PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Elämässä tärkeintä

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Pixiekissa
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1698
Join date : 20.04.2014
Ikä : 26

ViestiAihe: Elämässä tärkeintä   Ke Elo 03, 2016 9:04 am

Hatsiubatin ja Pixiekissan pelejä Raidenilla ja Alexilla

Huhtikuu 2016

Alex oli valmistautunut treffi-iltaan käymällä Rosings Parkista palattuaan suihkussa ja valittuaan vähän paremmat vaatteet. He eivät tallin vuoksi päässeet kovin aikaisin lähtemään, mutta koska Evelyn oli luvannut ottaa Benin, heillä olisi aikaa pitkälle iltaan. Mies napitti kauluspaitaansa päälleen hymyillen itsekseen. Ajatus treffeistä oli kutkuttelevan ihana.

Raiden oli laittautunut omaan tapaansa, mutta hillinnyt sitä silti hieman. Ihan kiusallaan hän oli tosin pukenut rennon kauluspaidan kaveriksi ne punaiset nahkahousut jotka oli ostanut. Ihan vain Alexin kiusaksi (ja iloksi). Kun hän oli valmis, Raiden huomasi tarkistavansa viimeisen kerran että kaikki oli hyvin, astellen sitten yläkertaan kurkkaamaan missä vaiheessa Alex oli.

Kauluspaita oli mennä juopon nappiin ja Alex joutui hiljaa mielessään kiroten korjaamaan sen. Miksi hän laittautui niin harvoin, että se alkoi jo olla aikamoinen taistelu. Hän kiskaisi vielä rennon bleiserin vaalean paidan päälle ja kääntyi sitten katsomaan paikalle tullut Rayta hymyllä. Hän vilkaisi miehen päästä varpaisiin ja virnisti itsekseen housuille. Juuri hyvät.
”Olen valmis ihan pian. Mennäänkö sun autolla?” Alex kysyi sukien vielä tukkansa kuosiin. Se räjähtäisi sillä hetkellä kun hän astuisi ulos tuuleen, mutta olkoon. Kai sitä piti yrittää.

"Mennään vaan." Raiden mietti hetken olisiko se täynnä hevoskamoja, roskia tai benjin tavaroita, mutta sai onnekseen todeta uskollisen kiesinsä olevan siedettävän siisti. Hän asteli takaisin alakertaan ja veti kengät jalkaansa, valikoiden päälleen tutun ja turvallisen nahkatakkinsa. Auton avaimet... Jep kaikki oli. Hän astui ulos ovesta ja lukitsi sen, astellen autolleen.
"Saat sit neuvoa. En osaa ajaa sinne radalle."

Alex heitti kevyen takin päälleen ja suuntasi autolle Raidenin mukana. Hän istuutui pelkääjän paikalle ja naurahti miehen sanoille.
”Kerron kerron. Suuntaat vaan rannikolle, eiköhän se löydy”, Alex opasti ja arveli löytävänsä ilman karttaakin. Hän ei ollut käynyt siellä mutta tarkistanut sijainnin aiemmin.

Raiden lähti ajamaam kohti Newcastlea, laittaen soittimen volyymia hieman kovemalle. Sormet nakuttelivat musiikin tahdissa rattia ja hän jopa lauleskeli mukana.

Alex heilui musiikin tahdissa ja lauloi Rayn innoittamana mukana muutaman kertosäkeen kun osasi.
”Onpa hauskaa käydä jossakin yhdessä”, hän huokaisi ja kosketti rakastavasti Rayn käsivartta.

Raiden vilkaisi ensin itseään koskettanutta kättä ja sitten toisen kasvoja. Hän hymyili hellästi nuoremmalle miehelle.
"Mmmmmh. Niin on. Ja ilman tietoa siitä että kotona palaan taas heti isän rooliin."

”Niin, totta”, Alex naurahti rennosti ja mietti, kuinka mukava olisi palata kahden kotiin ja olla rauhassa. Ei hän tiennyt tapahtuisiko mitään ihmeellistä, mutta ehkä hän sai toivoa vähän romantiikkaa.

"Ei muuten mut... Välillä vaan tuntuu et hukun siihen. Etten oo muuta kuin Benjaminin isä." Nyt tietysti oli ollut Alexista kotonakin aikuista seuraa, mutta silloin kun sellaista ei ollut kotona tarjolla

”Ymmärrän. Se on ihan okei”, Alex hymyili ja kosketti kädellään ratilla lepääviä sormia. Hänestä Raiden oli hieno isä, mutta tietenkin siitäkin hommasta kaipasi välillä vapaalle.

Raiden huomasi kyltin oikeaan paikkaan ja kääntyi sinne. Hän pysäytti auton parkkipaikalle ja suukotti Alexin huulia, ennen kuin nousi autosta.

Alex hymyili saamalleen suukolle vielä astuessaan ulos autosta. Hän viittasi Rayn mukaansa ja avasi tuolle oven rakennukseen, jonka oven yllä oli kyltti golfklubille. Hän asteli tiskille ja maksoi molempien ilmoittautumismaksun, jolla he saivat pääsyn minigolfradalle sekä tarvittavat varusteet.
”Eiköhän aloiteta”, hän naurahti katsellessaan mailaa kädessään ja viittasi Raidenin edeltään radalle.

Raiden kulki toisen perässä, katsellen mailoja hölmönä.
"Kai sä tiedät, etten oo koskaan tehny tätä?" Raiden naurahti ja laittoi pallon paikoilleen.
"En myöskään loista pallopeleissä."mutta sai hän lyötyä palloa metrin eteenpäin. Kuudennelle yrityksellä!

Alex nauroi kun kuuli, ettei Raiden ollut koskaan pelannut. Joko tuo bluffasi tai ei, mutta väliäkö tuolla. Tuskin hänkään loistaisi muutaman kerran jälkeen.
”Ei voitto oo tärkeintä”, hän virnisti Rayn yrityksille osua palloon ja pyöritteli päätään.
”Pelaa nyt loppuun asti vaan. Ethän ole enää kuin kaksi metriä reiältä”, hän hymähti huvittuneena ja kosketti miehen olkaa.

Raiden naurahti toisen sanoille, onnistuen lyömään heti kaksi metriä sen reiän ohi. Helvetti!
"No ei tästä tuu taas mitään, pöh." Hän kuitenkin oli edelleen hyvällä tuulella, eikä suostunut luovuttamaan sen suhteen.
"No niin pelaanki. Ettet pääse kertomaan että luovutin."

Alex tyrskähti Rayn saatua golfpallon nyt reilusti ohi reiästä. Hän kuitenkin kannusti vieressä ja toivoi toiselle onnistumista - treffeillähän siellä oltiin, ei pelaamassa hampaat irvessä. Hän nosti oman mailansa rennosti olalleen, mikä ei varmaan olisi kuulunut ammattigolffareiden tyyliin, katsellessaan toisen peliä hymyillen.

Raiden sai tahia vielä muutaman lyönnin, hyppien hyvin epäkypsästi riemusta kun sai lopulta pallon reikään.
"Jes, mä tein sen! Eikä menny puolta tuntia!" Halvat oli hänelläkin ilonaiheensa

Alex hymyili Raylle ja kosketti tuon kättä mennessään poimimaan pallon itselleen. Hän ei rohjennut kuin pieniin kosketuksiin, ei ainakaan vielä, mutta ainakin ilmaisi, että välitti.
”Hyvä poika”, hän virnisti asetellessaan pallon suosiolla jo kakkosradalle. Sitä vauhtia he eivät pääsisi edes puoleen väliin ennen kyllästymistä. Hän asetti pallon paikalleen ja otti sitten omasta mielestään kovin ammattimaisen golf-asennon.
”Katsos kun näytän, miten se tehdään”, hän ilmoitti ja iski pallon yli radan laidan. Se kieri hyvän matkaa muiden pelaajien jalkoihin ja hän sai noutaa sen puna poskillaan.

Raiden seurasi toisen perässä ja odotteli sivummalla oma pallo kädessään. Hän virnisti Alexin sanoille, piilottaen naurunsa hyvin pallo lensi aivan muualle. Alexin palatessa hän katseli toista leveästi hymyillen, lyöden samalla oman pallon ihan siedettävän lähelle oikeaa kohtaa. Vahinko.
"Taidan tehdä tän omalla tyylillä nyt kuitenkin."

Rayn sanat saivat Alexin hymähtämään muka loukkaantuneena. Hän iski pallon viheriölle ja löi nyt hiljempaa pääsemättä kuitenkaan yhtään niin lähelle kuin olisi halunnut. Hän huokaisi ja antoi Raidenin lyödä vuorostaan.
”Tämä oli huono idea”, hän naurahti laiskasti ja juoksutti sormet läpi vaaleiden hiustensa. Miksi hän oli suostunut moiseen?

Raiden vain hymyili toiselle. Oli ihanaa olla kaksin liikkeellä, hän nautti siitä todella paljon. Ja tämä oli ihan hauskaa, vaikka se ei sujunutkaan.
"ääälä nyt, olet silti mun edellä." Vanhempi naurahti ja silitti toisn selkää. Taas pallo oli mennyt aivan muualle kuin piti. Tyhmää.

”Kuka tässä pisteitä laskee”, Alex hymähti lämpimästi miehelle ja keskittyi taas hetkeksi vain saadakseen pallon kahdesti lyötyään maaliinsa. Hän tuuletti villisti välittämättä asiallisesta perheestä lähellä, vaikka nuo katselivat vähän erikoisesti heidän suuntaansa.
”Eihän sitä tiedä jos innostutaan vaikka uudesta harrastuksesta.”

"Joo, kato kun meillä on aika lähteä golfaamaan kahdeksaksi tunniksi. Koska vähintään niin kauan mulla menis läpäistä se." Raiden nauroi toisen tuulettamiselle. Ei häntä haitannut muiden tuijotus, katsokoot jos se helpotti elämää. Ja näin pukeutuvana hän oli tavallaan tottunut muiden tuijotukseen, etenkin jos liikkui Benjaminin kanssa.

Alex pyöritteli päätään. Niin, tuskin heillä olisi kaiken muun lisäksi aikaa käydä golfaamassa ollenkaan. Olisihan se varmasti ihan hauskaa välillä, riippuen siitä kerrasta, sitä voisi vielä harkita.
”Eihän sitä tiedä, kuinka kehityt”, hän arveli vinosti hymyillen ja vähät välitti muiden katseista, vaikka saattoikin ajoittain olla liian lähellä miestä. Se oli heidän elämäänsä, ei muiden.

Raiden ei sen enempää hakenut huomiota tai koskettanut. Hän antoi Alexin edetä asiassa omaan tahtiinsa.
"Jos olisit nähny mun pelaavan jalkapalloa, tietäsit ettei niin käy." Mies hymähti. Hän ehkä lievästi helpottui pari rataa myöhemmin, kun ihmisiä ei ollut lähellä niin paljon. Jos Alexia häiritsi.

”Et suoraan sanottuna näytäkään futaajalta”, Alex piikitteli miestä edeten radoilla melkein etanavauhtia, vaikka jotenkin aina ne selvitti. Hän tökkäsi mailallaan Raidenin punaisten nahkahousujen verhoamaa takapuolta matkalla seuraavalle radalle ja virnuili itsekseen.

"Mitä, miksen?" Vanhempi tiesi kyllä, naureskelle itsekseen. Hiljainen vinkaisu pääsi ilmoille kun Alex tökkäisi mailallaan hänen takamustaan. Se oli melko rohkeaa ja siksi hän hämmentyikin hieman.
"Siis liittyykö tää taas mun housuihin?" Ray naurahti, antaen toisen aloittaa

”Vaikka”, Alex virnisti ja laski pallonsa radalle. Hän löi tahtomattaankin aina liian kovaa, liian hiljaa tai liian vinoon, mutta pallo vieri yli loivan sillan oikealle puolelle.
”Olet tietenkin aina halunnu ammattijalkapalloilijaksi, vai mitä?”

Raidem yritti kaikkea mahdollista,mutta ilmeisesti mikään pallopeli maailmassa ei ollut hänelle tehty. Huokaus.
"Siis duh, tietenkin. Eikö huomaa?" Hän onnistui kuulostamaan todella homolta.

Alex tönäisi hellästi Raidenia käsivarteen ennen kuin töni pallonsa reikään muutamalla yrityksellä.
”Miten voi olla niin vaikeeta”, hän kirosi kun poimi pallonsa huokaisten. Se oli ohittanut reiän jo kolmesti niin läheltä, että olisi kuvitellut putoavan, mutta ei.

Raiden kohotti kulmiaan Alexille.
"Ai sulla on vaikeeta? Pöh." Hän naureskeli itsekseen ja silitti hellästi ohikulkiessaan toisen selkää. Ehkä he pääsisivät koko radan loppuun ihmisten ajoissa!

”No on”, Alex marmatti huvittuneena ja hymyili kosketukselle selässään. Raiden oli upea, eikä hän vielä tiennyt mitä oli tehnyt ansaitakseen niin herttaisen miehen ystävyyden ja rakkauden. Hänen täytyisi nyt pelata kortit oikein, ettei pahoittaisi toisen mieltä soutamalla ja huopaamalla.
”Onneks sun seura vähän helpottaa mun tuskaa.”

Raidenilla oli samansuuntaisia ajatuksia. Miksi Alex oli antanut anteeksi, mitä hän oli tehnyt sen ansaitakseen? Se tuntui niin hyvältä, kuten toisen seura ja kaikki.
"Kiva että mun seura helpottaa, eikä pahenna asiaa."

Miehet olivat pelanneet kärsivällisesti läpi kaikki radat. Vaikka se oli ollut vaikeaa, Alex oli osannut ottaa sen leikin kannalta ja pitänyt hauskaa. Hän kosketti Rayn kättä nyt rohkeasti ja hymyili miehelle.
”Viedäänkö mailat ja pallot pois ja haetaan vaikka lasilliset tähän ulos?” Aurinko näytti maalaavan muuten pilviseen päivään komeaa auringonlaskua.

Raiden vilkaisi Alexiin hymyillen. se oli ollut ihan viihdyttävää.
" joo, tehään niin. On niin nättiä."
Takaisin alkuun Siirry alas
Pixiekissa
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1698
Join date : 20.04.2014
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Elämässä tärkeintä   Ke Elo 03, 2016 9:05 am

Heinäkuinen lauantai Skeldale Housessa

Ihanaa. Nopeasti hoidetut päivätallin hommat takasivat aikaa lapselle ja parisuhteelle. Lauantain maastokin oli jo pidetty, nyt Raiden saisi olla rauhassa. Lyhyt mies hääräsi keittiössä, korjaten päivällisen jälkiä pöydästä. Benjamin viipotti hakemaan sen Evelynin tuoman varustesetin suojat. Supermiehen logon s-kirjaimen kohdalle oli vaihdettu B, mikä sai pojan erityisen riemastuneeksi. Ja tottakai lapsi halusi nyt esitellä niitä Alexille.
"Isä, kato mitä Evelyn-täti toi mulle!" Poika hihkui miltei juostessaan miehen luokse, suojia näyttäen. Raiden oli aina pojalleen isi, joten tuo ei tarkoittanut häntä. Mies pysähtyi ja katsoi keittiöstä suoraan olohuoneeseen, kauhulla. Hän ei edes tiennyt seurustelivatko he oikeasti, saatika sitten olisiko Benjaminin isäpuolena olo ok tuolle. Voihan hemmetti.

Alex oli hoitanut Rosings Parkin velvollisuutensa jo aamusta, joten oli saattanut hyvillä mielin ajaa Skeldale Houseen Raidenin ja Benjaminin seuraksi. Hän auttoi tilalla mielellään silloin, kun häntä ei tarvittu muualla. Sinä lauantaipäivänä oli ihana hetken aikaa vain olla rauhassa. Ei ollut liioiteltua sanoa, että molempien miesten työt söivät aikaa parisuhteen rakentamiselta ja yhdessäololta. Benin tullessa kohti hän alkoi hymyillä, joskin ilme muuttui aavistuksen epäileväksi, kun hän kuuli pojan kutsuvan häntä isäksi. Olisiko Ben voinut erehtyä ja luulla häntä Raideniksi? Tuskinpa. Alex vilkaisi keittiössä hääräävää isää ja käänsi sitten katseensa poikaan, ettei miettisi liikaa.
”No onpa ne hienot”, hän kehui ja otti suojat käsiinsä jos lapsi niitä tarjosi. Ajatukset halusivat riistäytyä johonkin ihan muuhun kuin suojiin, mutta hän taisteli pitääkseen itsensä kasassa.
”Olet tainnut olla kiltti poika, kun Evelyn näin lahjoo sua”, hän jatkoi miettien, oliko Ben vain vahingossa kutsunut häntä isäksi.

Alex oli ainoa jota Raiden oli tapaillut Benin ollessa pieni. Mistä tuo isä tuli? Johtuiko se siitä kun Alex vietti heillä paljon aikaa ja joskus oli Benjin kanssa kun Raiden piti tunteja? Poika ei ollut moksiskaan ja oli selvästi puhunut Alexille, koska ei hämmentynyt tuon vastatessa.
"Ihan parhaat! Niissä on Bobin nimikirjainki! Evelyn tykkää piirrustuksista, siks kai saan lahjoja." Poika selitti tomerana. Raiden hymyili, tullen olohuoneeseen. Hän kuivasi käsiään pyyhkeeseen, tiskattuaan.
"Meetkö leikkimään hetkeks? Mennään sitten kokeilemaan niitä suojia Bobille. Jooko?"

”Sun pitää muistaa kiittää Evelyniä näistä”, Alex muistutti poikaa ennen kuin tuon isä ehti paikalle. Hän vilkaisi Raideniin olettaen, että tuo oli kuullut saman kuin hän. Saisiko hän nyt nuhteet, kun oli reagoinut pojan kutsuessa häntä isäksi, vai kiusallisen keskustelun siitä, olisiko valmis isäpuoleksi? Alex ei tiennyt kumpaa olisi odottanut jos kumpaakaan eikä toisaalta sitä, mitä sanoisi. Hän antoi suojat takaisin Benille ja ryhdistäytyi huomaamattaan kuin valmiina vakavaan keskusteluun.

"Muistin heti!" Poika vastasi hyvin pontevasti, leveästi hymyillen. Tuo livahti omiim touhuihinsa ja jälkeen jäi hetkeksi kiusallinen hiljaisuus. Ei Raiden tiennyt mitä hän sanoisi. Ollenkaan. Hän vain odotti että Alex edelleen pohtisi, miettisi voisiko luottaa häneen tai olla hänen kanssaan. Raastavaa se oli, mutta mies tyytyi siihen.
"... Anteeks. Mä voin jutella pojalle jos haluat."

Alex seurasi katseellaan Benjaminia ja siirtyi Raideniin vasta tuon puhuessa. Hän naurahti hieman, ehkä hermostuksissaan, ja pudisteli päätään.
”Ei se mitään.” Mies kutsui toista viereensä istumaan pienellä kädenliikkeellä.
”Olihan se vähän outoa. Mua ei oo koskaan kutsuttu isäks.” Eihän se ihme ollut. Hän deittaili harvakseltaan ja Raiden oli ensimmäinen, jolla oli lapsi.

Entinen jockey näpersi sormissaan sitä käsipyyhettä, miettien miten paljon mieluummin olisikaan noussut Bowin selkään kuin käynyt aikuisten keskusteluja. Ne eivät koskaan päättyneet hyvin. Ray istui Alexin viereen, kohauttaen olkiaan.
"Kai se on sen mielestä loogista kun teet sen kanssa jonkun verran samoja juttuja kuin mä ja... Niin. Mä oon ollu Benjille aina isi, niin ei se voinu puhua mullekaan."

Alex nyökkäsi. Hän ei pitänyt sitä ollenkaan erikoisena, että lapsi kutsui isäksi miestä, joka oli paikalla melkein yhtä paljon kun oikea isä. Siitäkin huolimatta kun tilanne tuli kohdalle, se tuntui oudon vieraalta, eikä siihen osannut suhtautua. Oli toisaalta lohduttavaa, että myös Raidenillä tuntui olevan vaikeuksia päättää, mitä asiasta ajatteli.
”Jos se ei ole sulle ok, että Ben puhuu musta isänä, voit toki korjata poikaa. Mulle se sopii kyllä. Johan mä vähän niinkun kuulun kalustoon”, hän sanoi ja hymyili. Alex kosketti Rayn kättä hellästi ja yritti ottaa sen omaansa.

Pojalta oli aina puuttunut toinen vanhempi. Poika oli kerran kysynyt äidistään ja hän oli vastannut pojan ikään suhteutetusti sopivalla tavalla. Äiti on sairas eikä voi sairaana asua heidän kanssaan. Se oli riittänyt Benille, tuo ei ollut sen jälkeen kysynyt.
"On se ok jos se on sulle ok." Mies ei vetänyt kättään pois, antaen jonkinlaisen miesystävän tapaisensa tarttua siihen.
"Mitä mieltä sä... Oot mistään? Tai siis meistä."

Alex nielaisi. Hän ei todellakaan tiennyt oliko valmis edes nimellisesti olemaan isä, mutta toisaalta hän piti Benjaminista kovin eikä uskonut, että poika sitä missään nimessä ilkeyttään olisi tehnyt. Jos hän todella oli ansainnut tuon luottamuksen sillä tasolla, että tuli kutsutuksi isäksi, se sopisi hänelle oikein hyvin.
”No olenhan mä jo aikani pyörinyt sun nurkissas”, Alex heitti kevyellä äänensävyllä Rayn kysymykseen. Hän ei edes ollut huomannut kuukausien kuluneen.
”Pitäisikö meidän olla aikuisia ja todeta, että tämä on käytännössä jo seurustelua.”

Aiemmin Raiden oli kuvitellut, että kun Alex saisi sanotuksi nuo sanat, kivi tippuisi sydämeltä ja olo kevenisi. Nyt hän huomasi ettei se helpottanut yhtään. He olivat molemmat kiireisiä, hänellä vielä lapsi. Oliko seurustelulle aikaa, etenkin hänellä? Onnistuisiko hän järjestämään tarpeeksi aikaa myös heille kaksin, jotta se voisi toimia? Ne pelot hän tosin piti sisällään.
"Ehkä. Jos se on susta ok."

”Totta kai”, Alex vastasi empimättä ja puristi miehen kättä. Hän yritti hymyillä uskottavasti, vaikka epäilykset pyörivätkin päässä. Enää hän ei antanut tilaa sille ajatukselle, että Raiden vain ottaisi ja lähtisi kuten oli tehnyt aiemmin. Hän oli varma, että mies pysyisi siinä.
”Paitsi jos sä et halua.” Ei heidän suhteensa ehkä se tavallisin ollut, mutta he viettivät yhdessä sen ajan mitä ehtivät. Alexille se oli parasta, mitä hän saattoi kiireisenä ihmisenä toivoa. Ainakin he molemmat ymmärsivät elämän realiteetit ja sen, että hevosihmisillä aika meni talleilla, halusi tai ei.

Sehän tästä olisi puuttunutkin, ettei toinen olisi ymmärtänyt miksi toinen oli naimisissa työnsä kanssa. He molemmat olivat, joten kumpikin sen myös ymmärsi.
"Sä tiedät ettei se ole mun haluamisista kiinni." Lyhyempi nojasi päänsä Alexin olkaa vasten, katsellen olohuonetta hetken, aivan hiljaa. Olisi niin paljon helpompaa jos Alex olisi asunut täällä, mutta niin paljon hän ei koettaisi onneaan, vielä ainakaan.

Rayn sanat saivat Alexin huokaisemaan hiljaa. Kyllä hän tiesi. Ja sitten toisaalta olisi juuri siinä hetkessä halunnut kuulla asian toisella tavalla. Kuulla, kuinka paljon Ray hänestä piti. Sekaisista tunteistaan huolimatta hän kiersi kätensä hellästi miehen selän taa ja otti tuon kainaloonsa. Kauanhan siinäkin oli mennyt, että he olivat saattaneet istua alas ja vaihtaa ne muutamat, vaikeat sanat. Jopa Ben oli tainnut olla aiemmin sitä mieltä, että he seurustelivat. Toisaalta Alex ajatteli, että mitä sitä turhia puhumaan jos suhde muuten toimi.
”Kiitos, kun tulit takaisin mun elämään”, Alex kuiskasi painaen suukon Raidenin hiuksiin. Hän tiesi, että oli riskialtista tuoda esille se kuinka toinen oli lähtenyt, mutta tärkeintähän oli että mies oli palannut. Ei hän kantanut enää kaunaa, nautti vain nykyhetkestä kun oli joku, jota rakastaa.

Lapsi koki asiat erilailla. Ei tuo ajatellut heidän seurustelevan ehkä, mutta kaikkialla pieni poika näki perheitä joissa oli kaksi vanhempaa. Olihan tuo joskus onnistunut kurkkimaan kun he vaihtoivat pikaisen suukon keittiössä, joten oli päätellyt että he rakastivat toisiaan tai jotain. Poika ei ollut kysellyt isältään mitään, joten Raidenin oli hankala sanoa, mitä poikansa ajatteli.
"Mä viihdyin täällä. Sun kanssa."

Alex hymähti. Sen hän halusi kuulla.
”Niin mäkin”, hän kuiskasi ja silitteli sormillaan Raidenin kylkeä. Olisivatpa he saaneet edes yhden yhteisen vapaapäivän, mutta Raylla oli kädet täynnä tallinsa kanssa, joten sellaisesta ei voinut edes haaveilla. Onneksi hän osasi arvostaa myös niitä pieniä hetkiä, joita heillä oli. Hän osasi nauttia myös työnteosta toisen kanssa.
”Pitäisikö niitä Bobin suojia mennä kokeilemaan? Taisit luvata pojalle”, Alex muistutti virnistäen.

Olisihan yksi yhteinen vapaapäivä ollut aivan upeaa luksusta. Talvella sellainen voisi tullakin, ainakin osittain, koska vaelluksia ei voisi järjestää. Maastoja kyllä, mutta vaellukselle hän ei veisi ratsastajia jäätymään. Ja myös illat voisivat helpottaa, jos Raiden saisi jonkun palkattua pariksi illaksi viikossa tekemään tallihommat. Se vain vaatisi että Bow alkaisi käyttäytyä edes jonkinlaisesti... Nyt hän ei voisi uskoa sitä kenenkään käsiin, ei edes Alexin mielellään. Miestä tarvittiin Rosings Parkissa, tuo ei saisi rikkoa itseään hänen seinähullun laukkurinsa kanssa.
"Mennään kohta. Tässä on kiva."

Alex hymisi tyytyväisenä olevansa samaa mieltä Rayn kanssa. Jos hän olisi voinut valita, olisi hän mieluusti ollut siinä useamminkin. Toisaalta sillä hetkellä tilanne näytti ihan positiiviselta, sillä ne kaikki valveilla oltavat tuntinsa joita ei ollut töissä, hän taisi olla Rayn luona. Ainakin hän yritti, vaikka se olikin väsyttävää juosta kolmen paikan välillä - erityisesti pitkien työpäivien jälkeen.
”Eihän susta tunnu, että olen sun tiellä? Sulla on niin paljon hommia täällä ja sitten vielä tulen pyörimään jalkoihin.” Olihan miehellä Benjamin, hevoset ja kokonainen tila pyöritettävänä.

Raiden oli tyytyväinen siihen. Hän ei kokenut Alexin olevan tiellä. Enemmän hän koki syyllisyyttä kun tuo auttoi iltatallien kanssa tai muuten hevosten kanssa. Ne olivat hänen työnsä, eivät Alexin.
"Ei mua haittaa. Sä oot oikeasti hyödyllinen, Ben viihtyy sun kanssas. Ei tule niin syyllinen olo jos jätän pojan sun kanssa taloon, saati että jättäisin yksin." Ja Bowin kanssa Alexista oli hyötyä, kun saattoi kysyä mielipidettä.

Alex hymyili. Hän vietti mielellään aikaa Raidenin ja Benjaminin kanssa, eikä häntä haitannut tehdä tilan töitäkään kun oli tehnyt niitä koko ikänsä muualla ja tiesi mitä tehdä.
”Mielellänihän minä pidän pojalle seuraa ja katson vähän perään”, hän hymähti ja puristi Raidenin olkaa. Hän suukotti miehen hiuksia.
”Eikä mua haittaa saada yhteistä aikaa sun kanssas. Vaikka se olisi tallitöiden ohessa.” Hänestä oli ihana huomata, miten luonnolliselta ja hyvältä tuntui sanoa sellaista ääneen.

"Mut sun päivätyö on muualla, teet jo siellä paljon." Vaikka Alexin työ olikin vain kouluttaa hevosia, sekin oli raskasta. Itse Raiden oli haalinut sen kaiken itselleen. Nyt hän tiesi, ettei jaksaisi mitenkään ilman Alexia, aikuista seuraa ja ihmistä johon nojata kun maailma oli kaatua niskaan.
"Oon niin kiitollinen että autat mua. Tulisin hulluksi ilman sua. Mutta... Ymmärränkö tämän nyt niin, että olet mun miesystävä ja Benjamin saa sanoa isäksi? Eikä mun tarvi oikaista poikaa?"

Alex pudisteli päätään huvittuneena. Kyllä hän jaksaisi auttaa oikean työnsäkin ulkopuolella. Oli aivan eri asia tehdä jotakin rahasta kuin rakkaudesta.
”Ymmärrät. Juuri sitä tarkoitan.” Hän halusi sen hetken, Raidenin, hyvässä ja pahassa. Hän ymmärsi, ettei se olisi aina helppoa, mutta se olisi ehkä se jokin, mikä hänen elämästään vielä puuttui. Parisuhde, perhe. Sen hän halusi. Ehkä ensimmäistä kertaa koskaan.

Vanhemman kasvoille nousi hymy. He olivat kiertäneet kehää niin kauan asian kanssa, luoden vielä ylimääräistä draamaa siihen väliin. Mies suoristautui painamaan suukon nuorempansa suunpieleen, hymy edelleen huulillaan.
"Kai sa tiedät että mua ei haittaa vaikka olisit täällä enemmän? Sun ei ole mikään pakko mennä Newcastleen yöksi, jos et jaksa tai tahdo." Se oli hienovarainen vihje siihen suuntaan että Alex saisi vaikka muuttaa tavaransa Skeldale Houseen, mutta hän ei uskaltanut sitä ääneen.

Raidenin suukko ja pehmeät sanat saivat Alexin hymyilemään leveästi. Hän ymmärsi liiankin kanssa, mitä mies tarkoitti, ja rutisti tuota kevyesti itseään vasten.
”Tiedän”, hän kuiskasi melkein liikuttuneena siitä, että Ray tosiaan halusi jakaa elämänsä hänen kanssaan. Se tuntui ihan uskomattomalta, vaikka hän oli jo pitkään sen tiennyt.
”Ehkä mä joku päivä roudaan kaikki kamani tänne niin, ettet edes huomaa”, hän virnisti. Oli totta, ettei Alexilla ollut paljoakaan muutettavaa, ja osan niistä vähistäkin voisi luovuttaa pois muutossa. Ehkä hän joku päivä uskaltautuisi ottamaan askelen tuntemattomaan ja luopumaan väliaikaiseksi ratkaisuksi kaavaillusta kimppakämpästään. Ei kuitenkaan ihan vielä. Hän tarvitsi paikan ihan vain itselleen. Varmuuden vuoksi.

No, mies ainakin tiesi nyt sen, ettei myöskään olisi pakko väsyneenä ajaa töistä tänne ajettuaan vielä Newcastleenkin, jos ei tahtonut. Ei hän aikonut painostaa, Raidenilla ei ollut oikeutta painostaa nuorempaansa mihinkään. Sitten pieni asia vain tuli mieleen.
"En tässä romumäärässä huomaisikaan. Pitäisi kaivaa aikaa jostain siivoamiseenkin." Ray huokaisi hiljaa, miettien. Mielessä pyöri sellaisia kysymyksiä, joitä hän ei ehkä koskaan voisi tosissaan kysyä Alexilta, vaikka niistä oli jo aikoinaan vitsailtu leikkimielisesti, nauraen samalla.
"Ai niin. Muistatko Carrien? Oltiin sen häissä sillon."

Alexia nauratti. Hän voisi ehkä ottaa vihjeestä vaarin ja siivota joku päivä, kun Ray oli vaelluksillaan. Tai yllättää miehen joskus tekemällä ruokaa. Harmi, että hänen kokkaustaitonsa olivat todella olemattomat, mutta ehkä hän saisi jotakin syötäväksi kelpaavaa aikaan.
”Muistan, kuinka niin?” Hän vastasi muistellen Rayn sisarta. Carrie oli ottanut heidät hyvin vastaan, mikä oli ollut silloin niin epävarmalle Alexille upea kokemus.

Pikkusisko oli paljosta kiitollisuudenvelassa isoveljelleen. Ei Carrie pelkästään siksi suhtautunut veljensä suhteeseen niin hyvin, mutta se todellakin auttoi asiaa. Ray oli käytännössä kasvattanut siskonsa ja myös nuorimman veljensä.
"Hän sai lapsen vähän aikaa sitten. Ja on tulossa käymään kun voi matkustaa lapsen kanssa. Hän haluaisi... Nähdä sinutkin." Sisko oli kuullut Alexin nimen ensimmäisen kerran veljensä palattua ja kysynyt heti heistä. Aivan kuin Alexin lepyttäminen olisi ollut niin helppoa. Välillä hän ei vieläkään luottanut siihen, että mies oikeasti oli antanut anteeksi.
"Jos sua ei haittaa?"

Alex hymyili leveämmin. Lapset olivat ihana asia.
”Ei tietenkään haittaa”, hän vastasi epäröimättä. Hän tapaisi Carrieta ja tuon lasta mielellään, jos sisko kerran oikeasti halusi nähdä myös hänet. Ei hän itseään tuputtaisi samaan ruokapöytään, mutta kun kerran pyydettiin.
”Mitä olet kertonut hänelle meistä?” Mies kysyi hymyillen. Hän oli vain utelias, eikä millään tavalla nähnyt huonona asiana, jos Carrie tiesikin heidän palanneen yhteen Rayn palattua Englantiin. Hän ei ollut maininnut sanaakaan perheelleen, mutta näki noita niin harvoin sitä nykyä, ettei sillä varmasti ollut merkitystä. Kyllä hän vielä joskus uskaltautuisi esittelemaan Raidenin vanhemmilleen ja sisarilleen, mutta sen aika olisi vasta kun hän todella pääsisi kasvokkain perheensä kanssa.

Ray oli pelännyt mitä Alex sanoisi. Olisiko tuo halunnut odottaa ja vältellä hänen siskoaan. Oli mukava kuulla että tuo ei ollut tekemässä niin, vaan ilmeisen mielellään tapaisi hänen siskonsa. Vanhempi vilkaisi toisen kasvoja, kohauttaen olkiaan.
"En mitään ihmeellistä. Paitsi miltei kaiken." Pahimmat säädöt hän oli jättänyt kertomatta, mutta pääpiirteittäin totuuden.
"Siloittelin ehkä joitakin kohtia, ettei hän olisi moralisoinut minua tai inhonnut sinua."

Alex huokaisi hymyillen. Paljon vähempää hän ei ollutkaan odottanut. Hän ymmärsi Rayn olevan läheinen siskonsa kanssa ja oli melkein harmissaan, ettei hänellä ollut ketään, jolle kertoa mitään sellaista. Toisaalta hän ei ollut kokenut tarvetta puhua kenellekään paitsi Raidenille, joten ehkä suhde oli ihan hyvällä mallilla.
”Hyvä niin, tuskin hän haluaisi mua nähdä, jos inhoaisi”, hän arveli ja silitteli kädellään toisen miehen olkaa.
”Mites se talliin meno? Taisit luvata pojalle”, hän muistutti hymyillen kun tajusi, miten kauan he olivat jo jauhaneet omaa suhdettaan Benjaminin varmasti jo odottaessa, että pääsisi kokeilemaan suojia ponilleen.

Raiden nyökkäsi. Carrie oli suorasanainen, ei nainen tosiaan haluaisi nähdä tuota jos ei olisi ollut sitä mieltä, että Alex oli mukava. Hän vilkaisi kelloa, nousten siitä miehensä viereltä.
"Joo, mennään. Benji! Tuu laittaa tallivaatteet, mennään!" Poika kipaisi alas nopeammin kuin Raiden sanoi englantilainen täysiverinen. Hän hymyili nelivuotiaan vetäessä tärkeänä ylleen ihka ensimmäisiä ratsastushousujaan. Voi poikaa. Pian tuokin täyttäisi viisi. Apua. Tuo nappasi suojat mukaansa, kipittäen sitten edeltä ulos. Raiden veti takin ylleen, seuraten poikaansa.
"Ben, odota hetki!"

Alex nousi Raidenin perässä sohvalta ja katseli hymyillen, kuinka onnellisena ja kiireisenä Benjamin juoksi eteiseen pukemaan. Hän muisti kyllä, millaista oli ollut olla lapsi ja kiirehtiä kiinnostavista tehtävistä toiseen. Nyt hän ei voisi kuvitellakaan juoksevansa suojien sovitukseen, mutta jollakin tavalla hän saattoi edelleen samaistua lapsen intoon. Alex puki tallivaatteet päälleen nopeasti ja kiirehti sitten isän ja pojan perään.
Takaisin alkuun Siirry alas
 
Elämässä tärkeintä
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: