Se sellainen elämänmakuinen

Torstai 14. heinäkuuta 2016 - Lohturuokaa vai Louboutineja

Jos olisi voinut viettää syntymäpäivänsä millä tahansa muulla tavalla, kuin ramppaamalla lentokoneella aamuyöstä Lontooseen ja illalla takaisin, Gabrielle olisi tehnyt niin. Ehei, tänään hänen oli käytävä Lontoossa palaverissa, joka sitten paljastuikin peruuntuneeksi. Siitä oli kuulemma ilmoitettu, harmi vain ettei naisen sähköpostiin ollut tullut viestin viestiä asiaa koskien. Kiukusta puhisten Gabrielle päätti tehdä jotakin... Puolittain edes järkevää sillä päivällä, jonka joutuisi nyt viettämään Lontoossa. Ja tämän takia hän oli sanonut etteivät he voisi lähteä jo tänään Sheffieldiin, Alicen pyydettyä heitä juhlistamaan naisen syntymäpäivää sinne? Niinpä niin, eikä illalla ehtisi edes syömään oman kihlattunsa kanssa. Kiusallaankin Gabrielle kyllä aikoi hakea matkakulut työnantajaltaan tästäkin reissusta, muista kulukorvauksista puhumattakaan.
Niinpä hän oli eksynyt yhteen niistä ostoskeskuksista, joissa sijaitsi useampi merkkivaatteita ja brändituotteita myyvä liike. Ehkä hän voisi katsoa itselleen jotakin kaunista äitiysvaatetta, kun oli alkoi olla tukala vanhoissa housuissa ja mekoissa. Puhumattakaan sitten lapsen vaatteista, joita hän aikoi nyt ostaa etukäteen. Viimeksi hän ei ollut ostanut ja miten silloin oli käynyt? Senkin uhalla, että nainen joutuisi pakkaamaan ne nyt pois kun odotettua ihmistainta ei tälläkään kertaa saapuisi, hän halusi ostaa pieniä potkupukuja, tossuja ja pipoja. Ensin hän halusi kuitenkin syötävää, joten seisoi ostoskeskuksen infotaulun edessä, miettien vaihtoehtojaan ruokapaikoista.

Merkkivaatteilla ohikulkijoita härnäävät näyteikkunat vetivät myös Karinaa puoleensa. Hän oli aivan kotonaan täällä, ylellisten liikkeiden ja Lontoon ihmismassojen keskellä, ja nainen olisi mieluiten vain katkaissut puhelun ja harpannut lohduttamaan itseään lähimpään liikkeeseen. Se tosin luultavasti maksaisi hänelle työpaikan sekä asunnon, sillä hänen autonsa hajottua keskelle maaseudun yötä - missä hän olisi edelleen ilman Teddy Morlandia - ei hänellä ollut varsinaisesti varaa monen sadan punnan kenkäpariin tai mekkoon tai oi, kasmirneuleeseen, joka hyväili mannekiinin käsivarsia. Infotaulun viereen pysähtynyt, kermanvalkeaan, pitsikirjailtuun kotelomekkoon ja mustaan, hienonhienosta villalangasta kudottuun boleroon pukeutunut nainen painoi älypuhelinta korvaansa vasten tuijottaen kaipaavasti lähintä näyteikkunaa.
"Kyllä, herra Crane", hän toisteli säännöllisin väliajoin ja vaihtoi painoa korkeakorkoiselta Jimmy Choon avokkaalta toiselle, "herra Crane. Herra Crane, muistatko öisen keskustelumme? Soititte minulle aamukolmelta ja vaaditte uusia paitoja Harrodsilta, Lontoosta, koska Newcastle ei tarjonnut haluamaanne laatua? Käskitte minua hakemaan ne, koska ne eivät tulisi tarpeeksi nopeasti postilla? Herra Crane. Herra Crane, olen Lontoossa hakemassa paitojanne… Ei, se ei tarkoita, ettenkö voisi toimittaa asioitanne Newcastlessa--" Karina huokasi huomaavaisen työnantajan lyötyä hänelle jälleen kerran luurin korvaan. Hän loi puhelimeen myrkyllisen katseen, pudisteli päätään hampaita kiristellen ja naputteli viestin kahvilaan, jonka kahvit Crane kelpuutti, anellen kotitoimitusta välittömästi. Ehkä työpaikan menetys ei olisi kamala menetys.
Nainen kiepahti katselemaan infotaulun nimiä raivo edelleen suonissa kiehuen.
"Satutko tietämään mikä liike myisi Louboutinin kenkiä?" hän tiedusteli yhtä aikaa infotaulua tutkivalta naiselta nielaistakseen ulos pyrkivän raivonpuuskan. Hän ei voisi ostaa yhtään uutta paria, mutta pelkkä rakkaiden merkkien läheisyys lohdutti.

Gabrielle jatkoi tutkailua rauhassa. Raskauden kirot alkoivat tulla esiin. Jokainen ravintola tuntui ajatuksena sellaiselta, ettei hän voisi syödä mitään. Valkosipulia? Hyi ei, ajatus oksetti. Kasvisruokaa? Ei, nyt teki mieli jotakin lihaa, mutta sitten taas toisaalta kevyttä. Miksi mielen piti tehdä temppuja niiden hiivatin hormonien takia. Brunette nainen hätkähti jonkun puhutellessa, kääntyen kuitenkin leveä hymy huulillaan itseään puhutelleen naisen puoleen.
"Toisessa kerroksessa on paras valikoima, se iso kenkäliike kahvilan vieressä." Hetken hän tutkaili naisen kehonkieltä, hymähtäen pehmeästi.
"Terapiashoppailua?"

Karina naurahti vain aavistuksen väkinäisesti. Luultavasti kuka tahansa kaipaisi terapiaa Cranelle työskennellessään. Ulkomaailmalle niin hurmaava filmitähti oli sekä pahimmanlaatuinen narsisti että sadisti, ja assistentti tuntui olevan miehen suosikkilelu. Miksi hän oli halunnut kestää kidutustaan vuosikausia?
"Juuri sitä", hän myönsi ja kosketti huolitellulta, kastanjanruskealta nutturalta karannutta hiussuortuvaa ujuttaen sen korvansa taakse.
"Mikä muu olisi yhtä tehokas lääke haluun irtisanoa itsensä?"

Gabrielle nyökkäsi ymmärtävästi. Kai hänkin voisi katsoa kenkiä. Hän oli välillä niin turvoksissa aamuisin, etteivät täydellisesti istuvat avokkaat enää istuneetkaan niin upeasti. Kyllä hän tämän kestäisi kuitenkin, mutta lapsen synnyttyä aikoisi jälleen nauttia ihanista vaatteistaan.
"Voi ei. Kamala pomo vai hirveät työkaverit?" Hän viittasi naista seuraamaan, astuen liukuportaisiin.
"En tiedä. Ehkä pomon murha? Tosin siitä saisi tuomion. Joten kannatan shoppailua."

Toinen nainen taisi lähteä oppaaksi, ja Karina seurasi kiitollisena juttuseurasta. Se harhautti hänet murhanhimoisista, synkistä ajatuksista samoin kuin epätoivoisesta janosta tuhlata vuokrarahat kenkiin. Nainen epäröi hänen seuralaisensa kysyessä turhaumuksen lähdettä - normaalisti hän ei voisi sanoa pahaa sanaa Cranesta, mutta nyt sekä hänen että hänen työnantajansa henkilöllisyys voisi pysyä salassa.
"Työnantaja", hän myönsi vienosti hymyillen, viileä terä äänessään, "minulla ei valitettavasti ole kollegoita jakamassa hänen huomiotaan. Toivottavasti sinulla on käynyt parempi tuuri."

Niin, eihän Gabrielle tiennyt kenelle nainen työskenteli. Hänelle voisi melko huoletta purkaa huoliansa siis. Hän nyökkäsi ymmärtäväisesti, nypäten mekkonsa helmaan takertuneen kissankarvan pois. Miten niitä karvoja löytyi aina yksi tai kaksi joka vaatteesta? Hän sentään säilytti vaatteensa pusseissa ja henkareissa vaatehuoneessa.
"Sama minullakin, valitettavasti. Kokous kuulemma peruutettu hyvissa ajoin, mutta minä en saanut kuulla asiasta ennen kuin lensin tänne aamulla."

"Sehän on perin huomaavaista", Karina vastasi samaistuen turhautumiseen, jota jatkuva - varsinkin tahallinen - ajattelemattomuus aiheutti.
"Kuinka kaukaa lensit?"

"Koska minulla ei olisi ollut tänään parempaakaan tekemistä, kuin tulla Lontooseen turhaan." Gabrielle vastasi sarkastiseen sävyyn, nousten liukuportaista. Hän asteli kohti sitä mainitsemaansa liikettä, miettien jo millaiset kengät haluaisi ostaa.
"Newcastlesta."

"Todellako? Minäkin saavuin sieltä tänään", Karina totesi yllättyneenä.

"Toivottavasti et samalla kukonlaulun lennolla kuin minä." Gabrielle naurahti sattumalle, miettien hetken oliko nainen jostakin mahdollisesti tuttu. Ei, hän ei keksinyt mitään, mistä tunnistaisi tuon.
"Oletko asunut siellä kauan?"

"Voi olla, että juuri sillä", nainen nauroi, "työnantajani vaatimat paidat oli saatava heti kuin mahdollista."
Karinan täytyi pohtia, kauanko hän oli viettänyt Newcastlessa. Oleskelu raidoittui tiuhoilla matkoilla sekä Lontooseen että kauemmas - kuvaukset alkaisivat pian, ja sitten matkustus vasta alkaisikin. Se oli myös syy, mikä sai Karinan jatkamaan työssään. Hän halusi olla osa elokuvan kuvauksia.
"En varsinaisesti asu Newcastlessa, mutta olen ollut siellä työni puolesta muistaakseni tammikuusta. Entä sinä?"

Gabrielle ei olisi kyennyt Karinan työhön, vaikka olikin hyvä sietämään ties millaista loskaa ja puhumaan skandaalit pienemmiksi kuin ne olivat.
"Paitoja? Oi ei. Oikeasti, eikö Newcastlesta saa paitoja?" Nainen ei voinut ymmärtää sellaista logiikkaa.
"Olen asunut siellä jo muutamia vuosia. Asuin nyt vuoden verran Lontoossa ja muutin takaisin. Oletko pitänyt paikasta?"

"Ei sellaisia, joita työnantajani päätti pyytää minua hakemaan kello kolmelta yöllä", Karina vastasi hymyillen kuivalla ironialla. Crane keksi naurettavia, pikkutarkkoja pyyntöjä vain juoksuttaakseen tai nöyryyttääkseen häntä - mutta hän ei ollut vielä murtunut ja luovuttanut.
"Se on…", nainen aloitti Newcastlesta kysyttäessä, mutta hänen oli vaikeaa täydentää lausetta sopivalla adjektiivilla, "se on erilainen kuin Lontoo. Kuinka sinä viihdyt siellä?"

Gabrielle vain pyöräytti silmiään, astellen liikkeeseen sisälle. Hän johdatti Karinan suoraan Louboutinin kenkien luokse. Heti hän huomasi itseään miellyttäviä kenkiä, joita voisi kokeilla. Ehkä hän katselisi hetken, ennen kuin sovittaisi mitään.
"Se on mitä? Voit sanoa suoraan, en loukkaannu jos myönnät ettet viihdy. Ja viihdyn hyvin, tosin siihen vaikuttaa ehkä se, että olen rakentanut elämäni sinne. En osaisi kuvitella että asuisin muualla."

Karina nauroi ja kosketti mustaa avokasta samalla, hellällä arvostuksella kuin taideteosta. Hän hipoi sen punaista pohjaa rakastavasti ja veti sisäänsä uuden kengän tuoksua. Hänellä oli samanlaisia pareja jo useat kotona, mutta klassikkokenkiä ei koskaan omistanut liikaa.
"Olen luitani myöten kaupunkilainen, joten Northumberlandin maaseudulla liikkuminen ei aina suju ongelmitta."

"Siihen tottuu. Siellä on mukavan rauhallista ja mieheni työpaikka on siellä." Saisihan Teddy varmasti töitä mistä tahansa hienolta tallilta, mutta Rosings Park tuntui olevan miehelle mieluisa työpaikka. Eikä heillä ollut muutenkaan pakotteita muuttaa minnekään.

"Odotan siis sitä päivää. Vain hetki sitten autoni jätti minut keskelle ei mitään, keskellä yötä. Olisin varmasti harhaillut Skotlantiin, ellei muuan herrasmies olisi pelastanut minua", Karina huokasi itselleen kuivasti hymyillen. Hän ei varsinaisesti ollut kotonaan peltojen, metsien ja nummien keskellä, vaikka siellä oli turvallisempaa kuin Lontoossa.
"Mitä miehesi tekee?"

Gabrielle ei osannut tapahtumia yhdistää, vaikka oli miehelleen puhissutkin, kun taliaivo ei ollut ilmoittanut viivästyksestä ja hän oli jo huolestunut.
"Hän on valmentajana Rosings Parkissa." Gabrielle ei kokenut tarpeelliseksi leveillä miehensä urasta esteratsastuksen huipulla. Mitä sitten? Se oli mennyttä nyt ja Teddy tuntui nauttivan valmentamisesta.

"Todellako?" Karina tiedusteli. Kukakohan tallin valmentajista oli naisen mies? Hän ei voinut kutsua itseään ratsastajaksi, mutta seurasi usein tallin valmennuksia odottaessaan Cranea. Kenties pitkä ja riutuneen näköinen Bogaert? Jos Peevesiä kouluttava Chilton olisi naimisissa, se olisi varmasti tullut jo ilmi. Tai Teddy Morland? Mies oli puhunut kihlatusta.

Gabrielle nyökkäsi. Ilmeisesti nainen ainakin jostakin syystä kävi tallilla.
"Käytkö tallilla?" Hän ei ollut nähnyt naista sielläkään, mutta eipä Gabrielle siellä enää usein käynyt, kun ei ratsastanut ollenkaan.

"Säännöllisesti. Työnantajani asioi siellä useamman kerran viikossa, ja minä seuraan mielelläni osaomistamani hevosen kehitystä", nainen vastasi sallien itsensä nostaa kenkäparin hyllyltä arvostavaan tarkasteluunsa. Ne olisivat varmasti upeat jalassa. Hän ei ollut varsinaisesti tuntenut jalkateriään enää vuosiin, joten mikään ei estänyt häntä haalimasta hurjia korkoja.

Osaomistama?
"Oh, mikä hevonen, jos saan udella? Ratsastin siellä itse ennen Lontooseen muuttoani, vuokrasin Alex Chiltonin Arizonaa silloin." Gabrielle päätti kokeilla niitä korottomia kenkiä. Ne tuntuivat jalkaan hyvin oudoilta, mutta siihen olisi totuttava.

Karina epäröi. Hehän lähtivät vaarallisen tutuille vesille. Oliko hän sanonut jotain raskauttavaa Cranesta? Vaikka olisi, kantelisiko toinen nainen moitteet oikukkaan diivan korviin? Olisiko työn menetys todella suuri menetys? Hän voisi aina yrittää puhua itselleen toisen työn kuvauksissa Aidanin kautta. Käsikirjoittajalla olisi sanavaltaa, eikö?
"Moves Like Jagger - se on itse asiassa juuri Alex Chiltonin koulutuksessa", nainen vastasi ja päätti esitelläkin itsensä samantien. Hän ojensi kätensä.
"Karina Darling."

Gabrielle muisti Peevesiksi kutsutun hevosen hyvin hämärästi. Hän ojensi kätensä kätelläkseen, nauraen. Olipa hän ollut taas käytöstavaton.
"Anteeksi, unohdin käytöstavat lentokoneeseen. Gabrielle P... Morland." Ei hän vielä ollut Gabrielle Morland, mutta hän ei halunnut käyttää tyttönimeään enää, kun tulisi menemään naimisiin heinäkuun lopussa. Pikaisella tahdilla, kyllä, mutta mitä sitten?

Morland? Mies oli puhunut kihlatusta vain reilu viikko sitten - oliko pari ehtinyt jo naimisiin? Hän olisi mieluiten karannut häiden jälkeen suoraan pitkälle, ylelliselle häämatkalle, mutta ehkä se ei ollut kaikille mahdollista.
"Teddy Morland? Onnittelut ovat siis varmaankin paikallaan?"

Gabrielle naurahti. Voi ei, mistä Karina tunsi hänen miehensä? Vaikka olikohan se ihme, Teddy oli sosiaalinen ja mukava mies.
"Teddy nimenomaan. Eivät ihan vielä, parin viikon päästä. Pitkä tarina miksi en käytä enää tyttönimeäni." Siihen liittyi vanhempien totaalinen hylkääminen ja muuta pientä mukavaa. Niistä hän ei kyllä Karinalle avautuisi, vaan luotti yleiseen englantilaiseen kohteliaisuuteen tässä asiassa. Hän päätti ottaa ne kokeilemansa kengät, vilkaisten naista.
"Löysitkö jo mieleisesi?"

"Onnittelut siis etukäteen!" Karina toivotti vilpittömällä hymyllä. Teddy vaikutti hyvältä valinnalta - olihan mies uhanalaista lajia. Todellisia herrasmiehiä ei ollut montaa jäljellä.
"Luulen, että minun on tyydyttävä vain ihailuun tänään. Autoni halusi syödä loven säästöihin", nainen huokasi laskien kengät takaisin hyllylle.
"Entä sinä?"

"Voi ei. Se on kamalaa kun auto hajoaa. Omanikin harrasti sitä, kunnes nyt ostin uuden." Ei kovin käytännöllisen, hän joutuisi vaihtamaan autonsa järkevämpään lapsen synnyttyä, mutta se kaksiovinen Jaguar oli ollut tapa haistattaa pitkät edelliselle kihlatulle, tehdä kiusaa.
"Ajattelin ottaa nämä, vaikka olo onkin korottomissa kengissä alaston." Hetken nainen mietti itsekseen, ennen kuin avasi suunsa.
"Onko sinulla kiire metsästämään paitoja vai ehditkö istumaan lounaalle?"

Karinakin olisi mielellään ottanut urheilullisen ja nopean mallin. Hänet pulaan jättänyt citymaasturi oli ruma kuin mikä eikä naista itkettänyt jättää hyvästejä. Hänen vain oli tyydyttävä johonkin käytettyyn ja edulliseen, mikäli hän halusi ylläpitää myös elämäntyyliään.
"Hain paidat jo", nainen vastasi taputtaen hymyillen eleganttien ostoskassien seassa olevaa Harrodsin pussia, "lounas kuulostaa hyvältä."

"Aaa, olit nopea." Naienn naurahti, nousten siitä sovituspenkiltä. Hän tosin vaipui takaisin istumaan, pieni irvistys kasvoillaan ja hieroi pohjettaan ohuiden sukkahousujensa läpi.
"Pieni hetki, kramppi." Ehkä hänen pitäisi ottaa korottomat kengät käyttöönsä heti.

"Ammattivaatimus", Karina huokasi ja seisahtui odottamaan Gabrielleksi esittäytyneen naisen vajotessa takaisin alas. Hän loi naiseen myötätuntoisen katseen ja kohensi kassipinoa käsissään. Hän oli hakenut samalla varastoon muita tuotteita, joita Crane yleensä keksi pyytää Lontoosta. Miehen edellä pysytteleminen oli osa selviytymistaistoa.
"Voinko tehdä jotain?"

Gabrielle pudisteli päätään. Vaatteet päällä sitä pientä, vain turvotuksen kaltaista mahaa ei vielä näkynyt. Etenkin kun yllä oli mekko, joka oli rintojen alapuolelta löysä eikä tyköistuva, kuten Gabriellen mekot yleensä. Nimenomaan sen takia, että hän yritti Teddyn kanssa vielä pitää asiaa salassa. Ainakin läheisimmiltä tutuilta, etenkin Teddyn vanhemmilta, vain koska he eivät halunneet antaa miehen vanhemmille turhaa toivoa lapsenlapsesta.
"Kuuluu asiaan. Ei tässä mitään hätää, se menee ohi."

Mikä lie asia oli, johon krampit kuuluivat, pysyi Karinalle mysteerinä. Nainen vilkaisi vaistomaisesta tottumuksesta puhelintaan ja saattoi huokaista helpotuksesta saatuaan varmistuksen sille, että Cranen vaatimukset myös Newcastlen päädyssä oli täytetty. Mies keksisi tosin valitettavaa mistä tahansa, sillä kehut kuuluivat vain tähdelle itselleen. Mikä riemu siitä repeäisi, jos hän tekisi oikean virheen joku päivä.
"Selvä", hän vastasi kepeällä hymyllä ja pakotti itsensä työntämään älypuhelimen takaisin käsilaukkuun.

Gabrielle nousi lopulta ylös, astellen tiskille kenkälaatikon kanssa. Hän maksoi ne pankkikortillaan, ottaen kassin hymyillen vastaan. Käytävän toisella puolella oli merkkivaatteiden lasten- ja äitiysvaatteita myyvä kauppa. Hän mietti hetken ja pysähtyi, nyökäten kauppa kohti.
"Haittaisiko jos kävisimme tuossa pikaisesti?"

"Käydään toki", Karina vastasi peittäen yllätyksensä lahjakkaasti. Oliko Gabrielle raskaana? Tai jopa äiti? Ajatuskin sai Karinan värähtämään kauhusta. Mutta kai se teki jotkin naiset onnellisiksi.

Siellä liikkeessä Gabrielle katseli paria suhteellisen neutraalin vaaleanruskeaa bodya, päättäen ottaa yhden suloisesti kuvioidun. Ei nainen ollut vielä äiti, mutta toivoi olevansa joulukuussa, jos kaikki menisi nyt hyvin. Mitään muuta hän ei halunnut niin paljon kuin kaiken menevän hyvin, kaikkien takia. Päädyttyään ottamaan myös suloisen sukkasetin hän meni kassalle.
"Anteeksi, en voinut vastustaa. Liikkeitä joita ei ole Newcastlessa."

"Ymmärrän paremmin kuin hyvin." Miten Karina janosikaan Lontoon tarjontaa ollessaan pohjoisessa. Hänellä ei tosin koskaan ollut tarvetta vauvanvaatteille, mutta hän saattoi kuvitella, ettei niitäkään tulvinut Newcastlessa. Ainakaan sellaisia vauvanvaatteita, joita hän kuvittelisi muotitietoisten äitien kaipaavan. Hän harkitsi kysyvänsä Gabriellen laskettua aikaa, mutta se olisi brutaali virhe, mikäli nainen olikin vain ollut ostoksilla sukulaista varten. Gabrielle ei näyttänyt vaappuvalta, paisuneelta, odottavalta äidiltä.
"Haluaisitko poiketa vielä jossain muualla ennen lounasta?" hän kysyi vailla kiirettä palata Newcastleen. Hän ei koskaan kaivannut Cranen seuraan, ja hänen oma asuntonsa oli kuin pahimmanlaatuinen painajainen toteen käyneenä.

Ei Gabrielle vielä näyttänyt siltä, vaikka välillä jo tuntui siltä, etenkin aamuisin. Teddy jaksoi vielä piristää häntä, vannomalla milloin ties mitä hänen kauneudestaan.
"Ei tarvitse. En halua kiduttaa sinua enempää." Gabrielle ei halunnut muuttua yhdeksi niistä naisista, joka ei kyennyt shoppailemaan muuta kuin lastenvaatteita ja puhumaan vain lapsestaan.
"Osaatko suositella jotakin ruokapaikkaa."

"Kiduttaa? Olen Lontoossa, kauppojen ympäröimänä - minähän olen taivaassa", Karina korjasi keveästi nauraen ja kättään keinauttaen.
"Se riippuu siitä, millaista ruokaa haluaisit?"

"Lastenvaateliikkeet ovat harvojen mielestä mukavia paikkoja." Gabrielle totesi hymyillen. Hän vilkaisi ympärilleen, kohauttaen olkiaan. Se oli asia josta hän ei ollut vieläkään yhtä mieltä itsensä kanssa.
"En tiedä. Sitä yritin päättää kun kysyit Louboutinin kenkiä myyvää liikettä. Tuntuu kuin aivoni olisivat mössöä."

Ehkä se siis oli Gabrielle, joka oli raskaana.
"Haluaisitko aasialaista tai italialaista? Tai kenties salaattia?" Karina tiedusteli.

Tuntui kuin lapsi oliis vienyt jo nyt kaiken kapasiteetin aivoista. Ja hän ei ollut vielä ihan edes puolivälissa, vaikka lähellä sitä kyllä.
"Ehkä italialaista. Ei liian erikoista. En ihan tiedä mikä aiheuttaa pahoinvointia nyt ja mikä ei."

"Varmasti täälläkin on joku kelvollinen italialainen." Se tuntui olevan suosituin ravintola, joten myös liikkeet yhteen koonnut ostoskeskus varmasti tarjoilisi italialaista. Karinakin löytäisi jotain tarpeeksi vähäkalorista menusta kuin menusta.
"Luulen, että näin yhden ensimmäisessä kerroksessa", nainen arveli tarjoutuen johdattamaan Gabriellen tullessaan paikallistamansa ravintolan luo.

Gabrielle seurasi vuorostaan Karinaa alas. Hän mietti miten oikein piilottaisi mieheltään ne vaatteet jotka oli ostanut. Ei Teddyn olisi sopivaa nähdä niitä. Mies murtuisi jos he joutusivat pakkaamaan ne pois.
"Luulisi olevan. Pasta voisi ollakin ihan hyvä idea."

"Siinähän se", Karina nyökkäsi kohti muistamaansa, kotoisaan sisustuksella pyrkivää, lämminsävyistä ravintolaa kohti.
"Sopiiko tämä?"

"Sopii hyvin." Kyllä listalta olisi pakko löytyä jotakin mikä ei toisi raskaana olevan naisen suuhun oksennusta. Oli vain pakko tai hänen loppuraskautensa tulisi olemaan hyvin ankeaa. Sopivan pöydän löydyttyä Gabrielle istui alas.
"Sain käsityksen että tunnet Teddyn. Mistä, jos saan udella?"

Karina asettui huolellisesti tuolilleen ja katseli menun tarjontaa. Luojan kiitos, listalla oli myös italialainen salaatti. Hän ei antanut katseensa harhailla jälkiruokiin. Hän oli sulkenut ne elämästään kauan sitten.
"Seuraan silloin tällöin valmennuksia tallilla, ja pidän hänen - Teddyn - valmennustyylistään. Teddy oli myös se hyväsydäminen herrasmies, joka pelasti minut Northumberlandin maaseudun yöstä autoni sanottua itsensä irti", nainen vastasi hymyillen ja viittasi tarjoilijaa lähemmäs.

Karinan mainitessa sen hajonneen auton uudelleen, pieni lamppu näytti syttyvän Gabriellenkin pään yläpuolella.
"Aaaaa! Kamala myöntää mutta saatoin haukkua sen tolvanan pystyyn sen jälkeen. Pelästyin jo että hän on ajanut kolarin matkalla, kun ei tietenkään ymmärtänyt edes ilmoittaa, että tulisi myöhemmin kuin oli sanonut."

"Se on valitettavasti minun syytäni. Autonjärkäleeni kuoli keskelle tietä; Teddy oli onnekas, kun ei ajanut kolaria sen kanssa. Hän ei suostunut jättämään minua yksin odottamaan hinausautoa, joka saattaisi mahdollisesti saapua joskus", nainen totesi vienosti hymyillen. Teddy oli ollut pelastava ritari. Miehen lempeä, ystävällinen seura oli myös auttanut hänen ahdistukseensa asunnossaan jälleen vierailleesta tunkeilijasta. Karina tilasi itselleen vettä ja italialaisen salaatin tarjoten sitten tilausvuoroa Gabriellelle.

"En syytä sinua siitä. Olen iloinen siitä että hän auttaa muita, mutta saisi vain joskus muistaa tällaiset pikkuasiatkin. Joskun vähän... Toivoton mies. Tällaisissa asioissa." Gabrielle oli kyllä iloinen siitä, että miehensä oli herrasmies myös muiden seurassa. Ainakaan kihlattuaan ei tarvinnut hävetä.

"Hän mainitsi sinut useammankin kerran", Karina vakuutti. Hän olisi voinut vannoa, että mies oli lähettänytkin viestiä tulevalle vaimolleen, mutta se ei olisi ensimmäinen kerta, kun teknologia petti sitä tarvitsevan. Hän oli ollut jumissa peltojen erämaassa juuri siksi, ettei hänen puhelimensa löytänyt alueelta kuuluvuutta.

"Voi ei. Pahoittelen sitäkin." Olihan se suloista, mutta ei miehen nyt tarvitsisi muita tappaa mainitsemalla kihlattunsa joka välissä. Vaikka kyllä hänkin mielellään asiasta mainitsi, aina silloin tällöin, sopivassa tilanteessa.

Karina nauroi.
"Ei ole syytä pahoitella. Tarkoitin vain, ettei miehesi ollut unohtanut sinua."

"En minä sitä pelännytkään. Sitä vain että hän pääsi omasta hengestään." Ei hän ollut mustasukkainen nainen. Se vei liikaa energiaa. Kun he saivat listat, Gabrielle tutkaili omaansa. Nyt olisi tehnyt mieli ottaa lasillinen, mutta hän ei voisi ottaa edes sitä lasillista punaviiniä. Jahka raskaus olisi ohi, hän todellakin ottaisi. Kaikkien näiden viikkojen kunniaksi.

"Mitä sinä teet työksesi, Gabrielle?" Karina päätti kysyä jatkaakseen keskustelua.

"Olen pr-osaston ja markkinoinnin esimies." Gabrielle avasi toimenkuvaansa vain tarpeellisen verran. Jos hänen ajatuksensa tästä vahvistuisivat, hän saattaisi tosin jäädä kotiin lapsen synnyttyä. Ehkä tai sitten hän olisi kotona vain hetken. Ei hän tiennyt vielä.
"Sinä varmaan matkustelet paljon työsi puolesta?"

"Sehän kuulostaa vaikuttavalta", Karina vastasi lämpimästi. Henkilökohtainen assistentti narsistiselle elokuvatähdelle ei ollut aivan samaa kaliiperia, mutta sen kautta nainen sai osallistua koko elokuvaprosessiin. Hän ei halunnut työskennellä vain castingissa tai etsiä vain kuvauspaikkoja; hän halusi olla läsnä kuvauksissa.
"Kyllä, vaikka matkustelisin mielelläni enemmänkin. Toiveeni onneksi toteutuu pian."

"Ei se ole sitä. Muiden sotkujen siivoamista julkisesti ja vähemmän julkisesti." Markkinoinnilla oli aika vähän tekemistä hänen työnsä kanssa. Gabrielle vain hyväksyi markkinoinnin ideat, ei muuta.
"Olenkohan tulossa vanhaksi, kun en enää jaksa matkustella? Muutama vuosi sitten vielä jaksoin."

"Ehkä elämäsi tärkeysjärjestys on vain muuttunut?" Karina tarjosi. Hän ei menisi naimisiin eikä ottaisi lapsia elämäänsä. Hänen elämänsä rakentui vain ja ainoastaan uran ympärille, ja hänellä oli tarkka päämäärä mielessään. Matkustelu oli ihana osa hänen työtään, ja yksi syistä, miksi työ oli hänen elämänsä keskipiste.

"Sitä voisi kai kutsua myös vanhuudeksi. Muutama vuosi sitten ajattelin että työni on kaikkeni ja pärjään ilman mitään muuta. Ja olihan se helppoa tavallaan." Ei parisuhderiitoja, ei eroja... Ei hankaluuksia. Työasiat oli huomattavasti helpompaa hoitaa kuin ongelmat kotona, vaikka ongelma koskisi vain tiskausta tai imurointia.
"Se kuuluisa 'muutat vielä mielesi ja kyllä se hoivavietti iskee' on siis totta kohdallani. Inhoan kun muut ovat oikeassa."

Karina nauroi hyväntuulisesti.
"Se on kieltämättä kurja tunne."

"Kamalaa. Vihaan sitä, mutta ehkä en vain myönnä sitä? Esitän että olen sitten koko ajan halunnut tätä." Gabrielle sulki listan, tilaten itselleen lohipastaa. Tuttua ja turvallista, hän tosiaan toivoi ettei kala ollut siirtynyt oksettavien ruokien listalle. Ruokajuomaksi kelpaisi kivennäisvesi.

"Se on hyvä strategia, suosittelen", nainen totesi huvittuneena ja korjasi ajatuksissaan huolitellulta nutturalta karkaavia suortuvia paremmin ojennukseen.

"Niin minustakin." Kyllä hän välillä myönsi miettivänsä äkkilähtöä jonnekin kauas, kun Teddyn hyysäys meni aivan yli ymmärryksen.
"MIlloin lennät takaisin Newcastleen?"

"Tämän iltapäivän lennolla", Karina vastasi. Hän oli jo oppinut harvat lentoaikataulut jouduttuaan ramppaamaan milloin minkäkin naurettavan syyn tähden kotikaupungissaan. Todellinen syy oli vain Cranen halu hallita ja kiduttaa häntä. Mutta mikäpä siinä, Karina viihtyi Lontoossa paljon paremmin kuin pohjoisessa ja sai samalla erinomaisen syyn viettää tuntikausia erossa työnantajastaan.
"Entä sinä?"

"Vasta myöhemmällä lennolla. Luulin joutuvani pitkään työpalaveriin, mutta... Enkä jaksanut yrittää lippujen vaihtoa. Se oli kerran olevinaan niin mahdotonta, vaikka tyhjiä paikkojakin oli koneessa." Gabrielle huokaisi syvään. Siitä oli viimeksi ollut niin kovin vaivaa.

"Onneksi Lontoossa on mukavaa odottaa lentoa. Jos menet vasta illan lennolla, ehtisit varmasti käydä vaikka West Endillä matineessa?" nainen ehdotti ja soi tilatut annokset tuovalle tarjoilijalle hymyn. Hänen salaattinsa näytti hieman turhan raskaalta hänen makuunsa, mutta hän voisi aina karsia kalorit loppupäivältä.

"Se voisi olla yksi vaihtoehto. Jotain mukavaa piristämään päivää. Olen kiitollinen ettei kuitenkaan tarvinnut koko päivää viettää yksin." Ilman Karinan seuraa lounaskin olisi ollut huomattavasti tylsempi.

"Kiitos samoin", Karina vastasi. Hän vakuutti säännöllisesti itselleen, ettei halunnut tai tarvinnut ketään lähelleen, ja yhtä säännöllisesti huomasi olevansa väärässä. Crane oli tiiviimmin hänen elämässään, ja mies suorastaan imi elinvoimaa hänestä. Karina oli toki ympäröinyt itsensä ihmisillä, mutta etsiessään yöllä sydän hakaten asunnostaan tunkeilijaa, jonka tiesi seisseen sänkynsä vieressä ja jonka jättämät lahjat löysi pöydältään, ei hänellä ollut ketään, kenelle puhua. Jopa lounas ventovieraan kanssa oli yllättävän voimaannuttava kokemus.
"Miltä annoksesi maistuu?"

Tummaihoinen nainen oli onneksi suhteellisen helppo lähestyä, joten ainakin juttelu oli helppoa. Gabrielle nautti ihmisten seurasta, vapaa-ajallaan enemmän kuin töissä.
"Hyvältä ja ainakaan vielä se ei oksetakaan. Alan olla kurkkua myöten täynnä sitä että lempiruokani oksettavat."

"Voin kuvitella", nainen totesi myötätuntoisesti. Hän oli tosin manipuloinut suhteensa ruokaan välttämättömäksi pahaksi ja vaihtanut mielihalunsa vaatteisiin ja kenkiin suklaan ja leivosten sijaan.
"Kyse on kai kuitenkin vain joistakin kuukausista?"

"Kyllä, mutta ne kuukaudet ovat pitkät." Etenkin siinä vaiheessa kun hän vaappuisi eteenpäin kuin humalainen sorsa, jokaista lihasta särkisi ja kaikki olisi vaikeaa.

"Totta. Ehkä se on tilaisuus löytää lisää lempiruokia ja ihastuttavia, uusia makuja."

"Tai sitten ei." Gabrielle hymähti, vilkaisten nopeasti puhelintaan. Kukaan ei ollut kaivannut, hyvä.
"Onko West Endillä jotain mielenkiintoista nyt?"

"Siellä on jotain mielenkiintoista joka päivä. Mutta tiedän, että esimerkiksi Oopperan kummituksessa on näin torstaisin matineenäytös puoli kolmelta", Karina vastasi. Hän oli saanut kunnian tutustua pääosan esittäjään ja kävi katsomassa musikaalin aina uudelleen, kun vain ehti.

"Oi, siitä onkin aikaa kun olen nähnyt sen!" Gabrielle innostui siitä. Siitä oli tosiaan kauan kun hän oli nähnyt minkäänlaista versiota Oopperan Kummituksesta. Mielellään nainen kuluttaisi aikaansa sen parissa.
"Täytyy käydä katsomassa se. Ehdin sitten vielä mukavasti koneeseen. Kiitos vinkistä."

"Eipä kestä", Karina naurahti kevyesti ja näykki salaattiaan.
"Käytkö usein West Endillä?"

"Liian harvoin. En usein ehdi Lontoossa ollessani ja Newcastlesta tulee valitettavan harvoin lähdettyä vain kulttuurin takia Lontooseen. Pitäisi ehkä useammin. Täällä asuessani taisin käydä useamman kerran, mutta työni piti huolta, etten silti ehtinyt nähdä kaikkea haluamaani." Gabrielle selitti hymyillen. Onneksi hän ei enää asunut pääkaupungissa. Newcastlessa oli koti.

"Aivan." Karinasta tuntui, ettei hän voisi käydä Lontoossa tai West Endillä tarpeeksi usein. Hän rakasti onneksi elokuviakin, ja niitä näki Newcastlessa melkein samoin kuin Lontoossa. Pohjolassa oli jotain hyvää.
"Onko sinulla suosikkimusikaalia?"

"Itävallan keisarinnasta Elisabethista kertova Sisi. Se on ihana. Näin sen kahteen otteeseen Saksassa muutama vuosi sitten." Gabrielle oli todella pitänyt kyseisestä musikaalista. Sopivan synkkä.
"Onko sinulla sellaista?"

"Siitä en ollut kuullutkaan - täytyy perehtyä", nainen vastasi kiinnostuneena nyökäten ja naurahti sitten itselleen. Kuinkakohan ennalta-arvattava hän oli?
"Olen menettänyt sydämeni Oopperan kummitukselle."

Gabrielle naurahti. Sitä suuremmalla syyllä hänen pitäisi nähdä se!
"No sitten minun pitää nähdä se. Käyn tänään katsomassa sen, pakko sen on olla hyvä." Se kuulosti oikein hyvältä.
"Kiitos menovinkistä."

"Ole hyvä vain", Karina naurahti ja viimeisteli salaattinsa asettaen aterimet siististi lautaselle.
"Käytkö paljon teatterissa?"

Gabrielle asetteli myös aterimet siististi lautaselleen, huuhdellen vielä suunsa sen kivennäisveden lopulla, mitä lasissa oli jäljellä. Hyvä ruoka oli parantanut mieltä hieman.
"Usein kun olen Lontoossa ja on aikaa. Käyn Newcastlessakin silloin tällöin. Kun ehdin. Taidat käydä useammin?"

"Yritän ehtiä Lontoossa ollessani, mutta viihdyn vähintään yhtä hyvin elokuvateatterissa", nainen vastasi ja viittasi vaivihkaa tarjoilijaa tuomaan laskun.
"Työnantajani ei varsinaisesti mahdollista aikataulujen etukäteen suunnittelua tai vapaa-aikaa."

"Voi ei. Sellainen on inhottavaa. Itselläni on tosin hieman samaa vikaa. Hiljalleen alkaa tuntua siltä, ettei työtäni arvosteta, vaikka työkseni pelastan firman isojen kihojen mainetta vähän väliä." Gabrielle oli se joka siisti julkisuuteen vuotaneita skandaaleja, selitteli ja valvoi lakimiesten tapaamisia firman henkilöstön edunvalvojana. Joten hän oli kiillottanut useamman ihmisen sädekehää, kuin saattoi uskoakaan.

"Se on ikävä tunne", Karina vastasi myötätuntoiseen sävyyn. Cranen suosikkinyrkkeilysäkkinä hän tiesi täsmälleen, miltä se tuntui. Crane arvosti vain itseään.

"Haluaisin nähdä mitä käy jos lähden. Rypekööt seksiskandaaleissaan." Gabrielle tuhahti, maksaen oman laskunsa käteisellä, kun se saapui pöytään.

"Oletko harkinnut irtisanoutumista?" nainen tiedusteli maksaen oman osansa luottokortilla, parhaalla ystävällään. Karina harkitsi eroamista melkein joka kerta Cranesta kuullessaan, mutta elokuvan kuvaukset olivat aivan liian mielenkiintoiset ja hän oli työskennellyt aivan liian lujasti antaakseen periksi nyt.

"Olen. Harkitsen päivä päivältä enemmän. Ei minulle olisi ongelmaa löytää uutta työtä." Gabriellella oli vaikuttava ura ja nopeasti kehittynyt sellainen. Mutta hän harkitsi irtisanoutumista voidakseen jäädä kotiin, ei siksi että voisi heti hakea uuden työn.

Karina nyökkäsi. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä, miksi Gabrielle ei vain irtisanoutunut, jos halusi, muttei ollut hänen asiansa usuttaa muita niin suuriin päätöksiin.
"Tekeekö sinun mieli jotain jälkiruokaa?" hän kysyi varmuuden vuoksi - raskaana olevista naisista ei kai koskaan tiennyt - ja vilkaisi vaivihkaa älypuhelimensa kelloa.

Gabrielle halusi kuitenkin miettiä asiaa vielä. Hän halusi ottaa rauhassa sellaisten päätösten suhteen, vaikka kävikin raskaushormoneillaan sillä hetkellä.
"Ei. Tuo pasta riitti huomiseen asti."

"Kiitos lounasseurasta - ja kenkäterapiasta. Se tuli tarpeeseen", Karina kiitti hymyillen ja nosti ostoskassinsa lattialta kohottaen merkitsevästi Harrodsin Cranen tilaamat paidat sisältävää pussia.
"Minun on valitettavasti palattava töihin. Näin tärkeä tehtävä ei voi odottaa", nainen huokasi nousten.

Gabrielle naurahti. Hän ei noussut vielä, mietti vain mihin menisi seuraavaksi. Kai hän lähtisi suuntaamaan teatteria kohti.
"Kiitos sinulle. Tämä tuli todellakin tarpeeseen. Ja koeta selvitä vaativasta tehtävästäsi. Nähdään, tallilla mahdollisesti."

"Totta! Toivottavasti siis näemme uudelleen - ja toivottavasti saat paikan Kummitukseen. Hei!" Karina olisi mielellään vaihtanut Gabriellen kanssa osia iltapäiväksi. Kieroon, taianomaiseen ja varjoisaan rakkaustarinaan heittäytyminen voitti Cranen milloin tahansa. Nainen tarkasti puhelimen olevan laukussaan, ennen kuin lähti luovimaan tietään kohti metroa ja Heathrow'ta.

Tiistai 26. heinäkuuta 2016, 17:55 - Vertaistukea verrattomille

Porras kerrallaan, Jamie vakuutteli jaloilleen hölkätessään Rosings Parkin tallirakennuksen toisessa kerroksessa sijaitsevaan, avaraan oleskelutilaan pitkän päivän päätteeksi. Tiistai oli päivä, jona hän hyppäsi viisi nuorempaa hevostaan sekä tänään myös olympiaratsunsa ja ratsasti loput sileällä. Olympialaisia ja niitä edeltävää Hicksteadia varten valmistautuessaan mies oli mennyt pyytämään jälleen Morlandilta armotonta valmennusta sekä Socksille että Cosimalle, ja yhdeksän hevosen jälkeen päivä tuntui lihaksissa. Hänen pitäisi kai suunnata hetimmiten Kaylan luo, mutta jo valmiiksi hänelle usein kiukutteleva nainen tuskin arvostaisi, jos hän nukahtaisi sohvalle ensimmäisen vartin aikana.
Johtopäätökseensä luottaen Jamie kippasi itselleen kupin mustaa kahvia ja harhaili lähemmäs lasiseinää, joka erotti yläkerran massiivisesta päämaneesista. Maybe verrytteli viimeisenä vuorossa ollutta Bambia, jonka mies oli ojentanut innokkaalle apukädelle pari minuuttia sitten. Virallisesti tyttö kai vietti vapaapäiväänsä, mutta oli halunnut tulla hoitajaksi Ingan ja Paisleyn lomaillessa ennen pitkää työrupeamaansa. Oleskelutilassa vallitsi kumman vapautunut tunnelma, sillä sen vieressä oleva toimisto oli tyhjillään tallin esimiehen jouduttua edellisenä päivänä sairaalaan. Jamie oli muistanut Effietä vitsikkäällä lahjalla ja kilolla suklaata siltä varalta, ettei hänen leikkimielisiin käytännönpiloihinsa yleensä nuivasti suhtautuva nainen syttyisi lahjasta.

Andrea istui jo yläkerrassa teekupillisen kanssa, katsellen maneesiin. Siellä oli menossa Artemiksen valmennus ja hän kaipasi lohtua, oltuaan kyseisessä rääkissä kahdesti tänään. Mieltä painoi musta pilvimassa. Mies oli kusipää.
Mustahiuksinen nainen havahtui askeliin takanaan, kääntyen katsomaan tulijaa.
"Hoo, itse suuri, mahtava ja legendaarinen herra Ellis!" Ainakin hän jaksoi vaisu hymy huulillaan kiusoitella toista englantilaisratsastajaa.
"Sattuuko?" Hän tunnisti tuon kävelytyylin. Aivan kuin olisi katsonut itseään kunnon päivän päätteeksi.

"Juuri se", Jamie väläytti naiselle vinon hymyn ja kumarsi elegantilla viuhahduksella, joka tosin päättyi irvistykseen.
"Ei toki. Mukava tuntea, että on tehnyt vähän töitä", mies huokasi venytellen vapaata käsivarttaan ja vilkuili Andreaa yrittäen lukea naisen olemusta.
"Mahtava päivä takana?"

Onneksi tallilla oli edes mahtavia kollegoita ja hoitajia. Ilman niitä hän ei olisi viihtynyt pohjoisessa näinkään kauan, vaan olisi karannut takaisin Lontooseen.
"Jaan tunteen." Tippumisen takia paikkoja kolotti inhottavasti. Silmät tapittivat maneesin keskellä ohjeita jakavaa miestä myrkyllisesti.
"Haluatko kaunistellun vai rehellisen mielipiteen?"

Jamie hieraisi leukaansa mietteliäänä ja siemaisi kahviaan.
"Hmm… Rehellisen. Ehdottomasti."

"Aivan täyttä paskaa. Toivon että jos tuijotan tarpeeksi kauan tässä, Cactus syttyy tuleen tai räjähtää." Andrea siemaisi teekupistaan, vaihtaen samalla asentoa. Nainen irvisti kevyesti. Mitään tuskin oli murtunut, paitsi ylpeys. Se ruuna oli aasi.
"Kolme valmennusta tuon kanssa. Päivässä. Vaihdan alaa. Haluan vanginvartijaksi tai lastentarhanopettajaksi."

Jamie nauroi.
"Mitä jos vain vaihdat valmentajaa?"

"Niedermann vaatii että tuo vahtii. Heti kun saan kaksi hevosta lisää keneltä tahansa muulta, Niedermann saa pitää kaakkinsa. Dura on ääliö ja Taffel kana-aivo." Maistettuaan kerran hiekkaa ja kopsahdettuaan kerran estetolppaa päin, ei ratsastajan tulevaisuus näyttänyt ruusuiselta.
"Muutenhan menen aina Bogaertille tai Morlandille. Tuo mies syö valmennettaviensa sieluja välipalaksi ja huuhtoo alas kyyneleillä."

"Oletko kysellyt korvaavia hevosia?"

"Mmjep. En tiedä kenen riesa Taffel olisi ja Dura nyt on puoliksi jo eläkkeellä, mutta haluan niistä eroon." Eivät ne ihan niin kamalia olleet, mutta kun yhdisti naisen huonoimmat hevoset tiukimpaan valmentajaan... Päivä oli varmasti pilalla.
"Sinä onnellinen kun saat kaikki Fairchildien huiput. Et joudu rääpimään hevosta sieltä ja tuolta että saat palkkasi kasaan."

Jamie nauroi raikuen.
"Tarkoitatko Socksia?" Mies oli kieltämättä pakahduttavan ylpeä ratsuttamastaan tähdestä.
"Suurin osa hevosistanihan on kuitenkin Kingsdownin omistuksessa."

"No sitäkin. Ja miten olivatkaan, saat hyviä hevosia. Ja minulla on joku hemmetin saksalainen kanan, kirahvin ja apinan sekoitus, jolle on suotu kaviot ja turpa." Olihan Andreallakin lupaavia hevosia. Givenchy oli hyvä, kuten myös Mentos. Cora oli loistava. Nyt mieltä vain mustutti irlantilaisen kritiikki.
"Dura keksi säikähtää seinää. Siis tyhjää seinää. Taffel taas yritti kiivetä kattoon. Tulin kahdesti alas Cactuksen silmien alla. Voit varmaan kuvitella."

Mies hymyili huvittuneena.
"Aijai? Ehkä sinun pitäisi kysellä hevosia, jos et muka ole häikäistynyt kanan, kirahvin ja apinan sekoituksesta. Kenelläkään muulla ei ainakaan ole samanlaista. Ajattele!"

"Harmi ettei kana osaa lentää. Silloin se olisi edes hieman hyödyllinen." Ei, välillä tuntui että tamman jalat oli liimattu kiinni hiekkaan ja joskus taas etupää ei pysynyt maassa ollenkaan.
"Muistan vihjeesi. Pyydän hevosta ensikerralla."

Jamie naurahti.
"Ajattelin ihan, että ehkä sinun pitäisi kysellä uusia kilpahevosia, jos nykyiset herättävät pelkkää turhaumusta."

"Luuleko etten yritä?" Niitä ei vain ollut tyrkyllä ihan liiaksi asti. Hän huokaisi hiljaa.
"Prescottin hevoset ovat hyviä, samoin Cora, Foxy ja Mentos, mutta... Mutta. En ole sinä. Vielä. Ehkä joskus huomaan muuttuneeni mieheksi." Andrea virnisti vaisusti. Tai sitten hän huomaisi joskus todistaneensa että oli oikeasti ihan kelpo ratsastaja.

"Minä otin vuosia sitten yhteyttä kaikkiin keksimiini tahoihin ja kyselin mahdollisuutta ratsastaa hevosia, myös Kingsdowniin. Mutta vasta hiljattain aloin saada heiltä oikeasti hyviä hevosia tehtyäni enemmän tai vähemmän nöyrästi vuosien pohjatyön", Jamie tarjosi. Hevosten saantia auttoi toki se, että sai lahjattomat hevoset myytyä komeilla summilla.

"On vähän pohjatyötä vielä tehtävänä. Siihen asti saan kai kärsiä. Ehkä tämä on karmaa ja edellisessä elämässäni olin sarjanurhaaja tai jotain." Andrea kääntyi selkä lasia päin.
"Miksi estetolpissa ei ole pehmusteita? Tekisi lajista turvallisemman."

"Missä jännitys sitten olisi?" Jamie virnisti ja hörppäsi kahviaan.

"Jos erikseen harjoitustolpat?" Andrea ehdotti. Hän liikutteli oikeaa olkapäätään, kiittäen luojaa kylmäpakkauksesta paidan ja takkinsa välissä.
"No, miten muuten? Hääkellot soi kohta ja sitä rataa?" Jamieta oli ihana kiusoitella asialla, kun tiesi ettei asia todellakaan ollut niin.

"Andrea, hyvänen aika", mies kauhisteli käsi teatraalisesti rinnalla, "mitä sinulle on tapahtunut?" Naisen kysymys sai Jamien hymyilemään jähmeästi.
"Joo. Mites sinulla? Kenet olet päättänyt vietellä tällä viikolla?"

"Aikainen vanhuus, Jamie. Aikainen vanhuus." Andrea virnisti. Ei hän ollut rauhoittumassa, kunhan puhisi nyt. Huomenna, viimeistään ylihuomenna, hän olisi taas kunnossa. Hän näytti hetken miettivältä, kallistellen päätään. Aivan kuin vaihtoehtoja olisi ollut niin paljon.
"Sinut, Rosierin, kaupan kassan, naapurin koiranulkoiluttajan serkun kaiman? Kuka tietää. En ole miettinyt vielä."

"Onnea yritykseen", Jamie väläytti naiselle hurmaavimman hymynsä ja jätti vitsailemasta vanhenemisen seurauksista. Ties vaikka Andrea olisi ollut tosissaan.

"Ei vaan, luulen että minulla on tänään kuumat treffit kylmäpakkauksen, linimentin sekä Benin ja Jerryn kanssa. Kotisohvalla." Andrea ei tosiaan ollut nyt meneväisellä tuulella, saati että haluaisi lähteä johonkin, saatika sitten viihdyttää vielä jotakuta miestä. Ei onnistuisi.

Mies kohotti kulmaansa.
"Ehkä sinusta todella on tulossa vanha. Hyvänen aika."

"Ehkä. Mitäs sille tehdään?" Tai sitten hän vain oli ottanut ensin osumaa hiekasta, sitten vielä tolpasta.
"Ehkä juon vielä pullon viiniä yksin kotona. Rollaattori, täältä tullaan."

"Voidaan spraymaalata rollaattoriisi tosi päheät liekit", Jamie ehdotti ja taputti naisen ehjää hartiaa.

"Haluan ne sit sinisinä. Ei mitää  pinkkejä." Nainen mutristi huultaan. Hän vilkaisi Jamieta, miettien hetken.
"Hei, kuules naistenmies. Tunnetko Nordqvistia yhtään?"

Mies nauroi ja hiljentyi sitten pohtimaan nimeä päässään.
"En. Pitäisikö?" hän kysyi aavistuksen huolestuneena.

"Ei, kunhan utelin. Vähän toivoin että olisit semmonen kävelevä naistietokanta." Jamieta Andrea ei (vielä) nimitellyt hellittelynimillä. Hän teki niin käytännössä kaikille miespuolisille ystävilleen, mutta ei tuolle. Eikä vähiten siksi että Kayla vaikutti olevan ihan ok, joten hän ei halunnut ärsyttää naista.

"Minäkö? Pois se minusta", Jamie protestoi tehden ristinmerkin rinnalleen. Oli parempi olla vitsailematta aiheesta, sillä Kayla tuntui ottavan kierroksia jo siitä, että hän oli ystävällinen naispuolisille hevosenhoitajilleen ja ystävilleen eikä mies ymmärtänyt miksi.

"Ja pyhää vettä päälle." Nainen totesi kun katseli tuon uskonnollista rituaalia.
"En vain luota naisen motiiveihin ystäväni kanssa, siinä kaikki."

"Niin kuka se Nordqvist on?" mies toisti. Hän ei ollut koskaan törmännyt ruotsalaiseen kouluratsastajaan, vaikka he samalla tallilla kävivätkin.

"Semmonen pinnallinen ruotsalainen Miss Malibu. Ratsastaa sitä lipizzaa vai mikä se nyt on. Ja yhtä valmentajaa." Andreaa ärsytti ystävänsä uppoaminen huonon naisen suohon, eikä tuo aasi kuunnellut neuvoja. Tietenkään.

"Auts", Jamie naurahti ja koki parhaaksi olla vitsailematta naisten samankaltaisuudesta. Saisi vielä selkäänsä.
"Jos kyse on aikuisesta miehestä, luulisi tietävän mitä tekee?"

Jamie olisi tosiaan saanut selkäänsä.
"Aikusesta jenkistä." Miyato olisi lyönyt ystäväänsä (siihen kipeään olkaan) siitä heitosta.
"No ehkä keksin jotain. En jaksaisi olla olkapää. En voisi olla sanomatta että mitä minä sanoin."

"Ah, ehkä se selittää", mies hymyili kommentille amerikkalaisuudesta.
"Puhutko nyt Calounista?"

"Eikö? Ja ei kai täällä muitakaan jenkkejä ole. Luojan kiitos. Hänessä on jo tarpeeksi. Ja päälle te muut." Ihan kuin nainen itse ei olisi koskaan ongelmissa.

"…Calounilla on tyttöystävä?"

"Nooooo, miksi näytät tolta?" Andrea hytkyi naurusta. Jamien reaktio oli mahtava.
"Vihjaatko ettei hän ole poikaystävämateriaalia?"

Jamie hieraisi kasvojaan neutralisoiden hämmästyksensä.
"En suinkaan. Luulin vain… Ei sillä väliä."

Nainen alkoi kiinnostua kollegan hämmennyksestä.
"Noh? Mitä luulit?" Hän veti sen lämmenneen kylmatyynyn pois olaltaan, varovasti kipeää kohtaa hieroen. Saakeli.

Jamie harkitsi hetken. Ei, parempi pitää luulo omana tietonaan.
"Ei sillä väliä. Vai että Caloun seurustelee Miss Malibun kanssa? Ei paha."

"Luulen että se oikea Miss Malibu olisi nätimpi ja parempi vaihtoehto. Hän on liian mukava pissiksille. Kyllä sinä nyt sen verran häntä tunnet." Amerikkalais-japanilainen oli tosiaan kiltti ja herttainen, puhumattakaan sitten vähän suloisesta ulkonäöstään.
"Tämä hymytyttö innostui kerran huorittelemaan minua tallilla. En toki kiellä mitään, mutta maksua en muista ottaneeni."

Miehen suupieli nytkähti. Hän oli edelleen hämmentynyt siitä, että Caloun seurusteli naisen kanssa.
"Oho, oho. Ja miksi sinä kutsuit häntä?"

"Tunnemme liian hyvin." Andrea totesi hymyillen Jamien kysymykselle. Ei hän ollut Miss Malibua pahempaa tainnut päästää suustaan.
"En barbieta ja Miss Malibua pahemmaksi. Kai? En muista. Olen aika varma. Ja häiritsee, miksi hämmennyit niin? Suuri herra Ellis ei hämmenny koskaan. Vai alkaako vanhuus tulla?"

Jamie hymyili vinosti ja kohautti olkiaan.
"Luulin kai vain, että Caloun keinuisi toiseen suuntaan."

Vanhuuskortti toimi aina. Molempiin suuntiin.
"Niin minäkin. Epäilen että hän oli kuntoutuksen sijaan jollain kirkkoleirillä Amerikassa." Nainen vastasi leikkisästi. Ratsastaja nousi varovasti ylös, raahautuen hakemaan pakastelokerosta toista kylmätyynyä. Auts.

Jamie nauroi.
"Mitä jos alat käyttää toppauksia ratsastaessa?"

"Oi! Sellaiset upeat vanhojen jakkujen olkatoppaukset. Olisin niin kuuminta hottia." Andrean äänestä saattoi aistia sen tihkuvan sarkasmin. Mielikuva oli enemmän kuin hirveä.

"Ajattelin enemmän rullaluistelijan tai jääkiekkomaalivahdin varusteita", Jamie korjasi hymyillen kahvikuppinsa yli.

"Ai... No mut niihinhän voisi yhdistää sellaiset kahdeksankymmentäluvun kirkuvat jumppatrikoot?" Andrea asetteli sen uuden pussin olalleen, huokaisten helpotuksesta. Kohta hän pystyisi ajamaan kotiin. Ihan kohta.

"Tiesin, että sinulla oli hyvä maku."

"Vain jos tuet minua tässä uudessa muodissa ja vedät sellaiset niskaasi myös." Mielikuvat eivät ainakaan helpottaneet, mikä sai naisen painamaan ohimoita sormillaan.
"Tai... Älä sittenkään."

"Aijai", Jamie huokasi teatraalisen loukkaantuneena.

"En haluakaan nähdä sinua, tai ketään miestä, trikoissa. Pyöräilyhousutkin ovat jo jonkun kosto maailmalle." Andrea vilkaisi kelloa. Eikö toisen päivä päättynyt jo?
"Eikös sun pitäs olla jo kotona?"

"Menen Kaylalle, kunhan pysyn hereillä", Jamie vastasi kohottaen puolillaan olevaa kahvikuppiaan ja vilkaisi, miten kookas ruunikko liikkui maneesin valmennuksesta vapaassa päädyssä.

"Aaaaaa. Pidä kiva ilta." Tummatukkainen  vilkaisi samaa ruunikkoa, hymyillen vinosti.
"Hei, paljonko ymmärrät kenttähevosen sielunelämää? Cora on ollut vähän outo. Siinä ei ole vikaa, se tutkittiin heti, mutta se ei toimi rataesteillä kuten pitäisi." Käytyään kaikki varusteetkin läpi, Andrea alkoi olla vähän neuvoton.

"Sen verran, että olen kiitollinen paikastani esteratsastajana", Jamie totesi. Luojan kiitos Fairchild oli luopunut hullusta vimmasta vääntää Socksista kenttähevonen, ja hän sai Slipsinkin estekäyttöön talvikausiksi.
"Oletko ajatellut eläinlääkäriltä kysyä?"

"Haahaa. Olet vitsikäs. Eläinlääkäriltä kysyttiin kun varusteissa ei ollut vikaa, tai ainakaan vaihto ei auttanut. Ihan kuin Cora välillä pelkäisi puomeja, mutta mitään ei ole tapahtunut. Sama hevonen paahtaa maastoesteillä niin ettei jarrusta ole tietoakaan." Hän oli menestynyt kaudella tamman kanssa, mutta hölmöltä se tuntui kun ennen innokasta hyppääjää sai tukea ja kannustaa.

"Ehkäpä se sanoo, ettei se halua enää hypätä rataesteitä?" Jamie ehdotti olkiaan kohauttaen.

"... Olet surkea tapaus, Jamie. Kertakaikkisen mahtavan latistava." Andrea tönäisi toista nyrkillään olkavarteen, hymyillen.
"Mutta ainakin piristit. Kiitos. Muuten tuijottaisin Cactusta edelleen itsekseen syttymisen toivossa."

Jamie nauroi.
"Oletko kokeillut antaa Coralle tauon? Jos se virkistäisi sitä. Ja kuinka perusteellisesti tutkitte sen?"

"Taivutus, kuvaukset, mitähän vielä. Varmaam aivokuva ja verikokeet. Se on Calounin isin mussukka, joten tutkittiin sen mukaisesti. Täytyy koittaa. Vedän viikon pelkkää koulutreeniä." Viikko koulusulkeisia ja tamma ei kulkisi mihinkään, viskaisi vielä lauhkea sveitsiläinenkin hänet alas selästään.

"Ajattelin lähinnä viikko lomaa treenistä", Jamie korjasi, "laidunlomaa, maastoilua, hevosen hemmottelua."

"Hmm... Sekin voisi olla. Ehtisi vielä ennen syyskuun isoja kolmen päivän kisoja. Koko kevät ja alkukesä tähdätty sinne, pettymys kaikille jos käymme paikan päällä kieltämässä rataesteet pihalle." Onneksi Miyato mielellään viettäisi laatuaikaa tammansa kanssa, eikä hänen tarvitsisi löytää aikaa hevosen taluttelulle.

"Jotainhan se hevonen sinulle kertoo sanomalla, ettei halua enää hypätä."

"Niin, jotain. Helpoin ratkaisu olisi ollut fyysinen vika tai väärät varusteet. Mikään ei ole muuttunut, maastossa se on oma pitelemätön itsensä. Ärsyttää vähän." Eihän se hevosen syy ollut ja sitä yritettiin parhaan mukaan kuunnella. Tamma oli hierottu läpi ja tehty ties mitä.
"Jos vikaa on oltava, eikö voi olla selkeää vikaa?"

"Naisten kanssa?" Jamie kohotti kulmiaan.

"Hei, älä nyt heittäydy tuollaiseksi mieheksi. Ei sovi sulle. Vaikka kai sillä on joku helvetin kiukkukiima." Se alkoi tuntua ainoalta hyvältä selitykseltä.

Mies nauroi nostaen anteeksipyytävästi käsiään.
"Jos fyysistä vikaa ei löydy, se on varmaan psykologista. Minä kokeilisin lomaa. Kilpailemisesta ei tule mitään, jos hevonen ei halua enää tehdä sitä."

"Senkin ruoja. Miten sinullakin on tyttöystävä, hmh? Tai olet hengissä, jos sanot tuollaista Kaylalle ääneen."

"Mitä?" Jamie nauroi.

"Miehiä on murhattu vähemmästäkin ja sinä tiedät sen, senkin arjensankari." Hän kaivoi laukustaan särkylääkkeet ja vesipullon, heittäen tabletin suuhunsa.

"Mitä? Kaikki tietävät, että naiset ovat se älykkäämpi, monimutkaisempi sukupuoli."

"Nuoleskelija." Andrea sihahti leikkisä hymy huulillaan. Mies oli mahdoton. Hän vilkaisi maneesiin, tuhahtaen hiljaa. Vieläkin valmentaja oli elossa ja voi hyvin.

"Mitä?" Jamie toisti nauraen ja seurasi naisen katsetta, joskin kiinnitti huomionsa kookkaaseen hollantilaiseen, joka liikkui kauniisti pienikokoisen ratsastajan alla. Hän olisi toivonut voivansa ottaa Mayben kisahoitajakseen Rioon, vaikka tyttö olikin onneksi tulossa viikoksi, mutta tytöllä oli oma uransa aloitettavana. Sääli.

"Älä yhtään yritä. Tiedät kyllä." Andrea oli niin tyytyväinen saatuaan itselleen hyvän hoitajan. Elis oli mukava, huumorintajuinen ja taitava. Pärjäisi varmasti.
"Ehkä pitäisi lähteä ajamaan kotiin. Siellä saan edes ottaa sellaisen norsuille tarkoitetjn särkylääkkeen."

"Ehkä. Pärjäile, Andrea - ja harkitse niitä jääkiekkomaalivahdin varusteita", Jamie tarjosi hymyillen, taputti uudelleen naisen tervettä olkapäätä ja lähti viemään kahvikuppinsa pesukoneeseen. Hänenkin pitäisi lähteä ajamaan Kaylan luo.

Nainen vain naurahti miehen sanoille, heittäen molemmat pussit pakastimeen. Sitten kotiin vanhenemaan, kuten Jamie oli asian muotoillut.

Tiistai 26. heinäkuuta 2016, 17:55

Porras kerrallaan, Jamie vakuutteli jaloilleen hölkätessään Rosings Parkin tallirakennuksen toisessa kerroksessa sijaitsevaan, avaraan oleskelutilaan pitkän päivän päätteeksi. Tiistai oli päivä, jona hän hyppäsi viisi nuorempaa hevostaan sekä tänään myös olympiaratsunsa ja ratsasti loput sileällä. Olympialaisia ja niitä edeltävää Hicksteadia varten valmistautuessaan mies oli mennyt pyytämään jälleen Morlandilta armotonta valmennusta sekä Socksille että Cosimalle, ja yhdeksän hevosen jälkeen päivä tuntui lihaksissa. Hänen pitäisi kai suunnata hetimmiten Kaylan luo, mutta jo valmiiksi hänelle usein kiukutteleva nainen tuskin arvostaisi, jos hän nukahtaisi sohvalle ensimmäisen vartin aikana.
Johtopäätökseensä luottaen Jamie kippasi itselleen kupin mustaa kahvia ja harhaili lähemmäs lasiseinää, joka erotti yläkerran massiivisesta päämaneesista. Maybe verrytteli viimeisenä vuorossa ollutta Bambia, jonka mies oli ojentanut innokkaalle apukädelle pari minuuttia sitten. Virallisesti tyttö kai vietti vapaapäiväänsä, mutta oli halunnut tulla hoitajaksi Ingan ja Paisleyn lomaillessa ennen pitkää työrupeamaansa. Oleskelutilassa vallitsi kumman vapautunut tunnelma, sillä sen vieressä oleva toimisto oli tyhjillään tallin esimiehen jouduttua edellisenä päivänä sairaalaan. Jamie oli muistanut Effietä vitsikkäällä lahjalla ja kilolla suklaata siltä varalta, ettei hänen leikkimielisiin käytännönpiloihinsa yleensä nuivasti suhtautuva nainen syttyisi lahjasta.

Andrea istui jo yläkerrassa teekupillisen kanssa, katsellen maneesiin. Siellä oli menossa Artemiksen valmennus ja hän kaipasi lohtua, oltuaan kyseisessä rääkissä kahdesti tänään. Mieltä painoi musta pilvimassa. Mies oli kusipää.
Mustahiuksinen nainen havahtui askeliin takanaan, kääntyen katsomaan tulijaa.
"Hoo, itse suuri, mahtava ja legendaarinen herra Ellis!" Ainakin hän jaksoi vaisu hymy huulillaan kiusoitella toista englantilaisratsastajaa.
"Sattuuko?" Hän tunnisti tuon kävelytyylin. Aivan kuin olisi katsonut itseään kunnon päivän päätteeksi.

"Juuri se", Jamie väläytti naiselle vinon hymyn ja kumarsi elegantilla viuhahduksella, joka tosin päättyi irvistykseen.
"Ei toki. Mukava tuntea, että on tehnyt vähän töitä", mies huokasi venytellen vapaata käsivarttaan ja vilkuili Andreaa yrittäen lukea naisen olemusta.
"Mahtava päivä takana?"

Onneksi tallilla oli edes mahtavia kollegoita ja hoitajia. Ilman niitä hän ei olisi viihtynyt pohjoisessa näinkään kauan, vaan olisi karannut takaisin Lontooseen.
"Jaan tunteen." Tippumisen takia paikkoja kolotti inhottavasti. Silmät tapittivat maneesin keskellä ohjeita jakavaa miestä myrkyllisesti.
"Haluatko kaunistellun vai rehellisen mielipiteen?"

Jamie hieraisi leukaansa mietteliäänä ja siemaisi kahviaan.
"Hmm… Rehellisen. Ehdottomasti."

"Aivan täyttä paskaa. Toivon että jos tuijotan tarpeeksi kauan tässä, Cactus syttyy tuleen tai räjähtää." Andrea siemaisi teekupistaan, vaihtaen samalla asentoa. Nainen irvisti kevyesti. Mitään tuskin oli murtunut, paitsi ylpeys. Se ruuna oli aasi.
"Kolme valmennusta tuon kanssa. Päivässä. Vaihdan alaa. Haluan vanginvartijaksi tai lastentarhanopettajaksi."

Jamie nauroi.
"Mitä jos vain vaihdat valmentajaa?"

"Niedermann vaatii että tuo vahtii. Heti kun saan kaksi hevosta lisää keneltä tahansa muulta, Niedermann saa pitää kaakkinsa. Dura on ääliö ja Taffel kana-aivo." Maistettuaan kerran hiekkaa ja kopsahdettuaan kerran estetolppaa päin, ei ratsastajan tulevaisuus näyttänyt ruusuiselta.
"Muutenhan menen aina Bogaertille tai Morlandille. Tuo mies syö valmennettaviensa sieluja välipalaksi ja huuhtoo alas kyyneleillä."

"Oletko kysellyt korvaavia hevosia?"

"Mmjep. En tiedä kenen riesa Taffel olisi ja Dura nyt on puoliksi jo eläkkeellä, mutta haluan niistä eroon." Eivät ne ihan niin kamalia olleet, mutta kun yhdisti naisen huonoimmat hevoset tiukimpaan valmentajaan... Päivä oli varmasti pilalla.
"Sinä onnellinen kun saat kaikki Fairchildien huiput. Et joudu rääpimään hevosta sieltä ja tuolta että saat palkkasi kasaan."

Jamie nauroi raikuen.
"Tarkoitatko Socksia?" Mies oli kieltämättä pakahduttavan ylpeä ratsuttamastaan tähdestä.
"Suurin osa hevosistanihan on kuitenkin Kingsdownin omistuksessa."

"No sitäkin. Ja miten olivatkaan, saat hyviä hevosia. Ja minulla on joku hemmetin saksalainen kanan, kirahvin ja apinan sekoitus, jolle on suotu kaviot ja turpa." Olihan Andreallakin lupaavia hevosia. Givenchy oli hyvä, kuten myös Mentos. Cora oli loistava. Nyt mieltä vain mustutti irlantilaisen kritiikki.
"Dura keksi säikähtää seinää. Siis tyhjää seinää. Taffel taas yritti kiivetä kattoon. Tulin kahdesti alas Cactuksen silmien alla. Voit varmaan kuvitella."

Mies hymyili huvittuneena.
"Aijai? Ehkä sinun pitäisi kysellä hevosia, jos et muka ole häikäistynyt kanan, kirahvin ja apinan sekoituksesta. Kenelläkään muulla ei ainakaan ole samanlaista. Ajattele!"

"Harmi ettei kana osaa lentää. Silloin se olisi edes hieman hyödyllinen." Ei, välillä tuntui että tamman jalat oli liimattu kiinni hiekkaan ja joskus taas etupää ei pysynyt maassa ollenkaan.
"Muistan vihjeesi. Pyydän hevosta ensikerralla."

Jamie naurahti.
"Ajattelin ihan, että ehkä sinun pitäisi kysellä uusia kilpahevosia, jos nykyiset herättävät pelkkää turhaumusta."

"Luuleko etten yritä?" Niitä ei vain ollut tyrkyllä ihan liiaksi asti. Hän huokaisi hiljaa.
"Prescottin hevoset ovat hyviä, samoin Cora, Foxy ja Mentos, mutta... Mutta. En ole sinä. Vielä. Ehkä joskus huomaan muuttuneeni mieheksi." Andrea virnisti vaisusti. Tai sitten hän huomaisi joskus todistaneensa että oli oikeasti ihan kelpo ratsastaja.

"Minä otin vuosia sitten yhteyttä kaikkiin keksimiini tahoihin ja kyselin mahdollisuutta ratsastaa hevosia, myös Kingsdowniin. Mutta vasta hiljattain aloin saada heiltä oikeasti hyviä hevosia tehtyäni enemmän tai vähemmän nöyrästi vuosien pohjatyön", Jamie tarjosi. Hevosten saantia auttoi toki se, että sai lahjattomat hevoset myytyä komeilla summilla.

"On vähän pohjatyötä vielä tehtävänä. Siihen asti saan kai kärsiä. Ehkä tämä on karmaa ja edellisessä elämässäni olin sarjanurhaaja tai jotain." Andrea kääntyi selkä lasia päin.
"Miksi estetolpissa ei ole pehmusteita? Tekisi lajista turvallisemman."

"Missä jännitys sitten olisi?" Jamie virnisti ja hörppäsi kahviaan.

"Jos erikseen harjoitustolpat?" Andrea ehdotti. Hän liikutteli oikeaa olkapäätään, kiittäen luojaa kylmäpakkauksesta paidan ja takkinsa välissä.
"No, miten muuten? Hääkellot soi kohta ja sitä rataa?" Jamieta oli ihana kiusoitella asialla, kun tiesi ettei asia todellakaan ollut niin.

"Andrea, hyvänen aika", mies kauhisteli käsi teatraalisesti rinnalla, "mitä sinulle on tapahtunut?" Naisen kysymys sai Jamien hymyilemään jähmeästi.
"Joo. Mites sinulla? Kenet olet päättänyt vietellä tällä viikolla?"

"Aikainen vanhuus, Jamie. Aikainen vanhuus." Andrea virnisti. Ei hän ollut rauhoittumassa, kunhan puhisi nyt. Huomenna, viimeistään ylihuomenna, hän olisi taas kunnossa. Hän näytti hetken miettivältä, kallistellen päätään. Aivan kuin vaihtoehtoja olisi ollut niin paljon.
"Sinut, Rosierin, kaupan kassan, naapurin koiranulkoiluttajan serkun kaiman? Kuka tietää. En ole miettinyt vielä."

"Onnea yritykseen", Jamie väläytti naiselle hurmaavimman hymynsä ja jätti vitsailemasta vanhenemisen seurauksista. Ties vaikka Andrea olisi ollut tosissaan.

"Ei vaan, luulen että minulla on tänään kuumat treffit kylmäpakkauksen, linimentin sekä Benin ja Jerryn kanssa. Kotisohvalla." Andrea ei tosiaan ollut nyt meneväisellä tuulella, saati että haluaisi lähteä johonkin, saatika sitten viihdyttää vielä jotakuta miestä. Ei onnistuisi.

Mies kohotti kulmaansa.
"Ehkä sinusta todella on tulossa vanha. Hyvänen aika."

"Ehkä. Mitäs sille tehdään?" Tai sitten hän vain oli ottanut ensin osumaa hiekasta, sitten vielä tolpasta.
"Ehkä juon vielä pullon viiniä yksin kotona. Rollaattori, täältä tullaan."

"Voidaan spraymaalata rollaattoriisi tosi päheät liekit", Jamie ehdotti ja taputti naisen ehjää hartiaa.

"Haluan ne sit sinisinä. Ei mitää  pinkkejä." Nainen mutristi huultaan. Hän vilkaisi Jamieta, miettien hetken.
"Hei, kuules naistenmies. Tunnetko Nordqvistia yhtään?"

Mies nauroi ja hiljentyi sitten pohtimaan nimeä päässään.
"En. Pitäisikö?" hän kysyi aavistuksen huolestuneena.

"Ei, kunhan utelin. Vähän toivoin että olisit semmonen kävelevä naistietokanta." Jamieta Andrea ei (vielä) nimitellyt hellittelynimillä. Hän teki niin käytännössä kaikille miespuolisille ystävilleen, mutta ei tuolle. Eikä vähiten siksi että Kayla vaikutti olevan ihan ok, joten hän ei halunnut ärsyttää naista.

"Minäkö? Pois se minusta", Jamie protestoi tehden ristinmerkin rinnalleen. Oli parempi olla vitsailematta aiheesta, sillä Kayla tuntui ottavan kierroksia jo siitä, että hän oli ystävällinen naispuolisille hevosenhoitajilleen ja ystävilleen eikä mies ymmärtänyt miksi.

"Ja pyhää vettä päälle." Nainen totesi kun katseli tuon uskonnollista rituaalia.
"En vain luota naisen motiiveihin ystäväni kanssa, siinä kaikki."

"Niin kuka se Nordqvist on?" mies toisti. Hän ei ollut koskaan törmännyt ruotsalaiseen kouluratsastajaan, vaikka he samalla tallilla kävivätkin.

"Semmonen pinnallinen ruotsalainen Miss Malibu. Ratsastaa sitä lipizzaa vai mikä se nyt on. Ja yhtä valmentajaa." Andreaa ärsytti ystävänsä uppoaminen huonon naisen suohon, eikä tuo aasi kuunnellut neuvoja. Tietenkään.

"Auts", Jamie naurahti ja koki parhaaksi olla vitsailematta naisten samankaltaisuudesta. Saisi vielä selkäänsä.
"Jos kyse on aikuisesta miehestä, luulisi tietävän mitä tekee?"

Jamie olisi tosiaan saanut selkäänsä.
"Aikusesta jenkistä." Miyato olisi lyönyt ystäväänsä (siihen kipeään olkaan) siitä heitosta.
"No ehkä keksin jotain. En jaksaisi olla olkapää. En voisi olla sanomatta että mitä minä sanoin."

"Ah, ehkä se selittää", mies hymyili kommentille amerikkalaisuudesta.
"Puhutko nyt Calounista?"

"Eikö? Ja ei kai täällä muitakaan jenkkejä ole. Luojan kiitos. Hänessä on jo tarpeeksi. Ja päälle te muut." Ihan kuin nainen itse ei olisi koskaan ongelmissa.

"…Calounilla on tyttöystävä?"

"Nooooo, miksi näytät tolta?" Andrea hytkyi naurusta. Jamien reaktio oli mahtava.
"Vihjaatko ettei hän ole poikaystävämateriaalia?"

Jamie hieraisi kasvojaan neutralisoiden hämmästyksensä.
"En suinkaan. Luulin vain… Ei sillä väliä."

Nainen alkoi kiinnostua kollegan hämmennyksestä.
"Noh? Mitä luulit?" Hän veti sen lämmenneen kylmatyynyn pois olaltaan, varovasti kipeää kohtaa hieroen. Saakeli.

Jamie harkitsi hetken. Ei, parempi pitää luulo omana tietonaan.
"Ei sillä väliä. Vai että Caloun seurustelee Miss Malibun kanssa? Ei paha."

"Luulen että se oikea Miss Malibu olisi nätimpi ja parempi vaihtoehto. Hän on liian mukava pissiksille. Kyllä sinä nyt sen verran häntä tunnet." Amerikkalais-japanilainen oli tosiaan kiltti ja herttainen, puhumattakaan sitten vähän suloisesta ulkonäöstään.
"Tämä hymytyttö innostui kerran huorittelemaan minua tallilla. En toki kiellä mitään, mutta maksua en muista ottaneeni."

Miehen suupieli nytkähti. Hän oli edelleen hämmentynyt siitä, että Caloun seurusteli naisen kanssa.
"Oho, oho. Ja miksi sinä kutsuit häntä?"

"Tunnemme liian hyvin." Andrea totesi hymyillen Jamien kysymykselle. Ei hän ollut Miss Malibua pahempaa tainnut päästää suustaan.
"En barbieta ja Miss Malibua pahemmaksi. Kai? En muista. Olen aika varma. Ja häiritsee, miksi hämmennyit niin? Suuri herra Ellis ei hämmenny koskaan. Vai alkaako vanhuus tulla?"

Jamie hymyili vinosti ja kohautti olkiaan.
"Luulin kai vain, että Caloun keinuisi toiseen suuntaan."

Vanhuuskortti toimi aina. Molempiin suuntiin.
"Niin minäkin. Epäilen että hän oli kuntoutuksen sijaan jollain kirkkoleirillä Amerikassa." Nainen vastasi leikkisästi. Ratsastaja nousi varovasti ylös, raahautuen hakemaan pakastelokerosta toista kylmätyynyä. Auts.

Jamie nauroi.
"Mitä jos alat käyttää toppauksia ratsastaessa?"

"Oi! Sellaiset upeat vanhojen jakkujen olkatoppaukset. Olisin niin kuuminta hottia." Andrean äänestä saattoi aistia sen tihkuvan sarkasmin. Mielikuva oli enemmän kuin hirveä.

"Ajattelin enemmän rullaluistelijan tai jääkiekkomaalivahdin varusteita", Jamie korjasi hymyillen kahvikuppinsa yli.

"Ai... No mut niihinhän voisi yhdistää sellaiset kahdeksankymmentäluvun kirkuvat jumppatrikoot?" Andrea asetteli sen uuden pussin olalleen, huokaisten helpotuksesta. Kohta hän pystyisi ajamaan kotiin. Ihan kohta.

"Tiesin, että sinulla oli hyvä maku."

"Vain jos tuet minua tässä uudessa muodissa ja vedät sellaiset niskaasi myös." Mielikuvat eivät ainakaan helpottaneet, mikä sai naisen painamaan ohimoita sormillaan.
"Tai... Älä sittenkään."

"Aijai", Jamie huokasi teatraalisen loukkaantuneena.

"En haluakaan nähdä sinua, tai ketään miestä, trikoissa. Pyöräilyhousutkin ovat jo jonkun kosto maailmalle." Andrea vilkaisi kelloa. Eikö toisen päivä päättynyt jo?
"Eikös sun pitäs olla jo kotona?"

"Menen Kaylalle, kunhan pysyn hereillä", Jamie vastasi kohottaen puolillaan olevaa kahvikuppiaan ja vilkaisi, miten kookas ruunikko liikkui maneesin valmennuksesta vapaassa päädyssä.

"Aaaaaa. Pidä kiva ilta." Tummatukkainen  vilkaisi samaa ruunikkoa, hymyillen vinosti.
"Hei, paljonko ymmärrät kenttähevosen sielunelämää? Cora on ollut vähän outo. Siinä ei ole vikaa, se tutkittiin heti, mutta se ei toimi rataesteillä kuten pitäisi." Käytyään kaikki varusteetkin läpi, Andrea alkoi olla vähän neuvoton.

"Sen verran, että olen kiitollinen paikastani esteratsastajana", Jamie totesi. Luojan kiitos Fairchild oli luopunut hullusta vimmasta vääntää Socksista kenttähevonen, ja hän sai Slipsinkin estekäyttöön talvikausiksi.
"Oletko ajatellut eläinlääkäriltä kysyä?"

"Haahaa. Olet vitsikäs. Eläinlääkäriltä kysyttiin kun varusteissa ei ollut vikaa, tai ainakaan vaihto ei auttanut. Ihan kuin Cora välillä pelkäisi puomeja, mutta mitään ei ole tapahtunut. Sama hevonen paahtaa maastoesteillä niin ettei jarrusta ole tietoakaan." Hän oli menestynyt kaudella tamman kanssa, mutta hölmöltä se tuntui kun ennen innokasta hyppääjää sai tukea ja kannustaa.

"Ehkäpä se sanoo, ettei se halua enää hypätä rataesteitä?" Jamie ehdotti olkiaan kohauttaen.

"... Olet surkea tapaus, Jamie. Kertakaikkisen mahtavan latistava." Andrea tönäisi toista nyrkillään olkavarteen, hymyillen.
"Mutta ainakin piristit. Kiitos. Muuten tuijottaisin Cactusta edelleen itsekseen syttymisen toivossa."

Jamie nauroi.
"Oletko kokeillut antaa Coralle tauon? Jos se virkistäisi sitä. Ja kuinka perusteellisesti tutkitte sen?"

"Taivutus, kuvaukset, mitähän vielä. Varmaam aivokuva ja verikokeet. Se on Calounin isin mussukka, joten tutkittiin sen mukaisesti. Täytyy koittaa. Vedän viikon pelkkää koulutreeniä." Viikko koulusulkeisia ja tamma ei kulkisi mihinkään, viskaisi vielä lauhkea sveitsiläinenkin hänet alas selästään.

"Ajattelin lähinnä viikko lomaa treenistä", Jamie korjasi, "laidunlomaa, maastoilua, hevosen hemmottelua."

"Hmm... Sekin voisi olla. Ehtisi vielä ennen syyskuun isoja kolmen päivän kisoja. Koko kevät ja alkukesä tähdätty sinne, pettymys kaikille jos käymme paikan päällä kieltämässä rataesteet pihalle." Onneksi Miyato mielellään viettäisi laatuaikaa tammansa kanssa, eikä hänen tarvitsisi löytää aikaa hevosen taluttelulle.

"Jotainhan se hevonen sinulle kertoo sanomalla, ettei halua enää hypätä."

"Niin, jotain. Helpoin ratkaisu olisi ollut fyysinen vika tai väärät varusteet. Mikään ei ole muuttunut, maastossa se on oma pitelemätön itsensä. Ärsyttää vähän." Eihän se hevosen syy ollut ja sitä yritettiin parhaan mukaan kuunnella. Tamma oli hierottu läpi ja tehty ties mitä.
"Jos vikaa on oltava, eikö voi olla selkeää vikaa?"

"Naisten kanssa?" Jamie kohotti kulmiaan.

"Hei, älä nyt heittäydy tuollaiseksi mieheksi. Ei sovi sulle. Vaikka kai sillä on joku helvetin kiukkukiima." Se alkoi tuntua ainoalta hyvältä selitykseltä.

Mies nauroi nostaen anteeksipyytävästi käsiään.
"Jos fyysistä vikaa ei löydy, se on varmaan psykologista. Minä kokeilisin lomaa. Kilpailemisesta ei tule mitään, jos hevonen ei halua enää tehdä sitä."

"Senkin ruoja. Miten sinullakin on tyttöystävä, hmh? Tai olet hengissä, jos sanot tuollaista Kaylalle ääneen."

"Mitä?" Jamie nauroi.

"Miehiä on murhattu vähemmästäkin ja sinä tiedät sen, senkin arjensankari." Hän kaivoi laukustaan särkylääkkeet ja vesipullon, heittäen tabletin suuhunsa.

"Mitä? Kaikki tietävät, että naiset ovat se älykkäämpi, monimutkaisempi sukupuoli."

"Nuoleskelija." Andrea sihahti leikkisä hymy huulillaan. Mies oli mahdoton. Hän vilkaisi maneesiin, tuhahtaen hiljaa. Vieläkin valmentaja oli elossa ja voi hyvin.

"Mitä?" Jamie toisti nauraen ja seurasi naisen katsetta, joskin kiinnitti huomionsa kookkaaseen hollantilaiseen, joka liikkui kauniisti pienikokoisen ratsastajan alla. Hän olisi toivonut voivansa ottaa Mayben kisahoitajakseen Rioon, vaikka tyttö olikin onneksi tulossa viikoksi, mutta tytöllä oli oma uransa aloitettavana. Sääli.

"Älä yhtään yritä. Tiedät kyllä." Andrea oli niin tyytyväinen saatuaan itselleen hyvän hoitajan. Elis oli mukava, huumorintajuinen ja taitava. Pärjäisi varmasti.
"Ehkä pitäisi lähteä ajamaan kotiin. Siellä saan edes ottaa sellaisen norsuille tarkoitetjn särkylääkkeen."

"Ehkä. Pärjäile, Andrea - ja harkitse niitä jääkiekkomaalivahdin varusteita", Jamie tarjosi hymyillen, taputti uudelleen naisen tervettä olkapäätä ja lähti viemään kahvikuppinsa pesukoneeseen. Hänenkin pitäisi lähteä ajamaan Kaylan luo.

Nainen vain naurahti miehen sanoille, heittäen molemmat pussit pakastimeen. Sitten kotiin vanhenemaan, kuten Jamie oli asian muotoillut.

Perjantai 5. elokuuta 2016, iltapäivä - Peikkoja ja prinsessoja

Kisojen välissä oli vain pari päivää Rosingsissa vietettäväksi. Matkustaminen tuntuu nostattavan orin päähän niin sanotusti tyhjää virtaa, eikä Louboutin tuntunut olevan ollenkaan hanskassa. Onneksi Prescott ei ollut näkemässä sitä pelleilyä maneesissa, vain koko muu Rosings mahdollisesti.
"Lubu, EI!" Andrea veti ohjista kunnolla, koettaen saada päänsä taivaisiin nostaneen orin hallintaansa. Turhaan, papurikko oli päättänyt voittaa tänään.
"Ei!" Siitä oli aikaa kun ori oli koettanut hakeutua jopa väärille esteille. Erimielisyyden eskaloituessa tummatukkainen nainen löysi itsensä pian syömästä hiekkaa.
"Helvetin muuli, palvata sinut saisi..."

Perjantai oli viimeinen mahdollisuus treenata kotiin jääviä hevosia eikä Jamie aikonut jättää sitä käyttämättä. Mies lentäisi yöllä Rio de Janeiroon, jotta voisi olla ottamassa uskomattoman hienon kisahevosensa vastaan, kun Paisley matkustaisi sen kanssa lauantaina. Huumaavalta tuntuva, hilpeä adrenaliini syöksyi hänen verenkierrossaan eikä Jamie ollut malttanut väsyä, vaikka oli ottanut päivän mittaan useamman valmennuksen. Tiddlesin venkoilu ja Mokon luupäinen oikkuilu eivät olleet saaneet hänen hyvää tuultaan horjumaan.
"Mitäs sinä nyt riehut?" mies kysyi nauraen, kun Andrea-parka putosi, ja seurasi vain aavistuksen varautuneena irralleen päässeen orin liikkeitä. Suklaanruskea, sievä tamma hänen allaan askelsi levottomana sivuttain, ja Jamie silitti rauhoittaen Cosiman kaulaa.

Andrea mulkaisi miestä pahasti kun könysi ylös. Jamie kerjäsi turpaansa.
"Suus suppuun tai susta ei ole iloa Riossa." Häntä ärsytti se orin pelleily aivan mielettömästi. Onneksi Louboutin antoi sentään kiinni ja apinan ketteryydellä Andrea ponkaisi takaisin selkään.
"Tämä eläin on aasi. Hemmetti." Silti hän piti Lubusta enemmän kuin Dogesta, joka oli hirveä ratsastettava kaikessa vakavuudessaan.

"Miten teillä on mennyt?" Jamie kysyi yrittäen turhaan hillitä hymynsä, kun kannusti Cosiman uudelleen liikkeelle Andrean kahlittua orinsa. Tamma askelsi sirosti ja rehellisesti avotaivutuksen läpi ja kaarsi sitten voltille. Se oli huomattavasti miellyttävämpi ratsu kuin suurin osa hänen ratsuistaan, mutta siihen oli vaikeaa löytää yhteyttä. Herttainen hevonen oli varsin ujo.

"Aivan loistavasti, etkö sinä aasi näe?" Nainen sihahti myrkyllisesti, mutta ei voinut olla hymyilemättä. Nainen haki oria paremmin tuntumalla ja pakotti sen töihin. Helpommim sanottu kuin tehty, kouluun kyllästynyt Louboutin alkoi herkästi keulia.
"Hyvä sinun on puhua sen sirpsakan neitosen kyydistä."

"Näen toki", Jamie nauroi ja siirsi Cosiman raviin hiuksenhienolla pohkeen kosketuksella, kuin varmuuden vuoksi kuullessaan myrkyllisen sihinän naisen äänessä.
"Se on aika sirpsakka, eikö? Osuva sana."

"Se on. Tammamaisen sievä ja siro. Mentos on kyllä silti paras." Tummanruunikko ori oli mahtava ja se oli todistettu tällä kaudella. Andrea sopi hyvin kyseisen hevosen selkään ja sillä ei ollut enää Lubun nuoruuden hulluutta.

"Niinköhän lie", mies myhäili ja kevensi tamman pehmeän, rytmikkään askeleen tahdissa taivuttaen sitä vuoroin sisään ja ulos loivilla kiemuraurilla.
"Milloin sinulla on seuraavat kisat?"

"Ensi viikolla. Pällilauman kanssa Italiaan. En ymmärrä miksi maksaa kisamatkasta kun mukana on Louboutin, Foxy, Mentos ja Brooklyn. Siitä ei seuraa mitään hyvää." Andrea napautti Lubua terävästi kylkiin, kun aisti orin harkitsevan jälleen keulimista. Se oli mahdoton.
"Kuun lopussa on kenttäkisat. Odotan niitä hieman vähemmän kauhulla."

Jamie nauroi hyväntuulisesti ja pidätti Cosiman istunnallaan takaisin käyntiin.
"Mikä niistä on suosikkisi ratsastaa?" hän tiedusteli pyytäen hevoselta suoraa peruutusta.

"Mentos ja Louboutin. Mentoksella on ohjelmassa Longinesin sponsoroima luokka. Jos otan sieltä hyvän sijan ja rahaa, sen omistaja jättää minut rauhaan." Se tarkoitti käytännössä vähintään toista sijaa, mutta ei se nyt ollut niin justiinsa. Sitä ehti ajatella myöhemmin.
"Syyskuussa on kolmipäiväiset kenttäkilpailut Calounin hevosella. Sitä odotan, Cora on täydellinen."

"Pidän peukkuja!" mies lupasi ja nosti tammalla laukan. Hän nousi kevyeen esteistuntaan ja antoi tamman venyä ympyrällä.
"Mitä pidät kenttäratsastuksesta?"

Andrea keskittyi pitämään energistä oria aisoissa ja koetti tarjota sille muuta tekemistä kuin kaahailun ja keulimisen.
"Mukavaa, etenkin hyvällä hevosella. Se oli lajini ennen kuin loikkasin esteratsujen takia."

"Kappas! Oletko ajatellut hankkia enemmän kenttäratsuja ratsastettavaksi?" Jamie tiedusteli kiinnostuneena. Hän oli ollut tulla hulluksi, kun Corinne oli yrittänyt vääntää Socksista kenttäratsua. Mies ei protestoinut kouluvalmennuksia, mutta ei halunnut kilpailla lajissa. Adrenaalinilla kyllästetyt maastoesteet toki kelpasivat milloin vain, mutta kenttäratsastuksen esteistä puuttui esteratsastuksen loisto. Harjoitushyppyjä väsyneillä hevosilla.

"Onhan näitä pari Prescottillakin. Nyt on minulla on aika saman verran molempia." Andrea valaisi hieman. Hän teki kokoajan pieniä pidätteitä ja kokosi aina muutaman askeleen ajaksi Lubun käyntiä.
"En saisi sanoa mutta Cora on paras. Loistava ja kuuliainen tamma."

"Ja Caloun taitaa olla kätevästi niin hyviä ystäviä kanssasi, ettei sen menettämisestä ole pelkoa?"

"No sattumalta kyllä. Saisin tehdä aika paljon että menettäisin oikeuden kilpailla sillä." Andrea rauhoitteli oria silittelemällä sen kaulaa.

"Olet siis hienossa asemassa! Luojan kiitos Corinne ei koskaan myisi Socksia, mutta kaikki Kingsdownin hevoset voivat kadota altani koska tahansa", Jamie vastasi lyhentäen Cosiman laukkaa. Useampaa oli jokunen käynyt katsomassakin viimeisen kuukauden sisällä. Tiddlesin ja Mokon myyntiä mies ei surisi, mutta olisi kamalaa menettää Qashqai tai Bambi.

"Onneksi ei. Vaikka loput voidaankin ottaa pois koska tahansa jos omistajat eivät ole tyytyväisiä." Olihan se eri asia kuin myynti, mutta silti se tuntui ajatuksena pahalta. Se kertoisi ettei hän ollut pätevä ratsastaja.

"Niinhän se menee. Mutta pärjäät niin hyvin, Andrea, ettei sinun varmasti tarvitse pelätä sitä", Jamie vakuutti lämpimästi ja pidätti tamman istunnallaan raviin ratsastaen sitä sitten rennosti eteen ja alas. Olisi kai pitänyt ottaa täysi ilo irti viimehetkistä treenata kotihevosia, mutta miehen ajatukset askertelivat jo seuraavissa viikoissa.

"Niin kai. Nyt menee hyvin, pelottaa jo mitä hevoset keksivät." Kuten nytkin oli jo todistettu, kotikisoissa pärjännyt Louboutin ei ollut parantanut tapojaan kuin hetkellisesti.

Jamie nauroi ja taputti Cosiman kaulaa pidättäen sen käyntiin.
"Luota vain itseesi. Olet hieno ratsastaja."

"Kunhan lirkuttelet, mokoma." Andrea virnisti miehen sanoille, hakien edelleen mukavan rauhallista tahtia siihen käyntiin.

"Pois se minusta!" mies vakuutti hymyillen huvittuneena.
"Olen tosissani."

"Sinustako? Joo joo ja lehmät lentää." Andrea vilkaisi miesratsastajaa leveästi hymyillen. Hänestä tuntui että molemmat tiesivät kyllä totuuden tästä. He molemmat olivat lirkuttelijoita.

Jamie nauroi hyväntuulisesti.
"Olenpas minä hyvässä maineessa", hän kommentoi huvittuneena. Hän oli tosissaan - hän toivoi Andrean luottavan enemmän omiin kykyihinsä ja arvoonsa. Kukaan ei päässyt kilparatsastuksessa työllä korkealle, ellei ansainnut sitä.

"Voi ei, et tiedäkään millaisessa maineessa tytöt sinua pitävät." Andrea oli aina ollut enemmän yksi jätkistä kuin tullut naisten kanssa toimeen. Se tuskin tuli kenellekään yllätyksenä.

"Mielenkiintoisessakin?" Jamie kohotti hilpeänä kulmaansa ja setvi Cosiman harjaa tamman kävellessä.

"Sekin. Aivan varmasti. Ja parantumaton imartelija. Mitähän vielä... Monta asiaa joista Kayla ei pitäisi." Jamien seurassa Andrea hillitsi itseään. Kayla vaikutti mukavalta, eikä hän halunnut noiden välille turhia ongelmia.

"Niinkö?" mies nauroi.
"Puhutaanko sinusta yhtä imartelevia?"

"Vähintään." Olihan nainen itse niittänyt oman maineensa mahdottomana ja jopa kamalana miestennielijänä. Köh. Mitä nyt joskus piti hauskaa miesten kanssa klubilla tanssiessaan, eihän se mitään tarkoittanut?

"Imartelevaa, eikö?" Jamie myhäili huvittuneena. Pahempiakin juoruja oli olemassa.

"On todella imartelevaa tulla niputetuksi samaan kastiin itse Jamie Ellisin kanssa seuraelämän osalta." Nainen oli kumartavinaan orin selässä toisen suuntaan, kuin suurtakin kunnioitusta tuntien.

"Sitä minäkin", mies väläytti kepeän hymyn. Ihmiset jaksoivat aina juoruta, mutta sitä oli turha kuunnella. Hän oli seurustellut Kaylan kanssa jo niin kauan, että merkkipäivien unohtaminen alkoi olla paha asia. Tyttöystäväkin voisi vähitellen sulkea korvansa turhalta juoruamiselta ja lakata kiukuttelemasta turhasta.

"Olethan sinä suuri idoli." Hyvä on, ehkä hän lopettaisi tähän tai muutoin käsistä karkaisi jotain muuta kuin hänen allaan tyytymättömyyttään pärskivä ruunikonkimo ori.

Jamie hymyili puolittain Andrean piikittelylle ja ryhtyi jälleen kokoamaan suklaanrautiasta tammaa annettuaan sen kävellä hetken pitkässä muodossa.
"Oletko sitä mieltä, että tarvitset paremman esikuvan?"

"Esikuvassani ei suinkaan ole mitään vikaa. Luuletko olevasi ainoani?" Ja siinä mentiin sitten. Jos joku raukka kuulisi tämän keskustelun ilman kontekstia, voisi tuolla mennä hetki uskoa ettei sen pitänyt kuulostaa siltä.

Mies nauroi epäuskoisella raikuvuudella.
"Aijai! Ja minä niin toivoin. Sinä julmuri."

"Siis eikö kukaan ole opettanut sinulle että sellainen minä olen? Esikuva siellä, esikuva tuolla... Voi pieni, olet vain yksi monista." Andrea siirsi kevyin avuin valtavan orin raville, vain jotta sai todeta sen olevan huono idea.

"Olet sinä aikamoinen sydäntenmurskaaja", Jamie myhäili pitäen silmällä Andrean ratsun liikerataa, jottei vahingossakaan veisi Cosiman siroja jalkoja sen tielle. Hän noudatti naisen esimerkkiä siirtäen tamman harjoitusraviin, jossa lähti väistättämään hevosta.

Epätoivoinen yritys hakea avotaivutusta päättyi Louboutinin pelleilyyn. Ruunikonkimosta näki miten se heitti kaiken läskiksi.
"Tietäisit vain. Ja jonkunhan pitää sinunkin sydämesi murtaa."

"Tarjoudutko tehtävään?" mies kohotti näyttävästi kulmiaan ja suoristi puoliveristä. Cosima nojautui kevyesti kuolaimelle, käytti tunnollisesti takaosaansa ja astui tunnollisesti ristiin. Jamie ei ollut varma oliko Louboutin este- vai kenttähevosia, mutta toivoi Andrean tähden ensimmäistä.

Nainen vain tyytyi huokaisemaan raskaasti. Saatuaan kaivetuksi orista pari askelta hyvää taivutusta hän siirsi sen käyntiin. Hyvä on. Ei tänäänkään.
"Juurihan tein niin."

Jamie nauroi.
"Olenpas huonomuistinen", hän pahoitteli kepeästi ja pyysi tammalta temponlisäystä pitkällä sivulla. Cosima vastasi auliisti, vaikka lisäsikin puoliväliin hermostuneen sivuloikan jonkin kolahtaessa maneesin seinän takana.

"Dementiako sinua vaivaa?" Nainen virnisti Lubun selästä. Hän työsti oria käynnissä väistöille ja taivutuksille. Mikään sitä vauhdikkaampi askellaji kun ei tänään tuntunut onnistuvan halutulla tavalla.

"Selvästi. Onpa kurja kohtalo", Jamie huokasi haikeasti ja taivutti raudikkoa voltille. Ehkä hänen pitäisi yrittää viettää enemmän aikaa sen kanssa. Yhteistyö parani kummasti, kun hevosella ja ratsastajalla oli oikea yhteys.

"Sieltä se vanhuus hiipii." Nainen ei voinut vastustaa kiusausta muistuttaa Jamieta tuon iästä, vaikka se ei mikään kriisin aihe tainnut ollakaan. Silti se oli viihdyttävää.

"Onneksi sinä tulet hyvää vauhtia perästä", mies hymyili ratsastaessaan ohi tahdikasta, kevyttä ravia.

"Muutaman vuoden perässä." Eihän nainen ollut kovin vanha, mutta ratsastanut verenmaku suussa itsensä näinkin pitkälle.
"Että äläs yhtääm yritä siinä."

"Ne hujahtavat hetkessä", Jamie heilautti kepeästi kättään.

"Kun olen yhtä vanha kuin sinä nyt, sinä olet jo yli kolmekymmentä, lähempänä neljääkymmentä." Andrea virnisti kun pysäytti orin ja jalkautui sen selästä.
"Että siihen malliin mietit kiusoittelusi, James."

"No mutta eikös miehistä sanota, että me vain paranemme iän myötä? Kuin hyvä viini?" Jamie kysyi hyväntuulisesti ja antoi tamman venyä jälleen eteen ja alas, ennen kuin hän antaisi sen kävelytettäväksi hevosenhoitajalle.

"... Vilkaise paria hapannaamaa täällä ja sano tuo vakavissasi uudelleen." Andrea viittasi sekä siihen irlantilaiseen kiukuttelijaan ja Louboutininkin omistajaan. Noiden ei voinut kehua parantuneen iän karttuessa.

"Muutama ikävä poikkeus mahtuu mihin tahansa otokseen", mies kommentoi tyynesti ja pidätti Cosiman käyntiin istunnallaan.

"muutama? Jos pysyt tuollaisena, sinä olet se poikkeus. Tosin, olethan sinä pieni oikein omalaatuinen muutenkin, joten olisiko se enää yllätys." Nainen taputti Louboutinin kaulaa ja huokaisi syvään. Oli sekin yksi ääliö. Hevonen saisi alkaa jälleen kulkea paremmin tai Prescott antaisi potkut Italian jälkeen.

"Aijai", Jamie naurahti ja laskeutui satulasta, kun sinä iltana vuorossa oleva hoitaja saapui hakemaan tamman.
"Älä huoli, Andrea, sinäkin vain paranet ajan myötä."

"Muutun happamaksi. Lopulta olen kurttuinen vanha sitruuna." Naisen äänessä oli se tuttu leikkisyys, kuten miltein aina. Ei hän tosissaan ollut, Andrea ei ollut niin kyyninen elämän suhteen.

Mies hymyili vilkaistessaan kelloa.
"Onko sinulla vielä ratsastettavaa tänään?"

"Pari. En pääse vielä kotiin rentoutumaan viinilasillisen ääreen, vaikka kuinka haluaisin. Sinulla on luultavasti myös vielä töitä?" Kuvittelisi ainakin, että Jamiella olisi töitä ennen lähtöä tehtävänä. Paljon.

"Yksi", Jamie vastasi ja irvisti, "Spook." Esteillä he tulivat toki hyvin toimeen, kun iso tummanrautias oli seota jalkoihinsa innosta. Sileätyöskentely oli imeä elämänhalun hänestäkin.
"Onko sinulla hevosia, jotka matelevat kuin tervassa?"

Andrea mietti hetken toisen kysymystä, pudistellen sitten päätään.
"Ei oikeastaan ihan sellaista tervassa mönkivää kilpikonnaa... Osa on välillä vähän tahmaisia, mutta nekin yleensä vertyy sitten jossakin vaiheessa. Sinulla vissiin on?"

"Onnekas", Jamie väläytti naiselle hymyn ja venytteli käsivarsiaan, "ja valitettavasti on. Tämä seuraava ruuna hyppää hienosti, mutta veltostuu sileällä kuin ratsastuskoulun tuntiponi."

"Au. Onnea vaan sen kanssa. Minä pääsen sentään seuraavaksi Dogen kanssa maastoesteille. Tai joudun, Burken valmennukseen. Miten sen haluaa ottaa." Andrea ei varsinaisesti nauttinut vakavamielisen orin kanssa pelleilystä.

"Kiitos, vaistoan myötätuntosi", mies nauroi ja vilkaisi kelloaan, mutta turhaan, sillä sama hoitaja juoksutti kookkaan, tummanpunaisen puoliverisen maneesiin. Se yritti ahtaa turpaansa hoitajan taskuun ja oli heittää naisen nurin.
"Maastoesteet ovat aina hyvä vaihtoehto! Ja Burke ei kai ole pahimmasta päästä valmentajana", Jamie kannusti. Hän ei ollut osallistunut kenttäpainotteisen valmentajan valmennuksiin, mutta Maybe tuntui olevan vähän paremmissakin väleissä miehen kanssa.
Jamie kiitti hoitajaansa ja keinautti itsensä satulaan. Spook tuijotti innosta pöristen Louboutinille tarkoitettuja esteitä.

"Doge on pahimmasta päästä tosikko." Andrea vastasi, lähtien taluttamaan Louboutinia talliin. Siellä odottaisi Eliksen varustama Doge, jonka kanssa hän voisi lähteä maastoon verryttelemään. Huokaus.
"Onnea vielä Rioon!" Nainen huikkasi, ennen kuin katosi ovesta ruunikonkimon orin kanssa.

"Kiitos!" Jamie huikkasi naisen perään lähtiessään patistelemaan raudikkoa töihin. Ehkä hän voisi pitää hevosen mielenkiintoa yllä ottamalla muutaman hypyn silloin tällöin. Totta puhuen hän tuskin huomaisi, kuinka vastahakoinen ruuna olisi, sillä miehen ajatukset askartelivat jo mahdollisissa esteissä, joita hän pääsisi ylittämään Rio de Janeirossa.

Torstai 1. syyskuuta 2016, 08:03 - Lokki

Mitä hän olikaan aamultaan odottanut, tuijotuskisa omapäisen, itsetuhoisen lokin kanssa ei ollut sitä. Aikaisen aamun lämpötila ei ollut vielä herännyt loppukesän lukemiin, ja mereltä Newcastlen hiljaiselle rannikolle puhaltava, navakka tuuli oli kylmä, mutta Karina ei huomannut sitä. Kastanjanruskeista, kasvoilta kärsimättömästi taakse työnnetyistä hiuksista valui merivettä pitkin paljaita käsivarsia ja mustan, virtaviivaisen uimapuvun peittämää selkää.
Merta rakastava nainen koki aamu-uintien olevan tehokas meditaation muoto jopa silloin, kun merivesi sai kylmyydellään hengityksen takertumaan rintakehään. Tämä aamu oli ollut paras pitkään aikaan, lokkiin tutustumiseen saakka. Loivin aalloin vyöryvä, harmaansininen meri oli vielä kesästä miellyttävä, ja pitkästä aikaa hän oli saattanut viettää yönsä odottamatta kutsumattoman vieraansa läsnäoloa. Uusi vuokra-asunto ei ollut yhtä hyvällä paikalla kuin nykyinen ja leikkasi ikävän loven tuloihin, mutta jos se oli keino päästä eroon tunkeilijasta, olisi se sen arvoista.
Valitettavasti häntä ei voitu siunata yhdellä, levollisella aamulla. Noustessaan pitkästä, kaivatulla hiljaisuudella siunatusta sukelluksesta Karina oli nähnyt röyhkeän lokin käyneen autiolle rantahiekalle siististi pinotun vaatepinon kimppuun. Kun nainen ehti aalloista varkaan perään, hän sai huomata sen vieneen pinon päälle asetetut autonavaimet. Nyt lintu piteli niitä nokassaan, tuijotti naista rävähtämättä istuessaan rosoisella karilla muutaman metrin päässä rantaviivasta ja vaihteli avainten asentoa kuin harkiten nielaisevansa saaliin.
Karina kahlasi hitaasti lähemmäs.

Lenkille aamulla lähtenyt mies ei ollut parhaimmillaan ennen kuin sai kupillisen kahvia ja juoksi aamulenkkinsä. Aamuinen ilmasto rantakaupungissa oli tähän aikaan jo kirpeä, mutta siihen oli tottunut Irlannissa. Brian pysähtyi hetkeksi hengittämään ja venyttelemään, huomaten vaatepinon rannalla. Kauempana oli nainen, vedessä. Oliko tuo hullu vai itsemurhanhakuinen. Hän kumartui venyttämään reiden takaosaa, seuraillen tilannetta. Kuka normaali ihminen muka uisi tähän aikaan vuodesta? Vesi oli keväällä näillä saarilla parhaillaan vain siedettävää.

Lokki kallisti päätään kuin haasteena. Karina siristi silmiään ja osoitti lintua varoittavalla sormella.
"Uskallakin", hän manasi hiljaa ja sovitti jalkansa varovasti kivikkoon. Vain vähän lähemmäs, ja hän olisi voinut pelastaa avaimensa, mutta lokki pyrähti siivilleen, jätti valkoisen roiskeen karille ja kohosi korkeammalle. Nainen seurasi sen menoa epätoivoisena eikä tuntenut sen suurempaa helpotusta, kun rantakallioiden pyörteissä parinkymmenen metrin päässä molskahti. Vaikka hän voisi löytää avaimensa rikkomatta itseään, modernin BMW:n modernimpi avain tuskin enää toimisi.
Nainen nosti kädet hiuksiinsa turhautuneessa eleessä ja hautasi sitten silmät käsiinsä lannistuneena. Ilmeisesti hänen ei ollut tarkoitus ajaa autoa. Edellinen oli hajonnut ja jättänyt hänet keskelle öistä, erämaasta käyvää maaseutua, ja nyt hän ei pääsisi seuraajaan sisälle. Täydellistä. Karina kiipesi varovasti pois kivikosta ja tajusi, ettei ollut yksin. Hän soi venyttelemään pysähtyneelle miehelle tervehtivän hymyn tietämättä oliko tämä todistanut hänen epäonnista luontokohtaamistaan.
"Viehättäviä luontokappaleita", nainen viittasi kallioiden suuntaan lentäneen lokin perään.

Osittain harmaantunut mies suoristautui kun huomasi sen naisen luovuttavan... lokin jahtaamisen kanssa? Hän alkoi taipua sekopääteorian puolelle. Kuka hullu uisi ja jahtaisi lokkeja aamukahdeksalta? Hän hymyili naiselle tervehdykseksi, vilkaisten sitä kivikkoa ja sitten naista.
"Ongelmia kenties?"

"Autonavaimeni lähtivät uimaan", Karina vastasi kepeästi olkiaan kohauttaen ja tarjosi kysyjälle hymyn. Hän vilkaisi epävarmasti kallioita lyövien tyrskyjen suuntaan harkiten avainten pelastamista, ja maisteli mietteliäänä merisuolaa huuliltaan. Ehkä yritys oli toivoton.

Brian irvisti hieman. Voi ei. Hän huokaisi hiljaa, työntäen kädet taskuihinsa.
"Hmm. Tarvitsetko kyydin kotiin ja takaisin autolle?" Brian joutui tulemaan tänne autolla.

Oli käsittämätöntä, että hän oli toistamiseen samassa tilanteessa. Tällä kertaa se ei tosin ollut auton vika, vaan itsetuhoisen lokin. Karina ei nauttinut edes lievästä avuttomuuden tunteesta, mutta kyyti olisi taloudelle ystävällisempi vaihtoehto kuin taksin kutsuminen syrjäisen rannan läheisyyteen.
"En voisi kieltäytyä kyydistä, ellei siitä ole vaivaa", hän vastasi ja kyykistyi vaatepinonsa viereen vetämään uimapuvun ylle mustan, reisimittaisen mekon, tarkastamaan älypuhelimensa kunnon ja nakkaamaan valkean pyyhkeen hartioilleen.
"Minne päin olet menossa?" hän tiedusteli painellen hiuksiaan pyyhkeeseen ja poimi parin korkeakorkoisia avokkaita vapaaseen käteensä.

Brian hymähti ja hipaisi oman autonsa avaimia. Urheiluauton avaimet olivat turvallisesti taskussa. Huh, onneksi. Hiekkaan uponneet avaimet olisivat ajaneet hänet hulluuden partaalle.
"Minne tarvitset kyydin? Aikatauluni ei kaadu kanssaihmisen auttamisesta. Etenkään jos saan palkinnoksi kahvin."

Karina hymyili punaruskeat silmät lämpimästi siristyen. Totta kai hän voisi palkita pelastavan ritarin kahvilla.
"Osuisiko Newcastle tai Hexham reittisi varrelle?"

"Molemmat." Brian voisi ajaa Newcastlen kautta kotiin tai sitten suoraan Hexhamiin. Ei sillä olisi niin väliä.
"Kumman kautta olisi parempi ajaa?"

Ehkä hänen olisi parempi lähteä suoraan Hexhamiin, mistä taksi Rosings Parkiin ei maksaisi omaisuutta. Crane ei taatusti kiinnittäisi huomiota hänen läsnäoloonsa, kun hän taistelisi itsensä paikalle, mutta auta armias jos hän ei saapuisikaan ihastelemaan tähden ratsastustaitoja.
"Sopisiko Hexham?" Karina ehdotti ja tarjosi sitten vilpoista kättä, "Karina Darling."

"Hexham käy hyvin." Brian nyökkäsi ja kääntyi jo autonsa suuntaan.
"Brian Darcy." Hän lähti johdattamaan naista kohti autoaan. Hetken matka taittui hiljaisuudessa.
"En haluaisi tungetella mutta mikä mielenhäiriö saa ihmisen uimaan näissä lämmöissä?"

Darcy? Miten ironista. Karina vastasi kysymykseen huvittuneella hymyllä.
"Meren nykyinen 15 astetta on hurmaava uintilämpötila", hän kommentoi naurahtaen. Paljoa sen lämpimämmäksi Newcastlen meriä ei saanut.
"Toukokuiset ja lokakuiset lämpötilat puolestaan herättävät tehokkaasti. Etkö sinä viihdy merivedessä?"

"Järkyttävää. Ei, en viihdy. Rakastan lämpöä. Olen irlantilainen, muutun noin kylmässä siniseksi." Kalpea mies naurahti pehmeästi. Hän todella pelkäsi sitä. Brian vihasi kylmää enemmän kuin mitään. Se oli hirveää ja mikään ei koskaan saisi häntä 15 asteiseen veteen.
"Olen aina sanonut että englantilaiset ovat hulluja."

Karina nauroi vilpittömästi. Hän rakasti merta, ja sen kautta oli oppinut rakastamaan myös kylmää vettä.
"Siinä tapauksessa olen pahoillani vilpoisista vesistämme. Näillä rannoilla uiminen on harvinaisen nautinnollista."

"Eivät meret Irlanninkaan ympärillä varsinaisesti lämmitä ihmistä." Hän pyöräytti kevyesti silmiään, nauraen hiljaa. Se oli kyllä järkyttävää miten kylmää vesi täällä saattoi olla.
"On, varmasti. Haluaisin tietää sanoisiko kukaan mielentilatutkimuksen läpäissyt noin."

Nainen hymyili ja sukaisi tuulen tuivertamaa, vedestä vielä kosteaa tukkaansa pois kasvoiltaan.
"Kylmään veteen sukeltaessa voi todella tuntea elävänsä", hän huomautti ja keinautti kenkiä pitelevää kättään kohti pilvisen taivaan alla siniharmaata merta.

"Tai jäätyvänsä elävältä." Brian totesi tyynesti, pudistellen päätään. Kuin herrasmies ainakin, hän avasi naiselle urheiluautonsa oven, istuen itse kuskin paikalle.
"Onko mielessä osoitetta jonne ajan?"

Karina kiitti kauniista eleestä ja asettui penkille kiitollisena siitä, että tuuli oli ehtinyt kuivata sekä uimapuvun että hiukset niin, ettei hän kastelisi miehen hienoa autoa. Nainen hillitsi halunsa koskettaa hellästi kauniin, vauhtiin jalostetun auton kojelautaa. Jos hänellä olisi varaa, hänkin valitsisi ratsukseen hurjat hevosvoimat ja viehättävän viimeistelyn.
"Ei, missä tahansa Hexhamin keskustan tienoilla on enemmän kuin tarpeeksi", nainen vastasi.
"Minne päin sinä olet menossa?"

Brianilla oli juuri ja juuri varaa tällaiseen autoon lastensa elatusmaksujen jälkeen (joita hän maksoi järjettömät summat vapaaehtoisesti).
"Keskustaan. Oletko varma että kyyti keskustaan riittää? Olen menossa Rosings Parkiin tänään joten voin ajaa myös Slaleyn kautta." Kunhan hän vain pääsisi kotiin syömään aamupalansa (tai hakemaan kahvilasta) ja vaihtamaan vaatteet tallille sopiviksi.

"Keskusta on täydellinen", nainen vakuutti voimatta täysin irrottaa katsettaan autosta. Mikä kaunotar. Hän kohotti kuitenkin kulmaansa yllättyneenä miehen mainitessa hevoskeskuksen.
"Käyt Rosings Parkissa?"

Brian pysäytti auton liikennevaloihin ja vilkaisi Karinaa, nyökäten.
"Työni on siellä. Ratsastan muutamia siellä olevia hevosia, kilpailen rataesteillä."

Karina nyökkäsi vaikuttuneen näköisenä ja tajusi pitelevänsä edelleen kenkiä käsissään. Hän pujotti avokkaat jalkoihinsa katsellen vuoroin autoa ja vuoroin sen ajajaa.
"Sen täytyy olla vähintäänkin jännittävä uravalinta?"

"Onhan se. Uusia paikkoja, uusia ihmisiä, hevosia, vauhtia ja vaaratilanteita... Nah, siihen kaikkeen tavallaan tottuu." Nyt mies oli toki innoissaan, hän ei ollut vuosiin ratsastanut näin hyvällä tallilla. Palvelu oli upeaa ja valmentajat loistavia.

"Mikä päädyit ratsastajaksi?" Karina tiedusteli ja setvi samalla hellävaroin punaruskeita hiuksiaan. Onneksi hänellä oli laukkunsa Cranen tallikaapin pohjalla. Hänen suunnitelmiinsa ei ollut varsinaisesti kuulunut auton jättäminen ajokyvyttömänä rannan viereiselle parkkipaikalle.

"Vain päädyin siihen. Aloitin nuorena ja valitsin sen mieluummin kuin jonkin puisevan pitkän tutkinnon yliopistossa." Brian oli valmistunut mahdollisimman nopeasti, vilkaisemattakaan sen jälkeen koulun tai opiskelun suuntaan.
"Sinäkin ilmeisesti kulutat aikaa siellä?"

"Työnantajani asioi Rosings Parkissa, joten olen paikalla, mikäli hän sattuu tarvitsemaan jotain", nainen vastasi ironisella hymyllä. Jotain oli yleensä eri kaupungista noudettu kahvi tai miehen asunnolta noudettu, uusi kasmirneule; mitä tahansa turhanpäiväistä, mikä antoi Cranen juoksuttaa häntä mielensä mukaan.

Brian nyökkäsi naisen selitykselle. Työnantaja, selvä. Voi naisparkaa jos tuon työnantaja oli joku tallin takakireistä kusipäistä. Hyi olkoon. Hänen oma työnantajansa taisi olla tallin vihatuimpia miehiä, mutta ei se tavallaan haitannut häntä. Artemis oli hänelle mukava ja se riitti.

"Oletko asunut tällä seudulla pitkään?" Karina tiedusteli miehen hiljennyttyä.

"En, muutin viime viikonloppuna. Eli työkomennukseni on hyvin tuore." He olivat sopineet tästä jo kesäkuussa, mutta vasta nyt Brianin oli ollut mahdollista muuttaa Englantiin.
"Oletan että sinä olet nauttinut kylmistä vesistä kauemmin, kun olet ehtinyt kiintyä niihin?"

"Siirryin pohjoiseen tammikuussa. Olisi toki pitänyt arvata, että kuvausten alku viivästyisi", Karina vastasi.
"Mitä olet pitänyt paikasta?"

Brian ei kysynyt kuvauksista sen enempää. Kai nainen teki jotakin viihdeteollisuuteen liittyvää ja se oli asia joka hänelle ei auennut.
"Ihan mukava, muutaman päivän perusteella. Valmentajat ovat loistavia, tallin toiminta laadukasta. Hexham on mukava kaupunki, sopivan pieni. Ei tämä nyt kovin paljon Irlannista loppujen lopuksi eroa."

Siinä tapauksessa Karina sääli miestä. Hän odotti mahdollisuutta palata Lontooseen tai edes kuvausten varsinaista alkua, sillä syrjäisen maaseudun rauha ei ollut häntä varten. Cranen sietämisen palkan oli tarkoitus olla mukana elokuvan kuvauksissa ja kiertää ympäri maailmaa luomassa eeppistä tarinaa. Mutta kuvauksissa oli tullut vastaan ongelma ongelman jälkeen. Cranen kannalta se tuskin oli huono asia, sillä mies ei varsinaisesti ollut luonnonlahjakkuus eläinten kanssa.
"Toivottavasti siis viihdyt", nainen tarjosi.

"Enköhän, en ainakaan keksi miksi en viihtyisi. En odottanut pohjoiselta suuria ja en ainakaan joutunut pettymään odotuksieni kanssa." Hän oli halunnut pitää jalat maassa kaikkien odotuksien kanssa, nähdä jos tästä tulisi vielä hänen uusi kotinsa. Englannissa oli ainakin hieman helpompaa unohtaa kotimaassa olevat lapset, joita mies ei saanut tavata. Hän ei ollut vuosiin nähnyt edes kuvia lapsistaan. Lompakossa olevat kuvat olivat vähintään vanhoja, kulmistakin kuluneita, mutta Brian ei saanut otettua niitä pois. Sen jälkeen lapset olisivat vain kuukausittainen pitkä miinus hänen pankkitilinsä saldossa.

Miehen asenne kuulosti hilpeältä. Ehkä hänen olisi pitänyt adoptoida samankaltainen elämänfilosofia muuttaessaan tai sitten vain pitää Cranen naurettavia, aamukolmelta sähkötettyjä pyyntöjä pilven hopeareunuksena: lähettiväthän ne hänet säännöllisesti takaisin sivilisaation pariin.
"Hevosihmisille tämä seutu taitaakin tarjota paljon."

Brian naurahti, kääntäen samalla autonsa rampille, jonka yllä kyltti ilmoitti liittymästä Hexhamin keskustan suuntaan.
"Varmasti enemmän kuin kenellekään muulle. En sanoisi että ehkä esteratsastajana ja vielä kansainvälisesti kilpailevana hyödyn kovin paljon maastoista saatika sitten paikan sijainnista kilpailuja ajatellen, mutta se ei taas ole minun huoleni. Työni ja ratsastettavat hevoseni ovat täällä, työnantajani ongelma on sitten kaikki muu. Onneksi."

Hänen työnsä vastuujako meni toisinpäin. Hänen työnsä oli ratkaista kaikki Cranen ongelmat, olivat ne kuinka naurettavia tai tuulesta temmattuja tahansa.
"Onneksi", nainen hymyili huvittuneena ja rullasi hartioillaan olleen pyyhkeen siististi syliinsä.
"Kiitos kyydistä. Pelastit hyvin onnettomaksi kääntyneen aamun."

"Se on mukavaa niin. Ja ei se mitään, ei tämä ollut iso juttu. Ihan mielelläni autan. Olisit jäätynyt sinne rannalle elävältä." Hän pysäytti autonsa sopivaan paikkaan, melko lähelle taksitolppaa. Kun hän ei ollut saanut tarkkaa osoitetta, Brian oletti naisen haluavan taksille seuraavaksi.

Karina laski kätensä auton ovenkahvalle.
"Olen luvatun kahvin velkaa. Kun haluat lunastaa sen, soittele", hän hymyili, keräsi vähän omaisuutensa vapaaseen käteensä ja nousi autosta. Itse valittu identiteetti oli sen verran ainutlaatuinen, ettei hänen yhteystietojensa löytäminen olisi niitä etsivälle vaikeaa. Nyt hän voisi lohduttaa itseään hakemalla pikkukaupungista kauppaa, joka olisi auki tähän aikaan aamusta, ennen kuin kohtaisi työnantajansa.

Mies hymähti, nyökäten. Hän soittaisi, tai sitten olisi soittamatta, miten sitten kokisikaan sen fiksuksi hoitaa. Naisen noustua autosta urheiluauto lähti kehräten käyntiin ja katosi liikennevalojen jälkeen näköpiiristä.

Lauantai 17.09.2016 - Iltapäivä - Vanhoja ystäviä

Saatuaan kaiken tehdyksi kotona, oli Evelyn tullut hoitamaan poikaa Skeldale Houseen. Hän oli saanut omaa aikaa ja luvan tulla Rosings Parkiin, ratsastamaan Gabinon. Alexilla ei ollut tänään aikaa orilleen, ei ainakaan muuta kuin treenata asioita elokuvaa varten. Niinpä entinen jockey oli luvannut käydä ratsastamassa Gabinoa ja tarjota mustalle arabille muuta ajateltavaa.
Oli vähintään outoa pysäköidä auto asiakasparkkiin. Viimeksi hän oli ollut täällä töissä, kuulunut tänne. Raiden harvoin kävi täällä vaikka Alex olikin töissä täällä. Hän löysi arabin helposti ja kävi sen kanssa kentällä, viettäen hyvän tovin lännenratsastuksen parissa. Mies palasi talliin, rapsutellen hevosen kaunista turpaa. Kaikki oli muuttunut ja silti kaikki oli kuten ennen. Ennen työntekijät olivat tulleet puhumaan hänelle, nyt mies jopa vältteli entisiä kollegojaan ja uusia työntekijöitä.

Rosings Park väreili elämää. Talli isännöi viikonlopun Intermediate- ja Advanced -tason kenttäkilpailuja, jotka olivat keränneet runsain mitoin osallistujia; kisaväen lisäksi hevoskeskus palveli tapansa mukaan myös valmentautujia. Vaikkei Maybellä ollut päivälle kirjattuna päivätallia enempää, työtä oli riittänyt koko päiväksi. Jamien uuden hoitajankin oli selviydyttävä itsekseen hevosten kanssa Jamien ollessa Wienissä, sillä talli vaati tytön kädet käyttöönsä. Maybe nyki Rosings Parkin viininpunaista, logolla varustettua henkilökunnan t-paitaa suoraksi tullessaan sisään itäpäädystä. Hän oli käynyt viemässä ryhmänsä eläkeläiset takaisin ulos työkavereiden oltua kiireisiä kisavastuiden kanssa.
Chiltonin karsinoiden edustalla oleva mies oli vieras - kenties eksynyt valmentautuja? - ja tallin velvoittama asiakaspalveluasenne sai tytön pysähtymään.
"Hei, voinko olla jotenkin avuksi?" hän tiedusteli aurinkoisesti hymyillen ja pyyhkäisi pitkäksi venyvää, valkeaa otsatukkaa sivuun.

Raiden havahtui tavallaan tuttuun ääneen. Hän ei muistanut Maybea nimeltä eikä kasvoilta, mutta muisti kyllä nuoren naisen hämärästi niiltä ajoilta kun oli täällä viimeksi ollut. Hän kääntyi katsomaan äänen suuntaan, laskien raskaan lännensatulan käsistään kun oli astunut karsinasta ulos.
"Hei, ei tarvitse. Kävin vain ratsastamassa Gabinon ja unohduin muistelemaan."

Vastauksessa ei ollut paljoa järkeä, mutta oliko lopulta missään? Olikohan Chilton ottanut arabialaiselleen vuokraajan? Tuskin, hevonenhan olisi elokuvan kuvauksissa.
"Ahaa. Oletteko Alex Chiltonin… Ystäviä?" Maybe tarjosi, sillä tuntui epäkohteliaalta singota vain jatkamaan matkaa.

"Olen." Ystävä oli oikein hyvä sana. Maybe ei tiennyt koska ei osannut arvata, joten hän antoi sen mennä sellaisenaan.
"Saan ratsastaa välillä Gabinoa. En muista nimeäsi yli vuoden takaa. Sinä olit... M...?" Hän taisi kuulostaa lähinnä harhaiselta kun yritti muistella naisen nimeä, tajuten vasta pienen hetken päästä esitellä itsensä.
"Raiden Wonchester. Olin töissä täällä hieman yli vuosi sitten."

"Maybe Moore", tyttö esitteli itsensä reippaasti. Hän vilkaisi kättään, pyyhkäisi sitä harmaaruudullisten ratsastushousujen laitaan varmuuden vuoksi ja ojensi sen pienikokoiselle miehelle. Raideniksi esittäyneen miehen täytyi siis olla entinen työkaveri! Kai hänen oli täytynyt mies nähdä tallilla. Nimi soitti etäisesti kelloja, mutta Maybellä oli tunne, että Zoe oli saattanut mainita entisen työntekijän joskus.
"Mitä teet nykyään?" hän tiedusteli uteliaana. Kai Raiden asui edelleen alueella, jos kävi Gabinoa ratsastamassa.

Maybe! Se se oli ollut. Hetkinen, tuohan oli kulkenut Zoen vanavedessä. Yllättäen hän tunsi kylmän valtaavan kehonsa, vetäen kätensä vähän turhan hätäisesti pois kättelystä.
"Minulla on oma talli jonkin matkan päässä."

"Kappas! Minkä niminen?" Maybe kysyi.

"Paikka on Skeldale Housessa. Varsinaista nimeä ei vielä ole, aloitin vasta kuukausia takaperin." Hän ei kokenut enää oloaan yhtään niin mukavaksi kun muisti naisen kulkeneen Zoen vanavedessä. Vieläköhän se kusipää oli täällä töissä? Hrrh, pelkkä ajatus tuon kohtaamisesta sai sydämen nousemaan lyhyenlännän miehen henkitorveen.

Se ei kuulostanut tutulta. Toisaalta, ei Maybe tainnut tuntea alueelta kuin usein kisoja järjestävät ratsastuskoulut ja yksityistallit, joiden asiakkaat vierailivat Rosings Parkin valmennuksissa.
"Millainen talli se on?" tyttö tiedusteli.

"Lännenratsastusta pienryhmissä, maastoja ja lyhyitä vaelluksia. Kylmäverisillä lähinnä." Raiden oli ylpeä tallistaan, mutta se tuntui täällä typerältä. Olla nyt ylpeä parista ponista.

"Sehän kuulostaa hurmaavalta", tyttö vastasi vilpittömästi, "tämä taitaakin olla ihanteellinen paikka maastoilulle."

"On. Englantilaisesta säätilasta huolimatta maastot ovat suosittuja." Samoin pienryhmissä tapahtuva opetus. Erikoiset hevoset ja erikoinen laji kiinnostivat ihmisiä.

Skotlannin rannikolta kotoisin oleva tyttö ei ollut koskaan ymmärtänyt säätilasta valitusta. Ehkä kaupunkilaiset vieraantuivat luonnosta niin nopeasti, etteivät voineet enää sietää vettä.
"Uskon sen!"

"Sinä olet tallihommissa täällä?" Jospa puhuttaisiin jostakin muusta kuin hänen pullaponeistaan. Hyi olkoon kun hävetti. Jos Zoe saisi tietää, pilkka ei loppuisi ikinä.

Maybe puhui mielellään pullaponeista. Hän rakasti hevosia koosta, muodosta ja karvan määrästä välittämättä.
"Niin olen. Olen sekä tallityöntekijä että Jamie Ellisin ja Noah Burken hevosenhoitaja", tyttö vastasi hyväntuulisesti hymyillen. Työn paras osa oli toki lupa ratsastaa ja kilpailla Chovea, mutta sitä tuskin saattoi laskea ammatiksi - vielä.

"Vau, Ellishän on nyt iso nimi." Raiden naurahti pehmeästi. Olikohan Moneypenny vielä täällä? Hän kaipasi tammaa.
"Onko Moneypenny vielä täällä? Työskentelin sen kanssa kun olin ratsuttajana."

Tyttö säteili miehen mainitessa Ellisin. Olihan Jamie toki pärjännyt hienosti, mutta Maybe ei voinut olla ajattelematta rakasta hoitohevostaan, joka oli mennyt ja tuonut kotimaalleen olympiakultaa. Rion riemu luultavasti riittäisi pitkälle syksyyn: Bexin kanssa vietetty viikko Rio de Janeirossa oli ollut ehdottomasti hänen elämänsä kohokohtia.
"Onhan se!" hän vastasi. Pieni mustanruunikko oli tarhannut aikaisemmin Choven kanssa.
"Se asuu karsinassa 22, länsikäytävällä. Haluatko mennä tervehtimään sitä?" Tamma oli ehkä viety jo takaisin ulos, mutta Maybe voisi viedä miehen sen luo.

Raidenin ilme kirkastui hieman. Tietenkin!
"Haluaisin. Vien vain nämä paikalleen?" Hän nosti arabin raskaat lännenvarusteet käsiinsä ja kiiruhti viemään ne takaisin. Hän halusi nähdä Moneypennyn, nopeasti.

Maybe nyökkäsi ja lähti miehen mukana päätykäytävälle. Raidenin viedessä Gabinon varusteet tyttö viimeisteli päivätallin ja viittoili sitten erikoisen näköistä entistä työntekijää mukaansa länsipuolen hiekkatarhojen labyrinttiin. Vastaan tullut Fabien oli kertonut vieneensä tamman juuri ulos. Löytyisihän se sieltäkin.
"Onko sinulla pitkä historia sen kanssa?" tyttö kysyi kulkiessaan valkoisten, tukevien muoviaitojen välissä kohti tarhaa numero 46 tallialueen toisella laidalla. Tämä ei ollut ehkä sitä, mitä hänen tarkalleen piti tehdä, mutta Maybestä vanhan työntekijän auttaminen laskettiin asiakaspalveluksi.

Jos tallilla olisi ollut sopivaa juosta, Raiden olisi juossut. Vain tamman näkeminen sai hänet hymyilemään leveästi. Mayben kysymys meinasi lipsahtaa kokonaan tajunnasta.
"Ei kovin pitkä. Muistan sen viimeisiltä jockeyvuosiltani ja täällä tein sen kanssa töitä alle vuoden." Mieli teki mennä tarhaan.

Mikäköhän tamman nykyisen omistajan nimi oli? Maybe muisti vain naisen värikkäät hiukset.
"Sen nykyinen omistaja omistaa myös tuon tähtipäisen, mustan tamman", tyttö nyökkäsi kohti Cindyä. Kaksi muuta tarhalaista, musta ja voikko tamma, kuuluivat myös Burken valmentamalle Any Ravenille.
"Haluatko mennä tervehtimään sitä?"

Raiden ei muistanut mustaa tammaa, joten ei muistanut omistajaakaan. Evelyn oli silloin vihjaillut ostavansa tamman hänelle. Onneksi ei ollut ehtinyt. Penny näytti iloiselta.
"Jos saan mennä tuonne ilman huutoja."

"Olet yksi meistä", Maybe vastasi salaliittolaisen hymyllä ja avasi tukevan portin miehelle, "senkus."

Raiden livahti tarhaan miltein lapsenomainen into silmissään. Bow muistutti Moneypennyä ja niitä monia muita raunioita, joiden kanssa hän oli työskennellyt. Silti tälle tammalle oli aivan erityinen paikka hänen sydämessään. Mies naksutteli hiljaa kielellä kitalakeaan, tietyssä rytmissä. Ilmeisesti tamma muisti hänet, kun päästi lähestymään rauhallisesti. Mies ojensi kättään hevosta kohti, antaen sen haistaa itseään. Pelkkä vilkaisu riitti kertomaan että tammalla oli kaikki hyvin. Sen yleisolemus oli rauhallisempi, jollakin tavalla. Raiden painoi suukon tamman poskelle, silittäen hellästi sen silkkistä karvaa.
"Miten se on edistynyt? Oletko pistänyt merkille?"

Maybe seurasi hymyillen miehen ja hevosen kohtaamista.
"Valitettavasti en osaa sanoa. Se ei kuulu ryhmäni hevosiin", tyttö pahoitteli. Täysihoidossa oleva tammakaksikko ei ollut hänelle tuttu.

"Ainakin se on rauhoittunut. Lopetin sen kanssa kun se antoi käydä maastossa pieniä lenkkejä ilman että piti pelätä henkensä puolesta. Ratsutin sen kokonaan uudelleen, oli kuukausia kun en käynyt ollenkaan selässä. Ilmeisesti joku jatkoi sopivan rauhallisesti." Ehkä Alexilla oli ollut osansa asiaan, mies kun oli saanut silloin kuunnella täysiveritammasta varmasti enemmän kuin tarpeeksi. Vielä yksi pusu jauhoturvalle ja hän jätti tamman rauhaan, livahtaen pois tarhasta.
"Ja minä idiootti ostin kotiin vastaavan täysiverisen. Koska aina pitää olla pieni pelko takaraivossa että hevonen juoksee yli ja tappaa."

Sehän kuulosti hyvältä! Maybe nauroi hyväntuulisesti ja sulki portin miehen perästä.
"Montako hevosta sinulla on?"

"Kun yksi yksityinen lasketaan mukaan, hevosia on kymmenen. Maailman pirullisin poninperkele, laitakauhuinen hermoraunio ja lauma rauhallisia kylmäverisiä pienhevosia." Raiden pörrötti niskassa olevia hiuksia, ne olivat kypärän alla liimaantuneet ihoon kamalasti. Hän sentään käytti kypärää, toisin kuin armas miesystävänsä. Etenkin jos Alex kiipesi hänen pomminvarmojen poniensa selkään, kypärää harvemmin näki.

"Niiden kanssa siis tuskin tulee tylsää. Hoidatko kaikki päivittäin itse?"

"Hoidan. Joskus saan apua, mutta hoidan yleensä kaikki itse. Paitsi kun olen sairaslomalla eikä minua lasketa omaan talliini." Raiden naurahti pehmeästi. Eihän hän saisi oikeaa sairaslomaa, mutta Alex usein määräsi sellaista, jos mies tiesi hänen tosissaan satuttaneen itsensä Bowin kanssa.
"Jos täysiverinen hulluni rauhoittuisi hieman, voisin palkata jonkun tekemään satunnaisia iltatalleja. Nyt se ei tule kuuloonkaan kun minäkin mursin kylkiluita viimeksi kolmisen kuukautta sitten sen tamman kanssa."

Tyttö kohotti vaaleita kulmiaan yllättyneenä.
"Taitaa olla hurja hevonen. Miten se päätyi sinulle?"

"Entinen työnantajani tarjosi sitä minulle. Hän tietää heikkouteni entisiin laukkureihin ja niiden päävikoihin. Bow naksahti lähtökopissa ja siitä lähtien se ei ole voinut sietää ahtaita tiloja, ovia, portteja... Sen käsittely on vähän hankalaa."

"Kuulostaa siltä. Olet kuitenkin tainnut edistyä sen kanssa?" Maybe kyseli. Ei kai miehellä riittäisi jaksamista työskennellä, mikäli hevosen olo ei lainkaan paranisi?

"Jonkun verran. Joskus se ei edes astu varpailleni kun haen sen sisälle." Raiden naurahti, nojaten kyynerpäillään aitaan.
"On se parantunut. Sillä on vain traumoja. Se pelkää että sattuu, jos kulkee kapeista tiloista."

"Ymmärrän", tyttö vastasi ja nyökkäsi kysyvästi tarhameren toisella puolella olevaa tallia kohti. Ehkä voisivat jutella kävellessään.
"Millaisia muut hevosesi ovat?"

Ray suoristi ryhtinsä, lähtien sitten naisen kanssa tallia kohti.
"Tasaisen rauhallisia oikeastaan kaikki. Paitsi se shettiksensaatana. Se on lapselle kuin unelma, mutta aikuisille se näyttää mitä helvetissä odottaa." Lauma Bobeja oli Raidenin helvetissä, aivan varmasti.
"Ja yksi varsa on oikea sähköjänis. Tämän kesän varsoja."

"Oi, se on varmaan suloinen", Maybe kommentoi ja tarkasti samalla, että laadukkailla hiekkapohjilla suurissa tarhoissa käyskentelevät hevosryhmät näyttivät siltä kuin piti. Katetuilla heinähäkeillä vieraili ruokailijoita, jokunen oli juomassa tarhojen lämmitetyistä vesiautomaateista ja joku jaksoi kieriä ja hinkata selkäänsä hiekkaan.

"Aivan mahdoton riesa." Raiden hymähti. Jos hän ei aiemmin ollut kokenut kuuluvansa tänne, nyt se tunne voimistui aivan uudella tavalla. Se oli ahdistava tunne.

Maybe nauraa kehräsi vastaukselle.
"Meilläkin on sentään yksi varsa. Se tarhaa emänsä kanssa tallin itäpuolella, nurmipohjaisissa tarhoissa", tyttö vastasi. Derbyshirellä menisi vielä hermo, kun koko henkilökunta päätyisi hemmottelemaan vaivihkaa hevoslasta.

Varsat olivat parasta, vaikka Ceci ajoikin omistajansa hulluksi silloin tällöin. Se oli joskus aivan mahdoton, mutta siitä tulisi hyvä hevonen. Aivan varmasti.
"Joka kesä pitää olla yksi varsa."

"Toivottavasti saamme siis sellaisen myös ensi kesänä", tyttö vastasi hymyillen ja pysähtyi tallin vieressä olevan tarhan kohdalla viheltämään kullanrautiaan olympiavoittajan hakemaan omenalohkon kädeltään. Maybe silitti hellästi raudikon piirtoa, ennen kuin jatkoi matkaa kohti länsisivun ovia.

Raiden toivoi saavansa vuonovauvan ensi kesänä. Mikään ei ollut varmaa, mutta hän toivoi. Hän vilkaisi naisen silittämää hevosta, hymyillen.
"Kiitos tästä. Olenkin miettinyt mitä Pennylle kävi."

"Ei mitään! Oli ilo olla avuksi", Maybe vakuutti avatessaan tallin tummapuisen, leveän sivuoven. Hän tarjosi oviaukkoa kysyvästi miehelle tietämättä mihin suuntaan Raiden oli jatkamassa.

Raiden livahti takaisin talliin, hymyillen vielä naiselle. Sitten hän katosi jatkamaan Gabinon kanssa. Ori oli ansainnut rapsutuksia.

Maanantai 17.10.2016 - Anonyymit ahmatit

Andrealla oli ollut enemmän kuin tylsä viikonloppu. Taisi olla lokakuussa ainoa viikonloppu jossa ei ollut kisoja, kaikki muut kuitenkin olivat jossain ja hän tylsistyi kuoliaaksi. Nyt maanantaina oli hyvä etsiytyä ystävän aikataulut tietävänä sen hevosen karsinalle, jonka tuo ratsastaisi seuraavaksi.
"Jaaamieeeeee~" Nainen puhui tahallaan hieman nenäänsä toista kutsuessaan, hymyillen vinosti.
"Ootko käyny siinä ravintolassa? Siis... Siis ootko nähny sen yhden työntekijän siellä?"

Qashqai silmäili Andreaa etäisellä ylhäisyydellä, sirot, mustakärkiset korvat kääntyillen. Jamie nousi kullanhehkuisen ruunivoikon jaloista ja sukaisi otsalle valahtaneita hiuksia takaisin muotoon.
"Aaandyyyy", mies vastasi huvittuneena ja kohotti naiselle kulmaansa kurottaessaan karsinan ovelta takajalkojen suojat.
"Puhutko jostakusta Rosingsin työntekijästä?"

"No siis joo. Se toinen kokki. Se blondi. Siis.... Ei ihme että se on kokki. Sillä on ihan valtava _perse_" Andreaa vaivasi kevyt katkeruus muiden naisten muodoista. Hän oli itse hyvin lattea muodoiltaan, ellei käyttänyt vilunkikonsteja (ja kuka sellaisia olisi tallilla jaksanutkaan).
"Valtava." Se oli liioittelua, mutta... Andreaa ei ollut koskaan kehuttu kiltteyden vuoksi.
"Miten meni? Kai edes nielasit hiekkaa?"

Jamie nojasi käsivarsillaan karsinan kaltereihin Andreaa katsellen ja soi naiselle toruvan kielennaksauksen, hilpeä pilke silmäkulmassaan.
"Oliko se nyt mukavasti sanottu? Tallin ravintolako on nyt auki?" koko kuukauden kisoissa ravannut mies kysyi mielissään. Se helpottaisi pitkinä päivinä iskevää nälkää. Hän harvemmin ajatteli eväitä raahautuessaan sängystä ylös ja ratsastushousuihinsa.
"Tarkoitatko Osloa? Bambi oli oikein hyvä, tuli toiseksi isossa luokassa ja otti vain yhden puomin alas World Cupin osakilpailussa - kuvittele", mies pyöristi dramaattisesti silmiään - pudotuksista itseluottamuksensa menettävälle ruunalle se tosin olikin ihme.
"Ja Pan selvisi hienosti olosuhteisiin nähden." Ainakaan hevonen ei ollut loukannut itseään tai ratsastajaansa.

Andrea naurahti, nyökäten sitten. Se tosiaan oli auki. Hän kuunteli Jamien selostuksen kisoista, nyökäten uudelleen.
"Hieno Bambi ja... Hieno Pan." Nainen virnisti hieman. Krhm. Henot hevoset, jepjep.
"Ja on se auki. Ja tarvitseeko aina olla niin mukava? Kunhan tein huomion. Toivon että se ruotsalaisblondi saa vielä mukulan jonkun pokansa kanssa ja että senkin ahteri leviää sellaiseksi. Olis oikein sille."

Qashqai askelsi levottomasti edestakaisin, ja Jamie laski kätensä sirorakenteisen akhalteke-risteyksen kaulalle.
"Toivotaan, että Helsingissä parempi onni", mies väläytti hymyn ja nauroi sitten yllättyneenä naisen verenhimolle.
"Aijai! Oletpas sinä terävä tänään. Miten sinun edelliset kisasi menivät?"

"Toivotaan. Voi Helsinki, onko pakko jos ei tahdo?" Andreaa ei olisi huvittanut lähteä sinne. Naisen mielestä se oli kamala paikka. Kylmää, kamalaa. Hyi.
"Ihan hyvin. Ei mitenkään loistavasti, mutta ihan hyvin. Vähän terä kadoksissa sen Calounin raivoamisen takia."

Jamie hymyili puolittain. Hän ei nähnyt Suomen viehätystä, mutta kaupunki tarjosi herkullisen, viiden tähden World Cup -osakilpailun eikä houkutellut kaikkia maailman huippuja kahmimaan pisteitä.
"Aivan, kurja juttu. Oliko siinä kyse Corasta?"

"Mistä muustakaan? Kenttäkisoissa loukkaantuu hevosia ja se on aivan normaalia." Hankosidevamma oli kuitenkin pientä siihen mitä saattoi tapahtua.

Mies oli siis muistanut oikean hevosen. Jamie kyykistyi kiinnittämään takasuojat tamman mustiin, valkokantaisiin jalkoihin ja pyyhkäisi sitten hajamielisesti käsiä beigeihin ratsastushousuihinsa.
"Miten sinä pärjäilet?" hän kysyi pohtien, oliko Andrealla ketään, kenelle avautua tilanteesta.

Andrea nojautui karsinan oviaukkoon, katsellen Jamien touhuamista Qashqain kanssa.
"Jotenkuten. Harmittaa tietenkin, mutta ei minuakaan voi loputtomiin rangaista siitä että hevonen liukastuu." Kukaan muu ei tosin tiennyt että siinä oli ollut liikaa vauhtia osallisena. Paitsi Miyato.

Jamie katsahti naista tutkivasti nostaessaan ovesta konjakkinahkaiset suitset ja martingaalin.
"Rankaisetko itse itseäsi?" mies kysyi pohtien, oliko Andrea antanut itse itselleen anteeksi.

"En. Tiedän ratsastaessani riskit ja olen iloinen siitä ettei pahemmin käynyt. Siinä olisi voinut käydä paljon huonommin. Molemmille." Andrea ei vellonut siinä (edes sitä vähää mikä olisi ollut hyväksi), Miyato senkin edestä.

Jamie nyökkäsi, houkutteli kuumaverisen, tulta hönkivän ratsun pään käsivartensa koukkuun ja pujotti suitset tottuneesti hevosen päähän. Hän vilkaisi naista uudelleen kiinnittäessään huolella hoidettuja remmejä, ja Qashqain pureskellessa messinkistä kolmipalaa levottomasti.
"Minäkin olen iloinen. Kuinka tietäisin kiinnittää huomiota uuden ravintolan työntekijän apuihin, ellei minulla olisi sinua muistuttamassa niistä?" mies tarjosi hymyn ja asetti martingaalin paremmin tamman hoikille lavoille.

"Ei ne ole apuja. Sitä kutsutaan selluliitiksi." Andrea osasi sentään olla tyytyväinen sporttisesta ja urheilun muokkaamasta kehostaan.
"Rintamuskin varmaan roikkuu polvissa ilman liivejä."

Päätään pudisteleva mies naksautti naiselle uudelleen toruvasti kieltään, tummanruskeat silmät huvittuneesti siristyneinä. Jamie meinasi hipaista Andrean nenänpäätä kuin koiranpentua lempeästi moittiessa, mutta muutti mielensä pohtiessaan Kaylan reaktiota ja otti sen sijaan satulan syliinsä.
"Mitä sinulla on tänään ohjelmassa?"

"Ohjelmassa? Itsemurha, avustettuna. Koulutreeni Lubulla ja estevalmennus Toy Soldiersilla. Se tosikko vetää taas herneet nenään jostain." Andrea ei olisi jaksanut. Kaikki se henkilökohtaisen elämän paska oli ajaa hänet hulluksi.

Jamie nauroi, asetti laivastonsinisen, hennon vaaleanpunaisella koristetun satulahuovan tamman selkään, nosti laadukkaan lammaskarvaromaanin sen päälle ja konjakkinahkaisen estesatulan viimeisenä käsistään.
"Ei taida sitten olla mukavin ilta tiedossa?" mies kysyi kumartuessaan kiinnittämään panssarivyötä.

"Ei. Se on kuolema" Andrea pohti jo välillä vaihtavansa työnsä tavalliseen paskan lappaamiseen ja hevosten talutteluun.

Jamie suoristautui sukaisten tummanruskeaa tukkaansa ja katsoi naista lempeästi huvittuneella myötätunnolla.
"Voiko päivääsi piristää jotenkin?"

"Hmmm... Voisi. Mutta nyt ei ole sopiva hetki mennä vetämään päätä täyteen." Andrea olisi halunnut vetää pään kunnolla täyteen.

"Ehkei", mies myönsi hymyillen, "mutta miten olisi kunnon sokerihumala? Minä tarjoan." Se olisi hyvä kaste uudelle ravintolalle.

"Oi! Muistan tuon lupauksen. Milloin herra huippuratsastajalla on aikaa lunastaa moinen?" Andrea piikitteli toista hymy huulillaan. Ei hän koskaan kieltäytyisi ällömakeasta kakusta.

"Vaikka heti", Jamie virnisti, "pyydän vain hevosenhoitajan verryttelemään Quun." Mies varmisti varusteiden kiinnitykset, taputti tamman kaulaa ja sulki sitten karsinan liukuoven huolellisesti, ennen kuin ylitti käytävän, kurkisti varustehuoneeseen ja huikkasi hyväntuulisesti hoitajalleen uuden työtehtävän.
"Mennäänkö siis?" hän kysyi Andrealta.

"Senkin livistäjä." Andrea oli mielellään syy toisen luistamiseen. Hän nyökkäsi, lähtien toisen kanssa kohti kahvilaa.
"Sinä se tiedät miten piristää naista."

Jamie vastasi viattomalla hymyllä ja viittasi naista kulkemaan edellään kohti toiseen kerrokseen vievää pääportaikkoa. Oli mielenkiintoista nähdä uusi ravintola.
"Oletko käynyt syömässä tallin ravintolassa? Mikä sen nimi oli?"

"Ömmm... Mikä... The Lounge? Kai." Ei Andrea ollut mitään nimeä painanut mieleensä.
"Kävin eilen hakemassa kahvia, en muuta."

"Voimme siis testata sen perinpohjaisesti yhdessä", Jamie virnisti noustessaan viimeisen, lyhyen portakon ylös ravintolatasoon. Tummansininen, somistettu keittiöseinä veti katseen kieltämättä tehokkaasti puoleensa ja pyöreiden puupöytien ympärille asetelluilla, hohtavan värikkäillä tuoleilla istui jo useampia asiakkaita.
"Tilataanko kaikkea makeaa?" mies kysyi lähestyessään myyntivitriiniä.

"Ei ihan kaikkea. Eihän me nyt haluta että oksennat Quun selästä alas?" Andrea virnisti, valikoiden itselleen palan vähintäänkin ällömakealta näyttävää suklaakakkua. Mitä sitten jos siitä saisi diabeteksen.

"Älä aliarvioi minua", Jamie protestoi huvittuneena ja napautti pankkikortillaan tiskiä, "yksi kaikkea sokerista, kiitos."

Andrea kohotti kulmiaan.
"Haluat todella oksentaa. Ja mikä olikaan salaisuutesi tuohon kroppaasi? Nääntyminen hevosen selkään?"

Mies nauroi, viittasi Andreaa valtaamaan vielä vapaan pöydän ja toi sinne sitten useamman täyteen ahdetun tarjottimen. Viehättävät kakkupalat, leivokset ja itsetehdyt makeiset oli aseteltu sieville lautasille ja sommiteltu tilaan kuin tetriksessä. Jamie vajosi tyytyväisenä pöydän ääreen ja viittasi Andreaa käymään kiinni.
"Jos kertoisin, se ei olisi salaisuus."

Andrea teki työtä käskettyä, vallaten heille sen vapaan pöydän. Nainen katseli niitä herkkuja, ähkäisten hiljaa.
"Tarvitsen isommat ratsastushousut tämän jälkeen. Tai sitten tarvitsen personal trainerin."

"Höpöhöpö, käy kiinni vain!" Jamie kannusti ja pyöritteli lusikkaa kädessään kuin miettin mitä malttaisi maistaa.
"Kuka tietää vaikka valmennuskin saisi paljon hilpeämmän sävyn?"

Andrea otti lusikallisen sitä suklaakakkua, päästäen ylistävän muminan. Se oli mahtavaa!
"Voi, et tiedäkään. Tarvitsen todellakin ne isommat housut "

"Olisiko se niin kamalaa? Olet kaunis miten tahansa", mies vastasi ja lohkaisi pienen lusikallisen mansikoin päällystettyä leivosta.

"Kuules nyt! Senkin Auervaara." Andrea tönäisi Jamieta olkaan.
"Siis vain sinun kanssasi voin päätyä ahmimaan työpaikalla"

"Onko se paha asia?" Jamie kysyi huvittuneena ja maisteli leivosta, jonka kermainen, raikas maku suli kielellä. He eivät voineet päätä täyteen, mutta eikö sokerihumala ollut muutenkin hilpeämpi vaihtoehto?

"On, jo takamukseni koko tuplaantuu takiasi. Sitten oletkin ansainnut antaa ylen satulasta." Sokerihumala olisin hyvin hilpeä vaihtoehto. Ratsastajat kikattelisivat valmennuksissa keskenään. Mahtavaa.

"Eikö satulassakin ole helpompi istua, jos on millä istua? Voit kiittää minua myöhemmin", Jamie vastasi viattomalla hymyllä.
"Kenen valmennus sinulla on?"

"Kuules nyt, herra näsä..." Andrea katsoi ystäväänsä vähintään varoittavasti.
"Bogaertin. Koko valmennus pelkkää mieskarkkia kun Bex kärvistelee O'Connorin kanssa."

"Bex-parka?" Jamie kohotti kulmaansa ja kannusti Andreaa maistelemaan useampia leivoksia.

Nainen noudatti kehotusta, ollen hetken jopa hiljaa.
"Niinpä, Bex-parka."

"Julma on elämä", mies mukaili ja lohkaisi toisen pienen palan, nyt samettisesta juustokakusta.

"Eikö! Ihan hirveä. Winter vielä varaa päivään pari kouluvalmennusta samaan päivään. Peräkkäin. Kidutusta."

"Kertakaikkiaan", Jamie hymyili ja vilkaisi massiivisen, alas viettävän katsomon takana olevia maneesin ikkunoita, muttei voinut nähdä kullansävyistä ruunivoikkoa, tietenkään. Ei se ollut niin tarkkaa. Hänen hoitajansa osaisi kyllä verrytellä sähäkän, tulisieluisen tamman.
"Kuka on suosikkivalmentajasi?"

"Hieman eläytymistä hei. Vaikutat liian pyhimykseltä, jos et yhtään inhoa kouluvalmennuksia meidän kanssa. Eikä sädekehä pue sinua." Andrea naurahti. Nainen jäi miettimään hetkeksi.
"Pistit pahan... Bogaert. Chambers on myös ihana, mutta kouluvalmentaja, joten se takaa Bogaertille voiton."

Mies nauroi ja kohautti olkiaan - eivät kouluvalmennukset toki mieluisimpia olleet, mutta O'Connor oli hurmannut hänet perusteellisesti ja tehnyt myös näkyvän eron sekä hevosten ratsastettavuuteen että menestykseen.
"Miten päiväsi voisi siis olla kamala?" Jamie kysyi - jos luvassa oli kerran valmennus suosikkimieskarkin kanssa ja vielä sokerihumalakin.

"Senkin petturi." Andrea naurahti hiljaa. Luopio Jamie, käänsi takkinsa noin. Kyllä Andreakin myönsi kouluratsastuksen tärkeyden, mutta hän ei aikoisi myöntää mitään.
"Aloitin aamuni taistelemalla Calounin kanssa puhelimitse."

"Corasta vai jostain muusta?" Jamie kysyi työntäen tarjottimia kutsuvasti lähemmäs naista.

"Kaikesta, loppujen lopuksi. Corasta se lähti. Yritin pyytää anteeksi." Miyato oli tuhannen raivona, joten tuolle oli turha puhua.

Mies nyökkäsi ymmärtäen ja pyöritteli lusikkaa mietteliäänä käsissään.
"Ehkä Calounin kannattaisi vain antaa rauhoittua ensin?"

"Annoin jo kuukauden. En jaksa yrittää enää, kiukutelkoot." Andrea otti ison lusikallisen siitä mansikkaleivoksesta.

Sitä Jamie oli tarkoittanutkin - Coran omistajan jättämistä rauhaan, jos mies oli vihainen. Ilmeisesti Andrea oli pyytänyt anteeksi - sävystä ja vilpittömyydestä sitten oli vaikea mennä sanomaan - ja vahinkoja sattui, joten tuskin nainen saattoi tehdä enempää. Ehkä oli hedelmällisempää vain antaa miehen olla.
"Ymmärrän. Eiköhän kaikki vielä järjesty."

Andrea otti isoja lusikallisia yhdestä leivoksesta, näyttäen hamsterilta ennen kuin sai puolikkaan siitä syötyä.
"Sinä se jaksat olla positiivinen. Etkö ikinä pelkää pahinta? Edes kun Kayla lähestyy tallikäytävällä myrskynmerkkinä?"

Jamie virnisti ja työnsi kakkulautasia vaivihkaa lähemmäs Andreaa kuin tarjolle.
"Mikä on pahinta, mitä voisi sattua?" mies virnisti ja oli aikeissa lisätä, ettei Kayla ollut pelottava, mutta muutti mielensä. Ehkä Kayla oli aika pelottava sille päälle sattuessaan.

"Sinulle vai minulle?" Andrea kohotti kevyesti kulmaansa kun huomasi vanhemman työntävän lautasia lähemmäs.
"Haluat selvästi eliminoida kilpailijan syöttämällä mut niin lihavaksi etten pääse satukaan."

"Kilpailijan? Odotetaan pari vuotta", Jamie kommentoi kepeästi vitsaillen.
"Pahinta, mitä minulle voisi tapahtua."

"... No nyt syön jo suruuni. Oliko pakko muistuttaa? Mutta mieti miten ehdin paisua kahdessa vuodessa." Andrea tyhjensi teemukiaan parin kulauksen verran.
"Jaa-a. Mistä minä sen tiedän? Ehkä se että Kayla retuuttaisi korvasta pitkin käytäviä kun olit taas kuriton."

Jamie nauroi ja hillitsi vaistonsa kurottua puristamaan naisen kättä.
"Mistä tiedät, etten pitäisi vähän rajummasta rakkaudesta?" mies kohotti merkitsevästi kulmaansa.
"Mikä on pahinta, mitä sinulle voisi sattua?"

"... En tiedä,mutta kerro toki lisää." Andrea virnisti leveästi. Pahinta mitä hänelle voisi sattua? Hmmm..
"Saisin lapsen. Mieti nyt. Minä sellaisena vaappusorsana ja lastenvaunujen kanssa!"

"Sinäkö et muka olisi täydellinen äiti?" Jamie kohotti dramaattisesti kulmiaan.

"... Okei, millainen äiti sinulla oikein oli?" Andrea kiusoitteli takaisin kevyesti. Hän olisi hirveä äiti!

"Olet kyllä oikeassa. Vanhemmaksi päätyminen olisi järkyttävää", mies myönsi. Kaylan päätyminen raskaaksi - tai aviottoman rakkauslapsen putkahtaminen esille vanhasta suhteesta - oli ajatus, joka aiheutti hänelle kylmänhikisiä painajaisunia.

Andrea ei voinut olla nauramatta. Oli pakko, keventääkseen tunnelmaa. Lapsi kun olisi pahin painajainen.
"Miieeti nyt, ihana suloinen pikk-Jaamieee... hyi."

"Totta. Kaksi minua olisi epäreilua maailmalle", mies hymyili puolittain.

"Eikö? Hrh. Voidaanko ajatella vaikka... vaikka... Mitä tahansa muuta? Vaikka sitä että minä halkean nyt ja en voi syödä enempää. Sinun syysi jos ratsastushousuni ratkeavat."

"Oletko varma? Tätä kinuskisuklaakakkua ei ole edes maistettu vielä", Jamie vastasi ojentaen lautasta houkutellen lähemmäs.

".... Lusikallinen. Senkin petollinen viettelijä." Andrea otti siitä lusikallisen.
"Ja kinuskikin on petollista. Näyttää hyvältä, mutta maistuu pahalta."

Jamie nauroi hyväntuulisesti.
"Kinuskiko pahaa? Oletpas vaativa."

"Se maistuu palaneelta sokerilta." Andrea puolusteli näkemystään. Hän ei voinut ymmärtää sen suosiota.

"Mistä siis pidät?" mies tiedusteli tulevaisuutta varten - koskaan ei tiennyt, milloin jotakuta voisi joutua lepyttelemään niin, ettei pelkkä charmi riittänyt.

"Hmmm, minttulikööristä? Ai, etkö ihan hakenut sitä?" Andreaa olisi helpointa lepytellä alkoholilla.

Jamie naurahti.
"En tiedä. Voitko ratsastaa vaikutuksen alaisena?"

"Osaan olla harrastamatta satulajuoppoutta." Siihen Andrea ei ollut vielä langennut, vaikka moneen olikin.

"Ehkä minttulikööri pitää siis säästää toiseen ajankohtaan", Jamie totesi huoahtaen haikeasti. Andrea olisi hauska nähdä humalassa.

"Höh. Ehdin jo innostua." Andrea oli humalassa vähintään ärsyttävä ja äänekäs. Tietysti myös flirtti, mutta se oli yleistä tietoa.

Mies kohotti hymyillen kulmiaan. Muita vaihtoehtoja ei tainnut olla, kun satulajuoppous suljettiin laskuista.
"Hyvää kannattaa odottaa."

"Minä en kyllä aio odottaa, huomenna ei ole treenejä tai kisoja. Joten aion tänään ottaa muutakin kuin likööriä." Andrea haaveili heräävänsä muualta kui omalta asunnolta.

"Niin sitä pitää!" Jamie kannusti.
"Tartu hetkeen."

"Jos mahdun enää sinun takiasi yhteenkään mekkooni." Andrea puuskahti. Hänei ollut ihan varma menisikö vetoketju enää kiinni.
"Pitäisikö mennä töihin ja lopettaa tämä velvollisuuksista laistaminen, mitä luulet?"

"Kuka olet ja mitä olet tehnyt Andrealle?" Jamie kysyi, mutta vilkaisi kelloaan. Qashqai oli luultavasti sopivan lämmin jo tähän mennessä.

"Olen se joka tiedostaa että saan palkkaa niiden muulien ratsastamisesta. Joskus piipahdan ihmisten ilmoilla, mutta yleensä nukun jossan Andrean takaraivon perukoilla."

Mies nauroi keräten kakkulautaset tarjottimelle ja kantoi ne sitten tiskeille tarkoitettuun kärryyn suoden hurmaavimman hymynsä kahvilatiskin takana olevalle työntekijälle. Sen jälkeen Jamie tarjosi käsivarttaan Andrealle saattaakseen naisen alakertaan.

Andrea vilkaisi Jamien hymyä ja lähti kulmat koholla tuon kanssa alakertaan.
"Ihmettelen tosiaan jos Kayla ei ikinä läksytä sinua "

"Mistä minua pitäisi läksyttää?" Jamie kysyi huvittuneena suunnatessaan kohti päätykäytävää. Hänen kypäränsä roikkui Qashqain karsinan ovessa.

"Tuollainen hymy on varmasti laiton jaettavaksi muulle kuin omalle tytölle." Andrea joutui hetken miettimään,mitä hän oli ollut edes aikeissa tehdä.

Mies nauroi.
"Ei kai kukaan voi hymyilystä hermostua."

"Hei. Älä ikinä aliarvioi sitä mistä kaikesta nainen voikaan suuttua jos niin haluaa."

Jamie vannoi vetämällä ristinmerkin rinnalleen ja vilkaisi naista huvittuneena, kun irrotti kypäränsä karsinan ovitangosta.
"Mistä sinä suutut?"

"Mistä minä suutun? Hmmm... Ehkä sen vuodattaminen jää toiseen kertaan. Qashqai varmasti odottaa malttamattomana jo maneesissa." Krhm. Vahingoniloa oli havaittavissa.

"Tehdään niin. Kenties sitä keskustelua tulisi höystää minttuliköörillä", Jamie ehdotti hymyillen, painoi kypärän päähänsä ja lähti kohti päämaneesin ovia. Valmiiksi verrytelty, uskomattoman lahjakas ja sähäkkä ruunivoikko oli yksi miehen suosikkiratsuista - Socksin ohella paras hevonen, jolla hän oli ratsastanut. Hänelle päivä oli hyvä.

"Todellakin pitää." Andrea livisti hetkeksi lepäämään kun Jamie lähti maneesille. Hänellä oli vielä hetki aikaa, ennen kuin pitäisi nousta nosturilla hevosen selkään.

Maanantai 30. tammikuuta, aamupäivä - Tupatarkastus

Harva nainen oli onnellinen työnantajansa tapaamisesta, etenkään jos pomo oli tulossa vierailulle kotiin. Gabriellelle se merkitsi kuitenkin Matthewin päiväunien mittaista taukoa äitiydestä. Niin ihana kuin poika olikin, nainen kaipasi hieman enemmän kuin kotona oleskelu lapsen kanssa antoi. Tekihän Gabrielle satunnaisesti kotoa töitä, mutta aiemmin hyvin töilleen omistautuneelle naiselle se oli liian vähän. Ehkä tämä ei olisi ollut puoliksikaan niin vapauttavaa jos hänen pomonsa ei olisi ollut myös hänen aviomiehensä ystävä ja poikansa kolmas kummi. Ovikellon vihdoin soidessa nainen nousi sohvalta, vilkaisten nopeasti yläkertaan. Ainakaan hälyttimen kautta ei kuulunut merkkejä pojan heräämisestä, joten hän saattoi astella rauhallisesti avaamaan oven. Ovella nainen nappasi valkoharmaan kissan syliinsä - Dingle oli alkanut Durhamissa livahdella ovesta ulos, sen mielestä jokainen ovi vei kissojen ulkotarhaan, joka sijaitsi takapihalla.
"Päivää. Löysithän tänne ilman suurempia ongelmia? Navigaattori joskus ohjaa väärin." Gabrielle astui sivuun, päästäen Charlesin sisälle taloon. Oven sulkeuduttua hän laski kissan sylistään.

Ulkoministeri seisoi portaalla moitteettomassa, laivastonsinisessä mittatilauspuvussaan juuri niin rennon näköisenä, kuin siniverisen ylhäistön edustajan saattoi odottaa. Tammikuinen tuuli heitteli ilmavasti kammattua, kalpeaa tukkaa pois ojennuksesta, ja Charles tervehti Gabriellea hienovaraisella hymynhäiveellä.
"Hei Gabrielle", hän vastasi kokien naisen sinuttelun edelleen vieraaksi, "älä huoli. Kuljettajallani on erinomainen suuntavaisto." Siistiin uniformuun pukeutunut, valkohapsinen mies seisoi mustan, puhtaana kiiltelevän Bentleyn vieressä ja kosketti hattunsa lippaa kohteliaasti.
"Kuinka voit?" Charles kysyi astuttuaan sisään.

Gabrielle oli joutunut miettimään muutaman kerran aikoinaan että saattoiko sinutella, mutta nyt hän oli todennut sen edes jollakin tapaa luotevammaksi vaihtoehdoksi.
"Olet onnekas. Tiedän erään joka tarvitsisi sellaisen myös." Nainen hymyili hieman, viitaten omaan mieheensä sanoillaan. Teddylle ainakin uusi navigaattori tulisi tarpeeseen, kuljettaja olisi ehkä hieman ylimitoitettua.
"Hyvin, kiitos. Entä sinä?" Puhuessaan nainen ohjasi Charlesin peremmälle, viitaten tuota istumaan olohuoneessa olevan pienen ruokapöydän ääreen. Ruokailutila oli seinän takana, mutta tässä oli mukavampi tehdä töitä ja juoda teetä. Pöydälle nainen olikin kasannut läppärinsä, kalenterin, muistivihon ja erinäisiä papereita.
"Keitänkö teetä nyt vai myöhemmin?"

Charles istuutui kehoituksesta pöydän ääreen, risti pitkät jalkansa varovasti ja irrotti ajatuksissaan valkean kissankarvan lahkeestaan. Hän laski tehokkaan tabletin ja äänettömällä välkähtelevän älypuhelimen vapaana olevalle kaistaleelle pöytää, ja seurasi sitten emäntää katseellaan.
"Myöhemmin sopii hyvin", hän vastasi ja vilkaisi sivusilmällä sähköpostien paraatia.
"Miten olet viihtynyt äitiyslomalla?"

Gabrielle istui alas, avaten oman koneensa horrostilasta. Salasanan nakkutteluun meni tovi, sillä sattuneista syistä naisen tietokone oli suojattu kahteen otteeseen.
"Hyvin. Vaikka joudun myöntämään että olen enemmän kuin iloinen kun saan muuta tekemistä kuin vauvauinnin ja musiikkikerhon."

Miehen suupieli nytkähti huvittuneena, ja Charles kohotti kalpean katseen elektronisesta näytöstä.
"Oletko laatinut toimintasuunnitelman keväälle?"

"Hyvin alustavan ja suurinpiirteisen. Sain eilen kasaan muutaman asian mitä tarvitsen että saan sen kasattua kunnolla. Ja sitten toisessa sähköpostissa oli liitteenä parin lehtihaastattelun raakaversio. Haluan että luet ne läpi. En itse päästäisi niitä painoon sellaisenaan, epäilen ettet ole sanonut ihan niin kuin niihin on kirjoitettu."

Charles nyökkäsi tavaramerkiksi muotoutuneella ilmeettömyydellä ja selasi listasta mainittuja sähköposteja.
"Oletko ollut tyytyväinen Lovallin työpanokseen?" mies tiedusteli lukiessaan Gabriellen suunnitelmaa. Tuoreempi assistenteista oli hoitanut työnsä ainakin ulospäin tunnollisesti, mutta vaikutti hänen läsnäollessaan hermostuneelta ja joskus vaaralliselta sekä itselleen että ympäristölleen tasapainotellessaan kahvikuppeja elektroniikan päällä, kompastellessa portaissa ja sotkeentuessa sanoihinsa.

Gabrielle kuittasi koneella olevasta muistiosta nämä asiat käsitellyiksi. Katse kohosi näytöstä Charlesiin, naisen kohottaessa toista kulmaansa.
"Sanotaan että kyllä hän oppii. Työkokemukseen nähden hän on pärjännyt todella hyvin."

Mies ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta nyökkäsi häivähdys tyytymättömyyttä suupielissään. Epäpätevyys oli hänen inhonsa suurimpia kohteita, ja Lovallin työtapaa saattoi luonnehtia säheltämiseksi.
"Jos sanot niin."

"Olen nähnyt paljon toivottomampiakin. Ehkä säännöt kahveista ja elektroniikasta voisivat töissä olla tarpeen." Nainen totesi hymyillen. Välillä hän vilkaisi koneensa kelloa, odottaen sitä hetkeä kun Matthew päättäisi päiväunien jatkamisen olevan yliarvostettua.

"Ehkä", mies myönsi ja soi sivuttaisen katseen välkkyvälle puhelimelle. Ihmisten kanssa puhuminen oli uuvuttavaa, ja Charles kaipasi pätevää assistenttia, joka voisi toimia viestinviejänä.
"Ehkä voin pitää Lovallin taka-alalla ja suoda hänelle vielä yhden mahdollisuuden."

"Suosittelen. Rekrytointikaan ei ole helppoa, enkä tiedä auttaako armotonta mainettasi nopeat potkut assistentille." Gabrielle nosti kansiosta sen suunnitelman miehen eteen paperisena.

Gabriellen kommentti sai Charlesin hymyilemään huvittuneena näytölleen.
"Armoton. Onko se hyvä vai huono asia?" hän kysyi ottaen paperin vastaan ja silmäillen sitä kriittisesti.

"Tässä asiayhteydessä huono." Gabrielle selasi omaa sähköpostiaan. Oli tarkistettava ettei hän ollut unohtanut mitään. Hän ei halunnut saada niitä potkuja, Gabrielle piti työstään.

"Onko maineeni muuta kuin armoton?" mies kysyi poimien mustekynän taskustaan ja tehden kommentteja paperin marginaaleihin.

Gabrielle kosketti suljettujen huulien takana etuhampaitaan ja naksautti kieltään kevyesti.
"Jos olisin parempi valehtelija, sanoisin että ei." Koska hän ei osannut valehdella, Gabrielle joutui tyytymään asiam myöntämiseen.
"Siksi puhuin sinut hyväksymään ne kaksi haastattelukutsua mutta niissä oli käytetty värikynää ja mielikuvitusta joten... Ne ovat nyt siellä luettavien liitteiden joukossa."

Charles peitti hymyn ja mittaili naista katseellaan.
"Millaisen kuvan haluat maalata minusta niistä? Puhunko katukissojen puolesta?"

"... Haluan pitää sen uskottavana." Jos Charles alkoi piikitellä, hänkin alkaisi.
"Toivoisin ehkä lähinnä vähemmän diktaattoriviittauksia roskalehtiem artikkeleihin, helpottaisi työtäni."

Miehen kalpeanharmaat silmät siristyivät huvittuneina, ja Charles nojasi taakse tuolissaan suoristaen kasmirneuleen poolokaulusta.
"Joten mistä puhun?"

"Puhu mistä haluat mutta vähemmän kuin eräs 1900-luvulla vaikuttanut saksalainen. Olet pidetty koska sinulla on mielipiteesi mutta kurisi on pelottava ja armeijamainen, joka tarjoaa vähän liikaa lyömäaseita. Puhumattakaan tilaisuuksista vääristellä sanomisiasi."

"Hienoa", Charles myhäili kuivasti ja naputti vastausta kulmat painuen.
"Mitä ehdotat strategiaksi? Mikä tarjoaa vähemmän lyömäaseita?"

"Eikö olekin? Ja odotas, minulla oli se... Siis... Se on jokin siinä miten puhut ja sanavalinnat, löysin yhden valmentajan joka voisi auttaa..." Gabrielle uppoutui hetkeksi kaivamaan sähköpostiaan. Se oli ollut siellä!

Mies odotti piilottaen lahjakkaasti kärsimättömyytensä. Hän investoi paljon pitääkseen pienen lähipiirinsä ihmisiä onnellisina.
"Jokin siinä miten puhun?" hän kannusti jatkamaan.

"Älä loukkaannu, mutta minä en kuulu niihin jotka löytävät puheistasi vikaa. Eikä ihmisillä, saatika lehdistöllä, ole tapana antaa perusteluja. Joten, minun mielikseni yksi käynti siellä? Jos se on ylihinnoiteltua huuhaata ja pyörän uudelleen keksimistä, mietitään toinen ratkaisu?" Gabriellen ilme kirkastui kun hän löysi etsimänsä sähköpostin ja sai välitettyä sen Charlesille.

Charles naurahti.
"En loukkaannu. Olen kuullut pahempaakin", hän vastasi, nyökkäsi ääneti huoahtaen konsulttinsa suunnitelmalle ja syventyi tutkimaan saamaansa sähköpostia.

"Usko pois, saisin perusteluja, työni olisi niin helppoa." Keskustelupalstojen ja kommenttiosioiden viestit kun eivät yleensä tarjonneet mitään mihin tarttua.
"Onko Lontoossa jotain mistä minun pitäisi tietää? Tulevat tapahtumat, haastattelut?"

"Summers pitää kalenterini ajantasalla. Lähden huomenna Brysseliin, ja perjantai on varattu medialle", mies vastasi viitaten ensimmäiseen, standardinsa täyttävään assistenttiin.
"Olet oikeutettu nauttimaan äitiyslomasta, Gabrielle."

Gabrielle nyökkäsi, vilkaisten että oma kalenterinsa oli samaa mieltä.
"En halua muuttua naiseksi joka voi keskustella tunnin tuttipulloista. Joten jotta voin nauttia tästä, tarvitsen hieman töitä."

Se oli juuri se syy, miksi Charles oli palkannut naisen alunperinkin. Mies nyökkäsi hillitysti, piilottaen hyväksyntänsä. Hän ei halunnut Gabriellen kokevan painostusta työntekoon, sillä lapsi oli ainutlaatuinen, arvokas kokemus. Mies ei tietenkään voinut sanoa sitä ääneen, sillä hän oli tuskin koskaan pidellyt lasta, saati kokenut vanhemmuutta, joten hänen mielipiteellään ei ollut pohjaa.
"Miten tahdot. Mistä haluaisit keskustella?"

"Vaikka siitä että sinulla on huhtikuussa kaksi päällekkäistä kutsua kalenterissa ja ensi viikolla pitää ilmoittaa saapumisesta, joten kumman haluat ottaa?" Ei Gabrielle sen kevyempää aihetta keksinyt.

"Genevan", Charles vastasi vilkaisten kalenteriaan. Se oli valitettavan ruuhkainen. Politiikka viljeli liian paljon idiootteja, jotka yrittivät ajaa sekä hänen maansa että maailman perikatoon - se ei varsinaisesti motivoitunut työhön. Hän kaipasi hetkiä hevostensa kanssa, kilparatsastajaansa seuraamassa, purjehtimassa.
"Summers varmaankin hoitaa asian."

Gabrielle kirjasi sen omaan kalenteriinsa - hän halusi olla perillä siitä missä mies oli, jos pitäisi siivota lehdistön jälkiä. Se oli helpompaa kun tiesi ja oli perillä.

"Välillä harkitsen jättäväni politiikan", Charles huokasi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Gabrielle nosti katseensa näytöstään, kohottaen kevyesti kulmiaan.
"Ai? Onko siihen joku syy?" Hän ei voisi tuomita. Hän oli vaihtanut oman perheensä aviomieheensä ja isossa firmassa osaston johtavan esimiehen aseman tähän.

"Se on kuin yrittäsi hallita valtamerta paljain käsin. Toinen toistaan pahempia mielipuolia valjastetaan johtoon kisassa kolmanteen maailmaansotaan ja maailmanloppuun", mies vastasi hieraisten ohimoitaan ja sukaisten valkeaa tukkaa taakse. Epäpätevyys uuvutti häntä parhaanakin päivänä, mutta mielipuolien kanssa turhaan väitteleminen sai hänet kadottamaan elämänhalunsa.

Gabrielle nyökkäsi. Se oli totta.
"... Pakko myöntää että tuo on paras kuvaus politiikasta jonka olen kuullut."

Charles soi naiselle kuivan hymynhäiveen ja vilkaisi hillittyä rannekelloaan. Häntä revittiin eteenpäin.
"Haluatko käydä vielä jotain läpi?" hän kysyi palauttaen itsensä takaisin itsekurin piiriin.

Gabrielle silmäili kalenterinsa läpi.
"Uskoisin että ei mitään ihmeellisempää työasiaa. Varasin helmikuun loppuun aivan itse sinulle päivän pohjoisessa. Sovitimme ristiäiset niin että pääset paikalle. Teddy arvostaisi sitä." Gabriellen ystävä ei niinkään.

Mies tarkasti päivän elektronisesta, klaustrofobisesta kalenteristaan.
"Hyvä on. Pidän sen mielessä", hän lupasi.
"Millaiset ristiäiset olette suunnitelleet?"

"Pienet, helpot. Kaste ihan vain kotona ja kahvit. Niiden vähienkin ihmisten sovittaminen samaan tilaan on tuskallista." Gabrielle sulki läppärinsä. Se olisi todella kivuliasta, Charles ja Veronica samassa tilassa. Lisänä Veronican mukana kulkenut Teddyn irlantilaiskollega ja... Ajatuskin itketti.

"Tuskallista?" Charles kohotti vaaleaa kulmaansa kysyvästi. Ketkä Gabrielle oli kutsumassa?

"Lapsen toinen kummi ei pidä politiikasta tai politiikoista." Gabrielle myönsi rehellisesti. Veronica ei myöskään peittelisi sitä.

Charles naurahti kuivasti.
"Oletko varma, että haluat minut paikalle?"

"Hän ei myöskään pidä Teddystä, joten mieheni mielenterveyden kannalta... Haluan." Gabrielle ei halunnut miehensä itkevän pojan ristiäisissä koska Veronica jakaisi hurmaavia muka-huomaamattomia napautuksiaan, eikä Teddyllä olisi muuta tukipilaria kuin Miyato.

"Hyvä on", ulkoministeri huokasi. Ristiäiset kuulostivat hurmaavan rennolta ja hyvähenkiseltä tapahtumalta. Hän olisi siis varmaan aivan kuin kotonaan.
"Tulen paikalle."

"Jos lohduttaa, kukaan tuskin viihtyy paikalla kauan. En ymmärrä miksi edes yritän."

"Lapsesi ristiäisten pitäisi olla sinulle ja isälle tapahtuma, josta jää kaunis muisto."

"Niinhän niiden pitäisi, mutta elämän huonon huumorin vuoksi meille läheisimmät ihmiset eivät tule toimeen keskenään." Gabrielle hymähti, istuen rennompaan asentoon.

"Se on kieltämättä onneton kohtalo", Charles myönsi hienovaraisesti huvittuneena. Teddy ja Gabrielle olivat kuitenkin löytäneet toisensa, vaikka muuten valitsisivat ihmissuhteensa kehnosti.

"Asiaa ei auta että samainen ystäväni liikkuu nykyään yhden Rosingsin valmentajan kanssa, eikä Teddy taas pidä hänestä. Olen tuomittu."

"Kenties sinun kannattaa kohdistaa katseesi toimiviin ihmissuhteisiin", mies ehdotti.

"Ainoat toimivat ihmissuhteeni on suhteeni esimieheeni ja aviomieheeni. Etenkin jos pitää saada ihmisiä samaan tilaan." Nainen nousi ja meni keittiöön, napsauttaen vedenkeittimen päälle.

Se kuulosti kohteliaisuudelta, mutta Charles koki parhaaksi olla kommentoimatta.
"Ohjeesi mediaa varten olisi siis tiivistettynä olla olematta kuin Hitler?" mies varmisti.

"Kyllä. Kutakuinkin. Sillä ainakin pääsee pitkälle, jos ei ihan täydellisyyteen."

"Hienoa, pidän sen mielessä", ulkoministeri vastasi ja kokosi laitteensa siistiin pinoon. Oli aika lähteä takaisin pääkaupunkiin.

Tiistai 28. helmikuuta 2017, aamupäivä - Epäreilu maailma

"Herra James Ellis!" Andrea asteli reippaammin jotta sai bruneten esteratsastajan kiinni. Hän oli kaivannut tuota hullua joka vietti aivan liikaa aikaa ulkomailla (hyvä on, seassa oli vähän kateuttakin).
"Mahtuuko kiireiseen aikatauluusi maastolenkki? Haluan avautua siitä miten mikään ei ole enää pyhää nuorille." Nainen virnisti hieman sarkastisesti. Koska hän oli itse niin kamalan vanha.

Jamie pysähtyi melkein säikähtäneenä kuullessaan niin virallisen kutsun - hetken hän pelkäsi saaneensa Effien peräänsä, mutta tunnisti sitten kutsujan ja pyörähti ympäri helppo, rento hymy huulillaan.
"Andy!" hän tervehti ja vilkaisi kelloaan kuullessaan pyynnön, "toki. Miksei." Hänellä ei ollut turhan montaa hevostakaan ratsastettavanaan sinä tiistaina, sillä Qashqai ja Cosima olivat vielä matkalla kotiin Göteborgista ja Socks ja Spook olivat lähteneet kohti Dohaa.
"Lähtö vartin päästä?" hän tarjosi ja naputti samalla ainoalle paikalla olevalle hoitajalleen pyynnön varustaakin yksi Kingsdownin nuorista hevosista, joita hän kouli ehtiessään. Bambi tarvitsi tehotreeniä sileällä: jos he aikoivat pärjätä World Cupin finaalissa Omahassa, hänen oli hyödynnettävä kaikki mahdollisuudet todella työstää hevosta.

"Kai edes luulit minua vähintään äidiksesi?" Andrea hymyili pirullisesti. Hän oli pahalla tuulella, mutta turha sitä Jamielle oli purkaa, ainakaan tässä. Se pikkutyttö ei saisi sitä tyydytystä että näkisi hänet vihaisena.
"Vartti käy. Nähdään pihassa." Tummatukkainen nainen kipitti hakemaan kypäränsä, kävi juomassa ja haki sitten Louboutinin, jonka Elis oli varustanut. Hän talutti orin pihalle ja ponkaisi selkään. Saakelin... Se akka.

Jamie havahtui Andrean saapuessa, tukahdutti naurun ja hätisti Mayben takaisin sisälle, ennen kuin ponnisti eloisan, klipatun ruunikon satulaan. Suurehko, solakka puoliverinen pureskeli kuolainta ja polki paikallaan suipot korvat korvahupun alla kääntyillen, kun mies tarkasti tottuneesti satulavyön ja pujotti jalkansa jalustimiin.
"Oliko sinulla reittiä mielessäsi?" Jamie kysyi ratsastaen Fidelian lähemmäs Andreaa.

"Mahdollisimman pitkä." Andrea mutisi. Saatuaan itsensä hyvin satulaan, hän lähti jatkamaan tietä pitkin pois tallin pihasta.
"Siis ensin se akka kehtaa ostaa Miyaton entisen hevosen ja sitten se kehtaa viedä kokeneemmilta hevoset alka. Saakeli."

Tamma seurasi Louboutinia kevein, hermostunein askelin, mutta satulassa rentona istuva Jamie oli keskittynyt kuuntelemaan Andreaa kulmat hienoisessa kurtussa. Yleensä hän sai jossain välissä kiinni siitä, mistä tai kenestä nainen puhui, mutta tänään hän oli vielä hukassa.
"Kuka?"

"Aycock! Se teinipissis joka osti Miyatolta sen sekopääruunan. Nyt hän kuvittelee että voi viedä hevoset kesken sopimuksen kokeneempien ratsastajien alta." Andrea ärisi. Se huono tuuli tarttui oriin, helposti.

Nimi ei sanonut Jamielle paljoa, mutta mies koki parhaaksi vastata sympaattisella hymähdyksellä. Eikö Caloun ollut halunnut myydä sekopäähevosensa?
"Keneltä hän on vienyt hevoset kesken sopimuksen?"

"Minulta!" Andrea älähti. Foxyn hän oli vielä sietänyt, mutta nyt Mentos siirtyi Amandalle ja hän halusi nylkeä tuon.

"Sinulta?" Jamie toisti yllättyneenä. Nyt ei missään nimessä saanut nauraa. Miksi ihmeessä Andrean kisaratsuja oli annettu jonkun teini-ikäisen ratsastettavaksi?
"Miksi?"

"Koska hän on kuulemma pärjännyt Huzzlen kanssa niin hyvin. Foxy siirtyi hänelle joulukuussa, sen vielä kestän. Mutta Mentos!" Andrea halusi vain kiskaista sitä pissistä turpaan.
"Hän saa alkaa kilpailemaan aikuisten kanssa ja siksi Mentoskin siirtyy. Kuulemma. Olen ihan varma että se helvetin irlantilainen pahanilmanlintu on jotenkin tämän takana."

"Etkö sinä ole pärjännyt Mentoksen kanssa?" Jamie kysyi hämmentyneenä. Hän oli luullut, että ori ollut Andrean tähtiratsuja. Miksi se siirrettäisiin nuorelle, joka vasta aloitteli isommilla tasoilla?

"Pärjäsin! Mutta omistaja vain ilmoitti että se siirtyy toiselle. En tiedä miksi tai saanut selitystä vaikka pyysin. Menee järki ja haluan vaan että se kakara halkaisee kallonsa." Hän oli oikeasti vihainen. Mentos oli hieno hevonen ja sopinut Andrealle. Toki myös Aycockilla oli lahja ratsastaa energisiä ja etupäästä hyvinkin kevyitä hevosia, mutta silti se ärsytti.

"Miksi arvelet että Cavanaughilla olisi asian kanssa tekemistä? Oletan, että hän on mainitsemasi irlantilainen pahanilmanlintu", Jamie kysyi yrittäen saada paremman kuvan tilanteesta.

"Riitelin syksyllä hänen kanssaan ja ne saksalaiset siirtyivät jo silloin muille. Olen aika varma että hän on vaikuttanut asiaan." Nainen mutristi huultaan. Ei hän muutakaan keksinyt.

"Miksi Cavanaugh haluaisi siirtää sinun hevosiasi jollekin paljon kokemattomammalle? Eivätkö ne kuuluneet jollekulle hänen ystävälleen tai tutulleen?"

"Ne saksalaiset? Joo. Ne siirtyivät Kaille, tai no Taffel siirtyi. Siitä en ole pahoillani. Taffel on kamala ja Kuduro vielä kamalampi."

Se ei varsinaisesti vastannut miehen kysymykseen, mutta Jamie arveli, että Andrea olin niin tolaltaan, että saattoi olla parempi vain kuunnella.
"Se teini vei sinulta siis kaksi hevosta?" Jamie varmisti.

"Joo. Foxyn ja Mentoksen." Hän huokaisi hiljaa.
"Nyt minulla on vain Prescottin hevoset enää."

"Olen pahoillani", Jamie vastasi ja korjasi sivuttain karkaavan tamman takaisin orin perään.
"Ymmärrän, miksi olet tolaltasi."

"Ärsyttää. En tajua kuka se luulee olevansa. Nauran kun Mentoksen ura menee pieleen tämän takia." Ja andrea kaivautuisi ikiajoiksi poteroon jos se menestyisi uuden ratsastajansa kanssa.

"Ehkä sinun kannattaisi keskittyä hankkimaan uusia, hyviä hevosia", mies ehdotti varovasti.
"Olet lahjakas ratsastaja." Olisi kurjaa, jos Andrea hukkaisi oman uransa katkeruuteen.

"Mistä? Ei niitä puissa kasva. Ehkä Prescott ostaa taas jossain mielenhäiriössä lisää." Nainen mutisi, edelleen nyrtyneenä.
"Ihan kuin kaikessa muussa syksyllä tapahtuneessa ei olisi ollut tarpeeksi."

"Hankkiudu yhteistyöhön jonkun ison hevostoimijan kanssa", Jamie vastasi. Massiivinen hevosalan yritys voisi tarjota loputtoman virran hevosia, ja kun taitonsa osoitti nuorten, raakileiden ja keskinkertaisten ratsujen kanssa, alleen saattoi saada jopa maailman huippujen veroisia.
"Mitä syksyllä on tapahtunut?"

"Mmm. Välillä mietin että muuttaisin Ranskaan." Andrea esitti ajatuksensa ääneen. Oli hankalaa saada kilparatsuja pohjoiseen, etenkään kun samalla tallilla oli läjä parempia ratsastajia.
"Se Coran onnettouus esimerkiksi."

"Ranskaan?" Jamie toisti. No, ilmasto oli paljon miellyttävämpi ja kisamatkat paljon lyhyempiä. Ajatus ei ollut kamala.
"Aivan. Olen pahoillani. Missä kunnossa se on nykyään?"

"No se olisi parempi. Cora? Saa tarhata rauhallisen kaverin kanssa ja sillä voi kävellä selästä käsin. Tai nämä ovat minun havaintoni, minullehan ei mitään kerrota koska Miyato on edelleen vihainen." Aivan kuin se olisi hänen syynsä.

"Hevosten kanssa sattuu onnettomuuksia. Sille ei voi mitään", Jamie vastasi ja rapsutti Fidelian harjantyveä kiinnittäkseen sätkyn tamman huomion itseensä eikä tuulessa kieppuviin, märänruskeisiin lehtiin.

Andrea oli jo niin tottunut Lubun pelleilyyn, että siihen reagointi tuli selkärangasta. Hän ei edes tajunnut orin steppaavan tai viskovan päätään.
"Niinpä. Ja silti saan vuosisadan vihat niskaani. Hei, tiedätkö mitä kuulin?"

"Kerro", Jamie kannusti ja tuki nuorta puoliveristä pohkeillaan, jotta se pysyisi orin vauhdissa eikä jäisi jumimaan. Vihreillä hevosilla maastoilu tuntui nostalgiselta.

"Se kahvilan pullukka on kuulemma nähty sen jonkun eläintenkouluttajan kanssa jossain. En nyt muista kummankaan nimeä. Ja urbaanilegenda väittää Kain mukaan että irlantilaisella pirulla oli nainen mukana Espanjassa." Piti saada juoruta jollekulle, vaikka asiat eivät Andreaa millään lailla koskeneet.
"Mistä tuli mieleen, miten Kaylan kanssa?"

"Vau", mies nauroi kohteliaisuudesta, sillä ei varsinaisesti elänyt etäisten tuttavien parisuhdejuoruille. Kysymys Kaylasta sai hänet irvistämään naisen selän takana.
"Hyvinhän se", hän oletti, "asumme edelleen yhdessä." Hän vietti suurimman osan viikoista reissussa, ja kotipäivätkin tallilla. Siinä jäi vähänlaisesti aikaa kyllästyä toisiinsa.

Andrea kääntyi satulassa.
"Edelleen? Saat sen kuulostamaan siltä ettei se ole hyvä asia." Andrea sieti harvoja naisia, mutta Kayla oli ihan mukava.

Hitto.
"Ei, ei. Se on hyvä asia. Olisin olettanut sinunkin pitävän sitä yllättävänä asiana", Jamie väläytti naisen selälle poikamaisen virneen ja ärähti hevoselle, joka oli lyödä häntä niskalla kasvoihin kiepahtaessaan kohti kotia ja ratsastajan avuista samantien kohti orin takamusta.

Louboutin otti loikan eteenpäin tamman pelleilyn seurauksena. Andrea piti orin hyvin hallussa, torumatt tällä kertaa. Hänkin loikkaisi jos joku olisi persuuksissa kiinni.
"En sinänsä. Olette söpö pari ja sinulla ei ole aikaa kyllästyä."

"Kiitos", mies vastasi kuivasti ja tyynnytteli terävästi korskuvaa ruunikkoa.
"Mitenkäs sinun rakkauselämäsi?"

"Samoin kuin ennenkin. Mahdollisimman lyhyitä suhteita ja ei tavata ikinä uudelleen." Andrea ei kaivannut tähän vielä miestä vinkumaan ja aiheuttamaan draamaa.
"Mies tästä vielä puuttuisikin."

"Niin sitä pitää", Jamie heitti naiselle kurittoman hymyn ja pohti, kytikö Andrea vielä hevosten menetystä.

Hän saanut ainakin rantata asiaa jollekulle.
"Miten muuten menee? Oletko keksinyt jänniä harrastuksia viimeaikoina?"

"Ei ole aikaa harrastaa entisiäkään", Jamie naurahti.
"Jos en ole kisamatkalla, treenaan kotihevosia ja Kaylakin kaipaa kuulemma huomiota aina silloin tällöin. Entäs sinä?"

"Alat tulla vanhaksi, ennen olisit ujuttanut johonkin laskuvarjohypyn tai pienen benjiloikan. Ja mitäpä minä, käyn edelleen salilla."

"Millaisia kisoja sinulla on tiedossa?" Jamie kysyi ja patisti Fidelian kulkemaan avoväistöä tienpientareella antaakseen sille muuta ajateltavaa kuin loikkimisen.

"Parit kenttäkisat maaliskuussa ja siitä alkaa täysi kausi niiden osalta. Niiden välissä sitten estekisoja." Andrea vilkaisi tamman väistöä ja virnisti.
"Harmi ettei kouluvalmentaja näe."

"Älä nyt. Raukalla on heikko itsetunto", Jamie torui Andreaa.

"Mitä? Ihan hienostihan tuo menee. Nyt. Jos viet sen kentälle, se unohtaa miten kävellään." Andrea virnisti hieman. Niin hevoset aina toimivat. Maastossa esitettiin vaikka täydellinen piruetti, kouluvalmennuksessa unohdettiin miten jalkoja piti siirtää käynnissä.
"Jos jotain positiivista pitää hakea, saan keskittyä enemmän Louboutiniin ja Givenchyyn. Pestään Ginnyn kanssa kaikki tällä kaudella."

"Niin sitä pitää", mies väläytti Andrealle virneen.
"Sinä siis otat kouluratsastuksenkin nykyään tosissasi?"

"Pakko ottaa kun kenttäratsut eivät ota." Andrea irvisti hieman. Ei hän siitä nauttinut, mutta hän oli oppinut... Sietämään kouluratsastusta taas paremmin.

"Antaisin aplodit, jos ratsussani toimisivat automaattivaihteet", Jamie huikkasi takaa.

"Sietäisikin kuule. Ginny kulkee jo hienosti, Lubu ei onneksi ole kenttäratsu. Dogesta olen saanut joo vähän huumoria esteillä esiin, ettei se ole enää niin tosikko." Doge kun oli lingonnut Andrean useasti maneesin hiekkaan vedettyään rataesteillä herneet nenään jostakin.

"Se on hienoa", mies vastasi vilpittömämmin.
"Millä tasolla olet kisaamassa hevostesi kanssa?"

"Suurimman osan kanssa nyt kahden tai kolmen tähden kausi. Paitsi Lubun kanssa, mutta se nyt ei ole kenellekään yllätys." Andrea huokaisi, silitellen kimon kaulaa. Ori oli niin hölmö.
"Se saa tyytyä edelleen yhteen tähteen, ei ole mitään järkeä viedä sitä isommille radoille muualle, vaikka kotona sujuisikin. Se heittää kisapaikalla pelleilyvaihteen päälle."

"Sinähän pidät haasteista?" Jamie kysyi äkillisen inspiraation vallassa.

"Rakastan." Joku muu olisi voinut epäillä tuota lausetta Jamien lausumana, mutta Andrea ei uskonut että tuo voisi keksiä mitään vaarallisempaa mitä nainen oli jo tehnyt.

"Minulla ei meinaa riittää aikaa treenata ja kilpailuttaa kaikkia hevosiani niiden ansaitsemalla ajalla, ja pohdin kiinnostaisiko sinua työstää yhtä hyvin, hmm, potentiaalista", Jamie tarjosi viattomasti. Tarjouksen takana oli tosin vilpitön halu auttaa Andreaa. Jos nainen saisi jalan Kingsdownin oven väliin, Andrea voisi saada yritykseltä tasaisen virran hyviä hevosia treenattavakseen ja kuka tietää, vaikka joku päivä mahtaviakin hevosia.

Andrea kääntyi katsomaan olkansa yli Jamieta. Hän oli tuota nuorempi, kyllä, joten sinänsä naisella ei ollut mikään kiire, mutta kyllä se silti ärsytti kun Mentoksen kaltainen hevonen katosi alta. Hän olisi voinut tehdä läpimurtonsa sillä hevosella.
"... Kerro lisää, mussukka."

Jamie nauroi hyväntuulisesti.
"Minulla on kolmen tähden Grand Prix'ssä hyppäävä ori, joka on hyvin arvokas omistajilleen. Sillä on hurjasti potentiaalia. Tunnetko tobianoni?" mies tiedusteli. Moko oli kai jonkinsortin legenda tallilla sekä kisapiireissä. Se tuhosi loimensa, ei osannut rentoutua sisällä tallissa ja hyppäsi valtavia esteitä halutessaan. Se oli myös tavattoman kovapäinen, kovasuinen ja luupäinen, oikukas ja vahva tuuliviiri, jonka menestys riippui täysin kuun asennosta ja menninkäisistä.

"Moko?" Andrea kysyi hämmentyneenä. Kyllä hän nyt Mokon tiesi. Surullisenkuuluisa eläin.

Mies irvisti.
"Moko", hän myönsi, "omistajat haluavat kilpailuttaa sitä, jotta sen arvo nousisi siitosuraa varten. Se tarvitsisi enemmän aikaa kuin minulla on tarjota sille. Kunnia sen menestyksestä voisi olla hyvä valttikortti hevosenomistajien parissa…"

"... sinä rakastat hyväksikäyttää naisen epätoivoa." Andrea vastasi nauraen.
"No... siis miksei. Minulla on enemmän aikaa kuin sinulla."

Jamie väläytti Andrealle valovoimaisen hymyn. Olisi surullisenkuuluisa tobiano mennyt jonon jatkona, vaikkei mies hevosesta nauttinutkaan, mutta hän halusi auttaa Andreaa. Hevosten menettäminen teinille oli varmasti musertava isku ammattiylpeydelle eikä mies halunnut, että nainen menettäisi motivaationsa.
"Hienoa! Neuvottelen asiasta Kingsdownin kanssa, ja sitten Moko siirtyy toivon mukaan sinulle treeniin."

Andrea pudisteli päätään. Noh, hänellä sentään oli huumoria idioottien hevosten kanssa, ollut aina.
"Voisin ottaa tämän vihjauksena siitä että minulla on lahja ratsastaa apinoita." Hän vilkaisi merkitsevästi allaan olevaa oria. Apina.

"Sehän on lahjoista suurin ja arvokkain", Jamie protestoi merkitsevällä dramaattisuudella.

"Niin se kyllä on. Ei se ole mitään jos hevonen ei kerran viikossa yritä kiivetä estetolppaa pitkin." Andrea virnisti leveästi. Hän saattaisi katua tätä jos joutuisi Mokon selkään nousemaan, mutta se oli sen ajan murhe.

"Voisit ryhtyä motivoivaksi puhujaksi apinoiden ratsastajille", mies ehdotti ja kiepautti ojanpientareelle karkaavan Fidelian takaisin ruotuun.

"Hei, elämässä pitää olla haastetta! Sekin on vinkeää kun hevonen päättää hypätä esteen sekaan ihan vain huvikseen." Nainen naurahti pehmeästi. Kyllä hän Ludonkin hevosesta piti. Ehkä hän pistäisi kaiken peliin Mokon kanssa ja näyttäisi Larissa Arnoldsille miten huono veto Mentoksen siirtäminen oli ollut. Tobiano ei voinut olla täysin toivoton, persoonallinen vain.

"Kyllä. Olet aivan oikeassa. Muutenhan tämä ammatti kävisi vielä rutiininomaiseksi puurtamiseksi", Jamie pohti vakavana ja nautti ajatuksesta Moko-vapaasta kisakalenterista. Andrea voisi periä samalla Pauluksen, tobianoon rakastuneen hoitajan. Jamie ei ollut yllättynyt, että kaksi luupäätä löysivät toisensa.

"Onko tässä muita koiria haudattuna kuin se, että Moko on hevosena täysi ääliö?" Olkoonkin, että Andrea tuppasi rakastumaan ääliöihin.

"Ei", Jamie nauroi. Hänen ei tarvinnut selittää jaloa tarkoitusta hankalan hevosen tuuppamisen takana.
"Mutta ainakaan se hevonen ei ole laiska tai tylsä!"

"Selkääsi saisit jos antaisit minulle jonkun... Jonkun... En edes keksi hyvää esimerkkiä." Andrea ei voinut sietää laiskoja hevosia. Hänellä ei ollut lahjaa innostaa niitä liikkeelle.

"Hyvä niin, vaikka selkäsauna sinun kädestäsi voisi olla tavattoman mielenkiintoinen elämys", Jamie pohti.

"Voi, et tiedäkään." Andrea virnisti leveästi, kääntäen Lubun polulle joka johti kotiin. Pitäisi mennä maneesiin vetämään rataestetreenit vielä tähän päälle.
"Kiitos kun kuuntelit. Olin haljeta kun sain tiedon viime viikolla."

"Totta kai", mies vastasi.
"Olen varma, että pistät tällä kaudella tuulemaan niin, että hevosenomistajat ihmettelevät päätöksiään."

"Katso vain. Kaksi kautta ja Moko on maailmanmestari, helvetti." Andrea oli saanut tästä uutta puhtia ja kiukkua menestymiseen.

Jamie nauroi hyväntuulisesti.
"Toivotaan parasta!" hän toivotti ja heilautti naiselle kättään jatkaessaan sähäkän Fidelian kanssa matkaa tallin sisäpihalle, missä voisi vaihtaa hevosia.

Sunnuntai 5. maaliskuuta 2017 - iltapäivä - Ylösalaisin

"Trisha, rauhotu nyt vähän." Tytöllä oli energiaa, kyllä sen ymmärsi. He olivat saaneet tuetun viikonloppumatkan Lontooseen ja liput erääseen lasten teatterinäytelmään. Se oli ollut mukavaa, mutta Lontoossa oli liikaa ihmisiä. Val viihtyi paljon paremmin hieman pohjoisemmassa, vaikka ei ehkä aivan Hexhamissa. Ja toisaalta, Lontoossa hän olisi hukkunut massaan, missä hän ei onnistunut Hexhamissa, Rosings Parkin tiloista sitten puhumattakaan. Kun paikat oli löydetty, nainen nosti matkalaukun penkkien yläpuolella olevalle telineelle. Trisha sai istua ikkunapaikalle ja laittaa kuulokkeet korviin. Tabletin ja kuulokkeiden avulla tyttö oli edes jotenkin rauhallinen. Luojan kiitos he olivat pääsemässä Newcastleen tutkimuksiin, kun Vanessa oli tarpeeksi kauan niitä vaatinut lapselleen.
Hän ei ollut oikein varannut itselleen mitään tekemistä. Val ei osannut lukea rentoutuakseen ja naistenlehdet eivät oikein puhutelleet häntä sitäkään vähää mitä kirjat olisivat voineet.

Vastapäätä istuva, japanilaissyntyinen ja ulkomuodoltaan huoliteltu nainen seurasi modernin, kannettavan tietokoneen näytön yli matkaseurakseen asettuvaa kaksikkoa. Kyseessä oli varmaankin isosisko ja pikkusisko, ellei sitten harvinaisen nuori äiti. Jokin naisen maneerissa lasta kohtaan ehdotti jälkimmäistä. Keiko soi kaksikolle ystävällisen, vinot, tummanruskeat silmät siristävän hymyn, suoristi norsunluun värisen puseron kauluksen rusettia ja laski katseensa takaisin akateemiseen artikkeliin kognitiivisen psykologian uusimmista tuulista. Junan nytkähtely ja takaperin matkustaminen tekivät elektronisen tekstin lukemisesta kuitenkin haastavaa, ja nainen painoi tietokoneen kiinni ääneti huoahtaen.
"Oletteko tekin kotimatkalla?" hän tiedusteli lapsen vieressä istuvalta, varsin räväkän näköiseltä naiselta hyväntahtoisesti.

Vanessa katseli ikkunasta ulos, puraisten kevyesti huultaan. Huomenna olisi vielä vapaa, mutta silloin pitäisi hoitaa kotona asioita, viedä Trisha Newcastleen lääkäriin ja sitten sieltä ratsastamaan ja... Kauheasti kaikkea. Nyt hän pyöritteli päässään seuraavan viikon ruokalistaa, kun ei muutakaan keksinyt. Elämä oli vähän tylsää näin, mutta parempi kai sekin kuin aiempi elämä. Hän havahtui vieraan äänen esittämään kysymykseen, katsoen vastapäätä istuvaa naista.
Mahtavaa. Hän oli epänormaali ja alipukeutunut jopa junassa!
"Joo. Oltiin viikonloppu Lontoossa."

Keiko nyökkäsi silmät hymyillen ja asettui mukavammin penkilleen. Hentorakenteinen, pieni nainen risti säärensä ja asetteli arvokasta, laivastonsinistä villakangastakkia paremmin ylleen. Hän ei raaskinut riisua sitä, sillä junan lämpötila nipisteli ihonvärisiin sukkahousuihin verhottuja jalkojakin.
"Olen aina pitänyt Lontoosta. Se antaa hetkille aivan omanlaisensa pulssin", hän pohti helpottaakseen keskustelun avaamista ja pyöritteli hajamielisesti vasemman nimettömän valkokultaista timanttisormusta. Tarkie oli valinnut massiivisimman kiven, jonka löysi, ja se oli ajaa Keikon hulluksi takertuessaan jatkuvasti vaatteisiin ja hänen hiuksiinsa.
"Oliko teidän viikonloppunne mukava?"

Vanessa vain hymyili naisen sanoille. Ei hän oikein tiennyt mitä siihen sanoa. Harvoin kukaan juttlei hänelle, etenkään näin spontaanisti.
"Minä en niin välitä, kamalasti ihmisiä. Vaikka toisaalta sinne ihmismäärään hukkuu itsekin mukavasti." Nainen oli kiusallisen tietoinen siitä että tuo keskustelun avannut oli niin eri maailmoista kuin hän. Val saattoi olla syntynyt samaan maailmaan kuin tuo, mutta enää sinne ei ollut asiaa.
"Ihan mukavaa, pieni irtiotto arjesta."

Sitä se todella oli ollut. Mukava irtiotto arjesta. Keiko oli vieraillut perheensä luona samalla, kun osallistui yliopistollaan järjestettävään psykologian konferenssiin, ja tuntenut raastavaa ikävää ajatellessaan paluuta Newcastlen mustaan yksinäisyyteen. Tarkie ei olisi halunnut päästää häntä nytkään, joten mies ei suhtautuisi suopeasti toiseen matkaan.
"Onko hän tyttäresi?" Keiko tiedusteli lämpimällä, painostamattomalla hymyllä ja nyökkäsi ystävällisesti teknologialla viihdytetylle lapselle.

Val vilkaisi Trishaa, nyökäten varovasti.
"On. Mistä arvasit?" Moni aina ajatteli hänen olevan isosisko ja Trishan perheen iltatähti. Harva ilmeisesti halusi ajatella että teiniäitejä oli olemassa, vaikkei Val enää sellainen ollutkaan.

Keiko soi naiselle lempeän hymyn.
"Sinulla tuntui olevan äidin vaisto", hän vastasi ja risti kädet syliinsä. Ihmisten tarkkailu ja lukeminen oli hänen työtään.

Val kiusaantui hieman. Hän tunsi välillä olevansa ihan hukassa äitiytensä kanssa, vieläkin.
"Ai. Välillä tuntuu etten tiedä mitä teen." Kai silti kaikilla äideillä joskus oli sellainen olo?

Keiko nauroi lämpimästi ja soi seuralaiselleen rauhoittavan katseen.
"Se taitaa olla ihmisyyden vaatimuksia. En ole koskaan tavannut vanhempaa, joka ei tuntisi niin", hän vastasi.

"Niin kai." Ei hän alkaisi sen enempää avautua äitiytensä puutteista ja siitä miten oli monella tavalla pilannut lapsensa elämän, vieläpä moneen kertaan.

Harvempi avautui epävarmuuksistaan ja ongelmistaan julkisella paikalla vieraalle, joten Keiko laski katseensa pyörittelemäänsä sormukseen ja antoi Valille tilaa. Hänen vaistonsa sanoi, että nainen tarvitsi kuuntelijaa ja tukea. Toivottavasti sitä oli tarjolla.

Olihan sitä, mutta Vanessan piti aina vähän miettiä mitä sanoi. Jos hän sanoisi jotakin väärin, voisi tytär lähteä pysyvästi muualle asumaan.
"Mihin asti olet menossa?"

"Asun Newcastlessa", Keiko vastasi nostaen katseensa ja työntäen tummanruskean polkkatukan suortuvia korvansa taakse. Hän ei varmaan koskaan tottuisi siihen. Hiukset olivat olleet ristiselkään vielä muutama viikko sitten, kunnes Tarkie oli suuttunut tavallista pahemmin ja leikellyt ne pois.
"Minne te olette matkalla?"

Vanessa oli itse ties monestiko ajatellut hiuksien leikkaamista ja värjäämistä vaikkapa tummanruskeaksi. Se olisi huomattavasti hillitympää.
"Hexhamiin asti."

"Se vaikuttaa viehättävältä kaupungilta", nainen kehui. Hän kaipasi Lontoon elämää Newcastlessakin, mutta olihan idyllinen, herttainen Hexham voittanut ihan palkintojakin. Se tarjoaisi varmaan turvallisen paikan kasvattaa lasta.

"Onhan se. Kaikki on mukavan lähellä." Vanessa piti siitä. Greenridgeen ei ollut kovin pitkä matka, kuten ei Newcastleenkaan.

Keiko ei ollut varma, mitä oli aikeissa sanoa. Juna nytkähti, ja sen jälkeen maailmasta katosi logiikka. Hän tunsi leijuvansa kuin painovoimaa uhmaten ja katseli matkatavaroiden hidastettua tanssia ilman poikki. Kai hän oli nostamassa kättään päänsä suojaksi, kun käytävän toiselta puolelta lensi matkalaukku, mutta kieppuva maailma pimeni ennen kuin hän osasi sanoa onnistuiko.
Etäiset, hysteeriset kauhunhuudot herättelivät hänet takaisin todellisuuteen. Jossain välähteli kuoleva lamppu, mutta maailma oli käynyt hämäräksi. Keiko tunsi kylmän lasin poskeaan vasten ja tajusi makaavansa mytyssä niskansa päällä. Junavaunu oli kai kyljellään. Tuttu turtuus oli vallannut hänet eikä hän tuntenut kipua. Logiikan mukaan hänen olisi pitänyt tuntea jotain. Hänen jalkansa ei pitänyt taipua noin. Ja hänen kyljestään pisti näyttävä kappale metallia. Norsunluunvärinen pusero värjäytyi sen ympäriltä hiljalleen tummanpunaiseksi. Hänen ympärillään oli matkatavaroiden ja junankappaleiden erämaa. Hänen päänsä vieressä oli pari pitsisomisteisia, vaaleanpunaisia rintaliivejä. Olivatkohan ne hänen laukustaan? Turta shokki sai hänen ajatuksensa lennähtelemään vailla kontrollia, mutta ne saivat selvän suunnan, kun hän tajusi katsovansa toisen ihmisen silmiin.

Vanessa oli sanomassa jotakin Trishalle. Se jäi sanomatta, hän muisti vain tyttärensä kääntyneen puoleensa ja sitten vetäneen tuon syliinsä.
Hän havahtui sen vieraan naisen vierestä, edelleen Trishaa puristaen. Päässä pyöri ja korvissa soi.
"Trish? Kaikki kunn-- ei helvetti" Ensimmäinen refleksi oli huolehtia lapsestaan, mutta kun tyttö oli aloittanut vastauksensa, Val huomasi oikeasti vieressään makaavan naisen.
"Ei luoja, ei.." Ei hän osannut ensiapua, ei mitään. Trisha alkoi itkeä shokista, siinä missä äitinsä lähinnä lamaantui.
"Kuuletko mitään..?"

Keiko katseli vieressä olevaa kaksikkoa ja yritti nähdä, millaisessa tilassa nämä olivat. Ainakin nainen puhui. Keiko heilautti itsensä suoraksi, kehonsa pois niskansa päältä ja tunsi pahoinvoinnin ailahduksen, kun sivulle retkottava jalka iskeytyi seinään. Se ei kuitenkaan tuntunut todelliselta. Niinpä hän keskittyi vieressään oleviin matkustajiin.
"Oletteko te kunnossa?" hän sanoi, vaikka ääni ei kuulostanut aivan omalta.

Miten helvetissä nainen liikkui mihinkään? Vanessa vain nyökkäsi, osaamatta sanoa mitään. Hän tunsi inhottavaa pistelyä selässään, jättäen sen huomiotta, kuten myös käden vihlovan kivun.
"Sun ei ehkä pitäis liikkua.."

Liikkuminen ei tuntunut ongelmalta. Hän ei tuntenut mitään. Ympärillä riehuva katastrofi oli kai korviahuumaavan äänekäs, mutta Keiko tuntui leijuvan hiljaisuudessa, jota rikkoi vain äidin ja tyttären äänet. Nainen räpäytti hitaasti silmiään ja laski katsettaan lapseen.
"Onko hän kunnossa?"

Val nyökkäsi uudelleen. Pintanaarmuja lukuunottamatta tyttö oli hänen mielestään kunnossa, jos ei laskenut itkua. Varovasti hän veti tytön kainaloonsa. Mitä oli tapahtunut ja koska he pääsisivät pois? Aasialaisen näköinen nainen tuskin kestäisi noin loputtomiin.

Keiko tuijotti lapsen hiuksia mietteliäänä, raskas sumu ajatustyötä hilliten.
"Tarkasta hänet", hän ehdotti, "r-r-raajat ja me-merkit sisäises-sestä verenvuodosta." Lämmitys oli varmaan sammunut, kun häntä alkoi palella. Ehkä hän tärisi shokista.

"Miten?" Vanessan äänestä loisti paniikki. Naisen alkaessa yllättäen änkyttää, hän meni enemmän paniikkiin. Miten tyrehdyttää verenvuoto? Oliko se painamalla vai kylmällä? Vai molemmat, riittikö toinen yksinään? Ei hän keksinyt muuta kuin jonkun matkalaukusta pudonneen paidan, jolla painoi naisen punertavaa kylkeä kunnolla toisella kädellä.

Tapahtumissa ei tuntunut olevan paljoa järkeä. Hän painoi katseensa kyljelleen, johon oli kutsumattoman metallinkappaleen lisäksi ilmestynyt kanssamatkustajan käsi.
"Ei, k-kun lapsesi", Keiko korjasi ja nyökäytti päätään kohti Trishaa.

Vanessa irrotti toisen kätensä, vieden naisen kädet tuon kyljelle. Kuin horroksessa hän kävi tyttärensä läpi, löytämättä raajoista vikaa. Mitään verenvuotoja hän ei osannut katsoakaan. Sen tehtyään hän saattoi jatkaa polkkatukkaisen naisen kyljen painamista, Trishan pysytellessä äitinsä lähellä.

Keiko nojasi takaraivonsa vasten lasia. Se tuntui hellältä, ja aavistuksen märältä. Ei kai se ollut ihme.
"Entä s-sinä? Oletko sinä kun-kunnossa?"

Val nyökytteli shokissa. Hän oli vain halunnut kotiin. Jos he eivät olisi lähteneet, näin ei olisi käynyt. Trisha olisi ollut turvassa kotona. Ajatukset pomppivat itsesyytöksistä paniikkiin, seuraamatta mitään järkevää rataa.

Käden nostaminen sai sisällä vihlaisemaan, ja Keikon teki mieli hymyillä. Ainakin hän tunsi jotain, vaikka se olisi sitten metallinkappale hänen sisällään. Hän nosti kättään voidakseen laskea sen rauhoittavasti Valin jalalle.
"Lämpöä. Ta-tarvitsette lämpöä. Olette-te menossa sh-sh-shokkiin."

Val pudisteli päätään. Ei, nyt oli jotain muuta mielessä. Trisha tosin veti varovasti jonkun takin päällensä.
Voisiko joku tulla jo? Val halusi itse itkeä.

Keiko antoi katseensa harhailla kohti kattoa, joka oli kai joskus ollut vastakkainen ikkuna. Se oli palasina, ja metsä näytti heittävän varjonsa heidän ylleen. Penkkirivin päällä näytti retkottavan jonkun jalka, toivottavasti kiinni isännässään. Sukassa oli piirroshahmon kuva, joka sai Keikon sydämen särkymään. Ilma tuoksui savulta ja epämiellyttävästi palaneelta lihalta. Valon välke muistutti liekkiä, ja ympäriltä kaikuvat huudot, valitus ja melkein eläimellinen ulvonta pitivät Keikon tajuissaan. Hän puristi Valin jalkaa.
"Kaikki on hyvin", hän sanoi, vaikka se kuulostikin absurdilta.

Mikään ei ollut hyvin. Val ei ollut koskaan pelännyt niin paljon, eikä vastannutkaan mitään. Hän yritti olla keskittymättä muiden ääniin. Hän ei halunnut kuulla tai ajatella, hän ei voisi auttaa kaikkia, tuskin ketään muuta kuin itseään rauhoittelevaa naista. Jos tuotakaan.

"Katso minuun", Keiko kehoitti auttajaansa, joka näytti lipsuvan ja puristi naisen jalkaa sillä voimalla, mitä voimattomassa kädessä oli.
"Katso vain minuun", hän toisti rauhoittaen kasvonsa ja keskittäen turtuuden mahdollistaman, tyynen katseen Valin kasvoihin.
"Tyttäresi tarvitsee sinua."

Val ei saanut katsettaan kohdistettua heti. Ne ruskeat silmät eivät olleet ollenkaan niin rauhoittavat nyt kuin vain hetkeä aiemmin. Vai kauanko oli edes mennyt?
"Sä tarvitset enemmän." Val totesi shokista monotonisella äänellä. Trisha pysytteli äitinsä lähellä, mutta ei enää sentään itkenyt niin hysteerisesti.

"Kaikki on kohta hyvin", Keiko vakuutti ja käänsi katseensa seurassa olevaan lapseen yrittäen määrittää tämän kunnon, vaikka hänen ajatuksensa matelivatkin uuvuttavan tervan läpi. Kylmä pimeä välkähteli hänen näkökenttänsä laidoilla.
"Ka-kaikki on kohta hyvin", hän toisti tuskin kuuluvasti, ja kun rikkinäisen ikkunan takana välkähteli jotain sinistä, hän antoi tavattoman raskaiden silmiensä sulkeutua.

Aika tuntui ikuisuudelta kun Keiko sulki silmänsä, vaikka todellisuudessa apu tuli sen jälkeen naurettavan pian. Heidät vietiin sairaalaan, koko matkan Val pelkäsi Trishan puolesta. Hän suostui tutkittavaksi vasta kun sai kuulla lapsensa olevan kunnossa. Sen jälkeen hän muisti kipua ja oksentamista.
Tähän steriiliin hajuun hän oli herännyt ennenkin. Val tiesi arvaamatta että oli sairaalassa. Kun käänsi päätä vasemmalle, hän huomasi Trishan nukkuvan sängyssä. Tyttöä oli paikkailtu sielt täältä, ei muuta.

Puolittain vedetyn verhon takana oli kolmas sänky. Keikon jalka oli ruuvattu kasaan ja kohotettu ilmaan. Metallinpala oli kadonnut kyljestä, mutta kipulääkkeiden hunnunkin alta tuntui siltä, kuin joku olisi kaivellut hänen sisuksiaan ruosteisella lusikalla. Nainen tuijotti epämääräisen tuttua huonetta, ja luopui yrityksestä ymmärtää, miksi se oli tuttu. Olisi niin mukavaa vain nukahtaa. Siihen ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta, sillä ovi heilahti auki ja käytävän kirkkaampi valaistus tulvahti lattialle.
Pitkä, harteikas ja hälyttävän komea mies harppoi sisään laivastonsinisessä kirurgin kaavussa. Takin helmat lepattivat miehen takana kuin supersankarin viitta, kun hän otti huoneen haltuun lentäessään sen poikki ja tempaisi potilaskansion Keikon sängyn päädystä. Kaksi nuorta sairaanhoitajaa seurasivat melkein ujosti miehen jaloissa ja kamppailivat vastatakseen ensin kiireisiin kysymyksiin potilaan tilasta, mutta Tarquin ei keskittynyt vastauksiin. Hän juoksutti sormet läpi tuuheista, mustanruskeista laineista, huomasi vaimonsa silmien raottuvan ja kumartui Keikon ylle. Korvaamattoman arvokas käsi kupertui naisen poskelle.
"Mitä oikein ajattelit?" mies vetosi liikuttuneena ja setvi tyynylle levittäytynyttä, tummanruskeaa polkkatukkaa.
"Ei, älä vastaa. Lepää vain", hän jatkoi, painoi suudelman naisen otsalle ja kohosi jälleen jaloilleen.
"Haluan jokaisen päivityksen välittömästi - välittömästi", kirurgi ohjeisti peräänsä lentäviä sairaanhoitajia. Keiko puristi silmänsä kiinni, kun pahoinvointi velloi hänen vatsassaan. He olivat siis James Cook University Hospitalissa. Se ei tuntunut niin helpottavalta, kuin voisi kuvitella.
Nainen nosti kädet kasvoilleen, veti syvään henkeä ja katsahti sitten ympärilleen tunnistaen kanssamatkustajansa junasta. Näky oli yllättävän lohdullinen.

Val käänsi päätään, nousten varovasti istumaan. Selkää vihloi, oikea käsi oli tukevasti kipsissä. Mies kuulosti huolestuneelta. Verhon takaa oli paljastunut tuttu ihminen. Olisi typerää kysyä oliko tuo kunnossa, mutta ilmeisesti elossa.

"Hei", Keiko tervehti yrittäen saada ääntään esiin käheyden alta. Ainakin naisen lapsi näytti olevan kunnossa.
"Oletteko te kunnossa?"

"Hei." Valin ääni kulki huomatavasti paremmin kuin Keikon. Hän ei edes yrittänyt estää paria kyyneltä valumasta poskelleen.
"Ollaan." Trisha oli selvinnyt vain tikein. Valin oma aivotärähdys oli paha, mutta sitä lukuunottamatta, mitään ei ollut vakavasti pielessä.
"Nukuit kauan."

"Olen pahoillani", Keiko vastasi kuin automaationa ja olisi halunnut pyöräyttää silmiään, ellei se olisi sattunut niin vietävästi.
"Kauanko, kauanko olemme olleet täällä?" hän jatkoi, sillä oli kadottanut ajantajunsa.

Val pudisteli päätään. Ei ollut mitään miksi pahoitella.
"Tiistai." Hän tiesi päivän vain koska hämärästi muisti eiliseltä keskustelun Trishan sosiaalityöntekijän kanssa. Hyvin hämärästi.

Oliko hän nukkunut useamman päivän? Ajatus oli järkyttävä. Keiko tuijotti hetken kattoa yrittäen järjestää ajatuksiaan. Miehen suudelma poltteli hänen otsallaan kuin polttomerkki. Sairaanhoitajien avoimen jumaloivat katseet piinasivat hänen sumuista mieltään ja saivat hänet kyseenalaistamaan jälleen oman järkensä. Tarquin pyyhkäisi jalat alta ihmisiltä ja herätti vain ihailua lahjakkuudellaan, jaloudellaan, sosiaalisella sulokkuudellaan. Miehen näkeminen täällä, avoimessa maailmassa, sai hänen todellisuutensa tuntumaan hullulta.
"Miten sinä voit?" Keiko kysyi ja yritti kääntyä kyljelleen nähdäkseen Valin paremmin, mutta luopui ajatuksesta jalan liikahtaessa.

"Hyvin." Val vakuutti mahdollisimman uskottavaan sävyyn.
"Sattuuko paljon?" Hän ainakin toivoi ettei nainen olisi kovin suurissa kivuissa

"Ei pahasti", Keiko valehteli armollisesti ja nosti käden tunnustelemaan kasvojaan. Joku oli paketoinut posken valkoiseen siteeseen. Tarquin oli varmaankin vaatinut talon parhaan plastiikkakirurgin töihin. Mies varoi aina jättämästä jälkiä hänen kasvoihinsa.
"Tyttäresi taisi selvitä pintapuolisin ruhjein?"

"Hyvä." Val vilkaisi Trishaa. Ei ihme että tyttö oli väsynyt ja hän antoi tuon nukkua. Vaikka tuo oli selvinnyt ehjänä, oli se kymmenvuotiaalle pelottava kokemus.
"Selvisi. Onneksi. Onneksi hän saa huomenna lähteä." Trisha menisi tukiperheeseensä loppuviikkoon asti. Val haluttiin pitää aivotärähdyksen takia tarkkailussa useampi päivä.

Keiko nosti katseensa kattoon ja yritti saada ajatuksistaan kiinni. Ne matelivat epätodellisessa tahmeudessa, tokkuraisessa usvassa. Oliko hän nukkunut kaksi päivää? Se tuntui vuodelta, ja samaan aikaan silmänräpäykseltä. Yhtäkkiä päälaelleen kääntynyt junamatkakin oli etäinen ja absurdi kuin arkinen päiväuni.
"Kauanko sinua pidetään täällä?" hän kysyi vilkaisten Vanessaa silmäkulmastaan.

Val ei oikein muistanut siitä mitään, paitsi öisin. Silloin nainen muisti vähän turhankin hyvin. Junaan hän ei astuisi enää ikinä, se oli selvää.
"Loppuviikkoon." Keiko ei varmasti selviäisi edes parilla viikolla. Kävi naista sääliksi.

"Meneekö tyttäresi isänsä tai isovanhempiensa luo?" Keiko kysyi tunnustellen hajamielisesti käsivarsiaan kuin hahmottaakseen, mitä hänelle oli tapahtunut. Ainakin kaikki neljä raajaa olivat vielä tallella, vaikka toinen jalka olikin komeassa paketissa.

Val ei jaksanut nyt keksiä valheita ja sitä paitsi, hän ei välttämättä koskaan tapaisi naista enää.
"Hän menee tukiperheensä luo." Nainen selitti hiljaa. Se oli aina yhtä noloa.

Keiko sulatteli sanaa hetken turhautuneena mielensä hitauteen. Hän pelkäsi nukahtavansa hetkenä minä hyvänsä kesken keskustelun, vaikka halusi nähdä, miten hänen kanssamatkustajansa ja hengenpelastajansa voi. Ihmiset harvoin jakoivat samanlaista kokemusta kuin he.
"Hän on hyvin onnekas, kun on saanut elämäänsä niin monta välittävää aikuista."

"En sanoisi onnekkaaksi." Jos Trisha olisi onnekas, tuon äiti ei olisi miltein tappanut itseään huumeilla ja tyttö joutunut adoptioon.

"Miksi et?" Keiko kysyi solahtaen huomaamattaan psykologin rooliin.

"Jos hänellä olisi vain normaali äiti, hän ei tarvitsisi tukiperhettä." Normaalissa kunnossa Val olisi jaksanut valehdella. Nyt aivot olivat muussia.

"Eikö tukiperhe ole mielestäsi rikkaus hänen elämässään?" Keiko kysyi ja kallisti päätään nähdäkseen Valin paremmin.

"On tässä tilanteessa, mutta ihanteellisesti hän ei tarvitsisi sellaista." Val huokaisi hiljaa.

"Voiko yhdelläkään lapsella olla liian montaa tukevaa, välittävää aikuista elämässään?"

"Yhdellä lapsella yksikin epäluotettava ja huono aikuinen elämässä on liikaa." Val käänsi asian niin.

"Näetkö itsesi sellaisena?" Keiko kysyi pehmeästi.

"En näe itseäni sellaisena, olen sellainen. Nyt sitä ei ehkä huomaa, mutta aiemmin olin huonoin äiti mitä voi olla." Val selitti. Nyt hän oli vain ulkokultainen.

"Uskotko, että muut näkevät sinut sellaisena?"

"Näkevät. He näkevät nuoren, huonon äidin." Val mutisi, käyden takaisin makuulle.
"Sinun pitäisi varmaan levätä?"

"Minä en nähnyt sitä", Keiko vastasi lempeästi.

"Taidat olla ainoa." Val hymähti. Ilmeisesti nainen ei ollut aikeissa levätä.
"Monista nuori äiti on aina huono."

"Ainoa merkitsevä mielipide on kuitenkin sinun."

"Ei ole, kun yhteiskunta tuomitsee. Ja voin sanoa, etten ole unelmien pullantuoksuinen äiti. En edes sinnepäin."

"Mikä saa sinut ajattelemaan niin?"

"Se että en vain ole. Se ei ole vain ajatus, se johtuu siitä että olen tehnyt sellaisia asioita, joilla en saa vuoden äidin leimaa."

Keiko kuunteli mietteliäänä, antaen Valin sanojen viedä hänen ajatuksensa pois kivusta.
"Teetkö sellaisia asioita nyt?"

"En nyt. Mutta sei tarkoita ettenkö voisi tehdä koska tahansa uudelleen."

Keiko katseli huonetoveriaan myötätunnolla. Val ei ollut ensimmäinen, joka oli päättänyt rankaista itseään tarpeettomasti.
"Ehkä menneisyytesi ei tarvitse määrittää sitä, kuka olet tänään", hän ehdotti pehmeästi.

"Kun on vetänyt nuoruutensa huumeita, ei anteeksianto varsinaisesti ole kovin helppo saada." Val hieroi niskaansa, irvistäen. Auts. Sitä todella särki koskiessa.

Naisen vinot, tummanruskeat silmät siristyivät vilpittömästä myötätunnosta. Viimeinen asia, mitä tämä perhe oli kaivannut, oli junaonnettomuus.
"Onko sinulla joku, jolle voit puhua?"

Tuskin se kenenkään unelma oli, joutua sellaiseen onnettomuuteen
"Psykiatri." Ei sillä että Val olisi voinut rehellisesti kertoa tuntemuksistaan. Tietyt asiat piti ilmaista tietyllä tavalla, jotta sai asua tyttärensä kanssa.

"Auttaako se?" Keiko tiedusteli ja olisi moittinut itseään sekaantumisesta, mikäli hänen ajatuksensa olisivat kulkeneet kirkkaammin.

"Auttaa. Tavallaan. Tietyt vastaukset pitää antaa jotta saan pitää Trishan."

"Onko sinulla ketään, jolle voit puhua itsesi takia?" Keiko kysyi toivoen, että olisi voinut tehdä jotakin nuoren, mahdottomassa tilanteessa olevan äidin puolesta.

Ei Valin tilanne ollut enää niin paha, mutta inhottava umpikuja.
"Ei oikeastaan. En varsinaisesti ehdi harrastaa mitään ystävyyssuhteita."

Jos nuori äiti jotain tarvitsi, se oli kuuntelija.
"Mikä sinut pitää kiireisenä?"

"Työt, Trishan harrastus, omat kuntoutusasiat." Vaikka työ oli osa kuntoutusta, Valilla oli silti oma ohjelmansa. Tavoite oli kai pitää hänet kiireisenä ja irti huumeista.

"Eivätkö ne jätä tilaa ystäville?"

"Aika vähän loppujen lopuksi. En vain jaksa lähteä ulos enää kun pääsen kotiin."

"Tarvitseeko?" Keiko kysyi ja yritti asettaa jalkansa paremmin, mutta luopui yrityksestä.

"No ehkä pitäisi, mutta ihmisiä tapaa hankalasti missään. Olen kai jotenkin luotaantyöntävän näköinen."

"Voisitko tavata ihmisiä työsi, kuntoutuksesi tai Trishan harrastuksen kautta?"

"Joogassa käy tietynlaiset ihmiset, potkunyrkkeilyssä ei pahemmin jutella. Muut poniäidit karsastavat myös. En ihan sovi yli kolmekymppisten porvariäitien sekaan kisakentän reunalle."

"Kenen seuraan sinä sovit?"

"Vankilaan entisten narkkarien sekaan?" Sellainen Val oli. Vain koska hän oli suostunut raitistumaan lapsen takia, hän sai olla vapaana.
"Tai muiden teininä lapsen saaneiden, tosin heitä ei näy kamalasti Hexhamin suloisissa lähiöissä."

"Haluatko sinä heidän seuraansa?" Keiko kysyi yrittäen saada käsityksen siitä, mitä hänen huonetoverinsa halusi elämältään.

"En. Sinne ihmiset vain haluavat mun kaltaiset ihmiset." Val veti käsiään taaksepäin ja huokaisi syvään.

"Mitä sinä haluat?"

"Vain olla rauhassa ja olla edes kohtalainen äiti. Se on hankalaa kun kokoajan joku hengittää niskaan ja odottaa virhettä."

"Mikä voisi auttaa sinua olemaan välittämättä muiden ihmisten mielipiteistä?" Keiko pohti ja kosketti arkaa vatsaansa.

"En tiedä. En tosiaan tiedä." Val oli solmussa itsensä kanssa.

Keiko loi nuoreen äitiin myötätuntoisen katseen.
"Sinä olet hyvä äiti."

"Ehkä nyt, siedettävä. Ja silti välillä vain... Haluaisin olla muualla." Tosin oliko se ihme? Nuorella naisella ei juurikaan ollut ystäviä.

"Mikä muu merkitsee kuin tämä hetki? Se on ainoa, johon voit vaikuttaa. Eikö siis riitä, että olet hyvä äiti tänään?" Keiko kysyi kannustaen.
"Missä haluaisit olla?"

"Saada omaa rauhaa, aikaa ystävien kanssa? Edes niitä ystäviä." Ei, hän vain ajautui säätämään "pahanpojan" kanssa. Hups.

"Voisiko sinulla olla keinoja saada omaa rauhaa ja ystäviä?"

"Ne ovat aika rajatut." Nainen myönsi vaisuna.

"Ovatko ne? Mitä teet, kun tyttäresi on tukiperheensä luona?"

"Rentoudun. Siivoan kunnolla, käyn töissä jos on vuoro. En jaksa liikkua mihinkään. Enkä oikein edes tiedä mihin menisin. On irrallinen olo kaikkialla."

Keiko katseli naista mietteliäänä.
"Kuulostat siltä, että todella hyötyisit kuuntelijasta, joka on vain sinua varten. Jolle voit puhua ilman pelkoa siitä, että sanasi jättäisivät tilan ja veisivät tyttäresi sinulta."

"Varmasti tarvitsisin monta asiaa, elämä ei vain ole täydellinen." Val valui takaisin sänkyyn. Päätä särki nyt ajatuskin

"Newcastlessa ja varmasti Hexhamissakin on monia hyviä psykologeja", Keiko huomautti. Elämästään voisi tehdä edes vähän parempaa, vaikka täydellisyyteen ei pääsisi kukaan.

"Käyn sellaisella jo. Kuten myös perheterapiassa." Val ei halunnut puhua enää yhdenkään ammattilaisen kanssa.

"Annoit kuitenkin ymmärtää, etteivät käynnit ole sinua varten, vaan tytärtäsi. Ettet voi olla rehellinen ja hakea apua asioihin, joihin oikeasti sitä tarvitset, koska pelkäät menettäväsi lapsesi."

"Niin ne ovatkin, kaikki meidän kanssa tekemisissä ovat tekevät yhteistyötä. Eikä minulla ole varaa yksityiseen." Val ei tosiaan voisi maksaa itse tai hänelle ei myöskään mikään taho niitä maksaisi.

"Ymmärrän", Keiko vastasi ja tunsi turhauttavaa avuttomuutta. Hän halusi auttaa ihmisiä, mutta tunsi olevansa kädetön. Hän ei voinut tarjota enää pro bono -sessioitakaan tai kuluttaisi itsensä loppuun.
"Toivon, että löydät hyvän ratkaisun."

"Enköhän." Valin ratkaisu oli jatkaa samoin ja tehdä huonoja valintoja siinä yhdessä asiassa joka oli hänen päätettävissään; miesasioissaan.

Kirurgin vanavedessä kulkeneet sairaanhoitajat astuivat sisään, soivat potilaille harjoitellun hymyn ja ryhtyivät järjestelemään Keikon sänkyä siirtoa varten. Doctor Darby oli järjestänyt vaimolleen yksityisen huoneen.
"En tarvitse sellaista. Pärjään oikein hyvin tässä", Keiko protestoi kamppaillen sumuisten ajatusten kanssa, mutta hänen vastalauseensa kaikuivat kuuroille korville. Nainen olisi halunnut suuttua, varsinkin hoitajien suodessa alentuvia katseita toisilleen kuin hän olisi lääkityksestä sekaisin, kiittämätön ja vaikea pikkuvaimo, joka ei arvostanut mieltään. Mutta toinen lisäsi kipulääkitystä, ja Keiko tunsi muuttuvansa painottomaksi.
"Mi… Ei", hän protestoi sängyn lähtiessä liikkeelle ja haki katseellaan huonetoveria, "oli mukava ta…" Lause jäi kesken, kun lääkitys kiskoi hänet pimeyteen. Hän ei ehtinyt edes kiittää henkensä pelastamisesta.

Pieni hätä kipaisi osin vaaleatukkaisen naisen mielessä. Silloin kun hän viimeksi oli ollut sairaalassa, oli ollut jokin hätä jos joku oli siirretty pois. Tavallaan se naisen läsnäolo oli ollut jopa rauhoittavaa.
"Niin oli." Se oli kaikki mitä hän ehti sanoa. Val kävi makuulle, kääntäen katseensa nukkuvan Trishan suuntaan.

Lauantai 15. huhtikuuta 2017, keskiyö - Vapaalla

Ivor oli viettänyt vapaapäivänsä ommellen. Hän oli saanut aikaa kivan mekon, jossa oli päätynyt yömyöhällä klubille. Hän oli laittautunut vasta ystävänsä luona, jotta Jemma ei vain näkisi häntä meikit naamassa Lodgessa. Puolenyön aikaan klubi ei vieläkään ollut ääriään myöten täynnä, johtui kai päivästä. Hannah oli käynyt hakemassa heille kaikille juotavaa, tullen kolmen uuden tytön kanssa siihen loossiin jossa he istuivat.
"Tiivistäkää vähän että nääkin mahtuu! Dela, läskiperse pienempään tilaan." Ivor naurahti ja siirtyi kiltisti. Vasta kun hän kohotti katseensa, mies huomasi tutut kasvot.
Tämän takia hän kävi homoklubeilla. Tosin siellä hän oli nähnyt Eliksen, joten oliko tämä vain maailman huonoa huumoria, että hän törmäsi nyt ystävänsä kautta Maybeen jollakin kierolla tavalla. Hän pudisti kevyesti itseään, vain jotta lakkaisi tuijottamasta. Eikai Maybe häntä tunnistaisi sen kaiken alta? Tuskin, vaikka toisaalta, olihan Eliskin tunnistanut. Helvetti.

Kisaton ja iltavuoroton viikonloppu oli houkutellut Mayben ulos nelihenkisen kaveriporukan kanssa. Hän oli protestoinut heikosti vedotessaan seuraavan päivän töihin, mutta Roux laski tyynesti seuraavan kannullisen limenraikasta juotavaa pöytää ja täytti tytön lasin. Maybe ei ollut varma, monesko juoma se oli illan aikana, mutta hän tunsi olonsa epätavallisen hilpeäksi ja kevyeksi. Audrey, toinen nuori kenttäratsastaja, oli piirtänyt hänelle dramaattiset, kissamaiset rajaukset, ja tapa, jolla Roux kiersi käsivartensa hänen harteilleen, vihjasi niiden toimivan turhankin hyvin. Hetkeksi tyttö kohtasi toisten, vaaleansinisten silmien katseen ja tuijotti niitä päätään kallistaen, pieni musta pilli huultensa välissä, muttei keksinyt mistä tuntisi hurjasti meikatun naisen. Niinpä Maybe soi etäisesti tutulle naiselle aurinkoisen hymyn, joka sai pisamaiset kasvot hehkumaan ja tuuppasi sitten kikattaen Roux'n turhan tuttavallisen pään kauemmas.
"Ei. Paikka", hän komensi punatukkaista miestä ja tanssitti varpaitaan pöydän alla ihastuttavan menevän kappaleen tahdissa. Miksi he istuivat, kun he voisivat tanssia?

Ivor ei ainakaan huomannut Mayben kasvoilla hämmennystä tai järkytystä joka olisi kielinyt paljastumisesta. Hänen lasinsa täytettiin samasta kannusta, mutta hän ei jäänyt sitä juomaan nyt heti.
"Voisin mennä tanssimaan." Valtavien korkojensa kanssa hän lähenteli kahta metriä, mutta se oli pikku vikoja.
"Hannah, tuutko? Hö, tulisit nyt. Älä ole kääpä."

Maybe ajoi pöytäseurueensa liikkeelle tarmokkain tuuppauksin ja pyörähteli tanssilattialle lyhyen, liehuvan mekon helma hulmuten. Sileä, valkea kangas oli kirjottu keväänvihrein, keltaisin ja sinisin, rohkein kukin, ja englantilaisen huhtikuun kunniaksi tyttö oli suojannut jalkansa mustin legginssein. Hän tarttui innokkaasti Audreyn käsiin ja veti protestoivan, koordinaation puutteeseen vetoavan ystävänsä Roux'n mukana tanssilattialle ja hämääntyi hetkeksi viereisen seurueen noustua seisomaan. Eiväthän he voineet olla naisia. Tai sitten he olivat valtavan pitkiä, harteikkaita ja miehekkäitä naisia, jotka meikkasivat kuin drag queenit.
Tyttö ujuttautui tanssijoiden joukkoon pidellen päättäväisesti karkaamista suunnittelevan Audreyn kädestä kiinni ja heittäytyi tanssimaan riehakasta, modernia tanssihittiä täydellä sydämellään, valkea, silkkinen ponihäntä liehuen. Sitruunankeltaiset tennarit tuntuivat niin keveiltä, että Maybe pohti voisiko lentää, jos hyppäisi tarpeeksi korkealle. Hän kieppui tanssijoiden joukossa houkutellen muitakin innostumaan.

Ivor ei koskaan jättänyt juomaansa pöytään, joten hän otti sen mukaansa tanssilattialle. Yllättävän kauan hän sai tanssia rauhassa ennen kuin tönäistyksi. Hän onnistui kaatamaan juomansa Mayben kanssa tanssivan naisen päällä ja lensi itse polvilleen tanssilattialle.
"Helvetin perkele!" Ääni oli selvästi miehekäs, mutta ei mitenkään ujon Ivorin oma, hyvin hento ja änkyttävä ääni. Hän vääntäytyi ylös, hymyillen molemmille naisille.
"Hei, anteeksi, etkai kastunut pahasti? Olen pahoillani, en yleensä ole noin kömpelö..."

Audrey hyppäsi kauhusta vingahtaen, kun jokin kasteli vaalean silkkipuseron selän. Nuori nainen pyörähti ympäri luodakseen murhaavan katseen syylliseen, mutta pysähtyi niille sijoilleen nähdessään valtavan ison, mekkoon pukeutuneen miehen.
"E-ei se mitään", hän vastasi, loi Maybeen järkyttyneen katseen ja ilmoitti lähtevänsä naistenhuoneeseen katsomaan vahinkoa. Maybe vastasi myötätuntoisella hymyllä ja tarjoutui auttamaan kompastuneen drag queenin ylös.
"Juoma tai kaksi liikaa?" tyttö kysyi hyväntahtoisesti nauraen ja kiristi ponihäntäänsä. Liukkaat hiukset eivät meinanneet haluta pysyä kiinnikkeissä.

Ivor yritti pysyä rauhallisena. Hän tarttui naisen käteen, kiittäen luojaansa siitä että pituutensa poislukien hän oli aika naisellinen ihan miehenäkin, joten ei näyttänyt kovin niskavilloja nostattavalta.
"E.. Ei. Joku ei vaan osannut tanssia riittävän kaukana." Ei, nyt ei pitänyt änkyttää. Ei Maybe tiennyt kuka hän oli.

"Oi ei", tyttö vetosi myötätuntoisesti ja pyörähti Roux'n käsivarren alta. Heidän pitäisi varmaan ottaa taksi, sillä kuskiksi lupautunut asuintoveri oli juonut turhan paljon ajaakseen. Huoli tuntui kuitenkin kaukaiselta, kun olo oli niin kevyt.
"Menikö hyväkin juoma hukkaan?"

"No... Kohtalainen." Ivor naurahti käheästi, koettaen näyttää luonnolliselta. Olo oli epämukava kun hän tiesi puhuvansa tutulle.
"Ehkä se oli merkki ettei tulisi juoda enempää."

Maybe nauraa kehräsi ja kiemurteli vapaaksi turhaksi halausta muistuttavasta otteesta pyörähtäen takaisin drag queenia päin.
"Ehkä. Ellei sitten hakea vielä yksi lisää", tyttö ehdotti.

"Se on parempi vaihtoehto." Mieheksi Ivor käveli turhankin sulavasti korkikengillä. Vuosien aikana hän oli tottunut kävelemään niillä ihmismassoissa.
"Toivottavasti ystäväsi ilta ei mennyt pilalle."

"Paita ehkä", tyttö vastasi hilpeästi, "mutta hän kaipasi tekosyytä päästä pois tanssilattialta."

"Sittenhän se meni juuri kuten piti! Tosin, tuo toinen toverisi taitaa olla liiankin ihastunut? Ainakin hän selvästi kuvittelee jotakin."

"Oh", Maybe nauroi, "Roux on vain tuttavallinen viihteellä, vai mitä?" Mies kiinnitti huomionsa viileästi tanssin keskeyttäneeseen drag queeniin ja nyökkäsi hillityn tervehdyksen.
"Me työskentelemme samalla tallilla", tyttö lisäsi, ja Roux loi drag queeniin uuden, tutkivan katseen. Tyypissä oli jotain häiritsevän tuttua, vaikka kyse ei ollutkaan entisestä hoidosta.

Ivor hymyili mahdollisimman leveästi ja tyhjää, ymmärtämätöntä hymyä.
"Aaaaa. Työkavereita... Näytät tosin siltä että olisit mielelläsi enemmän. Voisin väittää ettei häntä kiinnosta, valitan poika." Ivor väläytti viattoman hymyn miehelle, selvästi piikitellen.
"Kannattaa olla vähemmän tuttavallinen."

Roux ei näyttänyt erityisesti arvostavan piikittelyä, ja vastasi vain ruskeat silmät kylmäksi jättävällä hymyllä.
"Olemmeko tavanneet aikaisemminkin?" hän kysyi kiertäen käsivarren melkein uhmakkaasti seuralaisensa vyötärölle.

Ivor räpytteli tekoripsin kehystettyjä silmiään.
"Tuskin vain. Muistan epätoivon kun näen sitä."

"Ihme, kun et tunnista kolmatta pyörää", mies vastasi, ja Maybe tuuppasi kollegaansa moittivasti.
"Ole kiltisti", hän protestoi ja soi drag queenille hymyn.
"Oletko sinä… Esiintymässä vai muuten vain ulkona?"

"Tunnistan olevani kaivattu, kurpitsaiseni." Ivor nipisti miestä poskesta, kääntäen katseensa takaisin Maybeen.
"Vain ulkona."

Roux näytti siltä, että harkitsi upottavansa nyrkkinsä seuraan tunkeneen drag queenin naamaan, mutta loi sen sijaan kylmän katseen häiritsevän tuttuun ihmiseen ja lähti hakemaan uutta juomaa tiskiltä. Maybe kiristi löystyvää ponihäntäänsä ja katsahti uteliaana illanviettoon valittua asua.
"Pukeudutko näin myös muuten?"

Ivor naurahti pehmeästi miehen lähtiessä tiehensä. Ihme lääppijä, ärsyttävä tyyppi.
"Ei, olen ihan normaali mies arjessa." Mitä nyt naurettavan ujo tapetti, mutta ei sitä tarvinnut kellekään kertoa.

"Oh?" Maybe kysyi ja tunsi olonsa aavistuksen huteraksi kuin jalkojen keveys vaikuttaisi myös tasapainoon.
"Mitä sellainen normaali mies tekee, kun ei ole ulkona?"

"Käy töissä." Ivor vastasi neutraalisti. Jos hän kertoisi mitä teki, hän voisi jäädä kiinni.
"Aivan kuin ihailijasi ei arvostaisi minua."

Maybe nauroi ja vilkaisi Roux'n suuntaan.
"Ei hän ole ihailijani, vaan kämppäkaverini", tyttö korjasi hyväntuulisesti. Alkoholi teki miehestä vain läheisyydenkipeän.

"Voisin väittää lääppimisen perusteella muuta." Ivor hymyili leveästi vahvasti meikatuilla huulillaan.

Tyttö kohautti olkiaan ja puhalsi valkeaa otsatukkaa pois silmiltään.
"Hän on vain tuttavallinen", hän vastasi. Roux oli pahamaineinen naistenmies tallilla eikä tallin historiassa ollut montaa naispuolista työntekijää, jonka kanssa mies ei olisi viritellyt jotain.
"Veimmekö sinut seurueeltasi?"

Ivor heilauti kättään.
"He löytävät kyllä jos kaipaavat. Ja minä heidät." Kolme taidokkaasti meikattua, korkokengissä huiteloivaa drag queenia erottivat toisensa mistä tahansa, jos kyseessä ei ollut Pride-kulkue. Sieltä oli enää hankala löytää muita.

Maybe vilkutti naistenhuoneesta palaavalle Audreylle, joka ei kuitenkaan halunnut enää palata tanssilattialle, vaan istahti pöydän ääreen kelloaan vilkuillen. Roux liittyi pian nuoren naisen seuraan.
"Minun seurueeni varmaan haluaa alkaa tehdä lähtöä", hän huokasi haikeana.

Ivor naurahti ja vilkaisi tanssilattian suuntaan.
"Saa toki meidän kanssa jäädä juhlimaan, jos ei vielä huvita mennä nukkumaan."

"Varmaan pitäisi", Maybe vastasi nauraen haluamatta kuitenkaan jättää tanssilattiaa.
"Ei ole suositeltavaa tulla tallille univajeessa tai krapulassa", tyttö huokasi mietteliäänä ja yritti muistaa, miksi syillä oli jotain merkitystä.

"Älä väitä etteikö niin muka ole käynyt." Ivor tiesi tarkalleen että moni Rosings Parkissa käynyt oli tullut paikalle toisen tai jopa molempien riivaamana.
"En sano muuta kuin että kuolema kuittaa univelat."

"Hevoseni ansaitsevat parempaa", tyttö totesi haikeasti ja kohotti katseensa hypnoottisiin valoihin. Hän muistaisi viimeistään aamulla, että hän vastasi satojen tuhansien arvoisista kilpahevosista, joita ei voinut hoitaa huolimattomasti.
"Onko sinulla huomenna töitä?"

"Illalla vasta." Joten Ivor voisi hyvin potea krapulaa iltapäivään asti.
"Joten mikään ei ainakaan estä minua juhlimasta."

Maybe vilkaisi pöytäseuruettaan ja sitten hurjannäköistä seuralaistaan.
"Mitä sinä teet työksesi?"

Ivor meni hetkeksi lukkoon. Jos jotakin, normaalisti ujouden huipentuma oli surkea valehtelija.
"Olen hevosenhoitaja."

Tyttö katsahti miestä uudelleen kiinnostuneena, vaikka pää tuntuikin kevyeltä ja utuiselta kuin heliumpallo.
"Niinkö? Niin minäkin! Missä sinä olet töissä?"

Ivor nieleskeli hetken. Ei hitto! Olisi pitänyt valehdella.
"Tuota.. eräs pieni paikka."

"Täällä lähellä?" Maybe kysyi ja vilkaisi keveinä liikkuvia, keltaisia tennareitaan. Kappas. Toisen nauhat olivat auki. Tyttö kyykistyi solmimaan niitä ja tutkaili miestä.
"Millaisia hevosia siellä on?"

Ivor väänteli hieman ranteitaan.
"Uh... No oikeastaan se ei ole kovin pieni paikka. Muutamia kilpahevosia."

Mayben vaaleat kulmat painuivat, kun hän yritti selata alueen talleja sumuisessa mielessään ja solmia samaan aikaan kengännauhojaan.
"Missä se sijaitsee?"

"Slaleyn lähellä." Ivor alkoi hapuilla katseella ystäviään. Missä ne kikattavat kanat olivat kun hän kaipasi noita?

Maybe kohotti hämmentyneen katseen ylös drag queeniin ja veti nauhat tiukalle.
"Oletko sinäkin töissä Rosings Parkissa?" hän kysyi.

Ivor puraisi huulensa sisäpintaa.
"Minun pitäisi mennä etsimään muut..." Eli oli hän.

Tyttö siristi silmiään tapaillen tasapainoaan.
"Ivor?"

Ivor räpyttelo silmiään, näyttän parhaansa mukaan siltä ettei tiennyt kenestä puhuttiin. Tunnistiko hänet niin helposti, jos hän ei puhunut kovaa, naurae ja piikitellen?

Mayben ajatus katkesi, kun jokin törmäsi häneen takaapäin ja oli suistaa hänet polvilleen tanssilattialle. Törmäyksen aiheuttaja ehti kuitenkin tarttua tyttöä käsivarresta, ja Maybe suli hymyyn tunnistaessaan tyylikkään, nelikymppisen miehen.
"Noah!" hän henkäisi naurua äänessään, "katso miten hieno Ivor on". Valmentaja loi kummeksuvan katseen naiseksi pukeutuneeseen mieheen ja kiersi käsivartensa tytön selän ympärille.

Ivor kuuli Mayben sanat ja pakeni miltein juosten paikalta. Ei olisi pitänyt leikkiä tulella. Hän ei tulisi enää ikinä huoneestaan ulos. Hän ei tosiaan olisi valmis kohtaamaan Maybea huomenna töissä.

"Vai niin", valmentaja totesi tyynesti, kumartui ja kiersi käsivartensa humaltuneen tytön hartioiden ympärille.
"Viedäänpäs sinut kotiin", hän sanoi ja soi lyhyen nyökkäyksen Roux'lle, ennen kuin lähti ulos Mayben vaalea, unelias pää rintaansa vasten nojaten.

Sunnuntai 7. toukokuuta 2017, aamupäivä - Tunnustuksia ja tuiskahduksia

Tallipihalle kerääntyi usein muutama utelias tallityöntekijä uuden hevosen saapuessa - tai tusina, jos kyse oli maineikkaasta, vielä hoidokiksi napattavissa olevasta kilpahevosesta. Nyt avaran, mukulakivetyn pihan laidalla norkoili vain kourallinen uteliaita, jotka olivat kuulleet Maggien hankkineen kaksi uutta hevosta vanhan Hemingwayn menehdyttyä ähkykomplikaatioihin aikaisemmin keväällä. Toinen oli kuulemma lahjus naisen lapsenlapsille, ja toinen, pahansuovat juorut sanoivat, täysin harkitsematon ostos.
Maybe kiiruhti tallipihalle juuri trailerin peruuttaessa lähemmäs tallin pääovia, pyyhkien vielä suolaisia meriveden roiskeita pisamaisilta kasvoiltaan. Van der Veen oli ottanut hänet ja Choven aamulla kyytiinsä rutiiniksi muodostunutta rantatreeniä varten, ja he olivat ehtineet juuri takaisin. Tyttö halasi kuraisen maasturin ohjaamosta hyppäävää, pyylevää Maggieta ja seurasi tätä uteliaana kolahtelevan trailerin luo.
"Ne eivät ole tainneet pahemmin matkustaa", vanhempi nainen nauroi sukien tuulentuivertamia, harmaantuvia hiuksiaan. Muutama muukin katsoja siirtyi lähemmäs takasillan kolahtaessa maahan, mutta sai paeta seuraavassa hetkessä kauemmas.
Nuori, harmaanpapurikko tamma syöksyi takaperin trailerista vauhdilla, joka oli suistaa sen kuperkeikalla nurin. Narusta pitelevä Maybe selvisi jaloillaan alas lastaussiltaa, mutta suistui sitten vatsalleen hevosen jatkaessa matkaansa ja laahautui muutaman metrin kiveyksellä, ennen kuin tamma pysähtyi loimi vinossa, lihakset värähdellen ja sieraimet suurina puhaltaen.

Ivor oli juuri palauttanut Huzzlen takaisin tarhaan ja menossa takaisin talliin. Varsinaisesti hän ei voinut olla huomaamatta sitä episodia joka seurasi hevosten purkamista. Muutamalla askeleella hän pääsi tamman luo, ottaen riimusta kiinni. Ei mitäänsanomaton seinäruusu edes ajatellut tekemisiään, kunhan yritti varmistaa ettei hevonen pääsisi karkuun. Pörhistelevä ja selvästi kuljetuksesta stressaantunut hevonen ei ollut Ivorin mieleen, mutta nahkaisella ratsastushanskalla verhottu käsi piti silti riimusta kiinni, samalla kun toinen käsi silitti hevosen kaulaa.

Maybe nousi hitaasti takaisin jaloilleen ja pyyhkäisi ruhjottuja kämmeniään housujensyrjään. Suussa maistui veri ja leukaa kirveli. Hän oli tainnut kolauttaa kasvonsa ja purra kieleensä. Niinpä tyttö piti suunsa kiinni suodessaan Ivorille kiitollisen hymyn.
"Kiitos, Ivor. Sinä taidatkin olla aikamoinen villilapsi", tyttö lisäsi miestä varuillaan mulkoilevalle tammalle ja ojensi hitaasti kätensä koskettamaan sen kaulaa keräten narua paremmin käteensä. Hän heilautti kättään rauhoittavasti anteeksipyytöjä suoltavalle Maggielle.
"Voisitko pidellä sitä, jos korjaan sen loimen?" hän kysyi Ivorilta, "hevospieni saa vielä sydänkohtauksen, jos sotkeutuu vielä takkiinsakin."

Mies ei päästänyt hevosesta heti irti, katsellen vain hevosen turpaa vaitonaisena. Ei hän ollut katsonut kuka maahan oli mätkähtänyt. Maybessa ei ollut vikaa, mutta tietoisesti hän oli vältellyt naista sen klubilla törmäämisem jälkeen.
"Voin pitää." Eipä hänellä kiire ollut ja vaikka olisikin, Ivor olisi silti auttanut.

Maybe silitteli hevosta sormillaan kämmenten aristaessa ja nosti rauhallisin liikkein vinoon heilahtaneen, tummansinisen fleeceloimen takaisin tamman selkään. Se puhalsi ja yritti tanssi kauemmas ihmisistä. Selvästi hänellä tulisi olemaan kädet täynnä tämän kanssa, tyttö pohti ja tarttui varovasti tiukemmin naruun, vaikka käsiä vihloikin. Ehkä villilapsi pitäisi viedä sisään. Toivottavasti se ei reagoisi siihen samalla tavalla.
"Luuletko, että voisit avata meille ovia? Minulla on tunne, että tätä kaveria ei voi juuri nyt pidellä yhdellä kädellä", tyttö pyysi ja kosketti jännittyneen pikkutamman päätä, mikä sai hevosen kavahtamaan.

Ivor otti molemmin käsin riimusta, päästäen irti vasta kun Maybella näytti jälleen olevan kaikki jälleen hallussa.
"Voin." Ivor lähti kaksikon edelle, avaten ensimmäiset ovet.

Chess tanssahteli nykivästi narun päässä silmänvalkuaiset epäluuloisesti vilkuen, pysähtyi tallin massiivisille pääoville ja rykäisi sitten vauhdilla sisälle hetken maanittelun jälkeen.
"Ihan rauhassa vain, tyttöpieni", Maybe hyrisi pehmeästi hermostuneelle, täydessä pakovalmiudessa olevalle hevoselle ja saatteli sen Ivorin avustuksella karsinaan, missä hevonen hyöri kaviot seiniin kolisten.
"Vai että sellainen", tyttö naurahti epäuskoisesti ja vilkaisi ruhjeisia käsiään, "onko sinulla samanmoisia hoidokkeja?"

Ivor otti karsinalla etäisyyttä, ollen jo valmis livahtamaan mihin tahansa muualle. Hän ei kuitenkaan kehdannut, Mayben puhuessa hänelle.
"Pari. Ei ihan noin.. Eloisia."

Maybe vilkaisi lähtövalmiudessa olevaa, ujoa miestä ja soi Ivorille kiitollisen hymyn.
"Kiitos avustasi. Minulla taitaa olla kädet täynnä tämän kaverin kanssa", hän naurahti ja vilkaisi tallipihan suuntaan. Ehkä hänen pitäisi käydä katsomassa oliko Maggie saanut purettua toisen hevosensa, ennen kuin ryhtyisi puhdistamaan kolhujaan.

"Luultavasti. Nuo.. Nuo pitäisi varmaan puhdistaa." Ivor osoitti varovasti naisen raapiintunutta leukaa.

"Luultavasti", Maybe nauroi hyväntuulisesti ja heilautti kättään, "mutta ehtiihän sitä. Minulla on kolme huumorintajultaan kyseenalaista isoveljeä, joten olen tottunut pieniin kolhuihin." Tallipihalta kuului kolinaa, ja hetkeä myöhemmin Maggie talutti posket punoittaen sisään korvat epäluuloiseen luimuun painaneen hopeanruunikon, josta oli tarkoitus tulla silta naisen lapsenlapsiin. Tyttö viittasi kohti karsinaa, johon ruuna oli tarkoitus majoittaa.
"Kuinka usein sinä kolhit itseäsi töissä?" hän kysyi Ivorilta pohtien oliko epätavallisen onnettomuusaltis vai käsittelikö vain eloisia hevosia.

Ivor irvisti kevyesti uudelle kolinalle.
"Harvoin mustelmia enempää." Mies mielellään vältteli aivan mahdottomia hevosia.

Maybe poimi varustehuoneen ovenpielessä olevasta ensiapukaapista pullon puhdistusainetta.
"Se on varmasti hyvä", hän nauroi, "mitäs hevosia sinulla on vastuullasi? Rowen ratsastamia?"

Ivor otti puhdistusaineen naisen kädestä ja kaapista toiseen käteensä pumpulia.
"Lisäksi Nordqvistin ja Aycockin hevosia."

Tyttö soi ujolle miehelle kiitollisen hymyn, kun Ivor näytti ryhtyvän auttamaan häntä ruhjeiden puhdistamisessa. Hän naurahti tajutessaan, että Ivorilla oli sekä Rowen että Amandan hevosia - se oli varmasti mukava paikka. Vielä Nordqvist joukossa? Miesparka.
"Onko sinulla suosikkihevosta niiden joukossa?"

Ivor hymähti hieman hemrmostuneena. Hän kaatoi pullosta ainetta pumpuliin, kumartuen hieman, nähdäkseen oikeasti leuan raapaleissa olevan lian.
"Ei oikeastaan."

Maybe kohotti kasvojaan paremmin valoon, jotta pitkän miehen ei tarvitsisi kumarrella.
"Minä olen menettänyt sydämeni täysin Chovelle - älä kerro muille hoidokeilleni - vaikka rakastan kyllä kaikkia. Socks on aivan uskomaton kullanmuru, ja Quu aivan omanlaisensa tulisielu", tyttö pohti hyväntuulisesti, "millaisia sinun hoidokkisi ovat?"

Ivor kohautti kevyesti olkiaan. Hän ei oikein tiennyt, sillä yritti vain lähinnä selvitä kunnialla jokaisesta ratsastuksesta.
"Enemmän tai vähemmän temperamenttisia. Aika normaaleja kuitenkin. Kai."

Mies ei tainnut olla erityisiä juttumiehiä, joten tyttö soi Ivorille hymyn ja läpsäisi laastarin naarmutetulle, puhdistetulle leualleen. Hän tuuppasi kätensä hanan alle ja poimi ruhjeista hajamielisesti muutaman kivenmurusen.
"Emmekös me tavanneet joku viikonloppu ulkona?" hän kysyi mietteliäästi.

Ivor nielaisi, lehahtaen myös punaiseksi kun Maybe päätti ottaa sen puheeksi. Harmi ettei mies osannut valehdella.
"Mmm, tapasimme." Silloin hän oli ollut varmasti huomattavasti vähemmän lapanen.

Maybe irvisti puhdistusaineen kirvellessä käsissä.
"Mikset vain sanonut moi?" hän nauroi hyväntuulisesti muistellen hämärää mielikuvaa naiseksi pukeutuneen miehen kanssa käydyistä keskusteluista.

Sen selittäminen menisi jo hankalaksi.
"En tykkää tulla tunnistetuksi." Ivor otti kiinni Mayben kädestä, siistien siinäkin olevat ruhjeet pumpulin kanssa.

"Oh? Et halua sosialisoida työkaverien kanssa vapaa-ajalla?" tyttö kysyi katsellen huomaavaista puhdistusprosessia hymyillen.

"Ei vaan en..." Vastauksen keksiminen oli hankalampaa kuin hän oli kuvitellutkaan.
"En halua muiden tietävän."

"Tietävän mitä?" Maybe kysyi ymmärtämättä, mitä mies ajoi takaa.

"Siitä. Että teen niin." Ivor hymähti vaisusti.

"Käyt ulkona? Eiköhän se ole ihan sallittua", tyttö nauroi hyväntuulisesti ja sommitteli sopivan kokoista laastaria peittämään ruhjotut kämmenet ja ranteet. Saisikohan hän paketoida itseään lisää purettuaan nuoren tamman kuljetusvarusteista. Ajatus sai hänet vain innostumaan, sillä Maybe piti haasteista.

"... Ei laastarit riitä." Ivor otti kaapista haavalappuja.
"Ne irtoaa heti. Ja tarkoitin sitä millaisena käyn ulkona."

Maybe luovutti laastarien kanssa. Varmaan ruhjeet paranisivat itsekseenkin joskus, mutta ehkä oli parempi olla täyttämättä niitä päivittäin lialla.
"Niinkö? Mitä merkitystä sillä on? Kaikkihan laittautuvat ulos lähtiessään. Jotkut vähän enemmän, toki, mutta ei kai sitä piilotella tarvitse?"

Ivor kohautti olkiaan. Hän vain koki sen häpeällisenä.
"... teen sitä sivutyönä. Dragia siis."

"Oh. No mutta sehän on mielenkiintoista", tyttö vastasi. Luoja tiesi, että Ivor-parka tuppasi unohtumaan useimmilta kollegoilta. Voisiko olla huono asia, jos miestä pidettäisiin mielenkiintoisempana?

Siihen hän oli oikeastaan tähdännytkin. Että olisi huomaamaton, sivutoimensa voisi tuoda epämiellyttävää huomiota.
"Ethän kerro muille mitään?"

Maybe katsahti miestä hämmentyneenä.
"En, en tietenkään", hän vastasi. Ei hän levittelisi miehen asioita pitkin tallia.

Ivor hymyili helpottuneena, jopa aavistuksen vähemmän hermostuneena.
"Kiitos. En halua mitään kyseenalaista mainetta."

Tyttö ei tiennyt, mitä merkitystä tällä tavalla kyseenalaisella maineella oli, varsinkin jos se vain pohjatutui tosiasioihin, mutta nyökkäsi. Hänellä ei ollut mielenkiintoa juoruta kollegoista. Norton teki sitä tarpeeksi koko tallin edestä.
"Kiitos sinulle avustasi", hän vetosi puolestaan ja kosketti miehen käsivartta paketoidulla kädellä.

Ja Norton oli myös Ivorin asuintoveri. Miehelle piti siis antaa vähintään kymmenen pistettä ja papukaijamerkki taidosta salata kaikki.
"Ei se mitään. Tietty autan."

"Minun taitaa olla parasta lähteä purkamaan Chessiä varusteista, ennen kuin se pistää nekin uuteen uskoon", Maybe naurahti, kokeili käsiensä liikkuvuutta paketeissaan ja lähti sitten takaisin sähäkän pikkutamman karsinalle. Olisi parempi käydä tutustumaan uuteen hoidokkiin ja pelastaa kuljetussuojat sen vikkelistä jaloista, ennen kuin ne olivat entiset.