Pala elämää

Pikaviestinpelejä Avenidan ja Kirken hahmojen välillä.

16. lokakuuta 2014 - Paholainen joukossamme

Hannovertamma pyörähteli kalteriin sidotun riimunnarun päässä karsinassa ja nakersi seinää kuin mielipuolinen. Mutaisen hevosen puhdistaminen olisi ollut huomattavasti mielekkäämpää, kun ei olisi tarvinnut koko ajan varoa huitovia jalkoja, seilaavaa takapäätä ja korvan juuressa naksuvia hampaita. Jimena oli kuullut tarinoita Papillonista, mutta hän ei ollut osannut odottaa sen olevan sentään näin... persoonallinen. Päätään pudistellen ja silloin tällöin hevoselle jupisten Jimena oli saanut säilytettyä malttinsa ja harjattua Papillonin. Juuri, kun nainen oli nostanut satulan selkään ja huokaissut helpotuksesta hän tunsi tamman hampaat kipeästi olkapäässään.
"Ai!" Jimena kivahti, hätisti Papillonin kimpustaan toruen ja nappasi tamman suitset käteensä selvitelläkseen ne. Kiinnostavalta vaikuttanut nätti pikkutamma ei ollut tehnyt erityisen hyvää ensivaikutelmaa.

"Se selvästi pitää sinusta", karsinan ulkopuolelle ilmestynyt Jamie kommentoi hilpeästi. Hän rapsutti sormenpäillään tamman tummaa, samettista turpaa, kun se painoi sen hetkeksi karsinan kaltereita vasten, ennen kuin kyräili tummakärkiset, pienet korvat luimussa suitsien kanssa lähestyvää Jimenaa.
"Jimenako sinä olit?" mies kysyi, sillä ei ollut tainnut nähdä naista aikaisemmin. Hän oli kuullut Effieltä, että onnettomuudestaan vähitellen toipunut Papillon siirtyi Lucylta uudelle työntekijälle, joka liikuttaisi hevosta neljästi viikossa Emersonin ollessa edelleen toipilaana. Hyväsydäminen Jamie oli tarjoutunut avuksi, kun hoitaja hieroisi tuttavuutta hevoseen selästä käsin.

Nainen kääntyi ympäri kuullessaan jonkun puhuttelevan ja uskoi hymyilevänsä tulijalle aurinkoisesti, mutta muistutti suurten silmiensä ansiosta lähinnä säikähtänyttä bambia.
"Se on ollut varsinainen päivänsäde", hän yritti vitsailla, vaikka tukahtunut äänensävy sai lauseen kuulostamaan avunpyynnöltä.
Nainen väisti hampaita ja asetti ohjat Papillonin kaulalle ennen kuin alkoi harkituin ottein vaihtaa riimua suitsiin. Ulkona tamma oli ollut vähällä viedä taluttajan mukanaan, eikä Jimena halunnut antaa sille uutta mahdollisuutta riistäytyä hallinnasta.
"Kyllä. Lähes kaikki kutsuvat Menaksi", hän vastasi pukiessaan suitsia vastahakoiselle eläimelle. "Oletko se Jamie, joka tuntee Papillonin?" hän kysyi voitettuaan vihdoin suitsikamppailun.
Nainen oli kyllä kuullut, että Papillonin omistajan ystävä saattaisi ilmaantua paikalle. Ihan vain varmuuden vuoksi, oli väitetty. Se jos mikä herätti luottamusta.

"Hauska tutustua, Mena", mies sanoi kätkien huvituksensa teatraalisesta diivasta, joka uhkaili hoitajaansa. Jamiella oli monta määrettä, ja "se joka tuntee Papillonin" oli niistä varmasti vähiten käytetty.
"Sepä se", Jamie vastasi ja päätti selventää, "ratsastan Papillonia Emersonin apuna ja kilpailen Fairchildien hevosilla. Onko sinulla turvaliivi mukana?" Effieltä oli murtunut pari kylkiluuta, kun nainen oli ratsastanut tammalla viimeksi.

"Hauska tutustua", Jimena vastasi ja naisen hymy loi huvittavaa kontrastia hänen ja kiukuttelevan hevosen välille.
Muuten tilanne ei ehkä ollut hauska, mutta hän oli päättänyt pärjätä Papillonin kanssa. Se ei ollut ainoa hankala hevonen, jota hän oli hoitanut. Jimena rapsutti tamman kaulaa ja kuunteli miehen puheita aidosti kiinnostuneena, ehtien ensimmäistä kertaa katsoa uutta tuttavuutta tarkemmin. Ihan kivan näköinen kilparatsastaja auttamassa häntä. Ei valittamista. Kun Jamie otti turvaliivin puheeksi nainen kohotti kulmiaan.
"Autossa", hän vastasi epäröiden. "Pitäisikö se hakea? Luuletko, että Papillon heittää minut seinään?"

"Hallintovastaavamme suosittelee sen hakemista", Jamie vastasi vakavana, mutta silmäkulmat naururypyille viuhkottuen.
"Voin pitää hevosta sillä aikaa", hän tarjoutui ja astui karsinaan ottamaan tamman ohjat. Se jaksoi jopa höristää korviaan tutulle ihmiselle. Jamien läsnäolo tosin näytti sytyttävän järkevämmänkin hevosen silmiin pilkahduksen maanisuutta. Tamman viuhtova, musta häntä kieli sisälle patoutuneesta virrasta. Se ei ollut ollut samaa mieltä tarvittavasta toipumisajasta.

Jimena tuijotti miestä hetken kuin olisi yrittänyt lukea tuon ajatuksia. Ei kuulostanut hyvältä, mutta nainen oli utelias. Ei Papillon voinut olla niin paha, eihän? Nainen ei halunnut leikkiä hengellään, vaan hän kohautti olkiaan.
"No, käyn hakemassa", hän sanoi ja kiitti Jamieta, joka lupautui pitämään hevosta sen aikaa.
Nainen kiiruhti ulos tallista varoen säikyttämästä juuri sisään tullutta hevosta ja suuntasi huolellisen suoraan pysäköidyn autonsa luokse noutamaan turvaliivin. Luoja ties milloin hän oli liiviä käyttänyt viimeeksi.
Talliin palattuaan Jimena puki turvaliivin ylleen, asetti kypärän päähänsä ja tarttui sitten Papillonin ohjiin taluttaakseen sen maneesiin, jossa toivottavasti ei ollut ruuhkaa.
"Mitä Emersonille kuuluu?" hän kysyi viitaten jälleen epätarkkoihin kuulopuheisiin onnettomuudesta.

Jamie luovutti sähköistyvän hevosen hoitajalle ja seurasi Jimenan vierellä kohti maneesia.
"Hän on onnekas", mies sanoi tarkottaen onnettomuutta, joka olisi voinut tehdä paljon pahempaakin tuhoa, "mutta kaipaa ratsastusta ja hevostaan." Palasiksi laitettu solisluu ja olkaluu vaativat aikaa parantuakseen niin, että kättä ja olkapäätä saattoi käyttää tehokkaasti ja kivutta. Lisäksi Emersonin oli jaksettava elää toipilaana leikkausten takia. Sen siitä sai, kun hevonen teutaroi päällä hokit jalassa.
"Haluatko juoksuttaa sitä ensin?" hän tiedusteli avatessaan maneesin massiivista, puista puoliovea vielä massiivisempaan maneesiin, joka tulvi kalpeaa päivänvaloa. Mies voisi hakea liinan saman käytävän varrella istuvasta varustehuoneesta.

Jimena nyökkäsi kyselemättä enempää. Hän ei tuntenut Emersonia, mutta olihan onnettomuus kammottava, jos se vei ratsastajan pois lajinsa parista.
"Ymmärrän", nainen sanoi yrittäen suhtautua neutraalisti vierellään temppuilevaan Papilloniin.
Hän pysäytti luimistelevan ja sinne tänne riuhtovan tamman ja pyysi sitä peruuttamaan pari askelta, kun se yritti rynnätä ensimmäisenä maneesiin oven auettua.
"Mielelläni", Jimena sai naurahdettua. "Voisitko tuoda liinan?" hän pyysi ja talutti ratsun maneesiin yrittäen estää sitä säntäämästä matkoihinsa. Jestas. Hän huokasi ja talutti ylivirittyneen sähköjäniksen ympyrälle.

Jamie palasi hetken kuluttua järsityn, mustan liinan kanssa, napsautti sen läpi tamman nivelkuolaimen renkaasta ja ojensi kerän sitten Jimenalle siirtyen pari askelta kauemmas.
"Kannattaa antaa pitkää liinaa, koska se on lähdössä", hän vihjasi, kun tamman lihakset jännittyivät, korvat painuivat luimuun ja se pälyili ovelana ympärilleen.

"Kiitos", nainen sanoi otettuaan liinakerän vastaan, mutta keskittyi tiiviisti hevoseen.
Hän irrotti ohjat kuolaimista, etteivät ne pääsisi liehumaan jalkoihin, asteli taaksepäin ja päästi liinaa pidemmäksi kehotuksen mukaan. Hän varoi tarkkaan kietomasta sitä kätensä ympärille, kun antoi tammalle luvan lähteä liikkeelle. Kukaan tuskin halusi raahautua hevosen perässä ympäri maneesia.
Papillon liikkui ympyrällä hätäisessä käynnin ja ravin välimuodossa korkeintaan viisi metriä, kun se jo yllytti itsensä riehakkaisiin loikkiin ja pukituksiin ja pinkaisi laukassa eteenpäin. Tamma nykäisi liinaa voimakkaasti riehuessaan, mutta kääntyi suurelle ympyrälle, kun ei saanut juoksuttajaa kumoon.
"Onko Papillon joutunut paljonkin lepäilemään, kun sillä on näin paljon virtaa?"

"Se on ratsastettu eilen viimeksi", Jamie vastasi nauraen, "mutta se oli pitkään levossa Luhmühlenin loukkaantumisen takia. Tämä on kuitenkin sen vakioasetus." Mies hillitsi halunsa taputtaa naista kannustavasti selkään: onnea matkaan.
"Oletko nähnyt sitä kisakentillä?"

"Hurmaavaa", nainen puuskahti, mutta ei voinut olla hymyilemättä.
Hevosen into oli kiehtovaa niin kauan, kun kukaan ei loukkaantunut tai heittänyt henkeään. Kun Papillon vähensi takapäänsä heittelyä ja akrobaattisia loikkia Jimena tuntui saavan ajoittain jonkinlaista hallintaa sen tahtiin.
Papillon Rouge oli tuttu nimi, eikä nainen voinut väittää, ettei tietäisi hevosen tasoa tai olisi nähnyt sen suorituksia vähintäänkin videolla. Lisäksi hän oli kiertänyt korkeankin tason este- ja kenttäkilpailuissa hevosenhoitajana, mutta usein kulkenut laput silmillä ehtien kiinnittää huomiota vain siihen ratsukkoon, jonka takia oli paikalle tullut.
"Olen nähnyt", Jimena vastasi lähes haaveilevana. "Se on uskomattoman ketterä ja varmasti hieno ratsu, kun yhteistyö toimii. Kuinka kauan se on ollut Emersonilla?"

Jamie nauroi. Papillon oli aikamoinen persoona, mutta Emersonille korvaamaton. Oli kai se oikkunsa ansainnut, kun oli menestynyt niin hyvin.
"Kahdeksan vuotta. Emerson osti sen nelivuotiaana raakileena", mies kertoi ja seurasi hevosta katseellaan.
"Kauanko olet ollut tallilla? En ole tainnut nähdä sinua aikaisemmin." Niin Jamie ainakin toivoi, sillä hänen nimi- ja kasvomuistinsa oli köyhä.

"Se on sitten vain ikäistään nuorekkaampi", Jimena naurahti hyväntahtoisesti.
Kun Papillon oli juossut aikansa yhteen suuntaan se suostui naisen pyynnöstä vastahakoisesti hidastamaan raviin ja sen jälkeen tanssahtelevaan kipakkaan käyntiin.
"Toinen suunta, ralliheppa", Jimena höpisi luimistelevalle tammalle kuin herttaiselle pikkuponille, kun hän asteli vaihtamaan liinan toiseen kuolainrenkaaseen ja pyöräytti päätään viskovan hevosen toiseen suuntaan.
"Olen ollut täällä vasta hieman yli kaksi viikkoa, joten voi olla, ettemme ole törmänneet", nainen jutusteli, kun korvat näköjään melko pysyvästi niskaansa liimannut Papillon ravasi riehakkaana uudessa kierroksessa, eikä sitä tarvinnut kahta kertaa pyytää nostamaan laukkaa.
"Onko tällä koskaan hyviä päiviä, vai eikö se vain pidä minusta?"

"Se vain esittelee sinulle parhaita puoliaan", mies vastasi vinosti hymyillen ja seurasi katseellaan ystävänsä kaistapäistä kisahevosta. Papillon oli kieltämättä mitä parhain kilparatsu, mutta… No. Rakkaus oli sokea, niinhän sitä sanottiin. Ja hänen piti rakastaa hulluja hevosia.
"Millainen tausta sinulla on?" Jamie jatkoi tarkoittaen Jimenan ratsastus- ja työkokemusta.

"Aloitin ratsastuksen 6-vuotiaana ja olen hevosenhoitaja koulutukseltani. Ennen Rosings Parkia olen ollut kahdessa paikassa töissä ja viimeiset kaksi vuotta lähinnä kiertelin erään kenttäratsastajan mukana kilpailuissa ja hoidin hänen hevosiaan. En ole ikinä omistanut hevosta tai kilpaillut, mutta enpä sellaista ole ehtinyt kaivatakaan", Jimena selitti olkiaan kohauttaen ja hymyili. Hän viihtyi työssään oikein mainiosti.
"Entä sinun? Kuinka kauan olet kilpaillut Fairchildien hevosilla?" nainen kysyi muistellessaan Jamien puhuneen sellaisesta.
Hetken kuluttua hän pyysi yliaktiivisen hevosen raviin ja vähitellen käyntiin, vaikka se ei meinannutkaan totella. Sen vuoksi hän pyysi sen pari kertaa vielä uudelleen raviin ennen kuin pysäytti hevosen ja asteli sen luokse. Papillon steppaili sivuttain ja mulkoili naista kuin syöpäläistä.
"Kuinkahan monta sekuntia pysyn kyydissä", Jimena esitti arvoituksen kiinnitellessään ohjia takaisin paikoilleen.

Jamie kuunteli nyökkäillen ja katsoi työntekijää kiinnostuneena.
"Viitisen vuotta", hän vastasi ja astui lähemmäs hevosta napaten kiinni sen kuolainrenkaasta, jotta Jimena pääsisi helpommin selkään. Tamma oli usein lähdössä liikkeelle kuin tuli hännän alla.
"Sanoisin… Viisitoista?" mies ehdotti väläyttäen leveän hymyn ja kun nainen olisi satulassa, jalustimet jaloissa, hän irrottaisi otteensa ja perääntyisi kauemmas.

"Kiitos luottamuksesta", Jimena naurahti tarkistaessaan satulavyön kireyttä. "Onko viime hetken vinkkejä?"
Näennäisen hyväntuulisesti tilanteeseen suhtautuva nainen ei saanut täysin työnnettyä syrjään huoltaan täydellisestä epäonnistumisesta heti työsuhteensa alkumetreillä. Hän halusi olla hänelle myönnettyjen työtehtävien arvoinen eikä keräillä itseään hiekan seasta. Jamie onneksi piti hevosta aloillaan niin, että nainen sai heilautettua itsensä yhdellä sulavalla liikkeellä satulaan. Jimena tunsi tamman säpsyvän allaan ja ottavan kärsimättömiä askelia paikoillaan ja kun mies päästi irti se lähti eteenpäin kiireisessä, pingottuneessa käynnissä kuin yrittäen joka askeleella paeta ratsastajan alta.

"Ole valppaana", Jamie nauroi. Mies ei ollut koskaan osannut suhtautua kaistapäisiin hevosiin tai muiden kurjuuteen vakavuudella.
"Ja pidä kevyt käsi. Jos se syöksyilee, ota harjasta tukea - oh, ja äläkä anna sen saada päätä jalkojen väliin."

Tamma tanssahteli uralle ja Jimena muistutteli sitä pienillä hyvin ajoitetuilla pidätteillä pysymään käynnissä ja säilytti tasaisen kevyen ohjastuntuman aina, kun se ei yrittänyt tarjota ravia. Nainen vilkaisi Jamien suuntaan kuunnellessaan tuon antamia ohjeita. Mukava hevonen siis.
Hän ratsasti tammaa volteille ja ympyröille yrittäen pitää sen kiireisenä, mutta Papillon löysi silti aikaa omille pyörähdyksilleen ja takapään heittelyille. Raviin siirryttäessä se huomasi nurkassa hirviön ja keksi loikata uran keskelle tarkoituksena esitellä villiä pukkisarjaa, mutta pukitukset jäivät melko onnettomiksi, sillä tamma ei saanut vietyä päätään tarpeeksi alas. Yrityksen epäonnistuttua se jäi akrobaattisesti loikkimaan paikoilleen ja nousi pari kertaa takajaloilleen. Jimena myötäsi ohjista, nojasi eteenpäin ja pysyttyään kyydissä hän pyysi päätä viskelevää Papillonia liikkumaan. Lyhyen pukkilaukkapätkän jälkeen tamma jäi häntäänsä huiskien kiireiseen raviin.
"Ainakin se saa liikuntaa", nainen sanoi rauhoitellessaan hevosta, onnistumatta kuulostamaan niin rennolta kuin olisi halunnut. Toivottavasti Jamie ei tämän jälkeen menisi kertomaan kaikille, että uusi työntekijä sai Papillonin vain riehumaan.

Jamieta syytettiin siitä, että mies sai kilteimmätkin hevoset ilakoimaan, joten miehen silmissä Jimena sai Papillonin kulkemaan hyvinkin kauniisti ja hallitusti. Kun Kat, Aislingin paikalle tullut tallityöntekijä, oli laitettu ratsastamaan Papillonia, tamma oli heittänyt naisen selästään jo selkäännousussa, sitten uudelleen parin minuutin jälkeen ja ratsastus loppui siihen, että Katilta oli murtunut käsivarsi.
"Se menee hyvin", mies vakuutti vilpittömällä lämmöllä, "anna sen vain purkaa tarmoaan ja totutella sinuun. Ei tälle kerralle tarvitse olla sen kunnianhimoisempaa tavoitetta."

Jälleen seuraavassa kulmassa Papillon teki äkkinäisen sivuloikan ja yritti tällä kertaa rynnätä matkoihinsa saaden ratsastajan horjahtamaan. Nainen tarttui tamman harjaan ja kampesi itsensä kunnolla takaisin satulaan saadakseen käännettyä hevosen ympyrälle. Toki Jamien sanat kuulostivat lohdullisilta, mutta toivottavasti selässä pysyminen ei ollut liian suuri tavoite. Jimenan oli käytettävä lähes koko keskittymiskapasiteettinsa hevoseen ja omaan asentoonsa. Jos nainen olisi tyytynyt vain matkustamaan olisi hän lentänyt seuraavasta hypähdyksestä ilmojen halki kuin leppäkeihäs. Hän antoi Papillonin ravata melko reippaasti molempiin suuntiin, mutta ei unohtanut puolipidätteitä ja pyysi siltä mahdollisimman kunnollisia asetuksia ja taivutuksia. Silloin tällöin tamma syöksähti johonkin suuntaan vauhdikkaassa laukassa, mutta Jimena pyrki pysymään rauhallisena ja palaamaan reippaasti takaisin siihen, mitä oli tarkoitus tehdä.
"Miten tämän kanssa voi mennä maastossa? Hyppiikö se pitkin pientareita koko matkan?" hän kysyi epäuskoista huvittuneisuutta äänessään, kun Papillon osittain ravasi ja osittain laukkasi Jamien ohi.

Jamiella näytti olevan hauskaa, kun mies seurasi pienen tamman kipakkaa menoa. Mies nauroi, kun Jimena kysyi Papillonin maastoilusta.
"Ei toki", hän vastasi kurtistaen kulmiaan ja hieroen leukaansa mietteliäästi, "se sukeltaa myös ojiin ja hyppii niiden yli, tekee syöksyjä jokien yli, tutustuu paikalliseen puustoon ja pensaikkoon, ylittää aitoja, järjestää akrobaattisia näytöksiä ja joskus on tarpeeksi huomaavainen keksiäkseen aivan uusia yllätyksiä."

No, ainakaan Jamien mielestä tässä ei näyttänyt olevan hätää, joten kai Jimenallakin oli lupa uskoa, ettei hän ollut pilaamassa hevosta. Hänen tajuntaansa vain oli iskostunut ajatus siitä, että hevonen piti hallita, eikä antaa sen loikkia pitkin pusikoita. Oliko poikkeuksiakin olemassa?
"Onko sen sekoilu sinusta hauskaa?" nainen ihmetteli niskojaan nakkelevan hevosen selästä.
Hän pyysi siirtymisiä ravin ja käynnin välillä ja jatkoi kaarevien teiden ratsastamista ja kun Papillon suostui jonkin aikaa kulkemaan oikein päin Jimena uskalsi pyytää siltä laukkaa. Tamma heilautti päätään ja tarjosi pukkilaukkaa kunnes lähti viilettämään ympäri maneesia kuin takaa-ajettu.

"Riippuu, kuka sen selässä istuu", Jamie vastasi olkiaan kohauttaen ja seurasi käsivarret kevyessä puuskassa, kuinka Papillon tarjosi jalosti uudelle ratsastajalle ainutlaatuista kyytiä.
"Kyllä se siitä", hän lohdutti huvittuneena ja väisti hiekkapöllyä, joka lähti pienen tamman pohjaa rummuttavista kavioista.

"Kuinka suuri todennäköisyys meillä Papillonin kanssa on oppia tulemaan toimeen ennen kuin Emerson palaa takaisin?" Jimena vastasi kysymyksellä Jamien lohduttaviin sanoihin ratsastaessaan ympyröitä kaoottisessa askellajissa. Hän halusi tutustua Papilloniin niin, ettei se yrittäisi tappaa häntä.

"Mitä tarkoitat toimeen tulemisella?" Jamie myhäili kädet rennosti takin taskuissa ja seurasi katseellaan tamman menoa.

"Esimerkiksi sitä, ettei Papillon yritä syödä minua hengiltä tai heittää seinään", nainen ehdotti ja vilkaisi Jamieta nopeasti hymy huulillaan.

"No mutta sehän vain tarkoittaa, että se pitää sinusta", mies vastasi ilkikurisesti hymyillen.

Jimena katsoi miestä pohtien uskoiko tuo olevansa hauska, mutta ei ehtinyt vastata mitään, kun ratsu karkasi ympyrältä päätään heitellen ja pukitellen. Juuri ennen seinään törmäämistä tamma löi jarrut pohjaan ja vaihtoi lennosta suuntaa toisin kuin ratsastajansa. Jimena yritti mukautua äkkinäisiin liikkeisiin, kerätä ohjia käsiinsä ja tarttua Papillonin harjaan menettäessään tasapainonsa, mutta hevonen onnistui heittämään hänet selästään. Helpotuksekseen nuori nainen laskeutui maahan jaloilleen eikä päätynyt naama edellä maneesin hiekkaan. Hän puristi yhä Papillonin ohjia kädessään ja kamppaili pysyäkseen pystyssä ympärillään ravaavan hevosen riuhtoessa sinne tänne. Eihän tästä tullut yhtään mitään!

"Ehkä se riittää urheiluksi tänään?" Jamie tarjosi kiltisti, kädet rennosti takin taskuissa ja nyökkäsi kaistapäänä kieppuvaa hevosta kohti.

"En kai minä voi sille opettaa, että se pääsee lomailemaan kun saa heitettyä minut selästään?" Jimena kysyi kamppailun lomasta ja sai vihdoin Papillonin pysähtymään maneesin seinän viereen ainakin niin, että kolme jalkaa olivat yhtä aikaa maassa.

"Ihan hyvä filosofia. Se vain käy sen verran ylikierroksilla, että sinä saatat joutua vielä lomalle. Ehkä sinun kannattaa jatkossa juoksuttaa sitä vaikka pyöröaitauksessa ensin", mies ehdotti ja katseli tammaa, jonka silmissä oli tuttu, maaninen kiilto. Sairasloma ei todellakaan ollut tehnyt sille hyvää.

Jimena katsoi miestä mietteliäänä. Kai tuo sentään tiesi mistä puhui.
"Kiitos vinkistä. Oletko tosiaan sitä mieltä, ettei kannata jatkaa tänään?"

"Se on sinusta kiinni, mutta sinuna vain kävelyttäisin sitä jonkin aikaa ja veisin vaikka sinne pyöröaitaukseen. Sillä on tällä hetkellä liikaa virtaa", Jamie nyökkäsi huvittuneena hevosta kohti, "näetkö tuon kiilun sen silmissä ja miten se ei ole paikallaan puolta sekuntia?"

Jimena otti tiukemmin Papillonin ohjista kiinni läheltä kuolainrenkaita, ettei nolaisi itseään täysin päästämällä hevosen viilettämään vapaana ympäri maneesia. Tamma hädin tuskin malttoi pysyä hallinnassa, kun nainen lähti taluttamaan sitä uran sisäpuolella. Jimena naurahti miehen kommentille Papillonin kiilusilmistä.
"Kai minä sitten teen niin, ettet pääse jälkiviisastelemaan, kun päädyn sairaalaan", hän myöntyi yrittäen saada sanoihinsa kepeän sävyn. Tulihan uusia päiviä.

"Näytänkö viisastelevalta tyypiltä?" Jamie kysyi kulmaansa kohottaen ja siirtyi kävelemään naisen vierellä.
"Pärjäsit hyvin sen kanssa."

Nainen vilkaisi Jamieta nopeasti.
"En tiedä. Miltä viisastelevat tyypit näyttävät?"

Mies kohautti olkiaan ja taputti tamman kosteaa lapaa naisen selän takana. Pidempään sairaslomalla ollut tamma oli urheillut itsensä kevyeen hikeen. Sen kuntoa pitäisi lähteä kasvattamaan uudelleen.
"Millaisista hevosista yleensä pidät?"

"Pidän siitä, että hevosella on luonnetta ja sopivasti vauhtia", Jimena vastasi hymyillen hieman huvittuneena siitä, miltä vastaus kuulosti tässä tilanteessa. "Ei sitä ehkä ihan näin paljon tarvita, mutta eiköhän tästä selvitä, kunhan valmistaudun henkisesti paremmin jatkossa. Entä sinä?"

"Vastauksesi kuulostaa hyvältä", Jamie vastasi myhäillen. Hän kuulemma houkutti tyynistäkin hevosista esiin luonnetta ja vauhtia.
"Papillon on kyllä mukava työpari, kunhan se saa ensin vähän purettua ylimääräistä energiaansa. Diiva se tosin on poikkeuksetta."

Jimena nyökkäsi. Olihan hän aavistellut, että Papillon voisi olla ihan kivakin ratsastaa, kun sekä hevonen että ratsastaja olivat sopivalla tuulella.
"Mukava kuulla. Tai siis eihän se huono ratsastettava voi olla, jos pärjää kilpailuissakin", hän päätteli ääneen ja huokaisi hiljaa. Kyllä kaikki menisi ihan hyvin, eikä häntä potkittaisi Papillonin takia pihalle, vaikka tamma tuntuikin tanssien ilakoivan nyt voitostaan.
"Hyvä, että tulit seuraksi. Ties minkä kaaoksen olisimme täällä saaneet aikaiseksi kahdestaan", Jimena naureskeli.

"On ihan hyvä, että joku on seuraamassa, kun tutustut Papilloniin. Sillä ei ole kaikki aina ihan kotona", Jamie sanoi hellästi ja nykäisi tammaa harjantyvestä. Se viskasi päätään valkea vaahto räiskähtäen ja korskahti kuin lohikäärme.
"Onnea matkaan!"

Torstai 16. kesäkuuta 2016, aamupäivä - Ammattilaiset työssään

Harmaa ja tihkusateinen torstaiaamupäivä olisi voinut olla miellyttävämpi ilman teutaroivaa puoliveristä, jonka rikkominen maksaisi enemmän kuin mihin Celialla koskaan olisi varaa. Maastoon pääseminen oli kovin vaikeaa, kun tummanpuhuva hevonen riuhtoi ja hyppi ympäri mukulakivistä tallipihaa. Nainen oli kyllä saanut Pacon suosiolla varustettua ja talutettua ulos tallin ovesta, mutta nyt hän ei enää ollut varma kumpi talutti kumpaa. Celia ei tiennyt myöskään, oliko ori säikähtänyt kottikärryjä, tuulenvirettä, ohi kulkenutta hevosta vai hyppikö se huvin ja urheilun vuoksi, mutta nyt se peruutti silmät muljahdellen takaisin tallin ovia kohti. Epätoivoiset rauhoitteluyritykset eivät tehonneet tähän eläimeen, joka töytäisi ahterinsa tallin ulkoseinään ja kavahti parilla loikalla karkuun kimppuun hyökännyttä rakennusta. Toinen jalustinkin näytti tipahtaneen roikkumaan orin kyljelle kuin takoakseen siihen lisää vauhtia.
”Hemmetin hemmetti”, Celia manasi, kun ori kiskaisi hänet polvilleen kivetykselle ja paniikinomainen epävakaa ote ohjista irtosi päästäen hevosen ravaamaan irrallaan, ohjat jaloissa lepattaen kohti pääkenttää.

Sinne meni. Paulus seurasi ääneti, kuinka Paco kaatoi Celian ja karkasi ja tunsi omituisen myötätunnon pistoksen. Hän oli aina aavistuksen vaivaantunut siskonsa seurassa kuin peläten karkoittavansa tämän karulla luonteenlaadullaan. Mies otti pari askelta tumman orin perään, mutta vilkaisi epäluuloisesti pitelemäänsä tummanpunarautiasta tobianoa, joka tuijotteli tallipihan liikettä jo valmiiksi hämmästyneet silmät suurina ja lihakset pullistellen. Hän ei voisi viedä sitä nokikkain toisen orin kanssa. Moko otti sivuaskelia ja yritti nykiä ohjia Pauluksen hajamielisestä kädestä, kunnes mies mulkaisi hevosta terävästi.
"Pärjäätkö?" hän kysyi Celialta melkein varovasti ja katsoi levottomana hevosen perään.

Sydän jyskytti kuin viimeistä päivää, eikä päässä tuntunut liikkuvan yhtään mitään, vaikka olisi kai pitänyt. Celia hengitti syvään ja yritti palauttaa itseään takaisin tähän hetkeen. Mukulakivet sentään tuntuivat todellisilta ja polviin sattui, mutta ainakin hän tunsi maan kipeiden polviensa alla. Loistavaa. Luoja, miten hän oli ikinä päässyt tänne töihin.
Vaikka veri tuntui paenneen aivoista, tajusi hän Pauluksen kysymyksen koskevan itseään. Pärjäsi oikein mainiosti, mutta miksi pääkentän portti oli auki vaikka joku hyppäsi siellä esteitä? Miksi Pacon piti ängetä juuri sinne? Ei näin voinut käydä. Celia nousi ylös, pyyhkäisi kämmenistään enimmät roskat ja nilkutti orin perään.
”Joo, ei tässä mitään”, hän mutisi ja yritti epäuskottavasti hymyillä Paulukselle. Jalat tärisivät, mutta kantoivat hänet sentään kentälle asti.
Turhautunut ratsastaja oli pysäyttänyt hevosensa kentän keskelle, kun Paco oli ottanut estradin haltuunsa ja lämmitteli parhaillaan hyppimällä matalia oksereita omatoimisesti.
”Anteeksi”, Celia pahoitteli ratsastajalle yrittäessään järkytyksestä hengästyneenä saada ympäriinsä laukkaavaa karkulaista hidastamaan. Pian se onnistuikin, kun Paco oli kompastua ohjiinsa. Celia kiirehti nappaamaan puhisevan ja levottomana tanssahtelevan hevosen kiinni ja käänsi sen ympyrälle rauhoitellakseen sitä hieman. Pitäisi kai tarkistaa oliko ori kunnossa, mutta riehuvan hevosen kohdalla se olisi hankalaa.

Paulus harppoi Celian perässä kohti pääkenttää Moko rinnallaan tanssahdellen ja tepastellen. Normaalisti hän olisi huutanut itsensä käheäksi tässä vaiheessa, jos kyse olisi hänen harjoittelijoistaan tai jopa kollegasta, joka mennä kellahti kumoon helpon, arvokkaan hevosen kanssa ja päästi sen irti. Celialle hän ei kuitenkaan voinut tarjota tavanomaista syytöstään. Sen sijaan hän tunsi levottomuutta sekä siskonsa puolesta että tämän läsnäolosta.
"Lopeta", mies ärähti tobianolle, kun se törmäsi häneen seilatessaan ohjien päässä ja tuuppasi hevosen kauemmas pälyillessään Pacon liikkeitä. Ainakin hevonen oli jäänyt kentälle eikä lähtenyt etsimään autotietä tai pudonnut jokeen.
"Saatko sen kiinni?"

Feikkihymy ei suostunut pysymään kasvoilla, joten Celia tyytyi näyttämään rehellisen turhautuneelta tarkastaessaan Pacon kunnon. Ei naulanreikiä ihossa, ei ruhjeita, ei törröttäviä luita. Ohjatkaan eivät katkenneet eikä kallis satula mennyt pilalle. Ehkä tämä oli sittenkin ihan hyvä päivä. Hänen perinteistä tuuriaan olisi ollut se, että hevosen omistaja olisi pamahtanut paikalle todistamaan orin tahatonta irtohypytystä, mutta onneksi niinkään ei näyttänyt käyneen. Tai sitten Kayla olisi jo toimistossa valittamassa hänestä. Tovin pyörittyään Paco malttoi seistä hetken aloillaan lihakset värähdellen, jotta Celia sai viimeisteltyä sen ratsastuskuntoon. Hän ei tyytyisi viemään oria takaisin karsinaan ja saisi huutoja siitä, ettei pärjännyt työssään.
”Joo”, Celia huikkasi Paulukselle. Paco oli pamauttaa suuren kavionsa hänen varpailleen, mutta kopauttikin sillä häntä pohkeeseen.
Kypärä oli jäänyt rytäkässä lojumaan jonnekin tallipihan tuntumaan, joten nainen joutui taluttamaan orin toistamiseen sinne, toivottavasti tällä kertaa paremmalla menestyksellä.
”Mitä teillä on suunnitelmissa?” Celia yritti kääntää huomiota pois itsestään ja toisesta polvesta rikkoontuneista ratsastushousuistaan kysymällä Paulukselta suunnitelmia. Paco seurasi häntä malttamattomana kypärää noutamaan, mutta ilman äskeistä paniikkia.

Paulus kieräytti Mokon ympäri astumalla painokkaasti hevosta kohti ja seurasi Celiaa vaisusti tallipihalle.
"Maasto", hän vastasi vähäsanaisella maneerillaan, "voidaan aina ratsastaa se yhdessä. Muut menivät varmaan jo." Mies tarkasti vielä varmuuden vuoksi orin mustan joustovyön, ennen kuin keinautti itsensä sivuttain askeltavan tobianon satulaan ja sujautti jalustimet jalkoihinsa samalla liikkeellä. Siihen oppi, kun tippui tarpeeksi monta kertaa päälleen hevosen karatessa alta jo selkäännousussa.

Celia noukki kypärän maasta ja sai pidettyä tasapainonsa Pacon tönäistessä häntä selkään. Olisipa hän yhä yhtä luonteva hevosten kanssa kuin ennen. Tauko ei ollut todellakaan tehnyt hyvää, ja heti hänellä oli käsiteltävinään tällaisia ylivilkkaita kilpahevosia. Tilanteesta teki entistä oudomman se, että Paulus vaikutti tällä hetkellä olevan luontevampi hevosten kanssa kuin hän. Nainen painoi kypärän päähänsä, nosti ohjat Pacon kaulalle ja kiipesi orin selkään hieman vaivalloisesti. Hän kiitti onneaan, ettei ruunikko keksinyt singahtaa mihinkään ennen kuin hän oli selässä. Välittömästi Celian päästyä selkään alkoi sivuttaissuuntainen tepastelu ja niskojen nakkelu. Hyvää maastolenkkiä vain.
”Kiitos, seura kelpaa”, nainen vastasi ja pyrki istumaan satulassa mahdollisimman oikein ja olemaan ärsyttämättä oria ainakaan omalla toiminnallaan. Näinkin lyhyellä tuntemisella Celia oli huomannut Pacon olevan yliherkkä kaikille ratsastajan tekemisille ja yrittävän reagoida jokaiseen ärsykkeeseen parhaaksi katsomallaan tavalla varsinkin ollessaan tällä tuulella.
"Mennäänkö?" hän kysyi kuulostaen jo enemmän omalta iloiselta itseltään.

"Joo", Paulus nyökkäsi jäyhästi, pidätti korskuvaa ja loikkaan latautuvaa oria ja nipisti sen pohkeidensa väliin. Sille oli syynsä, minkä takia tallityöntekijöiden oli tarkoitus maastoilla vain ryhmissä, kun hevoset olivat pääasiassa tällaisia aaseja.
"Lenkillä väliä?" mies tiedusteli Celian toivetta reittivalinnasta ja antoi Mokon siirtyä käyntiin kohti tallialuetta halkovaa, asfaltoitua tietä. Olisi varmaan viisainta lähteä nummille. Siellä kumpikaan hevosista ei ainakaan jäisi auton alle.

Celia antoi epämääräiselle mutkalle vääntyneelle Pacolle luvan lähteä käyntiin ja odotteli, että se suostuisi edes jonkinlaiseen kevyeen ohjastuntumaan ja lakkaisi riuhtomasta päätään, mutta se näytti olevan tällä hetkellä turha toive. Hän pyrki pitämään kätensä pehmeästi ohjissa, mutta ori onnistui aina ajoittain nykimään ohjan kireäksi. Ehkä se kohta alkaisi käyttäytyä, kun oli saanut purkaa energiaansa hyppimällä ja pääsisi maastoon.
Celia tunsi hallitsevansa tilannetta selästä paremmin kuin maasta käsin ja ehti katsoa veljeään hetken pidempään. Hän ei olisi ikinä uskonut päätyvänsä tuon kanssa työkavereiksi, tai oikeastaan miksikään muuksikaan. Lapsuuskin oli niin kaukainen ja epäselvä muisto.
”Olisiko nummilla riittävästi tilaa olla putoamatta vaikka ojaan? Joku rauhallinen ympäristö mielellään, sillä emme ole olleet tämän eläimen kanssa samaa mieltä mistään asiasta tänään”, Celia sanoi ja pyyhki kämmenselällä kasvojaan ollen melko varma siitä, että naama oli täynnä mustaa kuolaa tai pölyä.
"Onko sinulla ollut parempi päivä?"

"Rauhallista voi kai aina toivoa", Paulus pohti hieraisten kyömyä, mutkaista nenäänsä, joka oli murtunut nyrkistä lähes yhtä monta kertaa kuin hevosten kanssa könytessä. Moko hiippaili eteenpäin kaksivärinen häntä liehuen, lihaksikasta kaulaansa kaartaen ja tallialueen tuulen kahisuttamia, majesteettisia lehtipuita muka säikkyen. Olemukseltaan synkeä, pitkäraajainen mies istui vakaasti mustassa yleissatulassa, jalat rentoina jalustimissa ja pitkävartiseen pelhamiin kiinnitetty deltaohja napakasti etukaarella lepäävissä käsissään. Hän ei väittänyt itseään ratsastajaksi ja vaivaantui edelleen yrittäessään tuupata jotakin sileällä. Maastossa hän kuitenkin saattoi olla ylpeä siitä, että enää harvemmin putosi selästä, vaikka ratsasti tällaisiakin luupäitä.
Celia tiedusteli hänen päivästään, ja Paulus vilkaisi siskoaan syrjäkarein. Ei kai hänen tarvitsisi tuntea syyllisyyttä siitä, että heidän lapsuutensa oli ollut kelvotonta ja heidät oli erotettu lapsina. Olihan Celia kai löytänyt jonkun tasapainoisemman perheen. Mies kohautti olkiaan ja napautti Mokoa pohkeillaan, kun ori esitti tuijottavansa tallialueella vastaantulevaa traktoria.
"Ihan ookoo. Mitä nyt pitää huolehtia Ellisin hevosista viikonloppu, kun se kädetön umpitumpula on täällä", Paulus huokasi. Inga, Jamien kivikasvoinen hevosenhoitaja, oli Alankomaissa kahden hevosen kanssa, ja Paisley, kädetön umpitumpula, yrittäisi huolehtia muiden hevosten viikonlopun liikutuksesta ja hoidosta. Luultavasti Maybe ja ehkä Helvetin Hylkiökin olisivat jälleen ylitöissä hänen kanssaan.
"Miten sinun päiväsi on mennyt?" hän kysyi vilkaisten naista uudelleen syrjäkarein. Jos äskeisestä välikohtauksesta saattoi jotain päätellä, ei kovin hyvin.

Paco yritti kääntyä kannoillaan traktorin nähdessään, mutta tällä kertaa Celia oli nopeampi ja sai estettyä pakomatkan ja kiepautettua orin takaisin menosuuntaan. Joku oli maininnut orin pelkäävän traktoreita, mutta ei nainen sitä enää ollut muistanut. Vielä oli ihan liikaa muistettavia asioita, eikä kaikkea saanut jäämään kerralla päähän. Ori tyytyi kohtaloonsa ja eteni hyppivässä käynnissä korskahdellen ja puhisten kuin maailmanlopun partaalla, mutta eteni kuitenkin.
”Kuka kädetön umpitumpula?” Celia kysyi silmät suurentuen. Hän ei ollut vielä ehtinyt päästä niin syvälle Rosings Parkin henkilökunnan asioihin kuin olisi halunnut, vaikka olikin jo aika hyvin saanut soluttauduttua joukkoon. Mikähän umpitumpula kakkonen hänestä tätä vauhtia tulisi.
”No paremminkin on joskus mennyt”, hän vastasi ja naurahti pehmeästi. ”Olen melko varma, että pitää opetella pysymään tolpillaan niin töiden tekeminen helpottuu.”
Joskus kaikesta vitsailu ärsytti Celiaa itseäänkin, mutta pinttyneestä tavasta oli vaikea päästä eroon.

Hetken Paulus pohti, ettei hänen ehkä kuuluisi puhua toisista työntekijöistä kuulemma kovin rumaan sävyyn muille. Celia oli kuitenkin hänen siskonsa, vaikka he eivät varsinaisesti enää tuntisikaan toisiaan kovin hyvin.
"Kultap- siis Ellisillä on kaksi hevosenhoitajaa. Inga on yleensä täällä ja olet varmaan nähnytkin sen, se hyinen kivikasvo. Toinen on Paisley. Se… On täällä tänä viikonloppuna", Paulus selitti yrittäe hillitä hieman kielenkäyttöään. Ei hän todellisuudessa vihannut kuin Helvetin Hylkiötä ja Jemmaa, jolle mies ei ollut vielä keksinyt sopivaa lempinimeä.
"Ja kai siitä hyötyä on", mies myöntyi Celian arveltua, että tasapainosta olisi töissä hyötyä.
"Voit myös aina hankkia samanlaisen varustuksen kuin jääkiekkomaalivahdilla."

”Eli Paisley...” Celia madalsi ääntään ettei joku jossain onnistuisi kuulemaan heidän juttujaan, ”on se ’kädetön umpitumpula’?” hän varmisti virnuillen. ”Miten se on hevosenhoitajaksi päätynyt, jos kerran on niin 'tumpula'?”
Hän ei nauttinut pahan puhumisesta eikä yleensä uskonut muiden kertomia juttuja sellaisinaan, mutta kaikenlaiset juorut ja erimielisyydet olivat useimmiten hauskaa kuunneltavaa.
Paco nyhti taas ohjia Celian käsistä ja viuhtoi ilmaa hännällään kuin viimeistä päivää. Nainen kehotti sitä kävelemään eteenpäin, istui rennommin satulaan ja kykeni viimein hengittämään kunnolla, kun ei ollut enää jatkuvasti vaarassa tuhota koko eläintä. Kyllä tämä tästä.
"Täytyy tutustua johonkin jääkiekkomaalivahtiin, niin voin lainata varusteita. Tunnetko ketään?" hän uteli ja pyöräytti silmiään huvittuneena.

Mies tunsi huonon omantunnon pistoksen. Paisley oli naurettavan kiltti ja herkkä ja yritteliäs eikä Pauluksella oikeasti ollut mitään naista vastaan. Häntä ei vain koskaan ollut siunattu itsesuojeluvaistolla eikä mies siten kyennyt aivan samaistumaan hevospelkoon.
"Noh", Paulus mutisi vaivaantuneena, "Paisley on vähän… Se tuntuu säikkyvän hevosia, ja hevoset sitten joko pelleileivät sen kanssa tai alkavat säikkyä turhia." Mies naputti Mokoa jälleen pohkeillaan, jotta ori ei seisahtuisi tekemään juuri sitä, mistä sen ratsastaja syytti toista hoitajaa. Tallialue jäi taakse, kun he saattoivat sukeltaa harvan, valoisan sekametsän poikki kulkevalle ratsastuspolulle.
"Voit aina rakentaa sellaiset itse", hän ehdotti.

Celia ei oikein tiennyt miksi, mutta yllättyi hieman tästäkin asiallisuuden asteesta, jolla Paulus puhui muista ihmisistä. Ehkä se oli veljen ulkomuoto, olemus tai jokin siitä vähästä, mitä hän tuon menneisyydestä oli kuullut, joka sai naisen odottamaan jotakin paljon rujompaa kielenkäyttöä.
”Aivan. Toivottavasti kaikki menee hyvin”, Celia totesi ja esti ratsuaan nappaamasta matkaevästä ohittamastaan pusikosta. Näköjään se oli jo hieman asettunut, kun malttoi ajatella ruokaa.
”Mitäs sinulle muuten kuuluu? Kuinka edes päädyit tänne töihin? En olisi uskonut sinusta, jos totta puhutaan”, nainen uteli.

Paulus olisi pärskäissyt, jos olisi tiennyt tulevansa ajatelluksi melkein asialliseksi. Jos olisi ollut kyse HH:sta tai Jemmasta, hänen kielenkäyttönsä oli kaikkea paitsi asiallista. Näitä poikkeuksia lukuun ottamatta hän tunsi kuitenkin vankkaa uskollisuutta kollegoitaan kohtaan, jopa kädettömiä umpitumpuloita, eikä voinut lytätä näitä aivan niin ronskisti kuin teki usein ajatuksissaan. Olivathan he tavallaan hänen perhettään - ainoaa, mitä hänellä oli. Tai ainakin oli ollut, ennen Celian saapumista.
Mies tuhahti huvittuneena ja vilkaisi olkansa yli tarkastettuaan, ettei Moko ollut juuri sinkoamasta hänen altaan. Ei kukaan muukaan olisi uskonut, että vankilatuomioita karkin lailla napsinut vandaali ja kriminaali olisi nyt täällä, luotettuna oikeana kätenä alueen ylellisimmällä kilpatallilla. Ei Paulus aina itsekään uskonut sitä. Asiasta puhuminen oli tietenkin vaikeaa, kun ei halunnut kuulostaa pehmoisia puhuvalta hipiltä. Mies kohautti olkiaan.
"Ihan hyvää. Tarvitsin töitä ja työpaikkoja ei oikein ollut tai no, saanut pidettyä niihin aikoihin. Päädyin kai tänne vähän kuin viimeisenä mahdollisuutena ja jäin", Paulus kohautti uudelleen olkiaan ja rykäisi karusti kuin pitääkseen yllä imagoaan.
"Miksi sinä halusit hevostöihin?"

Nainen kuunteli kiinnostuneena Pauluksen tiivistettyä kertomusta nykyiselle alalleen päätymisestä. Parempihan se oli kuin kadulla huumeita diilaamassa, millaiseen työhön heidän lähtökohdistaan olisi kai ollut todennäköisintä ajautua.
”Hyvä tuuri viimeisenä mahdollisuutena päätyä tämmöiseen paikkaan. Oletko viihtynyt?”
Celia muistutti Pacoa kulkemaan eteenpäin, kun ori oli jäädä tuijottamaan puiden siimekseen.
”No, olen aina tykännyt hevosista niin alavalinta ei tullut ihan yllätyksenä. Opiskelin hevosenhoitajaksi pahimman teini-iän jälkeen, vaikka nyt olenkin pitänyt niistä hommista vähän taukoa”, hän kertoi kuin selitykseksi sille, että oli hieman ruosteessa. ”Kyllähän hevosten hoitaminen on huomattavasti mielekkäämpää kuin tarjoilla hampurilaisia kiukutteleville asiakkaille.”

Hyvä tuuri oli lievä ilmaisu. Paulus olisi joko vankilassa, katuojassa tai haudassa, ellei olisi päätynyt tänne. Hän mietti sitä usein, joskaan ei ääneen, tietenkään. Hän ei olisi löytänyt hevosia, ei kotia, ei perhettä eikä Lucya. Toki hevoselämäkin kävi välillä koville: miehellä oli lukemattomia vammoja siitä todisteena, kuten leikkausarvet vatsassaan siitä, kun Moko talloi hänet jalkoihinsa. Kirjava ori kulki sivuttain, narskutti äänekkäästi pelhamiaan ja yritti kiihdyttää vauhtia. Se säpsähteli varjoja ja yritti hakea Pacosta lisää vauhkoamisen aihetta. Nummet saisivat sen ehkä sekoamaan. Se olisi sen ajan murhe.
"Joo", mies murahti - totta kai hän viihtyi. Ei kai hän olisi ollut täällä vuosikausia, ellei viihtyisi? Hän vilkaisi olkansa yli ja yritti hieman pehmentää ilmaisuaan.
"Tykkään hevosista. Ja Lucy on täällä", Paulus jatkoi ja hymyili vinosti Celian kuvaukselle, "kiukuttelee ne hevosetkin välillä. Miten sinä olet viihtynyt? Pidätkö hevosistasi?"

Paco tarkasteli kiinnostuneena Mokon steppailua kuin yrittäen keksiä kuinka sovittaisi omat askeleensa toisen koreografiaan. Puoliverinen kaartoi kaulaansa, otti pari tikkaavaa raviaskelta ja viskoi päätään kun ei saanutkaan rynnätä matkoihinsa. Nainen orin selässä huokaisi ja pyrki höyhenenkevyillä avuilla pitämään ratsunsa käyntiä muistuttavassa askellajissa, jotta se ei pimahtaisi varomattomiin pidätteisiin.
Celia vilkaisi kulmaansa kohottaen Paulukseen saatuaan mielestään yrmyn ”joo”n vastaukseksi.
”Älä murise”, hän kiusasi Paulusta käyden samalla tahtojen taistoa kevyestä tuulenvireestä ja tihkusateesta innostuneen hevosen kanssa.
Vai Lucy. Celia hymyili vinosti.
”Mikäs teidän juttu oikein on?” hän kyseli.
”Olen viihtynyt ja yleensä nämä ovat ihan kivoja. Toivottavasti Peeves ei ole liittynyt tähän sekoilukerhoon niin loppupäivä menisi ehkä mukavammin”, Celia hymähti.

Paulus kohautti torjuvasti olkiaan, kun Celia uteli Lucysta. Mitä siihen sanoisi? Eikö se ollut itsestäänselvää? Moiset keskustelut saivat miehen kovin vaivaantuneeksi.
"Perus. Tyttöystävä", mies mutisi ja toivoi kypärän piilottavan punoittavat korvat. Hän tarttui helpottuneena keskustelunjatkoon hevosista.
"Onko sinulla suosikkihevosta?"

”Ei varsinaisesti. Vielä tuntuu, että on ihan tuurista kiinni kuka milloinkin käyttäytyy ja kuka ei, mutta kyllä näihin tutustuu vielä”, Celia sanoi olkiaan kohauttaen.
Naisen kasvoilta huomasi, ettei hän ollut Pauluksen riemuksi päässyt vielä yli siitä, että tällä oli tyttöystävä. Tai sehän oli tietenkin hienoa, mutta herätti pikkusiskomaisen utelu- ja kiusoittelutarpeen henkiin.
”No kerro jotain Lucysta. Kauanko olette seurustelleet?” hän jatkoi virnuillen kyselyä silläkin uhalla, että toinen kyllästyisi ja jättäisi hänet tänne metsikköön. Kyllähän Celia tiesi kuka Lucy oli, ei hän ollut kuuro eikä sokea, mutta tietysti hänen kuului tietää lisää!

Polku ristesi kolmeen suuntaan, ja Paulus päätti lähteä vasemmalle. He voisivat seurata hoidettua ratsastuspolkua tallialueen ympäri, ennen kuin uskaltautuisivat avomaastoon nummille. Hevoset vaikuttivat jokseenkin sähäköiltä. Moko viskoi päätään ja heitteli itseään sivuttain yrittäen hypähtää vauhtiin. Paulus vilkaisi olkansa yli melkein lämpimästi kuin kannustuksena: Celia pärjäisi kyllä töissä ja oppisi tuntemaan hevosensa. Sitten mies murahti kohauttaen torjuvasti olkiaan.
"Viime syksystä", hän vastasi hetken kuluttua vastahakoisesti ja vaikka olisi voinut ylistää Lucya maasta taivaaseen, ei hän osannut pukea tunteitaan sanoiksi, "olet sinä hänet tavannut."

Celia katseli Mokon poukkoilua ja kiitti onneaan siitä, ettei ollut joutunut yksin työskentelemään Pacon kanssa. Vaikka kirjavan hevosen seura ei varsinaisesti rauhoittanut ketään, vähensi se toivottavasti ainakin mustanruunikon kahelin omia päähänpistoja kuten karkaamisen naapurikaupunkiin ilman Celiaa. Olisi ehkä pitänyt koputtaa puuta.
”No olen, olen”, nainen myönsi velmulla äänensävyllä, joka kertoi ettei asia jäisi tähän. Paulus ei nähtävästi halunnut puhua rakkausasioistaan, mutta oli sentään heistä ainoa joka kykeni parisuhteeseen. Se oli ihan hyvä saavutus.
Päässä ei sillä hetkellä pyörinyt muutakaan keskustelun aihetta, joten Celia päätyi pitämään suunsa hetken kiinni ja kuuntelemaan hevosten kavioiden epätasaista kopinaa vasten polkua ja testailemaan painoavuilla toimivaa jarrua, jota oli parin viime kerran aikana oppinut hyödyntämään Pacon kanssa. Se toimi ainakin paremmin kuin ohjissa roikkuminen.

"Lopeta", Paulus ärähti, kun Moko yritti raville, oli iskeä miestä niskallaan jo monta kertaa murtamaansa nenään ja pukitti sitten spontaanisti pidätteistä.
"Helvetin luupää", mies jupisi kamppaillessaan tobianon käynnissä eteen. Sillä oli ylimääräistä virtaa, mutta kultapojan kallisarvoisilla hevosilla ei sopinut revitellä maastossa, ei ainakaan tällaisen amatöörin. Kun ori asettui kulkemaan suorassa, Paulus saattoi vilkaista jälleen olkansa yli.
"Onko sinulla jotain kuviota?" hän kysyi epäluuloiseen sävyyn pohtien oliko Celialle poikaystävä, tai miksei tyttöystävä. Jos Celia paljastaisi jonkun Jamien kaltaisen paskan, Pauluksen pitäisi ehkä harkita parempaa tuttavuutta kyseiseen tyyppiin.

Jälleen Pacokin antoi oman panoksensa välikohtaukseen viskaamalla päätään ja hyppäämällä näkymättömän juurakon yli valtavalla loikalla, jonka jälkeen tarjosi puolihuolimatonta laukkaa. Celia pidätti vastustelevan orin jälleen käyntiin ennen kuin se ehti pinkoa Mokon edelle ja sai vastineeksi pään ravistelua ja ylivirittyneitä loikkia paikoillaan. Hemmetin säikyttelijä. Celia ei tahtonut olla ensimmäinen, jolta tämä ”säheltävä, mutta helposti hallittava” hevonen lähtisi käsistä sekä maasta että selästä käsin. Sitten hän ainakin viettäisi lopun elämänsä lantaa luoden eikä pääsisi ikinä mielenkiintoisempiin töihin.
Celia naurahti kysymykselle, vaikkei häntä naurattanutkaan ja selvitti kurkkuaan hieman.
”Ei, kyllä minä sain jo tarpeekseni miehistä ainakin tälle vuosikymmenelle”, hän totesi samaan kepeään sävyyn jolla puhui muutenkin. Vaikka Celian entinen poikaystävä olikin alkanut laittaa hänelle taas viestejä kai kyllästyttyään uuteen naiseensa, ei se ollut mikään kuvio. Idiootti tyyppi joka repi hermot riekaleiksi. ”Olisivatkohan naiset mukavampia?" hän vitsaili.

Paulus vilkaisi huolestuneena olkansa yli. Oli yksi ja sama, etteivät he varsinaisesti tunteneet toisiaan samoin kuin lapsina, koska Celia oli silti hänen sisarensa. Jos joku paska aikoisi kohdella naista huonosti, Pauluksella olisi siihen sana sanottavana. Hän ei ollut saanut hakata ketään hetkeen, ja sitä oli ikävä.
Mies jätti huomiotta lohkauksen naisista ja päätti uskaltautua utelemaan.
"Mitä tapahtui?"

Kun Paco malttoi taas kävellä hetken lähes normaalisti, Celia yritti palauttaa mieleensä mitä oikeastaan edes oli tapahtunut. Hyvä kysymys. He olivat asuneet yhdessä ja yhtäkkiä ei ollutkaan enää mitään. Molemmilla oli ollut niin kiire töissä ja opiskeluissa. Vai oliko? Ehkä ”opiskelukiireet” olivat olleet jotain muita kiireitä. Hyi. Ei Celia halunnut miettiä asiaa, joten hän oli työntänyt tapahtumat kokonaan sivuun mielestään. Pohdiskellessaan nainen hetkeksi unohti jo, että häneltä oli kysytty kysymys, joten vastaaminen kesti hieman.
”Ei mitään. Seurustelin neljä vuotta yhden tyypin kanssa joka sitten eräs kaunis päivä ei tullutkaan enää kotiin vaan oli keksinyt karata jonkun muun naisen perään”, Celia selosti. Hän tosin koki lähes riemua siitä, että oli myynyt joitain hänen luokseen jääneitä arvotavaroita hyvään hintaan, kun miekkonen ei ollut uskaltanut tulla niitä hakemaan. Sitä hän ei kuitenkaan maininnut.

"Jestas. Minkä ikäinen olet?" mies kysyi yrittäen laskea, minkä ikäisenä joku mäntti oli vietellyt hänen pikkusiskonsa.

Celia nauroi vaisusti. Olisipa hän voinut antaa teini-itselleen vinkkejä nyt, kun oli nähnyt kuinka asiat menivät. Oli onni onnettomuudessa, ettei typerä, vaille järkevää esikuvaa jäänyt teinityttö ollut saanut suhteesta matkamuistoksi lasta tai muuta vastaavaa riesaa.
”22. Olin 16 kun aloimme seurustella”, hän kertoi huokaisten ja lisäsi perään: ”Alkaa olla kohta jo sinun vuorosi kertoa mitä kaikkea olet puuhaillut elämässäsi.”

Paulus mulkaisi Celiaa olkansa yli. 16? Lapsi? Olisivatpa he löytäneet toisensa aikaisemmin. Jestas. Mies kannusti puiden varjoja näyttävästi säikkyvää ja takapäätään nakkaavaa tobianoa eteenpäin.
"En mitään julkaisukelpoista. Mitä sinä olet tehnyt?"

Celia hymähti. Tylsä vastaus.
”Saanut Nobel-palkinnon ja…” nainen aloitti ja Paco loikkasi eteenpäin muka säikähtäneenä tallaamansa oksan rasahdusta ja näytti unohtavan säikähdyksensä välittömästi hypyn jälkeen. ”… ja väitellyt itseni filosofian tohtoriksi. Ei sen kummempaa.”

"Niin oletin", Paulus puhahti vilkaisten siskoaan ja melkein iskien päänsä puunrunkoon Mokon loikatessa polulta, pukittessa ja yrittäessä karata miehen pidätteiltä.
"Perkeleen luupää", mies ärähti ja kiepautti teutaroivan hevosen poikittain polulle, kunnes se asettui.
"Meidän kasvatuksella on ihme, jos ei palkintoja ja stipendejä satele."

Paco yritti seurata Mokoa kaikkialle minne se keksikään mennä ja Celia seurasi jännityksellä, kun Pauluksen pää kävi lähellä puiden oksia. Kaikki hengissä ainakin vielä.
”Totta. Millaisia palkintoja sinulle on sadellut?”
Sivuseikka, ettei Celia edes muistanut biologisista vanhemmistaan tai lapsuusajastaan muuta kuin satunnaisia välähdyksiä. Hänellä oli kuitenkin vahva mielikuva siitä, ettei mikään ollut mennyt niin kuin piti.

"Minä olen se ihme", Paulus vastasi kuivasti ja puski pohkeella vastaan, kun Moko yritti kiemurrella. Ehkä hänen pitäisi viedä se kentälle lenkin jälkeen vähän laukkailemaan. Ellei Helvetin Hylkiö olisi ratsuttamassa oria huomenna ja saisi herkullista kyytiä.
"Mitä sinä olet tehnyt elämälläsi?"

”Aivan niin, täytyyhän suvussa yksi ihme olla”, Celia myönsi virnuillen.
”Ollut hankala teini ja sen jälkeen tehnyt töitä”, hän vastasi ravaamaan innostunutta oria taas pidättäen. ”Ja sinä olet ollut baletin kirkkain tähti ja harrastanut myös kuviokelluntaa, muttet kehtaa myöntää?” nainen esitti muka tekemäänsä johtopäätöstä siitä, ettei ollut saanut Pauluksesta juurikaan irti haluamaansa tietoa.

"Joo, suunnilleen", mies huokasi. Hän ei voinut ylpeillä yhdelläkään osalla menneisyyttään ennen Rosings Parkia.
"Adoptoitiinko sinut? Oliko perhe kiva?" Paulus kysyi, vaikka olikin suhteellisen varma, että he olivat joskus puhuneet tästä ennenkin.

”Käväisin useammassakin perheessä kun ei kukaan pitänyt minusta”, Celia nauroi. Hän ei ollut aivan varma muistojensa todenmukaisuudesta, mutta niiden perusteella epäili olleensa jokin psykopaattikandidaatti lapsena aina kun jokin ei mennyt suunnitelmien mukaan. ”Mutta jäin sitten lopulta yhteen perheeseen ja oli se ihan kiva. He pitävät välillä vieläkin yhteyttä, joten eivät tainneet olla ihan säikyimmästä päästä.”
”Kertoisit jotain elämästäsi”, Celia huokaisi ja oli menettää tasapainonsa Pacon kompastuttua johonkin näkymättömään säheltäessään.

Paulus mulkaisi jälleen olkansa yli Mokon ohjat tiukasti käsissään. Celian sanat eivät tuntuneet lainkaan sopivan yhteen naurun kanssa, ja Paulus tunsi kivuliaan myötätunnon piston. Jos sisko olisi jäänyt kotiin, olisiko hän voinut pitää tästä huolta? Estää Celiaa joutumasta sanomaan, että naisen kokemus lapsuudesta oli se, ettei kukaan halunnut tätä? Mutta tuskin heidän rahaton, välillä koditon, jatkuvasti väkivaltainen ja päihteiden vääristämä perhearkensa olisi ollut paljoa parempi. Hän ei ollut tasapainoisimmasta päästä nuoruudessaan.
"Se on hyvä", hän mutisi, kun Celia kertoi saaneensa edes yhden pysyvämmän kodin, ja kohautti sitten torjuvasti olkiaan.
"Elämäni oli perseestä. Siinä ei ole kerrottavaa. Ramppasin putkassa ja vankilassa, hakkasin porukkaa, hajotin paikkoja ja join."

Celia katsoi veljeään jos ei suoranaisesti huolestunut ilme kasvoillaan niin ainakin vakavoituen hieman kuullessaan koonnin tuon menneisyydestä.
"Voi ei. No hyvä että nyt menee paremmin."
Totuus ei yllättänyt, sillä kukapa heidän perheessään ei olisi juonut tai sekoillut muuten vain. Se sai naisen myös tuntemaan itsensä typeräksi ja kiittämättömäksi. Hänellä olisi ollut missä tahansa uudessa perheessään mahdollisuus turvattuun talouteen ja hyvään koulutukseen, mutta hän oli temppuillut ja luuhannut pitkin katuja siksi, ettei halunnut asua ventovieraiden luona tai ottaa heiltä apua vastaan.
"Minä muistaakseni olisin halunnut takaisin kotiin ja olin kamala vaikka oli hyvä perhe tarjolla. Typerä lapsi."

"Et onneksi menettänyt paljoa olemalla poissa", Paulus vastasi osaamatta päättää yrittääkö vitsailla, olla karu vai vain vakava.
"En minäkään jäänyt sen jälkeen, kun olin 14."

Celia ei enää olisi hetkeäkään pelännyt menettäneensä jotain mainittavaa asuessaan muualla kuin epävakaassa syntymäkodissaan, mutta nuori Celia taisi olla jämähtänyt uhmaikäisen tasolle.
”Minne sinä sitten 14-vuotiaana päädyit?” hän kysyi sivuttain tepastelevan, vuoron perään vauhtia kiihdyttävän ja hidastavan Pacon selässä tasapainoillen.

"Pyörin välillä kaverien nurkissa", Paulus totesi kiertoilmauksena kodittomuudelle. Eipä sillä ollut väliä enää. Hän ei ollut suostunut pakotettuna koulukoteihin tai muihin alistaviin laitoksiin eikä kukaan tietenkään halunnut sijaislapseksi sarjamurhaajan näköistä, aggressiivista teinipoikaa. Kävelisi vielä tiehensä hopeiden kanssa ja tuikkaisi vanhempien sängyt yöllä tuleen.
"Näytin isälle, että minäkin osaan lyödä ja se lähti kävelemään, ja äiti suuttui", mies kohautti olkiaan. Äiti rakasti varmaan edelleen kelvotonta miestään, missä lie pariskunta nykyään majaili, jos oli edes hengissä.
"Pitäisikö meidän ravata?" mies kysyi skeptisesti vilkaistuaan Pacoa.

”Ai. Tosi kiva”, Celia sai sanottua kuunneltuaan hiljaa Pauluksen selostuksen siitä, kuinka kaikki oli mennyt.
Kotoa pois oleminen oli kai vääristänyt naisen käsitystä siitä, mitä heidän perhe-elämänsä oli ollut. Ehkä hän oli lapsellisesti kuvitellut, että tilanne olisi rauhoittunut hänen lähdettyä pois. Että vanhemmat olisivat oppineet käyttäytymään ja siskot vain haluttiin pois tieltä. Oli sekä helpottavaa että hämmentävää kuulla Pauluksen versio asioista.
”Ravataan vaan”, Celia suostui, ryhdistäytyi satulassa hieman ja haki Pacoa paremmin kuulolle. Ori ennakoi jotain tapahtuvan, käänteli korviaan ratsastajan suuntaan ja pyrki kiihdyttämään vauhtiaan. Kun eteenpäin ryntääminen ei onnistunutkaan, päätyi Paco kokoamaan käyntiään lyhyeksi ja pärskähtelemään turhautuneena, kunnes sai luvan siirtyä korkeaan raviinsa.
"Oletko kuullut heistä mitään sen jälkeen?" Celia viittasi kysymyksellään heidän vanhempiinsa.

Moko yritti hyökätä laukalle, pukitti pidätteestä ja päätyi hetkeksi poikittain kasvillisuuteen, ennen kuin suostui rytmikkääseen, matkaavoittavaan raviin tallialuetta kiertävällä ratsastuspolulla. Paulus istui harjoitusravissa, sillä tiesi Mokon olevan taipuvainen pukeihin ja oman tasapainonsa katoavan, jos seisoi juuri jalustimilla, kun hevonen katosi alta.
"En", Paulus huikkasi olkansa yli, "äiti oli muuttanut jonnekin, kun menin takaisin. Oletko sinä?"

Paco luimisteli Mokon pyörimiselle, mutta jatkoi ravaamista siististi polkua pitkin. Celia kevensi orin reippaiden askelten tahdissa, jotta kykeni valtavassa ravissa istumisen sijaan keskittymään hevoseen, ja ilokseen huomasi Pacon reagoivan kevennyksen tahtiin ja puolipidätteisiin kiitettävästi. Ravin tahdin rauhoittuminen oli vain pientä, mutta ainakin hevonen tiedosti selässään olevan ihmisen.
"En ole kuullut", Celia vastasi Paulukselle. Lapsuus oli niin etäinen ja hatara muisto, ettei hänellä ollut enää aavistustakaan lapsuudenkodin sijainnista tai siitä, millaista elämä oli niinä hetkinä, kun ei tapeltu. Oliko sellaisia hetkiä edes ollut?
"Ja hyvä niin. En usko, että palavasti tarvitsisin jotain vieraita juoppoja elämääni. En edes muista minkä näköinen äiti oli", hän puuskahti lievästi huvittuneena. Kenties karu ryttyinen tantta, jolla oli samanlaiset tunkkaisen ruskeat hiukset kuin Celialla luonnostaan ja Pauluksellakin näköjään.
"Onneksi nyt pitkästä aikaa tuntuu elämä menevän jopa ihan hienosti", hän totesi unohtaakseen mielikuvan juuri kehittämästään hirviöstä.

Paulus muisti äidin, ja vaikka mielikuvat epätoivoisesta, riutuneesta naisesta eivät olleet imartelevia, tunneyhteys oli edelleen sokean uskollisen lapsen. Äiti oli nainen, jolla oli likaiset hiukset ja kaksi viikkoa vanhat meikit poskilla, joka makasi omassa oksennuksessaan elämänsä miehen perään itkien ja syytti lapsiaan epäonnestaan, mutta silti Paulus olisi ollut valmis antamaan anteeksi.
"Se on hienoa", mies kommentoi ja pidätti Mokon kovemmalla kädellä käyntiin, kun polku toi heidät takaisin tallipihaan.
"On kiva, että päätit tulla töihin juuri Rosingsiin."

Celia tunsi, että puoliverinen hänen allaan olisi halunnut jatkaa eteenpäin kaahottamista, mutta raskaasti huokaisten se tyytyi hidastamaan käyntiin pyydettäessä. Nuori nainen hymyili Pauluksen sanoille lempeästi suuremmin välittämättä siitä, että Paco oli ryhtynyt hörisemään tallipihalla pyöriville hevoskavereille ja askelluskin muuttui teatraaliseksi pörhistelyksi. Ainakin se käveli oikeaan suuntaan.
"Niin minustakin. Eikä tämä niin pieleen ole mennyt kuin oletin menevän, vaikka en ole aikoihin tehnyt näitä hommia", Celia totesi. "Parasta on tietenkin, että sain veljeni takaisin", hän virnisti, eikä harmikseen ylettänyt tönäisemään Paulusta leikkisästi, kuten olisi maan kamaralla tehnyt. Kenties hän ehtisi kiusata toista vielä riittämiin myöhemminkin.

Paulus kohautti epäselvästi mumisten olkiaan nolostuessaan. Hän oli erittäin, erittäin onnellinen siitä, että oli löytänyt sisarensa niin pitkän ajan jälkeen, mutta moisen tunteellisuuden pukeminen sanoiksi ei istunut hänen suuhunsa. Olematonkin kehu vaati ponnistelua.
"Hrhm. Törmäillään varmaan päivätallissa", mies arveli pudottautuessaan Mokon selästä tallipihalla. Hän heilautti kättään kömpelön hämillisellä eleellä Celialle, ennen kuin talutti puhkuvan tobianon sisään talliin.

Celia huvittui veljensä reaktiosta positiivisiin höpinöihinsä ja virnuili yhä pysäyttäessään Pacoa ja laskeutuessaan satulasta. Hän oli luullut olevansa itse sosiaalisesti omituinen, mutta Paulus pisti näköjään paremmaksi. Täytyisi ehdottomasti ottaa selvää, oliko mies aina tuollainen ja puhua tälle jatkossa lisää tunneasioita.
"Eiköhän", nainen huikkasi hyväntuulisesti antaen Paulukselle ja Mokolle hivenen etumatkaa talliin mennessä ennen kuin lähti Pacon kanssa perään.

Lauantai 27. elokuuta 2016, 11:02 - Työhaastattelu

Rosings Park oli tavallistakin kiireisempi, sillä talli isännöi viikonlopun kenttäkisoja. Jamielle viikonloppu oli kuitenkin harvinaisen rauhallinen hektisen vuoden jälkeen; hän ei ollut edes yrittänyt ehtiä kisaamaan Rioa seuraavana viikonloppuna oltuaan useamman viikon poissa hevostensa satulasta. Kotiin yllättäen tuotu kultamitali lämmitti mieltä, toisin kuin tarve hakea uutta hevosenhoitajaa Paisleyn paikalle. Naisen onneton, musertunut itku valvotti miestä öisin, mutta hän ei voinut pitää hoitajaa, joka ei osannut huolehtia omatoimisesti hevosten ratsutuksesta. Niin kurjaa kuin Paisleystä luopuminen olikin, Jamien oli löydettävä uusi hoitaja. Hakijoista ei kuulemma olisi pulaa; kisakauden huikea menestys takasi sen.
Kaaokselta ja ylimääräiseltä työltä välttyäkseen mies oli aloittanut vaivihkaa kotitallilta, jossa ympäristö, tavat ja maastot olisivat jo tuttuja - ja työntekijä todettu luotettavaksi ja tarpeeksi päteväksi toimimaan arvokkaiden hevosten kanssa. Hakija olisi varmaan nähnyt hänenkin hevosensa aikaisemmin. Hänen olisi vain välteltävä Effietä, joka ei arvostaisi työntekijöidensä varastamista.

Tämänpäiväinen haastateltava olisi nimeltään Celia Harper, mutta sen enempää Jamie ei naisesta tiennyt. Mies oli listannut puhelimelleen kysymykset, jotta ei unohtaisi niitä, ja tarjonnut Kaylallekin mahdollisuuden olla paikalla. Hän arvosti naisen mielipidettä ja ehkä Kaylan tutustuttaminen hevosenhoitajaan alusta saakka tekisi tyttöystävän mielikuvituksesta vähemmän epäluuloisen. Jamie pohti oliko julma valittuaan käsittely- ja ratsastusnäytön ensimmäiseksi hevoseksi Mokon. Luupää testaisi tehokkaasti hakijan taidot jo siitä alkaen, saisiko oria tarhasta kiinni. Kovasuinen, oikutteleva, pukitteleva ja jopa vievä hevonen testaisi myös tehokkaasti ainakin hakijan rohkeutta ratsailla. Pantheraksen ratsastaminen olisi ehkä parempi taidonnäyte.
Jamie, höyryävä kahvikuppi mukanaan, siirtyi epätavallisen täsmällisesti varustehuoneen kohdalla olevalle ilmoitustaululle, missä oli ilmoittanut tapaavansa Harperin yhdeltätoista.

Päivä oli muutenkin kiireinen, joten huonosti nukuttu yö tuntui painavan tavallistakin enemmän. Edes kaksi kuppia kahvia ei ollut piristänyt, vaan ne tekivät olon stressaantuneeksi. Sitä hän ei olisi kaivannut. Celia oli käyttänyt lähes koko edellisen päivän käymällä läpi kysymyksiä, joita hevosenhoitajaa etsivä kilparatsastaja voisi häneltä kysyä, ja vakuuttelemalla itselleen olevansa riittävän pätevä. Olihan hän ennenkin ollut samanlaisessa työssä! Ei tosin minkään olympiamitalistin hevosenhoitajana.

Yritys olla ajoissa tapaamassa James Ellisiä oli ollut hyvä, mutta tallin poikki vaeltaminen ei millään onnistunut ilman asiakkaiden kyselyjä ja vaatimuksia. Ei Celia kehdannut käskeä hevosenomistajia jättämään häntä rauhaankaan. Hänen onnistuikin livistää matkoihinsa ja osua sovittuun tapaamispaikkaan mielestään aivan liian myöhään - vasta kun Jamiekin saapui paikalle. Hemmetti.
Celia pyrki kamalasta jännityksestään huolimatta ottamaan rohkeasti katsekontaktin kahvikuppinsa kanssa paikalle saapuneeseen mieheen, jonka hän kyllä tunnisti, mutta miehellä tuskin oli hajuakaan kuka hän oli.
"Moi, meillä oli kai sovittu tapaaminen", hän tervehti reippaasti ja seisahtui ilmoitustaulun tietämille sydän jyskyttäen tavallista kovempaa pikakävelypyrähdyksensä jäljiltä. "Celia Harper", Celia esittäytyi ja ojensi kättään.

Jamie soi saapuvalle naiselle - tytölle? - lämpimän hymyn ja tarttui rennosti ojennettuun käteen.
"Hei! Jamie Ellis", hän esittäytyi ja hörppäsi herkullisen kuumaa kahvia. Ehkä olisi paras vetäytyä rauhallisempaan ympäristöön, mutta oliko sillä oikeasti väliä? Harper työskentelisi joka tapauksessa hektisessä ympäristössä. Mies viittasi kuitenkin varustehuoneen tummapuista ovea kohti, sillä viehättävä, kirkkaasti valaistu satulahuone oli hiljaisempi kuin tallin kiireinen päätykäytävä. He voisivat hakea samalla Mokon varusteet valmiiksi.
"Haluaisit siis hevosenhoitajakseni? Kertoisitko itsestäsi", hän ehdotti suunnaten kiireettä kohti kirjavan orin kaappia.

Celia vastasi saamaansa hymyyn lähes automaattisesti hymyilemällä ystävällisesti takaisin. Hän sipaisi platinanvaaleaa ranskanlettiään kuin tarkistaen, ettei se ollut heinänkorsien peitossa ja hengitti syvään rauhoittuakseen. Hänen olemuksensa saattoi normaalistikin kieliä malttamattomuudesta ja asiallisuuden taakse padotusta ylimääräisestä energiasta, mutta kaikista vähiten nainen tahtoi nyt vaikuttaa säikyltä ja hermostuneelta, kun hän ei sellainen ollut muutenkaan. Ainakaan jos tiesi mitä teki. Nyt hän ei ollut siitä aivan varma. Jos nainen tästä selviäisi kunnialla, hänellä ei olisi enää syytä epäillä pärjäämistään.
Jamien merkistä Celia suuntasi varustehuoneelle.
”Haluanhan minä”, hän vastasi iloisesti. Ei kai hän tässä muuten olisi. Nainen äännähti miettivästi Jamien pyytäessä häntä kertomaan itsestään. Kyllä häneltä juttua riitti, mutta eri asia, oliko se olennaista.
”Olen 22-vuotias heppatyttö Skotlannista, mutta nykyään asun Newcastlessa”, hän naurahti pehmeästi ja jatkoi asiallisempaan sävyyn: "Opiskelin oppisopimuksella hevosenhoitajaksi ja olen ollut muutaman vuoden töissä tallityöntekijänä ja jonkin aikaa yhden esteratsastajan hevosenhoitajana”, Celia selosti ja pohti hetken, pitikö hänen heti avautua ongelmistaan ja sairaslomistaan. Eihän sellaisesta olisi hyötyä kenellekään. ”Aloitin Rosings Parkissa tänä keväänä.”
”Mitä kaikkea haluat kuulla? Olen loistava puhumaan turhaa”, hän kysyi ja vilkuili Jamien suuntaan yrittäen tulkita, mikä heillä oli ensimmäisenä suunnitelmana.

Turhahan olisi mielenkiintoista. Jamie katsahti nuorta naista huvittuneena olkansa yli ja pyöritteli hetken mietittyään Mokon numeroyhdistelmän punapuisen kaapin lukkoon.
"Kerro toki mitä vain mieleesi tulee", mies kehoitti ja keräsi kaapista orin sinipunaiset suojat sekä martingaalin, ennen kuin siirtyi kohti itäseinää, jota peitti siististi niputettujen suitsien meri.
"Otatko samalla lokerikosta karsinan 64 harjapakin?" Jamie nyökkäsi kohti puisia, metrin korkuisia lokerikkoja, joissa hevosten harjapakit olivat karsinanumeroiden mukaan järjestettyinä.

Celia virnisti kehotukselle kertoa mitä mieleen tuli. Loistava asenne.
"En tiedä kuuluuko tätä myöntää, mutta opettelin pikkulapsena hoitamaan hevosia ja ratsastamaan ilman ohjeita matkimalla muita. Taisin päästä ensimmäisille ratsastustunneille vasta 11-vuotiaana", hän muisteli huvittuneena ääneen pohtiessaan, miten oli edes päässyt hevosen selkään 6-vuotiaana. Muistikuvat olivat kovin hataria. "Oletan oppineeni jotain sen jälkeenkin."
Celia suuntasi lokerikoille noutamaan mainitun harjapakin. Ehkä hän voisi todistaa osaavansa. Hänen tuurillaan kaikki menisi tänään pieleen ja kisaratsut poukkoilisivat hänen ylitseen saaden hänet näyttämään todella tumpelolta. No, ei auttanut manata.
Varustehuoneen ovi kävi ja Kayla saapui paikalle Pacon harjapakkia kantaen. Hän oli halunnut ennen Jamien ja Celian tapaamiseen änkeämistä tarkistaa itse Pacon ontumisepäilyt - kuulemma se oli eilisen valmennuksen jälkeen kävellyt "oudosti". No, tänään se ei ainakaan näyttänyt niin tekevän vaan loikki ympäriinsä kuin aropupu. Kayla vilkaisi pienesti hymyillen Jamieta ja sen jälkeen Celiaa, joka oli käynyt hänelle tutuksi Pacon liikutuksien kautta.
"Miten menee?" Kayla tervehti asettaessaan harjapakin paikoilleen ja pyyhkäisi pölyisiä käsiään jo valmiiksi pölyisen harmaisiin housuihinsa.

Jamie nauroi hyväntuulisesti Celian kuvaukselle ratsastuksen aloittamisesta - hän oli tainnut aloittaa hyvin samalla asenteella. Kuulemma hän oli karkaillut pikkulapsena tallille ja aloittanut harrastuksenkin vailla varsinaista lupaa.
"Toivotaan parasta", mies kommentoi huvittunut, poikamainen pilke silmäkulmassaan, ojensi sinipunaiset jännesuojat naiselle ja kävi hakemassa pohjoisseinää peittäviltä satulatelineiltä Mokon konjakinpunertavan estesatulan.
"Hyvin", Jamie vastasi Kaylan liittyessä seuraan ja suukotti naisen poskea miten ylettyi kantamuksiltaan.
"Onko sinulla, Celia, millainen ajokortti?" hän tiedusteli viitatessaan naisia seuraamaan Mokon päätykäytävällä sijaitsevalle, vielä tyhjälle karsinalle. Merkittävä osa työtä olisi hevosten kuljettaminen kisapaikoille, ja useamman hevosen tapauksessa ajoneuvona toimisi hevosrekka.

Celia otti myös jännesuojat kantaakseen ja tervehti Kaylaa hymyillen. Hän ei ollut täysin sisäistänyt, että Pacon omistaja oli Jamien tyttöystävä, mutta tajusipa sen nyt katsellessa noiden pusuttelua. Kiva. Pacon karattua häneltä poukkoilemaan ympäri tallipihaa hän oli joutunut vakuuttelemaan Kaylalle pärjäävänsä orin kanssa. Nyt hän joutuisi vakuuttelemaan että pärjäisi useamman kilpahevosen kanssa samalla kun ainakin yksi asiaa epäilevä kyttäisi vierestä.
Celia uppoutui ajatuksiinsa niin, että vasta Jamien kysymys sai hänet havahtumaan.
"No siis saan ajaa rekkaakin", hän vastasi olettaen miehen pohtivan, köröttelikö hän pelkällä henkilöauton ajo-oikeudella. Siitä oli jonkin aikaa kun hän oli viimeksi joutunut kuljettamaan hevosrekkaa tai ylipäätään ajanut isommalla autolla, mutta kyllä se luonnistui.

"Millaista kokemusta sinulla on hevosten kuljettamisesta?" Jamie jatkoi asetellessaan varusteet tobianon karsinan liukuoven telineisiin. Hevonen haettaisiin seuraavaksi. Häntä hirvitti ajatus arvokkaiden kisahevostensa antamisesta potentiaalisesti vaarallisen kuskin kyytiin, varsinkin kun niitä oli tarkoitus ajaa ympäri Länsi-Eurooppaa.
Mies kiersi käsivartensa rennosti Kaylan vyötärölle, kun houkutteli naisen mukaansa kohti länsipuolen tarhoja. Hän viittasi myös Celiaa lähtemään samaan suuntaan ojentaen naiselle Mokon riimunnarun. Toivottavasti ori malttaisi antaa kiinni tänään.
"Ja miten arviot taitojasi kisahevosten hoidossa? Klippaamisessa, nyppimisessä, letityksessä näin esimerkiksi."

"Olen ajanut paljon trailerin kanssa ja muutaman kerran hevosrekkaa useamman hevosen kisamatkoilla. Lähinnä Skotlannissa, täällä ja Saksassa", Celia kertoi ja laski harjapakin sekä suojat karsinalle. Hän vilkuili yhä aavistuksen varuillaan Kaylaa ottaessaan Jamielta riimunnarun.
Suurella autolla ajaminen sai Celian tuntemaan itsensä norsuksi posliinikaupassa, mutta kenties se oli ollut syy hänen tarkkaan ja siistiin ajamiseensa. Samaa ei aina voinut sanoa henkilöautolla yksin huristellessa. Aivan sama, jos hän ajaisi yksin ollessaan ojaan, mutta hän ei halunnut aiheuttaa vahinkoa muille, ei varsinkaan hevosille.
Nuori nainen kirosi mielessään itsensä kehumisen vaikeutta. Esteratsastaja, jolle hän oli työskennellyt aiemmin, oli ollut häntä vain nelisen vuotta vanhempi nainen, täysin sietämätön tapaus. Nouseva tähti, jolla oli kusi noussut päähän taitoja nopeammin. Celia oli kilpailuissa yksin vastannut hevosen tarpeista, terveydestä, hyvinvoinnista, ulkonäöstä sekä varusteista ja siinä sivussa hoitanut kaikkea muutakin mitä nirppanokan mieleen oli juolahtanut. Pakon edessä hän oli oppinut toimimaan yllättävissäkin tilanteissa ripeästi. Ei kai hän voinut kuitenkaan antaa yliluonnollista kuvaa kyvyistään, sillä viimeisistä isoista kisoista oli kulunut jo kaksi vuotta ja silloinkin hän oli ollut paikalla pakotettuna kesken sairaslomansa. Eivät perusopit tietenkään mihinkään kadonneet tai se, että Celia rakasti hevosten ja varusteiden puunaamista, mutta säännöllinen kokemus olisi ollut kai eduksi.
"Olen tähän mennessä hoitanut kilpailuissa hevosen tai hevoset niin, ettei ratsastajan ole tarvinnut koskea ratsuunsa ennen selkään nousemista ja selästä laskeutumisen jälkeen ollenkaan. Tietysti hevosen huoltotoimenpiteet ennen ja jälkeen ratsastuksen sujuvat jo ihan ammattinikin takia", hän selosti astellessaan pariskunnan mukana kohti tarhoja. "Ja itse asiassa tykkään letittämisestä, nyppimisestä ja klippaamisesta sun muusta puunaamisesta, joten väittäisin olevani ihan hyväkin. Viimeisestä varsinaisesta kisamatkasta jolla olen ollut mukana on kyllä pari vuotta."
Kayla hillitsi omituista mielitekoaan kommentoida Celian osaamista jotenkin, sillä ei halunnut olla ilkeä. Ihan hyvinhän pikkutyttö oli työstään Rosings Parkissa suoriutunut, mutta jos tuo olisi päästellyt Pacoa vapaaksi useamminkin, olisi Kayla ihmetellyt kuinka tuo oli koskaan päässyt tänne töihin.

Harperin vastaukset kuulostivat asiallisilta, mutta Jamien oli muistutettava itseään siitä, että hän oli palkannut Paisleynkin. Nuori nainen vaikutti mukavalta, ja miehen oli vaikeaa keksiä syitä olla palkkaamatta naista, joka vaikutti mukavalta.
"Mukava kuulla", hän kommentoi hyväntuulisena ja seisahtui tarhan 35 portille. Neljäs tarhalainen oli varmaankin ratsastettavana, mutta miehen kolme esteratsua kohottivät päitään tulijat nähdessään. Papurikko, hassulla jokerinaamalla varustettu Pan laski päänsä takaisin heinäkatoksessa olevaan häkkiin, tummanpunarautiaan tobiano Moko silmäili ihmisiä epäluuloisesti kuin vaistoten sisäänmenon olevan edessä ja tummanrautias Spook, joka ilmeisesti itketti Maybeä säännöllisesti, asteli uteliaana portille. Spookia oli kuulemma melkein mahdoton pitää tarhassa, jos kookas ruuna päätti lähteä samalla portinavauksella.
"Haetko Mokon? Se on se tobiano. Se ei aina haluaisi lähteä sisälle, ja Spook, tämä raudikko", Jamie esitteli rapsuttaen tuttavallisen hevosen päätä valkoisen, tukevan muoviaidan lomasta, "taas karkailee herkästi."

Celia katseli tarhassa käyskenteleviä hevosia ihastellen ja painoi tarkasti mieleensä niiden esittelyt. Tobiano ei antanut kiinni ja raudikko antoi kiinni vaikkei kukaan sitä pyytänytkään. No, se oli helposti arvattavissakin Spookin lipuessa heti portille vastaan ja Mokon mulkoillessa heitä epäluuloisena kauempaa.
"Mahtavaa. Entä mikäs tuon kolmannen bravuuri on?" nuori nainen uteli nyökäten hassun värisen papurikon suuntaan ennen kuin pujahti sisälle tarhaan selvittämään kuinka hankalana tobiano tänään olisi hänelle.
Katsellessaan Celian perään Kayla naurahti hiljaa. Jo Mokon ilmeestä näki, ettei se aikonut jäädä odottamaan kiinni jäämistä. Tästä tulisi hauskaa.
"Toivottavasti sujuu paremmin kuin Pacon kanssa pari kuukautta sitten. Paitsi jos haluat nähdä kuinka hevosta irtohypytetään ympäri tallipihaa", Kayla sanoi Jamielle kun oletti, ettei Celia kuulisi.

Jamie väläytti Celialle kurittoman, hilpeän hymyn.
"Pan vain vaatii reilua käsittelyä. Se on melko sähäkkä", mies vastasi ja katseli ylhäisesti omissa oloissaan pysyvää kimoa. Spook jätti aidan ulkopuolella olevat ihmiset ja lähti varjostamaan Celiaa kai herkkujen toivossa.
"Niinkö?" mies kohotti kulmaansa kysyvästi Kaylalle. Hän ei voisi syyttää Harperia Spookin karkuuttamisesta, sillä hänen kokeneemmatkin hoitajansa tekivät sitä säännöllisesti. Olisi kuitenkin huolestuttavaa, ellei hoitajan voisi luottaa pitävän hevosia tallessa kisapaikoilla.

Celia aavisti Spookin seuraavan hänen kannoillaan, muttei kiinnittänyt siihen huomiota. Melkein aina joku harrasti samanlaista hännystelyä ja kantapäille tallomista kun tarhakaveria haettiin. Moko sen sijaan lähti päättäväisesti toiseen suuntaan. Celia pysähtyi raudikon seuralaisensa kanssa ja pyrki hiljalleen epäsuorasti lähestymään Mokoa rupatellen totuttuun tapaansa hevoselle niitä näitä. Jos se oli oppinut pakenemaan ihmistä haettaessa, olisi aika pitkä prosessi opettaa se pois oppimastaan. Jos Celia vain jotenkin saisi hevosen tällä kertaa kiinni, hän olisi tyytyväinen.
"Joo. En muista kerroinko, mutta Paco karkasi kerran häneltä varusteet päällä ryntäilemään ympäri esterataa", Kayla hymähti tarkkaillen yhä Celiaa, joka oli jo päässyt järkevän välimatkan päähän Mokosta. "Paco, jota pystyy lapsikin taluttamaan. Tosin taisi se olla aika kamalalla tuulella silloin, mutta silti. Outo juttu."

Outo juttu, kieltämättä. Jamie katsahti luupäistä tobianoa metsästävää nuorta naista mietteliäänä. Kai virheitä sattui kaikille. Hän ei tietenkään toivonut niitä sattuvan omien hevostensa kanssa, mutta ei kai Harperia voisi torjua yhden karkuuttamisen tähden?
"Oletko tutustunut häneen paremminkin?" mies kysyi hiljaa.

Kayla yritti miettiä, tiesikö hän Celiasta ylipäätään mitään. Oudon ystävällinen blondi puhui paljon, mutta harvoin omista asioistaan. Tuo oli kai niitä ihmisiä, jotka jaksoivat muita miellyttääkseen jutella säästä ja työasioista tai mistä juttukaveri halusikaan jutella, mutta kun häneltä kysyi kuulumisia, oli vastaus lyhyt ja positiivinen. Tosin Kayla ei olisi ehkä jaksanut hevosenhoitajaa, joka vain puhui omista asioistaan.
"En nyt varsinaisesti tutustunut. Ihan kiva tyttöhän se on, mutten ole hänen asioitaan onnistunut utelemaan", Kayla totesi ja äännähti yllättyneenä Celian saadessa napattua Mokon kiinni. Siihen johtanut hevosen harha-askel jäi häneltä näkemättä, mutta kai oli pääasia, ettei tässä tarvinnut koko päivää nököttää. "Paitsi että hän on Pauluksen sisko", Kayla naurahti, kun Celia hätisteli ilmeisesti herkkuja vaativan Spookin pois iholtaan ja lähti taluttamaan Mokoa portille.
Niiden kahden sisarussuhdetta Kayla ei ollut meinannut millään uskoa, mutta onneksi Celia oli suhtautunut asiaan huumorilla.

Jamie naurahti kauhistuneena. Kinnairdin sisko? Aijai. Toivottavasti tähän saakka hurmaavalta vaikuttanut Harper ei jakanut veljensä psykopaatin geenejä.
"Vai niin", hän kommentoi seuraten tyytyväisenä, miten varmasti Harper käsitteli hevosia. Moko oli terrorisoinut Paisleytä, ja naista oli hermostuttanut lopulta kulkea hevosten keskellä: Spook karkaisi varmasti, Moko käyttäytyisi huonosti ja Pan tuntui edellisestä hoitajasta arvaamattomalta ja uhkaavalta.
"Tuo se vain karsinaan", mies kehoitti toivoen, että Spook pysyisi tarhassa, ja lähti Kaylaa mukaansa houkutellen takaisin kohti tallia. Moko oli yksi aasi tallissa, kuin ori pelkäisi tulevansa teljetyksi sisälle loppuiäkseen, ja orin varustaminen karsinassa koetteli hermoja sen sählätessä ja hyöriessä, mutta eikö sekin olisi reilu testi hoitajalle? Olisi hyvä nähdä, miten hevosia käsitteli niiden ollessa hankalia.

Kayla hymyili yhä huvittuneena Celian kamppaillessa hevosten kanssa tarhan portilla ja lähti Jamien mukana kohti tallia. Häntä ei suuremmin huvittanut edes katsoa ketkä kaikki portista rymyäisivät pihalle ja millä tyylillä. Kyllä hän kuulisi, jos jotain kamalaa tapahtuisi.
Celia oli kiitollinen siitä, ettei ainakaan Kayla katsonut. Hän oli saanut portin auki, mutta rautias teki kaikkensa kiilautuakseen jarrunsa hukanneen Mokon ja portinpielen väliin. Varsinainen apinalauma. Celia vaati tobianon pysähdyksiin ja hätisti jälleen Spookia kauemmas. Pienimuotoisen sirkuksen ja varpaiden talloontumisen jälkeen hän sai ujutettua itsensä sekä Mokon ulos portista ja suljettua pakotien innokkaan Spookin nenän edestä.
Nuori nainen huokasi helpottuneena, kiepautti Mokon oikeaan menosuuntaan ja lähti Jamien ja Kaylan vanavedessä kohti tallia. Ei kai hevosen tarhasta hakeminen voinut olla päivän vaikein homma.

Mokon tulon kuuli hyvin. Sisätiloja vierastavalla hevosella oli taipumus rykäistä oviaukosta ja sitten säheltää levottomana. Jamie avasi valkopuisen, mustilla metallikaltereilla varustetun karsinan liukuoven tobianoa ja taluttajaa varten.
"Voisit sitten varustaa sen", mies kehoitti ja nyökkäsi kohti karsinan oveen ripustettuja varusteita. Harper voisi kertoa samalla lisää itsestään.
"Miksi haluat hevosenhoitajakseni?" hän kysyi kiinnostuneena. Harper oli jo hevostöissä, ja alueen ylellisimmällä, arvostetuimmalla yksityistallilla. Kisoistakaan ei ollut pulaa, vaikkei tallilla tietenkään korkeimman tason kisoja järjestetty. Mikä sai siis naisen hakemaan uutta työtä?

Celia asteli levoton poukkoileva hevonen narun päässä tallin ovesta sisään, ja Mokon rymistely sai jonkun teinitytönkin väistämään takavasemmalle.
"No mikä se sinua risoo?" Celia tivasi hevoselta kurvaillessaan sen kanssa karsinaan.
Hän käänsi koheltavan Mokon käytävälle päin ja pohti hetken, oliko ori tarpeeksi tolkuissaan jotta se olisi turvallista sitoa kiinni. Celia vilkaisi Jamieta vain nopeasti keskittyessään hevoseen.
"Pidän vaihtelevasta työstä ja kilpailuissa toimimisesta. Motivaatio pysyy yllä paremmin kun ei jämähdä paikoilleen", hän aloitti ja virnisti. Siitäkin huolimatta, että hän oli aiemmin työskennellyt kusipäälle ja että hän oli kova stressaamaan, seinät kaatuivat nopeasti päälle jos maisema ei vaihtunut kuukauden aikana kertaakaan. "Viihdyn kyllä Rosings Parkissakin, mutta on jotenkin mielekkäämpää vastata yhden ihmisen hevosista kuin monen tuntemattoman tyypin hevosista."
Celia päätti sitoa Mokon löyhästi vetosolmulla karsinaan ja ryhtyi tottuneesti harjaamaan ja siistimään sitä ennen varusteiden pukemista, vaikka orin hätäily lähinnä säälitti häntä.
"Kliseisesti sanottuna etsin 'uusia haasteita'", hän naurahti.
Toivottavasti hän ei ollut kuulostanut ylimieliseltä hevosenomistajia kohtaan Kaylankin seistessä vieressä.
Moko jatkoi seilaamistaan ja oli muutamaan otteeseen jyrätä Celian jalkoihinsa, mutta lopulta ori oli siinä kunnossa, että sille saattoi alkaa laittaa varusteita päälle.

Jamie nojasi rennosti karsinan ovenpieleen ja katseli hoitajan varmaotteiselta näyttävää työskentelyä hevosen kanssa. Nainen tuskin kävisi pieksemään hevosta työhaastattelussa, mutta Jamie halusi luottaa itsetuntemukseensa joka sanoi, ettei Harper ollut ihmistyyppiä, joka purkaisi turhaumuksensa väkivaltana eläimiä kohtaan.
"Ymmärrän. Mitä sanoisit vahvuuksisi ja mitä heikkouksisi?"

Celia otti satulan käsivarrelleen ja heilautti sen hivenen itseään korkeamman hevosen selkään ennen kuin ori ehti syödä sitä. Vai vahvuuksia ja heikkouksia. Celia esti itseään huokaamasta. Ei sillä, ettei olisi kiinnostunut vastailemaan, vaan sillä, että hän tunsi olonsa typeräksi jauhaessaan itsestään ja katui varmasti työhaastattelussa puhumiaan asioita jälkikäteen, ihan sama mitä hän sanoisi.
"Olen hyvä organisoimaan asioita enkä käytä energiaani siihen, että olisin huonolla tuulella", hän vastasi ja suojeli käteensä ottamiaan suojia Mokolta kumartuessaan asettelemaan niitä paikoilleen. "Ja öö... En ole yhtä hyvä kriisin ja kaaoksen keskellä, siksi pyrin välttämään niiden syntymistä etukäteen. Kaaos ei mielestäni ole tavalliset kilpailut vaan se, että tyyliin varusteet ovat hukassa, karsinat kumossa ja hevoset karkuteillä. Sellaisesta en pidä", hän totesi. Niinkin oli käynyt, vaan ei onneksi liian usein.
Olipa tyhmiä vastauksia, mutta ainakin hän puhui totta. Ehkä ainakaan ratsastamisesta ei kannattaisi leuhkia etukäteen mitään ettei tulisi pettymyksiä. Celia huomautti taas Mokoa olemaan tallaamatta hänen päälleen pyöriessään ja ryhtyi virittelemään orille suitsia ja martingaalia.
"Onpa tämä höseltäjä nätin värinen nyt kun ehtii tarkemmin katsoa", Celia ihasteli kurkotellessaan suitsien niskahihnaa Mokon korvien yli. Ori kai koki pääsevänsä kohta pois karsinasta sähläämisen taas lisääntyessä, mutta Celia yritti viimeistellä hevosen kuin ei olisi välittänyt temppuilusta.

Harperin vastaukset eivät kuulostaneet lainkaan typeriltä keskittyneesti nyökkäilevän Jamien mielestä. Mies ei toki tiennyt, oliko naisen mainitsema heikkous hienovarainen tapa sanoa, ettei hoitaja kestäisi lainkaan painetta tai suunnitelmista joustamista - mutta kai sen näkisi sitten?
"Onhan se", mies naurahti. Nätti kuin lehmä.
"Voisit sitten laittaa itsesi ratsastuskuntoon, niin voimme mennä maneesiin." Ehkä oli julmaa antaa hakijalle hankalin hevonen ratsastettavaksi ja vielä vähiten edullisissa olosuhteissa, mutta edellinen työntekijä ei ollut toiminut ratsastajana ja koko työ oli käynyt vaikeaksi Paisleyn arkuuden seurauksena. Eikö ollut siis parempi katsoa kerralla, saisiko Harperia peloteltua tai heiteltyä satulasta joka toisella sivuaskeleella?

Kayla oli vetäytynyt tarkoituksella vaivihkaa pari askelta sivummalle, jottei olisi vahingossa vaikuttanut haastatteluun, ja lähti hiljalleen lipumaan kohti maneesin ovea. Kenties oli väärin tuomita yhdestä epäonnistumisesta, mutta siltikään Kayla ei ollut kaikista vakuuttunein Celian kyvyistä, varsinkaan paineen alla toimimisesta. Jamiehan tässä oli hoitajaa etsimässä, ei hän, mutta ei Kayla toivonut miehelle vaativaan työhön mitään Paisleyn kopiota sähläämään.
"Joo, tietysti", Celia havahtui ja kiskoi kypärän päähänsä ja muutamaan kertaan Pacon järsimät ratsastushanskat käsiinsä. Hän päätti jättää ohuen takkinsa karsinalle, jottei se olisi ainakaan tiellä ja ratsastaa pitkähihaisessa mustassa paidassaan.
Nuori nainen otti karsinan seinää paukuttavan tobianon ohjista kiinni ja talutti sen melko vauhdikkaasti käytävälle ja käytävää pitkin maneesiin, jonka oven Kayla oli juuri ehtinyt avata.
Celia talutti hevosta hetken aikaa kunnes ryhtyi tarkistelemaan satulavyötä ja jalustimia selkään päästäkseen. Moko kieltämättä onnistui syömään Celian itseluottamusta poukkoilullaan, mutta sitä hän ei ollut aikeissa näyttää. Ainakin selkään päästessä hän tiesi pysyvänsä siellä aika hyvin, vaikka hevonen intoutuisi akrobaatiksi, eikö se ollut positiivista? Jos hän edes pääsisi selkään.

"Voisit sitten näyttää, miten ratsastat kaikki askellajit läpikäyvän, tehokkaan treenin", Jamie pyysi seuraten naisia ja hevosta maneesiin. Hän kosketti Kaylan selkää ja nyökkäsi kohti alakatsomoa, mistä Harperin ratsastusta voisi seurata ja samalla antaa naiselle tilaa toimia. Itsenäisestihän hoitaja ratsastaisi joka tapuksessa - ellei intoutuisi käymään valmennuksissa, mikä oli toivottavaa. Moko ei ollut helppo hevonen motivoida työskentelemään, orin pöllöilyt vaativat ratsastajalta huumorintajua ja sen pukit tasapainoa: hevonen osoittaisi hyvin, miten ratsastaja pärjäisi, kun ratsastettavalla olisi huonompi päivä. Kovasuinen ja kovapäinen Moko oli tietenkin harvinaisuus miehen hevosissa, jotka olivat herkkiä, kuumaverisiä ja reaktiivisia. Ehkä hänen olisi pistettävä Harper ratsastamaan sellaistakin, mikäli mieli naisen palkata.
"Ratsastitko Pacon?" mies kysyi Kaylalta asettuen rennosti sileäpuiselle penkille.

Kayla seurasi Jamieta katsomoon ja Celia nyökkäsi aavistuksen jännittyneenä. Hän ei mielellään esitellyt ratsastustaan muiden arvioivien katseiden alla, mutta pakko mikä pakko. Hän huokasi ja pyysi ympärillään hyörivää hevosta peruuttamaan useamman askeleen saadakseen sen hetkeksi kuulolle. Hän joutui ojentamaan oria vielä kerran, jotta se malttoi seistä hetken aloillaan ja nousi sitten yhdellä ketterällä liikkeellä selkään ja pujotti toisenkin jalustimen jalkaansa. Huh. Nainen rentoutti kätensä, vaikka jokin vaisto käski puristaa ohjia, jottei ympäriinsä tepasteleva hevonen ampaisisi matkoihinsa.
Celia haki hyvän istunnan, seisotti Mokoa muutaman sekunnin ja pyysi sen sitten reippaasti käyntiin. Hänestä ori ei tuntunut siltä, että se olisi ollut varsinaisesti kuulolla, mutta sen näkisi kohta.
"Talutin ja juoksutin vain. Se kuulemma ontui eilen illalla vähän aikaa treenin jälkeen, mutta ei se tänään sitä muistanut tehdä", Kayla vastasi Jamielle ja kohautti olkiaan.

Jamie laski kätensä penkin selkänojalle Kaylan selän taakse ja katsahti naista välillä silmäkulmastaan. Hänen täytyi muistuttaa itseään siitä, että tarkoitus oli arvioida Harperin ratsastusta. Hänen oli luovuttava Paisleystä sen takia, ettei nainen voinut olla vastuussa hänen kilpahevostensa liikuttamisesta - tämä oli siis se osa haastattelua, joka todella merkitsi. Hän tarvitsi jonkun, joka pärjäsi hevosille sekä sileällä että maastossa, pysyi selässä ja osasi pitää yllä hevosten taitotasoa. Ei hänen esteratsujensa tarvinnut oppia passagea, mutta ratsastajan piti saada ne liikkumaan oikein ja kyetä suunnittelemaan sekä toteuttamaan tarkoituksenmukaisia, tehokkaita treenejä.
"Niinkö? Parempi kai näin päin. Onko teillä milloin seuraavat kisat?" mies kysyi Kaylalta.

"Joo. Ei sillä ainakaan jalka voi olla katki kun se rynnisti kuin mikäkin sarvikuono tänään", Kayla naurahti kuivasti. "En ole ihan varma vielä, mutta lokakuun alussa Birminghamissa viimeistään", hän vastasi.
Celia pyrki ratsastamaan Mokoa reippaasti eteenpäin, vaikka antoikin sen vielä kävellä rennosti. Tai niin rennosti kuin hevonen halusi. Se oli jo pariin otteeseen esittänyt vaihtoehtoisia koreografioita muun muassa hyppäämällä kulmasta keskelle kenttää, joten Celia alkoi jo päästä jyvälle hevosen motivaatiotasosta. Nuori nainen pyrki keksimään orille muuta tekemistä ympyröiden, kiemuroiden ja suunnanvaihtojen muodossa ja ratsastamaan sen kunnolla kulmiin. Hän ei varsinaisesti nauttinut kovasuisista pölkkypäähevosista, mutta ehkä hänet oli juuri siksi laitettu Mokon selkään. Saatuaan käynnin reippaaksi Celia ryhtyi herättelemään jarruja, jotka eivät näyttäneet toimivan kovin herkästi. Asiaa vain hankaloitti orin protestointi tepastelun ja sivuloikkien muodossa, mutta Celia ainakin näennäisesti säilytti kärsivällisyytensä.
Kaylan silmään pisti ratsastajan taipumus yrittää mukautua hevosen yllättäviin liikkeisiin kallistamalla istuntaansa hieman taaksepäin sen sijaan että hallitsisi itsensä kunnolla, mutta oli touhussa jotain potentiaalia.
"Vakuuttaisiko, jos se nyt tipahtaisi selästä?" Kayla kysyi hiljaa huvittunut pilke silmäkulmassaan. Miksi hän tänään sai näin paljon viihdykettä toisen mahdollisista epäonnistumisista?

"Hienoa", Jamie virnisti ja hieraisi Kaylan selkää, "paras voittakoon!" Hän toivoi naiselle menestystä, sillä koki Kaylan kaipaavan enemmän motivaatiota kilpailla. Mikäli nainen päättäisi, ettei välittänyt siitä enää, Jamien olisi vain hyväksyttävä, ettei se olisi enää yhteinen mielenkiinnonkohde - mutta niin kauan kuin Kayla edelleen haikaili kisakentille, hän voisi toimia kannustusjoukkoina. Hänestä ei Pacolle paljoa vastusta olisikaan, kun Birminghamin ratsuina toimisivat Moko ja Spook, luupää ja puupää.
"Moko ei ole helppo hevonen ratsastaa", hän nauroi naisen verenhimolle. Luoja tiesi, että hän toivoi tobianon tulevan myydyksi tai edes siirretyksi täysipainoiseen siitostoimintaan: minne tahansa paitsi hänen ratsastettavakseen. Mies luotti siihen, että Harperin ratsastuksen voisi hioa valmennuksilla. Ehkä hän oli jälleen sokaistunut nuoren naisen mukavuudesta, mutta hän ei keksinyt valitettavaa. Harper vaikutti motivoituneelta, työhönsä sopivalta ja pärjäsi hankalan hevosen kanssa.
"Mitä arvelet?" Jamie nyökkäsi nuorta naista kohti. Kayla selvästi katsoi hakijaa erilaisesta perspektiivistä.

Kayla hymyili hyväntuulisesti. Kilpaileminen tuntui pitkästä aikaa ihan hyvältä idealta, kunhan hänen hevosensa ei nyt ottaisi tavakseen ontua useammin.
"Kyllähän tuo tsemppaa nyt kun haluaa ihanan James Ellisin hevosenhoitajaksi", Kayla naurahti hiljaa, tökkäsi Jamieta kyynärpäällään ja yritti sitten vakavoitua.
Hän seurasi Celian ratsastusta ja kuinka tämä vaati pysähtymisiä ja peruutuksia käynnin ohessa. Ratsastystyyli näytti varsin pehmeältä, mutta ei tyttö kai liian lepsu ollut Mokon pelleilylle.
Pukittelu ja ohjan kiskominen ratsastajan käsistä raviin siirryttäessä ei myöskään aiheuttanut tasapainon täydellistä katoamista, vaikka paljon korjattavaakin ratsastamisessa olisi ollut.
"Ihan hyvinhän hänellä menee. Vähän hiomista perusasioihin niin ratsastus paranee varmaan paljon. Ja jos hän on jo opetellut taluttamaan hevosta niin sekin on positiivista", Kayla hymähti. "Mitä sinä arvelet?"

Kaylan kommentti ja kyynärpääpukkaus saivat Jamien nauramaan, ja mies katseli Harperia pohtiessaan naisen analyysia hoitajakokelaan ratsastuksesta.
"Arvostelukykyni ei ole paras palkkausprosessissa, mutta minun silmääni hän näyttää tarpeeksi pätevältä. Jos hän on valmis käymään valmennuksissa ja kehittämään itseään, luulisi hänen pärjäävän. Pitäisi ehkä testata vielä osaavalla, herkällä hevosella", mies pohti. Ja maastossa, sillä torstain ja sunnuntain maastot osuivat hoitajalle, ja hoitajan oli pärjättävä hevosille.
"Lisäksi on positiivista, että hän on tältä tallilta." Ulkopuolisiin hevosenhoitajiin ei voinut koskaan täysin luottaa alussa, sillä heidän toimintatavoistaan ei ollut mitään takeita. Rosings Parkissa kuukausia työskennellyt Harper olisi varma valinta sillä saralla.

Pukitteluista selvittyään Celia jatkoi keventäen orin ravin tahtiin. Hän pyrki ratsastamaan ohjalle painavan hevosen ravia eteenpäin ja rennommaksi ennen kuin alkoi taas vaatia järkeviä teitä ja vastauksia apuihinsa. Hän pyrki välttämään vastaan kiskomista, sillä oletti sen vain pahentavan tilannetta. Kaarevilla teillä, tempon- ja askellajin vaihteluilla hän yritti herkistää Mokoa avuille ja saada sitä kantamaan itse itsensä.
Kayla nyökkäili Jamielle, muttei voinut olla puuttumatta arvostelukykykommenttiin. Kai kivat nätit tytöt saivat vähän epäonnistua, kunhan olivat mukavia.
"Mikä arvostelukyvyssäsi sitten mättää?" hän uteli ja onnistui olla vetämättä mustasukkaista sävyä kysymykseensä.

Jamie kohautti olkiaan katsellessaan Harperia.
"En pidä muiden kritisoimisesta. Keskityn mieluummin ihmisen hyviin puoliin enkä välttämättä näe huonoja. Kammoan puhuttelujen pitämistä", mies värähti. Hän halusi päteviä työntekijöitä, joita ei tarvinnut nuhdella ja läksyttää.

Kayla naurahti ja vei toisen kätensä miehen polvelle.
"Ymmärrän. En osaa kuvitella sinua pitämässä puhuttelua."
Celia sai jälleen korjata epämääräistä pohkeenväistöä tarjoavaa ja niskojaan nakkelevaa oria takaisin ruotuun ja patisti sitä eteenpäin saaden pukituksia vastineeksi. Mukava eläin.
"Saat minun puolestani ottaa hoitajaksi vaikka jonkun tekokynsipissiksen joka ei ole koskaan hevoseen koskenutkaan jos haluat, mutta on Celia varmasti sellaista parempi vaihtoehto", Kayla totesi hymyillen viattomasti katsellessaan Celian ja Mokon volttitaistelua, joka sujui jo paremmin kuin aluksi. "Aiotko vielä haastatella muita?"

"Toivon, ettei tarvitsisi", mies väläytti poikamaisen hymyn ja puristi polvelleen laskeutunutta kättä. Hän ei nauttinut myöskään haastatteluprosessista, ei muiden arvioinnin eikä sen vaatiman ajan tähden.
"Täytyy katsoa, miten tämä tästä lähtee, mutta tähän mennessä näyttää hyvältä." Moko ei ollut helppo ratsu, mutta Harperin tapa ratsastaa sitä oli Jamielle tyydyttävä. Kun hevonen oli jäähdytelty treenin päätteeksi, mies viittasi hoitajakokelasta viemään sen varusteista purettavaksi.
"Miltäs se tuntui?" hän kysyi Celialta rapsuttaen hevosen otsapyörrettä sen seisoessa yhdessä pesutilan paikoista.
"Ja onko sinulla jotain, mitä haluaisit kysyä minulta tulevaan työhön liittyen?"

Celia kävi läpi kaikki askellajit samalla tyylillä, kamppaillen ratsunsa villien ideoiden kanssa, jonka jälkeen jäähdytteli hevosen vielä vapaammassa ravissa ja lopuksi käynnissä. Osan loppukävelyistä hän näki parhaaksi taluttaa hevosta, jottei sitä tarvinnut koko ajan häiritä selästä käsin.
Hän talutti Mokon lopuksi ohjeiden mukaisesti talliin, jotta saisi hoidettua sen pois ratsastusvarusteista.
"Sillä tuntuu olevan ainakin mielikuvitusta", Celia virnuili ja huokasi mahdollisimman huomaamattomasti ottaessaan orilta varusteita pois. Hän oli vielä hengissä eikä Kaylakaan näköjään aikonut lytätä häntä kokonaan.
"Ei sillä, että se välttämättä huono juttu olisi", hän täsmensi jottei vaikuttaisi säikkyneen Mokoa.
Celia yritti saada päähänsä jotain, mitä halusi tietää, mutta ajatukset olivat auttamatta solmussa. Olisi kai aina pitänyt kysyä heti, kun jokin mietitytti.
"Millaiset hoitajien työaikataulut ovat?" nuori nainen kysyi.

Mielikuvitusta Mokolla tosiaan oli.
"Toivottavasti joustavat", Jamie vastasi kysymykseen aikataulusta ja irvisti pahoittelevasti, "ne riippuvat kisojen aikataulusta ja toki siitä, onko hoitaja lähdössä kisoihin vai vastaamassa kotihevosista. Kilpailen luultavasti noin kolme viikonloppua kuusta, jolloin työt painottuvat viikonloppuihin. Yritän myös tarjota tiedon aikataulusta mahdollisimman aikaisin." Hoitajilla valitettavasti harvoin oli säännöllistä viikkoaikataulua eikä välttämättä vapaapäiviäkään kiireisimpinä kausina. Jamie toki yritti korvata sitä tarjoamalla vapaata aina kuin mahdollista.
"Varsinainen työaika siis sisältää hevosten hoitoon tai liikutukseen menevän ajan."

"Se kuulostaa hyvältä. Minua ei ainakaan haittaa olla töissä", Celia naurahti tulkitessaan miehen olevan pahoillaan epämääräisistä työajoista, jotka tietenkin olivat tavallisia tällä alalla.
Celialla ei ollut elämässään mitään, mikä olisi pakottanut tekemään töitä vain arkisin kahdeksasta neljään, ja hän oli jopa harkinnut lähtevänsä maasta välittömästi jos saisi työtarjouksen jostain muualta. Veljensä löytämisen jälkeen hinku lähteä Englannista oli hieman laantunut, ja ehkä uusi työpaikka ja uudenlaiset työtehtävät saisivat hänet muutostarpeensa tyydytettyä. Sitä paitsi Jamie vaikutti paljon mukavammalta kuin hänen aikaisempi työnantajansa. Celia vilkaisi taas Kaylaa kuin peläten tuon lukevan ja tulkitsevan väärin hänen ajatuksiaan. Toivottavasti mies valitsisi hänet, vaikka saisihan tuo varmaan palkattua jonkun rautaisen ammattilaisenkin, joka laittoi hevoset vaikka tanssiman salsaa niin halutessaan.
"Meneekö Moko takaisin ulos vai mikä oli suunnitelma?" Celia kysyi siistiessään Mokon jalkoja ja vatsaa maneesin hiekasta. Miten ori olikin saanut hiekkaa lennätettyä kaikkialle.

Jamie naurahti. Hyvä vastaus. Tällä alalla tosiaan sai olla töissä.
"Sen voi viedä takaisin ulos", mies vastasi ja tarjoutui seuraamaan hakijansa mukana.
"Mitä muuta haluaisit tietää? Olenko kertonut työtehtävistä tai hevosista?" Jamie kysyi sukaisten levottomana hiuksiaan. Hän inhosi haastatteluprosessia muun muassa siksi, ettei ollut koskaan aivan varma, mistä oli jo itse kertonut.

Celia irrotti hoidetun hevosen pesukarsinasta, napsautti riimunmarun paikoilleen ja lähti taluttamaan oria ulos tallista.
"Olet tainnut kertoa vain työn sisältävän hevosten liikutusta, hoitamista ja kisoissa työskentelyä. Ja että Moko juoksee tarhassa karkuun ja Spook juoksee sieltä ulos omia aikojaan ja se kolmas.. Pan? ... on sähäkkä", Celia muisteli huvittuneena ja paransi otettaan riimunnarusta Mokon rimpuillessa tallin ovesta ulos vaudilla.
"Toivottavasti en muistanut niitäkin ihan väärin. Mutta joo, kuulen toki mielelläni lisääkin työstä", hän sanoi vauhdikasta hevosta toppuutellen ja suuntasi kohti tarhaa, josta ori oli haettukin.

Moko sai suosiolla rykäistä oviaukosta ensin, ja Jamie seurasi perästä, ennen kuin siirtyi pitkällä askeleella kävelemään Celian vierelle.
"No, sitähän se työ taitaa olla", hän nauroi itselleen, "kotihoitaja huolehtii kotiin jäävistä hevosista ja niiden liikutuksesta ohjeiden mukaan. Kisahoitaja puolestaan kuljettaa kisahevoset kisapaikalle ja sieltä kotiin sekä huolehtii niiden hoidosta kisojen ajan." Mies avasi tarhan portin tobianolle.
"Aktiivisia kilpahevosia on tällä hetkellä kesäkaudella seitsemän ja talvikaudella kahdeksan. Suuren osan omistaa Kingsdown Sport Horses, ja heiltä tulee usein lyhyemmän aikaa pysyviä hevosia ratsutukseen ja myyntiin. Kolme kilpailevat viidessä tähdessä - yllättäen Moko ei ole yksi niistä - ja muut keräävät kokemusta isojen kisojen pienemmissä luokissa. Kaikkien hevosten pitäisi olla käsiteltävissä kohtuullisen vaivattomasti… Onko jotain mitä haluaisit tietää?"

Kayla antoi Jamien, Celian ja Mokon suunnata ulos keskenään ja huikkasi noiden perään käyvänsä varustehuoneessa. Hän voisi vihdoin perata kaoottisen harjapakin sekä heittää rikkinäiset ja toivottoman sotkuiset tavarat roskikseen nyt, kun kerrankin pyöri tallilla ilman varsinaista tekemistä. Ja antaisipa kaksikolle mahdollisuuden jutella rauhassa.
Celia yritti kuunnella ja sisäistää Jamien puhetta häiriintymättä Mokon kiirehtimisestä. Hän kiitti toista portin avaamisesta, talutti orin tarhaan ja päästi sen vapaaksi.
"Aivan", hän vastasi kertomukseen tyypillinen kiinnostunut sävy äänessään pujahtaessaan Mokon riimunnarun kanssa takaisin tarhan ulkopuolelle.
"Minkä tason ratsastusta vaadit hoitajilta ja mitä kaikkea hevosten liikutus kotona sisältää?"

"Kotona liikutus sisältää hevosten verryttelyä silloin, kun olen täällä, mikä on kisaviikoilla maanantaista keskiviikkoon - silloin tosin pyrin tarjoamaan hoitajille vapaata aina kuin voin. Torstaisin ja sunnuntaisin hevoset maastoilevat, ja perjantaisin ja lauantaisin kotihoitaja vastaa poissaollessani treenauksesta. Se on sileätyöskentelyä joko valmennuksessa tai itsenäisesti. Raskaus riippuu hevosesta ja sen ohjelmasta. Minulla on talvikaudella useammat kisat, joissa kilpailevat hevoset jäävät kisamaahan seuraavia kisoja varten. Silloin kisahoitaja huolehtii niiden treenauksesta siellä", mies sulki portin Celian tullessa takaisin aidan ulkopuolelle ja lähti takaisin tallia kohti.
"Tarvitsen jonkun, joka pystyy huolehtimaan hevosteni liikutuksesta itsenäisesti - eli pystyy suunnittelemaan ja toteuttamaan tehokkaita, tarkoituksenmukaisia liikutuksia yhdessä sovittujen tavoitteiden ja ohjeiden pohjalta. Jonkun, joka ratsastaa turvallisesti maalaisjärjellä ja pärjää hevosille sekä kotona että maastossa. Ratsastajan tason pitää olla sellainen, että hän ymmärtää ja tunnistaa, milloin hevonen liikkuu ja työskentelee oikein sekä milloin hevonen on rento, ja osaa tavoitella sitä; toivottavaa on, että ratsastaja on halukas osallistumaan valmennuksiin, mikäli työskentelyssä on kehitettävää. Hevosten taitotasoa olisi pidettävä yllä - ne ovat Helpon A:n ja Vaativan B:n tienoilla - ja ihanteellisesti tarjottava niille myös älyllistä haastetta aina silloin tällöin. Vastaako se lainkaan kysymykseesi?" Jamie hymyili puolittain ja hieraisi niskaansa pohtien, oliko hänen monologinsa ymmärrettävä. Ehkä hänen pitäisi värvätä Kayla tulkkaamaan asia puolestaan.

Celia kuunteli pitkää selostusta parhaan kykynsä mukaan, muttei ollut aivan varma ymmärsikö kaiken oikein tai muistiko läheskään kaikkea enää vartin kuluttua. Kenties hänen nykyinen ratsastustasonsa oli ihan kohtuullinen, mutta missään nimessä nuori nainen ei olisi väittänyt, ettei valmentautumiselle olisi tarvetta. Eikös kaikilla ollut aina kehitettävää?
"Joo, vastaa. Kiitos", Celia totesi astellessaan Jamien vierellä kohti tallia. "Kuulostaa tosi kiinnostavalta työltä."
Ei pelkkää hevosten kanssa köpöttelyä maastossa ja hevosenomistajien oikkujen vuoksi juoksemista. Viimeksi eilen se ärsyttävä pintaliitäjä Leclair oli laittanut hänet metsästämään hevosensa kadonnutta punaista pinteliä (koska mikään muu väriset eivät käyneet), jonka olikin itse jättänyt autonsa takapenkille.

"Mukava kuulla", Jamie naurahti avatessaan naiselle tallin länsioven ja pohtien, minne oli hylännyt Kaylan.
"Jos haluat, voisimme jatkaa haastattelua huomenna. Voin esitellä hevoset, Ingan ja voimme käydä yhdessä maastossa. Miltä se kuulostaisi?" mies kysyi. He voisivat sopia ajan, joka istui yhteen naisen työvuoron kanssa.

Celia astui tallin ovesta sisään ja katsoi miestä hymyillen, edes yrittämättä piilottaa innostustaan. Olisi hienoa nähdä millainen hoitaja Jamiella jo ennestään oli sekä tutustua hevosiin. Eihän se voinut olla huono merkki, jos sellaista mahdollisuutta tarjottiin?
"Kuulostaa loistavalta", hän vastasi iloisesti. "Sovitaan vaan joku aika."
Kayla oli juuri saanut hävitettyä kasan turhaa tavaraa ja hänen onnistui löytää takaisin Jamien ja Celian luokse. Hän kohotti kulmiaan kuullessaan kaksikon puhuvan jonkin ajan sopimisesta.
"Mitäs suunnittelette?" hän tuppautui takaisin keskusteluun aavistuksen huvittuneena varsin täpinöissään olevasta Celiasta.

"Hyvä. Olisiko vaikka siis kello kahdeksalta aamulla?" Jamie kysyi helpottuneena hakijan innosta. Miten ihastuttavan helppoa olisi, jos hän saisi Harperista korvaajan Paisleylle. Aamun aikainen aloittaminen oli valitettava vaatimus, mutta hänen oli ehdittävä ratsastaa haastattelun lisäksi.
"Jatkohaastattelua huomiselle", mies vastasi Kaylalle huvittunut, poikamainen pilke silmäkulmassaan.

Celialle olisi luultavasti sillä hetkellä sopinut vaikka kolmelta aamuyöstä, joten hän nyökkäili reippaasti. Ei hän nyt tässä vaiheessa alkaisi marista, ettei jaksanut myöhäisempänä työpäivänä herätä aikaisin, kun saattoi vapaapäivinäkin nousta mummojakin aikaisemmin ehtiäkseen tehdä päivän aikana kaiken haluamansa.
"Kello kahdeksalta aamulla käy oikein hyvin", hän vastasi leveästi hymyillen.
Kaylan ei varmaan tarvinnut ymmärtääkään, miksi joku tahtoi toisen hevosenhoitajaksi niin palavasti, mutta hän ei voinut välttää Celian hyväntuulisuuden tarttumista itseensä. Vaikka hän olisi tahtonut säilyttää kriittisyytensä Celian taitoja kohtaan, ei hänellä ollut enää mitään sitä vastaan, että nuori nainen onnistuisikin ja tulisi palkatuksi. Kenties motivaatio korvaisi mahdolliset puutteet osaamisessa.

Maanantai 10. lokakuuta 2016, aamupäivä - Kollega

Rosings Parkissa tunnelmalla oli aina miellyttävän hektinen pulssi. Inga Lundin oma pulssi oli tänään pilvissä. Hän ei suostuisi luottamaan Paisleyn korvanneen tytön pätevyyteen, ennen kuin voisi varmistua siitä itse. Ellis ei valittanut, mutta toisaalta mies oli pitänyt Paisleynkin palkkaamista hyvänä ajatuksena ja katsellut sitä onnetonta, taikinaista vätystä sormien läpi ties kuinka kauan - naiivin ystävällinen mies oli sokea naisten virheille. Celia Harper oli toki ehtinyt olla töissä jo viisi viikkoa, mutta Inga oli tuskin tavannut kollegaansa: hän oli viettänyt puolet syyskuusta Keski-Euroopassa, ja hänen ollessaan tallilla, uusi tyttö oli ollut kisoissa.
Nyt hänen oli valmistauduttava lähtemään jälleen kahden viikon kisareissuun, mutta hevosiaan ratsuttavalle Jamielle oli oltava apuna samaan aikaan. Inga ei voinut sanoa luottavansa Jamien valitseman, hyvin nuoren oloisen tytön ratsastustaitoon - olihan Paisleykin ollut aivan onneton perunasäkki - joten nainen koki paremmaksi huolehtia verryttelystä itse. Hänen pitäisi toki tarkastaa kaikki Harperin pakkaama vielä uudelleen, mutta parempi näin päin.
"Et kai pakkaa pinteleitä noin? Ne on käärittävä uudelleen", Inga kommentoi ruotsalainen aksentti selvänä ja kovana ilmestyttyään ääneti Celian selän taakse varustehuoneessa, Bambin varusteet sylissään, "eikä noita suojia oteta mukaan, vaan ne lampaankarvaiset. Osaatko nyt varmasti seurata yksinkertaista listaa?" Hänellä ei tietenkään ollut vaikeuksia kirjoittamansa listan kanssa - tiesihän hän, mistä varusteesta oli kulloinkin kysymys.

Vaikka Celia parhaansa yrittikin, hän ei ollut enää yhtä innoissaan Ingan tapaamisesta kuin ensimmäisellä kerralla. Kontrollifriikin ja antisosiaalisen oloinen tuittupää näytti tarkoituksella polkevan häntä maton alle ja pompotti mielensä mukaan olematta mihinkään tyytyväinen. Muutaman ensimmäisen kerran naisen piikittely oli vain ahdistanut, mutta nyt se alkoi jo toden teolla ärsyttää.
Celia oli tehnyt työtä käskettyä ja pakannut tavaroita kisareissua varten saamansa listan mukaan, eikä hän yllättynyt enää lainkaan, kun Inga ilmestyi paikalle marmattamaan kummallisella aksentillaan. Hyvä luoja sentään.
Vaaleat hiuksensa poninhännälle sitonut nuori nainen vilkaisi työkaveriaan kysyvän turhautunut katse sinisissä silmissään, mutta patosi kiukkunsa nopeasti asiakaspalvelijamaisen, ymmärtäväisen hymyn taakse. Hän ei ymmärtänyt tuollaista asennetta, muttei halunnut haastaa riitaa.
"Ai, okei", Celia pakotti suustaan ja suuntasi vaihtamaan suojia. Hiton lampaankarva. "Sinä kun olet taitavampi, kuinka tarkasti tahdot pintelit käärittävän? En löytänyt sitä tästä listasta", hän kysyi leväyttäen pintelin auki uutta käärimistä varten ja toivoi, ettei sarkasmi kuultanut vahingossa liikaa läpi.

Naisen siniharmaat silmät siristyivät asteen kuin kyseenalaisten, oliko tytön sävyyn kätketty jotain asiatonta.
"Niin, että ne ovat siistit. Miltä se kuulostaa?" Inga vastasi kohentaen ruunan tummanruskeaa satulaa sylissään.
"Kannattaa myös vähän kiriä tahtia."

Celia huokaisi äänettömästi ja ryhtyi käärimään pinteleitä uudestaan, tällä kertaa huolehtien kankaan varmasti siistiksi ja reunat tasaiseksi. Toinen saisi hänen puolestaan kohta syödä pintelit ja lampaankarvat, ellei kirisi tahtia poistumisessa. Celia halusi pärjätä ja tulla entistä paremmaksi alallaan, ja sen vuoksi hän oli erityisen nihkeä näin epärakentavalle arvostelulle.
"Kiitos palautteesta, yritän parantaa", hän heläytti saaden revittyä outoa hupia hyväntuulisen esittämisestä. Hän ei tosissaan alkaisi kumartelemaan ja mielistelemään Ingaa, jos tuo aikoi olla mäntti.

Inga ei näyttänyt vakuuttuneelta ja empi sekunnin puolivälissä askelta. No, hänen olisi tarkastettava Harperin pakkaus myöhemmin ja varmistettava, että oikeat tarvikkeet todella tulivat mukaan. Suomenruotsalaissyntyinen hevosenhoitaja kiiruhti käytävälle varusteet sylissään, jotta ehtisi lämmitellä Bambin Jamielle, ennen kuin ratsastaja halusi vaihtaa hevosia.
"Haluatko, että syljen sen eväisiin?" punertavapuisen kaapiston takaa astuva Paulus kysyi kulmaansa merkitsevästi kohottaen.

Vihdoin. Celia pyöräytti silmiään Ingan poistuttua paikalta. Pakkaisi itse, kun oli siinä niin loistava. Mutta ei, sen sijaan Inga tahtoi ratsastaa ja viisastella siitä liikenevät väliajat. Hän nosti katseensa pinteleistä kuullessaan Pauluksen äänen ja näytti selvästi helpottuneelta veljensä läsnäolosta.
"Kyllä kiitos", hän vastasi yrittäessään estää käsiään tärisemästä turhautumisen aiheuttaman adrenaliiniryöpyn jäljiltä.
"Voit myös lukita sen vaikka varastoon", Celia lisäsi hiljaa.

"Siitähän se vasta ilahtuisi", Paulus väläytti susimaisen virneen ja vapautti käsivartensa puuskasta.
"Onko se aina samanlainen?"

"Pieni erätauko varastossa tekisi sille ihan hyvää", Celia mutisi tyhjä, epäaito hymy käväisten huulillaan.
Hän viimeisteli ensimmäisen pintelirullan ripeästi ja kävi toisen kimppuun.
"No", Celia aloitti ja henkäisi syvään rauhoittuakseen. "Aika usein."

"Kaduttaako, että lähdit kultapojille hommiin?" mies kohotti kulmaansa ja yritti pitää Jamieen kohdistuvan myrkyn poissa äänestään. Ei ollut henkilökohtainen loukkaus, että Celia halusi yksityiseksi hevosenhoitajaksi.

"Eihän Jamiessa tai töissä mitään vikaa ole", Celia napautti takaisin. "Jos saisi tehdä töitä silloinkin kun neiti hapannaa... siis Inga on paikalla."
Hän ei halunnut alentua lapselliseksi vihanpitäjäksi ja haukkua naista ympäri kyliä.
"Harmittaako sinua, että lähdin?" hän kysyi puolittain hymyillen ja ryhtyi pinteleiden ja suojien setvimisen jälkeen käymään taas Ingan listaa läpi.

Kultapojan puhuttelu Jamieksi huolestutti Paulusta. Jos se mustekala olisi mennyt käpälöimään hänen siskoaan, Effienkin olisi annettava anteeksi ratsastajan höykytys ja muutama hentoinen läimäys.
"Ei", Paulus valehteli, "viihdytkö paremmin hevosenhoitajana kuin tallitöissä?"

Celiaa kysely työn luonteesta ihmetytti ja hän kohautti olkiaan. Nyt hänestä ei tuntunut siltä, että viihtyisi, mutta kokonaistilanne ei riippunut yhdestä idiootista.
"Oletko nyt ihan varma ettei harmita?" hän kysyi virnuillen.

"Ihan varma", Paulus vastasi luoden sisareensa synkeän vilkaisun. Jotakuta toista, noin vain tallitöistä hienompiin hommiin karkaavaa, hän olisi moittinut petturiksi, luopioksi ja sosiaalikiipijäksi, mutta oman sisaren kohdalla se ei tuntunut sopivalta.
"Millaisia suunnitelmia sinulla on illaksi? Jos olet nyt ylipäätään vapaalla joskus."

Selvä sitten. Celia poimi pakattavia tavaroita ympäri varustehuonetta ja yritti epätoivoisesti eläytyä Ingan ajatusmaailmaan siitä, mitä kaikkea pitäisi tajuta huomioida. Eläytymishomma oli mahdoton tehtävä, joten vaihtoehdoiksi jäivät neuroottinen huolellisuus ja arpapeli. Pieleen menisi joka tapauksessa. Upeaa.
"Jos täältä joskus pääsen niin käyn kaverin kanssa kahvilla. Sen lisäksi tuskin teen mitään", Celia vastasi. "Entä sinulla? Oletko Lucyn kanssa?"

"En, Lucy on töissä illan", Paulus vastasi ja empi keinahtaen muutaman kerran kantapäiltä varpaille, kädet takintaskuihin työnnettyinä.
"Pohdin olisiko sinulla aikaa tulla vilkaisemaan yhtä projektiani. Kaipaisin naisen mielipidettä."

Celia katsoi veljeään uteliaana. Projekti?
"Tietysti voin tulla", hän vastasi reippaasti. Ei mikään ollut niin tärkeää, ettei hän ehtisi paikalle sen kerran, kun Paulus pyysi.
"Mikä projekti?"

"Yksi vain", mies vastasi vaatimattomasti, "olen kunnostanut yhtä mökkiä."

"Niinkö", Celia hämmästeli tarkistellessaan tavaroita vielä läpi. Mikäs remppareiska Pauluksesta oli tullut?

"Minulle ja Lucylle. Hän ei tiedä siitä, vielä", Paulus selitti vaivaantuneena ja hieraisi murtumista kyömyä nenäänsä.

"Oho, vau!" Celia intoili päästyään kärryille kuviosta, tuskin uskomatta korviaan.
Hänen veljensä kunnostamassa jotain mökkiä naista varten? Eivät miehet yleensä ymmärtäneet yllätysten järjestämisestä mitään, tai ainakaan positiivisten sellaisten.
"Lucy on onnekas. Missä se paikka on?"

Onnekkuudesta saattoi olla montaa mieltä. Kovin moni nainen ei tainnut haaveilla pienestä kivimökistä työpaikan mailla - tai Pauluksen kaltaisesta miehestä. Paulus liikahti vaivaantuneena.
"Kartanon etupihan rajalla. Vanha portinvartijan mökki, melko lähellä pääporttia. Oletko koskaan huomannut sitä?"

Celia kurtisti pienesti kulmiaan yrittäessään saada päähänsä mainittua mökkiä. Ehkä hänen pitäisi tietää, mutta mielikuva rakennuksesta ei suostunut putkahtamaan hänen mieleensä...
"Ai joo", nainen teeskenteli tietävänsä mistä oli puhe.
Hän pysähtyi hetkeksi tavarakasansa vierelle kootakseen harhailevat ajatuksensa. Kohta rakkaan työkaverin nipotus varmaan jatkuisi.
"Milloin sinulle sopii?" Celia kysyi Paulukselta.

"Milloin vain", Paulus vastasi olkiaan kohauttaen ja vilkaisi tavaravuorta. Celialla taisi olla kädet täynnä; hänen pitäisi varmaan päästää nainen töihin. Ja jatkaa töitä itsekin, ennen kuin Effie haistaisi saamattoman käsiparin.
"Olisiko vaikka kuudelta?" hän ehdotti.

"Kuudelta käy hyvin", Celia vastasi aurinkoisesti. Toivottavasti hän ei puhunut ohi suunsa. Hänen tavallinen tuurinsa takaisi varmaan sen, että hän olisi töissä iltamyöhään asti.
"Nähdään siis siellä."

Keskiviikko 8. maaliskuuta 2017, 17:10 - Susilapsia

Vietettyään päivän tallilla Jimena oli elätellyt vielä toivetta pikaisesta kauppareissusta ennen kotiin menemistä. Pukuhuoneessa hän oli vaihtanut likaantuneet työvaatteensa puhtaisiin mustiin farkkuihin ja väljään persikansävyiseen pitkähihaiseen, mutta oli joutunut kruunaamaan kokonaisuuden hevosenhajuisella takilla. Ehkä kaupassa kukaan ei pahastuisi.
Autuaan tietämättömänä siitä, mihin hänen uljas Nissaninsa tänään kykenisi, oli nainen ajellut jo Hexhamin laitamille. Sitten se jälleen tapahtui. Auton mittaristo oli jo ennestään täynnä monenkirjavia varoitusvaloja, mutta niiden joukkoon ilmestyneen punaisen moottorin kuvan Jimenakin tunnisti. Auto oli jo pari päivää pitänyt erikoista rahinaa, mutta nyt se voimistui kolinaksi, ja kulkuväline sammui yskähdellen liikennevaloihin.
"Ei nyt, ole kiltti", Jimena aneli autoltaan takana tulevan kuskin tööttäillessä hänelle kärsimättömänä. Tööttäämällähän ne romuautot liikkeelle lähtivät. Idiootti.
Kymmenen minuutin kamppailun jälkeen nainen sai Nissaniin sen verran eloa, että se jaksoi madella risteyksen yli ja pysähtyä leveämmälle pientareelle, jossa ei olisi jokaisen tiellä.
Vedettyään pienen hetken henkeä Jimena napsautti hätävilkut päälle ja nousi ulos autosta soittamaan sille kuljetusta. Onneksi tämä ei ollut ensimmäinen kerta, vaan hänen siskonsa poikaystävä oli jo tottunut noutamaan siskosten autonrämää milloin miltäkin pientareelta. Eiköhän hän tälläkin kertaa suostuisi. Nainen istahti kädet puuskassa auton punaiselle konepellille ja nosti puhelimen korvalleen selvittääkseen sotkun.

Miehekkäästi jyrisevä, tummansininen rekka tuntui liian suurelta Hexhamin kaduille. Se keräsi kauhistuneita katseita kiiltävien henkilöautojen omistajilta madellessaan pienen kaupungin läpi kohti pohjoista, ja Knox nosti kättään keveään, hyväntuuliseen tervehdykseen. Hänen oli pakotettava itsensä hymyilemään, sillä kuljetustilassa matkusti arvokas, häntä edellisen kuukauden stressannut lasti ja kotitilalla ei ollutkaan käsiparia avustamassa sen purkamisessa. Saskia oli mennyt sairastumaan kesken vapaan ja jäänyt vanhemmilleen Liverpooliin juuri nyt, kun Pearl oli Yhdysvalloissa. Mies naputteli rattia levottomasti sormillaan ja pyöritti rattia keskittyneesti, jotta takaosa, jonka kylkiin oli kirjottu näyttävästi 'Animal Kingdom', ei olisi rutannut viereisissä liikennavaloissa olleen Jaguaarin nokkaa.
Knox polkaisi jarrua yllättyneenä, kun tajusi kaistaa entisestään pienentävän, hätävilkuttavan auton edessään. Hänen olisi pitänyt suosiolla kiertää kaupunki. Auton nokalla istuvassa naisessa oli kuitenkin jotain tuttua, ja mies pysäytti rekan Nissanin taakse. Hän pudottautui hytistä ja harppoi lähemmäs vetäen istuvaa, mustaa nahkatakkia paremmin päälleen.
"Hei, kaikki okei?" Knox tiedusteli yrittäen paikallistaa, mistä tunsi naisen.

Käytyään pikkusiskonsa sulhasehdokkaan kanssa keskustelun auton kunnosta ja sijainnista Jimena kuuli suuren ajoneuvon pysähtyvän taakseen. Olisihan siitä ohi mahtunut rattia kääntämällä. Hän vilkaisi olkansa yli, lopetti puhelun nopeasti ja nousi seisomaan varautuen pahoittelemaan kuljettajalle parkkipaikkavalintaansa.
Jimena kuitenkin tunnisti autosta laskeutuneen miehen Knoxiksi ja jäi tuijottamaan tätä laajentunein silmin. Olipa nolo tapa törmätä sattumalta.
"Joo. Paistattelen päivää", nainen vastasi kiusaantuneena nauraen ja toivoi sydämensä lopettavan mielipuolisen jyskytyksen. Tämä oli kamalaa.
"No ei, autoni on vain omassa elementissään eikä toimi", hän myönsi pohtien, muistiko Knox edes nähneensä hänet jossain ennenkin. Ei miesten huomiokyvystä voinut olla varma.
"Mutta selviän kyllä, tämä on tuttua", Jimena ilmoitti heleästi, mutta ääni jännityksestä pingottuneena. Hän silmäili suurta autoa ja sen kyljessä komeilevaa tekstiä varovaisen kiinnostuneena ja laittoi levottomilta tuntuvat kätensä puuskaan.

Nuoren naisen kauniit, tummanruskeat gazellinsilmät olivat tutut. Knoxin oli tehnyt mieli kehua niitä ennenkin, mutta hänellä oli ikävä tunne, että vertaukset eläinmaailmaan eivät tarkoittaneet naisille samanlaista kohteliaisuutta kuin hänelle. Rosings Parkin tallityöntekijä. Jimena! Mies toivoi yhdistäneensä oikean nimen kasvoihin.
"Otan osaa", hän väläytti valkean hymyn ja pyyhkäisi käsiään tummiin farkkuihin kuin aikeissa sukeltaa konepellin alle, mutta pysäytti itsensä harmistuneena. Hänen oli päästävä kotitilalle aikailematta. Joku tuuttasi rekan takana. Ehkä rekat eivät olleet sallittuja kaupungin keskustassa, mutta senkus laittaisivat sakon perästä.
"Tarjoutuisin katsomaan saisinko sen käyntiin, mutta on pakko jatkaa matkaa. Ehkä voin tarjota sinulle kuitenkin kyydin jonnekin?" Knox tarjosi ja viittasi kohti rekan nokkaa.

Miten hyvää tuuria se olisikaan ollut, jos kohdalle olisi osunut jokin luontainen autotohtori, joka olisi herättänyt Nissanin henkiin. Tällä ohikulkijalla ei ilmeisesti ollut aikaa, mutta ei kai se haitannut. Jimena arvosti kyydin tarjoamista. Tässä odottelemalla hän saisi kyydin luultavasti vasta tunnin päästä, eikä harmaasta taivaasta tiennyt, aikoiko se taas kohta tehdä sateen.
"Voisitko? Se olisi loistavaa", Jimena riemuitsi, mutta yritti pian korjata purkauksensa: "Siis jos ei siitä ole hirveästi vaivaa."
Vastausta sen suuremmin odottelematta nainen kävi sammuttamassa hätävilkut ja lukitsi auton ovet. Jääköön se yksinään tänne odottelemaan, Jimena häipyisi. Minne tahansa.
"Minne olet menossa?" hän uteli Knoxilta. Hän tiesi miehen tekevän työkseen jotain kovin mielenkiintoista, mutta käsitys oli jäänyt hataraksi. Ja ei kai kukaan normaali ihminen liikkunut Hexhamissa tuollaisen rekan kanssa?

"Totta kai", Knox vakuutti leppoisasti ja harppoi takaisin rekan luo, tempaisten matkustajan puolen oven auki Jimenaa varten.
"Minun täytyy viedä kuljetus kotiin", mies vastasi kiiveten itse ratin taakse ja herättäen jyrisevän, massiivisen auton uudelleen henkiin. Hän vilkaisi Jimenaa silmäkulmastaan äkillisen inspiraation vallassa.
"Kuinka kiireinen olet tänä iltana?"

Jimenan oli hämmennykseltään vaikea saada silmiään irti Knoxista, mutta rekan luo astellessaan hän näpytti nopean väliaikapäivityksen autonsa noutajalle, jotta tuo tajuaisi hankkia auton vara-avaimet jostakin. Hän kiipesi rekan kyytiin jännityksensekaisin tuntein, mutta päälimmäisenä tunteena oli lapsekas innostus uuden tuttavuuden esittämästä tarjouksesta. Tämähän oli ihan hyvä päivä!
Jimenan teki mieli udella kuljetuksen sisällöstä, muttei ehtinyt tehdä sitä ennen, kun Knox kyseli hänen suunnitelmistaan. Johan nyt, miksi hän olisi Jimenan menoista kiinnostunut?
"Suunnitelmissa oli vain koti-ilta koiran kanssa. Ei sitä varmaan kiireiseksi voi kutsua", nainen vastasi hyväntuulinen hymy kasvoillaan ja yritti vaivihkaa etsiä peiliä tarkistaakseen, ettei hänen naamassaan ollut mitään epämääräistä. "Miten niin?"

Luojan kiitos. Nissanin nuupahtaminen voisi pelastaa miehen päivän. Knox väläytti naiselle aavistuksen syyllisen, kellertävät sudensilmät siristävän hymyn, kun rekka mateli kaupungin läpi kohti pohjoista.
"Apulaiseni sairastui, ja olisin epätoivoisesti apukäsien tarpeessa", hän vetosi ja oli jatkamassa tarjouksella tuntipalkasta, mutta vaihtoi suunnitelmaa.
"Kiitoksena tarjoaisin mielelläni loisteliaan päivällisen."

Jimena suoristi ponnaria, jolla oli vetänyt otsahiukset pois kasvoiltaan ja vilkaisi Knoxia kummissaan. Mistä oikein oli kyse? Jonkun muun kyydissä häntä olisi ehkä saattanut alkaa epäilyttää, mutta hänhän oli salaa halunnut tutustua tuohon mieheen. Tallilla kuuli jos jonkinlaista juttua jokaisesta siellä käyneestä ihmisestä, eikä kaikki se, mitä hän oli Knoxista kuullut, ollut kovin mairittelevaa. Silti Jimena otti mieluummin itse selvää kuin uskoi huhuihin. Tästä voisi tulla hauskaa.
"Apukäsiä missä asiassa?" hän kysyi pehmeästi naurahtaen. Missäköhän hänestä olisi niin suurta apua, että siitä piti tarjota hyvitys.

"Uusi projektini saapui tänään eikä ongelmitta. Kuka olisi arvannut, että byrokratia on niin kivutonta lentojen ollessa myöhässä ja ihmisten hukatessa dokumentteja?" Knox naurahti ontosti, stressi tummat varjot silmien alle heittäen. Mies kiihdytti helpottuneena rekan vauhtia, kun kaupungin ahtaat kadut vaihtuivat hiljaiseen, pieneen maalaistiehen.
"Apulaiskouluttajani on viikon Yhdysvalloissa, joten en tiedä miten saisin tämän onnistumaan yksin."

Jimena naurahti aavistuksen epäuskoisena. Mihin hän oli ryhtymässä?
"Taitaa olla iso projekti jos sitä rekalla kuljetetaan", nainen päätteli ja hajamielisenä risti jalkansa päällekäin osaamatta tehdä oloaan kovin mukavaksi norkoillessaan toimettomana apukuskin paikalla. Kädetkin yrittivät jatkuvasti nypeltää pitkien hiusten latvoja, vaikka nainen pyrki pitämään ne aloillaan.
"No, kerro vain miten voin olla avuksi niin kyllä se onnistuu", Jimena sanoi hillitty, mutta poskien hymykuopat paljastava hymy huulillaan. Hän oli ehkä sekaisin päästään suostuessaan kaikenlaiseen, mutta ainakaan tällä kertaa seurassa ei ollut vikaa.

Knox nauroi ja hieraisi kasvojaan vapaalla kädellä. Hän vaikutti varmaan mielipuolelta - mitä hän toki olikin, mitä sitä turhaan kieltämään - mutta pari unetonta yötä eivät auttaneet.
"Ei vielä", hän vastasi pahaa-aavistamattoman apuskuskin arvellessa projektia isoksi, "mutta katsotaan syksyllä. Toin kuusi kolmekuista harmaasutta Kanadasta."

"Kuusi sutta?" Jimena toisti ääni hieman kohoten ja kääntyi katsomaan Knoxia yrittämättäkään peittää hämmästystään.
Jos tuo ei valehdellut, nainen todellakin halusi tietää lisää. Hämmästys ja epäusko vaihtuivat pian kiinnostukseen ja Jimena siristi silmiään kuin yrittäen päästä käsiksi Knoxin ajatuksiin.
"Mitä ihmettä teet kuudella harmaasudella?"

Ehkä vastaus oli ollut omituinen. Knox tapasi unohtaa, ettei suurin osa ihmisistä ollut tekemisissä eksoottisten eläinten kanssa päivittäin. Mies väläytti Jimenalle anteeksipyytävän hymyn.
"Koulutan ne toimimaan mediassa sekä lähettiläinä lajilleen", hän vastasi yksinkertaisesti. Animal Kingdomin päämaja sijaitsi Teksasin eteläkärjessä, joten perheellä ei ollut ennen ollut susia tai muita pohjoisia lajeja. Nyt projektin menestys lepäsi täysin Knoxin harteilla.
Rekka kääntyi hitaasti Norwood Farmin portista sateen pehmentämään pihaan. Oikealla seisova, massiivinen navetta kätki sisäänsä modernit eläintilat, mutta vasemmalle jäävä kivitalo oli juuri sitä miltä näytti: vetoinen, kylmä ja perienglantilainen. Myöhäisiltapäivän valo paljasti pihan laidalta lähtevät, korkeat teräsverkkoaidat, jotka ympäröivät tonttiakin.
Knox pudottautui ulos ja harppoi keulan ympäri avaamaan oven myös Jimenalle. Hän tarjosi naiselle kättään auttaakseen tämän alas korkeasta autosta.
"Melkein kaikki on valmiina."

Eläinten kouluttaja, kuinka kiehtovaa! Jimena tunsi puhelimensa värisevän viestien merkiksi, muttei malttanut katsoa niitä. Hän katseli ulos ikkunasta silmät loistaen auton saapuessa perille, vaikka pyrkikin hillitsemään pahimpia tunneryöppyjään. Hän ei halunnut vaikuttaa hullulta ainakaan ihan vielä.
Vaikkei nainen olisi ehkä apua tarvinnut, otti hän sen vastaan laskeutuessaan alas rekasta. Hän kiitti Knoxia aurinkoisesti ja jäi hetkeksi katselemaan ympärilleen.
"Enpä tiennyt tällaisestakaan paikasta", Jimena ihmetteli ääneen. "Mitäs sitten tehdään?"

"Sanotaan hei Minervalle ja tarkastetaan pentuhuoneen tila", Knox vastasi vaikuttuneena Jimenan tavasta heittäytyä, vaikka hänen pyyntönsä oli täytynyt vaikuttaa hämäräperäiseltä, ellei suorastaan karmivalta. Mies viittasi naista mukaansa, harppoi pihan poikki päärakennuksen portaille ja nykäisi natisevan, jäykän puuoven auki. Puisin palkein tuettu, avoin alakerta oli sisustettu varsin minimalistiseen, mutta sävyltään lämpimään tyyliin: keskellä olohuonetta seisoi upottava, punainen sohva, pari eriparisia nojatuoleja, jalkalamppuja, vanhaa aarrearkkua muistuttava sohvapöytä ja kovia kokenut persialaismatto. Asukkaiden kädenjälki näkyi sohvan raadelluissa päädyissä, huonekalujen jyrsityissä jaloissa, nakerretuissa lattialistoissa ja eläimistä kertovassa tuoksussa. Punaturkkinen pallo energiaa laukkasi ovelle puuhkamainen häntä viuhtoen ja miehen kättä hellävaraisesti hampaillaan näykkäillen, ennen kuin kirmasi uuden kierroksen tilan ympäri loikkien ketterästi seinille kiinnitetyillä hyllyillä, keittiön tasoilla ja sohvan selkänojalla.
Knox rykäisi, suoristautui kyykystä ja viittasi Jimenaa astumaan peremmälle.
"Pennut saavat viettää päivän tai kaksi sisällä, ennen kuin esittelen ne ulkotarhalleen", hän selvitti ja koppasi ohi sinkoavan ketun kainaloonsa.

Jimena seurasi kiireettä Knoxia päärakennukselle ja muodosti päässään varsin mielenkiintoisia mielikuvia miehen mainitsemasta Minervasta. Mutta eikös Knox juuri sanonut olevansa yksin? Ehkä se oli kissa tai joku muu hassusti nimetty eläin. Tai ehkä Jimenan piti kerrankin vain katsoa mitä tapahtuisi, eikä yrittää ennustaa.
Hän astui päärakennuksen ovesta sisään ja ehti vain vilkaista ympärilleen, kun hänen huomionsa vangitsi ympäriinsä viipottava kettu. Kettu? Nainen seurasi eläimen sinkoilua asteittain kohoavalla huvittuneisuudella ja uskaltautui sitten peremmälle, tosin varovasti kuin peläten jonkun uuden otuksen hyökkäävän pian nurkan takaa. Hän nyökkäsi saamalleen selvennykselle, vaikkei edelleenkään ollut varma ymmärsikö mistään mitään. Jimena rakasti eläimiä, mutta tällainen oli hämmentävää.
"Tämäkö on Minerva?" hän kysyi nyökäten kettua kohti.

"Tämä", Knox vastasi ja antoi kiemurtelevan eläimen nakertaa sormiaan. Se tuijotti naista oranssein, hyväntahtoisin silmin ja kallisti päätään, kun miehen sormet siirtyivät rapsuttamaan sen kaulansyrjää.
"Kuulepa tuholainen", hän torui hellästi huomatessaan järsityn kengän sohvan takana. Sen siitä sai, kun lähti niin kiireellä, että jätti eläimen olohuoneeseen. Mies harppoi keittiön takaovelle kettu kainalossaan ja palasi hetken kuluttua ilman sitä pyyhkien käsiä farkkuihinsa.
"No niin. Olen yleensä paremmin valmistautunut, mutta tämä projekti on ollut yksi sarja epäonnisia sattumia", Knox irvisti ja tuuppasi auki tilan perällä olevan, kylpyhuoneen viereisen oven sohvalla, pahvilaatikoilla ja koiranleluilla sisustettuun huoneeseen, jonka lattialla lainehti sanomalehtiä.
"Sinähän olet Jimena?" hän sanoi rukoillen, että muisti oikein, kun poimi lattialta metallisen vesikulhon ja tuuppasi sen kylpyhuoneen hanan alle.

Jimena nauroi osaaottavasti tuhotun kengän puolesta.
"Onpa nätti tuholainen", hän ihaili lempeään sävyyn ja oli luvattoman helpottunut Minervan paljastuttua ketuksi eikä esimerkiksi kärttyiseksi nurkkiin pesiytyneeksi isoäidiksi. Nainen ei vain osannut päättää, kumpi herätti enemmän ihastusta, ketun suloisuus vai Knoxin luonteva tapa käsitellä sitä. Kenties molemmat yhtä paljon. Ja olivathan nuo molemmat ihan suloisia. Jimena kiusaantui taas ajatustensa ottamasta suunnasta ja veti syvään henkeä ennen kuin keskittyi kuuntelemaan miehen sanoja. Ainakin tämä muisti hänen nimensä!
"Joo olen. En tajunnut edes esittäytyä, kun muistin että ollaan nähty ennenkin", Jimena vastasi ystävälliseen sävyyn.
Hän oli joutunut harjoittamaan nimi- ja kasvomuistiaan töissä ja tunnisti kyllä nykyään jokaisen joskus näkemänsä henkilön. Antoi paremman vaikutelman muistaa asiakkaat nimeltä ja varsinkin kutsua heitä oikeilla nimillä eikä vähän sinnepäin.
"Mietin jo, keräiletkö useinkin ventovieraita naisia teiden varsilta avuksesi", hän virnisti ja seurasi Knoxin toimia kiinnostuneena.

Mies laski kupin huoneen lattialle, kurkisti vanhoin huovin sisustettuja pahvilaatikkoluolia, pyyhkäisi mietteliäänä lyhyttä, tummaa tukkaansa ja havahtui Jimenan kysymykseen.
"Oh. Vain silloin, kun minulla on rekallinen susia mukana", hän nauroi ja viittasi naista mukaansa takaisin ulos ja kohti rekkaa.
"Sinähän olet töissä Rosings Parkissa, etkö olekin?" hän kysyi avatessaan rekan takaovet ja kiivetessään sisään. Kuljetuslaatikot olisi kannettava sisään. Ne eivät painaisi mahdottomasti, kun kyse oli kolmiviikkoisista pennuista, mutta olivat liian suuria yksin rahdattavaksi. Mies tarttui lähimpään ja työnsi sen lähemmäs takaovea, laskeutui ulos ja veti tukevan laatikon varovasti ulos kehoittaen Jimenaa tarttumaan sen toiseen päätyyn, jotta he voisivat kantaa sen sisään.

Jimena nauroi miehen sanoille ja seurasi tätä takaisin rekan luokse. Hänen ainoa kosketuksensa villieläimiin oli hevosia maastossa säikyttelevät jänikset, joten hän oli haljeta uteliaisuudesta nähdä sudenpentuja.
"Oikein arvattu", Jimena myönsi ja jatkoi huvittuneena: "En ehkä muussa tapauksessa viettäisi kaikkea aikaani tallilla muiden hevosia puunaamassa. Tai mistä sen tietää."
Jimena seurasi kädet lanteillaan sivusta, kuinka Knox ajatteli toimia kuljetuslaatikoiden kanssa ja siirtyi tilaisuuden tullen kantoavuksi laatikon toiseen päähän.
"Mistä sinä oikein sait hankittua kuusi pientä sutta?" hän kysyi nostaen katseensa Knoxin silmiin.

Knox vastasi huvittuneella hymyllä, peruutti ylös talon portaita, nykäisi oven auki ja rahtasi laatikon kantoapunsa kanssa sisään.
"Perheeni omistaa kohtuullisen merkittävän eläinalan yrityksen Yhdysvalloissa. Meillä on suhteita", hän virnisti vinosti ja veti seuraavan kantolaatikon alas rekasta.
"Miten sinä olet päätynyt hevosalalle?" mies jatkoi heidän kantaessaan laatikoita.

"Niinkö?"
Jimena ei vaivautunut liian pitkäksi aikaa miettimään, olisiko kohtuullisen merkittävän eläinalan yrityksen pitänyt olla hänelle tuttu. Ei ollut, mutta se kuulosti valtavan hienolta. Jimena empi hetken ennen kuin vastasi kysymykseen alavalinnastaan. Tuntui vähäpätöiseltä jutella siitä.
"Espanjassa ei ollut muuta tekemistä kuin ratsastaa hevosilla", hän väitti pilke silmäkulmassaan. "No ei sentään. Minulle on aina ollut selvää että haluan tehdä jotain eläinten parissa, ja koska hevoset olivat tutuimpia niin oli luontevaa opiskella hevosenhoitajaksi."
Laatikko kerrallaan Jimena auttoi kantamaan uudet asukkaat sisälle. Onneksi homma ei ollut ihan niin vaativa kuin nainen oli pelännyt. Ainakaan vielä.
"Eläimet ovat yleensä mukavampia kuin ihmiset. Valittavat harvoin turhista asioista. Purevat jos joku ärsyttää, ja se on minusta ihan ok", Jimena nauroi. "Sinä arvatenkin olet perheesi kautta päätynyt tällaisiin hommiin? Mitä muuta täällä on kuin kuusi sutta ja kettu?" hän uteli kiinnostuneena.

Knox nykäisi ulko-oven kiinni perässään, kun viimeinen laatikko siirtyi avoimeen olohuoneeseen. Ne täyttivät tilan tehokkaasti, ja Knox kiipesi lähimmän yli päästäkseen keskemmälle huonetta. Hän hieraisi leukaansa pohtien, mikä oli paras seuraava askel.
"Oletko Espanjasta kotoisin? Miten päädyit Englantiin?" hän kysyi kiinnostuneena, kohotti katseensa Jimenaan ja nauroi naisen kuvaukselle eläimistä. Aamen! Mies kuoriutui ulos nahkatakistaan ja paljasti ruskettuneet, valkeiden arpien kirjomat käsivarret kyykistyessään lähimmän laatikon eteen.
"Kyllä. Olen kolmannen polven eläinkouluttaja; äitini on eksoottisiin eläimiin erikoistunut eläinlääkäri. Arvelen, ettei minulla ollut varsinaisia vaihtoehtoja urapolun suhteen", hän virnisti.
"Minulla on täällä vasta lintuja, lähinnä pöllöjä ja korppeja, sekä kolme kissaa, Minervan lisäksi."

"Joo, olen. Asuimme ihan korvessa lähellä Portugalin pohjoisrajaa. Äitini on englantilainen ja siksi muutimme 13 vuotta sitten tänne, kun hän sai töitä psykiatrisena sairaanhoitajana", Jimena selosti. "Isäni on vähän kajahtanut taidemaalari. Pystyy kyllä maalaamaan muuallakin kuin Espanjassa, vaikka väitti muuta", hän totesi hyväntahtoisesti.
Nainen jäi seisomaan laatikoiden täyttämään huoneeseen epätietoisena siitä mitä nyt tulisi tapahtumaan ja huomasi jälleen tuijottelevansa Knoxia, tällä kertaa lähinnä hänen käsivarsiaan. Mitähän niille oli käynyt?
"Sinun elämäsi kuulostaa tuhat kertaa mielenkiintoisemmalta!" Jimena kehui peittelemättä kiinnostustaan.
"Mitä tekisit työksesi jos sinua ei olisi 'velvoitettu' tällaiseen?" hän kysyi antaen velvollisuudelle hieman sarkastisen sävyn.

Knox kuunteli Jimenan elämäntarinaa aivan yhtä kiinnostuneena. Hänestä tuntui, että siinä oli paljon enemmän kuultavaa kuin nuori nainen sanoi. Kajahtanut tiedemaalari? Muutto vieraaseen maahan? Rakkaus hevosiin ja työ hevosenhoitajana alueen ylellisimmällä tallilla?
"En tiedä", mies naurahti, "en taida osata kuvitella mitään, mitä rakastaisin yhtä paljon. Ehkä voisin olla täysipäiväinen stuntratsastaja tai kissapetoihin erikoistunut tutkija, joka saisi seurata niitä luonnollisessa elinympäristössään. En voisi kuitenkaan elää ilman eläimiä."
Knox avasi kuljetuslaatikon, kurotti kätensä sen pimeyteen ja veti ulos uneliaan, harmaan sudenpennun, joka räpytteli silmiään valossa. Mies rapsutti sen turkkia, tarkasti pikaisesti sen silmät, suun ja ikenet, ennen kuin laski pennun valmistellun huoneen pahvilaatikkoluolaan heräilemään. Rapinasta päätellen osa oli paremmin hereillä kuin uusi sisarensa.
"Oletko sinä pohtinut, mitä tekisit, jos et olisi hevosenhoitaja?" hän kysyi kurkistaessaan seuraavaan laatikkoon.

Jimena nyökkäili Knoxin puhuessa. Stuntratsastaja, olisipa siinä hauska ammatti. Ei tosin Jimenalle. Papillon oli tarjonnut hänelle ihan riittävästi jännitystä.
"Jos olisi mahdollista tehdä ihan mitä tahansa ja tulla silti toimeen, pelastaisin varmaan kulkukoiria ja muita hylättyjä ja kaltoinkohdeltuja lemmikkejä", Jimena arveli varovaisesti hymyillen. "Mutta koska en ui rahassa, tekisin työkseni varmaan jotakin muuta hevosiin liittyvää. Minulla on sentään jo yksi kulkukoira, riittäköön se nyt aluksi."
Naisen silmät loistivat ihastuksesta uneliasta pentua katsellessa ja hän kyykistyi nähdäkseen paremmin.
"Voinko olla mitenkään hyödyksi?"

Knox oli vaikuttunut vastauksesta. Jos jokin sai hänet pitämään ihmisestä, se oli eläinrakkaus.
"Millainen koirasi on?" hän kysyi ja ojensi kättään paremmin hereillä olevalle pennulle, joka silmäili häntä epäluuloisena ja paljasti hampaansa. Knox laski kätensä huovalle ja käänsi katseensa takaisin Jimenaan.
"Pentujen asettumista on seurattava jonkin aikaa, ja minun on ruokittava kissat piakkoin. Pennut voivat suhtautua vieraaseen käsittelijään hieman ärhäkästi, mutta jos et säiky hampaanjälkiä, voisit siirtää seuraavan huoneeseen", mies ehdotti ja tunsi pienen, kylmän nenän koskettavan sormiaan laatikon hämärässä.

"Se on arviolta neljävuotias podengopoika. Joku oli heittänyt sen maantiellä autosta pihalle pentuna", Jimena kertoi ja pyrki heti työntämään ajatuksen pois mielestään.
Häntä suututti edelleen koiransa ankeat pentuajat, ja tietäen kuinka paljon muita saman tai huonomman kohtalon kokeneita koiria jo pelkästään Espanjassa oli, tilanne tuntui toivottomalta.
Seuraava Knoxin tavoittelema pentu vaikutti olevan hieman vähemmän yhteistyöhaluinen, mutta ei sekään kovin hurjalta onnistunut näyttämään.
"Joo, ilman muuta. Tee mitä sinun täytyy, enköhän minä hengissä selviä", nainen vastasi reippaasti.

Ihmisten julmuus ja välinpitämättömyys eläimiä kohtaan oli ainoita asioita, jotka todella saivat Knoxin veren kiehumaan. Hänen oli sysättävä ajatus sivuun, sillä hän ei voinut tuntea negatiivisia tunteita työskennellessään eläintensä kanssa. Ne vaistosivat vihan ja pelon hetkessä eikä Knoxilla ollut varaa rikkoa eläinten luottamusta.
Hän kiersi sormensa kättään haistelevan, mustaturkkisen sudenpennun ympärille, veti sen ulos laatikosta ja painoi rimpuilevan nyytin varmasti rintaansa vasten.
"Pahoittelut kurjasta matkasta, hukkaseni, katsotaanpas ikeniäsi", mies hymisi pehmeästi eläimelle, joka yritti haukata palan hänen sormistaan. Knox tarkasti ikenen palautumisen ja laski suden sitten huoneeseen, jossa uusi sisko heräili. Mies viittasi naista avaamaan laatikon, jonka asukas kuulosti olevan vielä kohtuullisen tokkurassa, ja kyykistyi itse neljännen laatikon eteen.
"Ehkä voisin myös hyödyntää apuasi eläinten ruokkimisessa", Knox pohti kokeillen. Ehkä verinen, raaka liha voisi olla naiselle liikaa.

Jimena riisui takkinsa ja avasi Knoxin osoittaman kuljetuslaatikon siirtyen istumaan lähemmäs. Hän vilkaisi tokkuraista pentua ja kääri hihansa puoleenväliin käsivarsia. Jos pureminen miellytti, purkoon reikiä mieluummin ihoon kuin paitaan. Käsivarressa oli ennestään iso, jo epämääräisen kellertäväksi muuttunut hevosen purukaluston muotoinen mustelma, joten naarmut olisivat vain kaunistus siihen verrattuna.
"Hei vaan pikkuinen", nainen puheli lempeästi ja ujutti kätensä laatikkoon.
Hän tunsi pennun haistelevan sormiaan, ja kun dramaattista vastaan taistelua ei kuulunut, otti nainen suden ulos. Jimena katseli vuoroin uneliaasti vastaan potkivaa ja hampaillaan hänen etusormeaan jäystävää pentua ja vuoroin Knoxia.
"Kyllä sekin onnistuu", hän vastasi naurahtaen. Raaka, verinen liha tai lihaa syövien eläinten ruuat muutenkaan eivät välttämättä kuuluneet hänen suosikkeihinsa, mutta ei hän pienestä säikähtänyt.
"Pitääkö näitä kavereita tarkistella jotenkin?" Jimena kysyi yrittämättä edes esittää tietäväistä. Hän otti vakaamman otteen pennusta ja siirsi huvittuneena pitkät hiuksensa syrjään viuhtovien tassujen ja ahneiden pienten leukojen tieltä.

Knox laski uneliaan, pörröisen harmaan sudenpennun pahvilaatikkoluolaan ja siirtyi lähemmäs tarkastaakseen Jimenan pitelemää villilasta. Mies tarttui tottuneesti pentua leuan alapuolelta ja tarkasti vapaalla kädellään sen nestetasapainon, silmät ja suun.
"Kaikki kunnossa", hän vastasi ja viittasi Jimenaa siirtämään pennun huoneeseen. Mies veti viidennestä laatikosta esiin muita hieman suuremman, valkoturkkisen uroksen, joka silmäili ihmistä varautuneena.
"Hmm. Haluaisitko pidellä tätä kaveria hetken?" Knox kysyi ja viittasi naista istumaan punaiselle sohvalle, jotta voisi antaa eläimen turvallisemmin pideltäväksi. Mies kaiveli avokeittiön laatikoista ruiskun ja kirkasta nestettä, jota veti neulaan ja palasi sitten sohvan vierelle. Hän kyykistyi, tarttui pennun vielä löysähköön niskanahkaan sen protesteista huolimatta ja painoi ruiskun hitaasti tyhjäksi.
"Tämä kaveri ei ole juonut tarpeeksi matkalla", hän selitti, laski neulan sohvapöydälle ja tarjoutui ottamaan kookkaamman pennun kantaakseen sen muiden luo.
"Otatko viimeisen ulos?"

Jimena seurasi tiiviisti miehen työskentelyä, sillä eihän sitä tiennyt jos hän vaikka oppisi jotain uutta. Sudenpentujen hoitotoimenpiteet olivat hänelle hepreaa, vaikka hevosia hän kykenikin huoltamaan. Saatuaan luvan Jimena siirsi pennun toiseen huoneeseen ja hymyili hyväntuulisesti. Tämähän oli ihan hauskaa.
Jimena nyökkäsi, istahti sohvalle ja otti suuremman pennun pideltäväkseen. Hän rapsutteli valkoista turkkia ja katseli myötätuntoisesti piikitystoimenpidettä. Raukkaparka. Hän nyökkäsi uudestaan Knoxin selitettyä piikityksen syyn.
"Olisit juonut, pöhkö", nainen hymisi pennulle ja virnisti ojentaessaan sen takaisin Knoxille.
"Oletko kenties eläinlääkäri?" hän kysyi siirtyessään noukkimaan viimeistä, varautuneena laatikkonsa perällä kyyhöttävää pentua ulos asunnostaan. Ei kai kuka tahansa ryhtynyt puuhailemaan neulojen kanssa ja tutkinut eläimiä niin tottuneesti?

"Olen sitäkin", Knox naurahti ja nojasi pentuhuoneen ovenpieleen katsellen tilaa varautuneena tutkivia eläimiä.
"Eksoottisten eläinten pito on helpompaa, kun on pätevöittävä tutkinto. Toimin tosin usein elokuvissa valvovana eläinlääkärinä, vaikken muuten alan töitä teekään." Kun viimeinenkin susilapsi oli pentuhuoneessa, Knox perääntyi ovelta sulkien sen takanaan. Olisi hyvä hetki ruokkia eläimet, ja asettua sitten valvomaan susien asettumista.
"Auttaisitko minua ruokkimaan kissat?" hän kysyi seuralaiseltaan ja lähti takaisin kohti ulko-ovea.

"Vau, elokuvissa työskentely kuulostaa hienolta", Jimena henkäisi odotellessaan että selvästi aiempaa arempi pentu rentoutuisi hiukan.
Kun pentu ryömi laatikon takanurkasta lähemmäs, Jimena veti sen varovasti, mutta varmoin ottein ulos.
"Anteeksi vain häiriöstä", hän nauroi pentumaista ärinää pitävälle eläimelle.
Kun pennut oli saatu huoneeseensa, Jimena huokaisi helpotuksesta. Kissojen ruokkiminen ei kuulostanut pahalta, joten nainen nyökkäsi.
"Totta kai autan, kun tänne kerran tulin", hän vastasi seuraten Knoxia.

Mies näytti tietä kuraisen pihan yli kookkaalle navetalle, jonka oikealla puolella olevat, katolliset lintuhäkit katosivat laskeutuvaan pimeyteen. Knox tuuppasi liukuoven auki ja paljasti tehokkaat sisätilat, jotka oli jaettu metalliverkoilla ja panssarilaseilla erillisiin, tällä hetkellä tyhjiin häkkeihin. Mies viittasi Jimenan mukanaan heiluriovella erotettuun huoneeseen, jota massiiviset walk-in-jääkaapit ja pakastimet dominoivat. Hän rahtasi kylmätilasta punaisia järkäleitä, jotka näyttivät lehmän tai hirven takajaloilta ja kyljenkappaleilta, läväytti ne pressulle ja nosteli kylmästä myös joukon lihan- ja luunkappaleilla täytettyjä metalliämpäreitä.
"Kutsun kissat sisään, ja sitten voisit auttaa minua laittamaan ruoat valmiiksi", Knox ehdotti ja avasi oven takaisin navetan puolelle. Hän napsautti seinässä olevaa kontrollipaneelia, ja kolmen betonisin, eri korkeuksilla olevin tasoin, patjoin ja värikkäin leluin varustettujen häkin ulko-ovet heilahtivat auki.
"Oletko lahjakas kiipeämään puihin?" hän kysyi painaessaan toista katkaisijaa, ja pehmeä vihellys kajahti ulkona. Yksitellen kissat saapuivat sisään. Ensin hopeanhohtoinen lumileopardi, joka hyppäsi ketterästi asuintilansa ylimmälle tasolle, sitten massiivinen, punaturkkinen siperiantiikeri ja viimeisenä diivan elkein liikkuva, musta leopardi, joka murisi matalasti vihertävät silmät hehkuen kuin kertoakseen, että illallinen oli myöhässä.

Seuratessaan miestä Jimenasta alkoi vähitellen tuntua, ettei kyseessä ollut mikään lauma pieniä kotikissoja. Hän vilkuili ympärilleen sekä kiinnostuneena että hitusen jännittyneenä. Ei hän halunnut eläinten keskellä panikoida, vaikka olikin itselleen aivan vieraassa tilanteessa ja joku otus ehkä söisi hänet pian. Hänelle tavalliset kissatkin olivat yhtä tuttuja kuin liito-oravat, sillä koirille ja hevosille omistautunut nainen ei ollut häpeäkseen montaa kertaa edes silittänyt kissaa, vaikka niissä olikin jotain kiehtovaa.
Jättimäiset lihakimpaleet olivat kuvottavia ja se paistoi hetken naisen kasvoiltakin, mutta sellaista elämä joskus oli. Knoxin kysymys sai hänet jälleen varautumaan.
"Miten niin lahjakas kiipeämään puihin?" hän kysyi epäusko vahvana äänessään.
Suurten kissojen saapuessa nainen jäi katselemaan niitä haltioituneena, vaikka ne näyttivät hänestä lähinnä hengenvaarallisilta.
"Ovatpa ne upeita", hän ihaili, pitäen kädet tiukasti puuskassa. "Ja valtavia."

Knox väläytti Jimenalle aavistuksen mielipuolisen hymyn naisen tarttuessa kysymykseen puihin kiipeilystä.
"Leopardit nauttivat kiipeilystä, joten virittelen usein niiden ruoan ylös puihin", mies virnisti, "mutta älä huoli, minäkin voin kiivetä." Hän hymyili hiljaisella ylpeydellä naisen kehuessa kissoja - ne olivat hänen silmäteränsä - ja tuuppasi sitten ruokahuoneen oven auki jalallaan.
"Urokset ovat paljon suurempia", hän vastasi ja kahmaisi kaksi muhkeaa jalkaa syliinsä, "voisitko ottaa pari ämpäriä?"

Vaikka Jimenan olisi tehnyt mieli vakuuttaa, että hän voisi kiivetä puuhun, päätti hän antaa kunnian Knoxille. Hyvästä fyysisestä kunnosta huolimatta tämä ei tuntunut oikealta tilaisuudelta kokeilla apinan kykyjään ja heittäytyä ihan tuntemattomille vesille. Ei olisi imartelevaa pudota puusta tai pudotella ruokia minne sattuu.
"Kiipeile sinä vain niin en aiheuta mitään katastrofia tai kuole", nainen naurahti. Toivottavasti hänen huumorinsa ei ollut liian kummallista.
Jimena kaappasi pari ämpäriä mukaansa pyöritellen päässään karmivaa mielikuvaa hirmuisesti suuremmista uroksista ja odotteli vihjettä mihin ämpärit raahaisi.

Mies tuuppasi jalalleen navetan ulko-oven auki, raaka takakoipi kummallakin olallaan ja suunnisti tottuneesti pimeyteen. Hän avasi tehokkaasti lukitun portin monimetrisin aidoin ympäröityyn, avaraan ulkoaitaukseen ja harppoi aluskasvillisuuden poikki kohti pimeästä esiin piirtyviä, tummia puita. Veden hiljainen solina säesti iltaa, ja Knox harppasi ulkomuistista yli pulppuavan puron, laski koiven heinikkoon ja ojensi Jimenalle kättään.
"Kehittelettekö te hevosille virikkeitä?" hän kysyi.

Jimena tunsi olonsa pimeässä ympäristössä vaeltaessaan säikyksi ja kömpelöksi norsuksi. Hän yritti kuin henkensä kaupalla pysytellä aivan Knoxin kannoilla, mutta kahden ämpärin kanssa se tuntui hankalalta. Olipa hänkin hyvä apuri, vaikkei edes joutunut raahaamaan noita ällöttäviä jalkoja. Kenkäkin oli jäädä kiinni jonnekin kasvillisuuden sekaan, mutta hän piti kynsin ja hampain kiinni positiivisesta asenteesta. Itsehän hän oli tänne lähtenyt.
Jimena havaitsi puron vasta Knoxin harpattua sen yli ja oli luisua jo valmiiksi märkien tennareidensa kanssa veteen.
"Hui kamala", hän päästi suustaan ja rupesi nauramaan.
"Mitäs nyt? Vaelletaanko vielä pitkälle?" hän kysyi naurunsa lomasta ja tarjosi toista ämpäriä puron yli ennen kuin ne molemmat lojuisivat pitkin maita.
"Niin siis joo, kyllä niille välillä jotain pientä kivaa aivojumppaa ja viihdykettä kehitellään. Riippuu vähän että kenen hevoselle. Jotkut omistajat eivät arvosta sitäkään", hän vastasi miehen kysymykseen ja kamppaili tiensä puron yli.

"Ei, tässä on hyvä", Knox vastasi maanisen virnistyksen kera ja rojautti veriset jalat talvesta keltaiseen heinikkoon. Mies taputti ryhmyistä puunrunkoa, heilautti köysikiepin olkansa yli ja hapuili hetken korkeaa oksaa, ennen kuin veti leuat ja kampesi itsensä ilmaan.
"Millaista työsi on? Onko sinulla jonkinlaisia omia hoitohevosia?" mies kysyi puhahtaen, kun kiipesi korkeammalle puuhun oksat uhkaavasti natisten.

"Hienoa", Jimena huokaisi helpottuneena.
Hän katseli Knoxin kiipeämistä ja tunsi olonsa jälleen hyödyttömäksi seisoskellessaan puun juurella. Onneksi hevoset eivät pitäneet puissa kiipeilystä, joten niiden ruokia ei tarvinnut nostaa korkeuksiin.
"Kivaa mutta kiireistä. Sisältäen muun muassa hevosten hoitamista ja liikuttamista, tallitöitä, yleistä avustamista ja asiakaspalvelua. Jälkimmäisin noista tuntuu sisältävän kaiken mahdollisen mitä maa päällään kantaa", Jimena selosti - asiakkaiden aivoitukset olivat mielenkiintoisia mutta niitä piti yrittää ymmärtää. "Minulla on kuusi vastuuhevosta, mutta on siellä luonnollisesti muitakin huollettavia."
Nainen pyyhkäisi suuhunsa pyrkivän hiussuortuvan syrjään ja vilkaisi ympärilleen. Pimeys sai hänet varautuneeksi.
"Montako kertaa joku eläimistäsi on yrittänyt syödä sinut?" hän uteli varovasti naurahtaen.

Knox takertui ylempään oksaan, kun jalan alla oleva murtui ja kiersi käsivartensa rungon ympärille heilauttaessaan köyden oksanjuuren ympäriltä ja maata kohti. Hän pyysi Jimenaa pitelemään köydenpäitä, kun lähti laskeutumaan alas.
"Vain kerran", mies virnisti kysymykselle hampaat valkeina pimeydessä välähtäen ja pudottautui kosteaan kasvillisuuteen ryhtyen kieputtamaan köyttä toisen jalan ympärille, jotta voisi hilata sen korkeuksiin.
"Voisit ravistella ämpäristä ruokaa suojaisiin koloihin ja kuoppiin maastossa, jos viitsit?" hän ehdotti.
"Viihdytkö tallitöissä?"

Jimena säpsähti oksan räsähdystä ja seurasi tilannetta henkeään pidättäen. Hän ei epäillyt Knoxin kiipeilykokemusta, mutta ei hän myöskään toivonut toisen halkaisevan päätään pudotessaan puusta. Kelvollisista ensiaputaidoistaan huolimatta tapaturma ei Jimenasta ollut se hohdokkain tapa tutustua.
Nainen tarttui köyteen ja odotteli Knoxin laskeutuvan takaisin maahan.
"Kerran? Oikeastiko? Mitä kävi?" Jimena kyseli avoimen kiinnostuneena ja nyökkäsi sitten pyynnölle levittää ruokia maastoon.
"Viihdyn minä", hän vastasi ryhdyttyään töihin. "Olin vähän aikaa yhdellä pikkukioskilla töissä mutta se ei ollut kovinkaan miellyttävää", hän kertoi huvittuneena.
"Tallilla jopa ikävien töiden tekeminen on ihan mukavaa."

"Sehän on sitten erinomainen ammattivalinta", Knox kommentoi hyväntuulisesti ja hilasi rutinoitunein vedoin massiivista takajalkaa roikkumaan pimeyteen. Ming saisi saalistaa sen korkeuksista.
"Käänsin selkäni bengalintiikerille luettuani sitä huolimattomasti, ja se hyökkäsi", mies vastasi olkiaan kohauttaen.
"Puri kiinni olkapäähän." Pedon hampaat olivat käyneet millien päässä kaulavaltimosta ja tehneet käsivarresta lähes liikuntakyvyttömän; vain kirurgien taito oli säästänyt raajan.
"Oletko sinä saanut hampaista tai kaviosta?"

"Kamalaa", nainen kauhisteli silmät laajentuen. "Eikö sellaisesta pitäisi lähteä käsi irti tai jotain?" hän möläytti mieleensä juolahtaneen kysymyksen ilmoille. Kumpikaan Knoxin käsistä ei vaikuttanut proteesilta, joten ehkä tiikerin hyökkäys ei ollut aiheuttanut pahinta mahdollista tuhoa.
"Monesti, muttei niistä ole tullut suurempaa haittaa. Kerran osuin käteni kanssa kavion tielle ja ranteesta murtui jokin luu", Jimena vastasi huolettomasti ripotellessaan ruokia mielestään sopiviin paikkoihin. "Onneksi hevoset eivät sentään syö lihaa. Paitsi Papillonin kohdalla en ole siitä niin varma."

Mies nauroi sitoessaan jalan kiinni puuhun ja heilauttaessaan jäljellejääneen lihalohkareen takaisin olalleen. Hän viittasi Jimenaa jatkamaan mukanaan toiseen tarhaan, jossa sama prosessi toistui.
"Luultavasti olisi lähtenytkin, mutta pääsin nopeasti sairaalaan", hän kommentoi leppoisasti. Eihän käsi ollut enää koskaan ollut aivan ennallaan, varsinkaan olkapään liikerata, ja se kipuili säännöllisesti, mutta hänellä oli edelleen kaksi kättä.
"Sehän kuulostaa mielenkiintoiselta. Millainen hevonen on Papillon?"

"Ei kuulosta mukavalta. Miten käsi nyt jakselee?"
Jimena seurasi Knoxia toiseen tarhaan. Häntä puistatti ajatus tiikerin puremasta ja olkapäätä alkoi jomottaa liiasta myötätunnosta.
"Se on sellainen pureva ja potkiva kullanmuru", Jimena nauroi. "Opin minä jo jossain vaiheessa tulemaan sen kanssa toimeen, mutta harva hevonen on niin pahantuulinen."

"Siinähän se, melkein ennallaan", Knox vastasi hieman kaunistellen totuutta ja pudottautui puusta maahan, kiskoen toisenkin jalan roikkumaan pimeyteen. Luna saisi saalistaa sen alas.
"Sehän kuulostaa hurmaavalta. Minkä lajin hevosia se on?" hän kysyi yhtyen naisen kutsuvaan nauruun.

"Se on kenttäratsu", Jimena vastasi levittäessään ruokia ympäristöön ja mietti hetken, pitäisikö hevosesta kertoa jotain positiivistakin. "Olenpa kiva kun haukun asiakkaiden hevosia ympäri kyliä. En harrasta sellaista yleensä", hän totesi aavistuksen hämillään hymyillen.
Nainen halusi uskoa, ettei Knox ollut niitä, jotka menivät kertomaan tallille väritettyä tarinaa hänen puheistaan.

"Oliko se haukku?" mies nauroi hyväntuulisesti, sitoi köyden ja keräsi ylimääräiseksi jääneet tarvikkeet kainaloonsa.
"Olen aina pitänyt sielukkaista eläimistä", hän vastasi, vaikka päätyikin pohtimaan oliko hevosen käytöksen takana kipua ja pahaa oloa.
"Päästän kissat syömään. Kenties voisit valvoa kanssani susia hetkisen?" Knox kysyi avaten Jimenalle ulkotarhan nelimetriseen verkkoaitaan upotetun portin. Nainen tuskin halusi jäädä kissojen seuraksi.

"No hyvä jos ei se kuulostanut haukulta", Jimena naurahti varovasti.
Hän huomasi pitävänsä Knoxin ajatusmaailmasta ja asenteesta yhä enemmän ja hän hymyili miehen sanoille.
"Sielukkaat eläimet ovat kiehtovia", nainen sanoi ja keskittyi hetkeksi askeliinsa, jottei kompastuisi kuoppaan, jonne oli juuri viskonut jonkin eläimen kappaleita. "Palkitsevampaahan se on oppia tulemaan toimeen vähän haastavamman eläimen kanssa kuin sellaisen, joka on helppo kaikille."
Jimena yritti kehnolla menestyksellä saada hämärässä selvää hopeisena kimaltelevan rannekellonsa näytöltä, mutta nyökkäsi Knoxille.
"Totta kai voin", hän vastasi lämpimään sävyyn ja pujahti ulos portista. Hänellä ei ollut enää mikään kiire kotiin. "Mitä oletat susien nyt puuhailevan? Tuhoavan paikkoja?" nainen kysyi hymyillen.

"Toivottavasti", Knox vastasi hämärässä valkoisena välkähtävällä hymyllä, "silloin ne ovat ainakin asettumassa taloksi." Hän otti ämpärit Jimenalta, lukitsi portin heidän perässään ja kävi heittämässä tavarat sisään navettaan. Mies avasi samalla kissojen sisätilojen ovet, ja kolme varjoa vilahti ulos. Thalian turkin valkoiset osat paljastivat tiikerin äänettömän ravin ruoan tuoksun perässä.
Knox pysähtyi hetkeksi Jimenan vierelle katselemaan kissojen menoa. Pimeydestä kajahti kumea karjaisu.
"Jotkut varmaan moittisivat minua idiootiksi, kun annan kissojen "metsästää" enkä ruoki niitä kädestä ja kontrolloi niiden ruokailua, mutta minusta olisi julmaa repiä niiltä niiden perusolemuksen syvin vaisto", mies pohti ääneen ja petojen kadottua pimeyteen, kääntyi talolle. Talon takaa kuului kimeitä, vihlovia huutoja.
"Minervallakin taitaa olla nälkä", Knox huokasi ja tempaisi jäykän oven auki.
"Onko sinulla?"

Päästyään turvallisesti pois ruokinta-alueelta Jimena katseli kiinnostuneena eläinten menoa pimeydessä ja suoristi takkiaan.
"Minusta kuulostaa järkevältä hoitaa ruokinta näin", Jimena totesi. Vaikkei nainen tiikereistä ja muista kissaeläimistä niin ymmärtänytkään, miksi villieläimiä olisi pitänyt ruokkia kuten lemmikkejä?
Nainen seurasi Knoxia tiiviisti, kuin peläten muuten eksyvänsä väärään paikkaan.
"Onpa sillä hassu ääni", hän kommentoi ketun ääntelyä ihmeissään.
Jimena ei ollut syönyt mitään sen jälkeen, kun oli työpäivänsä puolivälissä hotkaissut leivän, mutta tajusi asian vasta Knoxin kysyessä nälkää.
"Vähän, mutta pärjään kyllä vielä. Entä sinulla?" nainen vastasi ja jatkoi nauraen: "Minerva tosin kuulostaa olevan nälkäisin kaikista."

Mies hymyili kellertävät silmät siristyen ja sulki heidät talon aavistuksen vetoisaan lämpöön nykäisemällä oven kiinni perässään.
"Jos laitan kasvisgratiinin uuniin, maistuisiko?" hän tarjosi ja siirtyi avoimen alakerran poikki lämpimästi valaistuun keittiöön naksauttaen vanhan uunin päälle, nostaen oliiviöljyn tasolle ja napaten pakkasesta muutaman pussin: kavisgratiinia, uunijuureksia ja maissia.
"Viitsisitkö nakata näitä vuokaan ja uuniin? Niitä on uunin viereisessä kaapissa", mies kysyi pahoittelevasti irvistäen, "niin käyn ruokkimassa tuon yhden nääntyvän eläimen."

Tuntui helpottavalta päästä vihdoin sisälle illan pimeydestä. Ajatus kotiin suunnistamisesta sen sijaan inhotti. Millä hän edes pääsisi pois täältä? Onneksi se murhe ja tuhat muuta murhetta muun muassa töihin pääsemisestä tulisivat eteen vasta myöhemmin.
"Ehdottomasti maistuisi", Jimena ilmoitti leveästi hymyillen ja siirtyi kiireettömin askelin myös keittiön puolelle.
Hän katseli miehen esille laittamia pakasteruokia arvioiden mielessään, millainen visio tällä oli niiden suhteen. Tuskin Jimena voisi pahasti epäonnistua puolivalmiin ruuan kanssa.
"Joo, onnistuu. Mene ihmeessä ennen kuin se heittää henkensä", Jimena vastasi hyväntahtoisella huumorilla ja ryhtyi toimeen.
Hän riisui takkinsa ja pesi kätensä ennen kuin etsi kaapista uunivuoan ja alkoi täyttää sitä annetuilla aineksilla. Odotellessaan uunin lämpenemistä nainen tuli vilkaisseeksi puhelintaan, joka oli täyttynyt hänen siskonsa uteliaista viesteistä. Ei ollut Jimenan tapaista kadota työpäivän jälkeen kuin tuhka tuuleen. Ei ainakaan puolituntemattoman miehen elukkafarmille lämmittämään kasvisgratiinia. Hän nojasi alaselkänsä työtasoa vasten ja näpytteli vinosti hymyillen huolehtivalle pikkusiskolle tuskin mitään kertovan vastauksen olinpaikastaan, jonka jälkeen jatkoi ruuan valmistelua. Kun uuni oli riittävästi lämmennyt, nainen työnsi vuoan sisältöineen sen lämpöön.

Knox palasi hetken kuluttua sisälle kylmiin sormiinsa puhallellen, kun kettu ulkona hiljeni ja nuuhkaisi nälkäisenä lämpenevän ruoan tuoksua. Hänkin pesi kätensä käyttäen runsaasti pesualtaan vieressä olevaa desinfiointiainetta.
"Kiitos! Olet enkeli. Mennäänpäs sitten katsomaan, mitä susilapset ovat saaneet aikaan", mies ehdotti ja lähti tilan perällä olevan huoneen ovelle. Sisältä kuului rapinaa ja vaimeita haukahduksia.
"Toivottavasti et muuten pahastu kasvisruokaa."

"Ei tästä mitään vaivaa ollut", Jimena sanoi ja pyyhkäisi käsiään mustiin housuihinsa.
Kehut saivat naisen jo valmiiksi ulkoilmasta punoittavat posket kihelmöimään ja hän laski katseensa lattiaan ennen kuin seurasi Knoxia susien huoneelle.
"Ei, en tietenkään. Olen kaikkiruokainen", hän selitti hymyillen. "Syötkö sinä vain kasvisruokaa?" Jimena uskaltautui kysymään.

"Kyllä", Knox vastasi kysymykseen kasvisruokavaliosta hymyllä. Hän käsitteli kuolleita eläimiä päivittäin ruokkiessaan petoeläimiään, muttei voinut syödä itse lihaa. Mies avasi varovasti oven pentuhuoneeseen, jonka lattioille levitetyt lehdet oli silputtu ja pahvilaatikkoluolia siirrelty ja pureskeltu. Hän viittasi Jimenaa ääneti peremmälle ja sulki oven sitten heidän takanaan, ennen kuin vajosi istumaan seinänviereen. Asukkaat vilahtivat piiloon heidän tullessaan, mutta uteliaisuus alkoi voittaa hetken kuluttua ja pari rohkeinta pistivät kuononsa esiin.
"Kertoisitko minulle jotain lisää itsestäsi? Pentujen tekee hyvä tottua ääniimme. Mikä on lempiruokasi?" mies kysyi ja suoristi kuluneisiin, mustiin Converseihin työnnetyt jalkansa lattialle.

Jimena oli hieman yllättynyt miehen kasvisruokavaliosta, muttei antanut sen näkyä. Hän oli itsekin, pikkusiskonsa innoittamana, harkinnut joskus lopettavansa lihansyönnin, muttei ollut saanut mitään aikaiseksi.
"Siskoni on monta kertaa päättänyt ryhtyä vegaaniksi, mutta hänen pöperönsä ovat olleet niin pahanmakuisia ettei niitä ole voinut syödä", nainen nauroi pehmeästi ja siirtyi varovasti istumaan Knoxin vierelle.
"Pidän kaikenlaisista pastoista ja wokeista ja myös tulisesta ruuasta", Jimena kertoi tarkkaillen piiloistaan esiin työntyviä kuonoja lempeästi.
"Häiritseekö sinua muiden lihansyönti, kun et itse sitä syö?" hän kysyi, vaikka epäröi puolivälissä lausetta, oliko sellaista sopivaa kysyä. Nainen käänsi tiiviin, tarkkaavaisen katseen Knoxiin. Jimena tunsi muutaman kasvissyöjän, joiden elämäntyö taisi olla syyllistää ja moralisoida toisia, joten pitihän asia tarkistaa.

Mies nauroi kumeasti kuvaukselle sisaren ruoanlaitosta.
"Pearlilla oli samanlainen vaihe - hän on apulaiskouluttajani - ja hän yritti saada meidät muutkin käyttämään varsin erikoisia, tehtailtuja vaihtoehtoja kananmunille ja maidolle. Hän luopui projektistaan ensimmäisenä itse", Knox vastasi ja katseli tyytyväisenä, miten susilapsista rohkein, musta narttu, haisteli hänen kenkäänsä ja lähti nykimään jo valmiiksi jyrsittyä kengännauhaa.
"Ei. En voi sietää ihmisiä, jotka kohtelevat eläimiä kaltoin saati tuottavat tietoisesti niille kärsimystä, mutta lihansyönti on ollut osa ihmistä lajimme alusta saakka. Kukaan ei voi poistaa sitä. Jos voin, kannustan vain suosimaan eläinystävällisemmin tuotettuja vaihtoehtoja."

Jimena kuunteli Knoxin puhetta tummanruskeat silmät siristyen huvittuneeseen hymyyn. Hän ei ymmärtänyt kaikkia kasvissyöjien päähänpistoista, kuten jokin kananmunaton kananmuna, mutta ehkä hänen ei tarvinnutkaan.
"Kuulostaa herkulliselta projektilta", hän nauroi.
Nainen ihasteli hiljaa mustaa pentua, joka uskaltautui jo repimään kengännauhaa. Olivatpa ne erilaisia luonteiltaan!
Jimena oli helpottunut, kun ei saanutkaan Knoxilta luentoa lihan syömisen epäeettisyydestä. Liha ei ollut hänelle välttämättömyys tai suurinta herkkua, mutta äärimmäisten kiihkoilijoiden kanssa oli raskasta yrittää tulla toimeen. Miehen näkemys eläinten hyvän kohtelun tärkeydestä teki häneen suuren vaikutuksen.
"Ajattelutapasi vaikuttaa järkevältä", Jimena kehui vilpittömästi. "Joidenkin vegaanituttavieni kanssa keskustelu aiheesta räjähtää yleensä kolmanneksi maailmansodaksi jos joku mainitseekin lihansyönnin."

Knox ojensi kätensä sitä ensin väistävälle, mutta vähitellen tutkimaan uskaltavalle mustalle pennulle katse Jimenan gazellinsilmissä.
"Kiihkoilijat tuskin tekevät hyvää yhdellekään aatteelle", hän naurahti, "kukaan ei voi muuttaa maailmaa negatiivisuudella." Mies antoi pienen, mustan kuonon haistella ja tutkia kättään ja hipoi sitten sormillaan pörheää, nukkaista turkkia.
"Eräs tuttavani sanoi, että susien kuuluisi saada amerikkalaisten alkuperäiskansojen kielillä olevia nimiä. Mitä sinä olet mieltä?" hän nyökkäsi kohti pentuja, joista kaksi harmaata olivat uskaltautuneet esille ja jolkottivat turvallisen välimatkan päässä ihmisistä vierailijoita silmällä pitäen.

"Se on totta ettei kitinällä mitään muuteta", Jimena myönsi.
Knoxin katse sai hänet hämilleen ja nainen kiinnitti pian huomionsa takaisin pentuun. Mikä häntä vaivasi? Ei kenenkään huomio yleensä näin poltellut.
"Amerikkalaisten alkuperäiskansojen kielillä? Miksi?" hän kysyi ihmeissään.

"Kai kunnioittaakseen susien alkuperää Kanadan erämaassa, vaikka nämä yksilöt ovatkin jo kolmannen polven ihmiskasvatusta", Knox pohti mietteliäänä ja houkutteli mustan pennun kiipeämään tutkimaan syliään.
"Millaiset sinusta olisivat hyviä nimiä?"

"Olen huono nimeämään", Jimena hymähti huvittuneena. "Minulla oli joskus koira nimeltä torakka. Espanjan kielellä tosin", hän nauroi.
"Kuulostavatko espanjankieliset ötökät houkuttelevalta nimivaihtoehdolta?" nainen kysyi, ja yrittäen olla säikyttämättä Knoxin sylissä seikkailevaa pentua hän kohensi varovaisin liikkein ponnaria, jolla oli sitonut osan hiuksistaan pois kasvoilta.

Knox nauraa haukahti huvittuneena ja silitteli pennun mustaa turkkia.
"Minusta ne olisivat loistavia, mutta susien kasvattaja voisi pahastua", mies väläytti virneen ja antoi pennun haistella sormiaan. Hän vastasi sen katseeseen, kellertävät silmät siristyen ja tuki kevyesti rintaansa vasten nousevaa narttua, joka kurotti kuonoaan nuuskiakseen miehen kasvoja.
"Oletko ajatellut muuttavasi takaisin Espanjaan vielä joskus?"

"Se olisi ihanaa joskus. Viihdyn kyllä täälläkin, mutta tietenkin kotimaa on aina kotimaa" Jimena vastasi ja tarkkaili mustaa pentua mietteliäänä.
"Mistä sinä olitkaan kotoisin?" hän kysyi toivoen, ettei mies ollut kertonut sitä juuri hetki sitten.
Jimena oli ollut niin keskittynyt kuuntelemaan Knoxin kiehtovaa aksenttia ja fiksuja lauseita, että oli ehkä missannut kaiken olennaisen.
Nainen vilkaisi sivusilmällä häntä etäämmältä katselevaa epäluuloista harmaata pentua ja laski kätensä lattialle, mikäli sitä olisi helpompi lähestyä.

"Totta. Oletko asunut muuallakin kuin Espanjassa ja Englannissa?" mies kysyi ja antoi mustan pennun laukata härnäämään uutta laumaansa takapuoli huojuen. Hän katsoi tyytyväisenä, miten yksi harmaistakin pennuista rohkaistui ja hiipi lähemmäs naisen ojennettua kättä.
"Uudesta-Seelannista", hän vastasi Jimenan kysymykseen leveän hymyn väläyttäen, "Etelä-Saarelta. Asuin suuren osan nuoruuttani Tansaniassa - ja vuoden Madagascarilla. Yliopiston tosin kävin Yhdysvalloissa, missä perheyrityksemmekin sijaitsee."

”Ainoastaan Espanjassa ja Englannissa”, Jimena sanoi ja odotteli kärsivällisesti, kun sudenpentu vuoronperään lähestyi ja väisteli hänen liikkumatonta kättään.
”Niinkö? Kuulostaapa eksoottiselta. Olet nähnyt varmaan paljon kaikkea”, nainen arveli ja hymyili Knoxille. Toinen kuulosti koko ajan mielenkiintoisemmalta.
”Millaista oli Tansaniassa?” Jimena kysyi, hädin tuskin osaten edes sijoittaa paikkaa kartalle. Jossain Afrikassa kenties?

"Uskomatonta. Se on paikka, joka inspiroi iäksi", Knox vastasi väläyttäen naiselle aurinkoisen hymyn ja seuraten sivusilmällä, kuinka rohkeimmat pennut houkuttelivat myös kahta muuta harmaata lähestymään heitä. Toinenkin hammaspari tarttui kuluneen, mustan Conversen nauhoihin.
"Äitini työskenteli tutkimusprojektissa Serengetissä ja humalluin loppuelämäksi villieläinten kauneudesta. Sinne muuttaisin mielelläni takaisin." Hän oli asunut syntymästään saakka niiden keskellä, mutta eläinten näkeminen vapaana luonnossa, omassa elinympäristössään oli taianomaista.

"En epäile, kuulostaa huikealta", Jimena henkäisi silmät loistaen.
Serengeti sentään soitti jotakin kelloa hänen maantietämyksessään, tai ainakin hän sai päähänsä savannilla vaeltavat seeprat ja leijonat. Saattoi olla, että nainen seikkaili mielessään väärällä savannilla, mutta mielikuva oli kiehtova.
"Mitä kaikkea sinä siellä teit?" Jimena kysyi Knoxilta ja tunsi pienen kuonon haistelevan kättään ja pian yhtä pienet hampaat yrittivät haparoiden saada otetta naisen etusormesta.

"Hankkiuduin hankaluuksiin, lähinnä", mies vastasi nauraen käheästi ja kosketti yhden susilapsen harmaata turkkia.
"Muutimme Tansaniaan, kun olin kahdeksanvuotias ja löysin pian parhaan ystäväni - Taten, hän asuu edelleen siellä ja taistelee salametsästyksen pysäyttämiseksi - eikä kumpaakaan meistä ollut siunattu itsesuojeluvaistolla tai maalaisjärjellä, äitini mukaan. Lähdimme tutkimusmatkoille melko optimistisesti varustautuneina ja halusimme tavata eläimiä lähietäisyydeltä. Kuka olisi arvannut, että virtahevot juoksevat niin lujaa?"

Jimena kuunteli miehen puhetta kiinnostuneena ja rapsutti samalla pentua keskeyttäen sen sormentappopuuhat. Hän nauroi heleästi kuvaukselle itsesuojeluvaistottomista seikkailuista.
"Miten luovaa. Onko toimintatapasi yhtään muuttunut niistä ajoista vai vieläkö joudut virtahepojen jahtaamaksi?" Jimena kysyi huvittunut hymy huulillaan.

"En voi mennä vannomaan, mitä Serengetillä tapahtuisi - mutta yritin ottaa opikseni tiikerin puruleluksi päädyttyäni", Knox naurahti ja nosti yhden harmaista pennuista kainaloonsa parempaa tuttavuutta varten.
"Millaisiin seikkailuihin sinä olet itsesi järjestänyt?"

"Se on hyvä", Jimena totesi ja katseli kätensä kimpusta pois kirmanneen suden perään.
"Olen ollut aika tylsä enkä tietoisesti hankkiutunut seikkailuihin", hän vastasi olkiaan kohauttaen. "Mutta siskoni Marisa on minua kolme vuotta nuorempi ja hänellä taitaa olla kaikki se seikkailuntahto joka minulta puuttuu. 7-vuotiaana hän suuttui jostain vanhemmillemme ja päätti muuttaa Portugaliin kun olimme hetken kahdestaan kotona. Hänellä ei ollut aavistustakaan mihin suuntaan lähteä, enkä halunnut päästää häntä reissuun yksin, joten päädyimme lopulta kumiveneellä keskelle jokea kotikaupunkimme keskustassa", nainen selitti virnuillen.
"Se siitä Portugalista sitten. Pääsimme poliisikyydillä takaisin kotiin."

"Loistavaa", Knox nauroi ja rapsutti sormillaan sudenpennun niskaa ja leukaa, kunnes se rentoutui hänen syliinsä.
"Millaisia seikkailuja hevosenhoitajan arkeen mahtuu?"

Jimena koki, ettei ollut parasta alkaa hehkuttaa kaikkia niitä sekopäitä, jotka Rosings Parkia olivat vainonneet, joten hän yritti keksiä jotain kevyempää sanottavaa.
"Ei mitään kovin jännittävää. Silloin tällöin maastossa tai muuten vaan sekoavia hevosia ja välillä vähän hassusti toimivia omistajia. Kisareissut ovat ehkä tapahtumarikkaimpia. Ja matkat tallilta kotiin kun auto saattaa vaikka hajota kesken matkan", hän nauroi ja nojasi takaraivonsa seinää vasten.
Tuntui pieleen menneen päivän jälkeen lähes terapeuttiselta jutella Knoxin kanssa, vaikka tämä oli käyttänyt syynä sitä, että pentujen tulisi tottua heidän ääniinsä.
"Mitä kaikkea sinun tavalliseen arkeesi kuuluu?" hän kysyi.

Knox yhtyi Jimenan nauruun ja kosketti kevyesti naisen käsivartta.
"Autosi hajoaminen oli minun onneni", hän totesi ja laski pitelemänsä pennun takaisin lattialle.
"En osaa sanoa onko minulla tavallista arkea. Matkustan paljon työn puolesta, tällä hetkellä elokuvan kuvauksiin, neuvottelemaan uusista sopimuksista studioiden kanssa ja perheeni tilalle Teksasiin keskustelemaan isäni kanssa siitä, mitä eläimiä tuon tänne - mutta jos olen päivän täällä, lähinnä työskentelen eläimieni kanssa ja tutustun paikalliseen elämään. Mitä sinun arkeesi kuuluu?"

Jimena hymyili hämillään, eikä tiennyt johtuiko se miehen sanoista vai kosketuksesta. Hänelle koskettaminen ilman sen kummempaa merkitystä oli täysin normaalia, mutta siitä huolimatta nainen ei osannut estää sisäistä pikkutyttöään innostumasta. Eihän hän ollut tehnyt muuta kuin pyörinyt jaloissa ja kantanut pari ämpäriä!
"Kiva jos toikkaroinnistani on ollut jotain hyötyä", hän sanoi ja kietoi käsivartensa koukkuun vedettyjen polviensa ympärille.
Ainakaan Jimenasta Knoxin arki ei kuulostanut tavalliselta, ja hän katsoikin miestä hieman huvittuneena.
"Onko sinulla vapaa-aikaa ollenkaan?" Jimena kysyi. "Tuohon jos vertaa, minun arkeni kuulostaa tappotylsältä."

"Mikä lasketaan vapaa-ajaksi?" hän virnisti sukaisten lyhyttä, mustanruskeaa tukkaansa ja ojensi sormensa sitten tuttavalliseksi heittäytyvän mustan nartun haistettavaksi.
"Työni harvoin tuntuu työltä, mutta toki saan viettää enemmän aikaa kotona kuvausten välillä. Epäilen suuresti, että arkesi voisi olla tylsää - etkös sinä vietä päiväsi persoonallisten kilparatsujen ympäröimänä?"

"Sehän kuulostaa hyvältä, jos ei työ tunnu työltä."
Jimena nauroi Knoxin kysymykselle tajutessaan, että niinhän hän oli ajatellut Rosings Parkiin päästyään - paljon hienoja kisahevosia ja luksustalli työympäristönä, mikäs sen parempaa. Ehkä sille kaikelle meinasi tulla sokeaksi, kun asiaa tarkasteli riittävän usein talikon varresta ja näki elegantit kisahevoset vettä valuvina ja kuraisina rankkasateiden jälkeen.
"No persoonallisia kilparatsuja riittää. Ei se ole ehkä enää niin hohdokasta kuin alussa, mutta ainakin viihdyn", nainen totesi hyväntuulisesti. "Muuten sitten vietänkin varsin jännittävää elämää koiran kanssa. Kyllä sekin on välillä varsin eksoottinen käytökseltään, mutta siinä se jännittävyys sitten onkin."

"Moni varmaan antaisi mitä tahansa mahdollisuudesta vain viettää aikaa koiran kanssa tai vapaa-ajasta", Knox tarjosi hymyillen ja nosti mustan pennun syliinsä. Se kosketti pienellä, viileällä nenällä miehen kasvoja, ja Knox silitti sormenpäillään sen pään luuston jaloksi muodostuvia linjoja.
"Kaipaatko sinä enemmän jännitystä?" hän kysyi katsahtaen naista silmäkulmastaan.

"Olen varmaan vain loman tarpeessa", Jimena vastasi hymyillen ja hieraisi kasvojaan. "Kaipaan sitä, että saisi edes hetken tehdä mitä huvittaa ja mennä minne huvittaa ilman työn kaltaisia velvoitteita."
Siitäköhän tänne lähteminen olikin oire? Kuinka paljon mukavampaa nytkin olisi, jos ei olisi tarvinnut miettiä huomista aikataulua.
"Joskus on hauska tehdä asioita sen kummemmin harkitsematta", nainen pohti ääneen katsellen Knoxin pitelemää pentua. "Kuulostanko jo ihan friikiltä?" hän virnisti.

Mies pudisti hymyillen päätään ja laski pennun syliinsä, missä se yritti kaivaa mustien farkkujen taskusta jotakin herkullista.
"Et, vaan tavattoman… Hurmaavalta", Knox vastasi viattomalla, olkiaan kohauttavalla hymyllä. Hän tiesi täsmälleen Jimenan kuvaileman haaveen.
"Onko sinulla mahdollisuutta tehdä niin? Lähteä vaikka spontaanille lomalle?"

Hurmaavalta? Mitähän mies mahtoi tarkoittaa? Knox oli joko ainoastaan kohtelias tai helppo miellyttää. Joka tapauksessa Jimena oli mielissään sanoista eikä saanut pientä hymyä pyyhittyä huuliltaan.
"Niinkö? Se on kiva kuulla" hän nauroi.
"En ole vielä kokeillut onnistuisiko se, ja kuinka spontaaneja lomia saisin otettua", Jimena totesi. "Onnistuisiko sellainen sinulta?"

"Ehkä", Knox naurahti, "hetkenä, jona en ole luvannut olla kuvauksissa. Haluaisin lähteä käymään Tansaniassa tai toteuttaa lapsuuteni unelman tiikerien näkemisestä luonnollisessa ympäristössään, kun niitä on vielä luonnossa. En ole koskaan tainnut pahemmin suunnitella matkojani etukäteen."

"Suunnittelemattomat matkat ovat parhaita", Jimena vahvisti pirteästi. Sanoi hän, jota jotkut töissä jo pitivät intohimoisena ja järjestelmällisenä suunnittelijatyyppinä. Tietäisivätpä vain tilanteen silloin, kun kyse ei ollut kalliiden hevosten terveydestä.
"Sinullako siis on täällä normaalisti apukäsiä, mutta nyt oli poikkeustilanne?" hän kysyi varmistaakseen että oli ymmärtänyt oikein.

"Ehdottomasti", mies nyökkäsi ja seurasi sivusilmällä, kuinka loputkin pennut uskaltautuivat esiin piiloistaan. Menisi vielä aikaa, ennen kuin hän ansaitsisi paikkansa susilaumassa, mutta alku oli lupaava.
"Kyllä. Meitä asuu täällä kolme: minä, apulaiskouluttajani ja eläintenhoitajamme. Pearl on vain juuri Yhdysvalloissa, ja Saskia sairastui ollessaan viikonlopun reissussa. Meillä on tosin yleensä mukana apukäsi tai pari, kun lähdemme kuvauksiin - mikäli olet joskus spontaanin loman tarpeessa", Knox väläytti kutsuvan virneen.

Jimena kuunteli tarkkaavaisena Knoxin sanoja ja yritti painaa nimet mieleensä. Eihän sitä tiennyt, vaikka niiden muistamisesta olisi joskus hyötyä. Kommentti spontaanista lomasta kuvausten merkeissä sai hänet hymähtämään huvittuneena.
"Loistavaa. Lähdetään vaikka heti", Jimena nauroi ja katsoi Knoxia. "Milloin on seuraavat kuvaukset? Ihan siis vain mielenkiinnosta, en aio pakata itseäni salaa mukaan."

"Ylihuomenna", Knox vastasi vinosti hymyillen. "Kuvaamme vielä viimeiset kohtaukset Saudi-Arabiassa hevosten kanssa, ennen kuin tuomme ne kotiin, ja lennätämme myös Mingin sinne." Hevosten tähtikolmikko oli majaillut Arabiassa aavikkokuvausten ajan, ja nyt oli aika saada loput tarvittavasta materiaalista, jotta hevoset voitaisiin tuoda takaisin. Mies lähtisi perjantaina mustan leopardin kanssa.
"Haluatko mukaan avustajaksi?"

"Niinkö? Kuulostaa upealta", Jimena huokaisi ihastuksesta.
Hänellä ei ollut aavistustakaan kuinka elokuvia kuvattiin ja mitä siellä tapahtui kun eläimiä oli mukana, joten hän olisi mielellään paikannut aukon sivistyksessään.
"Kysytkö tuota tosissasi?" nainen kysyi aavistuksen epäuskoisena. "Lähtisin enemmän kuin mielelläni jos en saa potkuja töistä sen takia", hän lisäsi kepeään sävyyn.

"Tietenkin kysyn", mies nauroi ja kosketti naisen käsivartta kevyesti. Jimena oli kaivannut spontaania lomaa, ja tämä oli spontaaneinta mitä hän saattoi tarjota - vaikkei lomasta voisikaan puhua.
"Olen varma, että saat neuvoteltua jokusen päivän vapaaksi", Knox vetosi tarjoten naiselle vetoavimman hymynsä, "onhan hevostähtemme tuotava takaisin kotiin Rosings Parkiin. Sehän on melkein kuin työtehtäviäsi jo valmiiksi, eikö?"

Jimena puraisi huultaan mietteliäänä. Ajatus lähtemisestä houkutteli, eikä hänen muutenkaan olisi tehnyt mieli kieltäytyä mistään, mitä Knox ehdotti. Hän oli ehkä tekemässä virheen, mutta mitä menetettävääkään olisi? Papillon ehtisi purra häntä taatusti ihan riittävästi reissun jälkeenkin.
"Okei, voisihan sitä kysyä. Kerron syyksi että olet liian hyvä houkuttelemaan", Jimena totesi leikkisä pilke hymyilevissä silmissään ja laski hetkeksi kätensä Knoxin polvelle.

"Loistavaa", Knox väläytti leveän, innostuneen hymyn. Matkastahan voisi tulla suorastaan erinomainen!
"Minun on varoitettava, ettei se ole erityisen loistokasta - paljon odottelua, seisoskelua ja lisää odottelua, yleensä keskellä yötä. Mutta olisi todella hienoa, jos pääset lähtemään", mies vastasi ja rapsutti harmaan, lähemmäs uskaltautuneen sudenpennun korvantaustaa, mikä sai suden takajalan tapailemaan ilmaa.
"Oletko tutustunut hevostähtiimme? En tajunnutkaan, että ne jakavat tallin kanssasi. Peeves, se iso valkoinen ruuna, Gabino, musta arabialaisori ja Paladin, rautias akhal-tekeruuna."

"Hoidan työkseni hevosia, olen siis tottunut epäloistokkuuteen", Jimena vastasi ja tökkäsi leikkisästi Knoxia olkavarteen.
"Kyllähän minä sen kolmikon tiedän. Peevesin toilailuilta on ollut vaikea välttyä", hän totesi hymyillen ja katseli jalkaansa vispaavaa pentua.
"Oletko katsonut kelloa, ettei ruoka pala sinne uuniin?" nainen kysyi muistettuaan, että jonkin kasvisgratiinin oli laittanut lämpenemään.

Knox hätkähti muistutuksesta ja läimäisi itseään otsaan.
"En tietenkään. Kiitos", hän irvisti, ponnisti jaloilleen, varoi tallomasta jaloista karkaavia susia ja katosi hölkäten keittiöön. Keittiöstä kuului muutama, vaimea kirosana, palohälyttimen hetkellinen vinkaisu, sen teurastus ja lautasten kilinää, ennen kuin mies palasi mukanaan kaksi lautasellista melko rapeaa gratiinia. Ruoan saapuminen sai aratkin pennut kiinnostumaan, ja Knox tuuppasi ne päättäväisesti kauemmas istuessaan takaisin naisen viereen.
"Ole hyvä", hän totesi anteeksipyytävällä irvistyksellä.
"Olet liian mielenkiintoista seuraa. Olen normaalisti melkein pätevä keittiössä."

Siinä missä pennut ihmettelivät toisen ihmisen äkillistä häipymistä ja outoa kolinaa, Jimena kuunteli keittiöstä kuuluvia ääniä huonolla omatunnolla, kun palohälytinkin päätti osallistua ruuanlaittoon. Olisihan hänenkin pitänyt muistaa, eikä menettää ajantajuaan pennuista ja Knoxista kuin mikäkin tampio!
Miehen saapuessa lautasten kanssa Jimena hymyili tälle vähintään yhtä anteeksipyytävästi ja otti vastaan toisen annoksista.
"Kiitos. En minäkään yhtään muistanut", hän myönsi. "Taidat sinäkin olla liian mielenkiintoista seuraa."
"Ei kai tämä pilalle mennyt kuitenkaan", Jimena arveli positiivisena ja uskaltautui maistamaan ruokaa. "Oletko? Mikä on sinun bravuuriruokasi?"

"Grillatut maissintähkät", Knox vastasi puolittain irvistäen, "sanoin olevani melkein pätevä." Hän laittoi mielellään ruokaa, muttei voinut kehua ruoanlaittotaitonsa hienostuneisuudella, sillä hänen osaamansa reseptit olivat hyvin yksinkertaisia.
"Onko sinulla bravuuria?" mies kysyi lapioiden pari haarukallista ruokaa suuhunsa.

"Olen vaikuttunut siitä, että edes melkein. Kokemukseni mukaan miehet välttelevät ruuanlaittoa kuin ruttoa", Jimena sanoi ja virnisti.
"Minä tykkään laittaa ruokaa, mutta kokeilen niin usein uusia juttuja, että unohdan heti kaiķki reseptit. Sovellan siis kaikenlaista hyvällä tai vähemmän hyvällä menestyksellä", nainen totesi olkiaan kohauttaen. "Paella lienee ainoa mikä onnistuu varmasti."

"Se kuulostaa hyvin mielenkiintoiselta", mies kehui ja antoi pennun nyhtää kengännauhojaan. Toivottavasti hän ei unohtaisi niiden auenneen ja kaatuisi naamalleen, kun lähtisi liikkeelle.
"Jos saat töistä vapaata, lähdemme aamuyöstä perjantaina ajamaan Lontooseen."

Jimena ei nähnyt ruuanlaittotottumuksissaan muuta mielenkiintoista kuin sen, että aina sai jännittää oliko ruoka syömäkelpoista. Hän haarukoi kasvisruokaa suuhunsa, eikä nälkäisenä osannut välittää sen rapeasta koostumuksesta.
"Toivottavasti saan sen vapaaksi", nainen huokaisi. "Tarvitsenko mukaan jotain erityistä?"

"Reipasta mieltä", Knox virnisti.
"Passin. Hankimme sinulle visan ja hoidamme matkajärjestelyt. Kannattaa toki ottaa mukaan hyvät kävelykengät, joilla pärjää hiekalla, konservatiivisia, löysähköjä ja peittäviä vaatteita sekä huivi, jolla voi tarvittaessa peittää hiukset tai hengitystiet. Saudi-Arabian meno on aika… Hullua. Olemme onneksi suurimman osan ajasta elokuvatiimin kesken, mutta kuvaamme hevoskohtauksia myös beduiinien kanssa ja ovat suoraan keskiajalta maailmankatsomuksensa kanssa." Luoja tiesi, että se kolkka maailmasta oli käsittämätön, mutta tuottajat halusivat kohtaukset aavikolta autenttisten beduiinien kanssa.

"Beduiinien? Oikeastiko?" Jimena toisti silmät innostuksesta laajeten.
Vaikkei hän ollutkaan kenties innostunut tutustumaan syvemmin alkuasukasmaisiin beduiineihin, kuulosti kokemus valtavan hienolta. Kaikki uusi ja erilainen herätti naisen mielenkiinnon tehokkaasti.
"Millaisia ne sitten ovat, beduiinit siis? Ostavat naisia kameleilla ja raahaavat aavikolle?" hän virnuili saatuaan suunsa tyhjäksi.

"Jotain siihen suuntaan", mies vastasi haluamatta pelotella naista pois matkasta. Arabian käsitys naisten ihmisarvosta oli melko järkyttävä.
"Jos sinulla on ongelmia pomosi kanssa, anna hänelle vain minun yhteystietoni. Ilmoitan tuotannolle, että assistenttini on vaihtunut seuraavaa matkaa varten. Sinullahan on voimassa oleva passi? Eikä hirmuista rikosrekisteriä takataskussa?" Knox väläytti hymyn.

Jimena nyökkäili Knoxin kehotukselle. Matka alkoi vaikuttaa aina vain paremmalta idealta. Mielenkiintoinen paikka mielenkiintoisessa seurassa, mikä sen hienompaa.
"On passini voimassa, enkä ole kovin pahamaineinen rosvo. Usko tai älä", nainen nauroi viimeistellessään lautasensa tyhjennystä.
"Minun kannattaisi varmaan alkaa kohta suunnitella kuinka pääsen täältä kotiin. Mutta pitäisikö minun udella vielä puhelinnumeroasi? Ihan vain että voin antaa sen pomolleni", hän kysyi kiusoitellen ja vilkaisi Knoxia kohottaen huvittuneena kulmaansa.

"Pitäisi, ehdottomasti." Knox ponnisti jaloilleen vieden tyhjentyneen lautasen turvaan susilapsilta ja tarjoutui nostamaan Jimenan lautasen omansa päälle. Hän veti takataskustaan jyrsityn lompakon, jonka ravisti auki ja ujutti sormillaan esiin mustan, Animal Kingdomia mainostavan käyntikortin.
"Minä vien sinut kotiin", mies lupasi ja avasi heille pentuhuoneen oven, "asutko Hexhamissa?"

Jimena ojensi lautasensa Knoxille ja nousi varovasti seisomaan.
"Kiitos. Ja kiitos ruuasta", hän kiitteli ottaessaan käyntikortin vastaan.
Nainen yritti muistaa keräillä omaisuutensa mukaan poistuessaan pentuhuoneesta ja hän katsahti Knoxia ilahtuneena kuullessaan saavansa kyydin kotiin.
"Veisitkö? Se olisi ihan loistavaa", hän totesi hyväntuulisena. "Asun Hexhamissa. Ei tarvitse sen pidemmälle matkustaa. Ei kai tästä ole vaivaa?"

"Ei tietenkään ole", Knox naurahti laskien lautaset huolettomasti tiskialtaaseen ja nappasi mustan nahkatakkinsa oven viereen isketystä naulasta.
"Minähän se sinulle kiitollisuudenvelassa olen", hän huomautti ja avasi naiselle oven nyökäten kohti talon varjossa seisovaa, mustaa urheilullista moottoripyörää. Mies ravasi rappuset alas ja nosti takalaatikosta varakypärän, jota ojensi naiselle.
"Et kai pahastu?" mies varmisti tarkoittaen kulkuneuvoa, kun heilautti jalkansa sen yli ja valmistautui painamaan oman kypäränsä päähän.

"Sinähän se kaikista vaativimmat hommat hoidit", Jimena huomautti takaisin ja veti takkinsa vetoketjun kiinni astuessaan ulos.
"Ei, en todellakaan pahastu", hän ilmoitti havaittuaan mistä menopelistä oli kyse. "Onpa hieno! Tälläkö sinä yleensä kuljet?"
Siitä olikin jo hetki aikaa, kun hän oli viimeksi ollut moottoripyörän kyydissä. Jos toinen osasi ajaa luotettavasti huojumatta pitkin pientareita, hän rakasti moottoripyöräajeluja.
Kerrottuaan tiedot asuinpaikastaan hän irrotti hiuksissaan enää vain löyhästi roikkuneen ponnarin ja veti kypärän päähänsä ennen kuin kampesi itsensä kyytiin.

Mies väläytti Jimenalle poikamaisen hymyn kypäränsä sisästä, kun nainen ihaili menopeliä.
"Se on mukavan ketterä", hän vastasi, napsautti visiirinsä kiinni ja varmisti, että naisen kädet olivat tukevasti hänen ympärillään, ennen kuin rullasi pehmeästi pimeälle maalaistielle ja lähti kiihdyttämään. Hän pyrki pitämään vauhtinsa kohtuullisena, kun kyydissä oli joku, mutta miehen oli silti vaikeaa muistaa alueen surkeita nopeusrajoituksia, ja moottoripyörä lensi pimeydessä mutkissa kallistuen ja hiljensi vasta sukeltaessaan kaupungin valoihin.
Knox pysäytti pyörän annetun kotiosoitteen eteen, tuki jalkansa maahan ja auttoi Jimenan alas pyörän kyydistä.
"Voin hakea sinut kyytiin perjantaina, kun lähdemme. Puoli neljän maissa aamulla?"

Jimena kietoi kätensä Knoxin ympärille moottoripyörän kiitäessä kohti Hexhamia ja pyrki olemaan häiritsemättä ajamista ja moottoripyörän tasapainoa. Vauhdista huolimatta hän tunsi olonsa varsin turvalliseksi pyörän kyydissä ja uppoutui pohtimaan tätä tapahtumarikasta iltaa ja mahdollisesti tulevaa matkaa. Olipa ollut hyvä tuuri, että auto hajosi juuri tänään!
Heidän saavuttua perille Jimena nousi alas ajoneuvon kyydistä hieman huterilta tuntuville jaloilleen ja otti kypärän päästään.
"Se sopii hyvin", hän vastasi kevyt hymy huulillaan. "Mukaan siis mahdollisimman paljastavia vaatteita, huonoja korkokenkiä ja pitkä ja synkkä rikosrekisteri, vai miten se meni."
Nainen vilkaisi katulampun kellertävässä valossa ympärilleen havaitakseen, ettei lähistöllä näkynyt ketään, jonka jälkeen katsoi taas Knoxia.
"Kiitos kyydistä. Nähdään", hän sanoi ja kosketti kevyesti miehen olkapäätä.

Knox tuki pyörän tasapainoa jalallaan ja veti kypärän päästään.
"Juuri niin! Sinähän olet nopea oppimaan", hän nauroi hyväntahtoisesti ja tarjoutui nakkaamaan naisen kypärän takaisin takalaatikkoon.
"Kiitos sinulle. En tiedä, mitä tekisin ilman sinua", mies vastasi kellertävät sudensilmät hymystä siristyen. Hän ojensi mustan nahkahanskan peittämän käden puristaakseen Jimenan vapaata kättä, ja kenties vetääkseen naisen lähemmäs.

Jimena tunsi sydämensä alkavan jyskyttää kovempaa tarttuessaan Knoxin käteen ja siirtyessään lähemmäs. Knoxin silmissä ja hymyssä oli jotain tavattoman kiehtovaa, ja Jimena uskaltautui vihdoin katselemaan tämän kasvoja pidempään. Hieman hämmentyneenä omista ajatuksistaan hän hipaisi peukalollaan miehen poskea.
"En tiedä. Ehkä kantaisit yhä kuljetuslaatikoita?" Jimena ehdotti hiljaa, viitsimättä itsekään nauraa huonolle vitsilleen.

Jimenan siirtyessä lähemmäs Knox laski toisen kätensä kevyesti naisen vyötärölle. Auton hajoaminen oli ollut hänen kannaltaan uskomattoman onnekasta. Hän saisi kauniin, gazellinsilmäisen naisen seurakseen myös kuvauksiin - ja kenties he pääsisivät tapaamaan myös sen jälkeen.
"Kyllä. Hyvin murheissani", mies myönsi hymyillen ja vastasi tyynellä, hyväntuulisella itsevarmuudella naisen katseeseen. Eläimet olivat opettaneet kärsivällisyyden olevan hyve.

"Se olisi hyvin ikävää", Jimena totesi lähes koiranpentumaisen myötätuntoinen katse silmissään, jonka jälkeen hän hymyili huvittuneena.
Nainen olisi mieluusti jäänyt Knoxin seuraan, mutta kai hänen täytyisi mennä kotiin ennen kuin poissaolonsa herättäisi enempää kysymyksiä. Ja kenties Jimenan olisi selvitettävä sekavat ajatuksensa Knoxista ennen kuin lähtisi tämän seurassa beduiinimaahan keskelle aavikkoa.
"Taidan päästää sinut lähtemään ja mennä sisälle. Oli kiva olla avuksi", hän sanoi ja nojautui lähemmäs painaakseen nopean suukon miehen poskelle.

Mies otti sen vastaan enemmän kuin mielellään ja sipaisi naisen hiuksia, ennen kuin ryhdistäytyi moottoripyörän selkään.
"Nähdään perjantaiyönä", hän huikkasi, painoi kypärän päähänsä ja käynnisti moottoripyörän uudelleen. Hän nosti naiselle kättään, kiepautti pyörän ympäri takapyörä liukuen ja kiihdytti yöhön. Kuvausmatka oli yhtäkkiä jotain, mitä odottaa.

Lauantai 11. maaliskuuta 2017, 5:31 - Arabian yöt

Kuvauksissa ei nukuttu paljoa. Aamuyöllä alkanut perjantai oli mennyt matkustaessa - eksoottisen kissapedon kanssa matkustaminen ei käynyt yhtä suoraviivaisesti kuin ilman - ja herätys oli soinut lauantainakin puoli neljältä aamuyöllä. Yön suhteellinen viileys viipyi vielä kuivassa ilmassa, sillä aurinko nousisi vasta kuudelta ja nostaisi lämpötilan miellyttävään, reiluun pariinkymmeneen. Kuvaukset olisi saatava pakettiin pian, sillä jo huhtikuussa maan lämpötilat nousisivat liian koviksi kuvattavia kohtauksia ajatellen. Väliaikaisen tallin ympärillä levisi loputon hiekka-aavikko. Aurinko antaisi hiekalle hohtavan punaisen ja kullan sävyn, ja kuiva, kuuma tuuli puhaltaisi massiivisia dyynejä alati erilaisiksi. Aavikko yhtyi maata koskettavaan, vielä uneliaan hämärään taivaaseen tasaisessa horisontissa. Kuvauspaikka oli kuitenkin jo elossa. Tallia ympäröivissä rekoissa ja asuntovaunuissa kävi kuhina, kun stressaantuneet ihmiset juoksivat valmistelemassa päivän kuvauksia. Lanaustraktorit valmistelivat tärkeimpien kuvauspaikkojen pohjia, ja tekniikkaa testattiin hermostuneissa tunnelmissa.

Valkoinen, silkkikarvainen Peeves seisoi takajalkaansa lepuuttaen hiekkakäytävällä pressukaton alla ja nyhti aamiaista hajamielisesti heinäverkostaan, kun Knox suki sitä ja tarkasti samalla hevosen kuntoa. Hän oli ohjeistanut Jimenan valmistelemaan karsinassa ruokaillutta, mustaa arabialaisoria, Gabinoa, päivää varten, ja tunsi hienoista huonoa omaatuntoa retuutettuaan naisen kahtena yönä peräkkäin niin aikaisin ylös sängystä.
"Tiedätkö, muistutat Elenaa", Knox myhäili kyykistyen kookkaan ruunan jalkoihin. Jimenassa todella oli paljon samaa kuin Hollywoodin syleilemässä, argentiinalaisnäyttelijättäressä, Elena Reyssä. Nainen jakoi elokuvan parrasvallot Graham Cranen kanssa, mutta valitettavasti kumpikaan ei ollut kunnostautunut hevosten kanssa.
"Kuinka hyvä ratsastaja olet?"

Jimenaa aikaiset herätykset eivät painaneet, sillä tätähän hän oli odottanut - pääsyä mukaan elokuvaprojektiin ja pois kotikulmilta. Nämä kulmat todella erosivat tylsästä Englannista, ja nainen oli innoissaan. Kuvitelma reissun luonteesta oli tainnut kaikesta järkeilystä huolimatta olla aavistuksen liian positiivinen, mutta missään nimessä Jimena ei ollut pettynyt. Väsymyskään ei vaivannut, varsinkaan vielä näin aamusta, vaikka haaleat varjot silmien alla antoivat muuta olettaa.
Ohueen vaaleanharmaaseen verryttelytakkiin pukeutunut ja hiuksensa kiireiselle nutturalle kieputtanut nainen harjasi ja siisti tottunein ottein mustaa oria ja nosti katseensa arabialaisesta vasta kuullessaan Knoxin puhuvan.
"Minäkö? Elenaa?" hän kummasteli keskustelun avausta keskeyttämättä työskentelyään. "No, toki minun pitää jotenkin osata ratsastaa, etten keikahda töissä alas arvaamattomien hevosten selästä. Vai millaisen arvion haluat?"

Knox oli pysähtynyt katselemaan naista mietteliäästi Peevesin lihaksikkaan selän yli, nojaten käsivarttaan rennosti hevoseen. Jimena oli melkein täsmälleen saman pituinen kuin näyttelijätär, malliltaan samanlainen ja väritykseltäänkin sopiva.
"Ajattelin, että ehkä haluaisit osallistua hieman enemmänkin kuin vain verrytellä Gabinoa", hän väläytti viattoman hymyn. Mies palautti ruunan takaisin karsinaan otsatukasta taluttaen ja viittasi Jimenaa mukaansa.
"Tule, mennään meikkiin ja puvustukseen. Leivotaan sinusta Elenalle pesunkestävä stuntratsastaja, vai mitä olet mieltä?" Knox lähti harppomaan kohti yhtä lukuisista asuntoautoista.

Knoxin mietteliäs katse alkoi vaivata, sillä nainen ei tuntenut oloaan kovin katseenkestäväksi ilman pisaraakaan meikkiä, mutta onneksi tuo lopulta kakaisi ulos mitä pyöritteli päässään. Jimena katsoi miestä kysyvästi ja laski harjan kädestään, ettei hämmennykseltään kolauttaisi sillä eloisana heiluvaa Gabinoa silmäkulmaan. Stuntratsastaja Elenalle? Sen oli oltava vitsi tai väärinymmärrys.
"Mitä?" hän kysyi nauraen epäuskoisena, mutta jätti orin karsinaansa ja kiiruhti Knoxin mukaan. "Oletko nyt ihan tosissasi?"

Knox tempaisi meikkiosaston oven auki.
"Miksei? Tulet ratsastamaan hänen hevosellaan joka tapauksessa, ja käyt erinomaisesti Elenasta ratsailla", mies protestoi ja soi herttaisen hymyn heitä tuimasti katsovalle maskeeraajalle.
"Hei! Olimme melkein ajoissa. Laskisit sen eduksi. Jimena tässä on tänään Elenan sijainen ratsailla", hän jatkoi ja antoi Jimenan kiivetä sisään ensin. Ahdas asuntoauto oli ahdettu niin täyteen kuin sen sai, ja kolme maskeeraajaa pujottelivat kapeaa keskikäytävää. Knox istahti vapaalle jakkaralle ja viittasi Jimenaa tekemään samoin.
"Ei sinun tarvitse kuin ratsastaa ja impersonoida tulisieluista kapinallisjohtajaa, joka on syntynyt hevosen selkään."

Yhä hämmentyneenä, lähes kauhistuneena Jimena astui sisälle maskeeraustilaan ja hymyili nyreälle maskeeraajalle tervehdykseksi. Tämä ei ilmeisesti ollutkaan vitsi. Ei ajatus periaatteessa mahdoton ollut, olihan nainen tottunut esiintymään ja olemaan muiden tuijotettavana nuoruutensa näytelmä- ja lauluharrastuksissaan, ja ratsastustaito taisi tässä olla merkittävimmässä osassa. Tämä oli vain tullut kovin äkkiä.
Jimena istahti jakkaralle ja katseli eksyneen oloisena ympärilleen.
"Niin, pikkujuttu", hän hymähti ja yritti Knoxia vilkaistessaan näyttää vähemmän peuralta ajovaloissa ja enemmän itsevarmalta itseltään. "Mutta en tietenkään kieltäydy, jos kerran uskot että tässä on jotain järkeä."

"Totta kai tässä on järkeä", mies nauroi hyväntuulisesti ja vain aavistuksen mielipuolisesti, kun tuikea, paheksuvasti tuhahteleva maskeeraaja ryhtyi virittämään hänen päähänsä vaaleista, kuohkeista laineista koostuvaa peruukkia. Jimena pääsi samanlaiseen käsittelyyn, sillä Elenalla oli hyvin tummanruskeat, pitkät hiukset, jotka lepattivat dramaattisesti elokuvan tulevissa promootiokuvissa.
"Pyörähdämme vielä puvustamossa tämän jälkeen, ja kun olemme valmiita, lähdemme lämmittelemään hevosia ja odottelemme, että kuvaustiimi on valmiina hevoskohtauksia varten."

Jimena naurahti Knoxin asenteelle ja yritti lopettaa stressaamisen. Tästä voisi tulla hauskaa! Ainakin siinä tapauksessa, että hän ei säheltäisi kuvausaikatauluja pilalle tai putoaisi tänään mahdollisimman huonona hetkenä selästä ensimmäistä kertaa yli vuoteen.
"Selvä", nainen myöntyi ja huokaisi antaessaan ventovieraiden ihmisten laittaa häntä haluamansa näköiseksi.
"Pitäisikö minulla olla tietoa mitä tulee tapahtumaan? Mitä sinä aiot tehdä hienon peruukkisi kanssa?" hän kysyi pienesti hymyillen, ankean maskeeraajan ja tämän kollegoiden läsnäolon vuoksi äänessään varovainen sävy.

Knox harkitsi kertoako naiselle, että he tarvitsivat stuntratsastajalle korvaajan, koska alkuperäinen oli pudonnut toissapäivänä pahasti selästä ja telonut itsensä. Ehkei. Hän väläytti naiselle hymyn ja kosketti Cranen vaaleita laineita samalla, kun maskeeraaja yritti saada puvustuksesta näkyviin jääviä ihonkappaleita kalpeammiksi ja vähemmän arpisiksi kuin ne oikeasti olivat.
"Se selviää tarkemmin ohjaajan tullessa paikalle, kun hän kertoo mitä kuvauksia hän haluaa taltioida. Tarkoitus on kuitenkin ainakin kuvata eeppinen taisteluun syöksyminen ja erinäisiä pätkiä pääkolmikosta pitkällä matkalla. Osaatko hypätä vauhdista satulaan?" mies kysyi katkaisten aikaisemman kuvauksen kysymyksen noustessa mieleen.

Kuullessaan kysymyksen vauhdista selkään hyppäämisestä Jimena tyrskähti naurusta. Alkoi kuulostaa huolestuttavalta.
"Millaisesta vauhdista?" hän kysyi.
Tokihan hän oli ilman satulaa pelleillessä hyppinyt hevosten selkään, jotka eivät malttaneet pysyä aloillaan, mutta se ei varmaankaan ollut kovin näyttävää.

"Hevonen seisoo, sinä juokset ja heittäydyt satulaan, ja nelistät sitten taisteluun", Knox selvensi vienosti hymyillen ja nojasi rennosti viereisen pöytätason laitaan, kun maskeeraaja muotoili hänen kasvoistaan paremmin Graham Cranelle sopivia.
"Ettekö harrasta sitä työpaikallasi?"

Jimenan kasvoilla käväisi innostunut virnistys, vaikka hän yrittikin pysyä paikoillaan, ettei häiritsisi maskeeraajien työtä.
"Sehän kuulostaa hauskalta!" hän ilmoitti hilpeänä. "Jos saan kokeilla sitä ensin. En tosiaan töissä liiemmin harjoittele sellaista. Ehkä pitäisi, olisi hauska nähdä omistajien ilmeet", nainen jatkoi hymyillen.

"Taistelu on suurimmaksi osaksi kuvattu, mutta on parasta, jos saamme sinustakin muutaman vauhdikkaan otoksen sapeli kädessä. Satutko käsittelemään miekkoja kuinka usein?" mies kysyi kevyesti, nousi tuolista vaaleaksi muuttuneena ja viittasi Jimenaa mukaansa kohti puvustamoa. Hän sai sieltä mukaansa lepattavan, valkean puseron, mustat menneen ajan housut ja nahkasaappaat, kun taas Jimenalle sovitettiin häikäisevän yksityiskohtainen kapinallisjohtajattaren puvustus: liehuva, kevyt, vyötäröltä vyöllä sidottu takki, kevyt housut ja kengät sekä hienovaraisen naisellisia koruja.
"Haetaan vielä aseet varastolta."

"Joka päivä aamusta iltaan", Jimena vastasi yhtä kevyesti.
Hyvä, jos hän osaisi pitää sitä oikein päin eikä teloisi sivullisia.
Nainen seurasi Knoxia puvustamolle hivenen jännittyneenä, mutta lapsekas innostus elekielestä paistaen. Hän ei tuntenut oloaan kotoisaksi uudessa asussaan, mutta se tuntui siitä huolimatta upealta. Oli hauskaa olla välillä joku toinen.
"Selvä. Saako niillä paljonkin tuhoa aikaan jos oikein sählää?" Jimena kysyi huoleton sävy äänessään.

"Sinä saat muoviversion", Knox väläytti Jimenalle leppoisan hymyn ja laski kätensä naisen alaselälle, kun ohjasi tätä oikean rekan suuntaan.
"Mutta koita silti olla tökkäämättä sillä ketään silmään tai hakkaamatta kasvoihin. Tarkoitus kuvata sinua syöksymässä vihollisten joukkoon. Varsinaiset taistelukohtaukset on jo kuvattu, mutta tarvitsemme lisää materiaalia lähestymisestä ja kohtaamisesta. Voimme katsoa olisiko opettaja paikalla näyttämässä, kuinka käsitellä ja pidellä sapelia."

"Voin yrittää olla hakkaamatta ketään kasvoihin", Jimena naurahti.
Muovinen versio kuulosti paljon paremmalta kuin aito ase, jolla voisi vaivatta vaikka lävistää ratsunsa. Nainen nyökkäsi ymmärryksen merkiksi.
"Se olisi kiva jos joku viitsisi opettaa jotain", hän sanoi ja silmäili kiinnostuneena Knoxin muuttunutta ulkomuotoa. "Onhan kaikilla muilla hienot aidot aseet ja minulla muovipamppu?" hän päätti visioida ääneen.

"Suunnilleen", Knox totesi tyynesti ja puhalsi vaaleita hiussuortuvia pois kasvoiltaan.
"Ei, suurin osa on keveitä muoviversioita. Nelistämme taisteluun määrättyjä uria pitkin, ja kamera kuvaa sivusta, jolloin stuntmiehet heittäytyvät nurin hevosten ollessa kohdalla kuin tulisivat tallotuksi. Elokuvataikaa", mies virnisti ja antoi kortin miekkoja, puukkoja, jousia ja keihäitä tulvivaa rekkaa valvovalle miehelle. Mestari olisi kuulemma paikalla myöhemmin, joten kiinnitettyään miekan vyölleen, Knox viittoi Jimenaa palaamaan mukanaan kohti tallia.
"Voisi olla sopiva hetki harjoitella sitä selkään vauhdista nousemista", hän virnisti astuessaan pressukatoksen varjoon ja viitaten kohti varustehuonetta, jossa mustalle arabialaiselle tulevat, uskomattoman koristeelliset, käsintehdyt beduiinimaailman varusteet odottivat.

"Aivan", Jimena lausui kuin olisi kokenut suurenkin ahaa-elämyksen.
Ei hän ollut olettanutkaan, että ketään todella mukiloitaisiin hengiltä, mutta hän oli silti kiinnostunut näkemään miten asiat elokuvissa hoidettiin.
Hän asteli Knoxin vierellä takaisin tallille ja hypisteli kiinnostuneena asunsa yksityiskohtia. Osaisikohan hän edes ratsastaa muissa kuin omissa ratsastusvaatteissaan?
"Joo, ehdottomasti!" hän reagoi ehdotukseen harjoitella selkään hyppäämistä. "Ainakaan Gabino ei onneksi ole mahdottoman korkea. Saatan jopa onnistua tämän päivän aikana", Jimena virnisti ja seisahtui koristeellisten varusteiden äärelle. Olipa prameaa.
"Nämäkö sille laitetaan?"

"Nepä ne. Uskon täysin kykyihisi", Knox vastasi, koppasi satulan syliinsä ja viittasi Jimenaa ottamaan suitset mukaan. Mies lähti mustan arabialaisen luo, avasi karsinan oven ja laski kookkaan, kirjaillun beduiinisatulan hevosen kiiltävään selkään.
"Ethän tule putoamaan selästä?" mies kysyi tuntien hienoisen piston syyllisyyttä, sillä kypärät eivät sopisi elokuvaan, vaikka he tulisivat nelistämään niin lujaa kuin hevosista lähti. Jos Jimena putoaisi, nainen voisi jäädä takanatulevan hevoslauman jalkoihin. Viehättävän naisen rampauttaminen iäksi tuskin olisi tehokkain strategia voittaa kiintymys.

Jimena kielsi ankaraan perfektionismiin taipuvaista mieltään vähättelemästä kykyjään ääneen ja sen sijaan hymyili Knoxin sanoille napatessaan suitset käteensä. Mistäs sen tiesi, vaikka hän olisikin tietämättään jonkin sortin akrobaatti. Tai jotain.
Nainen selvitti suitset kävellessään takaisin Gabinon luokse. Hän heilautti ohjat hevosen kaulalle ja ryhtyi virittämään suitsia sen päähän välittämättä orin hienoisesta levottomuudesta. Arabiori vaikutti kaikessa vilkkaudessaan varsin tyypilliseltä rotunsa ja sukupuolensa edustajalta, mutta se ei juuri Jimenaa huolettanut. Hän vilkaisi Knoxia kysymyksen kuullessaan ja kohotti toista kulmaansa.
"Ei ainakaan ole tarkoituksena pudota", nainen vastasi aavistuksen epäröivä sävy äänessään. "Huolestuttaako?" hän kysyi kevyt hymy huulillaan oikoessaan orin mustaa harjaa suitsien alta.

Mies nojasi selkänsä väliaikaisen karsinan seinää vasten ja katseli Jimenaa hymyillen, vastustaen kiusausta pyyhkäistä peruukin tumma hiussuortuva naisen korvan taakse.
"Vähän. Minua syytetään aina silloin tällöin holtittomuudesta. Haluan muistuttaa, ettei sinun tarvitse tehdä mitään, mitä et halua", hän totesi ja nykäisi sankarin hulmuavaa paitapuseroa paremmin ylleen.
"Mutta jos haluat kokeilla selkäännousua, mennään toki harjoittelemaan", Knox lisäsi virnistäen ja avasi karsinan oven.

Knoxin puheet holtittomuudesta saivat Jimenan palaamaan aikaisempaan pohdintaansa suunnitelman järkevyydestä, mutta hän ei harkinnutkaan perääntyvänsä. Hän ei jättäisi näin epätodellisen loistavaa tilaisuutta käyttämättä. Naisen silmät siristyivät lämpimään hymyyn hänen katsoessa miestä.
"Siinä tapauksessa taidan pitää holtittomuudesta. Ei huolta, en tekisi kirveellä uhatenkaan mitään mitä en haluaisi", Jimena vastasi ja silitteli puolihuolimattomasti Gabinon kaulaa keräillessään sen ohjia toiseen käteensä. "Mennään harjoittelemaan!"

Knox väläytti naiselle vain aavistuksen holtittoman, mielipuolisen hymyn ja johdatti ratsukon ulos tallista ja hiekkaiselle aukiolle rekkojen, asuntovaunujen ja telttojen keskellä. Sen laidoilla kiiruhti ihmisiä, ja joku huusi äänensävystä päätellen raivoissaan arabiaksi.
"Jos muistan oikein, tarvitsemme otoksen, missä Elena juoksee hevosensa luo, heittäytyy sulavasti satulaan ja nelistää pois kuvasta. Voisit kokeilla ihan vain satulaan heittäytymistä ensin", mies ehdotti, tarjoutui ottamaan Gabinon ja johdatti orin aukion keskelle, minne jätti hevosen käsimerkillä.

Jimena talutti hevosen ulos, tarkisti varusteiden kiinnityksen ja yritti sulkea ympärillä pyörivät ja meluavat ihmiset pois mielestään antaessaan Knoxin viedä orin aukion keskelle.
"Onko suoritustavalla merkitystä?" nainen kysyi silmäillen keskittyneenä Gabinoa. Tutussa ympäristössä tutun hevosen satulattomaan selkään heittäytyminen oli eri asia kuin vieraassa ympäristössä suhteellisen vieraan hevosen outoon satulaan ponnistaminen.
"Osaan vain yhden tyylin enkä ole kokeillut sitä yli vuoteen, varsinkaan satulan kanssa", Jimena totesi virnistäen.
Hän siirtyi orin vasemman lavan viereen, otti tukea sen harjasta ja kaulasta ja ponnisti oikean jalkansa hevosen takaosan yli, saaden kyllä jalkansa satulan toiselle puolelle, mutta päästen satulaan vain osittain. Nainen nauroi ja kampesi itsensä Gabinon kyljeltä roikkumasta keskelle selkää. Ei ehkä niin sulavaa.
"Anteeksi vain", Jimena puheli orille, silitti osaaottavasti sen kaulaa ja pudottautui satulasta voidakseen yrittää uudelleen.

"Tee vain mikä tuntuu luontevalta", Knox vastasi ja nauroi hyväntahtoisesti yrityksille.
"Se ei ole lainkaan hullumpi alku. Minä yleensä lähestyen hevosta suoraan sivusta tai takaviistosta, jolloin ponnistan käsilläni ylös - näin", mies demonstroi laskien kätensä satulalle, "mutta samaan aikaan heitän oikean jalkani sen takaosan yli ja voin ajaa hevosen liikkeelle jo ennen kuin olen varsinaisesti kyydissä. Se näyttää hyvin dramaattiselta valkokankaalla, kunhan ei jää kyljelle riippumaan ja putoa kesken matkan."

Jimena laski kädet lanteilleen ja kuunteli Knoxin selostusta kiinnostuneena pää kallellaan ja yritti hahmottaa onnistuneen suorituksen mielessään. Lähestyminen sivusta tai takaviistosta ja ponnistus käsillä ylöspäin, ei kai sekään hankalaa voinut olla.
"Okei, yritän uudestaan", hän sanoi hyväntuulista päättäväisyyttä uhkuen.
Uusintakerralla Jimena käytti ponnistamisessa enemmän käsiään ja pääsi yhdellä, mutta hieman hallitsemattomalla liikkeellä selkään. Hän kiitti onneaan, ettei pudonnut toiselta puolelta pää edellä maahan. Onneksi hevonen ei liikkunut.
"Sopisiko trampoliini tämän kohtauksen kuvauksiin? Voisin pompata sen avulla selkään", hän kysyi viattoman tietämätöntä esittäen ja laskeutui jälleen satulasta.

Jimena laski kädet lanteilleen ja kuunteli Knoxin selostusta kiinnostuneena pää kallellaan ja yritti hahmottaa onnistuneen suorituksen mielessään. Lähestyminen sivusta tai takaviistosta ja ponnistus käsillä ylöspäin, ei kai sekään hankalaa voinut olla.
"Okei, yritän uudestaan", hän sanoi hyväntuulista päättäväisyyttä uhkuen.
Uusintakerralla Jimena käytti ponnistamisessa enemmän käsiään ja pääsi yhdellä, mutta hieman hallitsemattomalla liikkeellä selkään. Hän kiitti onneaan, ettei pudonnut toiselta puolelta pää edellä maahan. Onneksi hevonen ei liikkunut.
"Sopisiko trampoliini tämän kohtauksen kuvauksiin? Voisin pompata sen avulla selkään", hän kysyi viattoman tietämätöntä esittäen ja laskeutui jälleen satulasta.

"Ei oikein", Knox nauroi ja auttoi naisen alas.
"Etsi vain tapa, joka tuntuu sinusta luonnolliselta", hän selitti ja johdatti Jimenan parinkymmenen askeleen päähän.
"Kamera tulee kuvaamaan sinua täältä. Juokset kameran ohi hevosen luo, selkä kameraan tietenkin - eihän maailma voi tietää, ettei Elena oikeasti tee stunttejaan - heittäydyt selkään ja ratsastat pois. Millainen tapa sinulle tuntuisi loogiselta? Miten pääsisit nopeimmin satulaan, kun kaikkien rakkaidesi henki on vaarassa?"

Jimena seurasi Knoxia kauemmas ja yritti epätoivoisesti estää ajatuksiaan harhailemasta väärille raiteille. Hän oli vaikuttunut paitsi Knoxin tietämyksestä ja kokemuksesta, nyt myös tavasta, jolla tämä antoi ohjeita. Jimena olisi mielellään vain kuunnellut ja katsellut miestä koko loppupäivän, mutta se ei valitettavasti ollut mahdollista. Eikä hän ollut kai lähtenyt tänne iskemään ja lähentelemään ketään, vaan tekemään töitä.
Nainen huomasi innostukseltaan hengittäneensä jo tovin niin pinnallisesti, että keho muistutti jo ikävällä pistelyllä kaipaavansa happea. Antaisi varsin älykkään kuvan pyörtyä siksi, ettei muistanut hengittää. Hän huokaisi syvään ja kamppaili hetken huteraa oloa vastaan ennen kuin vastasi.
"Jos minulle nyt oikeasti tulisi kiire päästä jonnekin, tuskin ottaisin riskiä että mätkähdän päin hevosta ja se nelistää pakoon tai putoan niskoilleni maahan", Jimena naurahti ja katseli Gabinoa arvioiden. "Elokuvassa se riski varmaan täytyy ottaa."

Mies nauroi hyväntuulisella vapautuneisuudella ja laski kätensä vaivihkaa Jimenan selälle hetkeksi.
"Silloin tällöin. Tietenkin kapinallisjohtajatar on syntynyt hevosen selkään eikä se ole hänelle riski. Se on vain tapa, jolla hän nousee satulaan syöksyessään taisteluun", Knox vastasi.
"Kokeile toki uudelleen."

"Niin minä vähän oletinkin", Jimena totesi viihdyttyneenä.
Hevosen selkään syntynyt kapinallisjohtajatar tuskin mätkähtäisi maahan kuin räsynukke tai joutuisi näkemään suurta vaivaa selkään pääsemiseksi, joten hänen oli harjoiteltava. Putoamista hän pelkäsi kenties kaikista vähiten, mutta ei olisi kovin eleganttia kömpiä hevosen selkään kuin laiskiainen puuhun. Onnekseen Jimena oli fyysisesti hyvässä kunnossa, joten haasteena oli vain tekniikka.
Hän vastusti mielitekoa nojata lähemmäs Knoxia tuntiessaan käden selällään ja sen sijaan laski kätensä miehen olkapäälle.
"No, minä yritän", hän totesi reippaasti ja lähti lähestymään Gabinoa, kehitellen samalla mielessään suunnitelmaa selkään pääsemisestä. Päätettyään taktiikkansa nainen otti pari reippaampaa askelta ja ponnisti orin selkään jo paremmalla menestyksellä.
"Montako yritystä vaatii, että Gabinolla menee hermot selässä hyppivään apinaan?" Jimena kysyi virnistäen.

"Muutaman enemmän", Knox vastasi lämpimästi hymyillen ja antoi katseensa viipyä viehättävissä gazellinsilmissä.
"Mutta se näytti jo paljon paremmalta. Tuntuiko se luontevalta? Voisitko tehdä saman täydestä juoksusta?" hän kysyi ja tarjosi Gabinolle herkkupalan pussihousujensa taskusta silittäen hiilenmustan orin jalopiirteistä päätä. Taskuja oli tuskin tarkoitus käyttää oikeasti, mutta mitäpä sillä oli väliä. Knox oli tottunut käsittelemään puvustajia.

Jimena häkeltyi jälleen miehen katseesta ja hymyili tämän kannustukselle samalla kun laskeutui ratsunsa selästä. Poskille oli kohonnut kevyt puna, mutta mikäli se olisi meikin alta näkynyt, olisi se toivottavasti voinut mennä myös äskeisten urheilusuoritusten piikkiin.
"Ehkä vähän luontevammalta", hän myönsi ja rapsutti hellästi orin mustaa lapaa. "En tiedä, mitä siitä tulee jos juoksen. En ole jostain kumman syystä tottunut ryntäilemään hevosia kohti. Kokeilenko?"

Knox hymyili, suoristi hevosen mustia jouhia ja siirtyi kauemmas orin päästä.
"Kokeile ihmeessä. Tiedän, että käsikirjoitus kuvaa Elenan juoksemassa hevosensa luo, heittäytymässä satulaan ja nelistämässä telttojen lomaan. Väärän kuninkaan joukot lähestyvät kapinallisten leiriä käskynään pyyhkiä pois jokainen mies, nainen ja lapsi, ja meidän on pysäytettävä heidät. Kovin dramaattista, eikö?" hän virnisti huvittuneena ja viittasi naista kokeilemaan uudelleen.

"Se kuulostaa lupaavan kaoottiselta", Jimena nauroi ja  sipaisi oudoilta tuntuvia lainahiuksiaan peruuttaessaan kauemmas hevosen luota.
Tuntui suorastaan kammottavalta ajatukselta juosta hevosta kohti, mutta ehkä ori oli siihenkin tottunut eikä säntäisi kauhusta kankeana pakoon. Nainen otti riittävästi etäisyyttä ratsuun ja vilkaisi Knoxia varmistaakseen, että tuo oli yhä yrittämisen kannalla. Hetken itseluottamusta kerättyään hän lähti juoksemaan Gabinoa kohti ja saavuttuaan sen luokse nainen ponnisti käsillä avustaen itsensä satulaan. Hänestä suoritus tuntui hieman tönköltä, mutta ainakaan hän ei ollut sotkeutunut jalkoihinsa tai joutunut pysähtymään ennen selkään hyppäämistä.
"Oletko sinäkin siinä hässäkässä osallisena?" Jimena kysyi Knoxilta suoristaessaan sivuaskelia ottavaa oria ja huokaisi mahdollisimman huomaamattomasti selvittyään satulaan.

"Sehän näytti hyvältä!" Knox kannusti leveästi hymyillen ja tarjosi arabialaiselle taskustaan toisen herkkupalan. Hän viittasi naista seuraamaan mukanaan hevosen selässä. Olisi luultavasti hyvä ajatus totutella hevoseen ennen kameran eteen lähtemistä.
"Juuri ja juuri. Olen Cranen stuntratsastaja, joten jalo ja uhrautuva, oikea kuningas kun olen, johdan toki hyökkäystä - kunnes kiihkeäsieluinen kapinallisjohtatar nousee rinnalle."

"Ketterää kuin kirahvilla", Jimena puhahti vähättelevästi kehuille ja ohjasi arabialaisen seuraamaan Knoxia.
Nainen katseli hetken ympärilleen muistaessaan taas, että oli kaukana kotoa. Hän alkoi pian jo muistuttaa höyrypäistä isäänsä kyvyssään sulkea muu maailma ulkopuolelle keskittyessään johonkin.
Jimena loi salaperäisen hymyilevän katseen Knoxiin tuon kertoessa roolistaan.
"Olen yhä sitä mieltä että työsi on paljon kiinnostavampaa kuin minun. Esitätkö useinkin kuninkaita ja sen sellaisia?" hän kysyi.

Knox nauroi kumeasti ja laski kätensä Gabinon lavalle heidän kävellessään hiekkaisilla kujilla kuvauspaikan kuljetusneuvojen lomassa. Rekkojen välistä pilkotti kaistale kalpeaa, sinistä taivasta ja mies johdatti ratsukon sitä kohti. Suoraan horisonttiin jatkuva, hiekkainen aavikko levisi heidän ympärillään ikiaikaisena ja armottomana.
"Ei aavistustakaan", mies virnisti, "mutta nyt olen elokuvan valvova eläinlääkäri, eläinkouluttaja, apulaishevoskouluttaja ja päänäyttelijän stuntratsastaja, joten minun oli perehdyttävä asiaan hieman syvällisemmin. Onhan tässä työssä toki puolensa. Alatko harkita jo alanvaihtoa?"

Jimena antoi orin askeltaa omaan tahtiinsa ja myötäili rennosti sen liikkeitä. Hän ei vaivautunut kysymään, minne he olivat menossa, sillä oliko sillä oikeasti väliä? Mukavassa seurassa hän olisi ollut tyytyväinen missä tahansa.
Aavikon äärettömyys oli Jimenasta samaan aikaan sekä uskomattoman kiehtovaa että hieman pelottavaa, ja nainen antoi katseensa levätä hetken kaukana horisontissa.
"Pikkuhiljaa", nainen vastasi huvittuneesti virnistäen. "Miten ehdit tehdä tuon kaiken?"

Knox soi naiselle huvittuneen, silmäkulmat viuhkoittavan hymyn.
”Alan salaisuuksia”, hän vastasi naurahtaen ja kosketti Gabinon kaulaa.
”Ei, kyseisiä rooleja on mahdollista yhdistää samaan - kuten nyt. Toimin eläinkouluttajana Mingin osalta, apulaishevoskouluttajana ja stuntratsastajana tämän viikonlopun aikana meidän ollessamme täällä kuvaamassa hevoskohtauksia ja valvovana eläinlääkärinä huolehdin siitä, että eläimiä kohdellaan oikein ja lakien mukaan. Haluatko tutustua Gabinoon paremmin, jos käyn hakemassa Peevesin?” Knox viittasi kohti edessä avautuvaa aavikkoa ja soi naiselle aavistuksen maanisen hymyn.
”Mutta älä eksy.”

"Oletpa tehokas", nainen totesi salaperäinen, hivenen huvittunut hymy huulillaan.
"Joo, hae vain. Jos minua ei näy, olen jossain kaukana aavikolla", hän vastasi vitsaillen. Tämä ei ollut ihan sellainen ratsastuskenttä, johon Jimena oli tottunut, mutta eiköhän hän selviäisi.
Nainen yritti työntää pois mielestään kauhukuvat vauhkoontuneesta, irrallaan ryntäilevästä ratsusta ja jäi Gabinon kanssa pyörimään lähiympäristöön Knoxia odotellessaan.

Mies palasi muutamien minuuttien kuluttua rennosti kädet menneen ajan pussihousujen taskussa, kaksi pitkää raippaa olallaan kuin onkivavat ja valkoinen ruuna perässään vapaana seuraten. Knox heilautti raipat olaltaan heidän päästessään vapaaksi kuvauspaikan ajoneuvoista ja viittoili niillä merkkejä hevoselle, joka lähti tottuneesti kulkemaan ympyrää ihmisen ympärillä.
”Miltä Gabino tuntuu? Millaisin avuin saat sen pysähtymään ja lähtemään liikkeelle? Voisit kokeilla muutaman neliin lähdön ennen kuin olemme kameran edessä - ja siitä hidastamisen, toki”, mies nauroi ja vaihtoi maiskauttaen Peevesin suuntaa pyytäen hevosta seuraamaan ja hakeutumaan merkeilleen.

Vaikka Jimenan olisi tehnyt mieli vain hämmästellä erikoista miljöötä, keskittyi hän hetkeksi tutustumaan Gabinoon ja kokeilemaan kuinka se vastasi apuihin eri askellajeissa. Nainen piti painoavuilla ratsastettavista herkistä hevosista, ja ori vaikutti kaikesta säpäkkyydestään huolimatta juuri sellaiselta.
Knoxin saapuessa takaisin irrallaan askeltavan hevosen kanssa Jimena menetti jälleen keskittymiskykynsä ja ajautui ihaillen vilkuilemaan kaksikon työskentelyä.
"Gabino vaikuttaa varsin arabialaiselta", nainen vastasi ja pyysi mahdollisimman huomaamattomin avuin ravaavan orin käyntiin. "Mukavan herkkä, ei tarvitse juurikaan patistaa eteenpäin."
Saatuaan Gabinon kunnolla kuulolle ja siirymiset askellajista toiseen sekä pysähdyksestä laukkaan sujumaan tehokkaasti, Jimena kokeili pari reippaampaa lähtöä. Tuntui vieraalta hoputtaa hevosta suoraan neliin, mutta ei intoa puhkuva ori näyttänyt sitä paheksuvan viilettäessään ympäriinsä hiekka pöllyten.
Päädyttyään Gabinon kanssa muutaman kymmenen metrin päähän Knoxista ja Peevesistä, Jimena käänsi hevosen ympäri ja kiihdytti vielä kertaalleen neliin palatakseen takaisin lähtöpaikkaan. Hän nojautui mukaan orin vauhdikkaaseen laukkaan ja antoi sen venyttää askeltaan kunnolla ennen kuin pyysi jälleen hidastamaan.
Hieman hengästyneenä, mutta hyväntuulisena virnuillen Jimena palasi Knoxin lähistölle ja silitti innoissaan tepastelevan Gabinon mustaa kaulaa.
"Millaisella vauhdilla neliin lähdön pitäisi tapahtua?"

Knox seurasi sivusilmällä nuorta naista hevosen kanssa ja ihaili Jimenan luontevuutta kuumaverisen arabialaisen selässä.
”Nopealla”, hän vastasi naisen kysymykseen hilpeällä hymyllä, ”millaisen voit kuvitella näyttävän dramaattiselta valkokankaalla.” Mies vaati valkoisen ruunan kuulolle ja kannusti sen nousemaan teatraalisesti takajaloilleen sekä kavahtamaan kauemmas hänestä, ennen kuin kutsui sen luokseen hakemaan muutaman hevosherkun pussihousujensa taskusta. Hän tarkasti huomaamattoman, valkoisesta köydestä tehdyn kaulanarun kiinnityksen ja peruutti sitten muutaman metrin. Knox juoksi hevosen vierelle ja ponnisti itsensä satulaan kannustaen Peevesin samantien vauhtiin. Hän pidätti sen käyntiin loivan puolikaaren jälkeen ja viittasi Jimenaa seuraamaan lähtiessään kiertämään kuvauspaikkaa.
”Saamma varmaan odotella aikamme, että kuvaus on valmiina meitä varten, mutta ei auta myöhästyä. Se on suurien diivojen etuoikeus, ja heidänkin vain kerran.” Luoja tiesi, että heillä oli kaksi valtavanmoista diivaa johtotähtinään.
”Miltä elokuvaelämä on maistunut tähän mennessä?” Knox kysyi irvistäen anteeksipyytävästi.

Jimena katseli Knoxin ja Peevesin taidonnäytettä henkeään pidättäen ja sai jännittymisellään arabialaisen ottamaan levottomia sivuaskelia. Olipa mies hyvä kaikessa mitä teki! Peevesin hidastaessa käyntiin Jimena suoristi hevosensa ja lähti ratsukon mukaan.
"Etkö ole vielä riittävän diiva?" Jimena kysyi hyväntahtoisesti naurahtaen ja antoi katseensa viipyillä hetken miehen kasvoissa.
"Mielenkiintoiselta. En voi valittaa ainakaan vielä. Onhan tämä todella erilaista kuin mihin olen tottunut, mutta silti hauskaa", nainen vastasi pirteästi hymyillen. "Vai onko pahin vasta edessä?"

Peeves askelsi rennoin, pitkin askelin pää matalalla ja lyhyt, silkkinen harja kuumassa, kuivassa tuulenviireessä keinuen. Knox venytti nilkkojaan sen paljaassa selässä ja pyöräytti hartioitaan nauraen Jimenan kysymykselle.
”En vielä. Ainoastaan ihmiset, joiden naamoilla ja nimillä yritetään myydä elokuvan promootioissa, ovat riittävän diivoja diivaillakseen laisinkaan”, hän sanoi, ”me kaikki muut kymmenet tai sadat ihmiset, jotka teemme elokuvaa, joustamme, odotamme ja uhraudumme. Mutta onhan tässä tokin hyvätkin puolensa.” Mies soi naiselle lämpimästi tuikahtavan hymyn.
”Käydään katsomassa missä tilanteessa kuvauspaikka on. Tiedossa on luultavasti pitkä päivä, sillä taistelukohtauksen lisäksi meidän pitäisi kuvata hevoskohtauksia eri paikoissa”, hän selosti. Se tarkoittaisi tuntikausien ajomatkoja ja odottelua.
”Mutta onneksi meillä on täällä huikean stereotypinen kanttiini. Muoviset pöytäliinat, puutarhakalusteet ja noutopöydät jopa keskinkertaista ruokaa.”

"Huikean stereotypinen kanttiini kuulostaa loistavalta", Jimena myhäili ja heilautti tuulessa hulmuavat hiukset pois kasvoiltaan.
Hän ei ollut edes tajunnut ajatella ruokaa, joten oli vain positiivista, jos sellaista oli. Tosin eihän hän ollut tajunnut ajatella juuri muutakaan, ei edes päätyvänsä tänne. Kaikki oli niin uutta, hienoa ja jännittävää, ettei nainen uskonut tätä todeksi. Juuri sellaista vaihtelua ja mielenkiintoista seuraa hän oli kaivannutkin.
"Enpä ole ennen tullut lähteneeksi hetken mielijohteesta jonkun mukaan Saudi-Arabiaan", Jimena totesi huvittuneena.

”Niinkö? Olen imarreltu”, Knox nauroi ja suoristi ratsunsa valkoista harjaa. Kuiva tuuli hulmutti sitä ja miehen vaalean peruukin kuohkeita hiussuortuvia heidän kiertäessään kuvauspaikan laitoja. Mies vilkaisi kelloaan ja kuulosteli mahdollista merkkisoittoa siitä, että kuvaukset olivat alkamassa.
”Olisin mielelläni vienyt sinut johonkin hurmaavampaan kohteeseen”, hän sanoi ja soi naiselle lämpimän hymyn. Jimena oli kuin ilmetty aavikkoprinsessa täällä, tumman arabialaisen satulassa, mutta hän olisi mielellään esitellyt seuralaiselleen paratiisin - kenties Tansanian auringonlaskut, Sumatran sademetsät tai vaikka Uuden-Seelannin epätodelliset vuoristot ja järvet.

Jimena hymyili hämillään ja laski katseensa Gabinon harjaan. Nainen ei tiennyt, miksi Knox puhui hänelle noin, mutta ei hänellä ollut kerta kaikkiaan mitään valitettavaa asiasta. Jossain takaraivon perällä varoituksen ääni jäkätti siitä mahdollisuudesta, että mies saattoi höpistä samaan sävyyn jokaiselle naiselle, mutta Jimena ei halunnut eikä osannutkaan antaa sen ajatuksen pilata hyvää mieltään.
"Mikä olisi hurmaavampi kohde?" hän kysyi.

Knox katseli naista hetken mietteliäänä.
”Kenties Serengeti silloin, kun aurinko laskee kultaisena ja punaisena ja yö tuo kaiken sen elämän melkein kotiportaille”, mies vastasi puolittain hymyillen, haaveikas katse kellertävissä silmissään. Hän ikävöi Afrikkaa ja sen kesytöntä, ainutlaatuista kauneutta. Niin paljon kuin hän rakastikin eläimiään, hän ei tiennyt mitään kauniimpaa kuin vapaat, villit eläimet luonnollisessa ympäristössään.
”Haluaisin muuttaa takaisin sinne joku päivä. Paras ystäväni, Tate, asuu siellä edelleen ja työskentelee salametsästystä vastaan. Ehkä kerroinkin jo”, hän naurahti.

Jimena kuunteli kuvausta Serengetin auringonlaskusta ja huokaisi ihastellen mielikuvalle. Hän ei hetkeäkään ihmetellyt halua muuttaa paikkaan, joka oli tehnyt suuren vaikutuksen, mutta huomasi toivovansa, ettei mies ollut ihan heti häipymässä. Kuinka ikävää olisi, että ainoa pitkään aikaan oikeasti kiinnostavalta vaikuttanut mies muuttaisi tutustumisen jälkeen heti ensitöikseen Afrikkaan. Toisaalta Knoxin kaipuu takaisin Serengetiin oli moninkertaisesti kiinnostavampaa kuin halu jämähtää ikuisesti paikoilleen.
"Kuulostaa upealta paikalta", Jimena myönsi hymyillen. "Milloin kävit siellä viimeksi?"

”Kahdeksan kuukautta sitten”, mies vastasi ja osoitti yhden ympäristönsä kanssa identtisen hiekkadyynin suuntaan. He voisivat siirtyä kuvauspaikalle valmiiksi.
”Kävin kummityttöni neljävuotissyntymäpäivillä”, hän lisäsi puolittain hymyillen ja kannusti Peevesin pitkään, matkaavoittavaan raviin. Dyyni ja sitä ympäröivä hiekkameri tuntuivat levittäytyvän loputtomiin kalpeansinisen taivaan alla, kunnes paljastivat vihdoin laajan, loivasti laskeutuvan laakson, jonka pohjalla näytti olevan vaeltavien beduiinien kylä. Telttojen rykelmä nousi hiekasta kuin nykyajan unohtamana, mutta muinaisuuden illuusio särkyi beduiineiksi pukeutuneiden ekstrojen surffaillessa älypuhelimilla. Siroja arabianhevosia oli sijoitettu odottelemaan telttojen lomaan ja joukko aivan aitoja beduiinimiehiä istui kuumaveristen ratsujensa satulassa, kaarevat sapelit vöillään ja näyttivät kärsimättömiltä. Maasturista noussut, kalpeudesta päätellen vuodet sisätiloissa viettänyt castingin työntekijä rauhoitteli joukkoa silmälasejaan hermostuneesti kohotellen.
”Tervetuloa vapaustaistelijoiden leiriin. He ovat sinun kansaasi, ja hetken kuluttua kuninkaan armeija lähestyy pyyhkäistäkseen pois sekä vastarinnan että syrjäytetyn kaksoisveljen, maan oikean kuninkaan - hurjaa, eh?” Knox virnisti huvittuneena ja heilautti vaaleita laineita pois otsaltaan, ”meidän on pysäytettävä armeija, ennen kuin se ehtii perille. Se tarkoittaa hyvin dramaattista kohtausta, missä nelistämme täyttä vauhtia lähestyvään sotajoukkoon. Minä - siis maan oikea kuningas - johdan joukkoa jalosti, mutta sinun on tarkoitus nousta hetken kuluttua rinnalleni ja kun syöksymme armeijaan, olemme pitkässä rivissä. Meidän pitäisi saada se kuvattua yhdessä otossa, joten eläydy rohkeasti, kannusta Gabinoa antamaan parastaan äläkä putoa satulasta.”

"Eikös kohta ole jo sitten viisivuotissyntymäpäivien aika", Jimena päätteli hymyillen.
Peevesin lähtiessä ravaamaan Gabino yritti pyrähtää suoraan laukkaan ja nainen sai hillitä sitä tovin ennen kuin ori tyytyi kohtaloonsa ja jäi intoa puhkuen nopeatempoiseen raviin.
Jimena katseli hyväntuulisella mielenkiinnolla ympärilleen ja naurahti beduiinikylän ilmestyessä näköpiiriin.
"Tämä on niin kummallista", hän päivitteli jännityksen kutitellessa vatsanpohjaa. Olikohan hän sittenkin kuvitellut itsestään liikoja suostuessaan tähän? Toivottavasti ei.
"Käskystä", Jimena totesi ja yritti virnistää Knoxille tuulessa hallitsemattomina lepattavien hiusten takaa. "Teippaan itseni satulaan niin hyvä tulee."

Aurinko muutti hiekan häikäiseväksi kullaksi ja sulautti sen kalpeaan horisonttiin. Maa tärisi. Kymmenten hevosten kaviot hakkasivat maata kiivaan, lentävän nelin tahdissa, kun vapaustaistelijoiden joukko levittäytyi rintamaksi johtajiensa ympärille. Kamera-autot kaasuttivat heidän edellään, ja vinhaa vauhtiva lähestyvä joukko haarniskoihin verhottuja stuntnäyttelijöitä valmistautui kohtaamaan armeijan, joka vakuutti raivollaan. Hevosen lihakset työskentelivät ankarasti miehen alla, ja vahvat sydämenlyönnit tuntuivat hänen reisiään vasten. Vaikka maailma oli täynnä ääntä, hetki pysähtyi hiljaisuuteen, jota oma hengitys rytmitti kultaisen, kuuman maiseman sumetessa ympärillä. Syrjäytetyksi kuninkaaksi muuttunut ratsastaja valkoisen ruunan paljaassa selässä kohotti miekkansa, villitsi sotajoukon yhtymään huutoonsa ja syöksyi sotilaiden joukkoon. Tuntikausien odottaminen, olemattomat yöunet ja raskaat päivät korvautuivat silloin tällöin hetkillä, jotka olivat saada sydämen pysähtymään.

Perjantai 23. kesäkuuta 2017, ilta - Mojitojen makua

Musta moottoripyörä liukui pysähdyksiin annetun kotiosoitteen edessä vain viisi minuuttia myöhässä annetusta ajasta, mitä Knox piti henkilökohtaisena saavutuksena. Täsmällisyys ei ollut hänen vahvuuksiaan - varsinkaan silloin, kun hän unohtui leikkimään lumileopardipentujen kanssa. Hän ei ollut erityisen lahjakas myöskään muistamaan yhteydenpitoa ihmisten kanssa, joita ei nähnyt päivittäin: ajantajun katoaminen yllätti hänet kerta kerran jälkeen. Oliko heidän viikonloppunsa Saudi-Arabiassa todella ollut kolme kuukautta sitten?
Elokuvan kuvaukset olivat temmanneet hänet pian matkan jälkeen Uuteen-Seelantiin, josta mies oli lähettänyt Jimenalle muutamat kuvaterveiset heidän viestitellessään kuukausien varrella: ratsukoita Eteläsaaren jylhässä vuoristossa ja loputtoman avarilla tasangoilla, uintiretkiä kristallinsinisissä järvissä, aurinkoa Pohjoissaaren kuuluisilla, trooppisilla rannoilla ja uhkarohkeaa kiipeilyä tulivuorten rinteillä. Viikonloppu Englannissa tuntui kylmältä, märältä ja harmaalta, joten mies ei ollut epäröinyt hyväksyessään kutsun lähteä viettämään iltaa yhdessä naisen ystävien kanssa. Vaikka viikonloppu Saudi-Arabiassa oli ollut raskas, työn- ja stressintäyteinen, Jimena oli tehnyt Knoxiin varsin lähtemättömän vaikutuksen.

Työntäyteisen viikon jälkeen illanvietto kavereiden kanssa tuntui loistavalta ajatukselta. Entistä loistavamman ajatuksesta teki se, että Knox oli lupautunut tulemaan mukaan. Jimenakin oli viime aikoina laiminlyönyt yhteydenpitoa miehen kanssa, mutta ehkä tämä ilta korjaisi tilanteen.
Asunto kärysi hiuslakalta ja hajuvedeltä, kun siskokset olivat viettäneet viimeisen tunnin laittautumalla iltaa varten. Marisa oli onneksi tällä kertaa menossa aivan toisiin illanistujaisiin, joten Jimena kenties säästyisi tänään kiusallisilta tilanteilta. Pikkusiskon käyttämä suodatin puheissaan oli jopa heikompi kuin Jimenalla ja tämän suurta hupia oli yrittää säikytellä siskonsa ystäviä mitä oudoimmilla tarinoilla, jotka valitettavan usein kertoivat Jimenasta ja joissa oli vain pieni osa totuutta. Nyt kun Knoxkin olisi paikalla, nainen ei kaivannut Marisaa riippakiveksi.
Epävakainen sää oli saanut naisen jättämään lukuisat mekkonsa haikein mielin vaatekaappiin ja kiskomaan ylleen tummansiniset pillifarkut sekä ihoa myötäilevän osittain pitsisen mustan topin. Hän tarkisti meikkinsä eteisen peilistä, veti ylleen mustan nahkatakkinsa ja poimi kirjekuorilaukun pöydältä ennen kuin sujautti korolliset nilkkurit jalkoihinsa ja poistui asunnosta. Jimenalta Knoxin viiden minuutin myöhästyminen oli mennyt täysin ohi, sillä hän saapui paikalle vasta, kun miehen musta moottoripyörä oli jo pysähtynyt tien varteen.
”Hei! Ihana nähdä”, nainen huikkasi jo kauempaa ja asteli leveästi hymyillen lähemmäs. ”Mitä kuuluu?”

”Hei!” Knox asetti moottoripyörän nojaamaan jalkaansa, nosti kypärän päästään ja harppasi Jimenaa vastaan halatakseen naista rennosti. Ehkä suikatakseen toverillisen suukonkin naisen poskelle.
”Hyvää, hyvää”, mies vakuutti ja viittasi moottoripyöräänsä kohti jättäen käsivartensa naisen harteille heidän siirtyessään lähemmäs menopeliä.
”Uudessa-Seelannissa on jäljellä vielä kahdet kuvaukset, ennen kuin loput kuvataan Englannissa. Saa nähdä tuleeko ikävä matkustelua. Mitä sinulle kuuluu?” hän kysyi ja ojensi naiselle varakypäränsä heilauttaen jalkansa pyörän yli.

Jimena halasi Knoxia ja otti poskisuukon vastaan mielellään. Miehen puhuessa hän katseli ja kuunteli tätä kiinnostuneena. Olipa ihanaa kuulla Knoxin ääni pitkästä aikaa.
"Saat luvan kertoa mitä kaikkea jännittävää olet taas päätynyt tekemään", Jimena ilmoitti virnistäen lähes ilkikurisesti ja yritti tönäistä Knoxia kevyesti kylkeen.
"Minulle kuuluu hyvää. Ei mitään kovin erikoista, mutta hyvää. Autokin on toiminut peräti pari viikkoa", hän nauroi ja veti kypärän päähänsä. Kun Knox oli valmis, Jimena kiipesi moottoripyörän kyytiin ja selosti miehelle ystävänsä asunnon sijainnin.
Nadia oli yksi Jimenan pitkäaikaisimmista ystävistä Englannissa ja tuo eleli muutaman korttelin päässä rivitalon päätyasunnossa päivästä riippuen joko yksin tai miesystävänsä kanssa. Illanistujaisten järjestäminen Nadian toimesta oli monesti ollut merkki parisuhdekriisistä, mutta ehkä vielä ei sopinut maalailla piruja seinille. Yleensä tämän juhlissa oli ollut ihan hauskaa.

”Oletko harkinnut uutta autoa?” mies virnisti vetäessään kypärän takaisin päähänsä ja kuunnellessaan tarpeeksi yksinkertaisilta kuulostavat ohjeet heidän määränpäähänsä, ennen kuin käynnisti uudelleen mustan moottoripyörän moottorin ja kurvasi vauhdilla liikkeelle hämärtyneessä illassa. Jimenan ystävien tapaaminen kuulosti huomattavasti mielenkiintoisemmalta illalta kuin se, mitä hänellä olisi ollut muuten edessään: vuotavan katon paikkaaminen, pahantuulisen Mingin terveystarkastus ja hyytävä ilmapiiri seurauksena pitkistä, tulenaroista keskusteluista Pearlin kanssa. No, kukaan ei ollut koskaan tainnut sanoa, että entisen tyttöystävän kanssa asuminen oli helppoa.
Knox parkkeerasi pyörän kadunvarteen parinkymmenen metrin päässä ovesta, pakkasi heidän kypäränsä takapakkiin ja poimi sieltä pullon mojitoa sekä pussin limettejä tuliaisina illan emännälle.
”Kenenkäs luo me siis olemme menossa?” mies varmisti heidän lähestyessään ovea.

"Voi kyllä", Jimena vastasi autokysymykseen toivottomasti puuskahtaen.
Uuden auton hankinta oli vain löytämistä ja ostamista vaille valmis. Nainen ei ollut saanut aikaiseksi alkaa etsiä uutta autoa ja vertailla vaihtoehtoja, joten vanha Nissanin rämä löysi kerta toisensa jälkeen korjaamolta takaisin kotipihaan.
Perillä vanhan kivisen rivitalon edustalla Jimena nousi pyörän kyydistä hieman haparoiden unohdettuaan jo jaloissaan olevan korkokengät tuttujen ratsastuskenkien sijaan ja ojensi kypärän takaisin Knoxille. Hän pöyhi huolettomasti lainehtivia hiuksiaan ja hymyili miehen kysymykselle. Hän ei ollut tainnut mainita edes Nadian nimeä, olipa mukavaa.
"Anteeksi, että raahaan sinut jonnekin illanistujaisiin kertomatta edes minne. Kaverini tosin kyllä tietävät, että sinä olet tulossa mukaan", Jimena pahoitteli huvittuneena. "Nadian. Hän on kai jostain päin Kreikkaa kotoisin, mutta asunut täällä pidempään kuin minä. Tutustuin häneen kun muutin Hexhamiin", hän selitti astellessaan painamaan ovikelloa.
Sisältä kuului vielä onneksi hillityllä tasolla pysynyttä musiikin jumputusta, kolinaa ja kiireisiä askelia jonkun harppoessa avaamaan ovea. Pian ovi aukesi ja tummapiirteinen pienikokoinen nuori nainen otti heidät vastaan iloisesti hymyillen.
"Tervetuloa", Nadia toivotti ja todennäköisesti viinin innoittamana halasi sekä Jimenaa että Knoxia ennen kuin antoi näille tilaa siirtyä sisätiloihin. Mitäpä sitä suotta esittäytymään. "Keittiössä on ruokaa ja juomaa. Kaikkea saa ottaa mitä löytyy", nainen infosi viittoillen peremmälle asuntoon, jossa notkui jo useampia tuttuja ja tuntemattomia vieraita.

”Minä pidän yllätyksistä”, Knox vastasi rennosti hymyillen eikä voinut vannoa, ettei nainen olisi kertonut jo alunperin hänet kutsuessaan. Mutta olihan siitä jo aikaa. Miehen muisti toimi samalla, huolettomalla mentaliteetilla kuin isäntänsäkin. Tuttavallinen vastaanotto oli miehen mieleen, ja Knox ojensi tuliaisensa illan emännälle astuessaan sisään. Hänellä ei ollut aavistustakaan oliko juoma juhlijoiden mieleen, mutta jos alkoholista puhuttiin, mojitot olivat miehestä mukavan raikkaita.
”Kiitos kutsusta”, hän sanoi emännälle ja seurasi sitten Jimenan jalanjäljissä uteliaana näkemään, millaisia naisen ystävät olivat.

"Ihanaa, kiitos!" Nadia hihkui ottaessaan tuliaiset vastaan. "Saat tuoda miehiä tänne useamminkin jos he tuovat mojitopulloja", hän myhäili Jimenalle ja livahti keittiön puolelle.
Jimena hymähti kommentille, jätti takkinsa ja epämukavat kenkänsä eteiseen ja kosketti hymyillen Knoxin käsivartta siirtyessään avaraan olohuoneeseen.
Suurella divaanisohvalla ja huoneeseen tuoduilla tuoleilla istuskeli ja terassin ovesta ramppasi edestakaisin pääasiassa nuoria naisia, mutta oli joukkoon muutama mieskin eksynyt. Jimena tervehti kaikkia ja luetteli Knoxille sattumanvaraisesti muistamiaan nimiä, vaikka tiesikin etteivät normaalit ihmiset yleensä muistaneet sellaisesta esittelystä mitään enää hetken kuluttua.
"Nuo ovat kaverini Ellie, Alina ja Rose", hän selosti ja nyökkäsi juuri sisään saapunutta kolmikkoa kohti. "Loppuporukasta en tiedä mitään."
Pian Nadia ilmestyi takaisin tasapainoillen kolmen kuohuviinilasillisen kanssa.
"Ottakaa juotavaa", hän kehotti ojentaessaan kahta lasia Jimenaa ja Knoxia kohti.

Knox otti tarjotun lasin vastaan ja hymyili esitellyille ihmisille, joiden nimistä ei kieltämättä muistanut montaa enää hetken kuluttua. Hän hörppäsi lasista varovasti pohtien, paljonko voisi juoda, jos halusi ajaa moottoripyörän kotiin saakka. Illassa tuntui vallitsevan miellyttävän lämmin, rento tunnelma, ja mies laski kätensä Jimenan alaselälle heidän kulkiessaan asunnon poikki.
”Nadia vaikuttaa mukavalta. Järjestääkö hän usein tällaisia illanviettoja?”

"Yleensä silloin kun hänellä on jokin syy järjestää. En tiedä, mikä syy tällä kertaa oli", Jimena vastasi olkiaan kohauttaen ja maistoi juomaa lasistaan. Ei ollenkaan huonoa.
Nainen vaelsi olohuoneesta väljemmille vesille keittiöön, jonka pöydille oli boolin ja viinipullojen lisäksi kasattu kaikenlaista ruokaa salaateista ja patongeista erilaisiin suolaisiin ja makeisiin naposteltaviin. Uunissa paistuvat piirakat olivat nähtävästi paistuneet jo tovin jos toisenkin lievästä palaneen kärystä päätellen. Jimena kutsui Nadiaa, mutta koska aavistuksen humalainen kodin hengetär oli jo liihotellut kuuloetäisyyden ulkopuolelle, päätti Jimena ottaa turhan tumman sävyn saaneet paistokset pois uunista.
"Hyvää ruokahalua", hän virnisti Knoxille ja nappasi palaneiden leivosten sijaan itselleen hieman salaattia.
"Mitä muuta sinulle kuuluu kuin kuvauksia?" Jimena kysyi ja nosti katseensa Knoxin silmiin.

”Kiitos”, mies nauroi ja katsahti epäröiden Jimenan pelastamia piiraita. Muut pöydälle levitetyt tarjoiltavat näyttivät hyviltä, joten Knox seurasi Jimenan esimerkkiä kasaten lautaselleen salaattia ja palan patonkia. Piiraat sopivat paremmin hänen keittiöönsä. Pearl oli tosin ostanut heille munakellon estääkseen häntä ’polttamasta taloa maantasalle’, mikä miehen mielestä oli liioittelua, sillä hän unohti ruoat uuniin vain harvoin. Kesäisin mies suosi joka tapauksessa salaatteja.
”Hyvää. Kissat nauttivat kesästä ja auringosta, silloin harvoin kun sitä näkyy, ja Lunan pennut kasvavat hurjaa vauhtia. On sääli, että ennen pitkää ne muuttavat uuteen kotiin auttamaan lumileopardien säilymistä”, Knox kertoi hymyillen, ”olen myös ajatellut palkata toisen eläintenhoitajan. Rebels and Kingsin kuvaukset päättyvät pian, mutta neuvottelemme sopimuksesta kahden uuden elokuvan kanssa ja voitimme mainoskampanjan Cartierin kanssa, joten tylsää meille ei ainakaan ole tulossa.” Hän työnsi haarukallisen salaattia suuhunsa ja loi Jimenaan lämpimän, tutkivan katseen.
”Mitä sinulle kuuluu?”

Jimena raivasi tilaa ruokapöydän päätyyn ja istahti yhdelle tuoleista saadakseen laskettua lautasensa pöydälle. Kuullessaan pennuista naisen silmät alkoivat loistaa innostuksesta.
"Saako pentuja nähdä ennen kuin kasvavat isoiksi ja pelottaviksi?" hän kysyi hymyillen. "Hienoa siis että firman puolesta menee hyvin."
Jimena haarukoi salaattia suuhunsa ja kulautti kuohuviinilasistaan puolet janoonsa.
"Minulle kuuluu enimmäkseen vain töitä. Sain tosin eilen kutsun lapsuuskaverini häihin, joten elokuussa olisi vihdoin edessä reissu Espanjaan", hän vastasi hyväntuulisena. Ilman hyvää syytä hän ei uskonut kehtaavansa edes pyytää töistä sen vertaa vapaata, että ehtisi matkustella, joten naimisiin menevät tuttavat olivat pelastus.

Mies nojasi selkänsä pöydän reunaan ja katseli Jimenaa lasinsa yli.
”Sinä saat. Ujutan sinut vieraisille, kun haluat tulla kylään”, Knox nauroi tasapainotellen lautasta kämmenellään. Hän osallistuisi mielellään lumileopardien kannan kasvattamiseen luonnossa, mutta kesyn eläimen pennuista oli vaikeaa kasvattaa luonnossa pärjääviä olentoja, varsinkaan kun niitä ei voinut eristää ihmisistä ja käsittelystä. Terveenä syntyneet, geeneiltään nykyisestä villikannasta poikkeavat pennut olivat kuitenkin arvokas lisä populaatioon ja löysivät nopeasti hyvän kodin Keski-Euroopassa sijaitsevasta ohjelmasta.
”Niinkö? Espanja kuulostaa viehättävältä maalta. En ole tainnutkaan koskaan käydä siellä. Minne päin olet menossa?”

Jimena naurahti pehmeästi sekä tyytyväisenä saamaansa vastaukseen että hivenen yllättyneenä miehen sanavalinnasta. Oliko pentujen näkeminen erikoisoikeus, vai kuulostiko se vain siltä?
"Hienoa, en malta odottaa", Jimena myhäili ja risti jalkansa päällekäin pysytellen Knoxiin päin kääntyneenä.
"Etkö? Sinun täytyy korjata tilanne", nainen hämmästeli. Hänestä tuntui kuin jokainen vastaantulija olisi käynyt vähintään Espanjassa, vaikkei muuten olisi kotoa poistunutkaan.
"Tarragonaan. Se on minusta aivan ihana satamakaupunki", Jimena sanoi. "Kaipaankin jo pois täältä sateesta."

”Selvästi”, Knox naurahti. Hän ei ollut matkustellut paljoa Euroopassa, Islantia lukuun ottamatta, sillä kuvaukset painottuivat usein joko Yhdysvaltoihin, Oseaniaan, Afrikkaan tai Aasiaan. Ehkä hänen pitäisi korjata asia.
”Englanti ei kieltämättä hurmaa säällään. Kuinka usein olet käynyt Tarragonassa?”

"Vain pari-kolme kertaa. Kaverini muutti sinne viitisen vuotta sitten kun asuin jo Englannissa", Jimena kertoi ja väisti pöydältä boolia tavoittelevaa blondia tyttöä, jota ei ollut ennen nähnyt.
Väistöliikkeestä huolimatta blondi onnistui läikyttämään boolinsa lähes Jimenan päälle, mutta nainen vakuutti kärsivällisesti, ettei se haitannut. Työpäivän jäljiltä Jimena ei kenties ollut motivoituneimmassa mielentilassa katselemaan vieraiden humalaisten toikkarointia, mutta ei hän viitsinyt kaverinsa juhlissa läksyttää tuon kutsumia ihmisiä, vaan hörppäsi oman lasinsa tyhjäksi. Toisaalta ei olisi ollut ensimmäinen kerta, että Nadian vieraslistalle olisi eksynyt muutama täysin tuntematonkin henkilö. Vaaleahiuksinen tyttö jäi hetkeksi notkumaan Knoxin lähettyville, mutta sipsutti lopulta matkoihinsa. Jimena huokaisi ja vilkaisi miestä huvittuneena.
"Kiva kun tulit mukaan. Mitä sinulla on huomenna ohjelmassa?"

Jimenan lasi tyhjeni, joten Knox tarjoutui täyttämään sen uudelleen. Hän täytti omansa vedellä, sillä halusi ajaa moottoripyöränsä kotiin saakka ilman ojanpohjilla kurvailua. Hän voisi toki soittaa Pearlin hakemaan, mutta luultavasti päätyisi paloiteltuna lattialautojen alle sellaisen tempun jäljiltä.
”Harjoittelen Thalian, siperiantiikerini, kanssa hyökkäämistä. Mitä sinä teet?” hän kysyi hymyillen ja tökkäsi haarukkaansa salaatinlehden.

Jimena antoi Knoxin täyttää hänen lasinsa, vaikkei naisellakaan ollut suunnitelmissa juoda itseään krapulaiseksi. Töissä täytyisi ainakin käydä huomenna. Ja olisi kamalaa Knoxin seurassa päästää itsensä siihen kuntoon, että saisi myöhemmin hävetä.
Nainen siristi kiinnostuneena meikattuja silmiään Knoxin kertoessa suunnitelmistaan. Kuulostipa vaaralliselta.
"Miten sellaisen kanssa harjoitellaan hyökkäämistä?" Jimena uteli hymyillen, vain hieman epäuskoinen sävy äänessään.
"Minulle tulee kolme koiraa hoitoon, joten yrittänen selviytyä niiden kanssa. Heti sen jälkeen kun pääsen töistä", hän sanoi virnuillen huvittuneena. "Älä kerro kenellekään että ramppaan bileissä töitä edeltävänä iltana."

Knox hymyili huolettomasti ja hörppäsi vettä kohottaen oikeaa, vaaleiden arpien kirjomaa käsivarttaan. Hän taputti sitä demonstroivasti.
”Paketoin käden nahka- ja terässuojalla, ja Thalia hyökkää, on purevinaan käsivarttani ja kaataa minut maahan”, mies selosti, ”olemme harjoitelleet sitä pennusta saakka, sillä se on jotain, mitä meiltä usein pyydetään. Onhan siinä aina riskinsä, mutta elämä kävisi kovin harmaaksi vain turvallisen päälle pelatessa, eikö?” Silloin tällöin harjoitukset toivat mieleen hetken, jona Knox oli ollut varma kuolevansa. Huolellisesti harjoiteltuna hyökkäyksenkään esittäminen ei ollut katastrofaalisen vaarallista.
”Kolme koiraa, niinkö? Oletko yksinäinen vai mikä sai sinut avaamaan ovesi?”

Jimena näytti hetken kauhistuneelta.
”Mitä jos se vaikka jotenkin pimahtaa päästään eikä lopeta?” hän kysyi hyväntahtoisella uteliaisuudella ja kohautti olkiaan sen merkiksi, ettei oikeasti tiennyt, oliko sellainen todennäköistä.
Vaikka nainen olikin valmis kokeilemaan lähes mitä tahansa, ei hän sentään olisi halunnut joutua suuren kissapedon hyökkäyksen kohteeksi edes leikillään. Hänestä pienetkin kissat olivat niin arveluttavia ja salakavalia saattaessaan yhtäkkiä purra ilman varoitusta, ettei hän halunnut kokeilla kuinka kävisi, jos siperiantiikerillä napsahtaisi päässä samalla tavalla.
Jimena hymyili kysymykselle ja pudisti päätään.
”En ilmeisesti osaa kieltäytyä, ja ystäväni muistaa sen aina tarvitessaan hoitopaikkaa koiralaumalleen”, hän vastasi pyöritellen juomalasia pöydän pintaa vasten. ”Mutta ei se haittaa. En sentään luvannut vahtia ihmislapsia. Koirat ovat mukavampia.”

Kissapedon pimahtaminen oli yksi, varsin todennäköinen mahdollisuus: petojen vaistot olivat vahvoja ja kirjoitettuja geeneihin, vaikka useampi sukupolvi olisi kasvanut ihmisen ohjauksessa.
”Jos niin käy, avustajani hälyttää apua ja yrittää harhauttaa kissan huomion muuhun. Pahimmassa tapauksessa ampuu sitä rauhoittavalla”, Knox vastasi leppoisasti.
”Millaisia koiria hänellä on?” hän vastasi. Kykenemättömyys sulkea oveaan paikkaa tarvitsevilta eläimiltä oli hänen kirjoissaan vain hyvä ominaisuus ihmisessä.

"Miten osaat suhtautua siihen noin rennosti? Kuulostaa vaaralliselta", Jimena päivitteli. Mutta kovin kiehtovalta.
Knoxiin tutustuminen oli tuntunut varsinaiselta piristysruiskeelta, sillä eipä kovin moni naisen tuttavista tehnyt työkseen mitään sellaista, jossa saattoi vaikka jokin kaunis päivä kuolla. Jimena kiinnostui kerta toisensa jälkeen joko vaikeasti tavoiteltavista tai muuten vain massasta erottuvista henkilöistä, ja oli kai tiikerin syömäksi joutumisen uhkakin eräs tapa olla vaikeasti tavoiteltava. Ajatus sai Jimenan huvittumaan ja hän hörppäsi juomaansa peittääkseen virneensä. Jo pelkkä lasillinen viiniä houkutteli tavallistakin hanakammin sanomaan ääneen kaiken, mitä päähän pälkähti.
"Kaksi dobermannisekoitusta ja yksi ylivilkas jackrusselinterrieri", nainen kertoi pohdittuaan epäsopusuhtaista kolmikkoa hetken. Niiden vierailuista oli aina seesteisyys kaukana, ja ne saivat jopa hänen aran koiransa riehaantumaan. Onneksi Jimena ei ollut ensimmäistä kertaa koirien kanssa tekemisissä.
"Siskoni ei vain jostain syystä pidä niistä, vaan katoaa yleensä kotoa kunnes koirat lähtevät. Joudun siis pärjäämään ilman avustavaa henkilökuntaa", nainen naurahti. "En ymmärrä mikä hänellä voi olla remuavaa eläinlaumaa vastaan."

Mies nauroi olkiaan kohauttaen. Sitä oli kysytty ennenkin. Päivitelty itsesuojeluvaiston, maalaisjärjen tai puhtaasti järjen puutetta, mutta villieläimet ja isot kissat olivat olleet osa hänen elämäänsä lapsuudesta saakka.
”Rakastan eläimiä, etenkin kissoja. Kaikki kesytön, villi ja kaunis on aina kiehtonut minua suunnattomasti”, Knox totesi antaen katseensa viipyä hetken lämpimänä naisen tummissa gazellinsilmissä. Petoeläinten kanssa työskentelyssä oli riskinsä, mutta niin oli hevosissakin ja pelkästään autotielle uskaltautumisessakin - isojen kissojen hyvät puolet olivat niin paljon suurempia kuin riskit, että mies harvoin jaksoi suoda ajatustakaan vaaralle.
”En minäkään. Käsittämätöntä”, hän hymyili koskettaen naisen kättä, kun tyhjensi vesilasinsa, ”millainen siskosi on?”

Knoxin katse sai Jimenan posket kihelmöimään ja naisen lähes unohtamaan mitä toinen juuri sanoi. Jotakin kissaeläimistä ja villistä ja kauniista. Hän hymyili vain sen verran, että pienet hymykuopat painautuivat hänen poskiinsa ja laski hetkeksi katseensa tyhjentyneeseen lautaseensa. Nainen pöyhi hieman hämillään ruskeita hiuksiaan ja nappasi tarjottimelta pienen palan patonkia saadakseen käsilleen järkevää tekemistä. Miksi hän reagoi näin kummallisesti?
Kosketus sai Jimenan jälleen siirtämään huomionsa Knoxiin.
"No, hän on 22-vuotias ja näyttää minulta yhtä paljon kuin Marilyn Monroe, mutta toivoton jääräpää kuten minäkin. Hänen kiinnostuksiinsa kuuluu lähinnä muoti, viinit ja julkkisten touhut, eikä häntä todellakaan saisi raahattua esimerkiksi tallille pyörimään. Koiraamme hän ulkoiluttaa vain silloin kun minä en ole kotona, koska ei jaksa siivota sen sotkuja lattialtakaan. Muuten hän on kyllä tosi ihana, muttei todella mikään luontoihminen", hän selitti yhä hymyillen.
Jimena ei voinut syyttää siskoaan tämän asenteesta, sillä ei hänkään olisi suostunut siskonsa lailla selailemaan Instagramia ja Twitteriä ja päivittämään turhuuksia sosiaaliseen mediaan. "Pärjäätkö tosiaan pelkällä vedellä?" nainen huolehti vilkaisten Knoxin tyhjää lasia.

Tyhjästä lasista huolehtiminen sai miehenkin laskemaan katseensa siihen ja kohauttamaan olkiaan leppoisasti hymyillen.
”Oikein hyvin - pidän vedestä. Mutta voisinko hakea sinulle jotain?” hän tarjoutui valmistautuen nousemaan keittiötason äärestä.
”Yhteiselonne taitaa olla mielenkiintoista”, Knox nauroi uppoutuen kuuntelemaan värikästä kuvausta sisaresta, joka kuulosti olevan aivan eri maailmasta kuin Jimena. Hän oli toivonut joskus sisarusta, mutta perheen eksoottiset eläimet kävivät perheenjäsenistä ja haave oli pian unohtunut. Kahden nuoren naisen kanssa asuminen sai hänet kiitolliseksi siitä, ettei hän ollut kokenut sisaren kanssa kasvamista.
”Mitä sisaresi tekee työkseen?”

"Kyllä kiitos. Jotakin. Yllätä minut", Jimena pyysi hymyillen. Hän ei tiennyt, mitä kaikkea oli tarjolla, mutta oletettavasti valikoimasta ei ollut pulaa.
"Välillä se on aika mielenkiintoista", nainen myönsi ja jatkoi huvittuneena naurahtaen: "Joskus yhä ajattelen, että hän on pikkusiskoni eikä ihan vielä ymmärrä tai osaa kaikkea. Se auttaa, jos hermot meinaavat mennä."
Hänen ja Marisan yhteenotot olivat kaukana rauhallisesta ja aikuismaisesta keskustelemisesta, mutta niitä oli nykyään onneksi harvoin. Siskon kanssa asuminen kasvatti luonnetta, vaikka välillä olisi tehnyt mieli lukita toinen ulos.
"Hän on kampaaja. Sopii hänelle kuin nenä päähän", Jimena kertoi ja katsoi sitten Knoxia mietteliäänä.
"Ja sinä asut kahden apulaisesi kanssa, vai mitä he olivat? Sujuuko teillä paremmin?" hän kysyi.

Knox tutkaili hetken keittiöön levitettyä tarjontaa ja päätti sitten tarjota naiselle mojiton, tuotuaan tarpeet sellaisiin. Hän vilkaisi Jimenaa olkansa yli sekoittaessaan juomaa lasiin ja leikatessaan limetin siivuiksi ja nauroi hyväntuulisesti kuvaukselle sisarusten yhteiselosta. Ehkä nainen ei ollut halunnut enempää alkoholia, mutta mehulasi ei aivan viestinyt samaa tunnelmaa.
”Tiedä siitä. Välillä itse kunkin hermot kiristyvät, mutta selviämme”, mies hymyili laskien lasin Jimenan eteen ja istui takaisin alas.
”Olen tuntenut Pearlin jo vuosia. Hän on arizonalainen apulaiskouluttajani, ja vanhempani jumaloivat häntä - hänellä kieltämättä onkin lahja lintujen kanssa toimimiseen ja hän on aika… Hänen kanssaan asuminen on… Pearl on hyvin vahva persoona. Saskia liittyi tiimiin Rebels & Kingsin kuvausten alkaessa, ja hän on hyvin herttainen tyttö. Nyt olemme rekrytoimassa toista eläintenhoitajaa - satutko tuntemaan sopivia?”

"Vau, kiitos. Oletpa kiltti", Jimena kiitteli aurinkoisesti hymyillen saadessaan mojiton eteensä. Juoma juomalta hän olisi lähempänä sitä pistettä, jossa ei enää viitsisi välittää huomisesta työpäivästä ja päätyisi kittaamaan viiniä huoletta muutaman lasillisen liikaa, mutta kyllä vielä yksi drinkki menisi.
Hän keskittyi kuuntelemaan Knoxin kertomusta asuinkumppaneistaan ja siristi uteliaana silmiään miehen hakiessa sopivaa määritelmää kuvaamaan Pearlia. Jimena olisi mielellään kuullut sensuroimattoman version naisesta ja tämän vahvasta persoonasta. Olisi toisaalta ollut hieman omituista, jos Knox olisi kokenut kahden naisen kanssa asumisen yhtenä juhlana.
"Niinkö? Millainen eläintenhoitajan pitäisi olla?" Jimena kysyi ja otti kulauksen mojitostaan.

Mies nosti vesilasin huulilleen ja hymyili Jimenalle lasin reunan yli. Hän ei voinut ottaa kohteliaisuutta vastaan, sillä ei voinut väittää tarkoitusperiensä olevan täysin epäitsekkäitä ja herrasmiesmäisiä. Hän sukaisi lyhyttä, tummaa tukkaansa huvittuneena ja pohti miten tiivistää, mitä he hakivat.
”Eläinrakas ja intohimoisen ja hulluuden välirajalla tasapainoileva. Ei pelkää likaa, raskasta työtä ja pitkiä päiviä, koska eläinten hyvinvointi on ensimmäisenä. Ei laske alleen ajatuksesta, että työskentelee kissapetojen ja harmaasusien kanssa. Joustava huumorintaju, jotta jaksaa työskennellä minun kanssani”, Knox tiivisti kohauttaen olkiaan.
”Asenne ja motivaatio ovat tärkeämpiä kuin aikaisempi osaaminen ja kokemus. Miltä kuulostaa?”

Jimena kuunteli Knoxin sanoja mietteliäänä. Ketä hän voisi ehdottaa täyttämään paikan? Naisen kaikki tuttavat olivat joko täysin muusta maailmasta kuin hän tai hevosalalla kuten hänkin ja haluttomia kokeilemaan mitään muuta. Hänestä Knoxin tarjoama työpaikka kuulosti uskomattoman kiehtovalta, mutta halusiko Jimena herätä huomenna muistamaan, että oli mojitolasin ääressä lupautunut hoitamaan työkseen villieläimiä, joista ei ymmärtänyt mitään? Nainen virnisti ja kohautti olkiaan.
"Kuulostaa kiinnostavalta. Etkö haluaisi valita siskoani äskeisen mainospuheeni perusteella?" Jimena vitsaili ja kohotti kulmaansa.
Hän nojasi leukaansa kämmeneensä ja katsoi Knoxia yrittäen turhaan lukea tämän ajatuksia.
"Olisiko sillä merkitystä, jos ainoa kokemus kissaeläimistä olisi kaverin kiukkuinen lemmikkikissa vuonna 2005?" nainen kysyi huvittunut hymy huulillaan.

”Mahdollisesti”, Knox hymyili kellertävät silmät siristyen ja sulki vaivihkaa Jimenan käden omaansa hieraisten kämmenselän ihoa karhealla peukalollaan.
”Sisaresi saattaisi muuttaa mielensä uudesta urasta ensimmäisenä, pimeänä ja märkänä aamuna”, hän totesi. Mustaan, kylmään kaatosateeseen lähteminen ja ulkotarhojen siivoaminen mutaantuvassa pihassa koetteli hänenkin vakaumustaan.
”Harkitsin ottavani Thalian tai Mingin mukaan työhaastatteluun. Mitä arvelet? Hyvä ajatus?”

Knoxin tarttuessa Jimenan käteen nainen oli hetken varma, että veri pakeni hänen päästään, mutta onneksi hän ei ollut pyörtyilevää tyyppiä. Se olisi ollut noloa. Kosketus oli juuri sitä mitä hän kaipasi. Jimena hymyili Knoxille silmät loistaen ja silitti vapaalla kädellään miehen rannetta.
"Marisa mutaisia tarhoja siivoamassa olisi hauska näky", hän nauroi ja kallisti päätään kuullessaan työhaastattelusta. Kissapeto mukaan?
"Sehän olisi loistava ajatus! Tai mistä minä tiedän kuinka hengenvaarallinen sellainen työhaastattelu olisi. Todellako tekisit niin?" nainen kysyi uteliaana.

Mies ihaili kiireettä tapaa, jolla naisen tummat silmät elivät ja miten kevyt ja luonteva Jimenan nauru oli. Se tuntui kohteliaisuudelta. Knox nauroi itse epäuskoisena Jimenan kyseenalaistessa letkautuksen, jonka hän oli toki tarkoittanut alunperin puhtaasti vitsiksi, mutta nyt harkitsi uudelleen.
”Hmm, niin. Miksi ei? Ovathan kissat tärkeitä työkavereita - ja varsin lahjakkaita ihmistuntijoita, vaikka itse sanonkin”, mies virnisti vinosti ja kohautti olkiaan, ”se erottelisi ainakin rohkeat hakijat jänisten joukosta, eikö?”

"Nimenomaan", Jimena vahvisti innostuen ajatuksesta, vaikka olisikin ollut todennäköisimmin juuri sitä jänistyyppiä.
"Ja muutamasta henkiin jääneestä on sitten jo helpompi valita sopiva henkilö kuin kaikista hakijoista, eikö vain?" hän jatkoi ja peitti huvittuneen anteeksipyytävänä virneensä kämmenellään. "Olipa huono vitsi."
Nainen siemaili mojitoaan ja vilkaisi jääkaapilla seuraavaa juomaansa arpovaa Nadiaa, jonka horjuva olemus sai hänet vilkaisemaan kelloa. Olipa emäntä käyttänyt aikansa tehokkaasti.
"Mutta tosiaan, jos töitä pitää niiden eläinten kanssa kuitenkin tehdä niin olisi varmaan suotavaa kyetä edes olemaan lähietäisyydellä sellaisen kanssa", Jimena totesi. "Kuinka vaikeaa luulet sopivan työntekijän löytymisen olevan?"

”Juuri niin! En tiedä, mikseivät useammat työnantajat käytä kissapetoja työhaastatteluissa. Ne olisivat tavattoman tehokkaita prosessissa”, Knox vastasi nauraen ja seurasi Jimenan katsetta Nadiaan. Onneksi illan emännän ei tarvinnut ajaa minnekään.
”Toivottavasti ei lainkaan vaikeaa, mutta tietenkin tämä on melko syrjäistä seutua. Suurempi kysymys voi olla löytää se työntekijä, joka ei lopeta heti talven märän pimeyden iskiessä vastaan ja joka ei ole liioitellut taitojaan ja maalaisjärkeään eläinten kanssa toimiessa. Niitäkin on nähty, jotka yrittävät tarjota kissapedoille kasvisruokavaliota oman ideologiansa oikeuttamina tai arvelevat, että on hyvä ajatus mennä halaamaan petoeläintä, kun se syö”, mies hymyili huvittuneena.
”Millaisia kollegoita sinulla on? Löytyykö teidän riveistänne maalaisjärjeltään rajoittuneita yksilöitä?”

Jimena naurahti ja loi Knoxiin epäuskoisen katseen.
"Ovatko jotkut oikeasti olleet niin typeriä?" hän kysyi kuullessaan epäpätevistä työntekijöistä. Jopa hän olisi ymmärtänyt olla puuttumatta petoeläimen ruokailuun.
"No, on siellä monenlaisia persoonia, mutta onneksi monella ongelmat liittyvät lähinnä kommunikointiin ja yhteistyön haasteellisuuteen. Melko harvoin näkee irrallaan laukkaavia hevosia tai muita hengenvaarallisia viritelmiä. Siis ainakaan meillä. Ei tietenkään kaikkialla ole asiat yhtä hyvin", Jimena vastasi. "Olen toki nähnyt työntekijöitä jotka olettavat, että tarhan portin voi huoletta jättää auki hetkeksi ja että kaksi toisilleen tuntematonta hevosta on ihan ok laittaa samaan karsinaan. Haluatko että vinkkaan tarjoamastasi työpaikasta heille?"

”Toki”, Knox virnisti huvittuneena, ”kissani kaipaisivatkin hieman haastetta ruokailuunsa.” Ehkä epäpätevien työntekijöiden syöttämisestä petoeläimille oli jonkinlainen säädös työsuojelulaissa.
”Millaisia sinun lähimmät kollegasi ovat? Oletko löytänyt ystäviäkin töistä vai joudutko hymyilemään hammasta purren?” mies tiedusteli uteliaana kuulemaan lisää naisen elämästä.

"Tulen onneksi lähes kaikkien kanssa hyvin toimeen, joten ei kovin usein tarvitse purra hammasta. Pääosin kaikki ovat ihan mukavia", Jimena sanoi pyöritellen ajatuksissaan ruskeaa hiussuortuvaansa sormensa ympärille.
Niin kauan, kun kukaan ei toiminut sanoinkuvaamattoman väärin, ei naisella ollut syytä olla sietämättä työkavereitaan. Tietysti joidenkin käytös otti säännöllisesti päähän, mutta Jimena luotti enemmän positiivisen ajattelun voimaan kuin sotimiseen hankalien ihmisten kanssa.
"On sieltä pari ystävääkin löytynyt joiden kanssa voi nähdä vapaa-ajallakin", hän lisäsi hymyillen.
"Entä sinä, kauanko olitkaan asunut täälläpäin? Onko sinulla paljon ystäviä täällä vai kenen kanssa vietät aikaasi?" Jimena kyseli kiinnostustaan peittelemättä.

”Muutin tänne syyskuussa, mutta matkustan niin paljon, että aika on hujahtanut. Sen takia en myöskään ehtinyt tutustumaan täällä kovin moneen ihmiseen, ainakaan töiden ulkopuolella”, Knox vastasi naurahtaen. Aika oli ehkä hujahtanut, mutta mies ei voinut sanoa viihtyvänsä Englannin kylmänkosteassa maisemassa yhtään sen paremmin kuin tullessaan. Hän ei ehtinyt tutustua aivan uusiin ihmisiin ellei satunnaisia sokkotreffejä laskettu, mutta ne eivät tuntuneet kehuskelemisen arvoisilta.
”Vietän aivan liikaa aikaa Pearlin ja Saskian kanssa. Entä sinä? Kuka saa nauttia sinun seurastasi töiden ulkopuolella?”

"Etkö sitten haluaisi viettää heidän kanssa niin paljon aikaa?" Jimena uteli.
Tähän mennessä hän oli lukenut tilanteen rivien välistä ja päätellyt Pearlin olevan harvinaisen hankala tapaus, kun jopa Knox luonnehti tätä vahvaksi persoonaksi. Miten miehen kanssa muka oli mahdollista kehittää erimielisyyksiä?
Knoxin kohtelias sanavalinta kysymyksessään sai Jimenan selvästi hämilleen.
"Vietän enimmäkseen aikaa näiden kanssa", hän nyökkäsi lähistöllä parveilevia ystäviään kohti, "ja siskoni, luonnollisesti. Jos tapaan työkavereita, kyseessä on todennäköisimmin Celia tai Maybe."
Jimena pohti, oliko kenties unohtanut jonkun, jota tapasi usein, mutta ei saanut ketään maininnan arvoista päähänsä. Hänen kaveripiirinsä koostui muutamasta hyvästä ystävästä ja useista hyvänpäiväntutuista. Naisesta oli hauska tavata spontaanisti sellaisiakin ihmisiä, joiden kanssa oli vaihtanut vain muutaman sanan, mutta sellaista tuskin tarvitsi mainita.
"Viihdyn hyvin myös yksin, joten kalenterissani on paljon tyhjääkin", hän lisäsi, vaikkei tiennyt oliko se Knoxin silmissä hyvä vai huolestuttava ominaisuus.

Knox nauroi ja pyyhkäisi lyhyttä, mustanruskeaa tukkaansa. Kuinka kuvailla yhteiseloa kahden hyvin erilaisen naisen kanssa puhumatta kummastakaan ikävästi?
”Olisi kieltämättä mukavampi tavata välillä uusia ihmisiä, tai tavata harvinaisen miellyttäviä tuttavia hieman useammin”, hän sanoi hymyillen hilpeä pilke silmäkulmassaan.
”Työmme on henkisesti ja fyysisesti raskasta, joten itse kunkin hermot kiristyvät välillä. Oma rauha ja yksinäisyys on erinomaista lääkettä siihen. Mitä sinä teet, kun jäät yksin?” mies kysyi kohottaen kulmaansa huvittuneena.
”Lenkkeiletkö, luetko vai tanssitko kenties pöydällä alusvaatteissasi?”

"Ymmärrän", Jimena naurahti ja laski katseensa etusormeensa, jota pyöritteli pehmeästi lasin reunalla.
Hän olisi halunnut ottaa jokaisen sanan kohteliaisuutena, muttei voinut olla pohtimatta, keitä kaikkia mies tarkoitti harvinaisen miellyttävistä tuttavista puhuessaan. Toivottavasti tällä ei ollut kovin montaa treffiseuralaista nurkissa pyörimässä, kuten jotkin arveluttavat juorulähteet antoivat olettaa. Tosin eihän se hänelle kuulunut, vaikka olisi ollutkin. Nainen mieluiten kiersi kaiken mahdollisen draaman kaukaa.
Knoxin esittäessä kysymyksensä huvittunut hymy kohosi Jimenan huulille ja hän vilkaisi miestä salaperäisenä.
"Välillä muissakin kuin alusvaatteissa", nainen lausui hiljaa kuin suuren salaisuuden äärellä ennen kuin jatkoi totuudenmukaisemmin.
"Enimmäkseen lenkkeilen ja kulutan aikaani koiraamme. Piirrän ja maalaan jonkin verran", hän kertoi hymyillen viattomasti.
"Ehkä minunkin pitäisi tavata uusia tai harvinaisen miellyttäviä tuttavia useammin, jotten ihan höperöidy. Vai mitä olet mieltä?"

”Niinkö?” Knox toisti silmät mielikuvituksesta syttyen, kun Jimena kuvaili tanssitaipumuksiaan ja asuvalintojaan. Pöytätanssi olisi näkemisen arvoinen oli naisella mitä tahansa päällä.
”Sinun pitäisi ehdottomasti tavata harvinaisen miellyttäviä tuttaviasi useammin”, mies myönsi painokkaasti ja nojautui muutaman asteen lähemmäs niin, että saattoi hipaista viattomasti naisen hiuksia.
”Millaisia asioita maalaat ja piirrät?” hän jatkoi viattomammalla aiheella.

"Mielelläni. Täytyy yrittää useammin houkutella sellaisia henkilöitä pois piiloistaan", Jimena sanoi ja uppoutui jälleen Knoxin vaaleanruskeisiin silmiin miehen nojautuessa lähemmäs.
Hän olisi hyvin mielellään viettänyt aikaa Knoxin kanssa paljon enemmän, mutta oli kovin laiska ottamaan yhteyttä ja pyytämään tuttaviaan ulos. Varsinkin silloin, kun ei halunnut säikäyttää toista tunkeilullaan.
"Hevosia ja maisemia ja ihmisiä ja kaikenlaista", nainen vastasi ja heilautti kättään vähätellen. Ei häntä kiinnostanut puhua itsestään, vaan kuulla lisää seuralaiseltaan.
"Eikö sinulla ole mitään salaisia harrastuksia? Postimerkkien keräily? Kenties se pöydällä tanssiminen?"

Knox tutki hymyillen Jimenan kasvoja ja ruskeita gazellinsilmiä, jotka olivat tehneet häneen vaikutuksen jo ensimmäisellä tapaamisella.
”Olisi mielenkiintoista nähdä piirroksiasi”, mies vetosi ja nauroi sitten olkiaan kohauttaen.
”Jaa’a. Pöydillä tanssiminen on kyllä ehdottomasti jotain, mitä minun pitäisi tehdä enemmän. Olen valitettavasti omistanut niin paljon aikaa työlleni, että aikani menee lähinnä petoeläinten kanssa työskennellessä ja tietenkin stuntratsastajana aina silloin tällöin - mutta matkustellessani pidän sukeltamisesta ja merieläimiin tutustumisesta. Valashait ovat aika leppoisia, mutta miekkavalaat ovat suosikkejani. Seurasimme kerran kahta eri laumaa Tyynellämerellä. Oletko sinä käynyt sukeltamassa?”

Jimenan silmät syttyivät taas hänen kuunnellessa Knoxin kertomusta miekkavalaista.
"Se on ollut varmasti upea kokemus", hän henkäisi, mutta pudisti sitten päätään.
"En ole käynyt. Kaikenlaisia veden päällä tapahtuvia lajeja olen kokeillut, mutta en ole koskaan käynyt sukeltamassa. Se olisi kyllä hienoa", nainen totesi innostus äänestä paistaen. "Joten lähdetäänkö sukeltamaan?" hän nauroi ja hörppäsi juomaansa, joka tuntui jo nyt kannustavan tavallista rohkeammin sanomaan ääneen päähän pälkähtäviä ajatuksia niitä sen suuremmin suodattamatta.

”Erittäin mielellään”, Knox vastasi nauraen ja nojautui eteenpäin innostunut hehku silmissään. Hän rakasti hulluja, spontaaneja ajatuksia - varsinkin sellaisia, jotka sisälsivät Jimenan seuraa. Vaikka heidän matkansa Lähi-idän aavikoilla olikin ollut raskas ja työntäyteinen, mies muisteli sitä lämmöllä.
”Sanot vain milloin saat vapaata töistä, ja lähdemme”, hän lupasi, ”minne haluaisit mennä? Ehkä olisi paras aloittaa snorklaten.”

"Oikeasti?" Jimena varmisteli laajentunein silmin, oliko Knox tosissaan ajatuksen kanssa.
Hän oli jo innoissaan, vaikkei tiennyt edes tulisiko sukellusreissu lopulta toteutumaan. Se olisi valtavan hienoa, sillä hän ei ollut nähnyt mereneläviä lähietäisyydeltä muualla kuin akvaarioissa. Haitkin olivat onneksi pysyneet kaukana hänen surffausreissuillaan. Ja kahdenkeskeinen aika Knoxin kanssa jossain kirkasvetisessä paratiisissa kuulosti hänestä tavoittelemisen arvoiselta. Tai vaikka räntäsateessa, kyllä sekin kelpaisi paremman puutteessa.
"Täytyypä miettiä. Minne kannattaisi mennä, jos haluaa nähdä muutakin kuin silliparven?" Jimena kysyi hymyillen.

”Totta kai oikeasti”, mies virnisti leveästi.
”Upeita snorklaus- ja sukellusmaisemia on esimerkiksi Oseaniassa ja Karibialla. Yksi hyvä paikka voisi olla Australian Great Barrier Reef tai sitten jokin Karibian saarista. Ne olisivat elämältään rikkaita ja miellyttävän lämpimiä. En voi sanoa olevani kylmien vesien suuri ystävä”, Knox naurahti ja vilkaisi varmuuden vuoksi kelloa, sillä Jimena sai hänet unohtamaan ajantajunsa.
”Mitä arvelet?”

"Australia ja Karibian saaret kuulostavat molemmat loistavalta. Onneksi et ehdottanut seikkailua jossain kylmässä ja tuulisessa paikassa", Jimena totesi vinosti hymyillen. "Reissu pitäisi ehdottomasti toteuttaa!"
Nainen vilkaisi myös kelloa muistaessaan taas huomisen työpäivänsä, mutta palautti huomionsa pian Knoxiin.
"Olen jo tänä iltana lähes harkinnut alanvaihtoa hevosista villieläimiin ja lupautunut lähtemään sukellusreissulle. Mitäs muuta suunniteltaisiin?" Jimena kysyi huvittuneena ja vei kätensä tuttavallisesti Knoxin olkapäälle.

”Ehdottomasti”, Knox myönsi hymyillen. Hän varmistaisi, että he myös toteuttaisivat sen.
”Mitä olet aina halunnut tehdä?” hän kysyi nauraen ja vilkaisi uudelleen kelloaan. Ehkä hänen pitäisi tarjoutua viemään nainen kotiin ja lähteä kuin herrasmies edes toivomatta kutsua sisään. Olihan heillä molemmilla työpäivä edessään.
”Minun pitäisi varmaankin alkaa lähteä. Veisin sinut mielelläni kotiin.”

"Vaikka mitä. Siitä tulisi pitkä lista", Jimena vastasi nauraen. "Ehkä meillä on aikaa suunnitella myöhemminkin."
Hän oli sen luokan haaveilija, ettei ikinä osannut päättää, mitä haavetta lähtisi toteuttamaan, joten päätyi loppujen lopuksi vain suunnittelemaan kaikenlaista.
"Ilman muuta. Ei minunkaan tänne tarvitse jäädä enää pidempään, joten tulisin mielelläni. Kerron vain tuolle viinisiepolle, että lähdemme", nainen sanoi hyväntahtoisesti hymyillen Knoxin ilmoittaessa lähtösuunnitelmistaan ja nousi siirtämään astiansa tiskipöydälle.
Onneksi Knox oli lähtenyt hänen mukaansa, sillä kaverit näyttivät olevan hieman liian hulvattomassa mielentilassa ja olisivat varmasti ylipuhuneet Jimenankin juhlimaan koko yön kanssaan, ellei hänellä olisi ollut seuraa.
Nainen suoristi paitaansa ja suunnisti olohuoneeseen hyvästelemään ystävänsä, jonka jälkeen siirtyi takaisin Knoxin luo ja hipaisi kevyesti miehen selkää.
"Lienee ihan hyvä aika lähteä nyt, kun meno ei ole vielä riistäytynyt käsistä. Mennäänkö?"

Mies tunsi hienoista huonoa omaatuntoa viedessään Jimenan pois iltamista, mutta hän ei koskaan antanut tunteen vaivata mieltään pitkään. Sen sijaan hän toivotti hyväntuuliset heipat heidän emännälleen ja kietaisi sitten käsivartensa rennosti Jimenan harteille, kun he jättivät juhlat ja suuntasivat ulos.
”Mennään”, Knox vastasi.