Jo taittui talven valta

[Silkki et Daniel tervetuloa!]

Maryam heilautti kättään hyvästiksi ja hymyili leveästi kahdelle nuorelle naiselle, joiden valmennus oli saatu kuin saatukin päätökseen ajallaan. Maryam ei ollut varma kuinka paheksuttua yliajalle menevät valmennukset olivat Rosings Parkissa mutta hän oli päätellyt ettei sitä kannattaisi ehkäpä lähteä liiaksi testailemaan. Naiset tammoineen kävelivät leppoisasti B-kentältä pois keväisen auringon paistaessa varsin kirkkaasti taivaalta. Yllättävässä kevyessä lämmössä ulkona valmentaminen tuntui Maryamista ihanalta. Hän viihtyi kentällä niin paljon paremmin kuin maneesissa eikä nytkään todellakaan pitänyt kiirettä, vaan nojautui kentän aitaan ja sulki silmänsä hetkeksi ja nautti hitaasta hetkestä. Hän kuuli monta lintua pihapiirin puissa lirkuttamassa, pienen tuulenvireen paksuissa suortuvissaan, jotka olivat karanneet aamulla nopeasti pyöritetystä isosta nutturasta päälaelta ja auringon kevyen lämmön. Lämpö tuntui ihastuttavalta talven jälkeen ja kevään saapumisessa oli aina jotakin toiveikaista.

Kouluvalmentaja aukaisi silmänsä hitaasti ja hieman haluttomasti ja räpytteli niitä hetken valossa. Sitten hän nappasi kentänsivulle laskemansa termosmukinsa ja hörppäsi jo kylmettyneen kahvin loput. Se ei maistunut erinomaiselta ja Maryam oli muutenkin hieman nihkeä mitä tuli suodatinkahveihin, mutta se kelpasi tällaiseen arjen hässäkkään. Hänen oli nytkin aivan turha lähteä kentältä mihinkään, sillä seurava valmennus oli aikataulutettu alkavaksi heti aikaisemman perään. Tällä kertaa se ei kuitenkaan haitannut laisinkaan, sillä Maryam halusi valmentaa ulkona nyt kun säät vielä pysyivät näin erinomaisina. Hän oli kantapään kautta oppinut, ettei Ison-Britannian säähän ollut luottaminen ja sateet saattoivat tulla kovallakin vauhdilla päälle. Tälläkään kertaa hän ei ollut valmistautunut mitenkään säänkestävästi, sillä aamu oli valjennut selkeänä eivätkä hyvän sään kunniaksi valikoituneet kevyt liivi ja huppari kestäneet vesisadetta sitten mitenkään.

Maryam jäi odottamaan Danielia ja Ciceroa aidalle ja sulki silmänsä uudestaan. Ehkä hän saisi nauttia luonnon äänistä jälleen sen muutaman sekuntin, mitä saattoi itselleen varastaa aina valmennusten väleihin.

[Täältähän me saavumme!]

Ajatus kouluvalmennuksesta oli tuntunut olevan ainoa kantava voima viime päivinä - tai kenties kokonaisina viikkoinakin, sillä töissä mikään ei ollut sujunut mallikkaasti. Oli kiirettä, loputtomiin ylitöitä ja kaiken huipuksi tohelo harjoittelija oli onnistunut kaatamaan kahvit hänen pistenäytölleen. Työpaikan kattava vakuutus toki korvaisi arvokkaan laitteen turmeltumisen, mutta uuden saamisessa vierähtäisi useampi tovi, ja sitä odotellessa hänen työtahtinsa oli valitettavasti hidastunut suuresti, mikä ei lainkaan auttanut jo valmiiksi kiireisessä työympäristössä. Tallille saapuminen vapaapäivänä oli kuitenkin piristänyt mustaa mieltä suuresti, ja loppukin harteita kiristävästä jännityksestä oli sulanut pois, kun hän oli saanut kiireettä varustaa vanhan hevosensa. Cicero oli selkeästi aistinut omistajansa mielentilan siinä missä Icaruskin, sillä hevonen oli ollut tavanomaistakin hellyyttävämpi puhistessaan hänen kasvoilleen ja hamutessaan ratsastajan hartioita kenties herkkujen toivossa. Totuuden nimissä Daniel oli syöttänyt useammankin porkkananpalasen mustanruunikolle sukkajalalleen varustelun lomassa, mutta nyt kaksikko oli valmis suuntaamaan kentälle, jolla valmennus pian alkaisi.

Mies heilautti itsensä vanhan kouluruunan selkään jo tallipihalla, eikä jäänyt arvuuttelemaan missä Icarus kulki. Opaskoira oli saanut luvan kulkea vapaana siihen asti, että hän eläintä jälleen kaipaisi, joten oletettavasti musta labradori oli jo ehtinyt etsiytyä jonkun onnettoman työntekijän jalkoihin kerjäämään rapsutuksia ja huomiota. Cicero askelsi kaikessa rauhassa kohti B-kenttää, eikä Daniel murehtinut suuremmin siitä, missä hevonen kulki. Hän luotti vanhaan ruunaansa ehdoitta. Sukkajalkainen, nyt jo eläkkeelle jäänyt kouluratsu tiesi, miten luovia autojen, ihmisten ja toisten ratsukoiden keskellä, eikä tälläkään kertaa erehtynyt askelistaan pysytellen siivosti tien laidalla.
"Hei", hän tervehti hevosen hidastaessa portin kohdalla ja kääntäessä suurta päätään valmentajan puoleen. Luojalle kiitos Cicerosta, joka omalla hienovaraisella tavallaan kertoi ratsastajalleen, missä valmentaja seisoi - tai ylipäätään sen, että läsnä oli muitakin. Mies silitteli hajamielisenä tummaa kaulaa antaessaan molempien ohjien roikkua löysinä.
"Miten päiväsi on lähtenyt käyntiin?" Daniel kysäisi tummat aurinkolasit kasvoillaan. Ainakin aurinko paistoi tänään, sillä hän saattoi tuntea keväisen lämmön kasvoillaan, joten aurinkolasit eivät herättäisi turhaa huomiota ohikulkijoissa.

Maryam avasi silmänsä kun kuuli saapuvat hevosen askeleet. Hieman liian nopeasti, sillä aurinko häikäisi niin, että hän joutui räpyttelemään hetken ennenkuin näki eteensä. Saapuva ratsukko paljastui Danieliksi ja Ciceroksi, kuten hän oli arvellutkin, ja Maryam nousi vaistomaisesti aidalta lojumasta. Valmentaja käveli heitä kohti ja katseli kuinka Cicero käveli ainaisen kauniisti sen vierelle. Ruunaherran viisaus jaksoi ihastuttaa Maryamia, jonka valmennuksissa Daniel hevosensa kanssa oli alkanut käydä.

"Hei", Maryam tervehti iloisesti ja käveli avaamaan porttia.
"Erinomaisesti oikeastaan", hän vastasi todenmukaisesti. Hänen päivänsä oli alkanut kevyellä hölkällä ihanassa ja virkeässä aamuilmassa ja jatkunut Rosings Parkissa varsin onnistuneiden valmennusten kanssa. "Hevoset ovat olleet ahkeria, on ihana sää, eihän tässä ole mitään valittamisen aihetta", hän kertoi hymyillen ja avasi portin hitaasti. Auringonpaiste ja lämpö olivat aina tuoneet Maryamiin energiaa.
"Entä itselläsi?"

Daniel hymyili kääntäessään kasvonsa valmentajan puoleen Maryamin kertoessa päivästään. Kuulosti kieltämättä siltä, ettei valmentajalla ollut paljoakaan valittamista työpäivästään.
"Toivottavasti me jatkamme samalla linjalla", mies vastasi hymyn kera. Cicero oli jo iäkkäämpi ruuna, mutta laiskaksi suurta puoliveristä ei voinut parhaalla tahdollakaan väittää. Komea hevonen jaksoi tehdä töitä päivästä toiseen, muttei laittanut pahakseen tarhassa vietettyjä vapaapäiviäkään. Se jos mikä oli ominaisuus, joka sopi omistajan aikatauluihin.
"Töissä on pitänyt kiirettä, mutta mitäpä siitä vapaapäivänä murehtimaan, kun on näin paljon parempaakin tekemistä", sokea mies totesi pieni hymy yhä huulillaan. Hän silitteli Ciceron kaulaa toisella kädellään nauttien keväisen auringon lämmöstä. Hän kannusti suuren hevosensa avoimesta portista sisään, vaikka eipä Cicero suurta rohkaisua tarvinnutkaan. Joskus hänestä tuntui, että hevonen tiesi liiankin hyvin, mitä siltä odotettiin.
"Mitäs olet suunnitellut päivän piristykseksi?" Mies kysäisi vilkaisten olkansa yli portin suuntaan olettaessaan, että valmentaja olisi sillä suunnalla. Hän lieni varsin helppo valmennettava, kun tavoitteissa ei koskaan ollut muuta kuin tyytyväinen ja puhtaasti liikkuva ratsu. Ei ollut kisoja, joista huolehtia, tai kehitystä, jota tavoitella kuin kuuta taivaalta. Ciceron korkea ikä oli hänen onnensa.

"En epäile sitä hetkeäkään", Maryam vastasi ystävällisesti ja siirtyi keskemmäksi kenttää tuntien auringon lämmön selässään. Hän oli todella kaivannut tätä.
"Tuollaiset ajatukset kuuluu todellakin unohtaa vapaa-ajalla", hän vastasi naurahtaen. Hän tiesi omakohtaisesta kokemuksesta, että vaikka ratsastus oli niin hänen kuin kenen tahansa henkireikä, ei ylimääräisellä stressillä ollut tilaa ratsailla. Jos tahtoi tuloksia, täytyi keskittyä. Hänen hevosensa olivat hänen työnsä ja se teki välillä kaikesta vielä vaikeampaa, mutta hän pärjäsi.
"Hmmm... kaikkea jännittävää", hän virnisti ja kokosi ajatuksensa. "Ajattelin, että keskittyisimme tänään laukannostoihin. Ja laukkatyöskentelyyn yleensäkin. Siihen hieman suoruuden tavoittelua ympyröillä ja ehkä väistätystäkin nostoihin mukaan, niin eiköhän meillä ole kädet täynnä."

Daniel aikoi tehdä parhaansa unohtaakseen työviikon paineet. Cicero ansaitsi enemmän kuin turhautuneen ratsastajan, ja hän kaipasi hetken vapautta. Ratsastaminen piti hänet järjissään töiden keskellä, jotka eivät tarjonneet hänelle yhtään mitään muuta kuin mahdollisuuden elättää itse itsensä ja hevosensa.
"Kuulostaa hyvältä", mies nyökkäsi. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö siinä riittäisi töitä hänelle ja Cicerolle. Jonkun toisen ratsastajan kanssa hevonen olisi varmasti nauranut moisille tehtäville, mutta hän ei enää ollut samassa vireessä kuin aiemmin. Vuosia sitten hän oli tietänyt tarkalleen, mitä hänen allaan tapahtui, mutta nyt ote tuntui kadonneen. Siitä ei voinut syyttää muuta kuin jatkuvaa maastoilua ja itsekseen ratsastelua. Kun ei ollut ketään kertomassa, miltä hevonen näytti, oli helppo kuvitella ratsun kulkevan suorana ja ryhdikkäänä.
"Siinä riittää varmasti töitä", Daniel lisäsi huvittuneena. Hän keräsi nivelohjan tuntumalle, vaikka antoikin kangen roikkua löysempänä. Sille tuskin olisi tarvetta näin alkuun. Hän kannusti Ciceroa eteen ja aktivoi suuren ruunan käyntiä koettaen sysätä ajatuksistaan ulos kaiken muun paitsi hevosen ja ratsastamisen. Hänen täytyisi keskittyä, jotta tästä tulisi yhtään mitään. Niin taitava kuin hänen vanha ruunaherransa olikin, ei Cicero voisi paikata epäpätevää ratsastajaa loputtomiin.

[ Ää olen surkeasti jumittanut forkkapeleissä :-( parannan tapani nyt ]

Maryam kääntyi aurinkoa päin ja hymyili, hän ei välittänyt kevyestä häikäisystä. Hän seurasi katsellaan kävelevää Ciceroa ja Danielia. Uutena valmentajana hän sai aina välillä kuulla etteivät hänen treenisuunnitelmansa kelvanneet, mutta toisaalta hänellä oli myös todella tyytyväisiä asiakkaita, jotka kyllä korvasivat kaikki tyytymättömämmät tapaukset. Uutena työpaikalla hän oli varmasti alttiimpi kritiikille, mutta eipä tämä ollut ensimmäinen kerta. Hän oli tehnyt niin monenlaista työtä niin monenlaisessa kulttuurissa, että epäluulot eivät hetkauttaneet häntä. Hän teki aina kaikkensa kumotakseen ne.
"Hyvä", hän totesi ja laski kädet liivinsä taskuihin. "Eipähän ehdi tulla tylsää", nainen virnisti päälle.
"Anna vain kangen olla vielä", hän hyväksyi kun huomasi Danielin jättävän sen olemaan, ja puheli. "Aloitetaan rennosti, mutta pyydä siltä kuitenkin tahtia käyntiaskeleeseen. Emme hae laahaavaa askelta, vaan rennon reipasta askelta. Tunnet varmasti eron selkään, kun tahti paranee nyt?"

"Ei varmasti", Daniel naurahti. Tylsää ei hevosen selässä voisi koskaan tulla, ja vielä vähemmän silloin, kun ratsastamista valvoi taitava valmentaja. Hän kuunteli naisen ohjeet ja nyökkäsi ymmärryksen merkiksi, ennenkö kävi kunnolla töihin. Hän teki muutaman puolipidätteen herätelläkseen hevosta ja naputteli kantapäillään tahtia suuren ruunan askeleeseen. Cicero kaarsi kaulaansa ja haki kuolaintuntumaa ryhdistäytyessään työnteon merkkinä, ja nopeasti ruuna alkoi myödätä niskastaan reippaamman käyntiaskeleen tahdissa. Hevonen liikkui halukkaasti, eikä vaatinut paljoa aktivointia työskennelläkseen läpi selkänsä. Daniel valmisteli pysähdyksen ja kiitti suurta hevosvanhusta, kun Cicero pysähtyi siivosti ja seisoi tasapainoisesti. Hän kannusti hevosen jälleen liikkeelle, tunnusteli hetken askelta ja päätyi jälleen aktivoimaan ruunan takaosaa muutaman askeleen aikana. Ciceron askel muuttui tahdikkaammaksi ja suuret kaviot kohosivat korkeammalle kentän hiekkapinnasta jokaisen kuljetun metrin myötä, kunnes Daniel oli tyytyväinen ruunan kulkuun. Hevonen säilytti aktiivisen, voimakkaan käyntinsä myös muutaman pysähdyksen jälkeen, eikä hukannut rytmiä voltillakaan, jolle mies hevosen käänsi. Hän taputti sisäkädellään ruunan tummaa kaulaa ja vilkaisi valmentajan suuntaan pohtien, kuinka ruosteessa olikaan. Liikkuikohan hevonen lainkaan siten, kuten hän oli selästä käsin tuntevinaan?