[P] Älä puhu huomisesta

Koko päivä oli kulunut hevosten kanssa Rosingsissa ja Rioon valmistelevassa kokouksessa mutta vihdoin Jo oli vapaa. Ja hänen suuntanaan oli tietenkin Rosen ja Maryn tarha, mikäs muukaan. Ei hän voinut olla poissa tammavarsan luota nyt kun oli vielä Englannissa. Kohta hän olisi päälle kaksi viikkoa Braziliassa, matkan päällä Thean ja Rousseaun kanssa. Kaksi viikkoa ilman Rosea pitäisi korvata jotenkin.
Ensin hän katsoisi, jos Aiden olisi tallilla, sillä tänään hän ehtisi näyttämään pikkutamman niin kuin sovittu. Tavanomaisiin tallivaatteisiinsa - kalliisiin vaaleanruskeisiin housuihin, mustiin treenisaappaisiinsa ja tummanvihreään pikee-paitaan pukeutunut Jo askelsi nopein askelin oripäädyn käytävää. Paksut mustat hiukset olivat matalalla nutturalla ja kasvoilla tavanomainen kireä ja etäinen ilme, joka etsi Aidenia muiden hevostenomistajien ja työntekijöiden joukosta.

Aiden oli juuri palannut derbyradalta ja oli pesupaikalla, Colm kiinni viilennysletkuissa. Samppanjamusta irlantilainen seisoi rennosti aloillaan kun omistaja touhusi omiaam ja vahti kelloa, ettei ruuna olisi liian kauan letkuissa.

Ehkä hänen ei olisi kannattanut kävellä niin nopeasti, sillä nyt Jo joutui peruuttamaan muutaman askeleen kun huomasi jäljessä Aidenin pesupaikalla. "Hei", hän tervehti Aidenia ja yritti herätä ajatuksistaan, jotka pyörivät hullun lailla Rion, Maryn, Rosen ja tulevan viikon aikataulujen välillä. Tällaisessa pyörityksessä tuli hulluksi, onneksi Olympialaisia ei järjestetty kerran vuodessa.

Punatukkainen irlantilainen havahtui suojien harjaamisesta, hymyillen. Tuttuja kasvoja oli aina kiva nähdä. Hieman pulleassa kunnossa oleva ruuna kurkotteli kohti vierasta naista uteliaana.
"Ah, hei. Kiva nähdä. Colm, ei vieraiden taskuille!" Aiden komensi ruunaansa, tökäten sitä hellästi poskelle, jolloin hevonen lopetti Josephinea kohti kurkottelun.

Jo naurahti Colmin uteliaisuudelle muttei lähtenyt rapsuttelemaan sitä kuin jokin yli-innokas ponityttö. "Tämä on siis Colm", hän totesi Aidenille ja katseli tämän ruunaa. Miellyttävän värinen se ainakin oli. Samppanjanmustat hevoset olivat harvassa.

"Juuri tämä. Ahne vanha tapiiri. Hei pappa, oles nyt. Muutama minuutti vielä." Colm pärskahti ja palasi päänsä rentoo riiputtamiseen, alahuuli rentona roikkuen. Sitä alkoi kyllästyttää kylmäyksessä seisoskelu.
"Mitä sinulle kuuluu?" He olivat kerran käyneet kahvilla sen sunnuntain jälkeen, mutta eivät muuta. Oli ihan mukavaa että nainen jäi juttelemaan.

"Sillä näyttää kuitenkin olevan vielä paljon energiaa", hän hymähti. "Paljon sillä olikaan ikää?" hän kysäisi ja katseli kuinka ruuna taas rauhoittui. "Hyvää kiitos. Kiirettä pitää. Lähtövalmisteluja ja viime hetken muutoksia", hän kertoi ja risti kätensä.

"Sitä riittää, etenkin nyt kun käytiin derbyradalla. Siksi tämä kylmäysshow." Aiden hymähti. Hän laittoi harjatut suojat harjapakkiin, suoristautuen.
"17. Voi ei. Onneksi kohta lähdet, helpottaa kun pääsee perille ja kaikki on kunnossa."

Josephine nyökkäsi Aidenille ja yritti pehmittää stressaantunutta olemustaan. Hetki Rosen kanssa tyhjentäisi ajatukset varmasti. "Kyllä", hän vastasi. Lähteminen olisi yksi etappi, sitten olisikin stressattavaa vain lentämisessä, saapumisessa, kisasuorituksissa ja paluussa. "Vuoden nuorempi kuin minun Maryni." Oli hölmö ajatus, että tamma oli ollut hänellä 17-vuotiaasta asti. "Mistä tulikin mieleeni, haluaisitko nähdä Rosen nyt? Onko sinulla aikaa?"

Aiden taputti irlantilaisen ruunan kaulaa, hymyillen. Se oli ihanan leppoisa hevonen. Kuten myös helppo hoitaa.
"No sittenhän se on vielä nuorekas." Ei vaan, kyllä ruunasta huomasi vanhuuden
"Heti kun saan tämän pois tästä. Ei mene kauan, muutama minuutti niin on ollut kylmäyksessä tarpeeksi."

Hevoset vanhenivat eri tavoin mutta niin Colm kuin Marykin näyttivät vielä oikein hyväkuntoisilta ja virkeiltä. Innolla Jo ei kuitenkaan seurannut pään seudulle ilmestyviä harmaita karvoja ja mustien jouhien haalenemista. "Hienoa", hän vastasi Aidenille ja yritti hymyillä tälle. Kaksikko tarhaisi vielä jonkun aikaa, ennenkuin ne pääsisivät sisälle viettämään iltaa. Hyvällä säällä, kuten tänään, niiden kelpasi olla ulkona pitkään.

Aiden touhusi siinä Colmin tavarat varusteet varustehuoneesee ja omat tavaransa myös. Kun hän palasi, mies irrotteli hevosensa kylmäysletkuista, levittäen jalkoihin kylmennyslinimenttiä. Sitten hän saattoi viedä ruunansa karsinaan ja palata Jon luo, hymyillen.

Jo antoi Aidenille tilaa tehdä Colmin kanssa ja nojautui karsinan seinään. Hän silmäili tallin elämää ja mukamas niin kiireisiä ja tärkeitä hevosenomistajia, jotka kävelivät ripeästi paikasta toiseen tai palasivat ratsunsa kanssa karsinalleen. Tällaiset hänen osaltaan hiljaiset illat olivat mukavia aina välillä. Ylhäällä oleskeluhuoneessa lepäillyt Chéri ilmestyi kulman takaa ja lönkytti tappijaloillaan omistajansa luokse. "Mennään", hän sanoi niin koiralle kuin paikalle palanneelle Aidenille ja lähti kävelemään kohti ulko-ovia.

Aiden seurasi naista, ihan tyytyväisenä siitä että tuo suostui edelleen näyttämään hänelle hevosensa ja sen varsan. Se oli suloinen ajatus, että nainen halusi paljastaa niin tärkeän osan elämästään hänelle.
"En tiennyt että ainulla on koira."

"Chéri on ollut minulla 8 vuotta", Jo naurahti. "Yläkerrassa oli varmaankin liian meluisaa sille, kun se tuli jo takaisin alas." Jo käveli avonaisista tallinovista ulos ja lähti sitten tarhojen luo oikealle, missä Mary ja Rose nautiskelivat ilta-auringosta kahdestaan. Chéri seurasi perästä ja pysyi Jon rinnalla koko ajan. Tammakaksikko ei tarhannut vielä harrasteryhmän kanssa mutta tiheästi pystytetyissä tarhoissa varsa pääsi aidan toiselta puolelta turvallisesti tutustumaan jännittäviin aikuisiin naapureihin. Kun he saapuivat tarhan reunalle, emäänsä ympäri lennokkaasti ravaava kaksiviikkoinen Mary sai kivikasvoisen Jonkin hymyilemään. "Siinä ovat Mary ja Rose", hän esitteli Aidenille.

"Niin kauan. Itse joskus mietin koiraa mutta en sitten jostakin syystä ottanut sellaista." Hän huokaisi hiljaa. MItähän typeryyttä sekin oli ollut? Ehkä hän ei vain kokenut olevansa valmis sitoutumaan koiraan. Se oli silloin opiskeluaikojen lopussa, nyt hän oli taas huomannut harkitsevansa. Tarhan luona mies hymyili leveästi, katsellessaan varsaa ja sen emää.
"Ihana pieni. Niin ihana."

"Chéri oli heräteostos. Hyvä sellainen", Jo kertoi. Hän oli halunnut oman tallikoiransa jo pitkään ja 18-vuotiskesänään pieni pentu-Chéri tuli hänelle. "Eikö olekin", Jo sanoi ihaillen. Maryn astutus oli ollut upea idea. Kun Jo pysähtyi tarhan aidalle, Mary nosti päänsä maan tasolta, kääntyi korvat hörössä katsomaan saapujia ja ravata jolkotti sitten aidan tuntumaan. "13 päivää vanha kaunokainen", hän kertoi ja katseli kuinka ujo varsa tuli emän perässä ottaen sen kiinni laukalla ja pysähtyen tämän taakse katselemaan Aidenia. Jon se jo tunnisti ja päästi lähelleen kuten Michelinkin, mutta muiden kanssa oli aina hieman jännittävämpää.

Aiden ojensi kättään aidan taakse, jättäen käsivarren lepäämään siihen. Varsa tulisi haistelemaan kättä tai sitten ei, sen näkisi myöhemmin.
"Varmasti yksi parhaita heräteostoksia, jonka voi tehdä."

"Ehdottomasti", Jo nyökkäsi ja katsoi Chériä, joka asteli nyt tarhan aidan ali katsomaan varsaa. Koira ja varsa olivat tavanneet myös monta kertaa, ja lempeästä pikkukoirasta oli tullut varsalle oikein hauska leikkikaveri. Se ei aivan vielä uskaltanut tervehtimään Aidenia, mutta asteli korvat hörössä Chérin luo ja kurotti haistelemaan sitä. Mary oli elänyt ja kasvanut Chérin kanssa ja luotti siihen, mutta seurasi silti kaksikon tapaamista. "Rose on Maryn ensimmäinen varsa. Se on ollut hieno äiti, ja niin suojelevainen."

"Se on myös hieno tamma kaikin puoli. Mitä nyt päältä näen." Aiden ei edes katsellut varsaa, ettei se kokisi oloaan uhatuksi. Olisihan se ihanaa rapsuttaa pientä vauvanturpaa, mutta ei hän hermostuisi jos hevoslapsi ei antaisi koskea.

"Se on. Sen ansiosta olen tässä nyt", hän sanoi kiitollisena. Hän pitäisi Maryn itsellään niin kauan mahdollista ja sen jälkeen Rosen. Jos Maryn terveys kestäisi, toinen varsa siltä olisi vielä upeampaa, mutta sellaisen ajatteleminen juuri nyt oli liikaa ja liian aikaista muutenkin.
"Voimme mennä tarhan sisäpuolellekin jos haluat?" hän ehdotti. Hän tiesi, että varsa uskaltautuisi jossain vaiheessa juttusille. Nyt se keskittyi loikkimaan korvat tötteröllä laiskasti tallustelevan Chérin ympärillä.

"Mennään vain." Naisen esimerkkiä seuraten hän pujahti aidan sisäpuolelle, ojentaen kätensä Maryn haisteltavaksi. Se oli sentään vastaanottavaisempi kuin varsansa.
"Sinänsä harmittaa ettei Colm ole tamma tai edes ori. En tule saamaan sen jälkeläistä itselleni ja mistään en löydä toista tuollaista."

Jo meni aidan ali ketterästi toiselle puolelle ja tervehti Marya, joka varsansa vahtimisen välistä jaksoi tulla tervehtimään saapunutta rakasta omistajaansa ja tämän seuraa. Se tuli höristen pari askelta vastaan ja saatuaan pakolliset rapsutukset Jolta kääntyi Aidenin puoleen. "Se on harmi", Jo harmitteli ja käveli sitten Maryn ohi Chérin ja Rosen perään. "Onneksi maailmassa on paljon mielenkiintoisia hevosia." Eivät hänen kisahevosensa Marya korvanneet, mutta ne olivat upeita kaikesta huolimatta. Rose kääntyi kiehtovan koiran puolesta katsomaan Jota ja asteli varovasti tämän luo. Jo kyykistyi sen eteen ja rapsutti pienen pitkäjalkaisen varsan alakaulaa niin, että koko varsa tahtoi kaatua hänen syliinsä tyytyväisyydestä.

"Onhan niitä. Yksikään ei vain ole niin luotettava kuin Colm. Se on... Noh, viilipytty." Aiden naurahti pehmeästi. Hän katseli hevosia, hymy huulillaan. Eikä niiden omistajakaan ollut huonoa seuraa...
"Ja hevosten kanssa touhutessaan tapaa mielenkiintoisia ihmisiä."

"Onneksi luottamusta voi parantaa vuosien varrella", hän ehdotti. Kyllä Aiden löytäisi itselleen hyvän hevosen, jos tahtoi, sitten kun aika jätti Colmin. "Se on totta." Kun Rose ei tahtonut pysyä neljällä jalalla, Jo nousi kyykystä ja antoi tammavarsan levätä häntä vasten. Se nautti omistajansa ronskista rapsutuksesta ja yritti napata suuhunsa tämän sormia.

Aiden keskittyi tammaan ja sen varsaan, katsellen Rosen touhuja. Varsa oli suorastaan hellyyttävä ja sai miehen hymyilemään omasta mielestään typerästi.
"Miten eläinlapset osaavatkin olla niin suloisia?"

"Se on hyvä kysymys", Jo hymyili ja vetäisi sormensa pienen varsan hamuilevasta suusta. Rose oli aivan hurmaava. "Tule vain lähemmäs, kyllä se antaa nyt sinunkin rapsuttaa."

Mies otti varovasti pari askelta lähemmäs varsaa, kyykiestyen sen tasolle.
"Hei. Olet selvästi äitisi varsa." Hän naurahti, ojentaen hitaasti kättä varsaa kohti, kunnes sai varovasti rapsuttaa. Ihana.

Varsa oli niin keskittynyt nyhväämään Josephinen käsivartta, ettei se osannut pelästyä lähestyvää miestä ja karata paikalta. Eikä Aiden niin pelottavalta näyttänytkään, kun kyykistyi Rosen eteen ja tarjosi omaa kättään hamuttavaksi. Jo jatkoi tammavarsan selän silittelyä, kun Rose kiinnitikin huomionsa Aideniin ja haisteli tämän kättä varovaisesti.

Aiden rapsutteli varsaa varovasti, jutellen pehmeällä äänellä pienelle hevoslapselle. Niin pehmeällä kuin irlantilaisella aksentilla puhuva mies nyt saattoi puhua.
"Ihana."

Aiden ei ollut ensimmäinen, jonka Rose oli hurmannut. Michel ja moni muu olivat jo viattoman pikkueläimen pauloissa. "Se on aluksi hieman ujo mutta uteliaisuus vie aina voiton. Varo vain, ettei se puraise sinua vahingossa."

Aiden naurahti pehmeästi.
"Purkoon, noilla silmillä saa mitä tahansa anteeksi." Hän uskalsi rapsuttaa varsaa hieman rohkeammin.
"Luulisi että sinullakin olisi parempaa tekemistä kuin paapoa varsoja." Aiden tunnisti sen kolkon äänen missä tahansa. Hän tiesi jo ennen katseensa kohottamista kuka oli kyseessä. Mies suoristautui ja livahti pois tarhasta.

Jo hymyili varsalle ja näpersi sen höttöistä, lyhyttä otsatukkaa. Se oli kuin ihana emänsä, joka nyt käveli Jon vierelle itsekin rapsutettavaksi. Se innostui Aidenin rapsutuksesta kyhnyttämään tätä vasten. "Aiden...", Jo sanoi tämän perään ja nosti katseensa Artemikseen. Ja miksi tuokin oli yhtäkkiä siinä? Eikö hän voinut nauttia sen mukavemman veljen ja ihanan varsansa seurasta edes sitä lyhyttä hetkeä, kun hänellä oli vapaata.

Aiden lähti tarhasta varmuuden vuoksi. Heillä oli veljensä kanssa usein taipumus saada riita aikaiseksi. Hän tuijotti vajaa kymmenen senttä pidempää miestä pistävästi.
"No ei nyt itseasiassa. Oisko sulla parempaa tekemistä kuin kiusata työpaikkas asiakkaita?"
"En kiusaa ketään."
"Kiusaathan. Se ole sun asiasi kenen kanssa mä olen vapaalla."
"Eikö?" Veljesten välinen keskustelu alkoi kiristyä.

Jo katseli Mary ja Rose vierellään kuinka Aiden kohtasi Artemiksen eikä aluksi sanonut mitään. Sitten hän jätti varsan ja käveli itsekin tarhan ulkopuolelle. "Lopettakaa", hän kivahti. Ja hänen takiaanhan he eivät riitelisi. "Voitko jatkaa surkeaa elämääsi ja antaa meidän olla?" hän sanoi Artemikselle ja katsoi tätä pistävästi.

Veljekset riitelivät vaikka siitä oliko taivas sininen vai ei. Aiden huokaisi ja jätti vastaamatta. Ei hän ollut sellainen joka uhitteli uhittelemasta päästyään. Ei sellainen tehnyt naisiin vaikutusta.
"... Sinähän siitä elämästä kaiken tiedätkin." Sanat miltein syljettiin nuoren esteratsastajan kasvoille. Aiden meni vähän hämilleen ja katsoikin naista hölmönä kun veljensä selkä loittoni tallia kohti.
"... Hänellä tosiaan on jotain hampaankolossa."

Jo huokaisi ja katsoi kuinka Artemis kuitenkin katosi paikalta. Hetken hän oli jo miettinyt kävisikö niin vai rupeaisiko toinen draamailemaan tässä keskellä tallipihaa. "Niinkin voisi sanoa", hän vastasi nyrpeästi Aidenille.

Aiden mietti hetken, kietoen kätensä naisen niskan takaa tuon ympärille.
"Hei, hän nyt loukkaantuu nyt milloin mistäkin."

Jo hymyili hieman Aidenille eikä karannut hänen kosketuksestaan. "Selvästikin", hän vastasi. Paitsi, että hänen teoistaan ja sanoistaan Artemiksella oli ollut kaikki oikeudet loukkaantua. Aamun tapahtumia hän ei kuitenkaan suostuisi sen tarkemmin Aidenille selittämään.

Aiden päästi naisen pian pois läheltään, ettei kävisi turhan ahdistavaksi. Eihän tarkoituksena ollut kuitenkaan ahdistella naista.
"Mahdoton luonnonoikku. Mutta, meillä oli jotakin mukavaa mietittävää. Niin, sinä ihana siinä!" Mies ojensi kättään tarhan puolelle, saaden nyt jo rapsuttaa ilman epäilevää katsetta.

Kun pelottava tuntematon mies oli lähtenyt paikalta, Rose oli uskaltanut lähemmäs kaksikkoa, jotka olivat kumman nopeasti kadonneet tarhan puolelta. Jo käänsi katseensa takaisin Roseen ja yritti siirtää ajatuksensakin takaisin siihen. "Sen kanssa oleminen piristää aina."

"Uskon kyllä. Mielettömän ihana." Hän virnisti leveästi. Rose oli aivan mielettömän ihana.
"Se on kyllä suloinen. Oon sanonu sen jo sata kertaa. Anteeksi."

"Ei se mitään, ymmärrän hurmiosi täysin", hän vähätteli. Rose oli juuri niin suloinen, että sen sai toistaa satakin kertaa. Nyt Jo saattoi rapsutella Maryakin, joka laski päänsä lähemmäs rakasta omistajaansa ja antoi silmiensä lipua kiinni, kun Jo silitti kädellään sen päätä.

Hevoset olivat niin mahtavia eläimiä. Maryn ja Jon suhde toi mieleen omat rapsutustuokiot Colmin kanssa, kun irlantilaisruuna miltein kiipesi syliin (tyytyen lopulta nukahtamaan seisaalteen, pää omistajansa sylissä).
"Nyt ainakin tiedän mistä etsiä sinua."

"Kumpa voisinkin olla täällä enemmän", hän hymähti ja nyppi sen piirron ympäriltä harmaita karvoja. "Tällaiset hetket ovat liian harvassa." Ehkä hän ehtisi olympialaisten jälkeen, vaikka sekin taisi olla toiveajattelua.

"Se varmasti on hevosillesi tarpeeksi, mitä voit niille antaa. Ja eikös talvella ole hieman vähemmän kilpailuja, kun on hallikisoja?" Näin Aiden oli ainakin Artemiksen elämästä ymmärtänyt. Vaikka eihän Rose olisi enää pikkuvarsa, mutta kuitenkin.

"On", Jo nyökkäsi. "Ehkä sitten", hän hymähti. Kyllä hän aina talvikaudeksikin löysi itselleen liikaa tekemistä,mutta nyt Rosen kanssa hän pitäisi huolen siitä, ettei olisi poissa Rosingsista liikaa.

"Voin rapsutella sitä ohimennen kun olet poissa." Aiden hymähti. Kyllä hän mielellään jakaisi rapsutuksen tai kaksi tammalle ja sen varsalle. Ei siitä olisi vaivaa.
"Vaikka olenhan vain surkea korvike."

"Se olisi mukavaa", Jo vastasi. "Kyllä Roselle kelpaa muidenkin kuin minun huomioni, niinkuin huomaat." Se oli rohkaistuessaan sen verran seurankipeä, että Aidenin seura kelpaisi kyllä.

"No huomaan kyllä." Hänellä ei ollut kuin aikaa, ihan mielellään hän uhraisi muutamia minuutteja varsan rapsutteluun.
"Koska lähdet Rioon?"

"Kuudes elokuuta", hän kertoi. "Ensin matkustamme Belgiaan Liegeen ja sieltä lentomme lähtee iltapäivällä Rioon."

"Hmm... Ehtisitkö vielä ennen sitä vaikka kahville?" Hän ymmärtäisi kyllä että naisen aika oli tiukalla, mutta hän olisi mieluusti kipaissut kahvilla tuon kanssa vielä.

Josephine mietti hetken tulevia viikkojaan. Hänellä ei todellakaan ollut vapaa-aikaa kuin syömiseen ja nukkumiseen. Hänen täytyi hengittää ja elää hevosilleen nyt kun olympiakisat olivat jo ovella. "En oikein tiedä, niin paljon valmisteluja", hän sanoi pahoittelevasti. Oli kuitenkin sympaattista, että Aiden oli kysynyt.

"Vähän arvelinkin, mutta ajattelin yrittää." Mies naurahti hiljaa, vastustaen halua hipaista pahoittelevan naisen poskea.
"Ei siitä nyt kannata mutristella."

"Rion jälkeen kaikki hieman rauhoittuu", hän kertoi. "Riippuen tietysti mitä saavutamme siellä." Voittamaan he tietenkin lähtisivät, toistamaan vuoden 2012 onnistumiset, mutta koskaan ei voinut olla täysin varma mistään. "Ehkä ehtisin sitten."

"Katsotaan sitten. Älä sitä stressaa." Ei punatukkainen mies nenillensä asiasta ottanut. Eihän hän ollut edes varsinaisesti pyytänyt naista treffeille. Viattomasti kahville vain.

Jo stressasi juuri nyt hieman kaikkea, joten tämä oli vain yksi pieni asia yhteen isoon listaan. Yritykset rauhoittua harvoin pitivät mieltä tyynenä kauaa. Hän tyytyi nyökkäämään Aidenille ja oli siirtynyt jo ajattelemaan vuoden 2012 olympialaisia ja sitä miten hän saattaisi siirtää silloin Rousseaun kanssa saadun upean tunnelman Thean ja hänen suorituksiin tänä vuonna.

Aiden huomasi naisen uponneen omiin maailmoihinsa.
"Pitää lähteä kotiin. Katsotaan jos ehdin toivottaa vielä onnea ennen kuin lähdet." Mieli teki sanoa että nähdään kun palaat, mutta Aiden jätti sanomatta. Josephine saisi itse ottaa yhteyttä jos halusi nähdä.

"Selvä", hän siirsi katseensa Aideniin. Niin hänenkin pitäisi pian. Chéri kaipasi varmasti vähitellen jo iltaruokaansa ja samoin hänkin. "Kyllä me vielä mitalit kotiin tuomme", hän kehaisi. Thea oli upea hevonen vikoineen kaikkineen ja heillä oli erinomainen tiimi tänäkin vuonna kasassa.

"Niin tuotte. En epäillyt hetkeäkään." Aiden virnisti naiselle, hipaisten nyt tuon poskea etusormellaan ohimennen. Hän rapsutti Rosea vielä nopeasti.
"Onnea Rioon jos ei törmätä. Nähdään." Mies toivotti onnea, lähtien sitten kohti parkkipaikkaa. Isoveljen kanssa pitäisi keskustella.

Jo hymyili nopeasti Aidenille. "Kiitos, nähdään", hän sanoi tälle ja miehen lähdettyä Jo kääntyi takaisin Maryn ja Rosen puoleen. Ehkä nämä kaksi pitäisi viedä vihdoin sisälle ja lähteä itsekin kotio viettämään iltaa.