[Y] - Eikä minulta mitään puutu

"Ambrose-rakas, tuletko nyt vihdoin sieltä takahuoneesta, tässä on näitä asiakkaita!" rouva Bullford sirkutti kiukkuinen ilme kasvoillaan, eikä vaivautunut näköjään tänään edes teeskentelemään olevansa erityisen hyvällä tuulella. Ulkona paistoi harvinainen maaliskuinen aurinko, mutta ilmeisesti keväinen valo ei piristänyt rouvaa lainkaan. Ambrose Sebastian nyökytti päätään, vaikka yritti samalla kuunnella puheluaan, äidin ääntä joka jäkätti Sinead-siskon tulevasta syntymäpäivästä. Ensi kuun lopussa. Ilmeisesti niinkään kärsimyksellisiä puheluita ei saanut silti lopettaa rauhassa, vaikka hän oli kahvitauolla.
"Kello on nyt puoli kaksi. Minä ja Jeff lähdemme katsomaan sitä Tannerien pöytää. Pidäthän seinät pystyssä sillä välin," rouva Bullford tiuskaisi. Ilmeisesti herra Bullford oli jo lähtenyt käynnistämään pakettiautoaan.
"Äiti hei, on pakko lopettaa nyt, olen töissä -" Ambrose yritti ja nyökkäili yhä kulmiaan kurtistelevalle rouva Bullfordille.
"Ambrose, asiakkaat!" keski-ikäinen antiikkiliikkeen omistaja tiuskaisi vielä ovelta. Oli pakko painaa punaista ja tunkea puhelin taskuunsa. Ambrose nyrpisti nenäänsä, mutta huokaisi oven kilahtaessa kiinni ja harppoi liikkeen puolelle. Hän ehtisi taatusti pohtia pikkusiskonsa lahjaa vielä hyvin, jos rahaa heltiäisi jostain.

'Nämä asiakkaat' osoittautui yhdeksi nelikymppiseksi rouvaksi, jolla oli suorat kinuskinväriset hiukset, ja toiseksi hyvin saman näköiseksi neidiksi, joka oli kaiketi suunnilleen saman ikäinen kuin Ambrose itse. Kalliin näköiset valkoiset takit ja tummat kengät. Kumpikin osoitteli toiselleen pöytälamppuja ja vaaseja ja peilejä ja käänteli niitä käsissään niin innokkaasti, että pahaa teki - Ambrose ei todellakaan halunnut joutua vastuuseen pirstoutuneista posliinikulhoista.
"Hyvää päivää rouville. Ette sattuisi tarvitsemaan apua?" hän kysyi mahdollisimman hitaasti ja selkeästi, kohotti samalla kulmiaan ja antoi käsiensä läpsähtää vaisusti vasten reittensä sivuja. Hän ei oikein tiennyt mitä muutakaan olisi sanonut. Vanhempi naisista kääntyi katsomaan häntä hämmentyneenä, ikään kuin ei olisi edes tajunnut rouva Bullfordin jollekulle huutaneen ja menneen sitten menojaan.
"Jjjoo... itse asiassa, voit varmaan auttaa," nuorempi nainen sanoi väliin laskiessaan pyörittelemänsä pöytäkellon takaisin alas, luojan kiitos, ja Ambrose hymyili niin hyvää asiakaspalvelijan hymyä kuin suinkin osasi. Ja hän osasi sen mielestään ihan hyvin.
"Tina-kulta, hän tuskin osaa antaa sisustusvinkkejä," vanhempi rouva mutisi tyttärelleen (niin Ambrose kaksikosta oletti) ja tiesi taatusti, ettei kuiskinut tarpeeksi hiljaa pitääkseen kommenttinsa salassa. Hymyn pitäminen oli kummasti heti vaikeampaa, ja Ambrose huomasi melkein pyöräyttävänsä silmiään.
"Ambrose Sebastian Grey, olen täällä töissä. Hauska tutustua. Etsittekö jotain tietynlaista tavaraa?" hän kysyi uudemman kerran ja ojensi rouvalle kättään. Tämä tarttui siihen vastahakoisesti, ja Ambrose yhtyi tunteeseen täysin rinnoin, mutta pakotti hymyn pysymään kasvoillaan ja jatkoi reippaasti: "Minä se olen nämä tuolit ja muut tänne sisään autosta kantanutkin. Enköhän osaa teille jotain myydä."
"Olivia Hall, tässä on tyttäreni Tina," nainen vastasi väkinäisen ystävällisesti ja viittilöi kohti nuorempaa. Oli pakko kätellä taas.

Uusi ihana talo ja ah-miten-ihastuttava uusi miesystävä, ja kivoja lampunjalkoja ja aivan uskomattoman kaunis nojatuoli, jonka voisi pistää varaukseen, jotta Danny voisi tulla sitä hakemaan. Paljon turhanpäiväistä jaarittelua turhanpäiväisestä tavarasta, jonka Ambrose antoi valua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos kirjoittaessaan ylös kaksikon yhteystietoja Bullfordeja varten. Tytär puhui tuttavansa hevosesta, 'jostain isosta ja mustasta kilpa-mistälie' ja 'siitä Rosings Parkista tuossa lähellä'.
Se keskustelun lanka nappasi Ambrosen huomion paremmin kuin mikään aiempi. Vaikka hän kuinka yritti jatkaa kohteliasta ja piittaamatonta nyökkäilyään ja hymyilyään, se ei enää onnistunut. Paidankaulukset kutittivat ja niskassa kihelmöi.
"Eivät liene siellä tallilla työntekijöitä etsivän?" Ambrose heitti muina miehinä. Hän ihan oikeasti tarvitsi lisää työtunteja näiden satunnaisten puolikkaiden päiviensä täytteeksi, varsinkin jos mieli hankkia siskolleen jotakin nättiä. Ja jos ne saisi käyttää tallilla, mikäs sen parempaa. Rouva Hall ja tyttärensä eivät vaikuttaneet aivan vakuuttuneen hänen kysymyksensä vakavuudesta, ja lähinnä kohauttelivat olkiaan. Ambrose ei udellut sen enempää, vaan tyytyi pakkaamaan koristeellisen, pronssisin lehtikuvioin leikatun pöytälampun niin hyvin kuin suinkin taisi.

Sinä iltana alkoi tiukka googlaussessio. Kyseessä ei todellakaan ollut mikään pieni kotitalli, mutta eipä Ambrosea kukaan ollut kieltämässäkään. Piti varmaan soittaa sedälle, pyytää jokin suosittelupaperi varmuuden varalle.