PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Cover girls

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Hatsiubat
Kuninkaallinen
Kuninkaallinen
avatar

Viestien lukumäärä : 647
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: [P] Cover girls   Ke Elo 31, 2016 4:16 pm

Gabrielle tapaa pitkästä aikaa vanhan ystävänsä Veronican (Silkki).

Lauantai 13. elokuuta 2016

Oli vaatinut hieman kikkailua löytää oikean oven taakse, mutta nyt, tuijottaessaan puista ovea jonka takana lapsuudenystävä asui, tunsi Veronica ylpeyttä salapoliisityöstään. Olisihan hän voinut ottaa yhteyttä facebookin kautta tai ehkä löytää jostakin tavaroidensa kätköistä Gabriellen numeron kalenterin kulmaan kirjoitettuna, mutta mitäpä hauskaa siinä olisi ollut? Oli paljon hilpeämpää ilmestyä ilmoittamatta tutun oven taakse - olkoonkin, että nimi siinä oli muuttunut. Hän soitti ovikelloa ja pöyhäisi samalla vaivalla mustanruskeita hiuksiaan, jotka tuntuivat edelleen niin kammottavan lyhyiltä. Oli ollut ehdottomasti hyvä veto leikkauttaa muodikas rikottu polkka, mutta hänellä ei ollut ollut niin lyhyitä hiuksia sitten lapsuuden. Äkkiäkös niihin tottuisi, siitä hän oli varma korjatessaan kukkapuskan asentoa käsivarrellaan. Ehkä kesäinen, koko sylin täyttävä kukkakimppu oli liioittelua, mutta no, miksi tehdä mitään vain puoliksi?

Gabrielle oli saanut työt hoidettua aamulla ennen kuin Charlesin työpäivä Lontoossa varsinaisesti edes alkoi, joten hän vain istui sohvalla kissoja rapsutellen. Fatty makasi naisen vieressä ja Dinge hänen pienen raskausvatsansa päällä. Ovikellon sointi sai muotoillut kulmat kurtistumaan. Kuka kumma? Ei kukaan ollut ilmoittanut vierailusta ja Theodore ei tulisi tuntiin kotiin.
Nainen vääntäytyi sohvalta ylös, kävellen ovelle. Hän ei ollut uskoa silmiään kun näki kuka oven takana oli.
"V... Veronica?"

"Ilmielävänä", nainen virnisti toispuoleisesti. Yleensä englantilaiseen tapaan kalvakka iho oli päivettynyt kauniin ruskeaksi kaikkien aurinkoisten mantereiden halki matkustamisen jäljiltä. "Pääsenkö sisään? Toin kukkiakin, koska kuulemma niin normaalit ihmiset toimivat ilmestyessään kutsumatta ovelle."

"Tästä alkaa tulla perinne että oveni takana olevalla ihmisellä on minulle kukkia." Gabrielle naurahti, ottaen ne kukat vastaan samalla kun viittoi Veronican peremmälle. Hän asteli keitiöön ja asetteli kukkia massiiviseen maljakkoon.
"oletko ohikulkumatkalla?"

"Ovesi takana käy siis hyviä ihmisiä", Veronica virnisti astuessaan sisään. Hän suoristi syvän purppuran sävyistä silkkipaitaa seuratessaan peremmälle. Asunto näytti etäisesti tutulta, vaikka niin moni asia oli muuttunut siitä, kun hän oli viimeksi täällä käynyt.
"En", nainen naurahti ja juoksutti pitkät sormensa polkkatukkansa läpi. "Ostin asunnon ja hankin työpaikan täältä, joten tulin jäädäkseni." Kunhan Gabrielle sai kätensä vapaiksi kukista, harppasi solakka nainen lähemmäs kietoakseen nuorempansa tiukkaan halaukseen.
"Ihana nähdä sinua pitkästä aikaa."

Gabrielle halasi vanhaa ystäväänsä vähintään yhtä tiukasti. Veronica oli ainakin isosiskon veroinen hänelle.
"Ihana kuulla. Onko sinun elämässä monikin asia muuttunut?"

Veronica naurahti.
"Mitäpä minun elämästäni, kun sinä menit naimisiin!" Hän tökkäsi Gabriellen hartiaa löytämättä aivan sitä syyttävää sävyä ääneensä, jota oli tavoitellut. "Jouduin soittamaan isällesi, että onnistuin edes urkkimaan, missä nykyään asut. Luulin etsiväni rouva Darrellia Lontoosta", hän huomautti virne huolellisesti punattuja huulia nykien.

Gabrielle meni hieman noloksi kun nainen kertoi soittaneensa hänen isällensä.
"Ihme että hän kertoi. Taisi sanoa muutaman valitun sanan minusta? Anteeksi, haluatko teetä tai kahvia?"

"Nah, en jäänyt kuuntelemaan", Veronica virnisti kierosti. Hän oli saanut tarpeekseen isäukkojen tuomitsevista sanoista vuosikausia sitten. "Tee käy hyvin. En olekaan saanut kunnon teetä kuukausiin", hän huokaisi raskaasti. "Maailmalla osataan monta asiaa, mutta teetä siellä ei osata keittää."

"Voi ei. Ja mitä haluat tietää ensin?" Hän tiesi että ystävänsä oli uteliasta laatua, etenkin kun muutoksia tuli tuon selän takana. Gabrielle kun harvoin oli näin vikkelä liikkeissään. Hän laski pannun liedelle ja istui hetkeksi alas, kun odotti veden lämpeämistä

"Mitä jos aloitat vaikka siitä, miten sinusta tuli rouva Morland?" Veronica kysyi alahuultaan purren, ettei vallan virnuilisi hillitsemättömästi. Hän jaksaisi kiusata ystäväänsä tästä pienen ikuisuuden, jos ihmettä ei tapahtuisi. Nainen kohotti toista kulmaansa vilkaisten merkitsevästi Gabriellen vatsaa. "Siitä lienee helppoa jatkaa tarinaan siitä, miksei minulle kerrottu kummilapsesta."

"No... Sillälailla perinteisesti. Teddy kosi ja minä suostuin. Naimisiin mentiin pari viikkoa sitten. Ai eikö kelpaa selitykseksi? Sanotaan että vanha suola janotti liikaa." Gabrielle naurahti, laskien käden sen pienen mutta jo näkyvän vatsansa päälle.
"Sinua ei ole saanut kiinni että olisin voinut ilmoittaa kummipojasta."

Veronica siristi silmiään. Hän olisi mielellään kuullut paljon yksityiskohtaisemman tarinan, mutta pitäisihän se arvata, että moisen saisi vääntää rautakangella irti Gabriellesta.
"Pojasta?" Hän varmisti. "Saatoin ehkä matkustaa hieman aiottua pidempään. En olettanut missaavani häitä ja ties mitä muuta sinä aikana", hän hymähti huvittuneena. Gabrielle oli tosiaankin repäissyt.

"No en minäkään tiennyt että sinulta menisi sellaiset ohi." Gabrielle naurahti ja nyökkäsi vielä. Ainakin nyt lapsi oli oletetusti poika.
"Palasin Lontoosta Newcastleen, pakenin hääjärjestelyjä sekä Darrellia. Ja... Noh, löysin itseni Teddyn luota enkä halunnut enää palata."

Veronica naurahti. Ei kai sitä ollut kukaan osannut odottaa.
"Olisi se kai huonomminkin voinut mennä", nainen totesi huvittuneena. Hän oli löytänyt itsensä Argentiinasta tangoa tanssimasta, kun oli kyllästynyt työelämäänsä. Tai ehkä elämänsä puutteeseen, jos rehellisiä oltiin. "Minne olet tämän Teddyn hukannut nyt?" Totta kai hän tahtoisi tavata miehen jossakin kohtaa, joskin nyt oli varsin tyytyväinen mahdollisuuteen viettää aikaa kaksin Gabriellen kanssa. Heillä oli niin paljon puhuttavaa! Hänkään ei ollut voinut kertoa kaikkia kuulumisiaan muutaman viikon välein lähettämissään postikorteissa, joiden perillelöytämisestä hänellä ei ollut mitään takeita. Hän oli lähetellyt niitä vähän mihin sattuu osoitteeseen arpoessaan, missä Gabrielle kulloikin oleili.

"Teddy on töissä. Hän valmentaa esteratsukoita Rosings Parkissa." Hän hymyili hieman. Nainen oli todella tyytyväinen siihen ettei mies ratsastanut kilpaa enää.

"Oh, aivan, tämä oli se esteratsastaja", Veronica nyökkäsi. Ihan kuin Gabriellella olisi niin monta vakavaa parisuhdetta viime vuosina ollut, että olisi vaikea pysyä perässä. Hän oli ehkä hukuttautunut töihinsä Brysselissä, mutta se ei ollut estänyt pitämästä yhteyttä ystävään. "Oletko sinäkin innostunut taas ratsastamisesta?" Se oli ollut varsin hauskaa huvia sisäoppilaitoksessa.

"Juuri se. Ja en enää, se jäi hieman ennen kuin muutin Lontooseen." Gabrielle hymähti, pyöritellen silmiään kevyesti. Veronica sai sen kuulostamaan siltä että hän olisi useinkin vaihtanut kumppaneita.
"Ja tämä kummipoikasi on samaisen miehen lapsi."

"Ai, en olisikaan koskaan arvannut", Veronica vastasi ilmeettömänä, ennenkö pyöräytti silmiään ja suli hymyyn. "Hyvä niin. Siinä voisi olla hiukan liikaa selittelemistä." Hän oli varsin kiitollinen siitä, että oli soittanut ystävän isälle ja saanut varoituksen vaihtuneesta sukunimestä etukäteen, sillä muuten tässä olisi ollut aivan liikaa sisäistettävää kerraksi. Nähtävästi elämä saattoi muuttua puolen vuoden aikana, kun hän leikki kymmenen vuotta nuorempaa kierrellen ympäri maailmaa.

"Oli siinä muutenkin. En osaa tulla raskaaksi kuin vahingossa, ilmeisesti." Se oli jo miltein ironisesti. Hän naurahti hiljaa ja kaatoi heille teetä, ottaen kuppeja kaapista. Uudesta työpaikasta hän ei sanoisi Veronicalle. Tuo tuomitsisi sen.

Hän kohotti huolellisesti muotoiltua kulmaansa. Ei sen kai olisi pitänyt yllättää, sillä oli vaikea kuvitella Gabriellea suunnittelemaan perheenlisäystä niin vauhdikkaasti uuden vanhan suhteen alkumetreille, mutta silti.
"Sinun olisi pitänyt kuunnella paremmin biologian tunneilla", nainen virnisti ja kiitti saatuaan teekupin otteeseensa. Hän puhalteli kuumaa juomaa hetken, ennenkö siemaisi varovaisesti. Hän hymisi tyytyväisenä. "Niin hyvää. Täytyykin muistaa käydä hakemassa kunnon teetä kotiinkin heti. Ei siellä ole kuin jotain mustaa pussiteetä, jota myytiin lähimmällä kioskilla."

"Kyse on siitä että biologia haluaa vitsailla kustannuksellani." Millainen ihme oikein oli, että Darrellin kanssa hän ei tarvinnut mitään ja Teddyn kanssa hieman joko vanhentunut tai väärin käyteyty ehkäisy aiheutti raskauden. He olivat edes käyttäneet sitä.
"Voi sinua raukkaa."

Biologiakin tiesi, ettei Darrell ollut Gabriellen tasoinen mies, Veronica olisi väittänyt, mutta toisaalta, hän ei uskonut Teddynkään olevan sitä. Parempi siis vain hymyillä vinosti ja nyökätä. Niin kävi joskus. Ei toki hänelle, mutta muille.
"Niinpä. Oli suorastaan traumaattista saada vain jäisiä mojitoja aurinkorannoilla", hän virnisti puolittain. "Löysikö yksikään korttini perille? Lähettelin niitä vähän vuorotellen mihin sattuu osoitteeseen kun en ollut varma, asustatko täällä vai Lontoossa."

"Varmasti, hyvin traumaattista. Tiedän hyvän psykiatrin, tarvitsetko numeroa?" Gabrielle olisi voinut puuskahtaa jos Veronica sanoisi epäilevänsä Teddyä. Mies oli parasta mitä hänelle oli tapahtunut elämässään.
"Löysi, luulisin että suurin osa."

"Totta kai tarvitsen!" Veronica huokaisi dramaattisesti. "Et uskokaan, millaista litkua Etelä-Amerikassa kutsutaan teeksi. Järkyttävää, kerrassaan järkyttävää." Hän mutristi punattuja huuliaan, ennenkö naurahti soinnikkaalla tavallaan.
"Hyvä niin. Aina ei ollut helppoa löytää postitoimistoja. No mutta, mitäs muuta elämääsi kuuluu?"

"Eikö tässä ole tarpeeksi kuulumisia? Ja tiedän, on tullut matkustettua. Ei tarvitse mennä kuin Ranskaan ja tee on karmivaa." Gabrielle ei tosiaan halunnut kertoa työskentelevänsä poliitikolle.

"Totta. Mutta se onkin Ranska", hän virnisti. "On, tietenkin. Haluan vain päästä kärryille kaikesta, mitä sinulle on tapahtunut." Vähempikin olisi riittänyt, mutta eipähän kävisi elämä tylsäksi. Veronica oli irroitellut viimeisen puolen vuoden aikana enemmän kuin melkeinpä vuosikymmeneen sitä ennen, joten kenties pieni tylsyys tekisi vain hyvää.

"Elämäni on tylsää." Nainen viihtyi ystävänsä kanssa. Hän oli onneksi saanut paljon kortteja, eikä joutuisi utelemaan koko matkan aikaisia tapahtumia kerralla. Onneksi.
"Ihanaa kun olet palannut. Kaipasin sinua moneen otteeseen."

"En minä tätä tylsäksi sanoisi", Veronica väitti vastaan. Gabrielle oli mennyt naimisiin ja odotti lasta. Ei sitä tylsänä voinut pitää, ei missään nimessä, varsinkin kun vertasi hänen elämäänsä.
"On ihana olla taas Englannissa", nainen myönsi lämpimästi. "Oli jo ikävä sinua, mutta mietippä, nyt asumme ensimmäistä kertaa ties kuinka moneen vuoteen samassa kaupungissa!"

"Niinpä! Ihana asua pitkästä aikaa samassa kaupungissa ja voimme nähdä useammin. Pakko myöntää, että olen kaivannut sinua. Ainoa joka pitää puoliani, Teddyn lisäksi." Sillä hän viittasi oman perheensä tyylikkääseen temppuun hylätä tyttärensä.

"No hyvä että edes hän tajuaa sen verran", Veronica hymähti. Hän olisi aina Gabriellen puolella. Sen parinkymmenen vuoden ystävyys oli tehnyt selväksi. "Isäsi ei kieltämättä kuulostanut kovinkaan iloiselta, kun otin yhteyttä. Kai hän oli toivonut, että katoaisin kokonaan Brysseliin. Olipa ikävä tuottaa pettymys", hän virnisti viimeisen lauseensa. Hänellä ei ollut koskaan ollut pienintäkään mielenkiintoa tulla toimeen Gabriellen vanhempien kanssa.

"Ei se sinusta johdu. Ainakaan eniten." Gabriellen huulet painuivat kevyesti mutrulle. Se johtui nyt ihan vain hänestä itsestään.
"Ihan vain minun syyni."

"Ei tietenkään", Veronica nauroi, "en veisi sitä kunniaa sinulta." Voisi olla montaa mieltä siitä, oliko vanhempien mustalle listalle päätyminen varsinaisesti kunnia, mutta hän ei jaksanut sitä väittelyä. Hän oli luopunut kaikesta kunnioituksesta omaa isäänsä kohtaan vuosia sitten.
"Mutta uskoisin, että isäsi olisi paljon mieluummin saanut puhelun joltakulta toiselta kuin minulta."

"Olisi, varmasti. En vain tiedä keneltä, jos puhelu tavalla tai toisella liittyisi minuun." Silloin taisi olla aivan sama kuka soitti. Jos se liittyi tyttäreen, antaisi asian olla.
"Onko sinulla töitä täällä tiedossa?"

"On, olen jo käynyt paikalla pyörähtämässäkin", Veronica vastasi nyökäten. "Liityin pienen asianajotoimiston tiimiin tekemään matalan profiilin töitä. Ajattelin sen olevan sopivaa vastapainoa Lontoota ja Brysseliä vasten. Aiempien työkavereiden mielestä se on tietenkin ammatillinen itsemurha."

"Voi ei. Mutta eihän se nyt haittaa. Jonkun nekin pitää tehdä ja kaikki eivät ajattele uraansa samalla tavalla." Gabrielle tiesi ettei Veronica kaivannut lohduttavia sanoja, mutta tarjosi myötätuntoa kuitenkin.

"Ei tosiaankaan", Veronica totesi. "Tämä on täydellinen muutos aiempaan. Jos olisin tahtonut mainetta ja mammonaa, olisin ottanut vastaan jonkun niistä tarjouksista Lontoossa, joita suuntaani heiteltiin heti kun tieto levisi, että olen lähdössä Brysselistä." Hän ei ollut tahtonut seuraavaa huipputyötä, jonka voisi laittaa kaiken muun edelle. Hän tahtoi elämän töiden ulkopuolellekin, joten mikäpä sen parempi tapa kuin ottaa vastaan työ, joka ei voisi viedä kaikkea aikaa vaikka miten yrittäisi. Sitä paitsi, Lontoo ei kuulunut hänen suosikkikaupunkeihinsa sitten mitenkään.

"Näin vähän arvelin. Minäkin irtisanouduin kun on tätä... Muuta tekemistä tulossa." Lasta oli helpompi kasvattaa kun työ ei vaatinut hänen huomiotaan joka päivä ja oikeaa työntekoa kuutta päivää viikossa. Ainakin pari ensimmäistä viikkoa Edgerlyn edustajana oli ollut ihan siedettävää.

"Siinä riittääkin varmasti tekemistä", Veronica hymähti huvittuneena. Hän hörppäsi sopivasti jäähtyneestä teestään nautiskellen tutusta mausta kaikin siemauksin. Tältä teen kuului maistua. Hän ei lähtisi seuraavaan vuoteen yhtään minnekään.
"Jos koskaan tarvitset mitään, tiedät numeron- ei kun hetkinen, etpäs tiedäkään kun vaihdoin sen juuri." Hän hapuili käteensä pienen kirjekuorilaukkunsa ja kaivoi uuden, vasta painosta saamansa käyntikortin esille. Siihen oli helppo raapustaa uusi oma numero, ja samoin Tyne Bridgen vierelle sijoittuvan asunnon osoite. Työnumero siinä olikin jo valmiina.
"Noin. Näistä luulisi saavan kiinni oli kellonaika mikä tahansa."

"Tulen soittelemaan aivan vain siitä ilosta, että voin koska ei mene ylimääräisiä maksuja." Hän oli todella kaivannut tätä, 'isosiskoaan' samalle saarelle kanssaan.
"Puhumattakaan siitä että olet ylipäätään puhelimen tavoitettavissa ja samalla aikavyöhykkeellä."

"Niinpä", Veronica naurahti. Aikavyöhykkeiden järkeily ei koskaan ollut mukavaa, vaan turhautti kerrasta toiseen. Miten saattoikin olla niin vaikeaa pysyä perillä siitä, missä kohtaa taivasta aurinko meni kulloisellakin hetkellä toisella mantereella.
"Ja voin koska tahansa ilmestyä ovesi taakse. Tai sinä minun. Tämähän on kuin paluu sisäoppilaitokseen", Veronica virnisti. Lapsuudessa ja nuoruudessa oli ollut niin helppoa, kun ystävä oli asunut aivan lähellä, parhaimmillaan saman käytävän varrella.

"Toivottavasti ei ihan. Teddy voisi pelästyä." Gabrielle kyllä halusi esitellä nuo toisillensa mahdollisimman pian. Molemmat olivat tärkeitä ihmisiä hänen elämässään.

"Niinkö vähästä hän pelästyisi? Aijai", Veronica pudisteli päätään. Kaikkea kanssa, ei hän niin pelottava ollut - tai ylipäätään kukaan, joka ilmestyisi ovelle. Kaiketi. Millaisellekohan alueelle hänkin oli mennyt muuttamaan? Täytyisi ehkä perehtyä asiaan.
"Mutta eikö ole hyvä pitää miehiä hieman varpaillaan? Eivät erehdy saamaan minkäänlaisia harhaisia ajatuksia." Vaikka kukapa nyt voisi ottaa Gabriellen itsestäänselvyytenä.

”Nooh, en haluaisi rasittaa mieheni sydäntä ihan turhan takia." Sen sanottuaan hän vilkaisi kelloa. Miestähän voisi alkaa pian odotella kotiin saapuvaksi. Jos hyvä tuuri kävisi, hän saisi nuo esitellyksi nuo jo tänään!

"Oi voi", Veronica huokaisi teennäisen pettyneenä. Ei hän nyt tosissaan olisi tahtonut Gabriellen rakasta säikytellä kutsumatta oven taakse ilmestymällä. Muunlaista säikyttelyä hän voisi tosin harrastaa senkin edestä.
"Näinkö nopeasti tahdot minusta eroon?" Nainen ei voinut olla kiusaamatta huomatessaan Gabriellen vilkaisun kohteen. "Ja minä kun ajattelin, että tahtoisit kuulla kaiken argentiinalaisesta tangoparistani tai uuden asuntoni verhojen väristä."

"En! Kerro toki tangoparistasi ja ennen kaikkea siitä raahasitko raasun tänne mukanasi." Hän vain paloi halusta esitellä kaksi elämänsä tärkeintä ihmistä toisilleen. Vihdoin.

"En tietenkään. Olisi ollut julmaa tuoda auringonlapsi sateiseen, pohjoiseen Englantiin", Veronica huokaisi. Ei hänellä ollut ollut pienintäkään intoa moisen tekemiseen ylipäätään. JC oli kuulunut ainoastaan siksi pariviikkoiseksi hänen elämäänsä, kun hän oli viihtynyt Argentiinassa.
"JC oli jonkinlainen kuntosaliohjaaja ja tanssiopettaja, joten hän oli kerrassaan täydellinen tangopari", nainen virnisti, "ja hieman muutakin. Mutta olen nykyään esimerkillinen argentiinalaisen tangon tanssija. Se oli oikein hieno päätös pitkälle matkalle. Ja verhoni ovat siniharmaat, mikäli se kiinnosti."

Gabrielle kuunteli naisen kertomusta vino hymy huulillaan ja päätään pudistellen. Niin, aivan varmasti oli loistava tangossa. Jepjep. Hän uskoi sen kyllä, ei epäillyt sekuntiakaan!
"Asuntosi verhot kiinnostivat oikein paljon." Hän vakuutteli edelleen se sama hymy huulillaan, mistä tismalleen näki mitä hän ajattelin.

Veronica kohotti kulmaansa. Eikö häntä uskottu? Mikä kunniaan kolahtava loukkaus!
"Tiedän. Ne ovat todella mielenkiintoiset", hän myhäili. "Paljon kiinnostavampaa kuin vaikkapa se, että kävin tapaamassa isääni. Olisi kuulemma huonoa mainosta, jos tytär palaisi kotimaahan eikä näyttäisi naamaansa isänsä luona."

"oivoi." Gabrielle tiesi miten huonosti Veronica sieti isäänsä. Hän oli sentään päässyt omastaan eroon, mutta ei sekään ollut se unelmatapa hoitaa asiaa. Hän huokaisi hiljaa, hieroen vasenta ohimoa sormella.
"Perhe on pahin."

Veronica hymähti huvittuneena.
"En olisi voinut sanoa sitä paremmin", hän totesi. Perhe oli yksi murheenkryyni, jos häneltä kysyttiin. Hän olisi mielellään pitänyt etäisyyden isäänsä ja kaikesta päätellen isäkin olisi mielellään vain unohtanut tyttärensä olemassaolon. Olisipa Robert Cox valinnut jonkin toisen ammatin nuorempana kuin politiikan, joka nosti rikkonaisen perheen jatkuvasti julkisuuteen.
"Toivottavasti sinun pieni perheesi on vähemmän hermoja raastava kuin vanhempi sukupolvi", Veronica lausahti pienen hymyn kera. Hän ei epäillyt sitä hetkeäkään, sillä tuskinpa Gabrielle olisi päätynyt naimisiin miehen kanssa, jota ei voisi sietää, tai odottaisi nyt lasta, jos ei moista haluaisi.

Gabrielle naurahti, pudistellen hieman päätään. Noh, hänellä oli anoppinsa joka tuntui harmaannuttavan hänen miehensä hiuksia, mutta siihen se jäikin. Mitä taas tuli epämiellyttävään mieheen, sellaista hän ei ollut valinnut. Miltein kyllä, mutta oli onneksi tavannut entisensä ja tajunnut mitä oli menettämässä.
"Anopillani on tapa olla vähän hankala Teddyn mielestä, mutta eiköhän tämä muuten ole siedettävämpi kaikin puolin."

"No eipä anopeilla mitään väliä ole", Veronica virnisti. Hänen näkemyksensä saattoi olla hieman kieroutunut, mutta hänellä ei ollutkaan koskaan ollut pienintäkään intoa esitellä omia miesystäviään isälleen, joten ei odottanut moista toiseltakaan. Hänen puolestaan vanhempi sukupolvi sai tehdä mitä lystäsi. Hän eli omaa elämäänsä.
"Olen onnellinen puolestasi."

"Alice ei ole niin hankala mitä Teddy väittää. Ja kyllä, juuri se Alice Morland." Naisella oli vähän hankala maine kaikkien keskuudessa jotka tuon tunsivat. Kuitenkin nainen oli aivan erilainen kun tuohon tutustui (ja pääsi tuon paremmalle puolelle), mistä Gabrielle oli tyytyväinen.

"Ajattelinkin, onko tässä kyse samoista Morlandeista", Veronica huokaisi. No, kaipa sitä olisi voinut huonomminkin olla. Ainakaan Morlandit eivät olleet politiikassa mukana, vaikka hän olikin muutaman kerran joutunut pariskuntaa kättelemään jossakin jonninjoutavassa gaalassa, johon kaikki vähänkin merkittävämmät saapuivat.

"Samat. Tosin he ovat aivan erilaisia kun heihin tutustuu. Outoa kun anoppini jopa pitää minusta. Ihan uusi tunne elämässäni että joku miltein vanhempiini rinnastettava pitää minusta." Gabrielle kun oli tottunut olemaan se pahnanpohjimmainen tässä asiassa ja perheen hylkiö.

Hän ei lainkaan epäillyt sitä, etteivätkö ihmiset olisi erilaisia, kun heihin tutustui. Hän oli itse elävä esimerkki siitä, miten ensivaikutelma saattoi pettää.
"Ihanaa, että sait sellaiset appivanhemmat", Veronica vastasi lämpimästi. Hän oli vilpittömän onnellinen siitä, että Gabrielle oli saanut elämäänsä edes yhden positiivisen, lämpimän suhteen vanhempaan sukupolveen. Heidän kummankaan vanhemmat kun eivät moiseen suoritukseen pystyneet.

"Elämän pitää hyvitellä jotenkin omia vanhempiani." Ulko-oven käydessä Gabriellen kasvoille levisi hymy. Hän nousi seisomaan, vilkaisten merkitsevästi eteiseen.
"Hei kulta. Pääsit lähtemään ajoissa."

"Niinpä", Veronica nyökkäsi päättäväisesti. Sen elämä oli ehdottomasti Gabriellelle velkaa. Gabrielle ei ollut tehnyt mitään ansaitakseen sellaiset vanhemmat, kuin mitkä naiselle oli suotu. Oven käydessä Veronica suoristi ennestäänkin moitteetonta ryhtiään ja siloitteli vaatteidensa rypyt muutamalla huolellisella pyyhkäisyllä.
"Kyllä, kerrankin", Teddy vastasi eteisestä riisuen kenkänsä nopeasti. Vasta silloin hän kiinnitti huomiota mustiin nilkkureihin, joita ei ollut varmasti nähnyt koskaan aiemmin. "Rakas, oletko käynyt ka-", mies aloitti kysymyksensä, mutta se katkesi varsin terävästi, kun hän astui eteisestä ja sai näköpiiriinsä paitsi elämänsä rakkauden, myös tuntemattoman naisen. Veronica nousi kissamaisen sulavasti jaloilleen ja soi miehelle pehmeän hymynhäiveen, joka valitettavasti oli yhtä aito kuin Kardashianien leikellyt kasvot.
"En tiennyt, että olit kutsumassa vieraita", mies pahoitteli Gabriellelle. Hän olisi lähtenyt töistä aiemmin jos olisi tiennyt - tai jäänyt pidemmäksi aikaa, jos Gabrielle niin olisi toivonut.

"En ehtinyt sinne asti. Anteeksi, en tiennyt että olin kutsumassa vieraita. Teddy, Veronica. Veronica, Teddy." Hän ei tosiaankaan tiennyt että ystävänsä oli tulossa kaupunkiin ja käymään. Se oli ollut täysi yllätys hänellekin.

Yllätysvierailu, siis. Ei ihme, ettei häntä ollut varoitettu etukäteen, kun Gabriellekaan ei ollut saanut moista luksusta. Hän käänsi huomionsa naiseen, jonka terävissä kasvonpiirteissä oli jotakin etäisesti tuttua. Mistä, sitä hän ei osannut sanoa, mutta hymyili yhtäkaikki. Veronica astahti lähemmäs ojentaen kättään, mihin Teddy tarttui epäröimättä.
"Miellyttävä tavata, vihdoin", Veronica lausahti soinnikkaalla äänellään sama kohtelias pieni hymy huulillaan. Teddy nyökkäsi lämpimän, aidon hymyn kera, ennenkö irrotti sirosta kädestä. "Olen pahoillani, että ilmestyin varoittamatta. En vain voinut odottaa sen kauempaa, että näkisin jälleen Gabriellen." Teddy käänsi kysyvän katseensa rakkaansa suuntaan ja siirtyi lähemmäs painaakseen suukon Gabriellen hiuksiin tervehdykseksi. Mistäköhän naiset oikein tunsivat? Veronica palasi takaisin teekuppinsa luokse, mutta syvänsinisten silmien katse ei hetkeksikään irronnut saapuneesta miehestä.

Gabrielle huomasi Veronican reaktion miesystäväänsä ja vilkaisi tuota. Nainen tietäisi katseesta että tulisi kuulemaan tästä vielä. Mitä ihmettä, miksi tuo reagoi Teddyyn näin?
"Veronica on vanha ystävä, tapasimme kun menin sisäoppilaitokseen. Houkutteli pahoille tielle pienen tyttölapsen, aivan hävytön jo silloin." Gabrielle istui myös alas ja viittasi miestään ottamaan teetä.

Veronica räpäytti pari kertaa nopeasti silmiään Gabriellelle kuin haastaen ystävää sanomaan jotakin. Ei häntä tarvinnut noin katsella. Hän oli kohtelias eikä yrittänyt ajaa aviomiestä tiehensä. Luulisi sen riittävän.
"Olisit löytänyt niille teille aivan itsekin", Veronica huomautti Teddyn naurahtaessa. Mies suuntasi kaivamaan itselleen kaapista teekuppia ja hetken kolistelun jälkeen palasi pöydän ääreen, istahtaen alas Gabriellen viereen.
"Minä saatoin vain hieman vauhdittaa tilannetta", nainen myönsi sama pieni hymy huulillaan. Puheen huoliteltu nuotti kertoi yläluokkaisesta alkuperästä, mutta sekään ei auttanut selventämään, miksi Veronica tuntui tutulta. Teddy päätti keskittyä Gabrielleen lämmin hymy huulillaan. Kyllä hän jossakin kohtaa keksisi, mistä outo tuttuus tuli.
"Eli Veronica on se henkilö, joka tietää kaikki nuoruutesi noloimmat tarinat?" Teddy suuntasi kysymyksensä Gabriellelle pilkettä silmäkulmassa.

"En olisi. Olin kiltti pieni enkeli, jonka sinä pahana ihminen turmelit." Gabrielle naurahti pehmeästi, katsellen sivusilmällä vuorotellen sekä miestään että ystäväänsä. Tämä oli outoa.
"... Saattaa hän ollakin tai olla olematta. Tosin muistaakseni kamalimmat jutut hän luvannut viedä hautaansa."

"Jos se auttaa sinua nukkumaan yösi, niin ihan miten tahansa", Veronica vastasi samalla sulavalla tyylillään, johon oli siirtynyt heti Teddyn asteltua asuntoon. "Huuleni ovat sinetöidyt", nainen vakuutti miehen harmiksi. Teddy huokaisi kohottaessaan teekuppiaan.
"Sääli. Olisin mielelläni kuullut enemmän siitä, millainen Gabrielle oli lapsena. Se olisi vain reilua, kun äitini ja siskoni nauttivat suunnattomasti minun toilailuideni kertomisesta", mies huokaisi hymyn kera. Hän vapautti toisen kätensä teekupin ympäriltä voidakseen laskea sen Gabriellen polvelle. Oli ihana yllätys, että naisen pitkäaikainen ystävä oli tullut kylään. Hän voisi esittää miljoonat mielessään risteilevät kysymykset sitten, kun he olisivat kahden kesken.

Gabrielle halusi räjähtää. Hän kuitenkin vielä nielaisi nyrtymyksensä ystävänsä käytöksestä. Tuo tapasi Teddyn vasta ensimmäistä kertaa. Auta armias jos tuo ei lopettaisi seuraavalla kerralla. Hänen pitäisi hermostua.
"Sinun toilailusi ovat vain suloisia. Ja Veronica, parempi olisi olla sinetöidyt "

"Väitätkö, etteivät omasi olisi?" Teddy kysyi kulmaansa kohottaen. Oli vaikea uskoa, että Gabriellesta voisi olla mitään muita kuin suloisia, hellyyttäviä tarinoita.
"Ne ovat. Kunniasanalla", Veronica lupasi. "Mikä tapahtuu Badminton Schoolissa, jää Badminton Schooliin." Mies huokaisi pehmeä hymy huulillaan. Olihan se nyt mukava tietää, että Gabriellella oli näin lojaali ystävä, mutta ei yksi tarina mitään olisi muuttanut.

Nainen vilkaisi miestään, hymyillen. Tietenkin, vain suloisia sekä hellyyttäviä tarinoita.
"Ummm.... En aina sanoisi. Minulla oli huonoja vaikutteita." Nainen hymyili leveästi, vilkaisten ystäväänsi. Jokin naisessa muuttui ja hän jopa tiesi mitä se jokin oli, mutta ei oikein tiennyt mitä asialle voisi tehdä.

Veronica naurahti Gabriellen sanoille. Sääli vain, että pehmeä naurahdus oli harjoiteltu. Se oli sama, jota hän tarjosi isälleen kaikenmoisissa turhanpäiväisissä gaaloissa, kun olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla. Nyt hän toki nautti olostaan, mutta vuodet eivät olleet opettaneet, miten karistaa vuosikymmenten tavat ja selkärankaan saakka uponnut rooli.
"Ei Veronica kovin huonolta vaikutukselta näytä", Teddy huomautti. Hän ajatteli huonojen vaikutusten pukeutuvan mustaan nahkaan ja kaahailevan ympäriinsä moottoripyörillä. Veronica palkitsi miehen hymyllä.

"... Voi ei. Kulta, tuossa on kaikkien huonojen vaikutteiden ruumiillistuma." No ei nyt ihan, mutta olihan vanhempi tullut opettaneeksi ties mitä ja kannustaneeksi tekemään milloin mitäki. Tai tehnyt itse edeltä jolloin Gabrielle seurasi perässä.

Teddyn oli vaikea uskoa, että huonot vaikutteet pukeutuisivat iättömiin muoti-ikonien luomuksiin ja käyttäytyisivät kaikin tavoin kohteliaasti, mutta kaipa Gabrielle tiesi mistä puhui.
"Voisin loukkaantua", Veronica huomautti pieni hymynhäive huulillaan. Ei tosiaankaan voisi, kun Gabriellen sanoissa oli niin paljon totta.

"Niinhän sinä voisit." Ja siltikään Veronica ei tehnyt niin, koska tiesi sanoissa olevan aivan liikaa totuutta. Gabrielle kyllä loukkaantuisi kohta, jos tuo ei opettelisi olemaan ona itsensä Teddyn läsnäollessa

Veronica vilkaisi rannekelloaan ja huokaisi kevyesti, kuten tapoihin kuului.
"Minun lienee parasta lähteä kotia kohden", hän pahoitteli sulavasti ja nousi pöydän äärestä. "Oli mukava tavata, vihdoin", hän sanoi ensin Teddylle sama kohtelias, harjoiteltu hymy huulillaan kuin aiemminkin miehelle puhuessaan.
"Soita koska tahansa. Nähdään taas pian. Oli ihana nähdä sinua", hän suuntasi huomionsa aidon hymynhäivähdyksen kera Gabriellelle. Jo ajatus siitä, miten usein he voisivat nähdä asuessaan niin lähellä toisiaan, sai hymyyn kaivattua aitoutta, joka paistoi läpi.

Gabrielle halasi ystäväänsä, miten nyt parhaiten saattoi kun varhaisessa vaiheessa näkyville tullut raskausvatsansa tykkäsi olla tiellä.
"Soitan ja nähdään."

Veronica rutisti naista hellästi. Oli ihana voida pitkästä, pitkästä aikaa halata Gabriellea eikä vain vaihtaa kuulumisia puhelimen tai tietokoneruudun välityksellä. Englantiin palaaminen tuntui entistä oikeammalta ratkaisulta, ja Newcastleen työllistyminen suorastaan joltakin korkeamman voiman johdatukselta. Hän oli saanut parhaan ystävänsä vuosien välimatkan jälkeen käytännössä naapurikseen. Ainakin siltä se tuntui, kun oli tottunut laskemaan etäisyyttä aikavyöhykkeinä tai vähintäänkin satoina kilometreinä.
"Pidä itsestäsi huolta", Veronica vielä toivotti suunnatessaan eteiseen. Teddy heilautti kättään hyvästiksi, eikä kiirehtinyt pöydän äärestä nousemisen kanssa vielä silloinkaan, kun ovi sulkeutui pehmeästi itsevarman naisen perästä.
"Miten päiväsi on mennyt? Toivottavasti en keskeyttänyt mitään", mies kysäisi kurkottaen käsiään kutsuvasti Gabriellea kohden. Hän tahtoi suudelmansa, jonka oli jättänyt väliin tiedostaessaan, ettei nainen ollut yksin asunnossa.

"Tietenkin pidän. Pidä sinäkin huoli itsestäsi." Gabrielle oli haljeta onnesta. Veronica oli enää ainoa oikeasti luotettava ihminen hänen elämässään, sellainen joka ei kuulunut Morlandien sukuun. Hän saattoi ystävänsä ovelle ja palatessaan kumartui antamaan sen suudelman miehelle.
"Et keskeyttänyt. Hölmö."

Teddy hymyili kietoen kätensä naisen selän ympärille. Oli ihanaa olla kotona.
"Ei sinusta aina tiedä. Ties vaikka olisitte muistelleet lämmöllä kouluaikojanne", mies naurahti pehmeästi. Hän harkitsi nousemista, mutta hylkäsi moisen ajatuksen, vaikka istuminen tarkoittikin, että hänen oli laskettava irti Gabriellesta.

Gabrielle hymyili hieman vinosti. Eivät sentään, heidän kouluaikansa eivät olleet kovin muisteltavia...
"Ei sentään. Millainen työpäivä oli?"

"Mielenkiintoinen", Teddy vastasi huvittuneena. "Ratsastin pienen treenin Tinyllä. Se liikkui niin hyvin", hän ihasteli. Se siitä, ettei hän ostaisi hevosia tai ainakaan ratsastaisi niitä. Ei hän tosin tiennyt, saattoiko juoksutuksen päätteeksi toteutettua vartin ratsastusta kutsua varsinaiseksi treeniksi, mutta ainakin hän oli saattanut testata suuren ruunan askellajit läpi. Se oli hieno hevonen - kunhan hän vain keksisi, mitä tehdä Dimen täysveljellä nyt, kun aiemmillekaan kilparatsuille ei ollut ratsastajaa. Siihen asti talli hoitakoot hevosten liikutukset. Kyllä hän jotain vielä keksisi.

"Oikeasti?" Siitä oli aikaa kun Teddy oli noussut vapaaehtoisesti hevosen selkään. Hän oli iloinen siitä että mies oli noussut hevosen selkään.
"Ihanaa. Saisit käydä selässä huviksesi useammin."

"Se oli yllättävän mukavaa", mies vastasi hymyillen. Tiny ei ollut Dime, se oli käynyt selväksi jo siitä hetkestä saakka, kun jättikokoinen ruuna oli astellut alas lastausrampilta, mutta siinä oli jotakin samaa. Yksikään hevonen ei koskaan voisi vetää vertoja Dimelle, mutta Tiny voisi päästä lähimmäs. Ihmisrakas ruuna oli jo nyt voittanut hänet puolelleen.
"Mutta täytyy katsoa. Talli hoitakoot hevosten liikutusta siihen asti, että keksin niille jotakin fiksumpaa puuhaa", hän vastasi vältellen. Saisi nähdä, koska hän jaksaisi tarttua tuumasta toimeen ja alkaa tutkia lähialueen ratsastajia. Hän ei kutsuisi enää ketään kauempaa hevosten luokse.

"Ehkä tallilla olisi jo joku joka voisi ratsastaa niitä? Perehtyisit asiaan niin et stressaisi siitä enää sen jälkeen." Gabrielle ehdotti hymyillen. Mies saisi keksiä asialle jotakin, ties kauanko hän oli saanut kuunnella tätä mantraa jo.

"Ehkä", Teddy myönsi. Ehkä ei. Hän tiesi, että asialle olisi tehtävä jotain, sillä sen lykkääminen ei auttanut ketään. Hän ei vain jaksanut tarttua siihen vielä. Hevosilla ei ollut mitään hätää, joten hän voisi miettiä kaikessa rauhassa mitä edes tahtoisi. Jäisikö Hook jo eläkkeelle, tai Minx siitoskäyttöön? Voisiko hän lähettää Tinyn jonkun kilpatallille yhdeksi kymmenistä kilparatsuista? (Ei, ei voisi. Hän tahtoi pitää ruunan lähellään.) Sitä kaikkea ehtisi miettiä myöhemminkin.
"Tulisiko minun varautua siihen, että jatkossa kotonamme on muitakin, kun palaan töistä?" Teddy kysyi pilkettä silmäkulmassa. Hän oli vilpittömän onnellinen siitä, että Gabrielle oli saanut viettää iltapäivää ystävänsä kanssa. Seuraavalla kerralla hän tosin arvostaisi ennakkovaroitusta, niin ei lähtisi tallilta hiukset kypärän lyttääminä ja heiniä vaatteissaan.

"Älä viitsi. Jos nautit siitä, se tekee sinulle hyvää." Gabrille tuhahti, pörröttäen hieman miehensä hiuksia. Kaikki oli tähän asti sujunut hyvin. Heidän pikakelattu yhteenpaluunsa ei ollut tuottanut ongelmia heille ja suhde voi hyvin. Hän oli niin onnellinen, kuten myös siitä että tällä kertaa raskaus oli ylittänyt 22 viikon maagisen rajan. Kyseessä oli jo lapsi, lapsi joka yritettäisiin pitää hengissä jos jotain sattuisi.
"Ehkä. Lupaan että menemme myös hänen luokseen, ettet joudu kuunteleen naisten juttuja aina."

"Ei minua haittaa", Teddy vannoi hymyillen. Hänen puolestaan ystävykset voisivat viettää aikaa juuri siellä, missä tahtoisivat, oli se sitten heidän olohuoneensa tai kahvila keskellä ostoskeskusta. Hän antaisi mielellään tilaa naisille, jotta nuo voisivat puhua mistä ikinä mielivät.
"Onko hänkin jonkun pankkiirisuvun kasvatteja, vai miten tutustuitte koulussa?" Mies uteli. Gabrielle ei ehkä vastaisi suoraan kysymykseen kouluajoistaan, mutta mikään ei estäisi kalastelemasta tietoja. Ties vaikka hän saisi kuulla jonkun hauskan, suloisen tarinan pienestä Gabriellesta.

”Ei se kuulosta lainkaan huonolta vaikutukselta, vaan suloiselta", mies huomautti lämpimästi. Oli vaikea kuvitella itsenäistä, vahvatahtoista naista pienenä lapsena potemaan koti-ikävää, mutta tottahan toki se oli ymmärrettävää. Kukapa ei olisi moista tuntenut tullessaan lähetetyksi sisäoppilaitokseen.

"Se alkoi siitä." Gabrielle naurahti. Hän oli lapsena kaivannut kotiin hetken, mutta pian sisäoppilaitos oli ollut paikka jossa hän oli oleskellut mieluummin kuin kotona. Kiitos ystävänsä.

"Selvä", Teddy naurahti. Oli edelleenkin vaikea kuvitella Gabrielle tekemään mitään pahaa tai edes kyseenalaista kouluaikoinaan. Nainen vaikutti niin kiltiltä, herkältä ja kerrassaan täydelliseltä, älykkyydestä puhumattakaan. Hän nousi pöydän äärestä voidakseen astella lähemmäs vaimoaan ja painaa suukon naisen nenänpäähän.
"Rakastan sinua", hän julisti, kuten tuntui tekevän aina työpäivänsä päätteeksi - tai sen aikana, jos vain sattui muistamaan puhelimen olemassaolon.

”Samoin." Gabrielle nyrpisti nenäänsä hieman miehen painaessa suukon nenänpäähän. Hän mietti hetken ja vilkaisi sitten Teddyä.
"Meidän pitäisi ajatella sitä taloasiaa ja myös lastentarvikkeita. Hiljalleen."

"Niin pitäisi", mies myönsi kiertäen kätensä naisen selän ympärille. Oli edelleen kerrassaan kamalaa nousta aamuvarhaisella sängystä ja jättää Gabrielle nukkumaan. Hän olisi niin paljon mieluummin viettänyt kaikki päivät naisen kanssa. Toisaalta, mies oli vihdoin oppinut myös pitämään vapaapäiviä, eikä täyttänyt jokaista päiväänsä valmennuksilla aamusta iltaan. Se näkyisi palkassa, jossakin kohtaa, mutta turha siitä oli vielä murehtia.
"Joten mitä jos katsellaan, mitä olisi tarjolla?" Hän ehdotti vilkaisten olohuoneen pöydälle unohtunutta iPadia kohden. Fatty näytti käyttävän sitä tyynynään, mutta tuskinpa kissa kaunaa kantaisi, jos pääsisi syliin siitä hyvästä, että menettäisi arvokkaan tyynynsä.

Se ei heidän maailmaansa kaataisi nyt kun Gabrielle oli palannut töihin. Ei se pieni menetys toisen palkassa haittaisi mitään. Hän huokaisi hiljaa, istuen sohvalle. Hän nosti kissan syliinsä ja hymyili hieman. Oma talo. Nyt sellainen jossa he asuivat vanhoiksi asti.

Teddy nappasi padin käteensä kissan siirryttyä paremmalle nukkumapaikalle Gabriellen syliin. Hän aukaisi tottuneesti nettiselaimen ja syötti osoitteen sille varattuun kenttään. Eteen aukeneva sivu antoi lukuisia vaihtoehtoja, millä rajata hakua.
"Montako makuuhuonetta vähintäänkin tahdomme?" Hän kysäisi pohtien. Kolme? Se ei ehkä olisi liikaa, vaikka he asuisivatkin talossa vain kolmistaan, mutta ei myöskään alkaisi heti tuntua liian pieneltä.

Gabrielle odotteli kaikessa rauhassa että Teddy sai aikaiseksi avata sivun. Hän oli samaa mieltä kolmesta makuuhuoneesta, nyökäten vastaukseksi. Jännitti saada se oma talo. Toista kertaa, nyt lopullisesti.

Asuntojen etsiminen oli aina yhtä jännittävää, kun sen teki oikeassa seurassa. Hän rajasi hakua vielä monin tavoin, kuten suosimalla ydinkeskustan ulkopuolisia, hyvän maineen saavuttaneita kaupunginosia ja omakotitaloja rivitalojen sijaan. Monet talot oli helppo hylätä edes tarkempia tietoja aukaisematta, kun jo ensimmäinen esittelykuva oli hirveä. Jännitys kutitteli vatsanpohjassa. Mikä näistä taloista kelpaisi heidän kodikseen? Mistä he edes voisivat tehdä kotinsa? Minkä lähettyvillä olisi hyvä koulu? Tai päiväkoti? Kysymyksiä oli lukemattomia, mutta ainakin asuntoja oli helppo karsia joukosta. Ei tuota, liian lähellä jokea. Ei tuota, liian kaukana kaupungista. Liian kallis, liian pieni, liian suuri. Muutama talo päätyi lisätyksi listalle mahdollisuutena. Teddy hieraisi silmiään ja vilkaisi näytön yläkulmaa koristavaa kelloa. Olipa se tikittänyt eteenpäin.
"Mitä jos jatketaan huomenna?" Hän ehdotti tukahduttaen haukotuksen kämmenselkäänsä. He löytäisivät kyllä kodin itselleen. Mies painoi suukon naisen päälaelle. Heidän oma kotinsa, josta he eivät luopuisi enää koskaan.

Gabrielle katseli toisen hakua, antaen aina välillä jonkun rajaavan vaihtoehdon, osoitteli sopivalta näyttäviä ja irvisteli niille kamalimmille. ei hän halunnut ensimmäisenä puolen vuoden remonttia taloon, kiitos vain. Hän vilkaisi kelloa ja naurahti vaisusti. Ei ihme kun oli alkanut jo väsyttämään.
"Jatketaan vain. kyllä joku hyvä löytyy vielä." Gabrielle nousi, kumartuen painamaan suukn miehen huulille, ennen kuin katosi kylpyhuoneeseen.

"Aivan varmasti löytyy", Teddy vastasi hymyillen vasten naisen huulia. He löytäisivät vielä kodin, joka tuntuisi heidän omaltaan heti ensi hetkestä alkaen. Vaihtoehtoja olisi ja pieni remonttikaan ei olisi mahdoton, jos muutoin täydellisestä talosta löytyisi yksi pieni epäkohta. Hän tahtoi tosin uskoa siihen, että he löytäisivät vielä talon, joka ei vaatisi pienintäkään muutosta tuntuakseen omalta. Mies siirtyi makuuhuoneeseen riisumaan ylimääräiset vaatteensa, ennenkö suunnisti pesemään hampaat kylpyhuoneen puolelle. Pitkäksi venyneen päivän jäljiltä oli ihana sujahtaa lämpimän peiton alle ja vetää nainen kainaloon muutaman laiskan suudelman kera.

Gabrielle pesi päivän kevyen meikin pois, harjasi hampaansa ja suoritti kaiken muun mahdollisen iltatoimensa. Kun kosteusvoide oli levitetty kasvoille ja saanut kuivahtaa hetken, hän tuli makuuhuoneeseen yöpaita yllänsä. Oli ihanaa käydä Teddyn viereen nukkumaan. Se oli jotakin mitä hän ei enää koskaan antaisi pois.

_________________
You are more delicious than anyone
That’s why I’ll save you for last

Andrea Rowe
Artemis Cavanaugh
Gabrielle Pakenham
Ivor Atterberry
Miyato Caloun
Tobias "Raiden" Wonchester
Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Cover girls
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Newcastle-
Siirry: