Ja minua sanotaan kontrollifriikiksi

07.01.2017 - ilta

Muutama lasi kuohuvaa, maailman tunnekylmin tekohymy kasvoille ja monta tuntia pakollista sosiaalisuutta. Artemis vihasi sitä päivää jo nyt, eivätkä tunnit olleet ehtineet edes vaihtamaan vuorokautta seuraavaan, vaan edelleen oli kollegan hääpäivä. Mies puhisi ärsytyksestä kun pääsi hotellihuoneeseen, avasi minibaarin ja kaatoi itselleen viskiä. Jumalauta.

Veronica oli seurannut alkuhämmennyksestä toivuttuaan varsin huvittuneena väkinäisyyttä, jolla Artemis oli käsitellyt hääjuhlaa ja kaikkea siihen liittyvää. Hän oli jäänyt ennen häitä siihen uskoon, että morsian ja mies olivat hyviäkin ystäviä keskenään, mutta nähtävästi moinen olettamus oli hieman nyrjähtänyt, kun Artemis oli tuntunut vihaavan jokaista hetkeä juhlissa. No, onneksi kukaan ei pakottanut jäämään niihin koko yöksi. Nainen oli seurannut miehen mukana hotellille, sillä mitäpä hän olisi itsekseen häissä tehnyt, joihin oli Artemiksen seuraksi lähtenyt.
"Tiedän etteivät kaikki näe avioliittoa järkevänä ratkaisuna, mutta käytöksestäsi päätellen tämä liitto on suorastaan kammottavinta, mitä hetkeen on nähty", Veronica virnisti hitaasti ja siloitteli tummansinistä, tyylikästä juhlamekkoaan. "Huonepalvelua voi aina pyytää tuomaan kunnon kokoisen pullon", hän lisäsi astuen peremmälle. Jos hän jotakin tiesi niin sen, mitä kaikkea huonepalvelu oli valmis toimittamaan sopivasta korvauksesta.

Se tosiaan kuulosti hyvältä, kokonainen pullo viskiä. Artemis veti ärsyyntyneenä kravattia kaulastaan, avaten sitten kauluspaitansa nappeja. Normaalisti Veronica olisi saanut hänet nauramaan, nyt mieli teki lukita nainen vessaan, suukapulan kanssa. Luojan kiitos hän ei harrastanut väkivaltaa.
"Entä sittn vaikka olisikin? Joskus ihmiset  ansaitsevat kohtelunsa aivan itse."

"Epäilemättä", Veronica totesi pienen naurahduksen kera. "Soita nyt ihmeessä huonepalveluun ja tilaa pullo lempijuotavaasi. Olet sen ansainnut kun selviydyit juhlista." Hänen kieroon kasvanut logiikkansa oli täysin isän lukuisten gaalojen syytä, mutta ainakin hän jaksoi raahautua paikalle kun tiesi, että voisi jälkikäteen nauttia pullollisen mitä ikinä tahtoisi, kunhan vain hotellille asti ehtisi.

Artemis soitti sinne huonepalveluun, ollen hyvin hiljainen. Se vihamielisyys, ärtymys ja kiukku tuntui seuranneen häntä hotellille asti, vaikka olisi voinut kuvitella että se olemus olisi jäänyt juhlapaikalle.

Veronica pudisteli pienesti päätään, laski käsilaukkunsa hotellihuoneen pöydälle ja riisui korkokengät jalastaan. Artemiksen huono tuuli tuskin helpottaisi hetkessä, joten hän voisi yhtä hyvin tehdä olonsa mukavaksi odottaessaan, että mies saisi viskiä elimistöönsä.
"Jos haluat puhua siitä, mikä ärsyttää, voin yrittää kuunnella", nainen totesi irrottaen kiireettä korvakorujaan. "Tai voimme haukkua heitä yhdessä."

"En halua haukkua ketään." Artemis ärähti. Saatuaan viskin huoneeseen asti hän kaatoi paukun, juoden sen hujauksessa. Vitutti silti. Hän halusi vain olla yksin, kuten ennen. Olla vihainen ja yksin.

"Selvä", Veronica totesi, seurasi huvittuneena miehen tapaa kumota viski alas kurkustaan ja astahti lähemmäs tarjoutuen kaatamaan toisen lasillisen miehelle, joka oli selkeästi sen tarpeessa. Kylläpä nyt yhdet häät olivat onnistuneet tökkäämään Artemista väärään paikkaan.

Eivät vain ne häät, mutta sitähän Veronica ei tiennyt. Hän ei edes antanut tuon kaataa sitä toista paukkua, vaan kaatoi sen itse.
"Voisin tulla käymään luonasi kun palataan. Haen ne jättämäni tavarat." Artemis oli mennyt torstaina Veronican luo ja jättänyt jotakin vaatteita tuon luokse. Eikä hän aikonut antaa niiden olla siellä.

"Aivan vapaasti, jos niillä niin kiire on", Veronica vastasi istahtaen sängyn laidalle. "En aio omia niitä." Hän ei harrastanut muiden ihmisten - erityisesti miesten - omaisuuden valtaamista. Se olisi ollut merkki parisuhteesta, ja mitäpä hän sellaisella olisi tehnyt.
"Voin tietenkin myös tuoda ne tullessani, kun tulen seuraavan kerran käymään, ihan miten vain."

Artemis oli saanut jakun pois, kravatin pois ja nyt paitansa auki. Mies istui nojatuoliin, katsoen naista kylmästi.
"... Et tule käymään."

Veronica kohotti kulmaansa kylmyydelle, jonka mies suuntasi nyt vuorostaan häneen. Vai niin.
"En tule käymään ensi viikolla, vai en tule käymään ollenkaan?" Nainen tarkensi petollisen huolettomasti. Omat tunteet oli helppo piilottaa pienen hymyn taakse. Miestä ärsytti, joten oliko se nyt ihmekään, että hän sai osansa Artemiksen terävästä kielestä.

"Änkytinkö? Ollenkaan." Artemis oli nyt taantunut kahden, ellei jopa kolmen, vuoden takaiseksi itsekseen, käyttäytyen huonommin kuin koskaan.

"Etkä epäilemättä tahdo antaa minkäänlaista selitystä tälle päätöksellesi?" Veronica kysyi toinen kulma edelleen koholla. Luoja miehet osasivat olla kuin lapsia alkaessaan kiukutella jostakin. Hän ei lukenut ajatuksia, joten oli kysynyt varsin tärkeän tarkennuksen, olkoonkin että oli epäillyt tietävänsä vastauksen. Artemis osasi kyllä olla yksi ääliö suuttuessaan.

"Ei minun tarvitse selittää." Mies ei ollut aikeissakaan olla yhtään sen helpompi Veronicalle kuin oli ollut Caitlinille. Arty halusi vain eroon kaikista elämässään juuri nyt

"Ei tietenkään tarvitse. Se vain yleensä kuuluu tapoihin, vaikka selitys olisikin miten ontuva tahansa", Veronica vastasi äänensävy hyiseksi kääntyen. Jos mies ei aikonut edes leikkiä kohteliasta, miksipä hänenkään tarvitsisi.

"En tiennyt että olen tilivelvollinen." Artemis oli kuvitellut sen olevan harmitonta hauskaa (ja samalla toivonut sen vain jatkuvan). Ainakin siihen asti kun Caitlin oli muistuttanut ystävällisesti siitä, että kaikki lähtivät joskus, joten oli parempi olla yksin.

"En sanonut sinun olevan", Veronica huomautti. "Sanoin vain sen kuuluvan tapoihin. Mutta mitäs sitä selittämään suotta. Viesti meni perille. Saat tavarasi. Turha selittää sen enempää, eihän se mitään muuta, eikä minua oikeastaan kiinnosta niin paljoa." Tietenkin kiinnosti, mutta ei hän sitä ääneen myöntäisi. Hän oli kuvitellut heillä olevan hauskaa yhdessä, ja vaikka siitä ei mitään sen vakavampaa koskaan tulisikaan, yllätti miehen totaalinen täyskäännös tässä kohden.

Se oli naurettavaa miten Artemis otti itseensä naisen sanoista. Kai hän saisi kehiteltyä jotenkin niistä kelvollisen lisäsyyn vihata ihmisiä, kun aikansa kääntäisi ja vääntäisi päässään.
"Itseasiassa, heitä ne vain pois. Tai anna seuraavalle miehellesi."

”Ehkä annankin, jos hän suostuu kelpuuttamaan ne", Veronica vastasi ilman hetkenkään epäröintiä. Jos mies koetti loukata häntä vihjailulla, niin siinäpähän yrittäisi. Hän ei suostuisi painamaan päätään moisen edessä.

"Vitsikästä." Artemis naurahti kylmästi, kaataen kolmannen viskin. Tuo nojautui ottamaan tablettinsa pöydältä, alkaen selata sieltä jotakin.

Veronica vilkaisi ympärilleen tyylikkäässä hotellihuoneessa. Hän oli kuvitellut illan menevän varsin toisella tavalla, mutta mitäpä hän mistään tiesi. Miehistä kaikista vähiten.
"Ainakin sinussa oli sen verran miestä, että sanoit tämän nyt etkä aamuyöstä. Toivottavasti nautit selibaatista, tai pidät omasta kädestäsi kovin", nainen totesi. Hyvä on, ehkä se oli hieman julmaa, mutta hänen mielestään Artemis oli moisen ansainnut jättäessään hänet yllättävän ilmoituksensa jälkeen täysin huomiotta tabletin vuoksi. Tukehtukoot terävään kieleensä.

Artemis kohotti katseensa tabletista, katsoen Veronicaa ilmeettömästi. Häiritsevän pitkään hän vain katsoi naista.
"En ole varma eroatteko te toisistanne kovinkaan paljon." Miksei hän voinut vain puhua? Normaali ihminen olisi käsitellyt tämän eri tavalla.

"Hyvä tietää, ettet jää kaipaamaan. Minä en anna toisia mahdollisuuksia. Kun mokaa, on kerrasta ulkona ja myöhemmin on turha ruikuttaa", nainen vastasi nousten sulavasti jaloilleen. Hän nappasi korvakorut pöydältä ja alkoi näppärin sormin laittaa niitä takaisin. Hän vilkaisi peilin heijastuksesta miestä, joka vaikutti juuri niin kusipäiseltä kuin mistä häntä oli varoitettukin.

Huomenna hän katuisi. Oikeastaan Artemis katui jo nyt sanojaan, tiedostaen itsekin että oli käyttäytynyt enemmän kuin huonosti.
"Siten saa nopeammin uuden, joten miksipä antaisitkaan toisia mahdollisuuksia." Artemis puri kevyesti huultaan. Se oli tarpeetonta. Hänen ei tarvinnut sanoa sitä, eikä oikeastaan mitään mitä oli sanonut.

"Siitä sinä tuskin tietäisit yhtään mitään", nainen tyrskähti tarpeettoman kylmästi. Olisi ollut vain parempi poistua heti, kun mies oli saanut ilmaistua tahtonsa heidän minkäliensä lopettamisesta, mutta ei, hän oli jäänyt jälleen kerran vääntämään kättä sanallisesti kun tilaisuus oli tarjoutunut.

Artemis nielaisi. Kyllä hän tiesi, tavallaan. Hän tiesi sen toisen puolen, yksinäisyyden. Veronica löytäisi toisen viihdyttäjän ja hän olisi yksin, koska oli ääliö. Leukaperät kiristyivät hieman, Artemis avasi suunsa, sulkien sen kuitenkin. Kireys katosi olemuksesta ja hän vaikutti lähinnä luovuttaneelta.
"... Varaa itsellesi oma huone, maksan sen myös." Neljännen paukun jälkeen lasi laskettiin pöydälle ja irlantilaismies suunnisti vessaan, ottamaan lääkkeensä.

Veronica hymyili pettävän viattomasti miehelle, joka löysi ilmeisesti viskipullosta edes käytöstapojensa rippeet. Hän ei ollut.
"Ei tarvitse, löydän varmasti toisen huoneen, jossa yöpyä ilman kuluja", ja toisen miehen, jonka vieressä nukahtaa, mutta sen ääneen sanominen oli kerrassaan turhaa. Eiköhän mies ymmärtänyt rivien välistä viimeisen piikin, jolla hän pyrki iskemään vyön alle.
"Nauti yksinäisyydestäsi", nainen toivotti saatuaan korkokengät jalkaansa. Hän nappasi sekä olkalaukkunsa että suuremman, vaatteitaan sisältävän laukun kiitollisena siitä, ettei ollut vaivautunut levittämään sen sisältöä ympäri hotellihuonetta.

Artemis puri huultaan vessassa. Pieni osa halusi pyytää naista pysähtymään. Mikäili hän tunsi tuota yhtään, tuo ei pysähtyisi, vaan sanoisi jotakin piikikästä ja jatkaisi matkaansa.
"... Anteeksi."

"Älä nyt jumalauta ala pyydellä anteeksi", Veronica vastasi vaivautumatta vilkaisemaankaan kylpyhuoneen suuntaan.
"Sait mitä halusit. Olen poissa jaloistasi."

Hyvä on, hän oli ansainnut sen. Helvetti, Artemis. Nyt hän olisi voinut antaa mitä tahansa kunnollisista sosiaalisista taidoista. Mies tuli kylpyhuoneesta, katsellen naisen selkää.
"Olen pahoillani. Ja maksan edelleen oman huoneesi."

"En tarvitse rahojasi", Veronica vastasi kääntyen katsomaan pidempää miestä kylmin silmin. Hän ei voinut ymmärtää jatkuvia täyskäännöksiä, joita Artemis tuntui harrastavan tällä hetkellä. Hänen pitäisi poistua hotellihuoneesta, mutta jokin tuntui pitelevän häntä aloillaan. Kai se oli vain tarve saada sanottua vielä jotakin, mutta mitä, sitä hän ei itsekään tiennyt.
"Pieni vinkki ensikerraksi: yritä päättää etukäteen, mitä oikein tahdot, äläkä sen jälkeen pahoittele siitä. Vaikutat vain siltä ettet tiedä enää itsekään, mistä ei ole kuin pieni pudotus puhtaaseen idiotismiin."

Jos hän halusi pitää yhteistyön naisen sponsoroitavien osalta siedettävänä, hän olisi selityksen velkaa. Paremman kuin klassinen 'se ei johdu sinusta'.
"Olen puhdas idiootti. Tunnevammainen sellainen. Haluatko tietää muuta?" Ensimmäistä kertaa hän myönsi sen ongelmansa, ilman pisaraakaan sarkasmia äänessään. Se oli pelottavaa.

"En halunnut tietää edes tätä. En ole terapeuttisi, äitisi tai ystäväsi", nainen vastasi hyisesti. Hänen ei olisi tarvinnut olla niin julma sanoissaan, varsinkaan nyt kun Artemis yritti, mutta hän ei jaksanut välittää. Hän lähtisi hotellin baariin, joisi itsensä siihen kuntoon että tulisi työntekijöiden toimesta saatetuksi huoneeseensa ja heräisi huomenna vuoden ensimmäiseen kunnon krapulaan.
"Heille sinun kannattaisi ongelmistasi puhua, eikä minulle. Johan kätesikin syrjäytti minut."

Mieli teki todeta jotakin nasevaa takaisin, mutta aksentilla puhuva mies ehti purra kieleensä ennen kuin antoi lisäsyytä Veronicalle vihata itseään. Hän ei sanonut mitään, vaan kirjaimellisesti nosti kädet pystyyn. Ei, jos hän jatkaisi tätä, sama alkaisi alusta eikä Artemis halunnut sanoa enempää asioita joita joutuisi katumaan.

Veronica kohotti kulmaansa miehen antautumisen eleelle, kääntyi kannoillaan ja astui ulos ovesta. Nainen hillitsi viimehetkellä lapsellisen halun paiskata oven kiinni perässään, ja antoi hotellinoven sulkeutua sen sijaan itsekseen. Veronica suunnisti hetkeäkään epäröimättä vastaanottoon, varasi huoneen ja jätti laukkunsa virkailijan vietäväksi huoneelle. Hän suuntasi hotellin baaritiskille, tilaten silmääkään räpäyttämättä tuplaviskin. Tuskin baarimikko oli ehtinyt lisätä juoman huoneen piikkiin, kun nainen jo laski tyhjän lasin baaritiskille ja viittoi baarimikkoa täyttämään sen. Helvetin miehet. Heistä ei kyllä ollut mitään muuta kuin harmia. Nainen joi uuden juomansa aavistuksen rauhallisemmin. Jos nyt mikään muu ei tänään mennyt hänen suunnitelmiensa mukaisesti, niin ainakaan kukaan hotellibaarin muista asiakkaista ei ottanut asiakseen lähestyä häntä. Veronica kohotti kätensä saadakseen jälleen baarimikon huomion, sillä nähtävästi tänään hän rikkoisi tapojaan vastaan ja joisi vielä kolmannenkin viskipaukun, kun baari halki kävelevä mies kiinnitti hänen huomionsa. Vaikka hän tiedosti heti, ettei hän tuntenut miestä, oli vahinko jo tapahtunut, kun hän oli hetken tajunnut toivovansa vieraan kaksilahkeisen olevan Artemis. Saatana. Nainen nousi rivakasti jaloilleen, räpytti silmiään kun turhankin nopeasti kumotut juomat muistuttivat olemassaolostaan ja lähti päättäväisesti suunnistamaan takaisin miehen hotellihuoneen ovelle, jolta oli lähtenyt tuskin puolta tuntia aiemmin. Häntähän ei jätettäisi hotellissa hääjuhlien jälkeen. Ensinäkin hän oli aina jättänyt muut eikä toisinpäin, oli kyseessä sitten satunnainen säätö tai aviomies, ja toisekseen, hän kieltäytyi tulemasta jätetyksi näyttäessään niin helvetin hyvältä. Hän oli laittautunut häitä varten! Ei ketään jätetty täydessä juhlameikissä ja kampauksessa.
"Artemis!" Hän huikkasi oven läpi koputtaessaan sitä varsin voimakkaasti. Ehkä koputtaminen ylipäätään oli väärä sana, kun hän takoi puuta molemmilla nyrkeillään, mutta olkoot. Mies saisi luvan päästää hänet sisälle.

Artemis oli valunut sänkyyn, selaillen sähköpostia tabletilta. Olo oli surkea, ei vähintään siksi että hän oli ennen käytöstapojensa löytymistä ollut tahattoman ilkeä, vaan koska hän oli virallisesti yksin. Hän oli jälleen elämässään tilanteessa jossa hänellä ei ollut muita läheisiä kuin perheensä. Se ei lämmittänyt mieltä kun 40-vuoisjuhlat olivat taas vuotta lähempänä.
Mies havahtui oven hakkaamiseen, nousten ylös. Hän oli edelleen pukeissa, mitä nyt ilman paitaa, eikä hän vaivautunut sitä pukemaan. Veronican ääni paljasti tuon tehokkaasti. Hän avasi oven, viitaten naista astumaan sisään. Tätä ei selvitettäisi käytävässä.

Veronica harppoi sisään niin sulavasti kuin vain nykyisessä tilassaan pystyi, ja harkitsi hetken istahtavansa alas. Maailma ei kuitenkaan pyörinyt eikä hän tuntenut huojuvansa, joten hän jäi seisomaan, kääntyen katsomaan miestä.
"Mikä helvetti sinua vaivaa?" Nainen sanoi tiukasti ristien kätensä rinnoilleen.
Artemis ei sanonut oikeastaan mitään, odottaen vain että tänne törmännyt nainen avaisi suunsa. Jotakin asiaahan tuolla oli oltava, kun kerran oli tänne vielä tullut.
"Haluatko listan aakkos- vai numerojärjestyksessä?"

"Missä tahansa järjestyksessä", Veronica vastasi nojaten kevyesti seinään takanaan. "Meillä oli hauskaa yhdessä, kunnes yllättäen päätit tänään tehdä täyskäännöksen. Suo anteeksi jos en nyt aivan lue ajatuksiasi ja ymmärrä, mistä on kyse", nainen totesi seuraten tarkasti katseellaan miestä.

Artemis mietti hetken. Miten hän sanoisi sen?
"Haluan olla yksin. En ole ihmisten kanssa viihtyvää sorttia ja nyt koen tarpeelliseksi eristäytyä muista. " Ei sitä sen paremmin voinut sanoa, avaamatta asioita enemmän. Sitähän nainen ei halunnut kuulla.

Veronican kärsivällisyys ei ollut huipussaan enää parin lasillisen jälkeen, joten Artemiksen pitämä pieni mietintätauko sai naisen naputtelemaan käsivartta sormillaan. Miehen antama selitys oli kenties parempi kuin aiemmin kuullut, mutta se tuntui edelleen herättävän enemmän kysymyksiä kuin antavan vastauksia.
"Tunnuit viihtyvän ihan hyvin minun seurassani aiemmin. Mikä muuttui? En ole mielestäni pyytänyt yhtään sen enempää kuin mitä meillä jo oli."

"Kyse on siitä että haluan paeta ennen kuin sinä pakenet." Artemis totesi tyynesti. Hän ei halunnut tulla enää yhdenkään ihmisen hylkäämäksi.

Veronica kurtisti kulmiaan.
"Siis hetkinen. Sinä jätät minut nyt, ennenkö minä ehdin jättää sinut? Mikä helvetin logiikka se on olevinaan? Kai tajuat että molemmat johtavat ihan samaan tilanteeseen?" Jumalauta miehet olivat idiootteja. Hänhän ei toki koskaan ollut tehnyt kyseenalaisia ratkaisuja, mutta tämä nyt oli jo naurettavaa.

"Niin. Tiedän kyllä että lopputulos on sama, mutta se on minun kannaltani erilainen." Lähinnä henkiseltä kantilta helpompi. Veronica olisi ehkä ymmärtänyt jos olisi tiennyt edes hieman enemmän tämän säätönsä sielunelämästä

"Tuossa lauseessa ei ollut mitään järkeä", nainen puhahti ja suoristautui seinän vierellä. Miten lopputulos voisi muka olla sama ja silti erilainen? Miehet.
"Jos haluat olla yksinäsi niin mitäpä minulla on siihen sanomista, mutta en vain ymmärrä että miksi juuri nyt. Jos nämä häät saivat yllättäen sinut tajuamaan että haluat itsellesi jotain vastaavaa niin senkus alat etsiä parisuhdetta. Voit silti etsimisen lomassa soittaa minulle jos kaipaat silloin tällöin seuraa. Minä en etsi mitään sen vakavampaa."

"En hae mitään sellaista. Haluan vain olla yksin, jotta muut eivät pääse aiheuttamaan pettymyksiä." Sen enempää hän ei ottanut kantaa Veronican sanoihin siitä olivatko häät laukaisseet hänessä jotakin.

"Puhut niin kuin olisi aivan selvää, että edessä ei ole muuta kuin pettymyksiä. Tietenkään tämä ei kestä ikuisesti, mutta miksei siitä voisi nauttia sen aikaa kun sitä riittää?" Veronica kysyi kulmaansa kohottaen. Hän jätti taidokkaasti huomiotta pienen pettymyksen pistoksen, jonka sanat aiheuttivat. Olihan hän tiennyt jo alusta asti, ettei tämä järjestely kestäisi ikuisesti. Oli turha tuntea pettymystä moisesta faktasta.

"En ole siinä kunnossa että kestän pettymyksiä." Se taisi olla toinen kerta kun hän Veronican kuullen viittasi ongelmiinsa, vaikka nainen olikin nähnyt hänen ottavan lääkkeensä monta kertaa.

"Miten tämä ei ole pettymys tässä ja nyt?" Hän haastoi pysähtymättä miettimään sanojen merkitystä sen enempää. Siitä sopisi syyttää alkoholia, kun hän palaisi ajatuksissaan tähän hetkeen ja kävisi läpi keskustelun uudemman kerran.

"Pystyn kontrolloimaan tilannetta ja se ei tule yllätyksenä minulle." Mies istui sängynreunalle, hieraisten laiskasti niskaansa. Jos se oli vain hauskanpitoa, miksi Veronica edes tivasi syitä? Naiset!

"Ja minua haukutaan kontrollifriikiksi", nainen puhahti astuen lähemmäs sänkyä. "Joten on parempi, että olet yksin ja onneton?" Koska hänhän oli ehdottomasti suurikin onnenlähde. Ei tosiaankaan. Se nyt vain sopi yhteen yksinäisyyden kanssa, joten menkööt.

"He eivät tunne minua." Lausahdus oli vähintään laimea tapa yrittää lepyttää tunnelmaa.
"Olen tottunut olemaan yksin. Ja onnetonkin."

"En minäkään", Veronica huomautti. Jos hän olisi tuntenut miehen, olisi hän ehkä kyennyt ennustamaan tilanteen johon he olivat päätyneet. Nyt se oli tullut eteen täysin yllättäen.
"Selkeästi se on toiminut hyvin sinun kohdallasi", nainen pyöräytti silmiään. Jos mies kerran myönsi olevansa onneton, miksi palata takaisin samaan vanhaan tilanteeseen, jossa oli selvää, ettei onnea ilmestyisi tyhjästä?

Irlantilainen pyöräytti hieman silmiään.
"En koskaan väittänyt että se olisi toiminut, mutta se on paras vaihtoehto omalta kannaltani miltein aina."

"Miten voit olla varma siitä, jos et koeta muuta?" Nainen kysyi antaen ristittyjen käsiensä vihdoin pudota vapaasti kyljille.

”Sanotaanko että kanssani on usein helvetti irti, eikä se ole hyväksi minulle tai muille." Viattomat sivullisetkin saivat siitä osansa. Kuten nyt vaikka Veronica sai osansa siitä että Artemis oli vihainen Caitlinille.

"Minä olen tottunut helvettiin", nainen kohautti harteitaan. "Vaatii hieman enemmän, että säikäytät minut pois. Olenhan tässä, taas", hän totesi vain hieman itseironisesti. Oli parempi olla pysähtymättä ajattelemaan sitä, miksi hän edes oli täällä. Artemis oli tehnyt jo moneen kertaan selväksi, ettei halunnut enää nähdä häntä, vaan tässä hän oli. Tältäkö kaikista niistä miehistä oli tuntunut, jotka hän oli jättänyt ilman sen suurempaa ajatusketjua? Hitto. Hän olisi pahoittelun tai pari velkaa jos sattuisi koskaan tapaamaan heitä.

Naisen vastaus sai irlantilaismiehen nauramaan. Ei tuo voinut olla enää tosissaan!
"Huomaan. Olet mahdoton." Ainakaan hän ei käskenyt naista enää lähtemään. Artemis luovutti senkin suhteen - kyllä Veronica lähtisi jos haluaisi lähteä huoneesta.

"Kulkee geeneissä", Veronica kohautti harteitaan. Hänen isänsä oli yhtä periksiantamaton, ja sen vähän mitä hän oli äidistään saanut kuulla, oli poliitikon vaimo pidellyt lankoja käsissään kotona. Nainen oli hetken hiljaa keräillessään ajatuksiaan, mutta se hiljaisuus katkesi nopeasti terävään henkäykseen, kun alkoholin sumentavat aivot vetivät omasta mielestään täysin vedenpitävän johtopäätöksen kaikesta päivän mittaan tapahtuneesta.
"Tiedätkö, olisit vain voinut sanoa suoraan, että olet rakastunut O'Connoriin, vai onkohan se rouva King nyt. Kuitenkin. Ei minun tähteni olisi tarvinnut selittää mitään väistämättömistä pettymyksistä sun muista", Veronica totesi joutuen jo todella keskittymään, ettei lipsunut yläluokkaisesta aksentistaan ja eksynyt ajatuksiinsa, kun lauseet tuntuivat venyvän aivan turhan ajatusvirran tähden. Oli helppo muistaa, miksi hän oli vannonut jättävänsä vahvempien juomiset muille, sillä reippaasti tyhjennetyt viskishotit muistuttivat nyt olemassaolostaan kunnon potkaisulla.

Artemis jäi tuijottamaan naista suu auki. Hän... Hän mitä? Ei luoja. Mies nousi seisomaan, pudistellen päätään.
"Ei. Kyse ei ole mistään sellaisesta. Luoja Veronica, paljonko joit että sait tuollaista päähäsi?"

"Juomisellani ole mitään tekemistä tämän kanssa", nainen protestoi vaikka väitteeltä pohjaa veikin se, että hän päätyi ottamaan tukea seinästä.
"Kaikki oli ihan hyvin, kunnes olit hänen häissään", Veronica väitti harteitaan kohauttaen. "Mitä muutakaan siitä voi päätellä? Tallillakin tiedetään hyvin, että viihdytte yhdessä." Hyvä on, olisi montakin paljon järkevämpää selitystä Artemiksen muuttuneelle mielialalle kuin suoraan huonosta romanttisesta komediasta varastettu klisee, mutta Veronica ei pysähtynyt miettimään moista.

"... Jos sinun on ihan pakko saada tietää, Caitlin kertoi kaksi päivää ennen häitä että muuttaa Saksaan. Hän oli tiennyt asiasta jo jonkin aikaa, mutta ei vain ollut vaivautunut kertomaan ystävälleen, eli minulle, asiasta kuin vasta nyt. Ja olen vihainen hänelle. Noin. Tyytyväinen?" Artemis ei todellakaan halunnut tulla samaiatetuksi huonojen komedioiden kliseisiin.

Veronica räpäytti silmiään muutaman kerran koettaessaan mukauttaa hätäisesti vedettyjä johtopäätöksiään Artemiksen kertomaan. Yllättäen ne eivät oikein sopineet yhteen, joten nainen luopui väitteistään ja hyväksyi Artemiksen selityksen vastalauseetta. Se ei tosin tarkoittanut, että hän olisi hiljaa.
"Saksaan?" Nainen pudisti päätään. "Ja minua pidettiin hulluna, kun halusin muuttaa aviomieheni kanssa toiselle puolen Thamesia muutama viikko häiden jälkeen. Kuka hullu muuttaa Saksaan?" Hän selkeästi tarttui suurimpaan epäkohtaan asiassa. Hyvä Veronica. Humaltunut nainen ei edes tiedostanut unohtaneensa viitata mieheensä ex-aviomiehenä, kuten tapoihin kuului, tai ylipäätään muistaa sen ettei hän puhunut elämästään Lontoossa koskaan.

Artemis ei voinut estää kulmiaan kohoamasta. Aviomies? Lontoo? Että mitä? Oliko hän ollut naimisissa olevan naisen lelu? Ei helvetti.
"Sellainen hullu. Aviomiehesi siis?"

Nainen kurtisti kulmiaan. Mikä hiton aviomies? Kesti sekunnin jos toisenkin, ennenkö nainen onnistui yhdistämään langat päässään. Helvetti. Hän olisi tästä lähtien vesilinjalla aina kun joutuisi aukaisemaan suunsa.
"Ex-aviomies. Kauan sitten aivan toisessa elämässä", hän ohitti aiheen omasta mielestään oikein sujuvasti. "Siis ystäväsi muuttaa Saksaan ja sen takia et tahdo nähdä enää minua?" Ensimmäinen järkevä johtopäätös hetkeen, hyvä Veronica!

Kieli naksahti terävästi kitalakeen. Ex, hyvä on, hieman parempi.
"Olisi vain ajan kysymys koska sinä tekisit saman jonkun muun syyn varjolla, joten kyllä"

"Minä en jätä", Veronica aloitti, mutta edes hän ei ollut riittävän humalassa päättääkseen lausetta. Hän nimenomaan oli se, joka jätti muut eikä toisinpäin.
"Luulisi, että olisi kiva jos voisi soittaa edes säädölleen kun ulkomailla asuvaa ystävää ei saa kiinni", nainen pohti ääneen lipsuen huolitellusta aksentistaan. Hän ei koskaan sammaltanut, mutta kaipa tämä laskettaisiin hänen kohdallaan jo moisen vastineeksi.

"Jos kumpikaan meistä ei muka ole jättäjätyyppiä, miksi olemme pian neljäkymmentä ja siinä tilanteessa että käytämme sanaa säätö?" Se oli enemmän ehkä Artemikselle itselleen suunnattu kysymys.

"Koska elämme töillemme, ja silloin harvoin kun emme tee niin, menemme naimisiin miehen kanssa joka pitää tavoitteenaan maata puolen Lontoon kanssa", Veronica vastasi. "Helvetti", hän kirosi hetkeä myöhemmin pehmeän uloshengityksen myötä. Hänen ei ollut ollut tarkoitus sanoa sitä ääneen.

"Tai jatkamme suorittamista kotona, ajaen itsemme hulluuden partaalle, emmekä koskaan solmi mitään viikon ihmissuhdetta pidempää." Oli outoa kuulla oikeita asioita Veronican elämästä, josta hän tiesi hävettävän vähän.

"Aamen", Veronica nyökkäsi. Se kuulosti ehdottomasti tutulta, tai ainakin niin hän ajatteli sumuisen usvan läpi, jollaiseksi aivot tuntuivat muuttuneen.
"Olemme selkeästi epäonnistuneet ihmissuhteiden osa-alueella, jos nyt ei ihan kokonaan elämässäkin", nainen puhahti kuivan huvittuneena. "Mutta kaipa sitä on sitten kompensoitu muualla." Järjettömissä työtunneissa ainakin, mutta sitä nyt ei kaiketi voinut laskea elämässä menestymiseksi.

"Missä olisin sitä kompensoinut?" Artemis pyöräytti silmiään hieman.
"Olen menettänytkin jo sen kaiken mitä varten näin sen vaivan ja rääkkäsin itseäni."

"Mistä minä tietäisin?" Veronica pyöräytti silmiään. "Ainakin sinulla oli edes hetken jotakin, minkä tähden nähdä vaivaa."

"Urani. Nyt olen miltein nelikymppinen kehäraakki joka ei voi enää kilpailla omassa lajissaan. Oliko se sen arvoista? Ei. Onko yksinäisyys ollut sen arvoista? Ei." Miksi ihmeessä hän edes avasi tätä naiselle? Artemis haroi hiuksiaan, istuen uudelleen alas.
"... Oliko sinulla muuta? Jos... Jos haluat mennä nyt, mene, Mutta minä en käske, kun ei sinusta pääse eroon ellei todella halua." Rivien välistä saattoi lukea ettei hän oikeasti halunnut,

Veronica kuunteli kerrankin hiljaa, ja nyökkäsi vain miehen vuodatuksen päätteeksi. Kai se oli niinkin. Hän oli luopunut urastaan aivan oma-aloitteisesti, mutta mikään ei estäisi tekemästä töitä ja palaamasta jälleen samaan elämään, jonka hän oli jättänyt jälkeensä.
"Monet olisivat eri mieltä kanssasi", Veronica tyrskähti, mutta sen sijaan että olisi astellut kohti ovea, suunnisti nainen peremmälle huoneeseen ja todettuaan, ettei aivan luottanut tasapainoonsa korkokenkien kanssa, istahti alas sängyn reunalle.
"Ei vielä ole liian myöhäistä tehdä yksinäisyydelle mitään", nainen huomautti. "Neljäkymmentähän on nykyään uusi kaksikymmentä", hän virnisti.

Artemis naurahti hiljaa.
"Ai onko? Onko tuo sitä naistenlehtien psykologiaa?" Hän ei koskaan ymmärtäisi miksi nainen oli oikein jäänyt siihen, eikä lähtenyt ovesta ulos.
"Eihän se sinullekaan liian myöhäistä olisi."

"Ei, vaan kylmä totuus deittimarkkinoista", nainen naurahti vastaukseksi. Hän pudisti pienesti päätään, mutta hymy säilyi huulilla.
"Aika on paljon armollisempi miehille kuin naisille tässä suhteessa", Veronica naurahti pehmeästi.

Mies puraisi huultaan, kietoen kätensä naisen olan yli.
"... En olisi niin varma." Toinen heistä ruumiilta ja se ei todellakaan ollut Veronica.

Veronica nojautui kevyesti miehen kylkeä vasten tuntiessaan käden olallaan.
"Minä voin olla poikkeus sääntöön", nainen virnisti vinosti. Hän tiesi tarkalleen, ettei aika ollut kohdellut häntä yhtään sen armollisemmin kuin muitakaan, mutta laadukkaat ihonhoitotuotteet ja taidokas meikki pelastivat paljon.

"Aina pitää olla poikkeus joka vahvistaa säännön." Artemis ei muistanut milloin he olisivat olleet näin (vastaus: eivät koskaan). Sellainen perin viaton läheisyys ei Veronican kanssa tuntunut väärältä, joskin molemmat olivat nyt humalassa.
"Haluatko nyt nukkua täällä vai omassa huoneessa?"

Hänestä alkoi tuntua, että koko ilta oli yhtä poikkeusta poikkeuksen perään, mutta eipä sillä kai väliä. Hän todennäköisesti katuisi lähes kaikkea sanomaansa huomenna, kun alkoholi irrottaisi sumuisen otteensa, mutta se olisi huomisen murhe. Nainen painoi päänsä kevyesti miehen hartiaa vasten ja nautti olostaan pitkän irlantilaisen kainalossa.
"Minulla ei ole pienintäkään aavistusta huoneeni numerosta, enkä mielelläni lähtisi alakertaan saakka sitä selvittämään", Veronica vastasi tultuaan siihen tulokseen, että moisen mokan myöntäminen olisi vähemmän häpeällistä kuin sen sanominen suoraan, ettei hän olisi missään mieluummin kuin Artemiksen kainalossa. Hän ei elänyt romanttisessa komediassa, kiitoksia vain.

Huonoa komediaa heidän elämänsä kuitenkin oli. Ei missään muualla tapahtunut tällaista.
"Se voisi herättää kysymyksiä."

"Ehdottomasti", nainen vastasi liikauttamattakaan päätään, jonka antoi levätä vasten miestä. Hän keskittyi pitämään silmänsä auki, sillä se tuntui olevan ainoa asia, joka piti ajatuksia edes hieman terävämpinä. Hän ei luottanut itseensä juuri nyt lainkaan, mutta muisti kuitenkin vannoa sumuisten ajatusten lomassa, ettei koskisi vahvempiin juomiin seuraavaan kuukauteen tai kenties kymmeneen.
"Puhumattakaan täysin tarpeettomasta huomiosta", hän lisäsi. Voisiko hän vain sanoa suoraan, että tahtoi mieluummin herätä Artemiksen vierestä kuin yksin? Ei, ei hän voisi, humalan tasosta riippumatta.

"No sitäkin kyllä. Ja se nolaisi meidät molemmat." Laiha käsi nousi naisen hiuksiin, silitellen tummia hiuksia hellästi. Hän mietti hetken, puraisten huultaan kevyesti.
"Mikä ohjelmasi on helmikuun puolivälissä?"

Veronica päästi suustaan myöntymystä kuvastavan äännähdyksen, mutta ei vaivautunut edes yrittämään sanoja. Hänen hiottu aksenttinsa oli lipsunut jo aivan riittämiin. Onneksi sitä ei ollut kuulemassa kukaan muu kuin Artemis.
"Töitä, jos niitä riittää, mutta ei mitään sen kummempaa. Kuinka niin?" Uteliaisuus kohotti päätään, vaikka hän yrittikin tukahduttaa moisen.

Hän oli hullu.
"Nuorempi orini kilpailee Espanjassa parissa eri paikassa ja olen siellä muutaman päivän. Koko aikani ei kulu kuitenkaan vain yhden hevosen parissa, joten..." Suoraan pyytäminen oli hankalaa, mutta Veronican kanssa Espanjassa voisi olla ihan hauskaa.

Veronica kohotti päätään miehen hartialta voidakseen kääntyä katsomaan pidemmän kasvoja. Hän kurtisti pienesti kulmiaan pohtiessaan, oliko vetänyt oikean johtopäätöksen miehen puheesta. Hän oli tänään tehnyt useammankin harhaisen johtopäätöksen alkoholin avittamana, joten tällä kertaa oli parempi osua oikeaan.
"Muutaman vapaapäivän pyytäminen ei ole ongelma. Espanja on kaunis maa jopa talvella, tai ainakin kauniimpi kuin Englanti", nainen vastasi pienen hymynhäiveen kera. Ihan kuin hän Espanjaan lähtisi maan tähden, kyllä tässä nyt ihan seurasta oli kyse. Sen ääneen sanominen nyt vain ei ollut heidän tyylistään.

Itse epäsuora pyyntökään ei aivan sopinut heidän tyyliinsä. Joku muu olisi voinut sanoa sitä naurettavaksi.
"12.-16. olen poissa, saat itse päivää montako pyydät vapaaksi. Itse kilpailut ovat 14. päivä." Ystävänpäivänä kaksin Espanjassa. Hups.

Veronica ei voinut tukahduttaa epäuskoista naurahdustaan, kun päivämäärä kävi selväksi. Hän ei ollut ystävänpäivän suurikaan fani, eikä uskonut minkäänlaiseen rakkauden sanomaan, jota moisena pinkillä kyllästettynä päivänä tunnuttiin levittävän, mutta kyllähän se silti huvitti, että he olisivat ulkomailla moisen juhlan aikaan.
"Järjestän vapaata", nainen lupasi lyhyen nyökkäyksen kera ennenkö nojautui lähemmäs painaakseen kevyen suukon miehen suupieleen. "Täytyy hieman kysellä, kuinka kauan he luulevat pärjäävänsä ilman minua."

Artemis olisi antanut paljon mistä tahansa päivästä, mutta onneksi se edes kuluisi kilpailuissa. Ei olisi aikaa kiinnittää huomiota romantiikkaan tai siihen että sitä olisi pitänyt harrastaa

Nainen ei voinut vastustaa kiusausta painaa toistakin suudelmaa miehen huulille, tai kolmatta. Käsi kohosi reunustamaan miehen kalpeita kasvoja.
"Kunhan vain lupaat", nainen aloitti suudelmien lomasta pilkettä silmäkulmassa, "ettet ole ostamassa sormusta tai mitään muuta typerää." Vino virne kohosi kasvoille Veronican nojautuessa sen verran kauemmas, että saattoi katsoa Artemista silmiin. Hänellä ei olisi mitään ulkomaanmatkaa vastaan, ei edes ystävänpäivänä, mutta sen suurempaa meteliä hän ei asiasta tahtoisi nostaa. Se olisi kuin mikä tahansa muu viikonloppu, jonka he viettäisivät yhdessä. Tällä kertaa vain eri maassa, mutta paljoakos se tässä pienessä, globaalissa maailmassa merkitsi.

Artemis vastasi niihin suudelmiin pehmeästi, hymyillen vinosti.
"Hitto, jäin kiinni." Ei, hän ei todellakaan ollut hankkimassa sellaista.

"Arvasin", nainen virnisti naurahduksen kera. Ei hän tosissaan ollut ajatellutkaan, että Artemis oli moista harkinnut - vastahan mies oli yrittänyt jättää hänet. Paino sanalla yrittänyt, kun he kerran nyt istuivat tässä. Moisen ajatteleminen ei tosin ollut järinkään mieluista, joten Veronica päätti sen sijaan suudella miestä uudemman kerran. Ainakaan se ei vaatinut monimutkaista ajatusprosessia, johon aivot eivät tuntuneet kykenevän sitten millään.

"Luulin tämän hämäävän sinua sellaisen ajattelemisesta." Ei, Artemis ei ollut ostamassa yhtään mitään. Kunhan aikoisi viihtyä naisen kanssa Espanjassa, ei sen kummempaa. Olkoonkin ettei edes se ollut hänen tapaistaan.

"Olen liian älykäs, näin heti suunnitelmasi läpi", Veronica jatkoi samalla kevyen kiusoittelevalla linjalla. Hän kurtisti itsekin kulmiaan lipsuvalle aksentilleen, ja muodosti seuraavan lauseensa tavanomaista huolellisemmin. Hän ei alkaisi puhua miten sattuu, pois se hänestä. "Mutta huimaavasta älykkyydestäni huolimatta en pääse tästä mekosta eroon ilman apua."

Artemis ei voinut olla kohottamatta kevyesti kulmiaan. Olisikohan se hyvä idea? Tuskin. Oliko sillä väliä? Ei kai, tai ei oikeastaan.
"Jos nouset niin autan vetoketjun kanssa."

Veronica ei tarvinnut toista kehotusta noustakseen sängyltä ja kääntääkseen selkänsä miehelle. Huvittuneena hän pohti miten hyvä olikaan, että hän oli palannut Artemiksen luokse. Olisi ollut varsin noloa pyytää hotellin työntekijää aukaisemaan pieni vetoketju, jotta hän voisi kuoriutua elegantista mekostaan. Nainen luopui korkokengistään siinä samalla, sillä niillä tasapainottelu ei tuntunut enää lainkaan niin helpolta kuin alkuillasta. Hän käänsi päätään kurkistaakseen olkansa yli miestä pieni hymynhäive huulillaan.

Artemis avasi vetoketjun varovasti ja parin kirosanan saattelemana. Tällaisia ei varmasti ollut kukaan mies keksinyt, niin kankeita, pieniä ja vaikeita avata! Ärsyttävää. Mies nousi itse ylös sen avattuaan, aikeissa jatkaa omista juhlavaatteista kuoriutumistaan.

Veronica puri huultaan tukahduttaakseen huvittuneen naurahduksensa miehen ilmeisille hankaluuksille pienen vetoketjun kanssa. Hän kääntyi painamaan pikaisen suukon miehen suupieleen kiitokseksi vaivannäöstä, ennenkö salli miehen jatkaa omien vaatteidensa parissa. Hän ei uhrannut montaakaan ajatusta sille, miten hänen vaihtovaatteensa olivat toisessa hotellihuoneessa, jonka numeroa hän ei muistanut. Ei miestä aiemmin ollut haitannut nukkua hänen vieressään, vaikkei hän olisi jaksanut pukeutua. Toki tilanne oli hieman erilainen, sillä yleensä hänen ei tarvinnut pyytää miestä riisumaan häntä - tai hän ei antanut miehen riisua itse itseään. Vaihtelu virkisti, vai miten sitä sanottiinkaan? Nainen antoi tumman iltapukunsa paljastaa kenties hienoimmat alusvaatteet, jotka hänen kaapistaan oli löytynyt, ja kääntyi laskemaan mekon tuolin selkänojalle. Se olisi kuitenkin rypyssä matkan jälkeen, joten mitäpä sillä olisi väliä. Pesula saisi Newcastlessa oikaista mekon ja palauttaa sen hänelle käyttökelpoisena. Hän istahti alas sängyn reunalle riisuakseen ihonväriset sukkahousut, ja vilkaisi jälleen kerran miestä, kokematta edes häpeää katseestaan, joka vaelsi varsin vapaasti miehen kroppaa pitkin.
"Näytät hyvältä", Veronica toisti alkuillasta sanomansa sanat, joskin tällä kertaa puhe kuulosti enemmän kehräykseltä kuin kohteliaalta kehulta miehen pukuvalinnasta.

Siinä missä Veronica uskalsi jättää vaatteensa ryttyyn, Artemis laskosti omansa siisti ja suoraan matkalaukkuun. Vaikka hotellihuoneessa ei suinkaan ollut täyttä valaistusta, niin silti tuntui kevyesti epämiellyttävältä olla vain bokserit jalassa. Kun kaikki vaatteet olivat siististi laukussa hän kumartui ottamaan naisen mekon, oikoen sen lepäämään tuolin selkänojalle. Vasta tuo sanat kuullessaan irlantilainen kääntyi ympäri, antaen huomaamattaan katseensa seurailla naista. Miten hän ei ollut huomannut tuon pukeutuessa että Veronica näytti nyt todella hyvältä? Hän olisi saattanut säästyä siltä riidalta, jos olisi nähnyt tämän ennen häitä.
"Sanot sinä?" Toinen kulma kohosi, tuskin huomattavan virneen kohottaessa vain toista suunpieltä. Veronica näytti ja kuulosti hyvältä kehrätessään noin. Naisen hämmentävän kommentin mies vain työnsi mielestään.

Veronica pudisteli huvittuneena päätään miehen oikoessa hänen mekkoaan. Olisi vain antanut olla, mutta no, se nyt ei olisi ollut Artemikselle tyypillistä käytöstä sitten lainkaan. Mies piti parempaa huolta hänen vaatteistaan kuin hän itse. Kenties hänellä olisi paljon opittavaa mieheltä.
"Sanon minä", nainen kehräsi purren kevyesti punattua alahuultaan. Hän nousi seisomaan päästyään eroon ohuista sukkahousuistaan ja asteli Artemiksen luokse lantio keinuen. Täytyihän lantion keinua, kun huonekin uhkasi keinua.
"Näytät todella hyvältä", hän toisti samaan matalaan, kehräävään tyyliin ojentaen kättään jotta saattoi koskettaa miehen poskea, ennenkö antoi sormiensa kietoutua hiusten sekaan.

Hän ei tosiaan voinut antaa olla. Ilman sitä pientä elettä hän olisi vielä noussut kesken jonkin sopimattoman hetken oikomaan naisen mekkoa siihen selkänojalle, kun ei kestäisi katsella sitä mytyssä lattialla. Miehen kädet laskeutuivat aivan tottumuksesta naisen lanteille, hujopin kumartuessa suutelemaan tuon huulia. Nyt hän ei edes yrittänyt pitää sitä erityisen hellänä - niin surkea kuin Artemis sosiaalisesti olikin, Veronican vihjailu ei varsinaisesti voinut mennä ohi ymmärryksen.

Veronica painautui lähemmäs miehen paljasta rintaa ja kietoi molemmat kätensä pidemmän miehen niskan taakse, vaikka Artemis ei sen suurempaa rohkaisua vaatinutkaan kumartuakseen suutelemaan häntä. Mies oli hienosti oppinut tavoille näinkin lyhyessä ajassa. Nainen puri kevyesti miehen alahuulta ja kietoi sormensa tiukasti punaisten hiusten sekaan. Ei, hänen ei ollut ollut tarkoitus päättää iltaa näin, mutta hän ei tosiaankaan aikonut valittaa. Toisin kuin monina muina kertoina ollessaan näin humalassa, tällä kertaa hän tiesi aivan ehdottoman varmasti, ettei katuisi miehen vierestä heräämistä seuraavana aamuna. Olihan hän herännyt Artemiksen viereltä ennenkin ilman pienintäkään katumusta.

Artemis siveli peukaloillaan tuon ihoa. Heidän olisi ehkä pitänyt katua tätä, sillä tämä ei saisi enää kaunista loppua, jonka se olisi voinut saada silloin ensimmäisellä kerralla. He olisivat vain kadonneet toistensa elämistä, mutta olisihan se ollut liikaa pyydetty kovin pieneksi todistetulta pohjois-Englannilta. Siellä tuntui törmäävän tuttuihin kaikkialla ja Veronica oli Artemiksen tuttuja siedettävimmästä päästä. Tuohon hän tuntui törmäilevänsä enemmän kuin mielellään, mikä ei välttämättä ollut kovin hyvä asia.

Katumus oli kerrassaan turhaa, jos naiselta kysyttiin, eikä kärsivällisyyskään ollut kovin suuressa arvossa tänä iltana. Veronica peruutti hetkeäkään epäröimättä kohti sänkyä pitäen tiukan otteen miehestä, jotta saattoi paitsi vetää Artemiksen mukanaan, myös jatkaa miehen suutelemista ilman hetkenkään taukoa. Nainen laskeutui sulavasti sängylle, ennenkö kurkotti jälleen kiskomaan miestä perässään. Olipa ollut hyvä idea hankkiutua vaatteista eroon jo aiemmin, sillä tässä kohtaa hän olisi todennäköisesti vain repinyt miehen kauluspaidan napit irti saadakseen paidan nopeammin auki. Nyt moiselle vaatekappaleiden turmelulle ei ollut tarvetta, kun paljasta ihoa riitti niin sormien kuin huulten hyväiltäväksi.

Kärsivällisyys valui sormien läpi kuin hienojakoinen hiekka. Artemis suuteli naista pitkään, hartaasti ja keskeytyksittä, valuen tosin sängyllä suutelemaan tuon kaulaa sekä rintakehää. Ne liivit saivat tällä kertaa jäädä, koska miehen kärsivällisyys ei riittnyt enää nostamaan naista senttiäkään siitä patjasta. Eivät ne tiellä olisi ja ne olivat sentään kauniit, ollakseen alusvaate.