[Y] Come here you little piece of shh

Torstai 20.10.2016

”AD”, Josephinen tiukka ääni rähähti pukuhuoneen ovelta Adrianalle, joka istua röhnötti oleskeluhuoneen sohvalla ja nojasi päätään selkänojaan.
Nukkuiko se? Eikö hän saattanut jättää 26-vuotiasta naista valvomatta kuin jotakin keskenkasvuista kakaraa? Ei hän lastenvahtimiseen ollut suostunut, kun oli elokuun alussa palkannut Adriana Arthurin hevostenhoitajakseen. Naisen suositukset olivat puhuneet puolestaan ja jollain taikatempulla naikkonen oli antanut itsestään todellisuutta asiallisemman kuvan. Hänen olisi vain pitänyt uskoa näppituntumaansa ja etsiä joku fiksumpi. ”Ylös ja alakertaan”, hän käski kun nainen käänsi nyrpeän katseensa työnantajaansa ja noustessaan vihdoin sohvan uumenista, Jo palasi pukuhuoneeseen.
Jo oli ensimmäiset kaksi viikkoa yrittänyt opetella sietämään Adrianaa. Hän oli antanut tälle mahdollisuuden. Kellekään oli tuskin jäänyt epäselväksi, ettei se ollut sujunut hyvin. Adriana saattoi toimia oikein hyvin hänen hevostensa kanssa ja ehkä liiankin hyvin Michelin, mutta hän ja tämä bimbo eivät kohdanneet. Jo ei voinut käsittää, miten Adriana ei osannut kunnioittaa auktoriteettejaan ja tehdä mitä pyydettiin. Kaikki piti tehdä omalla tavalla ja näin väärin. Oliko varusteiden puhdistaminen niin kamalaa tiistai-aamuna, että sitä varten täytyi ottaa tauko sohvalla? Josephine saattoi olla ajoittain ylimielinen, mutta hän ymmärsi sentään mitkä oikeudet uudella työntekijällä oli uudessa työpaikassa. Adrianalla niitä oikeuksia oli juuri nyt pyöreä nolla. Jon ärtyneisyys sai Adrianan pistämään vastaan kahta kovemmin, ja täysi sekamelska oli valmis.

”Nukuin huonosti”, Adriana vastusteli, kun Jo käveli häntä vastaan tallikäytävällä kymmenen minuutin päästä.
”Näytänkö oikeasti siltä, että haluan tekosyitä? Töihin AD”, Jo vastasi väsähtäneenä loputtomaan väittelyyn. Hän oli ristinyt Adrianan AD:ksi tämän ensimmäisenä työpäivänä, sillä hän ei vain saattanut vaivautua sanomaan joka kerta Adriana. Mitä huonommalla tuulella hän oli, sitä halventavammalla äänensävyllä Jo nimitteli uutta työntekijäänsä. Epäreilua ehkä sekin, mutta uusi hevostenhoitaja oli kovapäisyydessään päässyt nopeasti Josephinen ihon alle.
Onneksi oli hyviäkin päiviä. Niinä päivinä Adriana ei ollut nukkunut huonosti, ei keksinyt valittaa jostakin, pysyi poissa tieltä ja kyseenalaisti ohjeitaan ehkäpä vain kerran. Viikonlopun kisareissuina Adriana sai tehdä töitä itsenäisesti ja ainakin tähän asti hän oli ottanut vastuun asioista varsin yllättävästi. Josephinesta oli mukavaa tietää, että hänen hevosensa eivät olleet täyden urpon vastuulla, ja että suositukset eivät olleet vain maksettua löpinää.

”Michel, kerro minulle, että Apache on hyvällä tuulella”, Josephine voihkaisi ranskaksi lempihoitajalleen, kun jätti Adrianan kyräilemään itsekseen suitsien, suojien, hihnojen ja satuloiden kanssa.
”No...” Michel aloitti ja katsoi Jota merkitsevästi kiristäessään orin turparemmiä. Se katseli korvat hörössä ratsastajaansa ja seisoi juuri nyt varsin aloillaan keskellä orikäytävää köytettynä kummaltakin puolelta seiniin. ”Sanotaan vaikka niin, että toivotan onnea.”
”Hmph”, Jo vastasi ja katseli oria, jonka paikallaolo rajoittui siihen kolmiseen sekuntiin ja loppui kun tuo päätti kuopia kovaa tallinlattiaa etukaviollaan. ”Malta nyt, pälli”, Jo sanoi hevoselle ja lähti sitten kävelemään sen viertä maneesiin, kun Michel oli irrottanut sen riimunnaruista.
Maneesissa Jo punttautui hätäisesti askeltavan hevosen selkään sulavasti ja antoi sen lähteä samantien kävelemään kiireisillä askelillaan uran sisäpuolta. Apachella oli miellyttävä laadukas käynti ja se katseli hörökorvin päivän treeniesteitä valmiina jo minuutin kävelyn jälkeen lähteä kiihdyttelemään niiden yli ja ympäri.

Lauantai 22.10.2016

Josephine oli ollut koko viikon kiukkuinen eikä lauantai ollut mikään poikkeus. Asiaa tuskin auttoi se, että hän oli saanut maistaa ulkokentän kosteaa hiekanpohjaa ja vietti nyt kymmenettä minuuttiaan siivoamassa likaista hiekkaa pois vapaana liehuneista hiuksistaan ja vaatteistaan. Hän kirosi mielessään Apachea ja omaa surkeuttaan. Ori oli aivan mahdoton ja niin raivostuttavan arvaamaton. Oli kumma, ettei se ollut jo aiheuttanut enemmän vahinkoa itselleen tai vetänyt useammin ympäri. Ehkä pieni kolahdus tekisi jopa hyvää ja saisi sen käyttäytymään hieman järkevämmin. Olihan se jo herranjumala yli 7-vuotias! Kauanko se aikoi käyttäytyä kuin jokin pahainen varsa! Josephine ei tiennyt montako vuotta hän joutuisi tekemään sen kanssa töitä ennenkuin siitä tulisi kisavalmis kunnon luokkiin. Juuri nyt sitä ei olisi kehdannut näyttää edes kotikisoissa ellei Gérouxit olisi pakottaneet hänet ottamaan sille kisakokemusta. Josephinea nolotti se miten hitaasti hän eteni orin kanssa, sillä hän halusi tehdä parasta työtään ranskalaisille ystävilleen. Oli turhauttavaa, että kun hänellä oli mahdollisuus osoittaa kiitollisuutensa menestymällä, ei hän tuntunut pystyvän siihen. Ja jotta elämä ei olisi tarpeeksi helppoa ilman kaikkea muuta, hän oli päättänyt palkata Adriana Arthurin. Pelkkä ajatus sai Jon laskemaan kymmeneen.

Kun Josephine oli saanut suurimman osan hiekasta päältään hän harppoi talliin takaisin Apachen luo. Omalla tavallaan vaikea ori herätti hänessä loputtomasti taistelutahtoa. Hänhän tämän kakaran opettaisi tavoille. Yhtä toiveikas hän ei ollut Adrianan kohdalla. 26-vuotias neitokainen ei todellakaan tulisi ansaitsemaan niin montaa mahdollisuutta kuin hänen hevosensa, oli jo saavutus, että tuo oli yhä hänen palkkalistoillaan. Oli harmi, että hän tarvitsi apua näin hevosmäärän kasvettua jälleen yhdellä, Donnabellalla. Adrianalle hän ei tietenkään myöntänyt, että oikeasti tarvitsi tätä, ja nytkin ennemmin murisi ja mutisi kun näki neidin hyörimässä orin karsinasta eestaas.
"Kävelytä se ja Rousseau sitten kolmelta", hän sanoi Adrianalle kyllästyneeseen sävyyn ja nappasi lattialta siihen paiskaamansa hanskat takaisin toppaliivinsä taskuun. Adriana saisi kärsiä vaikeiden orien kanssa ja Michel voisi hoitaa hermoheikot tammat.
"Selväpyy neiti Derbyshire", Adriana vastasi epäilyttävän pirteällä äänensävyllä ja heilautti teennäisesti lettiään vilahtaessaan takaisin karsinaan. Josephine tunnisti sarkastisen sävyn samantien ja mutristi ilmettään. Kuin tekisi töitä murrosikäisen kanssa, vaikkei hänellä ollutkaan hajuakaan siitä millaisia murrosikäiset oikeasti olivat.
"Totteletko koskaan ilman vastaväitteitä? Ikinä?"
"Riippuu mitä minulta pyytää", nainen antoi viekkaan hymyn, joka sai Jon irvistämään pienesti. "Tee vain työsi ja... pidä hevoset elossa", Jo vastasi, vei sormensa ohimolleen ja käveli pois. Hän saattoi ottaa Arthuria vain muutaman minuutin kerrallaan ja äskeisen voltin jälkeen vielä vähemmän.

Lauantai 4.3.2017

Ne hetket olivat harvassa, mutta joskus Michel ja Josephine saattoivat istahtaa samaan aikaan kahville. Kaksikko jutteli ranskaksi lauantaisena aamupäivänä oleskelutilan sohvilla, hörppien kahvia ilman suurempia kiireitä. Se oli erityisesti Josephinelle harvinaista herkkua.

”... ja meidän, tai sinun, pitää ruveta tekemään töitä Rosen kanssa enemmän”, Josephine totesi ja silmäili vieressään röhnöttävän Michelin ohi muita paikallaolijoita. Michel näytti väsyneeltä ja hänen kurittomat hiuksensa levisivät sohvan selkänojalle. Josephine päätteli, että Michel oli vähitellen sopeutumassa Englantiin ja Rosings Parkiin, kulkihan hän jo brittien joukossa varsin sulavasti ja osasi toimia englannillakin. Vaikkei Jo sitä ikinä myöntäisi, Adrianalla oli oma osansa tässä, seurustelivathan Michel ja hän vieläkin. Jo ei ollut kovin toiveikas kaksikon puolesta, vaikka toivoikin Michelille vain kaikkea hyvää. Adriana oli kuitenkin yksi pöpi tuuliviiri, joten olisiko ihmekään, jos pariskunta olisikin eronnut ensi viikolla tai ensi kuussa. Hänen ansiostaan Michel joutui kuitenkin puhumaan englantia enemmän ja taisi tuntea olonsa tervetulleemaksi muutoinkin. Ainakin joku oli tyytyväinen hänen palkkaamaansa työntekijään...

”Se on itsenäistynyt tosi hyvin”, Michel vastasi ja sai Jon nyökkäämään kahvikuppinsa takaa. Rose oli kasvanut kuin yhdessä hujauksessa. Jossakin välissä se oli hypähtänyt parikymmentä senttiä korkeammaksi, seisoen nyt 8 kuukautisena 145 cm korkuisena emästään vieroitettuna ja itsenäistyneenä. Kohtahan se oli jo vuoden. Jo oli joka päivä vain ylpeämpi ja ylpeämpi rakkaasta pikkutammastaan, mutta myös turhautuneempi, kun ei saattanut tehdä sen kanssa itse niin paljon kuin halusi. Hän oli joutunut delegoimaan Michelille paljon treenitehtävää valmennusten ja muiden reissujensa keskelle, mutta toisaalta Michel olikin täydellinen ihminen (ja ainoa ihminen) auttamaan varsan kasvatuksen kanssa. Ja upeaa työtä hän oli tehnytkin, sillä Rose oli ulkomuotonsa lisäksi myös luonteeltaan aivan ihastuttava tamma. Jo ei malttanut päästä ratsastamaan ja ratsain kouluttamaan tammaa.

”Tänään ohjasajoa”, Jo luetteli Michelille varmistukseksi, ”huomenna metsälenkki...” Michel nyökytteli työnantajansa sanojen tahdissa ja korjasi asentoaan sohvalla kun joku muu tuli istumaan viereiselle sohvalle puhelin korvallaan. No, oli miehellä edes vähän kohteliaisuuden rippeitä itsessään vielä jäljellä.
”Ehditkö tulla ohjasajoon mukaan?” Michel kysyi.
”Enköhän”, Jo vastasi ja he hörppäsivät kumpikin kuumia kahvejaan. Kohta tämäkin suunnittelusessioksi muuttunut tauko loppuisi ja täytyisi lähteä tallia kohti, kumpikin omien hevostensa luo. Josephinen täytyisi ratsastaa kevyesti Mary, jonka hän luojan kiitos ehti laittaa itse, sillä Adrianalle hän ei Marya antaisi vastuulle. Toivon mukaan tuo oli edes harjannut oripojat tällä aikaa.

Ja kuin ajatusten voimalla, Adriana asteli portaita ylös oleskeluhuoneeseen ja Michelin ja Josephinen spotattuaan tuli hymysuin ja reippain askelin sohvalle ja hypähti Michelin syliin niin, että sohvan jouset natisivat. Josephine teki mieli livetä paikalta.
”Heippahei Josey”, Adriana virnisteli ja pussasi Micheliä poskelle. Josephine ei nauttinut Adrianan keksimistä lempinimistä, muttei vain jaksanut väitelläkään asiasta enää. Hän oli yrittänyt ja hän oli luovuttanut.
”Ai, keskeytin jotain?” hän kysyi ja katsoi Micheliä, joka kohautti olkiaan tyttöystävälleen.
”Et lainkaan”, Josephine vastasi englanniksi ja joi nopeasti kahvinsa loppuun ja nousi sohvalta.
”Harjasit Rousseaun, Apachen ja Avalonin? Ne ovat valmiita varustettaviksi myöhemmin?” hän varmisti, sillä ei koskaan saattanut olla varma siitä mitä Adriana oli todella tehnyt alhaalla hänen poissaollessaan.
”Yes sir”, Adriana vastasi vieläkin ilveillen ja pyöritteli Michelin hiuksia sormissaan. Josephine hengähti syvään ja vei kahvikuppinsa pesuun. Kävellessään takaisin, kaksikon ohi, hän huikkasi: ”5 minuuttia!” ja sukelsi portaisiin mahdollisimman nopeasti.