[Y] Varjokuvia

Yksinpeliä Keiko Darbyn elämästä. Sisältö voi järkyttää herkimpiä.

Tammikuu 2017

Mies vamaan haistoi pelon kuin hai veren. Musta energia tihkui kylpyhuoneen ovenpielistä ja tuntui syövyttävän valon. Se hyökyi ääneti mustavalkoisten laattojen yli ja tavoitteli hänen tunnottomia varpaitaan. Ehkä pelko vain pimensi hänen ajatuksensa. Keiko kiersi käsivarret polviensa ympärille, nojasi päänsä vasten vessanpytyn kylmää kylkeä ja yritti tasata hätääntynein, pinnallisin vedoin kulkevaa hengitystään. Ovenkahva yritti vääntää lukon rikki kylmän rauhallisesti. Valkoinen puuovi natisi paineen alla. Se pettäisi hetkenä minä hyvänsä.
Keiko sulki silmänsä, kun maailma keinui hänen silmissään. Ehkä päähän osunut isku oli ollut vain tavallista kovempi. Yleensä hän tiesi paremmin kuin yrittää karata.

Miten päätyy tähän pisteeseen elämässään? Hän tiesi, että avioliitto oli tuhoontuomittu. Hän oli psykologian ammattilainen: hän tiesi, että avioliitto, jossa miestä oli paettava lukkojen taakse kylpyhuoneeseen, ei ollut missään määrin terve. Miksi hän jäi? Miksei hän pakannut laukkujaan, vaatinut avioeroa ja lähtenyt, niin kuin logiikka ja maalaisjärki käskivät? Koska hän oli idiootti. Koska hänen elämänsä oli umpikujassa. Ei ollut paikkaa, mistä mies ei häntä löytäisi.

Korvassa soi edelleen iskun jäljiltä. Pelko oli ajanut hänet liikkeelle. Koskaan ei pitänyt juosta - se vain muutti kylmän suuttumuksen mustaksi raivoksi. Tänään jokin miehen katseessa oli sumentanut hänen ajatuksensa, ja hän oli paennut. Syöksynyt kylpyhuoneeseen ja saanut oven lukkoon tärisevin sormin juuri, kun Tarquin sai kahvasta kiinni. Nyt häntä odotti paljon pahempi kohtalo. Miehen suuttumus poltti hetken, mutta raivo - se lähti miehen sisällä asuvasta pimeydestä, joka vieraili Keikon painajaisissa.

Hänen pitäisi nousta ja avata ovi, ennen kuin mies rikkoisi sen. Jalat tuntuivat kuitenkin voimattomilta. Pelko painoi häntä lattiaan kuin lyijy. Jos hän piileskelisi niin kauan, että mies päättäisi näännyttää hänet ulos, nyt vielä kiehuva raivo muuttuisi jäiseksi, laskelmoiduksi ja tunteettomaksi pimeydeksi. Se pelotti häntä vielä enemmän.
Ovenkahva muuttui liikkumattomaksi. Hänen pitäisi toimia nyt. Nouse ylös. Nyt. Keiko työnsi itsensä ylös vessanpöntön ja allaskaapin välisestä kolosta keho jomottaen. Ohimolla kirveli. Suu oli kuiva. Hän haparoi tiensä ovelle, väänsi lukkoa ja antoi oven liukua auki.

Tarquinin kalpeat, jäänharmaat silmät odottivat häntä rävähtämättöminä. Oli hassua, miten ne saattoivat olla yhtenä hetkenä niin pehmeät ja toisena täysin vailla tunnetta, kylmää, nälkäistä raivoa lukuun ottamatta. Olivatko ne olleet aina samanlaiset? Ehkä hän ei ollut halunnut nähdä. Keiko kyyristyi vaistomaisesti, kun kirurgin korvaamattoman arvokas käsi nousi ja kiersi sormensa lujasti tummanruskeisiin hiuksiin. Hän seurasi miestä turrin jaloin ja muistutti itseään, ettei viha kestänyt kauaa. Tarquin ei tarkoittanut pahaa. Mies rakasti häntä.

Hänen kehoaan poltteli. Sormenjäljet hohkasivat vielä punaisina raitoina, ja syvemmät mustelmat piirtyivät hiljalleen ihoon. Tuttu turtuus painoi häntä lattiaa vasten. Aluksi se oli kai ollut shokkia, mutta mies harvemmin enää yllätti häntä. Nyt hän ei tuntenut enää mitään.
Tarquinin pää oli raskas hänen rinnallaan. Mies oli kiertänyt lihaksikkaat, täydellisyyteen hiotut käsivartensa hänen ympärilleen ja hengitti raskaasti. Oli aika, jona mies oli pyytänyt anteeksi joka kerta, niin sydäntäraastavan vilpittömästi, ettei Keiko voinut muuta kuin lohduttaa itsehillintänsä menettänyttä, musertunutta olentoa. Katumus väritti edelleen leveitä hartioita ja tummia laineita, jotka olivat karanneet huolitellusta mallista. Keiko ei kuitenkaan antanut itsensä lohduttaa miestä.
Hän ei voinut enää luvata, ettei jättäisi miestä - ei, kun rukoili voimaa ja mahdollisuutta tehdä niin joka ilta.

Mies oli kohottautunut kyynärpäidensä varaan ja katseli häntä.
"Rakastan sinua", Tarquin vetosi. Hiljaisuus ei ollut vastaus, jota mies odotti. Kylmät sormet tarttuivat hänen leukaansa ja pakottivat naisen vastaamaan vaativaan katseeseen.
"Rakastatko sinä minua?"
"Kyllä", Keiko vastasi tuntien olonsa tyhjäksi. Sanojen merkitys oli vääristynyt jo kauan sitten. Tarquin nojautui eteenpäin, painoi hellän suudelman hänen ohimolleen ja nosti naisen sitten käsivarsilleen. Keiko ei osannut enää sanoa, missä miehen raivo päättyi ja rakkaus alkoi.
Ehkä mies oli kykenemätön tuntemaan jälkimmäistä.

Helmikuu 2017

Majesteettisia kiviportaita nousi tasainen virta mustia smokkeja ja kahisevia iltapukuja. Keiko ei ollut varma, minkä lääketieteellisen yhdistyksen illallisille he olivat menossa, mutta ei uskaltanut kysyä. Mies oli vaikuttanut kireältä autossa. Tarquin vastaanottaisi arvostetun palkinnon tilaisuudessa, ja harteikas, itsevarma mies näytti hyvin komealta mittatilatussa smokissaan. Keiko saattoi kuvitella katseet, joita ympäröivän maailman jumaloima mies keräisi illan aikana. Tarquin tarjosi hänelle käsivartensa ja hymyili tavalla, joka muutti harmaat silmät pehmeiksi ja ihaileviksi. Se sai hänen vatsanpohjansa nipistämään samoin kuin vuosia sitten.

Smaragdinvihreä satiini kiilteli himmeästi massiivisen aulan hämyssä. Tarquin oli valinnut iltapuvun, ja yllättänyt vaimonsa ylellisellä, timantein kirjaillulla kaulakorulla, joka oli maksanut varmasti tähtitieteellisen summan. Se oli liian tiukka ja tuntui enemmän kaulapannalta, mutta miehen lahjoja ei auttanut torjua. Mies työnsi koristeelliselta nutturalta karanneen hiussuortuvan takaisin paikalleen rakastavalla eleellä ja johdatti heidät pyörein, valkoisin liinoin verhoilluin pöydin varustettuun juhlasaliin.
Tarquin pysähtyi kättelemään vanhoja, harmaantuneita miehiä ja säteilevästi hymyileviä naisia. Useampi onnitteli miestä. Keiko seurasi miehen käsipuolessa hymyillen vienosti ja tunsi olonsa eksyneeksi. Tarquin ei esitellyt häntä eikä kukaan kysynyt.

"Tässä on meidän pöytämme", mies sanoi vetäen vaimolleen tuolin lavan lähellä olevan pöydän äärestä. Keiko keräsi iltapukunsa helman ja istui paikalle, joka oli osoitettu pienellä, kermanvärisellä kortilla rouva Doctor Tarquin Darbylle. Hän tunsi olonsa kummallisen irralliseksi kuin hänen identiteettinsä seuraisi iltaa sivusta.
"Odota siinä. Haen sinulle juotavaa", Tarquin ilmoitti ja painoi suudelman vaimonsa paksuihin, tummanruskeisiin hiuksiin, ennen kuin katosi pöytien välissä liikkuvaan ihmismassaan. Keiko vilkaisi miehen perään ja kosketti timanttikaulapantaa, joka sai hänen olonsa klaustrofobiseksi kuin hän ei saisi kunnolla henkeä.
Pöytä täyttyi hiljalleen olemuksensa perusteella tärkeistä ihmisistä, jotka soivat hänelle kohteliaan nyökkäyksen, ennen kuin syventyivät keskustelemaan sairaalansa kardiologian osaston viimeisimmästä salasuhteesta. Joku kilisti lasia lavalla ja aloitti pitkien, kieleltään mahtipontisten puheiden sarjan. Keiko vilkaisi vaivihkaa kelloaan. Aika mateli niin hitaasti, että nainen epäili kellonsa pysähtyneen. Minne Tarkie oli jäänyt?

Siellähän mies oli. Värikkäiden iltapukujen ja imartelevan puheensorinan ympäröimänä. Keiko yritti keskittyä katselemaan ympärilleen ja nauttimaan juhlasalin loistosta, mutta laskettuaan jo kahdesti marmoripylväiden ja pöytien määrän, hän luovutti. Miksi mies vaati hänet mukaansa näihin tilaisuuksiin, kun tuntui johdonmukaisesti jättävän hänet yksin? Joku istahti hänen toiselle puolelleen, ja nainen havahtui vasta tajutessaan vierustoverin puhuvan hänelle.
"Miksi kutsutaan pingviiniä aavikolla?" sympaattisen oloinen, mustaan smokkiin pukeutunut mies kysyi lammasmaisesti hymyillen. Nenä oli pitkä ja hieman liian suuri kulmikkaisiin kasvoihin, ja hiekanruskeat hiukset hapsottivat itsepäisesti pystyssä takaraivolla, mutta vilpitön hymy siristi ruskeat silmät kutsuvalla lämmöllä.
"Anteeksi?"
"Eksyneeksi", mies vastasi, ja Keiko nauroi yllättyneenä. Tapa, jolla vierustoveri yritti löysätä kömpelösti solmittua rusettia, kertoi, ettei hän ollut ainoa, joka ei ollut tilaisuudessa kotonaan.
"Gordon Thomas", mies ojensi kätensä ja Keiko tarttui siihen.
”Keiko Darby.”

"Ja niin päädyin sattumalta pediatriksi. Vanhempani olivat hurjan ylpeitä", Gordon päätti tarinansa itseironisesti. Keiko nauroi vapautuneesti ja kosketti lohduttavalla eleellä miehen käsivartta. Mies puristi hänen kättään hymyillen tavalla, josta nainen piti hetki hetkeltä enemmän.
"Ei se mitään. Meillä on osastollamme jäätelökone ja pelaamme potilaiden kanssa Monopolia tauoillamme."
Tarquin kutsuttiin lavalle vastaanottamaan kunnioitettua, harvinaislaatuiselle hyväntekijälle myönnettävää palkintoa, ja sali puhkesi aplodeihin. Keiko taputti muiden mukana sydän pakahtumaisillaan: mies näytti niin onnelliselta ja vaatimattomalta valokeilassa, pidellen palkintoaan valokuvia varten hiljaisella ylpeydellä. Gordonin nauru lämmitti häntä salin hämärässä, ja Keiko tunsi olevansa onnekas.

* * *

Hän ei osannut sanoa, mistä kotimatkan kireä tunnelma johtui. Tarquin hymyili tavalla, joka sai naisen vatsanpohjan nipistämään, ja kertoi keveitä tarinoita illastaan ja kollegoistaan, mutta jokin miehessä sai pelon hiipimään Keikon ihon alle. Mies avasi hänelle kotioven ja sulki sen heidän takanaan lukiten heidät kliinisesti sisustetun asunnon hiljaisuuteen. Varjo seurasi hänen kantapäillään keittiöön ja jäi nojaamaan kevyesti ovenkarmiin. Pitkä, harteikas mies tukki tien uloskäynnille, ja Keiko tunsi nipistyksen vatsassaan, jolla ei ollut mitään tekemistä miehen hymyn kanssa.
”Olen todella onnellinen puolestasi”, hän totesi hymyillen ja laski lasiin vettä. Hän tunsi olonsa huteraksi ja kosketti timantein kirjottua kaulapantaa, joka kuristi häntä hitaalla tehokkuudella.
”Niinkö?” mies kysyi skeptisesti, harmaat silmät yhtäkkiä kylmiksi muuttuneina.
”Totta kai.”
Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus, joka sai Keikon pulssin kohoamaan. Hän puristi sormensa tiskipöydän reunan ympärille uskaltamatta irrottaa katsettaan miehestä.
”Näytit viihtyvän hyvin sen miehen kanssa.”
”Hän oli hyvin ystävällinen”, nainen sanoi varovasti.
”Kauanko olet nainut sitä?” Tarquin kysyi, ja muutos miehen äänessä sai Keikon hätkähtämään. Kysymys oli niin ruma ja kylmä, että se sai hänet sanattomaksi.
”Tarkie”, Keiko vetosi, kun mies astui lähemmäs, ja kamppaili pakovaistoa vastaan.
”Kauanko olet nainut sitä?” mies toisti hitaasti kuin puhuisi vajaaälyiselle, ja kun Keiko perääntyi, harppasi yli heidän väliinsä jäävän tilan. Tarquin tarttui taidokkaasti punottuun nutturaan niin lujasti, että nainen valitti ääneen.
”Tarkie! En ole koskaan pettänyt sinua.”
Mies tuijotti hänen silmiinsä levollisena, mutta musta raivo ihon alla kytien. Se näkyi sieraimien kiivaina hengenvetoina ja siirsi miehen käden rikki revitystä nutturasta leualle. Tarquin nosti vaimoaan leuasta lähemmäs kasvojaan, ja Keiko tunsi pelon lamaannuttavan raajansa.
”Minä en pidä siitä, kun muut koskevat siihen, mikä on minun.” Uhka sanojen takana oli käsinkosketeltavaa.
”Olen pahoillani.”
Tarquin irrotti otteensa ja siirtyi nostamaan kaapista pullon skotlantilaista viskiä. Keiko painoi tärisevät kädet rinnalleen ja katsahti epätoivoisesti oviaukkoa kohti. Ehtisikö hän? Ei. Mies oli kääntynyt ympäri ja nähnyt ajatuksen hänen silmissään.
”Miksi olet niin hermostunut? Tiedäthän, että syyttömillä ei ole mitään pelättävää.”
”Tarkie.”
”Yritätkö valehdella minulle?” mies lähti tulemaan lähemmäs. Eloton, kylmä raivo oli korvannut inhimillisyyden harmaissa silmissä, ja Keikon oli tartuttava keittiösaarekkeeseen pysyäkseen jaloillaan. Maailma pyöri.
”En!”
”Luulen, että yrität. Miksi olisit näin hermostunut, ellei sinulla olisi jotain salattavaa?”
”Tarkie, ole kiltti.”
”Kauanko olet nainut sitä miestä?!” mies karjahti, hillitty ulkokuori särkyen, ja Keiko syöksyi kohti ovea. Raskas iltapuku sotkeutui hänen jalkoihinsa, ja ennen kuin hän ehti eteiskäytävään, sormet kiertyivät hänen hiuksiinsa. Keiko tarttui miehen käteen, kun Tarquin raahasi hänet takaisin keittiön puolelle ja heitti hänet selälleen keittiötasolle. Iskun voima löi hänen keuhkonsa tyhjiksi, ja nainen haukkoi avuttomana henkeään, kun mies tarttui hänen pukunsa rinnukseen ja nosti telineestä raivonpuuskassa tempaamansa lihakirveen ilmaan.
”Minä - en - pidä - siitä - kun - muut - koskevat - siihen - mikä - on - minun”, mies huusi sanat yksitellen hakatessaan kirvestä graniittiseen tasoon senttien päässä hänen kasvoistaan. Keiko puristi silmänsä kiinni ja taisteli pahoinvointia vastaan. Hän kuolisi. Hän kuolisi nyt. Veitsi viilsi hänen korvaansa ja sai naisen avaamaan silmänsä henkeään haukkoen, kun kipu murtautui lamaannuksen läpi. Tarquin oli pudottanut veitsen kädestään ja nojasi keittiötasoon. Mies hengitti raskaasti kuin urheilusuorituksen jäljiltä ja harppoi sitten pimeään olohuoneeseen taakseen katsomatta.

Keiko nosti katseensa häikäiseviin spottivaloihin. Syke hakkasi päässä kuurouttavana, ja kun nainen käänsi päätään, hän näki tummanruskeita hiussuortuvia pitkin harmaata graniittia. Hän kosketti poissaolevasti päätään noustessaan istumaan ja todisti suurimman osan hiuksistaan jääneen keittiötasolle. Newcastlen yöhön antava, pimeä ikkuna heijasti takaisin kuvajaisen kalpeasta variksenpelätistä, jonka lyhyet hiukset hapsottivat karusti leikattuina, eri mittaisina tupsuina.
Kokemus tuntui epätodelliselta. Korvan laidasta noruva veri, ja keittiötasolla makaavat, paksut, pitkät ja tavattoman rakkaat hiussuortuvat kuitenkin todistivat toista. Hänen täytyisi lähteä. Hänen täytyisi päästä pois tästä painajaisesta. Nainen pudottautui täriseville jaloilleen ja kohtasi olohuoneen oviaukon pimeyden. Seurasiko Tarquin häntä varjoista? Keiko kosketti korvaansa ja käveli huterin askelin kylpyhuoneeseen, sillä ei uskaltanut kokeilla ulko-ovea. Kun kylpyhuoneen ovi naksahti lohdulliseen lukkoon, voima katosi ja nainen vajosi polvilleen mustavalkoiselle laatoitukselle.
Hän repi timanttisen kaulapannan kiinnitystä välittämättä siitä rikkoiko naurettavan arvokkaan korun. Hän ei voinut hengittää. Itku murtautui ulos rajuna ja kaunistelemattomana, kun hän itki menetettyjä hiuksiaan, tuhoontuomittua avioliittoaan, vääristynyttä, umpikujalta tuntuvaa elämäänsä ja rakkauttaan mieheen, joka oli kykenemätön rakastamaan.
Hän ei löytänyt tietä ulos.