[Y] Remember me

Dakota ei ikinä ottanut vapaapäiviä töistä. Hän ei ollut ikinä sairas, laiska tai nukkunut pommiin. Hän oli ollut poissa juuri ja juuri hääpäivänään, häämatkallaan ja Kellyn kanssa äitiyslomalla. Hän teki töitä oikein mielellään ja teki ne mielellään hyvin, oli aina ajallaan ja jäi mieluummin ylitöihin kuin kiirehti sieltä pois. Tänään äidin soitettua puoli yhdeltä Dakota oli kuitenkin ottanut iltapäivän vapaaksi kahta mieluummin.
Dakotan äiti Sally oli soittanut Dakotan isästä Garysta. Hän oli sairaalassa. Kaatunut portaissa ja murtanut solisluunsa ja kolauttanut päänsä. Dakota ei pitänyt sairaaloista eikä pitänyt siitä, että hänen vanhempansa kolhivat itseään. Eikä hän pitänyt syystä, mikä oli johtanut Garyn sairaalaan joutumiseen.
”Miten niin ei muistanut missä oli?” Dakota tivasi äidiltään kylmänkolean sairaalan käytävällä kädet puuskassa ja huolestunut ilme kasvoillaan. Hän ei viihtynyt näin steriilissä ympäristössä, jossa kaikilla kaapuihin pukeutuneilla lääkäreillä ja sairaanhoitajilla oli kova kiire joka paikkaan. Asiaa ei parantanut se, että hän saattoi kuvitella jonkun paran ihmisen leikkauksessa viereisessä huoneessa ja kaiken sen veren ja muun. Hyh.
”Sen takia hän kaatui portaisiin - yritin selittää hänelle, että hän on kotona eikä mistään tarvitse huolehtia, mutta hän ei tiennyt missä oli”, Sally-äiti vastasi. Dakota näki, että äiti oli itkenyt ja se ei auttanut hänen huoltaan yhtään.
”Ja kerroit jo tuon lääkärille?” hän kysyi ja väisteli asian pohtimista tarkemmin. Sehän oli lääkärin tehtävä eikä hänen. Lääkäri kertoisi, jos tässä olisi jotain muuta huolehdittavaa kuin aivotärähdys ja murtunut luu. Isä ei ollut enää nuori mies, eikä Dakota olisi nähnyt heitä mielellään sairaalassa tällä lailla.
Sally nyökkäsi ja Dakota käänsi katseensa huoneeseen jossa isä-Gary lepäsi. Dakota pudisteli päätään pienesti epäuskoisena. Mikä ihme oli saanut isän unohtamaan oman kotinsa sillä lailla, eihän tuolla voinut mitään dementiaa ollut kun hän oli vasta 59-vuotias. Ei sen ikäisen kuulunut unohdella tällä lailla. He olivat kuitenkin asuneet samassa talossa kymmeniä ja kymmeniä vuosia. Isä osasi kävellä talon läpi vaikka silmät kiinni tai ainakin oli osannut. Ei Dakota ollut ollut kotona kunnolla moneen kuukauteen, mutta niinä muutamina vierailuina isä oli vaikuttanut ihan normaalilta.
”Onko tämä unohtelu ihan normaalia? Onko isä unohdellut asioita aikaisemminkin?” Dakota kyseli ja istuutui läheiselle penkille.
”No tiedäthän sinä isän, hän on vähän hajamielinen. Välillä unohtelee tavaroitaan ympäri taloa ja sellaista...” Sally selitti ja yritti vaikuttaa huolettomalta ja siltä kuin asia ei olisi kovin vakava. Dakota näki kyllä, että asia vaivasi tätä ja paljon.
”Ja lääkäri ei sanonut vielä mitään?”
”Ei, hän lupasi ottaa testejä ja kertoa sitten lisää.”
Dakota huokaisi ja katsoi ympärillä häärääviä ammattilaisia kulmat kurtussa. Hän halusi takaisin tallille, hän koki itsensä niin paljon hyödyllisemmäksi ja paremmaksi siellä. Hän halusi, että isä olisi kunnossa, vaikkei tämä kuulostanut siltä lainkaan. Hän pelkäsi pahinta.

”Garylla on varhain alkanut Alzheimer. Olen pahoillani”, lääkäri kertoi ja katseli Sallya ja Dakotaa tarkkaavaisena. Lääkäri oli sympaattisen näköinen keski-ikäinen mies mutta sen sijaan Dakotan mielessä pyöri sana Alzheimer. Miten he eivät olleet huomanneet, huolestuneet, tajunneet. Isän oireet olivat kehittyneet vuosien varrella eivätkä he olleet ymmärtäneet huolestua. Huolimattomat virheet ja autonavainten unohdukset tuntuivat niin selviltä oireilta nyt, että Dakotan teki mieli purskahtaa itkuun. Sen sijaan hän piti itsensä koossa ja puristi äitinsä kättä. Sallyn kasvoille kihosi kyyneliä.
”Mitä tapahtuu kun hän herää? Tietääkö hän mitä on tapahtunut tai keitä me olemme?” Sally kysyi hetken päästä ja katsoi aviomiestään itkuisin silmin.
”Alzheimer on oikukas tauti”, lääkärimies kertoi kärsivällisesti. ”Voi olla, että Gary herää täysin selvänä mutta tällaiset unohtelut tulevat lisääntymään tulevaisuudessa. Miehenne tauti on edennyt hitaasti mutta varmasti jo vuosia.”
”Eikä sille voi tehdä mitään?” Dakota kysyi väliin.
”Valitettavasti voimme vain määrätä lääkitystä, joka hidastaa taudin etenemistä ja parantaa hieman Garyn elämänlaatua”, mies pahoitteli. ”Alzheimerille ei ole vielä parannuskeinoa, olen pahoillani.”
Oli käsittämätön ajatus, ettei isä ehkä muistaisi kohta häntä, vaimoaan, Dianaa, Kellyä tai Henryä tai vanhoja ystäviään. Niinhän siinä kävisi, jos hän ei tunnistanut edes kotiaan. Miten he selviäisivät tällaisesta? Miten hän voisi vierailla kotona, jos siellä häntä odotti ihminen, joka ei enää muistanut hänen nimeään ja tunnistanut omaksi tyttärekseen? Tietysti lääkäri oli vakuuttanut, että lääkkeet auttaisivat ja että tauti etenisi hitaasti mutta varmasti, mutta Dakota ei voinut olla ajattelematta niitä pahimpia mahdollisia tilanteita. Lääkärien tarkoitushan oli aina rauhoitella ja kertoa, että kaikki menee parhaiten päin. Mutta harvoin se oli oikeasti niin. Dakota katsoi äitiään ja antoi itsekin muutaman kyynelen valua poskiaan pitkin. Hän vihasi sairaaloita.

Dakotan isä oli herännyt täysin selvänä ja ottanut uutiset niin hyvin kuin saattoi. Se ei lohduttanut Dakotaa, joka ajoi Manchesterista takaisin Newcastleen sinä tiistai-iltana. Hänen isänsä tai äitinsä eivät kumpikaan ansainneet tätä sitten lainkaan. Kukaan ei ikinä ansainnut tällaista. Olisipa hän voinut jäädä pidemmäksi aikaa, auttaa äitiä jotenkin, mutta velvollisuudet ja Henry ja Kelly odottivat häntä. Hänen ihana tyttärensä olisi huolissaan, jos äiti ei tulisi takaisin kotiin illaksi.

”Isä joutuu lopettamaan työt, ottamaan lääkkeitä, vaihtamaan täysin elämäntyylinsä”, Dakota selitti Henrylle sängyssä illalla kun Kelly oli nukahtanut viereiseen huoneeseen. ”Minä luulin, että hänen unohtelunsa olivat harvassa ja ihan normaaleja”, hän voihkaisi. ”Olisi pitänyt olla enemmän kotona, olisin voinut huomata oireet paremmin ja isä olisi päässyt nopeammin hoitoon.”
”Et voi syyttää itseäsi”, Henry sanoi ymmärtäväisenä ja silitti vaimonsa kättä hellästi. ”Sally ja Gary selviävät kun sinä ja Diana autatte. Hän saa lääkettä, se auttaa. Se hidastaa tautia. Isäsi tulee voimaan hyvin vielä vuosia ja vuosia.”
”Ja sitten hän unohtaa ketä olemme”, Dakota vastasi mustana ja mutristi huuliaan. Hän halusi isän muistavan heidät ja talonsa ja kaiken muunkin pidempään kuin muutaman vuoden.
”Älä huolehdi niin pitkälle, kaikki menee aivan hyvin. Isäsi solisluu paranee, hän pääsee kotiin Sallyn luo ja arki jatkuu. Kyllä se siitä”, Henry rohkaisi ja kaappasi Dakotan tiukasti kainaloonsa.

Keskiviikko oli luojan kiitos hiljainen ja helppo työpäivä. Dakota ei olisi selvinnyt vaativista asiakkaista tai kavioeläimistä. Ei hän osannut ajatella muuta kuin isäänsä ja äitiään. Hän vietti taukonsa tietokoneella ja selasi sivuja, tilastoja ja artikkeleja Alzheimerista. Se oli perinnöllistä, kamalaa ja vaarallista. Oliko hänellä enää 25 vuotta jäljellä ja sitten hänkään ei enää muistaisi mitään? Se kuulosti aivan kamalalta. Ei hän halunnut unohtaa omaa kotiaan tai miestään. Dakota ajoi kotiin tunnemyrskyssä ja oli niin onnellinen, että Henry tuli ajoissa kotiin. Dakota vei miehen samantien keittiöön ja antoi Kellyn jäädä leikkimään olohuoneeseen.
”Henry. Mitä jos minäkin unohdan teidät? Alzheimer on periytyvä. Minullakin on ihan varmasti Alzheimer-geeni”, hän kertoi miehelle kiihdyksissään. ”En halua unohtaa teitä myös”, hän pidätteli itkua. ”En halua menettää muistiani ja unohtaa kuka minun upea aviomieheni tai tyttäreni tai hevoseni on, haluan muistaa ja ratsastaa ja elää”, hän jatkoi kunnes Henry tarttui häntä tiukasti olkapäistä ja katsoi vaimoaan rauhoittavasti.
”Et sinä meitä unohda”, hän hymähti ja painoi suukon naisen otsalle. ”Meillä on vuosikymmeniä aikaa. Älä huolehdi näin aikaisin noin isoja asioita”, hän rauhoitteli.
”Mutta, isälläkin se alkoi jo nyt. Hän on vasta 59-vuotias. Ei dementian oireiden pitäisi alkaa ennenkuin paljon vanhempana. Se tarkoittaa, että minunkin Alzheimerini alkaa aikaisin. Meillä on parhaimmillaan 20 vuotta enää aikaa”, Dakota jatkoi. 20 vuotta olisi kuulostanut todella paljolta jossain muussa tilanteessa kuin tässä. Juuri nyt se kuulosti silmänräpäykseltä.
”Ei ole mitään sinun Alzheimeriasi”, Henry vastasi. ”Voi olla, ettei sinulla edes ole alttiutta sille. Jos haluat, voimme käydä testaamassa sinut mutta älä huoli. Kaikki on kunnossa.”
Dakota nieli kyyneleensä ja nyökkäsi. Hän ei osannut pysyä koossa. Hänen ei olisi pitänyt ottaa asiasta selvää, mutta vielä kamalampaa olisi ollut elää epätiedossa.
”Keskitytäänkö tähän päivään eikä siihen mitä tapahtuu vuonna 2040?” Henry ehdotti, vaikka olikin aivan yhtä suunnitelmallinen ja kaiken etukäteen hoitava kuin Dakotakin. Dakota nyökkäsi uudestaan ja kokosi itsensä. Henryn lämmin halaus auttoi asiaa.
”Äiti?” Kelly huudahti olohuoneesta. ”Tule auttamaan.” Dakota hengähti ja kääntyi katsomaan olohuoneeseen. ”Joo kulta, hetki pieni”, hän vastasi ja hymähti Henrylle. Ainakaan Kellyn ei tarvinnut tietää – ihana pikkutyttö voisi elää omaa rauhaisaa helppoa elämäänsä ja käydä tarhassa ja leikkiä hauskojen tarhakavereidensa kanssa.