[P] Yllätysvisiitti

Tiistai 16. toukokuuta 2017 - Warendorf, Saksa

Aamu oli alkanut satulassa, mutta päivä oli ottanut käänteen toiseen suuntaan, kun hän oli viettänyt seuraavat tunnit kentän laidalla nuoria koululupauksia katsellen. Osa hevosista oli herättänyt hänen mielenkiintonsa, mutta kaikista ei voinut valitettavasti sanoa samaa. Koulutuksella voisi korjata paljon, mutta huonoa laukkaa ei oppimallakaan saisi paremmaksi. Nainen oli juonut termoksensa tyhjäksi ja kaivannut hetken Rosings Parkin kattavaa kahvitarjontaa, sillä heidän kahvinkeittimensä oli hajonnut toissapäivänä, eikä kukaan ollut vielä onnistunut hankkimaan tallille uutta. Kolmenkymmenen hevosen koulutalli oli yksinkertainen ja vaatimaton, mutta käytännöllinen. Caitlin kulki viimeisen ratsukon mukana talliin, joka oli varsin tyhjä tähän aikaan päivästä. Remonakin oli jo sisällä, sillä toisin kuin Rosings Parkissa, täällä ei tunnettu ajatusta kokopäivätarhauksesta. Herttainen tamma oli sopeutunut tilanteeseen varsin hyvin, mistä nainen oli kiitollinen. Hän suunnisti ajatuksen kannustamana tervehtimään tammaa. Hetkinen, hevonenhan ei ollut yksin, vaan kurkotteli uteliaana käytävän puolelle oven kaltereihin tehdystä kolosta.
”Hei!” Hän tervehti pirteästi saksaksi, ennenkö tunnisti pitkän miehen. Mutta eihän se voinut olla- ”Artemis?” Hän kähähti yllättyneenä ja kiihdytti askeliaan päästäkseen karsinalle nopeammin. ”Ei ole todellista!”

Artemis oli päättänyt yllättää Caitlinin. Joten, koska muuta tekemistä ei ollut, mies oli lentänyt Saksaan ja silitteli Remonan turpaa aikansa kuluksi.
"Asut täällä ja aksenttisi on silti kamala." Artemis naurahti vastaukseksi ennen kuin kääntyi irlantilaisnaisen puoleen.
"On. Aivan todellista."

Caitlin lähestulkoon juoksi viimeiset askeleet kietoen käsivartensa miehen ympärille lämpimään halaukseen.
”Olisit soittanut!” Hän naurahti päättäen jättää kommentin aksentista omaan arvoonsa. Siinähän virnuili. Hänen aksentissaan ei ollut mitään muuta vikaa kuin se, että hän oli oppinut saksansa Kölnissä.
”Mitä sinulle kuuluu? En voi uskoa, että päätit tulla kylään ilmoittamatta.”

Artemis halasi naista, joutuen kumartumaan melkoisesti.
"Se olisi pilannut yllätyksen. Ja minulle kuuluu hyvää."

”Olisin järjestänyt päivän vapaaksi”, nainen naurahti vetäytyen halauksesta. Artemis oli aivan mahdoton! Mies ilmestyi hänen oven taakseen kuin hän asuisi aivan naapurissa, eikä suinkaan toisessa maassa.
”Se on mukava kuulla. Oletan, että hevosesikin voivat hyvin?”

"Siksi en ilmoittanut." Artemis hymyili viattomana, aivan kuin tällainen olisi ollut normaalikin käytäntö.
"Voivat. Party Politics varsoo milloin tahansa."

”Odotan paljon hellyyttäviä varsakuvia, kunhan pieni hevosenalku päättää putkahtaa maailmaan”, Caitlin hymyili leveästi. Hän kurkotti rapsuttamaan Remonan otsapyörrettä, kun tamma käänsi huomionsa hellästi puhahtaen hänen puoleensa.
”Aiotko viipyä täällä pidempäänkin, vai oletko vain läpikulkumatkalla?” Nainen kysäisi koettaen palauttaa päiväohjelmansa mieleensä. Tämä päivä oli jo kasassa tallin puolella, mutta oliko hän luvannut tehdä jotakin illalla kunhan pääsisi tallilta kotiin? Ei, ravintolaillallinen Davidin kanssa oli suunniteltu vasta perjantaille, kun mies palaisi Lontoosta.

"Pari päivää. Sitten palaan Hexhamiin odottamaan varsomista." Artemis vilkaisi Remonaa.
"Sen piaffe on lässähtänyt jälleen. Jos et ole huomannut." Kyllä, mies seurasi noiden kilpailuja sen mitä ehti - eli paljon.

”Mahtavaa”, Caitlin vastasi, ”järjestän huomiselle aikaa niin, että voin kierrättää sinua kaupungilla. Vaikka eipä siellä paljoa nähtävää olekaan.” Hän ei voinut kuin nauraa Artemiksen suorasanaiselle palautteelle, vaikka se totta olikin.
”Olen huomannut”, hän hymähti, ”ja olemme yrittäneet työstää sitä. Olemme vain keskittyneet niin paljon enemmän teknisiin osuuksiin, että piaffe on jäänyt vähemmälle huomiolle. Sentään muista osuuksista kohoavat pisteet ovat korvanneet piaffen putoamista, mutta ei tämä nyt aivan ihanteellista ole.” Kaukana siitä, itse asiassa. Vaikka loppuprosentit kohosivat kilpailuista toiseen, oli ikävää huomata, että aiemmat vahvat yhdeksiköt piaffesta olivat nyt useasti kahdeksikkoja tai joskus valitettavasti seiskoja.

"Sietäisit saada korvillesi." Artemis tuhahti, kääntyen kokonaan Caitlinin puoleen.
"Minulla on naisystävä. Tuli mieleen kun kysyit kuulumisia. Ja toin sinulle häälahjan. Mitä sinulle kuuluu?"

Caitlin hymähti. Niinpä kai. Eihän Remonan piaffe surkeaa ollut nähnytkään, mutta se oli selkeästi askel taaksepäin tammalle, jonka vahvuus oli aina ollut vaivattomassa passagessa ja rytmikkäässä piaffessa.
”Sinulla on mitä?” Hän kysyi silmät suurina. ”Kerro kaikki, nyt heti”, hän vaati. Mitä jostain häälahjasta, kun Artemiksella oli paljon mielenkiintoisempaakin kerrottavaa!
”Onko hän joku, kenet tiedän?”

Artemis veti hiuksia korvansa taakse.
"Veronica. Miten kuvittelet että olisin ehtinyt saamaan uuden tässä välissä?"

Caitlin kurtisti kulmiaan.
”Helposti. Mutta etkö viimeksi tuskaillut, miten hän ei halunnut mitään sen enempää?” Hänellä oli ollut omat epäilyksensä moisten väitteiden totuudenmukaisuudesta, mutta silti. Olihan se melkoinen loikka. Hyvä Artemikselle toki, mutta hän ei ollut aivan varma, että pysyi kärryillä ystävän elämässä.

"Otin asian puheeksi. Vihdoin. Sormusta en saa kuulemma ostaa." Jokin miehen olemuksessa näytti riutuneelta, kaikesta onnesta huolimatta.
"Emme esittele toisiamme perheillemme, mutta saan kutsua häntä naiaystäväkseni."

”Sehän on hyvä alku”, nainen totesi pienen hymyn kera, mutta Artemis ei vaikuttanut lainkaan niin innostuneelta kuin hän oli odottanut. Olisiko mies halunnut ostaa sormuksen? Vaikea uskoa. ”Onko se mitä haluaisit tehdä? Esitellä hänet perheellesi?” Ehkä se oli parempi kysymys kuin udella, oliko sormuksesta kieltäytyminen ollut suurikin isku miehelle.

Artemis pudisteli päätään.
"Luoja, ei. Tavallaan." Mies oli saanut epämiellyttäviä uutisia Irlannista viime perjantaina.
"Vaikka äitini voisi levätä rauhassa, jos hän tietäisi jonkun huolehtivan minusta."

”Tavallaan?” Hän kohotti kulmaansa. Joko mies tahtoi esitellä naisen perheelleen tai ei tahtonut. Ei siinä ollut mitään välimuotoja. Caitlin kääntyi kunnolla miehen puoleen välittämättä siitä, miten Remona jäi hamuamaan hänen hartiaansa.
”Äitisi?” Punapäinen nainen kysyi pehmeästi. ”Miten perheesi voi?”

"Äiti on sairas ja minulle välitettiin kertoa vasta nyt. Viikkoja. Hän ei kuulemma halunnut että tekisin syyllisyydestä mitään typerää ja miettii päänsä puhki kuka minusta nyt huolehtii." Deirdren ja Aidenin ei olisi sisarussovun nimissä enää pakko. Ei kun äitiä ei enää olisi.
"Joten haluaisin viedä Veronican tapaamaan häntä. Se antaisi hänelle rauhan, joku pitää minusta huolta. En tiedä olisiko se sopivaa tai suostuisiko Veronica tapaamaan edes kuolevaa äitiäni. Mutta, mitä sinulle kuuluu? Et ole kertonut vielä mitään."

”Olen pahoillani Artemis”, Caitlin pahoitteli vilpittömästi ja kietoi hetken mielijohteesta käsivartensa miehen ympärille uuteen halaukseen. Vanhempien sairauksien kanssa painiminen ei tehnyt kenellekään hyvää.
”Et voi tietää, ellet kysy häneltä. Olisihan se nyt ihme, jos hän ei suostuisi.” Caitlinin itsensä oli ainakin vaikea kuvitella tilannetta, jossa hän ei olisi suostunut tapaamaan Davidin perhettä, mutta ehkä hän ei voinut verrata omaa tilannettaan ystävän vastaavaan. Olihan ystävän nainen aivan eri puusta veistetty.
”Voi, ei mitään kovinkaan ihmeellistä. Tehokasta treenausta, lyhyitä kisamatkoja ja yhdessä asumiseen totuttelemista.”

Artemis meni sen halauksen kanssa hieman vaikeaksi. Hän jätti myös aiheen enemmän kuin mielellään sikseen.
"Siinä riittää totuttelua. Ainakin minulle se olisi mahdotonta."

”Siltä se on välillä tuntunut”, nainen naurahti lämpimästi. Ei niinkään sen tähden, että he olisivat onnistuneet ottamaan yhteen kodinhoitoon liittyvistä asioista, ehei. Enemmän hän oli joutunut totuttelemaan siihen, että häntä odotettiin kotona. Hän ei palannutkaan tyhjään asuntoon, eikä se ollut yhdentekevää, monelta hän palasi kotiin, sillä David oli paikalla.
”Mutta se on samalla ollut mitä ihaninta aikaa. Ajatuskin siitä, mitä teemme kun palaamme takaisin Englantiin pelottaa. En ole aivan varma, että voisin enää harkita erossa asumista.”

"Sitten joudut muuttamaan Lontooseen." Mies nyrpisti nenäänsä kevyesti. David tuskin harkitsisi Newcastlea..

”En näe Lontoota kaupunkina, joka voisi tarjota Remonalle sen, mitä tamma tarvitsee. Kenties jokin talli hieman kauempana Lontoon sydämestä”, hän kohautti harteitaan, ”mutta se ei ole tämän hetken murhe. Juuri nyt asumme täällä ja kaikki on varsin mallillaan.” Enemmän kuin mallillaan, oikeastaan. Hänellä oli rakas aviomiehensä ja yhteinen koti.

"Sitten oletkin jo pohjoisessa." Artemis hymähti vaisusti. Onneksi Caitlinilla oli kaikki hyvin elämässään.
"Tiedätkö kenet Effie palkkasi tilallesi?"

”Kenties”, Caitlin kohautti harteitaan. Hän ei yllättyisi, vaikka päätyisi moiseen ratkaisuun, mutta se ei olisi ihanteellista. Ei, kun halusi asua aviomiehensä kanssa samassa osoitteessa, eikä aviomies voinut vaihtaa kaupunkia tuosta noin vain. Oli suoranainen ihme, että hän oli saanut Davidin suostumaan edes Saksaan lähtemiseen täksi lyhyeksi hetkeksi.
”Ymmärsin, että tallille olisi saatu kaksikin uutta valmentajaa. Olen suorastaan otettu siitä, miten tarpeellisena minua pidettiin”, nainen virnisti. ”Mutta on kieltämättä helpottavaa tietää, että ratsukot ovat nyt Julianin osaavissa käsissä. Kuinka harmillista, että hän päätyi Rosingsiin vasta kun olin jo lähtenyt”, Caitlin huokaisi. Sellaista se oli, kun ystävät asuivat milloin missäkin. Kyllä he vielä jonakin vuonna osuisivat samaan maahan ja kaupunkiin Julianin kanssa. Pakkohan heidän olisi.

"... Kuinka harmi? Saat hänet heti tänne jos haluat." Artemis tuhahti. Deirden myös. Mies oli aivan täynnä molempia.

”Ilmeisesti on turha toivoa, että kävisit Amadeuksen kanssa hänen valmennuksissaan?” Nainen kysäisi huvittuneena. Ei kai olisi pitänyt yllättyä, ettei Artemis tullut toimeen Julianin kanssa. Mies ei tuntunut tulevan toimeen monenkaan ihmisen kanssa.

"Helvetissä en. Kärsin siitä miehestä yksityiselämässä aivan tarpeeksi." Artemis kohotti kevyesti kulmiaan.
"Et oli tainnut tavata hänen kihlattuaan?"

”En, en ole tavannut Julianiakaan hetkeen”, nainen pahoitteli. Aikataulut ja kisamatkat olivat tuntuneet menevän aina ristiin, mutta ainakin nykyajan teknologisessa maailmassa yhteydenpito oli silti mahdollista.

Artemis kohoti kevyesti kulmiaan.
"Hänen kihlattunsa on irlantilainen, syntynyt 17.09.1979, kello 9.48, Limerickin yliopistollisessa sairaalassa. Puoli tuntia ennen minua. Ja kyllä, kihlatun nimi on Deirdre Cavanaugh." Artemis nojautui kunnolla karsinan oveen.
"Siskoni on kihlautunut itse saatanan kanssa."

Caitlin kohotti kulmaansa. Vai oli Julianin kihlattu miehen kaksoissisko, ja yllätys yllätys, Artemis ei arvostanut sisarensa miesvalintaa. Ei kai olisi pitänyt edes yllättyä.
”Epäilen, ettei tuo ole aivan totta”, nainen naurahti tyynnytellen. Julian oli kaukana itse saatanasta, kuten Artemis niin kauniisti ilmaisi. ”Joten asuuko siskosikin nykyään naapurissa?” Cavanaught olivat selkeästi jättämässä Irlannin taakseen, kun ensin Aiden oli seurannut isoveljeään pohjois-Englantiin, ja nyt Deirdre.

"Kokeile tavata hänet minun saappaissani. Yllättyisit." Intohimoinen vihanpito oli molemminpuolista. Vaikka Artemis ei sanonut sitä ääneen, hän pelkäsi menettävänsä koko perheensä äitinsä kuoleman myötä. Julian ainakin haluaisi kaksoisveljen ulos Deirdren elämästä.
"Effien naapurissa."

”Jos nyt ensin ehtisin tapaamaan hänet ihan omissakin saappaissani”, Caitlin naurahti. Aika tuntui aina olevan kortilla, kun he törmäsivät Julianin kanssa kilpailuissa, mikä nyt ei sinällään yllättänyt. Kilpailuissa jokaisella oli aina omat kiireensä.
”Melkein naapurissa siis”, nainen hymähti. Olihan se nyt Irlantiin verrattuna aivan naapurissa asumista. ”Ehditpähän nähdä siskoasi useammin.”

"Sinun saappaasi lieneväy suotuisammat kuin minun." Artemis myönsi hieman kitkerään sävyyn.
"Ja tuskinpa, olemme jälleen riidoissa hänen kanssaan."

Caitlin kurtisti kulmiaan.
”Oletteko kenties koettaneet sopia riitojanne?” Nainen ehdotti kuivan huvittuneeseen sävyyn. Hän ei ehkä ajatellut kovinkaan lämmöllä miehen siskoa, jota ei ollut koskaan tavannutkaan, mutta ajatus riitelystä sisarusten kesken kuulosti kummalta naisen korviin, joka oli tottunut pitämään yhtä omien siskojensa kanssa tilanteessa kuin tilanteessa.
”Olisihan se nyt sääli, jos ette ottaisi kaikkea iloa irti siitä, että asutte vihdoin samassa maassa."

"En ole vielä jaksanut yrittää olin aika kamala." Artemis vilkaisi Caitlinia paljonpuhuvasti.
"Iloa oli enemmän kun olimme eri maissa."

”Sitä suuremmalla syyllä”, Caitlin huomautti ja kurkotti suoristamaan Remonan pilkullista talliloimea. ”Parempi vain selvittää välit nyt, eikä antaa riitojen hiertää pidempään.”

"Selvitän kun ehdin." Artemis vilkaisi Remonaa, hymyillen tammalle hieman.

”Paras ehtiä pian”, Caitlin totesi taputtaen kastanjanruskeaa kaulaa. Remona oli varsin valmis jäämään tallin työntekijöiden hoiviin loppuillaksi, mutta kuten monena päivänä ennenkin, oli hän haluton jättämään herttaista hevosta vielä. Rosings Parkin täysipäiväisen tarhauksen jälkeen tuntui julmalta seisottaa puoliveristä iltapäivästä seuraavaan aamuun asti karsinassa.
”Mitään muuta, mistä minun olisi hyvä olla tietoinen?” Nainen naurahti pehmeästi. Ystävän elämässä tuntui tapahtuvan vaihteeksi hyviäkin asioita.

"Hmm.. Ei kai. En ainakaan keksi muuta. Minulla on oikeasti aika tylsä elämä kun en ole töissä."

Caitlin naurahti.
”Ei elämäsi tylsältä kuulosta.” Hän olisi käyttänyt montaa sanaa Artemiksen elämästä, mutta tylsä ei ollut yksi niistä.
”Olin lähdössä kotiin, kun eipä täällä enää mitään tapahdu näin iltapäivästä. Sen siitä saa kun ei ole Rosingsin kaltaista asiakaspalvelutoimintaa. Haluatko hypätä kyytiin? Lupaan että olen jo tottunut oikeanpuoleiseen liikenteeseen”, nainen virnisti. Ei siinä montaa viikkoa ollut onneksi mennyt. Jotain hyötyä siitäkin oli, että oli aikanaan hankkinut ajokorttinsa oikeanpuoleisessa liikenteessä.

Artemis nyökkäsi.
"Jos kerran olet menossa kotiin. Jos viitsit jättää hotellille."

”Olet tervetullut toki meillekin istumaan iltaa”, Caitlin tarjosi hymyn kera. ”David on Lontoossa, mutta minulle seura kelpaa aina.” Hän vilkaisi karsinasta tyytyväisenä käytävälle katselevaa tammaa. Remona pärjäisi itsekseen, eikä hän ollut jättänyt mitään puolitiehen tänään. Kaiketi. Ainakaan hän ei muistanut laskeneensa mitään käsistään siinä ajatuksessa, että palaisi asian pariin myöhemmin.

"No jos hän on Lontoossa, sitten voin tulla. En haluaisi häiritä kahdenkeskistä aikaanne. Ainakaan yllätyksenä."

”Ei sinusta ole häiriötä”, Caitlin vastasi leveästi hymyillen ja astahti kauemmas karsinasta ottaakseen suunnan kohti ulko-ovia. ”Sanoin jo kauan sitten, että kotini on aina avoinna sinulle. Se pätee, vaikka kotimaa vaihtuisi.” Hän kaivoi auton avaimet taskustaan pohtien, oliko unohtamassa jotakin tärkeää tallille. Tuskinpa, sillä tavarat oli tullut heitettyä auton takakonttiin jo aiemmin päivällä.

"Et ollut naimisissa silloin." Artemis huomautti pehmeästi. Hän seurasi naista tuon autolle, venytellen hieman.
" Enkä tosiaan haluaisi häiritä rauhaanne kun saatte olla saman katon alla."

”Ei sormus mitään muuta”, nainen hymähti ja aukaisi auton ovien lukituksen huolettomalla käden heilautuksella. ”Poimitaanko jotain syötävää mukaan matkalta? En menisi vannomaan ruuanlaittotaitojeni nimeen”, hän naurahti istahtaessaan ratin taakse. Nainen käynnisti auton ja lähti kaikessa rauhassa ajamaan hiekkatietä poispäin tallilta, josta oli tullut Remonan uusi koti.

"Ehkä se on viisaampi vaihtoehto." Artemis naurahti istuttuaan autoon. Hän yritti opetella nauttimaan ruoasta ja puolivillainen kokkaus olisi tuskin auttanut yritystä.

”Epäilemättä”, Caitlin naurahti. ”Ruuanlaittoni on edelleen melkoista arpapeliä. Sen siitä saa, kun ei ole koskaan vaivautunut viettämään ylimääräistä aikaa keittiössä.” Ehkä hän jossakin kohtaa vaihtaisi tietokirjojen kahlaamisen keittiössä pyörimiseen, mutta se päivä ei ollut koittanut vielä.
”Mitäs muuta Rosingsiin kuuluu kuin uusia valmentajia ja kohta varsovaa tammaa?”

Artemis pudisteli kevyesti päätään. Voi Caitlin.
"Ei mitään ihmeellistä, kai. Ei tietääkseni."

”Kaipa se on vain hyvä merkki”, nainen pohti kohauttaen kevyesti harteitaan ja kiihdytti tasaisesti liikenteen mukana. ”Eipä tännekään mitään sen ihmeempiä kuulu. Mutta kerro nyt ihmeessä enemmän Amadeuksesta!”

"No se edistyy hyvin. Minulta taito alkaa loppua hyvinkin pian." Artemis katseli maisemia heidän ajaessaan.
"Ei siinäkään muuta."

”Sehän ei ole este eikä mikään. Siinähän sinä opit hevosen mukana”, Caitlin kannusti hymyssäsuin. Vielä kun Artemis löytäisi tallilta valmentajan, jonka valmennuksissa viihtyisi, niin äkkiäkös mies saisi täytettä päiviinsä kouluratsunsa kanssa oppiessa.

"Palaa takaisin että minulla on hyvä valmentaja." Artemis hymähti.

”En varmasti ole Rosingsin ainoa hyvä valmentaja", nainen nauroi lämpimästi. "Mutta voin toki tarjota palveluksiani kesällä, jos tuon Remonan kisaamaan Englantiin edes kerran."

"Olet ainoa jota voin sietää." Artemis korjasi pehmeästi. Hän ja Julian tappaisivat toisensa, Maryam oli liian... Jotakin.

"Voi sinua", Caitlin pudisti päätään pienen hymyn kera. "Mitä tahtoisit syödä?" Hän päätti vaihtaa puheenaihetta, ennenkö Artemis alkaisi uudemman kerran valittaa siskonsa kihlatusta.

"Jotan hyvää kalaa tai merenelävää. Tai sitten kasvisruokaa, sekin käy."

Caitlin pohti hetken vaihtoehtoja. Warendorfin ravintolat olivat tulleet tutuiksi viime kuukausina, sillä jos vaihtoehtoina oli laittaa itse ruokaa pitkän päivän jälkeen tai istahtaa valmiiseen pöytään, valmis pöytä usein voitti.
”Täällä on aivan ihana pieni salaattipaikka, jonka savulohisalaatti on taivaallista, tai sitten italialainen, jonka kalapastat ja kasvisrisotot ovat suussasulavia. Ruokaan ei ehdi liikoja jäähtymään matkalla, joten kumpaa tekee mieli?”

"Italialainen. Saan selkään jos syön vain salaatin." Artemis myönsi kiltisti.

”Sinne siis”, nainen naurahti. ”Siitä onkin viikko tai pari kun viimeksi hain noutoruokaa sieltä, joten hyvin kehtaa jälleen näyttää naamaansa siellä.” Eipä sillä, että se olisi aiemmin häntä estänyt. Hän oli syönyt joskus viikon päivät saman ravintolan antimia.

"Ironista että minä olen meistä se joka osaa jopa leipoa." Artemis naurahti pudistellen päätään.

”Minä olenkin aivan toivottoman kehno kotivaimo”, Caitlin nauroi lämpimästi. Onneksi David ei ollut odottanut kodinhengetärtä, sillä hänestä ei moiseksi ollut. Hyvä kun hän sai pidettyä asunnon riittävän siistinä, että löysi omat tavaransa.
”Kai olet esitellyt keittotaitojasi Veronicalle? Kenties se muuttaisi hänen suhtautumisensa koko sormusjupakkaan”, Caitlin kiusasi vinon virneen kera.

"En todellakaan ole." Artemis virnisti, vilkaisten naista joka otti sormusasian esille.
"En myöskään sanonut että olisin ostamassa sormusta. Vaikka jos jollekulle sen ostaisin, niin luultavasti hänelle."

Caitlin kohotti kulmaansa yllättyneenä. Oikeasti? No, kukapa hän oli asiaa sen enempää ihmettelemään, olihan hänkin vastannut myöntävästi kosintaan varsin lyhyen seurustelun jälkeen. Kaipa joskus vain tiesi jo alusta asti, että tässä oli nyt tosi kyseessä.
”Kannattaisi esitellä”, hän virnisti. ”Ei siitä harmiakaan ole. Paitsi jos menet ostamaan sen sormuksen”, hänen oli pakko lisätä naurun kera. Onneksi Artemis oli järkevä mies, eikä tekisi mitään hätiköityä.

Artemis tiesi sen ettei löytäisi Veronican kaltaista ihmistä, joka ymmärtäisi häntä ihmisenä edes niinkin hyvin.
"Älä pelkää. Teen sen jos haluan hänestä eroon."

”Varsin kieroutunut näkemys”, nainen huomautti nauraen, ”mutta totuuden nimissä on sanottava että lienet oikeassa.” Ystäväparka oli mennyt löytämään itselleen melkoisen naisen. Ehkä hänen olisi pitänyt yrittää järjestää uusiakin sokkotreffejä, niin Artemis olisi voinut löytää jonkun… vähemmän Veronican.
”Vaikka hänhän se siinä häviäisi”, Caitlin hymähti vilkaisten lämmöllä omaa nimetöntään, jota kaksi sormusta koristivat. Nainen hidasti kääntyessään pienemmälle tielle, ja hetkeä myöhemmin ravintolan parkkipaikalle. Äkkiäkös he poimisivat ruokaa mukaan ja siirtyisivät hänen uuteen kotiinsa, ellei Artemis sitten ollut yllättäen oppinut nauttimaan julkisilla paikoilla syömisestä.

Se oli työn alla, nimittäin julkisilla paikoilla syöminen. Artemis ei vielä nauttinut siitä, mutta pystyi siihen.
"Olemme molemmat kieroutuneita. Ja ei hän siinä mitään menettäisi."

”Älä nyt”, Caitlin naurahti sammuttaessaan moottorin. ”Hänhän menettäisi upean miehen, jos päättäisi juosta karkuun yhtä sormusta.” Hän löi otsansa auton kattoon noustessaan kyydistä ja hieroi pääparkaansa vielä siinäkin vaiheessa, kun lukitsi ovet heidän takanaan. Hän ei ollut oppinut lainkaan sen ketterämmäksi, vaan jos jotakin, kömpelyys tuntui vain lisääntyvän vuosien myötä.
”Napataanko ruoka mukaan? Luulisin, että kotoa löytyy pullo laadukasta viiniä”, hän pohti ääneen astellessaan ravintolan ovelle, jota piti auki pidemmälle miehelle.

Artemis naurahti vaisusti.
"Ja pelastuisi vuosituhannen kauheimmalta avioliitolta. Älä aliarvioi hirveyttäni. Siihen on syynsä miksi en ole vuoden tavoitelluin poikamies." Artemis korjasi ystävänsä lausuntoa, astuen ovesta sisään.
"Otetaan vain."

”Olisin todella huolissani, jos olisit. Moisen arvonimen saavuttaneissa on jotakin perustavanlaatuisesti vialla”, nainen virnisti olkansa yli. Hän ei edes tiennyt, miksi vaivautui vilkaisemaan tarjoilijan ojentamaa listaa, sillä tiesi tarkalleen, mitä tilaisi tälläkin kertaa. Hän taisi aina vannoa testaavansa jotakin uutta, ja silti päätyi valitsemaan sitruunaisen raikkaan lohipastan.

Artemis päätyi jättirapupastaan, vaihtaen tosin kermakastikkeen pestokastikkeeksi. Kermakastiketta hän ei kykenisi vielä syömään.
"No se kyllä on totta. Et nyt lyö, mutta olen kyllä miettinyt miten kosisin."

”Etkä!” Nainen pyrskähti nauruun, jolle ei tuntunut tulevan loppua. ”Ensin väität, ettet edes tahtoisi ostaa sormusta, mutta jos nyt olisi ihan pakko, niin ostaisit, ja nyt toteat, että oikeastaan olet jo miettinyt, miten kosisit. Ei luoja sinun kanssasi Artemis”, Caitlin nauroi päätään pudistellen.
”Mutta kerro nyt toki enemmänkin.”

"Jättäisin rasian hänen työpöytänsä laatikkoon." Artemis vilkaisi ystäväänsä kujeilevasti.
"Eikö olekin romanttista?"

”Todella”, Caitlin puhahti. ”Sietäisitkin tulla jätetyksi sen jälkeen”, hän naurahti ja tönäisi ystävän käsivartta. ”Ehkä siis hyvä, että sinulla on aikaa suunnitella tätä. Ehdin tyrmätä kaikki huonot suunnitelmasi, ennenkö pääset toteutusvaiheeseen saakka.”

"Tuo on paras ja ainoa toteuttamiskelpoinen suunnitelmani. Jos haluaisin nopeuttaa sen löytämistä, veisin sen työpaikalle työpöydän laatikkoon." Artemis virnisti laiskasti.
"Toisaalta mietin jälleen muuttamista. Kaipaan töitä."

”Olet mahdoton, aivan mahdoton”, Caitlin naurahti. ”Hämmentäisit naisparan totaalisesti. Tuo olisi jo julmaa.” Ei kosintaa voisi suorittaa jättämällä sormusta vain lojumaan jonnekin. Mitä siitäkin tulisi, paitsi väärinkäsityksiä ja sotkua.
”Miksi sinun täytyisi muuttaa töiden takia?” Hän kurtisti kulmiaan. ”Vai tahdotko muuttaa? Muuttaminenhan on varsin virkistävää, kunhan siitä iänikuisesta tavaroiden pakkaus- ja purkuvaiheesta pääsee ohi”, hän virnisti. Hän jos kuka tiesi sen.

"En kehtaa enää hakea paikkaa Rosings Parkista ja montako muuta paikkaa on Hexhamin lähellä, joissa suostuisin valmentamaan?" Artemis oli harkinnut jälleen Saksaa, mutta ei tiennyt mitä olisi tehnyt hevostensa kanssa. Lisäksi Saksassa oli tarjolla hyvin vähän pitkiä valmentajanpaikkoja.

”Kehtaatpas”, Caitlin totesi hetkeäkään epäröimättä. ”Sinä olet loistava valmentaja, ja saamisesi takaisin palkkalistoille olisi suuri voitto tallille. Valmennuksiisi oli aina reilusti tulijoita, eikä se varmasti ole muuttunut mihinkään.”

"Caitlin. Viimeksi irtisanouduin. Sitä ennen jäin pian palkkauksen jälkeen sairaslomalle. Sitä ennen muutin ja ennen muuttoa olin jälleen sairaslomalla. Ei, en halua rasittaa Effietä enää."

”Mutta olisitko muuttamassa tai irtisanoutumassa tällä kertaa?” Nainen kysyi kulmaansa kohottaen. ”Vaikea kuvitella, että Veronica suostuisi muuttamaan minnekään”, hän lisäsi puolivitsillä. Tuskinpa mies naisen mielipidettä siinä kohtaa kyselisi, jos tuntisi tarpeelliseksi vaihtaa maisemaa.

"En olisi, mutta sairaslomasta en voisi mennä takuuseen. En vain enää kehtaa. Häpeän liikaa." Artemis naurahti kuivasti.
"Ei niin mutta vaikka en haluaisi, hän tulisi mukaan jos päättäisi."

"Ei kukaan voi mennä takuuseen sairaslomistaan, varsinkaan kun tekee töitä hevosten kanssa. Aina voi sattua ja tapahtua. Minähän se vasta olinkin riski vakuutusten kannalta, vaan siltikin minulle tarjottiin jo paikkaa takaisinkin", nainen hymähti huvittuneena. Hän ei tiennyt, mitä tekisi jatkossa, mutta sitä ehtisi pohtia myöhemminkin.
"Ei sinulla ole mitään hävettävää. Jos haluat takaisin töihin Rosings Parkiin, hae töitä sieltä. Jos et, laajenna hakuasi muihin maisemiin. Nimesi aukaisee varmasti ovia ympäri Eurooppaa."

"Voisin vaikka heti tulla Niedermannille. Mutta se olisi vain puolen vuoden jakso, enkä haluaisi muuttaa hevosia ja kaikkea sen takia. Menisi liian vaikeaksi."

”Varmasti, kun on varsakin mukana kuvioissa”, Caitlin nyökkäsi. Puhumattakaan sitten kaikista kilparatsuista ja niiden ratsastajista. Miehen tilanteeseen verrattuna hänen oli helppo kuljettaa Remonaa mukanaan, vaikka tälläkin kertaa hän oli joutunut jättämään Veritaksen muiden vastuulle. Chambers epäilemättä saisi tehtyä hyvää työtä säpsyn tamman kanssa. Hänelle riitti Remona.
”Kenties voit kysellä Rosingsista puolipäiväistä paikkaa? Pienempi riski tallille, jos jäisitkin sairaslomalle”, hän kohautti harteitaan. Hän ei täysin ymmärtänyt, miksi mies häpeäisi samalle työpaikalle paluuta jälleen kerran, kun kysyntää selkeästi riitti. Eihän Artemiksen valmennukset olleet koskaan tyhjiksi jääneet.

"Mm. Niin kai. Olisi kai sekin jotain." Mies myönsi pehmeästi.
"... muistinko kertoa että hankin koiran?"

”Et! Millaisen koiran?” Caitlin kysyi uteliaana. ”Häpeäisit, ei tällaisia asioita saa unohtaa”, hän naurahti vielä jatkoksi. Vai oli ystävä päätynyt hankkimaan koirankin. Artemis oli selkeästi päättänyt muuttaa elämäänsä.

Artemis olikin muistellut ettei ollut sanonut asiasta.
"Sergei on aikuinen snautseri. Hieman käytösongelmainen ja siksi siitä luovuttiin. Käymme kouluttajalla ja treenamme asioita. Ihan mukava koira. Väärinymmärretty."

”No mutta sehän on mukavaa”, nainen totesi hymyn kera. Artemis oli paitsi hankkinut itselleen seuraa, myös tekemistä päiviksi - ja tarjonnut siinä sivussa kodin koiralle, joka olisi muutoin joutunut kiertoon tai piikille. ”Minun täytyy tulla katsomaan Sergeitä seuraavan kerran kun olen Englannissa.”

"Jos Sergei antaa katsoa. Se on hyvin suojelevainen." Koira alkoi onneksi hiljalleen hyväksyä Veronican ja hänen sisaruksensa, muut tuntuivat olevan satunnaisesti ongelma

"Voin katsoa kaukaa", Caitlin naurahti lannistumatta. Artemis tekisi varmasti paljon töitä koiran kanssa, jotta suojelevaisen eläimen elämä helpottuisi. Nainen hymyili nähdessään tarjoilijan lähestyvän heitä paperipussiin pakattujen noutoruoka-astioiden kera ja kaivoi tottuneesti lompakon taskustaan.
"Miten päädyit ylipäätään hankkimaan koiran?" Nainen uteli koettaessaan tasapainotella vaihtorahoja, lompakkoa ja ruokakassia sylissään. Itsetietoisesti naurahtaen hän tarjosi ruokia Artemiksen kannettavaksi. Ehkä niin olisi paras, niin hän ei päätyisi pudottamaan mitään.

Artemis otti kiltisti ne ruuat, maksaen sen jälkeen omansa helposti kortilla.
"Näin siitä ilmoituksen ja halusin tarjota mahdollisuuden."

”Jaloa”, nainen vastasi lämpimän hymyn kera. Ei kai olisi pitänyt yllättyä, että Artemis tarjoaisi mahdollisuuden väärinymmärretylle koiralle. Miehellä oli suuri sydän.
”Sergei ei tiedäkään, miten onnekas on”, Caitlin hymähti suunnatessaan takaisin autolle. Enää lyhyt ajomatka kotiin, ja he voisivat istua pöydän ääreen - tai miksei vaikka sohvalle - syömään ruokiaan.

"En nyt tiedä jalosta. Se vain kuulosti minulle sopivalta. Juro, ei pidä vieraista.. Ja sitä rataa." Mies istui takaisin autoon, ruoat sylissään.

”No ainahan sitä sanotaan, että koira muistuttaa omistajaansa. Tai hevonen ratsastajaansa”, nainen naurahti sukeltaessaan takaisin liikenteen sekaan sukkelasti. ”Löysit siis selkeästi sinulle sopivan koiran.”

"Se on kyllä tavallaan totta. Snautserin perusilme on vielä aika tuima." Eli Sergei oli täydellinen löytö.

”Voin vain kuvitella”, Caitlin vastasi, ”ellei sinulla sitten satu olemaan kuvia jurosta snautseristasi?” Tosin ratissa hän ei voisi moisia ihailla, mutta kohtahan hän voisi jo kurvata tutulle pihatielle.

"... On. Ostin sen älypuhelimen. Miksei olisi?" Facebookiin Artemis ei ollut vielä saanut aikaiseksi liittyä. Sentään.

”Mahtavaa, saat siis tuota pikaa esitellä kaikki parhaat kuvasi Sergeistä. Odotan myös paljon vauvakuvia, kunhan Polly varsoo”, Caitlin totesi hyväntuulisesti.

"Mitä varten luulet tämän olevan?" Artemis näytti mustaan koteloon verhottua lituskaa.
"En minä muuten niitä kuvia helposti lähetä"

”Minulle saa lähettää kaikki kuvat”, nainen naurahti. Hän parkkeerasi auton huolellisesti ruutuun, ja sammutti moottorin. ”Joko olet päättänyt Pollyn varsalle nimen? Tai edes kerännyt jonkinlaista listaa vaihtoehdoista?”

”Orivarsasta tulee Rigoletto." Artemis totesi tyynesti, nousten samalla autosta.
"Ja sen olisi parempi olla ori."

”Pidän sormet ja varpaat ristissä”, nainen lupasi naurahtaen. ”Oripojat ovat kyllä melkoisia tapauksia varsoina. Tai no, eivätpä tammatkaan paljoa sen parempia ole. Ehkä se on vain yleisominaisuus kaikille varsoille”, hän pohti huvittuneena. Varsa tarjoaisi varmasti paljon puuhaa omistajalleen. Caitlin kaivoi avaimen taskustaan laskeakseen heidät sisälle asuntoon, josta oli tullut viime kuukausina koti. Heidän heikonlaiset kotitaloustaitonsa näkyivät asumisen jälkinä, sillä kengät eivät olleet suorissa riveissä kenkätelineellä ja lehtiä, laskuja ja milloin mitäkin papereita lojui tasojen kulmilla.
”Pahoittelut sotkusta, emme odottaneet vieraita”, nainen pahoitteli riisuessaan kenkänsä ja takkinsa, ennenkö suunnisti sisemmälle asuntoon ja kurvasi keittiön suuntaan kaivaakseen esille niin lasit kuin lautaset, ennenkö ruoka ehtisi vallan jäähtyä.

Artemis vilkaisi naista kulmat koholla.
"Ehkä minulta ei kannata pyytää anteeksi normaalia elämistä."

"Hyvä on", Caitlin naurahti ja viittoi miestä istahtamaan alas ruokapöydän ääreen. Hän kattoi nopeasti lautaset, lasit ja muut tarpeelliset tarvikkeet pöytään.
"Käy vain kiinni ennenkö ruoka jäähtyy."

Mies istui alas, ottae lautaselleen melko suurenkin annoksen, ollakseen oma itsennsa. Hän oli oppinut syömään, ainakin jotenkuten.

Caitlin hyöri vielä hetken, ennenkö pöydässä oli myös pullo viiniä sekä kannullinen vettä, ja istahti alas pöydän ääreen. Hän kumosi annoksen lautaselleen ja kävi kimppuun nälkäisenä pitkän päivän jäljiltä.
"Maistuuko?" Hän kysäisi syötyään suunsa tyhjäksi.

"Suurinpiirtein." Artemikselta se oli jo maailmanluokan kehu ruokaa kohtaan,

"Hienoa", Caitlin vastasi koettaen olla hotkimatta omaansa. Hän ei ollut syönyt evässalaattia enempää päivän mittaan, joten oliko se ihmekään, että nälkä oli yllättänyt.
"Täytyisi varmaan opetella joskus laittamaan itsekin ruokaa tähän tapaan, niin ei tarvitsisi aina tilata noutoruokaa."

"Ehkä sinun kannattaisi." Artemis vilkaisi ympärilleen, aivan kuin varmistaisi ettei kukaan kuulisi.
"Minä leivoin viime viikolla. laske siitä kuinka tylsää minulla on."

”Leipominenhan on hyvää ajankäyttöä”, nainen virnisti, ”tai niin minulle on ainakin aina vakuuteltu. En ole koskaan koettanut itse.”

"Meni siihen aikaa. En tosin maistanut." Artemis oli jättänyt mokoman Rosings Parkissa oleskelutilaan.

"Täytyyhän sitä nyt leipomuksiaan edes maistaa! Mitä hauskaa leipomisessa muutoin olisi?" Caitlin nauroi lämpimästi.

"En minä syö sellaista. Tai... söisin jos pystyisin." Artemis nielaisi tyhjää.

"Jos aiot alkaa leipoa useamminkin, kannattaisi yrittää edes maistaa", nainen naurahti hyväntuulisesti. "Tai soita Veronica kylään. Voitat ehdottomasti miesystäväpisteitä moisella", Caitlin virnisti.

"En tiedä. Caitlin, puhut ihmiselle joka söi maaliskuussa karkkia ensimmäisen kerran 22 vuoteen. Ja sekin oli sokeritonta."

"Se on hieno saavutus siitä huolimatta", Caitlin vastasi hymyn kera. "Nyt on hyvä jatkaa eteenpäin."

"Ne olivat hirveitä." Artemis irvisti kevyesti.
"Ei varsinaisesti kannustanut syömään enempää"

"Mikään sokeriton ei voi olla hyvää", nainen naurahti. Varsinkaan karkeissa, joissa sokeri oli pääosassa.

"Jopa anorektikkona minun on myönnettävä tuo. Ne olivat kamalia." Artemis huokaisi syvään ja laski aterimet kädestään.

"Paras koettaa oikeita karkkeja jonakin päivänä", nainen totesi. "Saisit paremman vertailukohdan." Hän huuhtoi viimeiset haarukalliset alas kylmällä vedellä ja hymyili miehelle.
"Lupasit kuvia Sergeistä", Caitlin muistutti hymyn kera laskiessaan aterimet käsistään.

Artemis veti puhelimen taskustaan. Hän näytti naiselle kuvan harmaasta, tuimakatseisesta snautserista Artemiksen takapihalla. Sergeillä oli suussaan pallo, jonka kanssa koira usein riekkui pihalla.
"Siinä."

Nainen ihasteli hetken kuvaa kaikessa hiljaisuudessa, ennenkö kohotti katseensa hohtavalta näytöltä ystävään ilkikurinen virne kasvoillaan.
"Sillä on kieltämättä kovin tutunnäköinen katse. Näytitkö sille kenties videota typeristä virheistä esteradoilla?"

Vasen kulma kohosi yllättävän terävästi.
"En, vaan videota Remonan lässähtäneestä askeleesta." Mies iski takaisin, virnistäen hieman.

”Auts”, nainen naurahti ja kohotti käden sydämelleen kuin miehen sanat olisivat sattuneet pahastikin. ”Ei se nyt noin pahalta näytä.”

"Oletko varma?" Artemis kysyi veikeä ilme kasvoillaan. Mies alkoi olla kuin toinen henkilö aiempiin vuosiin verrattuna. Lääkitys ja aktiivinen itsensä hoitaminen tekivät hänelle ihmeitä.

”Olen, aivan varma”, Caitlin naurahti. ”Olisin jo saanut huudot useammasta osoitteesta, jos se olisi totta.”

Artemis ei kiusannut asiasta enempää. Hän huokaisi hiljaa. hieroen kasvojaan.
"Sikäili mikäili uutinen ei ole tavoittanut sinua, katso että olet Newcastlessa heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna. Jos olet van der Veenin ystävä, oletan että hääkutsu kopsahtaa postilaatikkoosi."

”Oh”, nainen henkäisi. ”Kiitos varoituksesta. Täytyykin varmistaa, että se viikonloppu jää vapaaksi.” Ainakaan vielä päivämäärä ei soittanut kelloja, joten hän oletti sen olevan yhä vapaana kaikkien kilpailujen lomassakin.

"Siskoni päätti vihdoinkin suostua. Olen tosin onnekas, tiedän Aidenin saaneen kutsun, mutta minä en ole saanut." Sitä mies oli osannut vähän odottaakin, vaikka ihmetteli siskonsa valintaa tehdä omista häistään se hetki jolloin joutuisi selittämään kolmikon äidille etteivät kaksoset olleet väleissä.

”Onnekas?” Caitlin kysyi kulmaansa kohottaen. Luulisi, että kaksosveli tahtoisi olla paikalla häissä, vaikka muutoin ei tulisikaan toimeen sulhasen kanssa eikä aina sisarensakaan.

"Ei perhehelvettiä." Artemis totesi tyynesti.

”Jos niin sanot”, nainen vastasi pienen kohautuksen kera. Hän ei voisi kuvitellakaan jättävänsä väliin niin merkittävää perhetapahtumaa. Jos jotakin, häät kannustaisivat tekemään parhaansa, jotta välit perheeseen saisi korjattua.
”Oletko suunnitellut kisoja Amadeuksen kanssa kesäksi, vai keskitytkö vain Pollyn varsaan?”

"Yhdet kisan kesäkuussa Englannissa, Ranskassa, Saksassa ja Hollannissa sitten myöhemmin kesällä. En ole ajatellut muuta ja vain yhdet kisat kuussa, jotta ehdin olemaan kotona ja seuraamaan varsaa. En vieläkään tiedä myynkö sen vai en."

”Se kuulostaa hyvältä suunnitelmalta”, nainen nyökkäsi. Tasapainoa elämään ja sitä rataa. ”Ehdit päättää sen sitten, kun näet miltä varsa vaikuttaa. Eihän tässä mitään kiirettä ole vielä pariin vuoteen jos niikseen tulee. Voit antaa varsan kasvaa rauhassa ja miettiä, mitä tahdot tehdä sen kanssa.”

"En halua pitää turhaa rahareikää Rosings Parkiss seisomassa." Artemiksella ei rahasta ollut puutetta, mutta silti hän halusi olla järkevä.
"Toivon tietäväni mahdollisimman pian, siedänkö varsan luonnetta."

Caitlin naurahti.
”Etköhän sinä saa varsan temperamentin nopeasti selville.” Varsat tuppasivat esittelemään hallitsevia luonteenpiirteitään varsin vapaasti kulkiessaan tammojen rinnalla, ennenkö ihmiset tai muut hevoset ehtivät opettamaan käytöstapoja. ”Toivotaan, että se on pieni herrasmies.”

"Ei herrasmies tarvitse lapsena olla, mutta kehityskelpoinen riittää." Ei hän kestäisi mitään seinähullua monia vuosia, etenkään kun ratsuttaisi varsan itse.

”Mutta ei siitä harmiakaan ole”, nainen virnisti vinosti. Epäilemättä Artemiksen näkemys kehityskelpoisesta vastasi monen mielestä täydellistä varsaa. Hän vilkaisi seinäkelloa yllättyneenä siitä, miten nopeasti päivä oli tuntunut kuluneen - varsinkin sen jälkeen, kun ystävä oli yllättäen ilmestynyt tallille.
”Minun täytyy huomenna käydä aamupäivästä tallilla, treenata hieman Remonan kanssa ja laittaa pari nuorempaa ruunaa töihin, mutta iltapäiväni on tyhjää täynnä. Kenties voimme tehdä jotakin iltapäivästä? Ei täällä paljoa nähtävää ole, mutta se vähä mitä on, voin hyvin ajella meitä ympäriinsä”, nainen naurahti.

Mies vilkaisi kelloa, päätyen tilaamaan itselleen taksin sovelluksen kautta.
"Se käy hyvin." Ei hänellä mitään tekemistä ollut.

”Mahtavaa”, Caitlin vastasi hymyn kera. ”Tämä oli kieltämättä paras yllätys hetkeen. Ihanaa, että tulit käymään.” Hän nousi pöydän äärestä murehtimatta vielä astioista. Ne ehtisi lastata tiskikoneeseen myöhemminkin.

Artemis nousi seisomaan, venytellen hieman. Hänen pitäisi käydä hierojalla.
"Ajattelin tulla on vielä ehdin."

”Hyvin ajateltu”, nainen naurahti ja astahti lähemmäs halatakseen ystäväänsä. ”Nähdään huomenna.” Olipa ihana sanoa niin, eikä vain toivottaa hyvää loppukevättä tai kesää tai milloin mitäkin.

"Nähdään huomenna." Mies lähti pian ovesta ulos taksin saavuttua. Hän joutui tosin seuraavana aamuna ilmoittamaan pikaisesta palaamisesta Englantiin, sillä hänen tiine tammansa oli päättänyt osoittaa varsomisen merkkejä.