Pihalla ja hukassa, henkisesti ja fyysisesti

Musta farmariauto, vuokrattu sellainen, pysähtyi rauhallisen ajon päätteeksi suurelle pihamaalle. Sen perässä kevyesti keinahteli valkoinen vuokratraileri. Autosta, kuskin paikalta kipusi jo aavistuksen viilentyneeseen ulkoilmaan punertavahiuksinen nainen, Devin McKinley. Nainen kiersi tottunein askelin jalat pihamaata rapistellen trailerin taakse ja avasi ovien raskaat hakaset, kurkistaen trailerissa kyhjöttävää valkoista hevosta. Hevonen hirnahti kevyesti saaden naisen huulille kohoamaan pienen hymyn.
”Malta vielä hetki”, hän totesi tammalle rauhallisesti sulkien visusti trailerin ovet. Vasta tuon jälkeen nainen kääntyi katselemaan ympäristöään nauttien rauhallisesta ilmapiiristä. Näkymä oli vaikuttava kaikkine rakennuksineen ja kenttineen, joiden kokonaisuutta oli mahdotonta erottaa. Dev saattoi siinä seistessään vain huokaista ihastuksesta, yrittäessään sulattaa kaiken näkemänsä. Miljöö oli upeampi kuin kuvissa, jotka oli ennen muuttopäätöstä nähnyt.
Devin oli tehnyt päätöksensä muuttaa vain vähän eronsa jälkeen. Oli kuitenkin vierähtänyt hyvä tovi, ennen kuin hän todella oli moiseen päistikkaa kylmään veteen tehtävään hyppyyn ryhtynyt. Hän oli kuitenkin jo pidemmän aikaa tiennyt, että olisi ollut väärin vangita sitä hyppäämistä rakastamaa eläintä talliin, kuten hän oli joitain ratsastuksia ja hoitaja-ratsuttajia lukuun ottamatta, kohdellut McKinleys Hopea. Hän oli miettinyt pitkään valintaansa, mutta löydettyään Rosings Parkin, ei hän ollut kauaa ehtinyt harkita.
Siinä hän nyt seisoi, samaan aikaan jännittyneenä, kuin innostuneenakin. Hän katseli ympärilleen tallia vierustamalla pihamaalla ja haroi hajamielisenä hiuksiaan, pohtien oliko sittenkään tehnyt oikeaa valintaa, sillä ei ollut lainkaan varma olisiko hänestä tähän sittenkään.

[Minä tulen :)!]

Dakota astui ulos varustehuoneesta ulos ja pudisteli käsiään harmaaruudullisten ratsastushousujensa reisiin. Takana oli pitkä mutta tuottelias päivä tuttujen hevosten ja ponien kanssa. Miu oli ollut upea, Aleksei yritteliäs, Tessa jäykkyydestään huolimatta miellyttävä, hurmaava Peeves oma itsensä ja viimeisenä uusi tuttavuus Bee oli näyttänyt mihin pystyi. Dakota piti keskiviikoista, sillä hevoset olivat yleensä hyvällä tuulella eikä mikään niistä ollut mahdoton ongelmahevonen. Kaikessa kokemuksessaan Miu ja Tessakin antoivat kuitenkin haastetta omilla tavoillaan kokeneelle ratsuttajalle.
Nyt työpäivä oli kuitenkin ohi, vaikkei Dakota saattanut vaihtaa ratsastusvarusteistaan pois. Tulisivathan Kelly ja Henry pian viettämään iltapäivää Floran kanssa. Keskiviikko oli varmasti myös yksi hänen tyttärensä lempipäivistä, sillä aina päiväkodin jälkeen tyttö pääsisi ratsastamaan. Piskuinen ponitamma oli sopeutunut hyvin Rosingsiin ja kiilteli vielä uutuuttaan pienen tytön silmissä, ainakin Dakotasta vaikutti siltä, ettei Kelly saanut tarpeekseen hevosista. Hän oli tyytyväinen, että he olivat ostaneet Floran, sillä sen kanssa harrastaminen oli huomattavasti Bumblea helpompaa, niin sävyisä kuin kisatamma olikin.

Dakota hätyytti tallityöntekijän pois, kertoi hakevansa itse molemmat tammat sisään ja nappasi sitten niiden riimunnarut käsiinsä. Työt olivat ehkä ohi, mutta hevostelut jatkuivat auttamattakin vapaa-ajallakin. Dakota astui viileään syysilmaan ja vetäisi ruskean fleecensä vetoketjun ylös asti, lämmittämään hänen muuten paljasta kaulaansa. Syksy oli yhtäkkiä todella pitkällä, missä välissä kesä oli kadonnut kokonaan ja puiden lehdet tippuneet maahan tekemään askeleesta kahisevan? Dakotan matka tarhoille keskeytyi, kun hän huomasi trailerin ja sen ympärillä näpertävän naisen. Sen sijaan, että hän olisi reippaillut ohi ja vain tervehtinyt, Dakota päätyi pysähtymään ja hymyilemään naiselle ystävällisesti.
"Hei", hän tervehti. "Oletteko uusia täällä, voinko auttaa jotenkin?" hän tarjoutui avuksi.

Devon oli jäänyt ehkä aavistuksen orvon oloisena katselemaan ympärilleen. Varma hän toki oli, että oli saapunut oikeaan paikkaan ja luvattu kellonaikakin saapumiselle täsmäsi. Hän tarkisti siinä vielä trailerin luona seistessään uudemman kerran ovet ja veti yllään olevaa ratsastustakkia tiukemmin päälleen pohtien samalla, miksi ihmeessä hän ei ollut pukeutunut johonkin lämpimämpään. Hän oli tottunut koti-Irlannissa viileisiin, sateisiin syysilmoihin, joten olisihan hänen pitänyt osata varautua siihen täälläkin.
Kenties hän oli vain ollut turhan hajamielinen lähtiessään aamun pikkutunteina hakemaan hevostaan. Kun hänelle oltiin tarjottu puhelimessa vaihtoehtoa, että Hope tuotaisiin suoraan tulevaan tallipaikkaansa, oli nainen hetken leikitellyt ajatuksella suostua tuohon. Hänellä oli viime viikkoina ja erityisesti viime päivinä ollut tekemistä hieman turhankin kanssa, erityisesti muuttonsa vuoksi. Hän oli kuitenkin päättänyt samalla haastaa itseään ja vuokrannut auton, sekä trailerin, ajaen hakemaan itse tammansa.
Tässä hän nyt seisoi, muutaman tunnin matkan jäljiltä ja haroi proteesikäsillään letiltä karanneet punaiset hiuskiehkurat korvansa taakse. Syksy tuntui todella tekevän tuloaan, mutta nainen oikeastaan odotti sitä ja tulevaa aikaa, jonka opiskeluiltaan tahtoi pyhittää hevoselleen. Onnettomuuden jälkeen oli kulunut pitkä tovi ennen kuin Dev oli harkinnut ratsaille palaamista, saati hyppäämistä. Veri oli kuitenkin vetänyt häntä voimakkaasti takaisin tuohon suuntaan ja vaikka opettelua edelleenkin vaati, oli päättäväinen nainen päättänyt vielä onnistuvansa kilpakentille palaamisessa.
Nainen hätkähti varsin nopeasti mietteistään, kuullessaan äänen puhuttelevan itseään ja kääntyi katsomaan äänen suuntaan, huomaten itseään kenties muutamaa vuotta vanhemman, selvästikin ratsastamisesta nauttineen naisen.
”Ah, kyllä. Hei. Olen Devon McKinley”, hän esitteli itsensä hymyillen aavistuksen.
”Minun piti tuoda McKinleys Hope tänään, jokseenkin näihin aikoihin ja kyllä, olen hyvin uusi”, hän selitti naurahtaen hieman hämillään.

Dakota pysähtyi itseään pidemmän eteen ja katseli vuoroin traileria ja naista kaksi riimunnarua kaulallaan. Vasta nyt hän huomasi miten erikoiselta tämän toinen käsi näytti, se ei saattanut olla oikea. Dakota ei kuitenkaan tuijottanut, vaan käänsi katseensa ja hymynsä esittäytyvää naista kohden.
"Dakota Irving", hän vastasi. "Ratsuttaja."
"Aivan, aivan", pieni nainen naurahti ja sipaisi hiuksiaan. "Olemmekin odottaneet teitä." Olihan aamulla puhuttu uudesta hevosesta omistajineen, mutta hän ei ollut osannut yhdistää kasvoja nimeen ennenkuin nyt. Vaikkei uusista asukkaista huolehtiminen yleensä ollutkaan ratsuttajien huoli ellei sitten ratsutusaikataulujen puolesta, jäi Dakota aloilleen ja katsahti jälleen traileriin ja siellä vielä odottelevaan hevoseen. "Otetaanko hevosesi ulos?"

Devon oli jo tottunut siihen, että hänen kätensä herätti huomiota. Oli kuitenkin virkistävää, ettei nainen jäänyt tuota sen enempää katsomaan, vaan kiinnitti enemmän traileriin ja kaikkeen muuhun, kuitenkaan välttelemättä kädenkään huomioimista.
”Hyvä, en siis sekoittanut päivää ja tullut aivan väärään aikaan”, hän totesi naurahtaen Dakotaksi itsensä esitelleelle naisella.
”Niin ja heti näin todettakoon, kyllä – käteni on proteesi ja kyllä ratsastan myös itse”, hän vielä huomautti tyynesti jatkaen kuitenkin varsin nopeasti hieman ehkä jopa töksäyttämänsä huomautuksen perään:
”En myöskään halua loukata, mutta olen vaan tottunut toteamaan asiat suoraan, sillä se on paljon helpompaa. Joten hauska tutustua Dakota.”
”Muistelen kuulleeni nimesi ratsuttajien listalta todella, vaikken siihen ole sen tarkemmin ehtinyt vielä tutustua. Pieni apu kelpaa mieluusti, sillä en todellakaan tiedä, mihin suuntaan vien Hopen”, hän vielä totesi ystävällisesti ja asteli auton takaovelle, avaten sen, ottaen riimunarun käsiinsä, suunnaten sitten trailerin taakse, josta jo kuuluikin hieman jo hermostunutta kopinaa.
”Tyttö taitaa olla jo hieman hermona. Olemme kumminkin aika aikaisin lähteneet matkalle”, hän totesi avatessaan hitaasti trailerin ovet. Hän kapusi traileriin silitellen hieman rauhatonta tammaa irrottaen kiinnitysköydet. Itsenäisyyteen tottunut nainen oli harjoitellut pitkään trailerin kanssa yksin toimimiseen loukkaantumisensa jälkeen. Joskus tuo saattoi olla vielä aavistuksen haastavaa, mutta avun pyytäminen oli tuotakin haastavampaa punapäälle noin yleisesti ottaen. Pujottaessaan riimun paikalleen hän kääntyi aavistuksen niin, että sai äänensä kantamaan ulos trailerista.
”Pystytkö auttamaan sen sillan kanssa ja varmistamaan tulomme?”, hän huikkasi ulos hevosta silitellen.

"Et laisinkaan, näihin aikoihin on juuri sopiva", Dakota vastasi ja kääntyi sitten katsomaan jälleen Devinin kättä, joka tuli puheeksi. Hän olikin miettinyt, ettei se näyttänyt oikealta. Ei siis ihme, että se osoittautui proteesiksi. Dakota vastasi nyökkäyksellä ja hymyili Devinille. "Ei se mitään - mukava kuulla, että saatat vielä jatkaa ratsastusta." Miten tahansa käsi oli menetetty, matka tähän pisteeseen oli varmasti ollut kuoppainen ja Dakotalla oli paljon kunnioitusta ihmisille, jotka suuren menetyksenkin jälkeen jatkoivat.
"Siellähän minä", nainen naurahti ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. "Minä voin tarkistaa ja ohjata teidät oikeaan paikkaan, tallista löytyy varmasti joku halukas tallityöntekijä, joka voi esitellä teille paikkoja tarkemmin." Dakota olisi tehnyt sen toki, jos tarve todella niin vaati, mutta tammat odottivat häntä myöskin tarhoilla. Olisi kuitenkin ihme, jos joku paikalle osuva tallityöntekijä ei ottaisi innolla hetkisen taukoa uuden asiakkaan kanssa, sillä tallityöntekijänä hän olisi ainakin ollut kiitollinen hetken hengähdyksestä.
"Tulitteko kaukaa?" Dakota tiedusteli ja katseli trailerista paljastuvaa vaaleaa tammaa. "Tottakai", hän vastasi avuliaasti ja varmisti, että kaikki oli hyvin hevosen peruuttamista varten. "Tulkaa vain."

Dev keskittyi reuhoittelemaan tammaansa hetkeksi trailerin sisäpuolella, odottaen, että kaikki ulkona olisi valmista. Hän heilautti riimunarun toisen pään olkansa yli siten, että saisi siitä tukevamman otteen terveellä kädellä. Hän kuunteli samalla Dakotan puhetta ulkopuolelta.
”Eiköhän avuksemme joku jossain välissä ilmesty”, hän totesi silitellen hevosta, kun Dakota kertoili voivansa toki auttaa heitä hetkisen, kunnes joku tallityöntekijä ottaisi ohjat. Hän naurahti kevyesti naisen tiedustelulle siitä olivatko he tulleet kaukaa.
”Alkujaan Irlannista, mutta nyt Lontoosta, jossa olemme aikamme jo majailleet. Joskin itse muutin Slaleyhin tässä hetki sitten ja tänään hain Hopen”, hän selitti ja lähti sitten hitaasti peruuttamaan hevosta samalla rauhoitellen ja ohjaten ulos trailerista. Kevyt helpotuksen huokaus karkasi hänen huuliltaan, kun viimein sai tamman talutettua ulos. Hän kietaisi riimun hetkeksi kiinni trailerin ulkopuolella olevaan koukkuun ja katsahti Dakotaan.
”Kiitos”, hän sanoi hymyillen, kääntäen sitten katseensa takaisin tammaan kohottaen kätensä koskettamaan sen päätä silittäen kevyesti.
”Hyvä tyttö. Tervetuloa uuteen kotiin”, hän puheli hetken tammalle ja kumartui sitten tarkistamaan systemaattisesti ensin sen etujalkoja.
”Kaikki näyttää ihan hyvältä. Hope ei oikein pidä matkustamisesta, joten epäilin hetken sen reuhtoneen ja rikkoneen jopa jotain”, hän totesi kohottautuen seisomaan, kääntäen katseensa Dakotaan.
”Parempi tarkistaa se myöhemmin tarkemmin, sillä jos sitä yhtään tunnen, se hermostuu kohta hieman liiaksikin tähän seisoskeluun”, hän huomautti ja naurahti tuntiessaan hevosen kevyen töytäisyn päällään, olkaansa vasten.
”Mutta tässä on todella McKinleys Hope, ylpeyteni ja rakkauteni. Joskin varsinainen tuittupää.”

[Apua! Miten olen saattanut unohtaa tämän pelin näin Anteeksi, seuraavalla kerralla mua saa potkia hereille aikaisemminkin!]

"Varmasti", Dakota vastasi varmasti hymyillen ja katsoi nopeasti ymärilleen. Työntekijöitä kuin ratsuttajia ja valmentajiakin käveli nopein askelin kauempana ohitse. Ei tullut yllätyksenä, että heillä oli tuttuun tapaan kiire joka paikkaan.
"Oi, kuulostaapa mukavalta", hän vastasi pehmeästi. "Olette siis uusia paikkakunnalla", hän totesi. "Toivottavasti Slaley ja nyt Rosings Park kohtelevat teitä nyt erinomaisesti." Hän ei aivan saattanut kutsua itseään paikkakuntalaiseksi asuessaan Newcastlen laidoilla, mutta hän ei ollut kuullut paljoa pahaa Slaleysta tai Hexhamista. Täällä oli hänestä kovin viihtyisää ja ihanan rauhallista ja maaseutumaista. Pienessä paikassa kaikki tuntuivat tuntevansa toisensa ja se teki kaikesta jotenkin helpompaa.
Dakota seisoi rauhallisesti laskusillan vierellä ja katseli tarkasti, miten hevonen laskeutui harkiten alas maantasalle. Hän oli valmiina auttamaan, mutta syytä sille ei tullut, joten hän vain seisoi kädet selkänsä takana. Dakota katseli mielenkiinnolla hevosta. Se oli varsin kaunis tamma, ja erikoisen värinen. Eikä niin säpsy kuin jotkut tässä tallissa, vaikka Dakotasta sellainen ominaisuus ei ollut aina niin huono kuin omistajat jaksoivat manata. Dakota hymyili vuoroin hevoselle ja sitten omistajalle.
"Se näyttää selvinneen matkastaan varsin hyvin", hän vastasi mutta nyökkäsi sitten. "Koskaan ei voi olla kuitenkaan liian varma." Hän oli välillä liiankin varovainen, oli kyse sitten tyttärestä tai heidän hevosistaan.
"Mukava tavata", hän nyökkäsi. "Se on kaunis", hän naurahti. "Ja täytyyhän hevosella olla luonnetta - lähdemmekö tallin suuntaan?" hän ehdotti sitten ja kääntyi tallia kohti.