ja sai hänet sukaisemaan tuulentuivertamia, punaisia hiuksiaan kärsimättömästi pois kasvoilta.
”Hyvää. Erittäin hyvää, itse asiassa. Kesäkuun alusta olen Eponine”, hän ilmoitti onnellisena. Kauan sitä olikin odotettu ja toivottu.
”Tosin luoja tietää, ehkä he muuttavat mielensä sen jälkeen, mitä eilen tapahtui.”

”Ja sinä ruoja kerrot vasta nyt?” Evie nauroi päätään pudistellen. Jos hän ei olisi ollut niin tavattoman kiireinen viime viikkoina, olisi hän varmasti kuullut moiset uutiset jo sosiaalisesta mediasta. Oli siinä hänelläkin ystävä. ”Onnittelut, olet ansainnut sen. Ehkä minunkin täytyy vihdoin raahautua katsomaan.” Kunhan sopiva vapaapäivä koittaisi, mutta niitä olisi tiedossa useampiakin.
”Mitä eilen tapahtui?” Hän kysyi heti huvittuneena.

Aida vastasi viattomalla hymyllä.
”Kiitos”, hän sanoi ja siemaisi pillistään pudistellen sitten samalla häpeissään että huvittuneena päätään.
”Kauheuksia. Sain olla eilen Eponine ja muistat varmaan Elin?” nainen varmisti viitaten samassa showssa Mariusta näyttelevään, vanhaan ystäväänsä ja entiseen miesystäväänsä, jonka kanssa oli asunut New Yorkissa.
”Kun minun oli aika kuolla ja laskeuduin barrikadeilta, Eli lähti perääni, mutta unohti kuinka kävellä lavalla ja kaatui naamalleen suurten komedianäyttelijöiden näyttävyydellä. Sen jälkeen hän kikatti toivottomana korvaani, kun makasin hänen sylissään ja yritin tarjota valtavalle salille katsojia Eponinen ansaitseman, traagisen viimeisen laulun. Tiedät kai tunteen, kun jokin naurattaa vietävästi, mutta et yksinkertaisesti saa nauraa ja siten tunnet kuolevasi sisältä? Olimme kaksi toistemme sylissä hytkyvää idioottia. Se kohtaus oli kuin pahimmista painajaisistani eikä päättynyt koskaan”, Aida vastasi haudaten kasvot käsiinsä epätoivoisessa eleessä.
”Sano, että sinulle on käynyt hiljattain jotain samankaltaista.”

”Totta kai”, Evie nyökkäsi. Hänen muistissaan oli paljon aukkoja, mutta henkilöt jotka sattuivat puheenaiheiksi useamminkin, eivät unohtuneet helpolla. Hän kohotti kulmaansa kuunnellessaan aina vain pahemmaksi kääntyvää tarinaa, eikä voinut olla pudistelematta päätään.
”Voi ei”, hän naurahti myötätuntoisesti. ”Toivottavasti et joutunut liian suuriin hankaluuksiin, mutta tekevälle sattuu.” Hän muisti useammankin hävettävän tilanteen uransa varrelta - tai vain yksittäisestä showstakin. Teatterin taika oli näyttelijöissä, jotka olivat läsnä, mutta valitettavasti se tarkoitti myös epäonnistumisia ja satunnaisia naurunremakoita kesken vakavien kohtausten.
”Ei, onneksi”, Evie vastasi. ”Minä selvisin alkuviikostani lavalla oikein mallikkaasti. Mitä nyt oli niin järjettömän kuuma, että tunsin sulavani jo ensimmäisessä kohtauksessa. En sentään jättänyt jälkeeni vihreitä lammikoita, vaikka siltä tuntuikin.”

Aida pudisti päätään ja suki kesyttömiä hiuksiaan hukuttaen tuskansa jääveteensä.
”Voin kuvitella”, hän naurahti ravistautuen edellisen illan epäonnistumisesta eteenpäin, ”voitko ehdottaa Elphaballe uutta puvustusta? Tyylikäs kesämekko tai bikinit koittavan kesän kunniaksi?”

”He maalaisivat minut vihreäksi hiusrajasta varpaisiin. Ei olisi sen arvoista”, nainen nauroi ja kiitti tarjoilijaa, joka toi hänen jäätelönsä sekä vetensä. ”Jo näiden kolmen päivän jäljiltä lakanoissani on vihreitä tahroja, vaikka kävin kylvyssä heti ensitöikseni kotiuduttuani teatterilta. En haluaisi edes kuvitella, miten vihreäksi koko asuntoni muuttuisi, jos maalia olisi muuallakin kuin käsissä ja kasvoilla.”

”Sehän olisi viehättävä sisustusväri”, Aida vastasi huvittuneena ja nykäisi ohutta, pohjemittaista neuletakkia löysemmin harteilleen. Vihreä oli hänen suosikkivärejään, kenties kesän elinvoiman tähden. Hän rakasti Lontootakin kaupungin vihreyden ja ihastuttavien puistojen tähden.
”Kuinka pitkään sopimuksesi kestää?” hän kysyi pohtien, mitä Evien tulevaisuudessa odotti.

”Sen olisi ollut tarkoitus päättyä heinäkuun lopulla, mutta minulle tarjottiin vuoden jatkoa ja tietenkin tartuin siihen”, Evie vastasi hymyn kera. ”Eilen siitäkin tuli vihdoin julkista tietoa, joten fanilauma voi lopettaa kyselemisen”, hän naurahti. Hänen onnekseen suurin paine oli kohdistunut muihin näyttelijöihin, sillä hän oli yksi uusimmista liityttyään mukaan vasta alkuvuodesta. Moni oli olettanut hänen jatkavan musikaalin parissa, ja niinhän siinä oli käynyt.
”Jouduin tosin luopumaan maanantain vapaastani, joten heinäkuun jälkeen Newcastleen on entistä vaikeampi päästä.” Hän ei halunnut edes kuvitella aviomiehensä reaktiota, kun vihdoin kertoisi miehelle.

”Sehän on mahtavaa!” nainen kehui vilpittömän onnellisena ystävänsä puolesta ja kolautti vesilasiaan toista vasten juhlistamisen eleenä.
”Meidän pitäisi juhlia oikeasti”, hän totesi kulmiaan kurtistaen, kun juhlallisuuden surullinen aste rekisteröityi hänen mieleensä.
”Oh, totta. Auts. Tietääkö Paul jo?”

Evie kohotti lasiaan tyytyväisenä. Hän oli onnellinen mahdollisuudesta jatkaa musikaalin parissa, joka oli kulkenut hänen mukanaan uran alkutaipaleista lähtien.
”Niin pitäisi”, nainen nyökkäsi, ”onhan tässä paljon juhlistettavaa.” Aidan päärooli varsinkin. Hänen jatkosopimuksensa ei ollut suurikaan ihme sen rinnalla.
”Ei”, Evie myönsi huokaisten, ”en keksinyt tapaa nostaa asia puheeksi viimeksi kun olin heidän luonaan. Paul ei edelleenkään suostu keskustelemaan töistäni.”

”Oi ei, olen pahoillani”, Aida vetosi koskettaen Evien kättä. Hän ja Simon selvisivät mitättömillä riidoilla Evien avioliiton rinnalla, sillä vaikka heidän temperamenttinsa kuohahtelivat usein ja äänekkäästi ja Simon usein satutti häntä sanoillaan, he onnistuivat tekemään ihastuttavan sovinnon vähintään parin päivän päästä.
”Mitä aiot tehdä?”

”Puhua hänelle, kun olen seuraavan kerran pohjoisessa”, nainen vastasi koettaen karistaa ajatuksen harteiltaan. Hänen rauniotaan muistuttava avioliittonsa ei koskaan ollut hyvä keskustelunaihe.
”Epäilemättä siitä nousee meteli ja saan taas kuulla ties kuinka monetta kertaa, miten huono äiti olen, tai oikeastaan kuinka minua ei voi edes äidiksi kutsua, kun en ole koskaan kotona”, Evie lausahti lohduttomana. Oli ikävää, kun aviomiehen sanat osuivat jo valmiiksi herkkään paikkaan. ”Olisin halunnut hakea Elijahin tänne täksi viikoksi. Kuulemma se ei tullut kysymykseenkään, koska olisin ollut kolme ensimmäistä päivää lavalla. Ole onnellinen, ettei miehesi yritä pitää sinua poissa lastensa luota. Tämä on sietämätöntä.”

Aida puristi ystävänsä kättä lämpimästi toivoen voivansa olla avuliaampi. Hän tunsi syyllisyyden piston Evien vedotessa Simonin lapsiin ja hänen onneensa. Sitäkö se oli? Varmasti äidin tuska olla erossa lapsestaan oli raastavaa, mutta hän ei voinut sanoa kokeneensa sitä. Hän yritti parhaansa miehensä lasten kanssa, mutta oli lähinnä helpottunut tyttöjen ollessa pohjoisessa. Hänen ei tarvinnut riidellä Lauran tai Simonin tai lasten kanssa ja kokea oloaan kelvottomaksi epäonnistuessaan äitiyden haasteissa, joihin hänellä ei ollut oikeutta tai pätevyyttä.
”Ymmärrän. Voisinpa tehdä jotain”, hän vetosi. Helkkari millainen aasi Paul oli.
”Milloin näet poikasi seuraavan kerran?”

”Ei se ole sinun tehtäväsi”, Evie tyynnytteli puristaen Aidan kättä takaisin. Hänen aviomiehensä oli ainoa, joka voisi tehdä asialle mitään hänen lisäkseen, mutta mies ei tahtonut moista. Paul oli tehnyt kantansa harvinaisen selväksi.
”Tarkoitus oli lähteä pohjoiseen huomenna, mutta nyt näyttääkin siltä, että joudun olemaan maanantain täällä. Yksi understudy joutui yllättäen ottamaan alkuviikon vapaaksi, joten jos minä en ole maanantaina paikalla, ei koko talossa ole kuin yksi vara-Elphaba. Yllättäen taustatilojen väki ei oikein innostunut ajatuksesta”, nainen huokaisi. Todennäköisesti kaikki sujuisi täydellisesti suunnitelmien mukaan, ja päänäyttelijä olisi lavalla koko esityksen ajan. Kumma kyllä kukaan ei tahtonut laskea sen varaan, ellei se ollut aivan välttämätöntä.
”Kenties viikon päästä siis.”

”Aivan”, Aida totesi ja pohti, miten voisi piristää ystäväänsä. Kuka tahansa olisi varmaan onneton Paulin kaltaisen miehen kanssa kättä vääntäessään.
”Ehkä voisimme mennä ulos joku ilta? Juhlia uusia sopimuksia?” hän ehdotti ja tyhjensi vesilasinsa.
”Valita vaikka illan, kun Davidkin on kaupungissa. Kuulitko hänen tämänhetkisestä projektistaan? Siinä olisi ihana olla mukana. Belle on ollut lempiroolini.”

”Mennään, ehdottomasti”, Evie myöntyi hetkeäkään epäröimättä. Ilta ystävien kanssa ulkona olisi juuri se, mitä hän tarvitsisi kääntääkseen tilanteen paremmaksi.
”Kuulin ohimennen, se kuulosti ehdottomasti hienolta projektilta”, nainen nyökkäsi. ”Kaikkien kesä tuntuu olevan täynnä toinen toistaan upeampia projekteja. Konserttejakin tuntuu olevan loputtomiin. Tommy Berry, vastanäyttelijäni Murder Balladista, pyysi minua jo vieraakseen, kun hän järjestää oman jazz-henkisen kabareen kesäkuun puolivälissä, joten pääsenpähän minäkin vähän konserttien makuun”, hän naurahti. Onneksi työt pitivät niin kiireisenä, ettei hän voinut erehtyä unelmoimaankaan omasta soolokonsertista.
”Kenties saat vielä mahdollisuuden palata Bellen peruukkiin. Eihän sitä koskaan tiedä, mitkä musikaalit ottavat vapautuvat teatterit haltuunsa.”

”Kenties”, nainen naurahti. Kuka tiesi, vaikka live-action-versio rakkaasta sadusta poikisi musikaalinkin uudelleen syntymisen.
”Oh, jazz-henkinen kabaree kuulostaa joltain, mitä minäkin haluaisin nähdä.” Ehkä hän voisi tuoda Simoninkin katsomaan, jos konsertti osuisi vapaaillalle, ja yrittää saada miestä innostumaan musiikista ja työstään. Luoja tiesi, ettei heillä ollut montaa kiinnostuksen kohdetta eläimiä lukuun ottamatta ja niidenkin kasvatuksesta he olivat eri mieltä.
”Osuisipa se sopivalle illalle. Ehkä Simonkin uskoo nyt, että poissaoloni esityksessä huomataan.”

"Se on sunnuntaina 18. päivä", nainen muisteli silmiään mietteliäästi siristäen palauttaessaan kesäkuun kalenteriaukeaman mieleensä, "viikkoa ennen West End Liveä. Tule ihmeessä paikalle, jos vain pääset. Tommyn tuntien ilta muistuttaa jotakin standup-komedian ja jazzin väliltä." Hän vain toivoi, ettei joutuisi yllättäen sillä viikolla, varsinkaan loppuviikosta, lavalle, jotta ääni ei olisi väsynyt sunnuntaina. Ainahan sitä yhdestä kappaleesta selviäisi hieman uupuneella äänelläkin, mutta mieluummin hän olisi täydessä terässä.
"Pakkohan hänen on. Tulen ehdottomasti katsomaan sinua jonakin päivänä, kun vain olen vapaalla sopivasti. Yritä olla nauramatta kuolonkohtauksesi läpi silloin", Evie virnisti.

Aida nakkasi Evietä lautasliinallaan ja nauroi päätään kauhusta pudistellen. Muisto sai hänen vatsansa vääntämään ikävästi edelleen. Onneksi eturiveistä piirtyvät, uskollisten katsojien tutut kasvot olivat olleet ilahtuneita hieman poikkeavasta ohjelmasta pettyneiden sijasta.
”Minunkin täytyy käyttää seuraava vapaani Wickediin - vaikka onkin lohdullista tietää, että voin nähdä sinut lavalla seuraavan vuoden ajan”, hän hymyili ja vilkaisi tyytymättömänä vesilasiaan. He olisivat tarvinneet jotain maljan nostamisen arvoista.

Evie nauroi saadessaan lautasliinan kasvoilleen ja kumartui nopeasti nappaamaan aina maahan asti pudonneen paperin, ennenkö lempeä kesätuuli veisi sen mennessään.
"Lupaan kertoa varmoista esityspäivistäni heti kun ne vahvistuvat. Tässä sopimuksessa ei enää ole kuin kesäkuun ja heinäkuun vaihteen muutama päivä", nainen pohti. Kukaan ei saanut lomia ensimmäiseen eikä viimeiseen kolmeen viikkoon sopimuksissa, joten ilman epäonnisia sairastumisia, hän olisi helposti parikin kuukautta pelkästään taustatiloissa. Paul epäilemättä jaksaisi muistuttaa häntä asiasta katkeraan sävyyn.
"Ja kunhan vain kerrot etukäteen, järjestän sinulle alennuskoodin lipuille, niin et joudu jonottamaan aamuvarhaisesta tai maksamaan kovaa hintaa", Evie naurahti.

”Kiitos”, Aida naurahti, ”mutta Wicked on kyllä hintansa arvoinen, varsinkin sinun ollessasi lavalla.” Simon harvemmin arvosti hänen sijoituksiaan teatteriin - eikö hän muka saanut sitä tarpeeksi työssään - mutta se oli hänen intohimonsa.
”Oletko sattunut kuulemaan mitään sisäpiirin vihjeitä siitä, mitkä musikaalit ovat tulossa West Endille seuraavaksi?”

”Olet aivan liian kiltti”, Evie naurahti, mutta ei voinut sen suuremmin protestoida kymmenvuotisjuhliaan viettäneen musikaalin taikaa. Hän oli rakastanut sitä ensihetkistä alkaen niin paljon, että oli koko uransa vain työskennellyt kohti pääroolia.
”En”, nainen pudisti päätään, ”eikä ole kukaan muukaan Apollo Victorialla. Meillä on vedonlyönti käynnissä. Laitoin omat rahani sen taakse, että Dear Evan Hansen tai Waitress on seuraava Broadwayn siirto.”

”Ooh, toivon, että se on Waitress. Se on aivan uskomaton!” Aida vetosi haaveikkaana ja nojasi leuan käsiinsä puhaltaen sitten silmiltään tuulen pöllyttämää, punaista tukkaansa. Hän toivoi pääsevänsä osaksi musikaalia joku päivä.
”Sen täytyy olla suosikkini uudemmista musikaaleista.”

”Siinä on upea musiikki”, nainen nyökkäsi, ”olisin niin kovin tahtonut käydä katsomassa sen Broadwaylla, mutta ei tässä ole ollut toivoakaan ulkomaan matkasta.” Ei edes Australiaan vanhempia tapaamaan. Hän ei voinut kuin toivoa, että syksy muuttaisi tilanteen.
”Toivotaan, että se saataisiin vihdoin tänne. Johan tässä on odotettukin.”

Aida onki kalenterin puhelimestaan. Jos he halusivat yhdessä ulos, sille oli parasta varata aika. Muuten kahden tai useamman toivottoman kiireisen, ja hänen tapauksessaan hajamielisen, ihmisen aikataulujen yhteensovittaminen oli toivotonta, niin paljon kuin hän nauttikin spontaaneista päätöksistä ja mieliteoista.
”Mikä ilta menisimme ulos? Ja minne?”

”Minulle käyvät oikeastaan kaikki muut illat paitsi tiistait ja perjantait”, Evie vastasi vain hetken asiaa pohdittuaan. Hän saattoi aina nukkua pitkään muina päivinä, kun esitykset olivat vasta illasta, eikä häntä kaivattu paikalle aikaisin - ellei hän sitten ollut saanut puhelua, joka kertoi vetovastuun siirtyneen hänelle.
”Yritän ehtiä pohjoiseen kahtena seuraavana viikonloppuna, mutta saa nyt nähdä, mitä siitä tulee.”

”Toivottavasti onnistaa”, nainen vetosi myötätuntoisesti ja kosketti Evien kättä. Varmasti poikakin ikävöi äitiään. Niin kuin Simonin lapset ikävöivät omaansa joutuessaan tyytymään häneen.
”Sovitaan siis vaikka keskiviikolle, kun Davidkin on täällä. Ehkä voimme nähdä Albertin luona.”

”Kuulostaa hyvältä”, Evie nyökkäsi painaen asian mieleensä. Hänen täytyisi kirjoittaa se ylös, mutta juuri nyt puhelimen kaivaminen ei tuntunut hyvältä idealta. Kiusaus vilkaista sosiaalista mediaa olisi liian suuri, ja yhtäkkiä siihen olisikin uponnut vartti.
”Sitten vain toivomaan, etten yllättäen joudu lavalle keskiviikkona tai torstaina”, nainen naurahti. Hän nukahtaisi vielä Albertin sohvalle, jos yrittäisi istua iltaa kahden esityksen jälkeen.

”Sormet ristissä”, Aida nauroi ja vilkaisi uudelleen kalenteria, ”tietenkin maanantaikin voisi käydä.” Simon syytti häntä jatkuvasti loogisen ajattelun ja käytännöllisyyden puutteesta, mutta oliko se todella tarpeen elämässä? Hän tunsi vain energisoituvansa tapahtumarikkaista päivistä ja rakasti spontaaneja päätöksiä ja pähkähulluja ideoita. Ne tuottivat parhaat muistot.

”Ei, ei, keskiviikko on oikein hyvä”, Evie heilautti kättään vähätellen. Ei hän lavalle päätyisi, sillä se olisi uskomattoman huonoa - ja hyvää - tuuria. Ajatuskin ystävien näkemisestä kunnon illanvieton merkeissä piristi heti. Siitä olikin hetki, kun hän oli ehtinyt tehdä muuta kuin töitä ja käydä vierailemassa perheen luona. Miten viime aikoina olikin ollut niin paljon kiireitä?
”Varmistatko vielä Albertilta, että se käy hänellekin? Voimmehan aina mennä muuallekin, mutta olisi mukava nähdä häntäkin pitkästä aikaa.”

”Varmistan toki”, Aida lupasi, vaikka olisi varmaankin unohtanut ilman muistutusta. Mutta Alberthan rakasti yllätyksiä! Komedian mestari järjesti niitä itsekin usein.
”Sääli, ettet päässyt Kingien häihin. Albertilla oli sana hallussa, jälleen”, nainen nauroi. Mies koetteli usein onneaan ystäviensä huumorintajun kanssa.

”Voin vain kuvitella”, Evie naurahti. Hän ei hetkeäkään epäillyt, etteikö Albert ollut viihdyttänyt vieraita omalaatuisella huumorintajullaan. Oli ollut puhdasta huonoa tuuria, ettei hän ollut päässyt paikalle, mutta tällä alalla moiseen oli jo tottunut. Aina ajoitus ei vain osunut kohdilleen, vaikka miten yrittäisi.
”Mutta kuulin, että ne olivat oikein ihastuttavat häät, ja kuvien perusteella siltä näyttikin”, nainen hymyili.

”Ne olivat”, Aida vakuutti ja sitoi hiuksensa kurittomalle nutturalle, kun menetti hermonsa niiden jatkuvaan sukimiseen.
”Minun täytyy varmaan lähteä vähitellen liikkeelle. Lupasin tavata Simonin, ennen kuin menen teatterille”, hän totesi vilkaisten irvistäen puhelimensa kelloa. Mies oli kuulostanut vakavalta puhelimessa ja halunnut ’keskustella’. Se harvoin tarkoitti mitään mieltä keventävää.

”Mukavaa päivänjatkoa siis. Sano terveiset Simonille”, nainen toivotti lämpimän hymyn kera ja siirsi tuoliaan kauemmas pöydästä päästäkseen jaloilleen ja voidakseen halata ystävää.
”Nähdään keskiviikkona”, Evie lisäsi. Olipa ihana tietää, että ystävää näkisi jo niin pian. Hänen täytyisi ehdottomasti pitää huolta, että ehtisi nähdä ystäviään nyt kesän mittaan, ennenkö jokainen lähtisi taas omille teilleen.