Karannut Jääräpäinen Husky

// Avoin peli, minkälainen peliseuraa vaan kelpaa //

Oli aivan tavallinen iltapäivä, ainakin Siennalle: koulu oli juuri loppunut ja tyttö nyt vaelteli yksinään Hexhamin Fairwood Parkissa. Yleensä hän olisi ollut parhaan ystävänsä Chasen seurassa, mutta kovaääninen blondi oli sanonut että hänen oli määrä auttaa vanhempia kotona tänään, minkä takia Siennalla ei ollut juttuseuraa. Hänellä ei ollut töitä isoäitinsä kahvilassa tänään, eikä myöskään mitään ylimääräisiä kerhoja joihin olisi voinut jäädä, mutta Sienna ei halunnut palata kotiin perheensä luokse ihan vielä. Hän ei kestäisi sitä suoraan stressaavan koulupäivän jälkeen. Toki olisin voinut mennä ratsastamaan... Sienna mietti mutta hylkäsi ajatuksen lähes heti: sää oli tänään jäinen, joten maastopolut olisivat olleet vaarallisia, varsinkin kun illat olivat vielä pimeitä. Firo oli muutenkin tarpeeksi hankala hyvällä säällä, ja Ennis vaan panikoisi jos joutuisi eroon varsastaan - matkasta olisi tullut helvettiä. Sienna yhtäkkiä tunsi kostean kosketuksen paljasta kättään vasten ja vilkaisi alas Zeroa kohti. Nuori huskyuros seurasi omistajaansa kaikkialle, ja niin Sienna ei koskaan tuntenut itseään täysin yksinäiseksi.
"Oliko kivaa mummin luona, poju?" Sienna kysyi lemmikiltään ja rapsutti huskya korvan takaa. Viimeaikoina Sienna oli alkanut jättää rakasta koiraansa isoäitinsä huostaan sillä aikaa kun itse oli koulussa... Hän ei luottanut isäänsä ja äitipuoleensa eikä uskaltanut jättää Zeroa kotiin näiden seuraan. No, minkäs sille voi, kun ensimmäinen muisto tästä paikasta oli kaksi puolijäätynyttä hevosta pimeällä pellolla. Tyttö päätti istahtaa puiston penkille, ja Zero istui kuuliaasti hänen jalkojensa viereen. Ympärillä kulki ihmisiä: vanhempia lapsiensa kanssa, muita luokkatovereita, vanhuksia iltapäiväkävelyllä, nuoria urheilijoita hölkkäämässä koiriensa kanssa... Iltapäivä oli rauhallinen.

Sienna huokaisi onnelisena ja kaivoi koululaukustaan kukkaronsa ja Samsung S6 Edge - puhelimensa.
"Kuules Zero, miltäs kuulostaisi välipala Joen ravintolassa?" Tyttö kysyi koiraltaan, joka heilautti häntäänsä iloisena. Koira ei tarvinnut hihnaa, kun tapsutti aina hyvin kuuliaasti omistajansa vierellä ja teki aina niinkuin pyydettiin. Sienna naurahti ja nousi seisomaan. Joen pieni kulmaravintola oli parin korttelin päässä, ja Zerolla oli lupa istua sisällä kunhan koira ei liikahtanutkaan Siennan jaloista. Siitä ei ollut huolta. Ja se oli hyvä että Zero pääsi sisälle: tänään oli kylmä, ja vaikka miten Zero olikin husky ja geneettisesti tottunut hyytäviin tiloihin, niin Sienna ei tykännyt jättää koiraansa ulos tällaisella säällä. Sienna kääntyi lähtiäkseen kun yhtäkkiä hänen selkänsä takaa kuului haukahdus ja tassujen kuminaa maata vasten. Tyttö käänsi päänsä ja toivottomasti huusi: "Ei! Takaisin Zero!" kun hänen lemmikkinsä ampaisi näkemänsä jäniksen perään. Sienna alkoi juosta ja kutsua avuttomasti Zeroa, joka ei jostaan syystä tänään halunnut totella omistajaansa pätkääkään.

// Minä hyppään mukaan! :> //

Hän oli viettänyt päivänsä tallilla ratsastaen kilparatsun toisensa perään, ja vaikka kouluvalmennus tuntuikin lihaksissa, ei Natasha ollut suostunut luopumaan suunnittelemastaan lenkistä kotimatkalla. Hän juoksi mielellään Hexhamissa, josta ei tuntenut ketään käytyään koulunsa Newcastlen puolella. Natasha ajoi autonsa parkkiin puiston laidalle, keräsi hopeiset hiuksensa korkealle poninhännälle ja sulloi avaimet sekä puhelimen lenkkitakkinsa taskuun. Nuori, tanakka nainen sujautti valkoiset korvanapit korviinsa ja laittoi tutun soittolistan pyörimään puhelimelta. Äkkiäkös päivä tässä kuluisi, kun ensin treenaisi tallilla ja sitten kävisi rennolla juoksulenkillä Hexhamin puistossa. Äitikään ei ollut odottamassa täysi-ikäistä tytärtään kotiin, joten hänellä ei muuta ollutkaan kuin aikaa.

Natasha hölkkäsi kaikessa rauhassa pitkin puiston hiekkaisia teitä tummissa lenkkivaatteissaan ja iloisen pinkeissä lenkkareissaan. Hän kiersi ihan vain varmuuden vuoksi monet koirat kauempaa, vaikka tuskinpa yksikään nelijalkaisista edes kiinnitti häneen mitään huomiota. Ihan hyvä niin, sillä Natasha ei kaivannut juttuseuraa koirien omistajista - ei, ku hän pyöritteli mielessään loppuviikon treeniaikatauluja hevosille. Hänen täytyisi keksiä, miten motivoida Harlequinia, jotta tamma ei veisi häntä mielensä mukaan pitkin hiekkakenttiä, ja Hook täytyisi saada jälleen rennommaksi. Säikky puoliverinen oli tänäänkin säpsynyt ties mitä maneesin kulman mörköjä suurimman osan ajasta, eikä hän ollut saanut hevosta kertaakaan täysin rennoksi ja kuulolle. Ajatus omista epäonnistumisista sai tytön kiihdyttämään askeltensa tahtia musiikin pirteämpää tempoa mukaillen. Hänen täytyisi pärjätä paremmin, tai kilpahevoset pian vietäisiin häneltä ja annettaisiin oikeille kilparatsastajille. Se ei tulisi kysymykseenkään. Hän tahtoi tehdä esteratsastamisesta ammattinsa, joten epäonnistumisille ei olisi enää sijaa.

Musiikin yli kantautuva huuto sai Natashan säpsähtämään ja vilkaisemaan olkansa yli kohti äänen lähdettä. Kohti säntäävä koira sai tytön hyppäämään askeleen jos toisenkin sivuun polulta, ennenkö tajusi koiran jahtaavan jotakin aivan muuta kuin häntä. Jänistä. Voi pieni pupuparka. Tyttö otti toisen kuulokkeen korvastaan ja vilkaisi mitä ilmeisimmin omille teilleen sännänneen huskyn omistajaa kohti.

”Toivottavasti se tulee kohta takaisin, kun jänis onnistuu livahtamaan koloonsa”, Natasha totesi myötätuntoisena kenties vuoden tai pari nuoremmalle tytölle, jonka koira oli hilpaissut tiehensä. Hän oli tottunut katsomaan kentän halki riemukkaasti pukittelevien hevosten perään istuessaan itse henkeä haukkoen maassa, joten myötätuntoa omille teilleen lähteneiden eläinten omistajille hänellä kyllä oli.

Siennan sydän melkein räjähti hänen rinnastaan kun näki edessään useita hölkkääjiä... Ja miten Zero juoksi heitä kohti! Vaikka husky olikin vielä nuori, niin Zero oli suurikokoinen yksilö ja saattaisi hyvinkin kaataa aikuisen ihmisen nurin. Varsinkin tuolla vauhdilla. Sienna juoksi koiransa jäljessä ja yhtäkkiä huomasi edessä hölkkäävän nuoren naisen. Kauhistuneena, Sienna tuijotti kun Zero juoksi naista kohti, ja Sienna jo pelkäsi että uros kaataisi toisen. Mutta onneksi hölkkäävä nuori nainen huomasi huskyn, ja hyppäsi pois tieltä. Huojentuneena, sekä väsähtäneenä, Sienna huokaisi ja hidasti vauhtiaan, pysähtyen hölkkäävän naisen vierelle. Tyttö käänsi äkisti päätään kun kuuli toisen puhuvan hänelle ja hymyili. Yhtäkkinen pikajuoksu oli yllättänyt teinitytön keuhkot ja nyt hän yritti avuttomasti tasata hengityksensä; vaikka Sienna olikin atleettinen ja hyvässä yleiskunnossa, niin tuon tason yllätysjuoksu olisi ollut hankalaa kenelle vaan.
"Niin... Toivotaan..." Sienna huohotti ja yskähti. "Pelkään vaan että se kaataa jonkun lenkkeilijän tai kävelyllä olevan vanhuksen-" Tytön lause jäi lyhyeksi kun huomasi silmäkulmastaan hopeanharmaan lemmikkinsä lähestyvän heitä. Sienna hypähti pystyyn ja halasi koiraansa kun tämä tepasteli iloisesti takaisin omistajansa luo, tarttuen koiran kaulapantaan. "Zero! Kuinka saatoit? Olisit voinut aiheuttaa vahinkoa kaikille!" Sienna torui koiraansa, joka läähätti iloinen ilme kasvoillaan. Tämän suun ympärillä ei ollut mitään mikä olisi viitannut siihen että koira olisi saanut jäniksen kiinni. Kaikki puistossa olevat ihmiset näyttivät myös olevan kunnossa, Siennan helpotukseksi. Tyttö tunki kätensä koululaukkuunsa ja otti esille lyhyen hihnan, jota hän kantoi mukanaan varmuuden varalta. Zero ei yleensä karkaillut tällä tavalla, joten hihnalle ei usein ollut käyttöä, mutta nyt Sienna päätti kytkeä koiransa hihnaan kunnes he pääsisivät pois kaupungin ja ihmisten hulinan keskeltä.

Sienna nousi seisomaan ja kääntyi katsomaan hopeatukkaista naista. Nolostuneena, tämä kumarsi päätään anteeksipyytävästi ja katsoi sitten toista silmiin. Lenkkeilijä oli Siennaa varmaan pari vuotta vanhempi, ehkä 18 tai 19, ja vaikutti mukavalta.
"Olen hyvin pahoillani, olisit voinut loukkantua jos et olisi huomannut Zeroa..." Hän pahoitteli ja punastui kevyesti. Hän varmaan näytti ihan tohelolta kun ei saanut omaa koiraakaan tottelemaan. "En ymmärrä mikä siihen meni! Se ei yleensä tee tällaisia, ratsastaessakin se kävelee niin mukavasti pari metriä hevosten edessä ja pysyy polulla, eikä säntäile fasaanien ja jänisten perässä pelloilla." Sienna yritti selittää hopeatukkaiselle nuorukaiselle; tietysti Sienna ymmärsi että toisella ei varmaan ollut mitään kiinnostusta hevosiin tai mitä hänen koiransa teki, mutta Siennan mielestä hänen kannattaisi mainita seikka.

Natasha epäili, ettei koira kävisi ketään kaatamaan, mutta mitäpä hän eläimestä tiesi, kun ei ollut koskaan edes nähnyt koiraa aiemmin. Hän oli tottunut tallilla pyöriviin koiriin, mutta niistä harva kiinnitti häneen mitään huomiota, mikä kävi tytölle varsin hyvin. Hän ei ollut koirien, varsinkaan suuremman kokoisten tapausten parhaita kavereita. Huvittavaa kyllä, hänellä ei ollut suurtakaan itsesuojeluvaistoa kun kyse oli suurista hevosista, mutta koiria hän vältteli jos vain saattoi. Takaisin palaava husky ei kuitenkaan vaikuttanut pahansisuiselta, mitä nyt hieman vekkulilta karkulaiselta.
"Ei mitään hätää, harmia ei tapahtunut", Natasha pudisteli päätään Siennan pahoitteluille. Ei hän osannut suuttua moisesta, vaikka olikin kieltämättä säpsähtänyt huomatessaan ensikerran juoksevan koiran. Eihän mitään vahinkoa ollut sattunut, ja ehkä koirakin muistaisi seuraavalla kerralla pysytellä omistajansa lähettyvillä.

Natashan ilme kirkastui heti, kun tuntematon koiranomistaja kertoi hevosista. Hän innostui aina, kun joku mainitsikin hevoset, sillä hän eli ja hengitti hevosia - tai ainakin toivoi, että jonakin päivänä voisi todella tehdä niin.
"Ehkä sillä oli tänään vaan liikaa energiaa. Se on varmasti loistavaa maastoseuraa. Zeroko sen nimi oli?" Natasha kysyi iloisen hymyn kera ja vilkaisi remmiin napattua koiraa. Ainakaan se ei karkaisi uudestaan, vaikka näkisikin jotain mielenkiintoista.
"Käytkö jollain lähistön tallilla ratsastamassa vai miten?" Hän kysäisi, kun ajatteli sen olevan kohteliaampaa kuin udella heti, omistiko tyttö hevosen vai ratsastiko ratsastuskoululla tai vuokraratsulla.
"Minulla on hevonen, jonka kanssa teen usein pitkiä maastolenkkejä. Täällä on niin paljon peltoja ja metsiä tutkittavaksi", tyttö kertoi selittääkseen edes vähän yllättävää intoaan jutella koiranomistajalle.

Sienna rapsutti Zeron korvia, mutta nosti katseensa melko äkillisesti kun tajusi että hopeahiuksinen oli kysynyt huskysta. Tyttö hymyili iloisena; hän ei yleensä tavannut puheliaita ihmisiä ja päätti jatkaa keskustelua. Harvoin tapasi näin kohteliasta sakkia näinä päivänä.
"Joo, Zero. Se on pelastuskoira ja sen pelastanut nainen antoi sille nimeksi Zero, että se olisi viimein vapaa huolista: 'Zero Worries'." Sienna selitti pikaisesti. Yleensä kun hän mainitsi koiransa nimen, varsinkin koulukavereille, niin he kaikki luulivat että Sienna oli nimennyt koiransa sen perusteella että se olisi täysi nolla. Sienna piti Zeron hihnan tiukalla, sillä ei ollut satavarma että oliko tulija koiraihmisiä.

Mutta vaikka vanhempi tyttö ei olisikaan koiraihminen, niin se ei Siennaa sen enempää haitannutkaan: sillä tämä tuntui olevan itsekkin hevosihmisiä, ja Siennan kasvoille levisi leveä hymy kun kuuli että tällä hölkkääjälläkin oli oma hevonen.
"Vau! Todellako? Mikä hevonen sinulla on?" Sienna kysyi, aika äkillisesti. Tajutessaan miten lapsellisen innokkaalta hän kuulostikaan, tyttö hillitsi itsensä. "Anteeksi. En usein tapaa muita hevostelijoita, ja on mukavaa kun pääsee juttelemaan." Teini nauraht ja jatkoi. "Minullakin on omia hevosia ja rakastan niitä yli kaiken! Ratsastus on elämäni musiikin vierellä. Meidän perheellä..." Sanat 'meidän perheellä' saivat Siennan irvistämään happamasti. Hän ei uskonut että oli juuri sanonut noin, varsinkin isänsä uudesta vaimosta. "Tarkoitan, isälläni ja hänen uudella perheellään on kolme hevosta, mutta siskopuoleni ei huolehtinut niistä joten ne nyt teknisesti kuuluvat minulle." Sienna selitti ja nappasi puhelimensa esille, näyttäen hölkkääjälle kuvaa rautiaasta Ruotsinpuoliverisestä. "Tämä on Firo, Italiasta tuotu kouluratsu. En kilpaile sillä mutta Firo on niin sanotusti 'minun ratsuni', vaikka vireä onkin." Tyttö sitten näytti kuvaa punaruunikosta Englannintäysivärisestä jonka vieressä seisoi tummanruunikko varsa. "Tuo punaruunikko on taas Ennis, täysiveritamma eräältä paikalliselta kasvattajalta. Ja tuo varsa sen vieressä on Czeslaw, tai Czes. Se on Ennissin ja Firon varsa, joka tuli vähän yllätyksenä meille kaikille." Sienna kertoi ja hymyili hopeatukkaiselle nuorelle naiselle. Teini ruokoili ettei hän nyt vaikuttanut ärsyttävältä tai oudolta kun noin vaan yhtäkkiä alkoi puhua omista hevosistaan. Toivottavasti hevosten ystävänä, vanhempi tyttö ymmärtäisi.

Natasha hymyili kuultuaan tarinan koiran nimen taustalla ja nyökkäsi. Se oli oikein hyvä nimi innokkaalle huskylle, jos häneltä kysyttiin. Hän ei ikipäivänä osaisi nimetä koiraa, joten hyvä, ettei hän ollut koskaan moista hankkimassa. Hevosilla oli jo nimet, kun hän sai ne osaksi elämäänsä, joten nimeäminen ei jäänyt hänen vastuulleen. Huh helpotusta. Hän ei edes osannut keksiä lempinimiä hevosille, joita hänen vastuulleen oli annettu, vaan piti kiinni yleisistä kutsumanimistä.
"Ei ole mitään syytä pahoitella", Natasha vakuutti naurahduksen kera. "Hevosista on aina kiva puhua." Hän hiljeni kuuntelemaan Siennan kertomuksen hevosista, jotka olivat päätyneet tytölle, ja katseli uteliaana esiteltyjä kuvia.
"Ne kuulostavat kaikki tosi kivoilta", tyttö vastasi leveästi hymyillen. Hevosista oli aina mukava puhua, eikä hän koskaan tuntenut oloaan rennommaksi kuin hevosihmisten keskellä. Ainakin hänellä oli jotakin sanottavaa aiheesta. "Varsan kanssa on varmaan tosi mielenkiintoista puuhailla?"

Natasha epäröi hetken, mutta kaivoi lopulta oman puhelimensa esiin. Hän nykäisi kuulokkeiden johdon irti puhelimesta ja selasi nopeasti oikean kuvan esiin. Hänen puhelimensa oli varsin täynnä kuvia hevosista, sillä mitään muuta kuvaamisen arvoista hänen elämäänsä ei mahtunut. Onneksi suosikkikuvat oli ollut helppo eritellä valtavirrasta omaan kansioon.
"Minulla on akhaltek, Rhatan", hän kertoi kääntäen puhelintaan, jotta Sienna saattoi nähdä kuvan perlinosta, sirosta kilparatsusta. "Kisaan sillä esteitä kansainvälisesti. Sen lisäksi kilpailen muutamalla muullakin hevosella, mutta ne eivät ole minun, minä vain ratsastan niitä", tyttö kertoi painaen hetkeksi katseensa maahan. Ei hän tahtonut vaikuttaa ylimieliseltä tai väheksyä muiden harrastusta sen tähden, että itse kilpaili tavoitteellisemmin. Tämä oli uutta hänellekin, sillä paria vuotta aiemmin hän ei ollut tehnyt muuta kuin harrastanut ja kilpaillut Rhatanilla lähistön estekilpailuissa.
"Rhatanin kanssa käyn paljon maastossa, se kun rakastaa pitkiä lenkkejä. Olkoonkin ettei se voi sietää vettä, ja sitähän täällä riittää", hän naurahti ajatellen kaikkia sateisia päiviä, joita viikkoihin mahtui. No, onneksi sitä varten oli maneesi ja ratsastusloimet.