Myrkytyksiä perjantai 28.10

//Sarpa ja Abigail tänne näin :-) //

Cicero, yksi tallin hevosvanhuksista, oli sairastunut neljää päivää aiemmin.
Tapaus oli aiheuttanut surua ja hämmennystä, sillä hevonen oli mitä ilmeisimmin harvoin sairastelevaa tyyppiä ja sen vointi oli romahtanut täysin yllättäen.
Toistaiseksi hevonen oli kuitenkin tolpillaan, eikä ainakaan Cameronin tottumattomissa silmissä näyttänyt uusia huononemisen merkkejä.

Ehkä se oli syönyt laitumella jotain pahentunutta, tai ikä oli lopultakin alkanut purra teräsvaariin.
Cameron puhalsi keuhkonsa tyhjiksi ja lopetti valkoiseen puuaitaan nojailun, tumppasi syöpäkääryleen kantapäällään ja poimi tumpin lähimpään tuhkakuppiin kiikutettavaksi.
Olihan hänellä itseasiassa syykin olla tallilla vielä iltavuoron aikaan. Hän oli hukannut puhelimensa, ensimmäistä kertaa sen muutaman vuoden sisällä, jonka hän koko rakkineen oli omistanut.

Hän ei voinut pyytää ketään soittamaan siihen, sillä ei varsinaisesti ollut innostunut puhelinnumeronsa jakamisesta, eikä hän kehdannut pyytää muutenkaan.
Sellaisen pienen piipityksen kuuleminen näin suuressa rakennuksessa oli itse toivottomuus, unohtamatta sitä tosiasiaa, että hän oli harhaillut tallin pihallakin.
Lisäksi. Puhelin oli todennäköisesti hukkunut jo eilen hänen työvuoronsa aikana ja saattoi olla missä tahansa.
Cameron ei varsinaisesti kaivannut rakkinetta, mutta hätätilanteiden varalta sellainen oli hyvä olla olemassa.. Eli hän joutuisi etsiä sitä pientä turhaketta ainakin näön vuoksi.

Cameron astahti talliin, jossa iltavuorolaiset kuljettivat hevosia karsinoita kohti. Iltaruokiaan odottelevat hevoset hörisivät ohitse astelevalle miehelle toiveikkaana.
Cameron tyytyi pudistelemaan päätään pahoittelevasti. Hän ei ollut tarjoilijana tänään. Paremman idean puutteessa hän suuntasi kulkunsa varustehuoneeseen aloittamaan etsintöjään.
Parasta kai olisi aloittaa sieltä, missä hän tiesi varmasti käyneensä työvuoronsa aikana.

[Yeeee]

Kylmentyvä pimenevä syksy ei lämmittänyt Abigailia, kirjaimellisesti. Hänellä oli aina kylmä ja pimeän takia väsyttikin. Silti hevoset vaativat aina päivä toisensa jälkeen puhtaita pahnoja ja uutta ruokaa. Että ne jaksoivat olla vaativia. Jotenkin ne saivat silti Abbien hyvälle tuulelle satunnaisesti kauniisti käyttäytyessään ja höristessään karsinoidensa kaltereiden läpi. Kohta olisi taas ruoka-aika ja hörinä muuttuisi ennemminkin kolisteluksi ja turhaksi älämölöksi. Abigail käveli käytävää pitkin työntekijän takkiin ja paksuun huiviin kääriytyneenä joku tasapaksu rautias tamma käsipuolessaan. Mustat hieman isot työkengät lompsivat jalassa, mutta Abigail ei jaksanut välittää niinkuin ei välittänyt paljon muustakaan. Paitsi ehkä vähän, muutamista tietyistä nimeämättömistä asioista.

Abigail oli töissä muttei pitänyt kiirettä, hän ei välittänyt liioin iltatalleista, vaikka joistakin ne olivat kai päivä tai aamutallia helpompia ja mukavempia. Abbie olisi mieluummin maannut jo mökissään kuten oli lähes koko eilisen vapaapäivänsä. Sen sijaan hän oli nyt jo hetken rampannut tarhoilta talliin ja taluttanut sisään pörheitä ja nälkäisiä kisahevosia, joista tämä viimeinen käveli onneksi kauniisti karsinaansa. Jotain iloa tästäkin hissukkatammasta, Abigail mietti, kun riisui tammaa sen ulkosuojista ja vaihtoi paksumman loimen ohuempaan talliloimeen. Ei hänen Bellensä vaan kaivannut tällaista hemmottelua. Ihmeen snobit.

Cameron kävi järjestelmällisesti lävitse jokaisen talliryhmänsä vastuuhevosen kaapin, loimikaapin ja kävi tarkistamassa varmuuden vuoksi vielä työtasotkin.
Koko varustehuoneen läpi käymiseen olisi tuhraantunut suunnattomasti aikaa, eikä puhelin todennäköisesti olisi kaukana hänen rutiininomaisista reiteistään.
Mies ei ollut varma, saiko hämmentyneitä ja epäluuloisia katseita osakseen, mutta siltä satunnaisten huoneeseen tulijoiden vilkaisut tuntuivat hänen niskassaan.
Kukaan ei kuitenkaan kysynyt, mitä hän puuhasi, joten mies ei alkanut selitellä. Vaikkei hän ehkä kuulunutkaan maisemaan tähän kellon aikaan, ei hän ollut luvattomasti paikalla. Ainakaan tietääkseen..

Pieni surkea rakkine ei löytynyt varustehuoneesta, joten mies siirtyi seuraavaan mahdolliseen paikkaan; rehuvarastoon.
Pienestä lukitusta huoneesta puhelin olisi todennäköisesti jo viety toimistoon, mutta hän kävisi huoneen hyllyköt läpi silti.
Ehkä joku oli nostanut piipittäjän lattialta, tai potkaissut sen huomaamattaan kaappien alle.
Varastossa kolistellessaan hän oli kuitenkin edessä, sillä iltaruokia jakelevat työtekijät hakivat hoidokkiensa kuppeja.
Lopulta tilan ahtaus alkoi ahdistaa Cameronia, ja hän siirtyi sieltä vaimeasti jupisten portaikkoon.
Hyvä on, hän kävisi tekemässä pikatarkistuksen oleskelutiloihin ja toimistoon tässä välissä, rehuhuoneesta puhelimen saisi löytää joku muu.
Tai sitten se jäisi sinne odottamaan suursiivousta. Ei hullumpi idea, häntä nimittäin alkoi toden teolla ahdistaa tämä epämääräinen ympäriinsä harhailu.

Viime lauantaina Ciceron kuppiin erehtynyt myrkytysyritys ei ollut vielä nostanut suurta hälinää Rosings Parkissa. Olisi vasta myöhemmin, kun työntekijät juoksentelisivat käytävillä kuin päättömät kanat ja varovaisimmat omistajat ottaisivat hevosensa pois Rosings Parkin listoilta. Nyt vanhan hevosen sairastelu laitettiin vain iän piikkiin, eikä Abigailkaan osannut huolehtia tulevasta, kun käveli tamman viereltä käytävälle ja puhdisti nopeasti sen suojat. Perjantai-ilta oli kovin tavanomainen, vilkas ja kiireinen.

Abbie sujautti suojat sisäkkäin ne nopeasti pyyhittyään ja viikkasi loimen mahdollisimman hyvin tangolle. Muut työntekijät olivat häntä nopeampia ja jo ensimmäisiä onnekkaita kaviokkaita ruokkimassa - sen tiesi katsomattakin, sillä äänekkäimmät tammat eivät epäilleet osoittaa mieltään ruokien jaon ainaisesta "hitaudesta". Abigail tiesi hyvin olevansa hieman jäljessä ja kiiruhti askeleensa kohti rehuhuonetta. Sinne päästessään hän väisti Cameronia ja toista työntekijää, joita ei jaksanut tervehtiä sen suuremmin kuin nopealla katseella. Lie mitä Cameroninkin teki, penkoessaan lattiota ja laatikoita. Abigaililla ei kuitenkaan ollut aikaa kyseenalaistaa työkaverinsa tekemisiä, vaan nappasi vaadittavat ruoat ja katosi yhtä nopeasti ulos rehuhuoneesta kuin oli sinne tullutkin.

Abigail käveli kädet täynnä ruokaämpäreitä orikäytävälle ja kaatoi ensimmäisen hevosen ruoat kuppiinsa, innokasta eläintä epäonnistuneesti poispäin hätyytellen. Hän ei pitänyt oreista. Ne olivat usein niin ylimielisiä, vahvoja ja arvaamattomia. Valitettavasti hän ei ollut missään asemassa valita vastuuhevosiaan, eikä varmasti ikinä tulisikaan olemaan. Siihen hän oli jo tottunut varsin hyvin.

Cameron raahusti itsekseen jupisten oleskelutilaan johtavat portaat ja vilkuili ympärilleen huoneessa.
Hän kävi tarkistamassa tuolirivin, jossa oli istunut taukonsa aikana.
Seuraavaksi hän tarkisti jääkaapin ja kahvinkeittimen lähialueen.
Ei. Hyvä on, hän kävisi vielä kurkistamassa pari karsinan ovea.
Kaappinsa hän näkisi huomenna, ja toimistossa hän kävisi samalla.

Mies harppoi portaat alas alkoi jälleen harhailla pitkin käytäviä.
Hän tervehti muita työntekijöitä lähinnä nyökkäilemällä, sillä ei ollut juttu tuulella.
Koko puuha oli alkanut vain ärsyttää.
Ovien tarkastamisessa ei onneksi mennyt pitkään,
niissä ei ollut montaa paikkaa johon rakkineen saisi laitettua.

Toiseksi viimeinen pysäkki oli Romeon karsina. Jos kännykkä oli jäänyt ruunan hampaiden ulottuville,
oli se jo päätynyt ahneen eläimen välipalaksi. Toivottavasti ei.
Puhelinta ei näkynyt karsinan luona, joten mies pyörähti ympäri.
Romeo ei kuulunut hänen suosikkihevostensa joukkoon, eikä hän ollut varma tulisiko ruuna seinästä läpi hänet nähdessään.
Jos sille ei oltu vielä tuotu ruokaa, mahdollisuus oli olemassa..

Abernathyn karsina oli viimeinen paikka, josta hän aikoi etsiä.
Sinne asti Cameron ei kuitenkaan päässyt, sillä hänen katseensa osui raollaan olevaan oveen, jossa koreili nimi Driftwood Pacific.
Hämillään mies tönäisi ovea auki sen verran, että näki häärikö joku hevosen jaloissa.
Ei? Cameron astahti pidemmälle karsinaan ja kurkisti hevosen ruokakippoon lähinnä tottumuksesta.

Ruokaa hän ei nähnyt, mutta kupin pohjalla oli kourallinen vihreitä neulasia.
Mies kauhaisi neulasia tutkittavakseen ja kurtisti kulmiaan. Jokin uusi rehu?
Tällaista hän ei ollut kyllä nähnyt varastossa. Cameron kaatoi neulaset takaisin ruokakippoon.
Hevonen ei kuulunut hänen ryhmänsä hoidokkeihin, saattoi hyvinkin olla, että tämä oli jotain erikoissapuskaa.

Abigail ei pidätellyt jakaessaan ruokia. Hän ei pitänyt ruoka-aikana hidastelusta sen enempää kuin hevosetkaan. Kumpikin osapuoli hyötyi reippaudesta, Abbie oli oppinut sen kantapään kautta. Työpäivän aikana oli aikansa hidastelulle eikä se ollut nyt. Lounasaikaan ja iltapäivällä Abigail saattoi hillua tallin nurkilla tai maneesissa helposti ja varastaa hieman omaa aikaa itselleen.

Abigail lopetteli ruokien jakamisen muita jäljessä muttei jaksannut vaivata päätään sillä. Hän vei tyhjät ämpärit veden alle ja puhdisti ne. Hän tunnisti käytävällä kuljeskelevan Cameronin jälleen, kun lähti viemään tyhjiä ämpäreitä takaisin rehuhuoneeseen. Mikä ihme työkaveria vaivasi tänään, eihän toinen ollut edes töissä iltatallissa? Abigail ei tiennyt pitäisikö hänen huolestua ja kysyä, vai antaa vain olla. Kysyminen tuntui loppupeleissä kuitenkin tungettelulta, eiväthän hän ja Cameron nyt niin läheisiä olleet. Palatessaan rehuhuoneelta mies oli kadonnut. Jokin häiritsi Abigailia Cameronin käytöksessä, ja hän lähti kävelemään suuntaan missä Cameron oli äsken ollut. Hän katseli varovaisesti ympärilleen. Ohi kulki muutama työntekijä ja karsinoissaan olevat hevoset mutustivat vielä toiset innoissaan ja toiset hartaasti ruokiaan.

Driftwood Pacificin karsina oli tyhjä ja ovi auki. Sinne nopeasti vilkaistuaan Abigail huomasi Cameronin. Mitä hittoa mies nyt siellä teki.
"Mitä teet?" karsinan ovelle tullut Abigail kysyi kulmat kurtussa, epäilevänä. Mitä tuo oli juuri laittanut orin ruokakippoon? Mitä ihmettä täällä tapahtui?

Cameron hätkähti ajatuksistaan ja kääntyi ripeästi ovea kohden jonkun puhutellessa häntä.
Hopeisella hiuskuontalolla varustettu nainen, Abigail.
Cameron muisti nimen vain siksi, että tuo sattui kuulumaan samaan talliryhmään hänen kanssaan.

Mies pyyhkäisi loput neulaset käsistään ja hieraisi niskaansa. Hän ei ollut ehtinyt varautua keskusteluun ja sanoja sai hakea kauan,
mikä taas sai miehen ahdistumaan entisestään.
Yrittäisit nyt edes kerrankin käyttäytyä, kuin normaali ihminen..
"Ovi oli auki." Mies totesi ja vilkuili ympärilleen epävarmana. Niin, tyhjän karsinan ovi saattoi olla auki monestakin syystä.
Hän oli idiootti. Miksi hän edes oli tullut tähän karsinaan?

"Etsin puhelintani." Karsinasta? Todellakin. Olisit edes yrittänyt muodostaa järkevän lauseen.
Mies olisi varsin mieluusti lähtenyt jo pois tilanteesta, mutta Abigail tukki ainoan reitin ulos.
Kohti astahtaminen oltaisiin voitu tulkita uhkaavaksi, eikä Cameron mielellään tunkenut muiden lähelle muutenkaan.
Ylianalysoiko hän tilannetta? Kyllä.

"Olin juuri lähdössä." Hän sai lopulta jatkettua ja vilkuili naisen kasvoja epävarmana.
Oliko hänen parin lauseen puheensa antanut tarpeeksi selkeän syyn sille, miksi hän harhaili ympäri tallia työvuoronsa ulkopuolella,
vai pitäisikö hänen pusertaa itsestään ulos vielä tarkempi selitys tälle kirotulle hässäkälle.
Taas se nähtiin ettei puhelimista ollut kuin haittaa.

Cameron oli tullut Abigailin tavoin Second Chancen kautta Rosings Parkiin eikä Abigail olisi varmastikaan saanut tuomita häntä. Cameron oli kuitenkin Abigailista outo ja miehen reaktio tälläkin hetkellä sai hänet näyttämään jotenkin syylliseltä, kuin Abbie olisi yllättänyt hänet varastamasta karkkia kaupasta. Abigail tarkasteli karsinaa, Cameronia ja ruokakuppia etäisyydeltään varovasti. Hän ei saattanut nähdä mitä kupissa oli muttei tehnyt vielä liikettäkään tulla lähemmäksi katsomaan. Cameronin käytös oli saanut Abigailin jo varovaiseksi. Tämän takia hän ei luottanut ihmisiin - he paljastuivat huijareiksi aina jossakin vaiheessa oli kyse sitten pienestä tai suuresta.

"Ahaa", Abigail vastasi ja yritti järkeillä miksi puhelin olisi Pacon karsinassa. Oliko Cameron muka niin huolimaton? Cam tuntui olevan kaksin verroin häntä vastuullisempi ja parempi tässä työssä, vaikka olikin niin outo. Miksi hän olisi heittänyt puhelimensa tänne jonnekin. Cameronin täytyi valehdella. Kuka urpo heitti puhelimensa karsinaan tai vielä ruokakippoon. Abigail ei toiminut hyvin epäilyttävien valehtelijoiden kanssa.
"Mitä siellä kipossa on?" Abigail jatkoi varautuneena. Sen oli parempi vain olla orin omaa ruokaa.

Cameron yritti tulkita ovenraossa seisovan naisen ilmettä ja eleitä, siinä onnistumatta.
Hänen paras arvionsa oli, että nainen vaikutti vihaiselta.
Mistä tuo hänelle olisi suuttunut, siitä miehellä ei ollut aavistustakaan.
Cameron kuitenkin toivoi, että karsinan omistaja tuotaisiin pian paikalle, hän pääsisi livahtamaan samasta ovenraosta.

Abigailin vastauksesta mies päätteli, ettei hänen selityksensä ollut välttämättä avautunut tuolle täysin.
Ei hän voinut syyttää siitä muita kuin itseään, itsepä tuli höpötelleeksi typeriä.
Eikä hän voinut syyttää muita siitä, että nuo pitivät häntä outona.
Hän todellakin käyttäytyi välillä vähintäänkin poikkeavasti ja tiedosti sen itsekin.
Normaalien ihmisten kädet eivät esimerkiksi tärisseet tässä tilanteessa kuin haavan lehdet.

Hopeahiuksisen esittäessä kysymyksensä, jäätyi Cameron hetkeksi ja käänsi katseensa ruokakippoa kohden yllättyneenä.
Niin tosiaan. Ne neulaset.
Ehkä nainen haluaisi nähdä sisällön itse. Mies perääntyi askeleen verran tilaa tehdäkseen ja viittasi pienellä eleellä kuppia kohden.
"En tiedä." Cameron vastasi rehellisesti ja käänsi katseensa takaisin Abigailiin.
Ehkä nainen tiesi. Mikäli Cameron oli ymmärtänyt oikein, oli tuolla oma hevonen ja täten enemmän tietoa näistä eläimistä kuin hänellä.

Abigail risti kätensä ja katseli kippoa ja Cameronia vuorotellen. "Et tiedä", hän toisti miehen sanat itse hiljaa. Hän ei tiennyt mitä ajatella tai mitä tehdä. Oliko kyseessä jotain hämärää vai vain outo työkaveri?
Kiinnostuneena kuitenkin kupin sisällöstä, Abigail käveli sen eteen hitain askelin. Hän katsoi alas kuppiin ja näki neulasia. Miksi hitossa Pacon kupissa olisi neulasia? Se ei ollut hänen vastuuhevosensa mutta kellekään täällä ei totta hitossa syötetty jotakin tuon näköistä. Kuin kuusesta olisi kävitty napsimassa neulasia. Mutta miksi Cameron olisi nakellut tällaiset orin kuppiin? Ilmeetön Abigail katseli neulasia ja ärsyyntyi siitä, että hänen mielessään oli enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

"Neulasia", Abigail mutisi vielä hiljempaa kun nosti kulmat kurtussa muutaman neulasen sormilleen. Hän pyöritteli niitä kädellään ja haistoikin niitä, tietämättä vieläkään mitä oikeasti ajatella. Hyvää hän ei kuitenkaan saattanut ajatella. Joku olisi ehkä lähtenyt positiivisemmalla kannalla asiaan, ei hän. Melanie oli aikoinaan opettanut hänelle vaikka mitä hevosten ruokinnasta, toiveissaan saada jotakin pysyvää tyttärensä päähän, mutta Abigail ei saattanut muistaa näitä faktoja. Jotkut kasvit olivat myrkyllisiä, mutta mitkä? Nyt juuri olisi ollut hyötyä, jos Abbie olisi kuunnellut biologiantunneilla tai ollut muuten nuorena kiinnostunut yhtään mistään.
Hän kävi mielessään nopeasti mitä yleisimpiä neulasia täältä saattoi löytyi ja mitä syitä tällaisilla oli hevosen kupissa. Ei nämä männystä ainakaan olleet, ehkä kuusesta? Oltuaan hiljaa jo hetken Abigail siirsi katseensa Cameroniin.
"Sinä laitoit ne tänne, minä näin, miksi?" Syynä oli joko joku epämääräinen lisäravinne tai se, että hevoselle haluttiin pahaa ja laittaa sen keho sekaisin. "Positiivisena" ihmisenä ja Cameronin epäilyttävyyden ansiosta Abigail ei saattanut olettaa kuin sitä ikävempää vaihtoehtoa, mistä syystä hän astui askeleen etäämmälle Cameronista.

Abigailin toistaessa hänen sanansa, tyytyi Cameron nyökäyttämään päätään.
Kasvit eivät kuuluneet hänen erikoisalaansa, eikä tuollaista rehua ollut tullut vastaan aikaisemmin.
Naisen astellessa kupin luokse, keskittyi mies tuon ilmeeseen, joka ei kertonut hänelle vieläkään yhtään mitään.

Kun hopeahiuksinen totesi jotain neulasista, äännähti Cam vaimeasti, lähinnä ilmaistakseen olevansa samaa mieltä.
Niiltä hituset kieltämättä olivat näyttäneet, mutta se ei selittänyt niiden päätymistä kuppiin.
Oliko joku päättänyt hemmotella ratsua kuusenoksalla..?
Siinä ei kai ollut mitään outoa, tai ainakin niin hän oletti.
Söiväthän hevoset oksia itsekin, jos tilaisuuden saivat.
Abigailin kääntäessä huomionsa takaisin häneen kurtisti Cameron kulmiaan.
Sen sijaa, että nainen olisi kertonut hänelle tunnistaneensa hituset, syytti tuo häntä niiden laittamisesta kippoon ja vaati selitystä.

Cameron jäätyi jälleen ja silmäili naisen kasvoja epävarmana.
”Minä..” Laitoit ne takaisin sinne ajattelematta? Todella hyvä selitys, mutta sen parempaa Cameron ei keksinyt.
Vähitellen hän alkoi myös ajatella, että oli tuonut neulaset kuppiin ja vain unohtanut sen.
Hänen aivonsa olivat yksi sekamelska, mistä sitä tiesi. Olihan hän hukannut puhelimensakin.

Tässä vaiheessa hän huomasi olleensa hiljaa kohtalaisen pitkään ja turhautui.
Uusien ja fiksujen käsittelytapojen loppuessa sortui Cameron vanhoihin tapoihinsa.
Hän iski nyrkkinsä seinään. Samassa ärtymyksen puuskassa mies harppasi ovea kohti käytävälle pyrkiäkseen, tarvittaessa hän tönäisisi osittain tiellä seisovan naisen tieltään pois kevyesti.
Hän halusi vain ulos. Rauhoittumaan ja miettimään, mitä vastata. Siinä kaikki.
Tässä vaiheessa Cameron tajusi, ettei hänen käytöksensä ollut paras mahdollinen keino pyrkiä siihen, mikä taas oli omiaan lisäämään hänen haluaan poistua tilanteesta. Hienoa, hanki itsellesi potkut tässä samalla. Loistavaa.

Abigail jäi odottamaan Cameronin loppua lausetta mutta sitä ei tullut. Kumma jäbä. Abigail ei tuntunut saavan selvää Cameronista. Iso mies oli jo alunperin karmiva, mutta kun tämä tyrkkäsi nyrkkinsä karsinan seinään, Abigail säikähti. Hän värähti ja kavahti Cameronin tieltä pois, tullen työnnetyksi päin ruokakulhoa.

Abigail oli kuvitellut, että tällaiset välikohtaukset olivat hänen menneisyyttään. Hän oli kuvitellut ja toivonut, ettei hän joutunut kokemaan enää väkivaltaa, oli se sitten kohdistettu seinään tai ei ja mistä syystä tahansa. Syy oli Abbielle yhä hämärän peitossa, käyttäytyihän Cameron niin hämärästi jättäen lauseensa aivan kesken. Cameronin käyttäytyminen ei kuitenkaan saanut Abigailia karkaamaan paikalta itkemään tai jotakin vastaavaa - se sai hänet ärsyyntymään. Kuinka Cameron kehtasi? Tässä vaiheessa Abigail oli varma, että neulaset todella olivat Cameronin laittamat ja että miehessä oli jotain pahasti vialla.

"Kuka luulet oikein olevasi?" Abigail harppoi miehen perään rohkeasti. Hän oli ehkä säikähtänyt nyrkin lyöntiä, mutta se ei tehnyt hänestä jotakin heikkoa naikkosta. Häntähän ei enää huonosti kohdeltu.
"Mitä väärää tämä talli ja sen hevoset ovat ikinä tehneet sinulle, häh?" nainen tivasi vauhdikkaasti puhuen ja pysähtyi soveliaan matkan päähän miehestä.

Mies harppoi lähimmästä ovesta ulos säikähdyksestä toipunut nainen kintereillään.
Tuon sanat menivät ohitse, hänen keskittymisensä oli täysin pakoreitin löytämisessä.
Sen lyhyen matkan aikana hän tunsi uteliaita katseita niskassaan.
Ne saattoivat olla mielikuvituksen tuotetta, mutta ne saivat hänet silti kiristämään tahtia.

Cameronin 'pakoyritys' loppui kuitenkin lyhyeen.
Hän tajusi jo oven avatessaan ettei pystyisi juoksemaan pakoon, mikäli Abigail kokisi tarpeelliseksi sännätä perään.
Kävelemällä ei juuri ketään eksytetty, kun pakopaikkoja oli vain muutama.
Toki hän voisi lukittautua huoneeseensa ja toivoa ettei porukka revi ulos ihan heti,
mutta tällaisen välikohtauksen jälkeen hän ei jaksanut uskoa onnenpotkuihin.

Hopeahiuksisen avatessa suunsa uudelleen, alkoi Cameron rampata pientä kehää miltei aloillaan.
Näin lähellä tallia ei voinut polttaa ja rystysten vihlonta muistutti siitä, että nyrkin hakkaaminen seinään ei ollut kovin fiksua.
Mielessään hän nosti hattua Abigailille siitä, että tuo oli seurannut häntä ja uskalsi vielä jatkaa tivaamista.
Monet isommatkin ihmiset olivat vuosien varrella livistäneet vastaavan jälkeen.
Kauanko olet nytkin ollut hiljaa yksinkertaisen kysymyksen jälkeen..? Yrittäisit nyt edes aikuinen ihminen..

"Eivät mitään." Cameron sai lopulta sanottua ja pysähtyi.
Talli ja sen hevoset olivat oikein mukavia, eikä hänellä ollut aikomustakaan vahingoittaa ketään tai mitään.
Paitsi jos ne neulaset olivat hänen tuomiaan ja jotenkin vaarallisia. Ja juurihan hän oli tullut tönäisseeksi työkaveriaan.
Asiaa kahdesti ajattelematta, mies iski nyrkkinsä uudelleen seinään ja manasi vaimeasti.
"Mitä ne olivat?" Hän jatkoi hampaidensa välistä ja nosti epävarmana katseensa Abigailin kasvoihin.
Olisihan se mukava tietää, mitä oli tullut löytäneeksi, tai vieneeksi.

Jos nyrkinisku karsinanseinään ei ollut jo kerännyt huomiota käytävällä työtään tekeviltä tai vapaa-aikaansa viettäviltä ihmisiltä, käänsi Abigailin ja Cameronin keskustelu katseita vielä enemmän. Olihan varsin harvinaista, että tallin käytävillä sattui mitään suurempia välikohtauksia, varsinkin työntekijöiden välillä, kun heidän kuului tavanomaisesti olla kohteliaita ja tehdä työnsä nopeasti asiakkaiden varjoissa. Vielä kukaan ei joko uskaltanut tai halunnut tulla kaksikon väliin. Säännökset olivat Abigailista aina ärsyttäviä ja turhia eikä hän saattanut kunnoittaa niitä tällaisessa tilanteessa.
"No mitä sitten..." Abigail aloitti ja tivasi vastaan yrittämättä häiriintyä Cameronin ramppaamisesta. Miehen käytös hermostutti häntä ja sai vilkuilemaan tuimasti muita ihmisiä käytävällä. "Voisitko lopettaa hevosten ja asiakkaiden säikäyttelyn?" Abigail ei halunnut kuitenkaan saada valituksia ja menettää työtään.

"Miten niin mitä ne olivat?" hän kivahti taltuttaen halunsa vain lähteä pois, ja katsoi Cameronia. "Neulasia", hän sitten lisäsi ja risti kätensä. "Hittoako minä tiedän mitään neulasia ulkoa, mutta ei niitä hevosillekaan syötetä." Siitä hän oli aivan varma.

Abigailin kehottaessa häntä lopettamaan asiakkaiden ja hevosten pelottelun jähmettyi Cameron aloilleen kuin suolapatsas. Hän oli unohtanut hetkeksi, missä oli. Tässä vaiheessa miehelle myös varmistui se, etteivät kaikki niskaan porautuneet katseet olleet kuvitteellisia, ainakin karsinarivin päädystä heitä kohden heitettiin muutama utelias vilkaisu. Aloillaan seisominen ei tuntunut luontevalta tässä tilanteessa, mutta mies tiedosti, että näin hän keräisi vähemmän huomiota puoleensa. Unohtamatta Abigailin mainitsemaa puolta asiasta. Ei hän halunnut säikytellä väkeä tämän enempää.
”Anteeksi.” Mies mumisi vaimeasti ja laski katseensa ruhjottuihin rystysiinsä paremman kiintopisteen puutteessa.

Naisen kivahtaessa, ettei tuokaan tiennyt kuin sen, että ne olivat neulasia, Cameron säpsähti. Hyvä on. Havupuita oli monia erilaisia. Oli tyhmää ajatella, että joku tunnistaisi neulaset ihan tuosta vain, varsinkaan kun apuna ei ollut oksaa tai käpyä, eikä kirjaa, josta tiedon kaivaa. Miksi hän oli edes kysynyt?
Abigailin vielä lisätessä, ettei niitä hevosille pitäisi syöttää, nyökkäsi mies pienieleisesti.
”Anteeksi. En tee sitä uudelleen.” Hän mumisi ja nosti katseensa epävarmana takaisin Abigailin kasvoihin.
”Voin siivota ne pois.” Mies lisäsi ja käänsi katseensa karsinaan, josta välikohtaus oli alkanut. Se oli vähintä, mitä hän voisi tehdä tässä tilanteessa.

Abbie välitti harvoin asiakkaistaan ja hevosistaan, mutta juuri nyt hän olisi mielellään siirtänyt heidät kaksi pois tallin käytävältä etteivät he olisi häirinneet kaksi- ja nelijalkaisia asiakkaitaan. Mutta kaikkea ei saattanut valita, sen Abigail oli huomannut jo kauan aikaa sitten. Hän jatkoi kovaa linjaansa Cameronin kanssa eikä vajonnut pehmoksi, kun mies yllättäin pyysi anteeksi.
"Saisitkin olla", hän mutisi hiljaa itsekseen. Olisi kamalaa, jos joku johdossa kuulisi tästä älämölöstä. Hän saisi oudon työkaverin takia kenkää.
Seuraavaksi Abigail sai Cameronin sanomaan epäsuorasti, että tämä todella oli laittanut neulaset kippoon. Se hämmensi naista vielä hieman lisää, mutta hän vain tuijotti miestä tiukasti tummat paksut kulmansa kurtussa.
"Siivoa kiitos", hän tuhahti. Abigail halusi päästä neulasista eroon ja olla kerrankin järkevä etukäteen eikä jälkikäteen. Se ei tosin tuntunut lopulliselta ratkaisulta tähän asiaan. Moni asiakas ja työntekijä oli nähnyt ainakin osittain välikohtauksen. Kuuluiko hänen kertoa tästä jollekin? Se tuntui juoruamiselta, vaikka taisikin olla hänen oikeutensa. Abigail ei ollut tottunut raportoimaan ongelmista työnantajille, joku hieman kokeneempi olisi varmasti tiennyt mitä tehdä samantien.

Tämän tilanteen rauhoittaminen oli siis vaatinut. Syiden ottamisen niskaansa ja anteeksipyynnön.
Ihan hyväksi vaihtokaupaksi tätä kai pitäisi kutsua, vaikkei Cameron edelleenkään ollut varma,
oliko itseasiassa tehnyt mitään väärin vai ei. Hänelle ei kuitenkaan tiuskittu,
eikä neulasten päätyminen kuppiin ollut ilmeisesti maata kaatava virhe.

Kulmiensa alta tuijottavan naisen tuhahdus sai Cameroniin hieman liikettä nyökkäyksen muodossa.
Hän siivoaisi ruokakipon ja lähtisi sitten.
Toivottavasti karsinan asukasta ei oltu vielä tullut takaisin, hänen tunkeilunsa karsinaan olisi entistä oudompaa.

Mies käännähti kannoillaan sanaakaan sanomatta ja harppoi uteliaiden silmäysten saattamana takaisin Pacon karsinaan.
Kaikki tämä vain siksi, että hän oli hukannut puhelimensa..
Ehkä se pitäisi hävittää lopullisesti, ei pääsisi vahingossakaan tapahtumaan uudelleen.
Yhä hieman tärisevin käsin mies alkoi keräillä ruokakipon sisältöä, tutkaillen samalla tummentunutta rystystään ja neulasia. Hän ei edelleenkään tiennyt, mistä neulaset olivat peräisin. Pollatohtori tulisi varmasti pitämään tästä tarinasta.

Poimittuaan viimeisenkin neulasen kupista ja varmistettuaan ettei niitä lojunut suuria määriä maassa, suuntasi mies askeleensa uudemman kerran kohti ovea. Abigail saisi tarkastaa hänen siivousjälkensä, jos halusi, hän ei sitä alkaisi erikseen pyytää, välikohtaus oli hänen osaltaan tässä.
Tai niin Cameron ainakin luuli. Harmi vain, että neulasia oli päätynyt myös parin muun hevosen kippoon, eikä hänellä ollut syyttömänä siitä aavistustakaan…

Abigail puhalsi pienesti ilmaa ulos kun Cameron käveli hänen ohitseen takaisin karsinalle. Hän piti silti yhä kädet puuskassa ja kääntyi katsomaan, mitä mies tekisi seuraavaksi. Hän ei kuulunut tällaisen oikeudenmukaisen läksyttäjän rooliin. Tämä kaikki tuntui muutenkin jo ihan absurdilta. Hänenhän pitäisi kärähtää jostakin typerästä tempusta tai ilkivallasta. Missä vaiheessa hän oli ruvennut välittämään näin paljon?

Ajatuksiensa saattelemana Abigail kovensi ilmettään ja katseli tiukasti paikalle pysähtyneitä katselijoita. Miten he kehtasivatkin vain tuijotella kuin pällistelevät kanat, jatkaisivat vain elämäänsä. Luulisi ettei pieni äänenkorotus olisi niin kumma asia. Paikalle pölähtänyt Adriana ei kuitenkaan Abigailin kiusaksi jättänyt osanottoaan vain sivustaseuraamiseksi.
"Hei mitä täällä oikein tapahtuu?" hän tuli kysymään naiselta huolimatta siitä, miten luotaantyöntävältä polkkatukkainen naikkonen näytti. Ei sellainen ollut Adrianaa aikaisemminkaan estänyt tekemästä oman päänsä mukaan.
"Anna olla", Abigail pyöräytti silmiään halunaan hätistää bimbo yksityishoitaja pois paikalta. "Ei mitään sulle kuuluvaa", hän vastasi ja silmäili Cameronin suuntaan.
"Ai ei mitään?" Adriana tyrskähti ja maiskutti purkkaansa lähes raivostuttavan ilmiselvästi. "Saanko nähdä ne neulaset?" hän kysyi, joskin vain ilmoitusmielessä, sillä heti kysymyksen kysyttyään tai todettuaan brunette käveli Cameronin vierelle sen suuremmin isoa miestä varomatta tai pelkäämättä. Abigail ei seurannut perässä mutta astui muutaman askeleen lähemmäs. Adriana keskeytti Cameronin menon ja vaati, että mies kaataisi neulasia hänen tiukasti ojennetulle kädelleen.

Cameron oli päässyt jo parin karsinan päähän ovesta ja ehti jo huokaista helpotuksesta. Tilanne oli ohi. Hän pääsisi lepäämään hävitettyään neulaset turvallisesti lähimpään roskiin. Tai tuhkakuppiin, nämä tuskin leimahtaisivat liekkeihin ja hän kaipasi hermosavuja.

Sitten yksi tilannetta sivusta seurannut päätti avata suunsa ja kysyi jotakin Abigaililta. Hopeahiuksisen vastaus meni ohitse, mutta se ei ilmeisesti vakuuttanut kolmatta osapuolta, sillä tuo vaati saada nähdä neulaset. Cameron jähmettyi aloilleen kuullessaan askelten lähtevän peräänsä ja manasi vaimeasti. Hän ei pääsisi täältä ikinä ulos.

Ruskeahiuksisen harppoessa hänen vierelleen, ja ohitse, nosti mies katseensa lattiasta tuon ojennettuun käteen lähinnä väsyneenä. Toisaalta, ehkä olisi hyvä saada selvyys siihen, mitä neulaset olivat. Ehkä tämä nainen osaisi vastata siihen. Sitten olisi helpompi lähteä selvittämään, mistä ne kippoon olivat päätyneet. Sanaakaan sanomatta Cameron pudotti osan neulasista niitä pyytäneelle ja yritti tutkia naisen ilmettä. Näyttikö se järkyttyneeltä, vai luuliko hän vain..?

Adriana ei ollut varmaan ikinä nähnyt Cameronia, oudon miehen nimikään ei tullut nuoren naisen mieleen. Hän ei ymmärtänyt miten jotkut jaksoivat elää elämäänsä niin näkymättöminä. Se nyt ei kuitenkaan estänyt häntä nyrpistelemästä tälle ja vaatimasta neulasia käteensä. Nainen siirsi katseensa neulasiin, jotka tipahtelivat hänen kämmenilleen.
"Jahas, että sellasta", hän totesi hyvin samantien, sillä tunnistaisi kyseiset neulaset unissaan. Eihän hän aivan idiootti ollut, vaikka aika monet nykyinen työnantaja mukaanlukien jaksoivatkin sitä toitottaa. Ei, hän tunnisti aivan hyvin myrkylliset syötävät ja tiesi kaiken mahdollisen hevosten ruokinnasta. Adriana hypisteli neulasia hetken ja katsoi sitten Abigailin kautta isoa edessään seisovaa miestä hieman hämmentyneenä. Hän ei käsittänyt tilannetta sen paremmin kuin Abigail, joka pysytteli kauempana ja tamppasi jalallaan hiljaa tallikäytävän lattiaa.

"Ne ovat marjakuusesta", hän sanoi sitten kevyesti meikatut kulmansa kurtussa. Tämä idioottiko oli laittanut jonkun hevosen kuppiin marjakuusen neulasia? Mitä se halusi - tappaa jonkun vai?
"Tosi myrkyllisiä hevoselle", brunette lisäsi purkkaansa jauhaen. Niin kaappi ja huisin pelottava kuin tämä jäbä saattoi ollakin, Adriana jotenkin epäili, että tällä olisi pokkaa yrittää tappaa joku satunnainen työpaikkansa hevonen. Mitä se siitä muka hyötyisi? hän mietti sanomatta ajatuksiaan kuitenkaan ääneen.
"Mitä?" Abigail ähkäisi yllättyneenä ja käveli lähemmäs.
"Joo", Adriana käänsi katseensa Abigailiin. "Sun kaveris tässä halus vissiin hoidella jonkun paran hevosen päiviltään", hän vastasi varsin huolettomaan sävyyn. "Mut ei oo mun ongelma", hän kohautti olkiaan ja tipautteli neulaset takaisin Cameronin kädelle ja käveli pois.
"Ei ole mun kaveri", Abigail murahti hiljaa ja kääntyi pois Adrianan tieltä, kun tämä käveli hänen ohitseen pois paikalta. Adrianaa saattoi huolestuttaa, että tallin tiluksilta löytyi tappavia neulasia, mutta häntä hetkautti vain omien vastuuhevostensa terveys. Sen sijaan, että hän olisi nyyhkinyt jonkun toisen hevosen perään, hän meni tarkistamaan, että kaikilla Derbyshiren hevosilla oli puhtaat ruokakipot.
"Tiesitkö, että noi on tosi vaarallisia hevoselle?" Abigail käänsi katseensa Cameroniin, tai pikemminkin tämän selkään.

Cameronia oli alkanut jälleen tympäistä tämä sekava, hämmentävä tilanne. Ilmeisesti brunette kuitenkin tunnisti kasvin. Cameron ei patistanut tuota kertomaan päätelmäänsä, vaikka se lyhyt tauko, jonka aikana nainen vilkaisi karsinalle jäänyttä Abigailia, sai hänet turhautumaan entisestään. Kakistaisi nyt vain sen vastauksensa, niin hän pääsisi lopultakin lähtemään täältä.

Kun nainen sitten kertoi neulasten olevan marjakuusesta, ei mies tuntenut oloaan hullua hurskaammaksi. Tuon sitten jatkaessa neulasten olevan tappavan myrkyllisiä, Cameron hätkähti. Olo oli kuin nyrkillä vatsaan lyödyllä, eikä hän tiennyt enää miten päin hänen olisi pitänyt olla.
Abigailin ähkäistessä mies siirtyi askeleen verran kauemmas Adrianasta ja vilkuili kaksikkoa hätääntyneenä.
Adrianan huoleton asenne hämäsi miestä hieman. Hän oli ollut vähällä tappaa hevosen, eikä nainen näyttänyt olevan siitä millänsäkään? Oliko tuo vain pilaillut? Jos oli, kyseessä oli kirotun ilkeä pila.

Cameronilta meni naisten sananvaihto ohitse. Ajatuksistaan mies heräsi vasta, kun Adriana oli jo ehtinyt lähteä liikkeelle. Mies puristi kätensä nyrkkiin pitääkseen neulaset tallessa ja käänsi katseensa Abigailiin, joka oli esittänyt hänelle kysymyksen.
Tuijotettuaan hopeahiuksista hetken, tajusi Cameron että häneltä odotettiin vastausta.
"E-en." Hän sai änkytettyä ja laski katseensa nyrkkiin.
"En." Mies toisti ja pudisti päätään. Jos olisi tiennyt, hän ei olisi vienyt neulasia kuppiin. Ellei sitten ollut todella sekaisin. Ehkä hänen pitäisi ottaa lopputili, ettei kukaan pääsisi hengestään.

"Minun.." Cameron aloitti lauseensa ja jähmettyi. Mitä?
"Pitää mennä." Eikä pitänyt. Hän vain halusi pois tallista, jonka seinät tuntuivat kaatuvan niskaan.
Vastausta odottamatta, mies suuntasi ovea kohden, jälleen kerran. Tämä kirottu käytävä tuntui vain venyvän venymistään.
"Hävitän. Nämä." Mies totesi vielä, tarkoittaen nyrkkiinsä puristettuja neulasia. Hän pitäisi huolen siitä, etteivät ne joutuisi hevosten kippoon uudelleen edes vahingossa.

Abigail yritti parhaansa eliminoida huolestuneen ilmeen kasvoiltaan ja sävyn äänestään. Hän risti kätensä ja katsoi Cameronia ja tämän vähäisiä reaktioita tiiviisti. Tuo vaikutti huolestuneelta mutta oliko se hänen itsensä vai hevosen puolesta, Abigailin oli vaikea ottaa selvää. Jos mies ei tiennyt neulasten myrkyllisyydestä, mitä hän edes teki niillä. Vai oliko Cameron niin aivoton, että teki jotain tällaista sitä edes sen suuremmin ajattelematta? Mistä täältä edes löytyi marjakuusia? Abigail ei ollut mikään viherpiipertäjä, joten niitä varmasti oli maastojen puskat täynnä hänen tietämättään.

Abigail mutristi kulmiaan ja katseli nyrkkiä, joka puristi sisäänsä neulaset. Abigailin mitta oli jo ihan täynnä noista neulasista. Hän ei sanonut mitään kun Cameron päätti ottaa hatkat paikalta. Niin hänkin olisi varmasti Cameronin tilalla karannut, joten vaikka ensimmäinen reaktio oli lähteä miehen perään ja tätä varjostamaan, Abigail ei ahdistellut Cameronia enempää. Abigail kääntyi ympäri katsoakseen Adrianan perään, mutta nainen oli jo kadonnut jonnekin kulman taakse. Niin paljon kuin Abigail olisi halunnut koko asian olla ja jättää raportoimatta siitä, jokin omatunnon tapainen kolkutti häntä takaraivossa. Mistä lähtien hän oli ruvennut välittämään asioista näin paljon? Tämä huono omatunto ei ollut tervetullut tunne.
Cameronin selkä kaikkosi nopeasti ja Abigail seisoi hetken kulmat kurtussa keskellä käytävää tietämättä oikein mitä tehdä seuraavaksi. Pitäisikö tässä vain jatkaa töitä vai tehdä tälle asialle oikeasti jotain? Abbie kääntyi sitten kuitenkin kannoillaan ja lähti kiirehtimään tallin käytävää vastakkaiseen suuntaan ja sitten nopeasti arvioituna vasemmalle käytävälle. Hän saavutti Adrianan työnteosta nopeasti ja sai tältä osakseen mutrun ilmeen. Adriana oli tuskin halunnut nähdä häntä juuri nyt mutta Abbieta ei voinut vähempää kiinnostaa.

"Pitääkö minun ilmoittaa tästä jollekin Effielle tai jotain?" Abigail lähes kuiskasi Adrianalle.
"Mitä minä välitän?" Adriana tuhahti ja pyöritti pinteliä hevosen jalkaan.
"No saat nyt luvan välittää, kerro minulle, kannattaako minun raportoida tosta?"
"No riippuu haluatko itsekin ongelmiin", Adriana vastasi ja kääntyi sitten niin, että teki varsin selväksi ettei halunnut enää höpötellä Abigailin kanssa. Tämä kääntyi ympäri karsinansuulta ja hengähti. Hän vihasi tätä tilannetta, mutta kuten Cameron, hän ei uskaltanut nyt astella vain ulos ja karata mökkiinsä murjottamaan.

Cameron harppoi vauhdilla niin pitkälle kuin jaksoi, ja jatkoi matkaa laahustamalla, kun keuhkot alkoivat muistutella kunnostaan. Ovista sisään päästyään hän tervehti jaloissa pörräävää kissaansa vaisulla hymähdyksellä. Se sitten jaksoi aina olla positiivinen..

Hän oli heittämässä nyrkkiin puristettuja neulasia keittiön roskakoriin, mutta tuli ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että Tar pääsisi niihin käsiksi. Olivatko neulaset myrkyllisiä myös kissoille?
Mies tunki neulaset pussiin ja nappasi sen matkaansa. Hän hävittäisi samantien koko pussin.
Ympäriinsä hääriessään Cameron tuli ajatelleeksi, pitäisikö hänen kertoa tästä Effielle, tai jollekin muulle tallin ylemmässä portaassa.

Tunnustaminen kuitenkin kuulosti oudolta. Ei hän ollut edes varma, miten neulaset olivat päätyneet kippoihin, ja mistä oli hakenut ne. Pitäisikö hänen keksiä selitys siltä varalta, että joku tilannetta seuranneista kävisi kertomassa..? Aikansa asiaa tuskailtuaan mies onnistui kehittämään tapahtumille melko järkevältä kuulostavan selityksen. Hän kertoisi sen kuitenkin vain kysyttäessä, eikä kävisi tunnustamassa erikseen. Huomisesta työpäivästä tulisi hyvin mielenkiintoinen. Jos sellaista edes olisi..
Varmuuden vuoksi mies alkoi pakata tärkeimpiä tavaroitaan reppuun, jossa ne oli seitsemän kuukautta sitten asuntoon kantanutkin. Tämä sai hänet ehkä näyttämään syylliseltä, mutta äkkilähtöihin oli hyvä varautua, se oli tullut huomattua valitettavan usein. Harmi vain, että nyt mukana pitäisi viedä myös kissa.

//Jätämmäkö pelin tähän, vai keksimmekö vielä jotain? :-D Ja anteeksi kesto, viimeinen koerypäs iski kimppuun. //