[Y] When forever ends

Keskiviikko 31. toukokuuta 2017, klo 19:05

”Eiköhän se ollut siinä. Kiitos kaikille osallistumisesta, tänäänhän tehtiin hienosti töitä”, Teddy kiitteli seistessään keskellä C-kenttää. Yksi kerrallaan ratsukot poistuivat kentältä esteiden seasta, etunenässä valkealla, jalkoihinsa tänäänkin kompuroineella Ivorylla ratsastava Lucy, joka ei aivan uskonut valmentajan sanojen koskevan häntä. Evelyn pysäytti kultaisen orin kentän laidalle ja kiskoi heijastimin varustellun viltin Lionheartin päälle.
”Vielä jatkamassa?” Teddy kysäisi huvittuneena ohittaessaan ratsukon. Läsipäinen täysiverinen kurkotti valmentajan taskuja kohden ratsastajan ollessa kiireinen oman takkinsa pukemisen kanssa.
”Käymme vain kävelemässä maastossa pidemmän kaavan kautta, kun aikaa kerrankin on”, Evelyn vastasi hyväntuulisesti. ”Kiitoksia valmennuksesta, se tuli tarpeeseen.”
”Eipä mitään. Nauttikaa kesäisestä illasta”, mies vastasi heilauttaen kättään. Hän suunnisti tallirakennuksen yläkertaan hakemaan tavaroitaan. Oli ollut suorastaan virkistävää valmentaa harrastelijoita pienillä, yksinkertaisilla tehtävillä, kun kukaan ei ollut valittamassa tai murehtimassa kisasuorituksiaan. Oli vain ratsukoita ja hauskanpitoa yhdessä. Ehkä hänen täytyisi pitää huolta, että hän ottaisi useampiakin valmennuksia iltaisin.

Mies palasi tallin puolelle laukun kera, jossa oli ratsastustamineet, joille oli yllättäen tullut käyttöä päivällä. Hän oli käynyt maastossa Minxillä ja hypännyt esteradan Tinyllä, kun Kashnikov oli tarjonnut moiseen mahdollisuutta. Suuri, onnettomuusaltis hevonen oli hypännyt taidokkaasti, mikä antoi uskoa valoisammalle tulevaisuudelle - kunhan hevonen vain lopettaisi itsensä kolhimisen tarhassa, karsinassa ja milloin missäkin. Oli ollut suorastaan vapauttavaa ratsastaa pitkästä aikaa. Minx oli ollut tavanomaistakin paremmalla tuulella koko maastolenkin, eikä hän ollut voinut vastustaa kiusausta pidemmästä nelipätkästä. Se oli tuntunut yhtä vapauttavalta kuin vuosia aiemminkin, ja hetken hän oli potenut palavaa kaipuuta takaisin satulaan ja kilpailujen hektiseen rytmiin. Puhelimeen lenkin aikana saapunut valokuva puolivuotiaasta pojasta nauramassa niin, että silmät olivat täysin ummessa ja suu apposen auki, oli kuitenkin tukahduttanut moisen kaipuun. Hänellä oli niin paljon muita, tärkeämpiä asioita elämässään, ettei kilpaileminen tulisi kysymykseenkään.

”Olette kehittyneet paljon Ivoryn kanssa”, Teddy totesi tunnistaessaan pesupaikalla autuaasti vedellä lotraavan ruunan ja tallityöntekijän. ”Se ei epäröi lainkaan hypätä kanssasi, ja sinä olet ottanut mielettömiä harppauksia siinä, miten ennakoit ja tuet ratsuasi esteillä.” Lucy punastui ja painoi katseensa mustaan kumimattoon.
”Kiitos, herra Morland”, nainen vastasi pakottaen äänensä kuuluvaksi, vaikka katsettaan hän ei saanutkaan nostettua niin kovin kiltisti hänelle puhuneen valmentajan kasvoihin.
”Toivon, että näen teitä jatkossakin valmennuksissani aina silloin tällöin”, mies lisäsi ja kurkotti suoristamaan valkeaa otsatupsua. ”Ivory tuntuu nauttivan esteistä, ja sinulla ei ole mitään hävettävää.”
”Kiitos”, Lucy toisti tietämättä mitä muutakaan sanoa. Ivory todella nautti satunnaisista hyppykerroista, mutta hän ei uskaltanut tarjota hevoselle pieniä ristikoita suurempaa huvitusta ilman valmentajien ohjausta ja tukea. Onneksi Miyato oli suostunut auttamaan hänet hyvään alkuun, ja nyt Morland vaikutti valmiilta ottamaan hänet uudestaankin valmennuksiinsa. Ehkä kaikki toivo ei ollut vielä menetettyä.
”Mukavaa iltaa”, mies toivotti ennenkö jatkoi matkaansa tallikäytävällä.
”Kuin myös, herra Morland”, tallityöntekijä huikkasi valmentajan perään, joka vain heilautti kättään hyvästiksi suunnistaessaan omien hevostensa luokse.

Minx oli jo sisällä, kuten hän oli olettanutkin, ja niin mies suunnisti tervehtimään punaruunikkoa tammaa, joka oli ansainnut useamman varsin osuvan mutta sitäkin vähemmän imartelevan lempinimen. Tänään ranskalaisneito kuitenkin tervehti omistajaansa pehmeällä hörähdyksellä ja takin taskujen hamuamisella, mikä sai miehen hymyilemään. Hän helli hetken hevostaan, ennenkö riisui loimen ja tarkisti tamman sentti sentiltä. Hän viihtyi Minxin seurassa silloin, kun tamma oli hyvällä tuulella, mitä punaruunikko tänään oli, joten moinen tarkistus ei ollut keneltäkään pois. Ei hän mitään uskonut löytävänsä, sillä Kashnikov oli huolellinen ja äärimmäisen varovainen. Välillä moinen varovaisuus kostautui esteillä, mutta ainakaan hänen ei tarvinnut murehtia nuoren kilparatsastajan revittelevän maastossa tai ottavan turhia riskejä kilpailuissa.
”Voi kultapieni sinua”, mies hymisi palatessaan sivelemään tamman hörössä olevia korvia. Minx painoi päänsä vasten hänen rintaansa, mikä sai lämpimän tunteen läikkymään sisällä. Dime oli aina ollut hänen tammoistaan se, joka kaipasi huomiota ja hellyyttä, mutta viimeisen vuoden aikana Minx oli oppinut nauttimaan jakamattomasta huomiosta. Ei punaruunikko koskaan voisi täyttää paikkaa, jonka Dime oli jättänyt jälkeensä, mutta eipä tamman tarvinnutkaan. Hän oli tyytyväinen, kun hevonen oli niin selkeästi tyytyväinen. Minx oli jopa pärjännyt kilpailuissa viime aikoina, paljon paremmin kuin hän olisi tammalta osannut odottaa, ja se jos mikä lupaili hyvää.

Mies havahtui ajankuluun kuullessaan viimeisen valmentautujien aallon saapuvan sisään, samalla kun tallityöntekijät valmistautuivat aloittamaan iltatallin töitä. Ehkä hänen olisi aika lähteä, sillä kotona odottivat rakas vaimo ja suloinen poika. Minx olisi täällä huomennakin, kuten kaikki muukin. Hän näkisi tammansa jälleen aamuvarhaisella, samoin kuin suuren kimonsa, jota paraikaa tuotiin sisään. Hook oli jo karsinansa takanurkassa pälyillen epäluuloisena ympärilleen kuin odottaen, koska tallirakennus sortuisi hevosen niskaan. Hän nyökkäsi ohikulkeissaan tallityöntekijöille, mutta muutaman sanan tervehdyksiä ja toivotuksia lukuunottamatta ei jäänyt juttelemaan enää kenenkään kanssa. Kashnikov oli kiireinen päivän viimeisen ratsunsa jälkihuollon kanssa, joten nuorta kilparatsastajaakaan ei sopinut häiritä. Teddy heitti laukkunsa pelkääjän paikalle ja käynnisti audinsa moottorin. Kesäinen ilta oli hämärtynyt riittämiin tuntuakseen jo illalta, joten ei ollut ihmekään, kun hevoset saapuivat innolla tarhojen porteille odottamaan sisäänpääsyä. Mies hymyili lähtiessään heinäladon takaiselta parkkipaikalta liikkeelle ajatuksissaan poikansa kylvettäminen ja vaimonsa vierellä loikoilu. Ero Gabriellesta ja heidän pienestä pojastaan viikonlopun aikana oli tuntunut tavattoman vaikealta, mutta ainakin he olivat voineet viettää aikaa hänen vanhempiensa luona. Hän oli käynyt siellä päiväseltään maanantaina hakemassa vaimonsa ja lapsensa kotiin, ja toki viettänyt kokonaisen päivän omien vanhempiensa kanssa. Äidin heikentynyt kunto oli varjostanut vierailua, vaikka teräksinen nainen ei ollutkaan suostunut myöntämään, miten vaikeaksi arjen askareistakin selviytyminen oli käynyt.

Hän polkaisi jarrua ennenkö ehti edes täysin rekisteröidä, mitä näki, ja tajutessaan metsän reunasta kajastavan valon olevan auton takavalot, jarrutti hän voimakkaammin. Ketään ei näkynyt paikalla, joten huolestuneena mies ajoi autonsa tien sivuun ja nakkasi hätävilkut päälle noustessaan kyydistä. Hän kiirehti tieltä ulos ajaneen auton luokse puhelinta taskustaan kaivaen. Hän ei tahtonut edes tietää, kuinka lujaa kuljettajan oli täytynyt ajaa menettääkseen autonsa hallinnan suoralla tienpätkällä, mutta nähdessään konepellin ja osittain kasaan painuneen katon etukulman oli hän tyytyväinen, kun puhelin oli jo valmiiksi kädessä ja hätänumero näpyteltynä. Hän oli jo puhelimessa hätäkeskuksen kanssa, kun saavutti kuljettajan, joka tempoi ovea auki.
”Varovaisesti nyt”, mies rauhoitteli selkeästi hätääntynyttä kuljettajaa, joka pälyili ympärilleen ja näytti lyöneen päänsä rattiin niin, että otsaa koristi komea vekki, josta vuotava veri värjäsi kasvot punaisiksi.
”Apu on tulossa”, Teddy jatkoi aukaisten oven miehelle, joka ei tuntunut paniikin keskellä saavan sitä itse auki. ”Istu alas, odotetaan yhdessä.” Voimakas alkoholin haju iski vasten kasvoja, kun vanhempi mies tarttui hänen käsivarteensa kammetessaan itseään hoippuvasti jaloilleen. Teddy auttoi miehen tien pientareelle istumaan, kun kävi selväksi, ettei mies ollut vain kaatanut kaljapulloa syliinsä, vaan todennäköisemmin kaatanut useamman tuopillisen alas kurkustaan ennenkö oli lähtenyt rattiin. Kenties se selitti, miksi mies oli ajanut sivuun suoralta tieltä. Hätäkeskus edelleen linjoilla Teddy astahti kauemmas kuljettajasta, joka tuntui humalatilaa, säikähdystä ja haavaa lukuunottamatta olevan kunnossa ja päivitti muuttuneen tilanteen hätäkeskuksenkin tietoon, joka vakuutti poliisien olevan jo matkalla.

Teddy potkaisi pienen kiven sivuun tieltä, ja seurasi sen pomppivaa matkaa kohti metsänlaitaa. Hän kurtisti kulmiaan. Maassa lojuva, kirkkaanpunainen kangas näytti olevan turhan kaukana autosta kuuluakseen sen kuljettajalle. Mies lähti kohti onnettomuusauton tulosuuntaa kaivaen puhelimensa taskusta. Hän laittoi puhelimen taskulampun päälle ja osoitti ojan suuntaan, jonne kivi oli vierinyt. Valo heijastui takaisin leveistä heijastinraidoista, mikä sai miehen kiirehtimään askeliaan niin, että hän oli kaatua liukastellessaan ojan pohjalle. Aluskasvillisuuden seasta pilkottava punainen, heijastimin varusteltu viltti näytti tutulta. Se oli tismalleen samaa merkkiä kuin hänen hevostensa hi-vis-viltit ja tarrat. Mies kohotti katseensa kankaasta ja pälyili metsän suuntaan. Hän kohotti puhelinta kirkkaan salamavalon kera ja tunsi kylmän, kamaluuksia lupailevan tunteen hiipivän mielensä perukoille, kun rehevän aluskasvillisuuden joukosta välähti takaisin. Lisää heijastimia. Teddy säntäsi lähemmäs liukastellen märällä maalla ja pudottautui polvilleen mytyn viereen, joka herätti aiemman pelon henkiin.
”Evelyn?” Mies yritti herätellä tajutonta naista uskaltamatta ravistella hartiaa. Mistä sitä tiesi, kuinka pahasti nainen oli pudonnut, eikä hän aikonut ehdoin tahdoin pahentaa tilannetta, jos niska tai selkä olivat ottaneet osumaa. Käsivarsi oli ainakin taipunut luonnottomaan asentoon naisen alle, joka tuntui hitaasti lipuvan tajuihinsa, ja hetkeä myöhemmin takaisin tajuttomuuden lohdulliseen pimeyteen. Sydän takoen mies soitti uudestaan hätäkeskukseen saaden vakuutuksen siitä, että ambulanssi ei ollut enää kaukana.

Ambulanssi saapui ja poimi niin humaltuneen miehen kuin pudonneen ratsastajan kyytiinsä. Teddy keskusteli lyhyesti poliisien kanssa, ennenkö virkavalta jatkoi töitään onnettomuuspaikalla. Mies soitti tallille kertoen lyhyesti tilanteen kateissa olevasta hevosesta ja loukkaantuneesta ratsastajasta. Sen jälkeen ei auttanut kuin lähteä kotiin, vaikka mieli olikin mustana kun hevosta ei aivan onnettomuuspaikan viereltä löytynyt. Hän ei voinut olla pälyilemättä tien sivuun toivoessaan kullanhohtoisen täysiverisen ilmestyvän jostakin, mutta mitä kauemmas onnettomuuspaikasta hän ajoi, sitä pienemmäksi toivo kävi. Teddy huokaisi raskaasti parkkeeratessaan autonsa talon pihaan Durhamissa, ja harkitsi soittavansa Klausille, mutta mies oli todennäköisesti joko kaahaamassa kaupungin halki sairaalalle, tai istuisi jo odotushuoneessa. Niin tai näin, puhelimeen puhuminen ei onnistuisi, joten hän päätyi nousemaan autosta ja suunnistamaan sisään kotiovesta.

Torstai 1. kesäkuuta 2017, iltapäivä

Kuten olettaa saattaa, oli koko talli kuullut amerikkalaisen eläinlääkärin onnettomuudesta ennenkö siitä oli kulunut vuorokauttakaan. Vielä vähemmän yllätti se, miten huulilta toiselle tallikäytävällä, kahviossa ja valmennuksissa kiertävä tarina muuttui tuntien kuluessa. Oliver oli hätistellyt uteliaita asiakkaita kimpustaan koko päivän, sillä aamupäivän mittaan useampi oli kaivannut tarkempia tietoja tapahtumista ja ottanut Lionheartin hoitajan kalasteluyritystensä kohteeksi. Mies oli paennut tallin puheita maastoon Tangolla, mutta sekään ei tarjonnut loputtomiin mahdollisuuksia vältellä suulaita asiakkaita.
”Kuulin, että Lionheart juoksi rekan alle ja Hills on tehohoidossa jalka amputoituna”, Bex pohti ääneen, mutta yleensä niin pirteän ja energisen naisen äänessä oli synkkyyttä, joka ei kuulostanut sopivan siihen lainkaan. Oliver huokaisi kannustaen Tangoa eteenpäin reippaammin. Miksi kilparatsastajan oli täytynyt tunnistaa hänet maastopoluilla ja lyöttäytyä seuraan Duffyn kanssa?
”Eikö tuo ole sen ikivanhan elokuvan juoni?” Mies huokaisi tietäen tarkkaan, ettei voisi karistaa kilparatsukkoa kannoiltaan Tangon kanssa.
”Totta! Hevoskuiskaaja”, Bex naurahti, ”ajattelinkin, että se kuulosti tutulta.” Naisen naurahduksesta puuttui tuli, joka yleensä väritti olemusta, eikä Bex ollut vaivautunut korjaamaan aavistuksen levinnyttä kajaaliaan. ”Mutta mitä tarkalleen ottaen kävi?”

Oliver huokaisi. Hän olisi kertonut rämäpäiselle vaahtosammuttimelle, jos olisi tiennyt, ihan vain päästäkseen eroon Bexistä, mutta hän ei tiennyt enempää kuin sen, minkä oli toistanut jo neljään kertaan Bexin kuullen.
”Hills oli maastossa, joutui onnettomuuteen ja päätyi sairaalaan. Lionheart löydettiin lähistöltä ja jouduttiin lopettamaan onnettomuuspaikalle”, mies toisti saman tarinan lähestulkoon mekaanisesti. Oli ollut tuskaista nähdä orin karsina tyhjänä aamutallin alkaessa, mutta se ei ollut syy jättää töitä tekemättä. Hänellä oli edelleen viisi muuta vastuuhevosta, jotka kaipasivat ruokiaan.
”Mutta miten he joutuivat onnettomuuteen? Mitä tapahtui? Kai jonkun on tiedettävä jotain?”
”Varmasti, mutta minä en ole se joku”, Oliver vastasi kiitollisena puiden lomasta pilkottavan tallialueen läheisyydestä. Hän pääsisi pian eroon naisesta, joka oli roikkunut hänen kannoillaan viimeisen puoli tuntia täynnä kysymyksiä.

Vaan Bex ei suinkaan ollut ainoa, joka oli kiinnostunut edellisyön tapahtumista. Minne ikinä Oliver tallilla kulkikaan, kuuli hän lausahduksia, jotka eivät voineet liittyä muuhun kuin onnettomuuteen, joka oli vaatinut täysiverisen hengen ja lähettänyt pienikokoisen naisen sairaalaan. Mies huokaisi kiivetessään yläkertaan päivätallin päätteeksi. Kunhan hän löytäisi Kamirin, voisi hän lähteä kartanolle. Romeo oli täytynyt siirtää tarhaamaan erilleen ennen puoltapäivää, sillä Lionheartin puuttuminen laumasta oli saanut friisiläisen kiusaamaan erityisesti pientä täplikästä ponia. Hän ohitti matkalla valmentajan, joka oli puhelimessa, ja vaikka Oliver yleensä pitikin itseään korkean moraalin miehenä, ei hän voinut olla kuuntelematta puhelua, kun ymmärsi Morlandin puhuvan loukkaantuneesta eläinlääkäristä.
”-- kuulla, että olet päässyt jo kotiin”, valmentaja lausahti puhelimeen. Oliver korjasi aiempaa päätelmäänsä. Mies ei suinkaan puhunut onnettomuudesta, vaan oli puhelimessa Hillsin kanssa. ”Minkä tuomion kätesi sai?” Morland nyökytteli saamalleen vastaukselle, ja kääntyi katsomaan oleskelutilan suuntaan. Oliver etsi kiireisesti itselleen tekemistä, ja kumartuikin sitomaan kengännauhojaan. ”Olen pahoillani Lionheartista”, Teddy jatkoi pehmeällä, vilpittömän pahoittelevalla äänellä. ”Ei, en nähnyt sitä lainkaan. Kuulin vasta aamulla.” Oliver ehti aukaista ja sitoa molempien kenkiensä nauhat kahteen kertaan, mutta hiljaisuus Morlandin päässä vain jatkui. Mies suoristautui valmiina jatkamaan Kamirin etsimistä. Ei ollut hänen asiansa kuunnella valmentajan puhelua.
”Tietenkin. Jos on jotain, mitä voin tehdä hyväksesi, älä pelkää soittaa”, Morland lopetteli puhelun, huokaisi raskaasti ja kääntyi kannoillaan palaten kohti neuvottelutilaa. Oliver vilkaisi ympärilleen. Oliko joku huomannut hänen salakuuntelevan valmentajan puhelua? Oliko joku muukin tehnyt niin? Kukaan ei kuitenkaan tuntunut tuijottavan häntä syyttävästi, kun hän suunnisti Loungen pöydän ääreen, jossa oli huomannut tallimestarin istuskelevan.