PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [Y] Together we're invincible

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2801
Join date : 18.04.2014
Ikä : 24

ViestiAihe: [Y] Together we're invincible   To Elo 18, 2016 3:34 pm

Yksinpeli, jossa Kaspar etsii kilparatsua ja löytää sen lähempää kuin odottikaan.
-----
1. elokuuta 2016

Kaspar ei mielellään kuvaillut toimintaansa kiukutteluksi, sillä sitä se ei ollut, mutta joskus oli vain oikein laittaa vanhemmille vastaan. Hän oli narissut heinäkuun puolivälistä lähtien taukoamatta Manhattanista, valittaen aivan kaikesta mitä hevonen teki. Milloin ruuna oli liian laiska, milloin liian reipas, milloin keskittymiskyvytön aasi, milloin mitäkin. Hevonen oli kelvoton, jos teinipojalta kysyttiin, ja kun järkipuhe ei tuntunut uppoavan lapseen, oli Elise huokaisten taipunut pojan tahtoon - tai ainakin antanut Kasparin uskoa niin. Se taisikin olla syy sille, miksi poika oli ollut täynnä intoa tänä aamuna, kun he olivat lähdössä tallille. Kaspar hoputti äitiään jatkuvasti, joskin teki sen ohimennen ja mahdollisimman hienovaraisesti, jotta äiti ei ärtyisi moiseen. Teinipoika yritti ja epäonnistui innostuksensa peittelyssä. Kuulemma äiti oli löytänyt Rosings Parkista loistohevosen, jota pojalle esiteltäisiin tänään.

Kaspar oli kysellyt kaiken keksimänsä aina hevosen koulutustasosta merkkeihin ja kilpailutuloksista tarhausaikoihin ajomatkalla Newcastlesta Rosings Parkiin. Poika oli onnistunut kutakuinkin vakuuttamaan itselleen, että hevonen olisi täydellinen äidin vastausten pohjalta. Herkkä, taitava, reipas ja liikkeiltään ilmava. Mitä muuta hän voisi edes ratsultaan toivoa, kun kisatulokset antoivat uskoa ruunaksi kerrotun ratsun olevan juuri niin taitava kuin omistaja oli hänen äidilleen vakuuttanut? Hän pääsisi vihdoin eroon Manhattanista, josta ei ollut mitään hyötyä, ja saisi oikean kilparatsun alleen. Sellaisen kuin Couturen, joka oli tehnyt hienosti töitä hänen kanssaan. Poika kaipasi entistä kilparatsuaan niin kovasti. Hevonen oli ollut herkkä, oma-aloitteinen ja reaktiivinen. Couture oli vaatinut häneltä paljon, mutta antanut vielä enemmän takaisin. Manhattan ei tehnyt muuta kuin sähläsi ja oli yksi turhake verrattuna Couturen kaltaisiin todellisiin kilparatsuihin.

Kaspar pyyhki kaikki ilmeet kasvoiltaan auton kaartaessa Rosings Parkin parkkipaikalle. Hän rakensi huolellisesti ulkokuorensa uusiksi. Innostusta ei sopinut näyttää, vaikka se puskikin esiin jokaisesta halkeamasta, joka kasvoille kohotetussa ylimielisyyden maskissa oli. Hän olisi kriittinen tätä uutta hevosta kohtaan, ettei vain saisi vastuulleen toista Manhattania. Miten hän olikaan saattanut erehtyä ruunikosta niin pahasti ostohetkellä? Hän oli kuvitellut, että Manhattan olisi se ratsu, joka noistaisi hänet koko maailman kouluratsastajien tietoisuuteen. Sen sijaan Manhattan oli hevonen, jonka kanssa hän ei pärjännyt edes kotitallin omissa kilpailuissa. Häntä hävetti edelleen heinäkuisten kisojen lopputulos Rosings Parkissa. Kahdeskymmenes sija ei tosiaankaan ollut asia, josta sieti olla ylpeä. Sitä kuului hävetä ja kunnolla. Se oli ollut viimeinen naula arkkuun, joka lähettäisi Manhattanin jonkun muun vaivoiksi. Nyt hän voisi keskittyä etsimään uutta hevosta jotta Manhattanin takia pilalle menneen kauden jälkeen voisi lähteä uuteen nousuun ensi keväänä.

Teinipoika seurasi äänettömänä äitinsä rinnalla kohti pohjoismaneesia, jonka viereiselle parkkipaikalle Elise oli perheen auton jättänyt. Kaspar hillitsi halunsa kysyä lisää äidiltään, joka oli kieltäytynyt kertomasta niinkin merkittäviä tietoja hevosesta kuin sen nimen, iän ja rodun, mutta sen sijaan osannut sanoa, miten hevosta oli tarhattu viimeiset kuukaudet. Poika vihelsi ennenkö aukaisi maneesin oven äidilleen ja astui perästä sisään katsomoon. Hän olisi mielellään harpponut kentälle asti, mutta Elisen käsi hartialla pysäytti katsomon eturiviin. Kaspar käänsi katseensa ainoaan ratsukkoon, joka maneesissa oli täynnä odotusta. Tästä voisi tulla se käännekohta hänen elämässään, jota hän oli odottanut pienen ikuisuuden! Hän voisi vihdoin saada Couturen veroisen kilparatsun, jonka kanssa tehdä töitä, kilpailla kansainvälisesti ja voittaa luokasta toiseen. Hän pääsisi kilpailemaan junioriluokkien mestaruuksista ja voittaisi niissä ansaitusti kaiken sen kovan työnteon jälkeen, jonka läpi Manhattan oli hänet puskenut. Ei tie voinut aina olla niin kivikkoinen. Uuden hevosen myötä kaikki muuttuisi paremmaksi.

Paitsi ettei maneesissa rennosti ravaava ruuna ollut lainkaan uusi.

Kaspar kääntyi katsomaan äitiään epäuskoisena.
"Mitä Manhattan tekee täällä ja miksi joku ratsastaa sitä?" Poika tivasi tiukasti vilkuillen vuoroin ajatuksissaan haukkumaansa hevosta ja äitiään, joka näytti varsin teräksiseltä tuijottaessaan häntä takaisin.
"Sen takia, ettet sinä osaa", Elise vastasi tiukasti. "Manhattan on täällä, koska olemme myymässä sen. Tuo joku, kuten valmentaja O'Connoria kutsuit, on luvannut esitellä hevosen viikonloppuna ostajaehdokkaille. Hän tutustuu hevoseen nyt, jotta viikonloppuna mikään ei tule yllätyksenä." Kaspar tuijotti suu auki äitiään. Elise oli myymässä Manhattanin? Mutta entä hänen uusi hevosensa? Millä hän ratsastaisi etsiessään uutta ratsua? Voisi mennä vuosia, ennenkö sopiva löytyisi. Mitä hänen oli tarkoitus tehdä sillä aikaa?
"Entä minä?" Poika kysyi heiveröisellä äänellä, jota vihasi itsekin. Ei häntä voinut vähempää kiinnostaa, mitä Manhattanille kävisi, kunhan hän ei jäisi ilman hevosta. Hän oli omistanut hevosen tai ponin siitä lähtien kun muisti. Ei hän voisi olla ilman hevosta. Ei edes viikkoa.
"Sinä saat ratsastaa sen aikaa vuokrahevosilla", Elise vastasi katse Manhattaniin kääntyen. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö äiti olisi silmäkulmastaan seurannut poikaansa ja huomannut, miten väri pakeni lapsen kasvoilta ja alahuuli värähti.
"Onko täällä edes vuokrahevosia?" Poika kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen kieltäytyen päättäväisesti katsomasta mitään muuta kuin äitinsä sivuprofiilia. Elise voisi kieltäytyä katsomasta häntä, mutta hän tuijottaisi äitiä niin pitkään että saisi tahtomansa vastauksen. Uuden hevosen tai edes lupauksen siitä, että niitä oli jo jonossa odottamassa hänen koeratsastustaan. Mikään vuokrahevonen ei kelpaisi. Ei sitten lainkaan.
"Ei täällä, mutta kuulemma lähistön ratsastuskoulu on valmis vuokraamaan tuntiratsujaan sopivasta summasta", Elise totesi. "Heillä lienee joku, joka sopinee sinulle." Kaspar tuijotti äitiään silmät suurina. Äiti ei voinut olla tosissaan!

Vaan ilmeisesti Elise oli, sillä mikään valitus, narina tai uhkailu ei saanut naisen päätä käännettyä. Kaspar marssi mielenosoituksellisesti toiseen päähän katsomoa ja istahti alas. Poika valui röhnöttämään puupenkille selkä epämukavalla kaarella ja leuka rintaan painettuna, kun kiukku sai tiukasti nyrkkiin pudistetut kädet tärisemään. Äiti oli täysi kusipää, mutta sitä hän ei voinut sanoa ääneen. Oli parempi suunnata raivostunut katse Manhattaniin, joka näytti… ei-Manhattanilta. Ruuna kantoi itsensä kauniisti laukatessaan suurin, lennokkain askelin kahdeksikkoa maneesin katsomon päädyssä. Hän saattoi kuulla hevosen tasaisen hengityksen työnteon lomasta ja kavioiden rummutuksen, kun voimakkaat askeleet lennättivät hiekkaa kauas taakse ruunan tehdessä töitä koko kehollaan. Hevosen korvat kuuntelivat ratsastajaa värähtämättäkään, eikä ruuna viuhtonut mustalla hännällään tai muutoinkaan esittänyt vastaväitteitä kouluvalmentajan muutellessa tehtävää. Ryhdikäs ratsu ei näyttänyt lainkaan tutulta. Jos joku olisi ottanut hevosesta nyt kuvan, vaihtanut karvan sävyä photoshopilla ja näyttänyt sitten hänelle, hän ei olisi tunnistanut omaa hevostaan.

Caitlin käänsi pehmeä hymy huulillaan ruunikon ratsun maneesin pituushalkaisijalle ratsastaen kohti katsomoa voimakasta, näyttävää lisättyä laukkaa. Kaspar pidätti hengitystään naisen kootessa hevosen muutamassa askeleessa siivoon pakettiin ilman että hevonen karkasi kuolaintuntumalta tai loikkasi sivulle. Se olisi ollut jo riittämiin pojan yllättämiseksi, mutta moinen tunnetila sai aivan uudet mittasuhteet, kun Remonalla voittoon kotikisoissa ratsastanut irlantilainen vaati Manhattanilta laukkapiruetin. Jos joku olisi väittänyt aiemmin Kasparille, että Manhattan pystyisi muutamassa askeleessa kokoamaan itsensä lisätyn laukan jälkeen piruettiin, olisi poika nauranut räkäisesti ja kyseenalaistanut keskusteluseuransa älykkyyden mitä monipuolisimmin ilmauksin. Nyt hän ei voinut kuin tuijottaa, kun ruuna teki juuri niin, eikä haparoinut lainkaan edes piruetista poistuessaan. Poika mutristi huuliaan, kun valmentajanakin kunnostautunut ratsastaja käänsi Manhattanin lävistäjälle suorittaen yhdentoista laukanvaihdon sarjan joka toisella askeleella. Hän ei ollut koskaan onnistunut kolmea pidemmissä sarjoissa, sillä Manhattan alkoi aina seilata puolelta toiselle. Nyt hevonen suoritti täsmälliset, rytmikkäät vaihdot suoralla linjalla, eikä haparoinut kertaakaan. Poika nielaisi. Edes Couture ei olisi pystynyt tuohon. Sarjavaihdot neljän askeleen välein olivat olleet pidempinä sarjoina ehdottomasti Couturen taitojen äärirajoilla, mutta Manhattan sai jokatoisen askeleen sarjavaihdot näyttämään yhtä helpoilta kuin pohkeenväistön.

Kaspar ei edes huomannut, miten Elise siirtyi katsomosta maneesin pehmeälle hiekkapohjalle, ennenkö Manhattan pysähtyi suoraan laukasta tasajaloin entisen kouluratsastajan eteen. Caitlin ja Elise keskustelivat hetken, mutta Kaspar ei kuullut sanaakaan - eikä olisi edes tahtonut kuulla, sillä katseli mieluummin hevostaan, joka seisoi kuuliaisena aloillaan. Manhattan nojasi pehmeästi vasten kuolainta, kuunteli Caitlinin ääntä eikä ollut lähtemässä liikkeelle. Hevonen näytti kaikin tavoin tyytyväiseltä seisomaan aloillaan, mitä ruunikko ei koskaan ollut. Manhattan oli aina liikkeessä ja mitä kiireisemmin, sen parempi.
"Kaspar?" Elise kutsui äänellä, joka kertoi siitä, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta kun äiti oli yrittänyt saada poikansa huomion. Kaspar räpytti silmiään hämmentyneenä ja käänsi katseensa vastahakoisesti komeasta ruunasta sen rinnalla seisovaan naiseen, eipäs vaan kahteen. Caitlin oli laskeutunut Manhattanin selästä ja silitteli parhaimmillaan hevosen jaloa nenäpiitä. "Tulisitko tänne?" Poika nousi katsomosta ja siirtyi portin kautta maneesin hiekkapohjalle. Hän tuijotti Manhattania joka askeleella ja tunsi piston sydämessään, kun näki ruunan höristävän korviaan hänen lähestyessään. Ja hän ei ollut muuta tehnyt, kuin haukkunut hevosta viimeiset kaksi viikkoa.

Elise ojensi kypärän Kasparille, joka ei ollut edes huomannut naisen kannatelleen moista käsissään ja auttoi hiljaiseksi vetäytyneen poikansa Manhattanin selkään. Ruuna seisoi siivosti aloillaan kenties ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun ratsu oli Rosings Parkiin muuttanut, eikä ottanut askeltakaan ennenkö hän oli säätänyt jalustimet sopivan pituisiksi ja puristanut pehmeästi hevosen kylkiä pohkeillaan.
"Pidä kätesi pehmeänä", Caitlin muistutti jäädessään seisomaan Elisen rinnalle maneesin keskiosaan. Kaspar yritti ryhdistäytyä satulassa, johon oli päätynyt täysin yllättäen. Hän oli suunnitellut ratsastavansa uutta ja ihmeellistä satuhevosta, josta äiti oli maalaillut kuvia useamman päivän ajan. Hän ei ollut ajatellut päätyvänsä Manhattanin selkään. Ei, vaikka hevonen tuntui kerrassaan kummalliselta ollessaan niin hyvin kuulolla ja avuilla. Hetken käveltyään hän rohkaistui pyytämään ruunalta ravia, ja mitä sulavammin toistuvat siirtymiset sujuivat ja pyöreämpiä volteista tuli, sitä enemmän hän alkoi ratsulta vaatia. Elise ja Caitlin huomauttelivat vuorotellen hänen ratsastustaan ja tarjosivat vinkkejä, mutta kumpikaan ei puuttunut siihen, mitä hän valitsi kulloinkin koittaa hevosen kanssa. Manhattan oli pehmeästi kuolaimella eikä kertaakaan karannut tuntumalta tai livahtanut kuolaimen taakse. Hevonen työskenteli läpi selkänsä ja tarjosi kaunista koottua ravia, kun hän rohkaistui hevosta kokoamaan yhä enemmän.
"Tuota menoa se esittää piaffea", Caitlin huikkasi hymy huulillaan ja sai ratsastajan hätkähtämään. Kaspar vilkaisi maneesin seinää koristavasta suuresta peilistä ratsuaan, joka totta tosiaan ravasi lyhyin, korkein askelin. Hän saattoi hyvin kuvitella, miten sopivan pehmeällä pohjalla ruuna tarjoaisi moista liikettä aivan itse. Piaffea. Hänen hevosensa voisi oppia piaffea.

Vanhemmat kouluratsastajat uppoutuivat keskustelemaan saksaksi keskenään, kun Kaspar sulatteli kaikkea näkemäänsä ja nyt kokemaansa. Poika ei voinut olla vilkuilematta itseään ja hevostaan peilistä aina, kun he osuivat yhden lähelle, eikä ollut tunnistaa näkemäänsä. Manhattan ei koskaan näyttänyt niin hyvältä. Couturekaan ei ollut koskaan näyttänyt siltä, vaikka vanha kilparatsu olikin Kasparin mielikuvissa nostettu jo taivaisiin yltävälle jalustalle. Manhattaniin verrattuna Couture olikin ollut omaa luokkaansa, mutta… Tähän Manhattaniin, jonka selässä hän nyt istui, tähän hevoseen verrattuna Couture oli kolmijalkainen laama. Poika antoi hevosen kävellä pitkät loppukäynnit, ennenkö hyppäsi alas selästä ja kapsahti halaamaan ruunan kaulaa. Caitlin oli jo lähtenyt omille teilleen, mistä poika oli kiitollinen. Riitti, että äiti näki moisen heikkouden hetken. Hän hautasi kasvonsa mustaan harjaan ja nauroi, kun Manhattan hamusi hänen ratsastustakkinsa selkämystä.
"Ethän myy Manhattania koskaan?" Poika vetosi kääntyen kokonaan äitinsä puoleen, joka hymyili varsin lämpimästi ja pudisti päätään. Manhattan ei ollut myytävänä. Kaspar veti syvään henkeä ja kääntyi katsomaan hevosensa tummia, älykkäitä silmiä.
"Jonakin päivänä minäkin saan sinut tekemään yksitoista sarjavaihtoa putkeen", poika vannoi pehmeästi ja rapsutti hevosen valkean tähden peittämää otsapyörrettä. Sitä ennen he opettelisivat selviytymään junioriluokkien radasta täydellisesti, mutta jonakin päivänä sarjavaihdot kuuluisivat heidän ohjelmaansa. Jonakin päivänä.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
 
[Y] Together we're invincible
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Rosings Park: Talliympäristö-
Siirry: