PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [P] Suolaa haavoihin

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Sarpa
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1153
Join date : 28.12.2014
Ikä : 21

ViestiAihe: [P] Suolaa haavoihin   Ti Heinä 26, 2016 9:58 pm

Pikaviestinpeli Sarpan Josephinen ja Hatsiubatin Artemiksen ja Aidenin välillä

23-24.7.2016 lauantaiyö ja sunnuntaiaamu

Michel oli saanut taivuteltua Josephinen istumaan iltaa hänen yksiöönsä. Se oli harvinaista nyt kun he olivat Englannissa mutta ranskalaismies oli ollut taitava suostuttelija ja niin Jo oli ottanut taksin ja siirtynyt television ääreltä Michelille viettämään iltaa. Hänen mielikuvansa illanvietosta olivat olleet muutama Michelin naisystävää Rosingsista ja hän lipittämässä muutaman juoman mutta saapuessaan paikalle meno oli jo hurja. Michel veti Josephinen mukaan juomapeleihin ja muihin sekoiluihin innoissaan. Josephine oli tottumattomampi juoja kuin suostui kenellekään myöntämään ja juuri siksi hän ei pukahtunut kun juomia iskettiin hänen eteensä läpi illan. Jossakin vaiheessa kaikki sumeni pahemman kerran ja kun Jolla rupesi tulemaan aivan liian huono olo, nainen otti ja lähti Micheliltä. Päässä pyöri ja maailma tuntui hurjalta kun Josephine laskeutui itsekseen viidennestä kerroksesta maan tasalle ja huojui ulos kerrostalosta Newcastlen keskustasta. Hänhän voisi kävellä tästä kotiin ja säästää hieman rahaa. Kun käveleminen ei ottanut onnistuakseen Josephine etsiytyi lyhtypylväälle jota vasten kääntyi nojaamaan ja nauroi hulvattomasti sille miten edessä pönöttävä korkea kerrostalo huojui.

Artemis oli käynyt asioilla tänään ja piipahtanut erään tuttunsa luona, joka oli Newcastlessa käymässä. Nyt hän oli menossa kotiin Hexhamiin. Soittimesta soi rauhallista klassista, sormet naksuivat rattia vasten kun hän odotti liikennevaloissa.

Sitten jokin pisti silmään. Tuttu henkilö, jota irlantilainen ei tosin ollut tottunut näkemään tuossa kunnossa. Derbyshire? Valoista eteenpäin ajamisen sijaan Hän peruuti tien sivussa olevaan ruutuun. Onneksi takana ei ollut ketään. Citymaasturi sammui ja kuski nousi autosta.
"Neiti, oletko kunnossa?" No eihän tuo ollut, todellakaan.

Meni hetki ennenkuin Josephine tajusi auton pysähtyneen vierelle ja sieltä nousseen kuskin olevan tuttu. "Arty!" hän huudahti nauraen ja otti pari epävarmaa askelta tuota päin. Jossain hän oli senkin lempinimen valmentajalle kuullut ja silloin lähinnä tuhahtanut. "Mitä sinä täällä teet?" nainen sammalsi ranskaksi ja siirsi vapaana heiluvia mustia hiuksiaan pois kasvoiltaan. "Anteeksi", hän nauroi sitten englanniksi. "Kielet, ne menevät sotkuun..."

Irlantilainen pyöräytti silmiään. Aidenko tuon lempinimen viljelyn oli tallilla aloittanut? Saatanan kakara.
"Ei se mitään. Kumpi sujuukaan paremmin. Minne olet matkalla?" Irlantilaisvalmentaja vastasi sujuvalla ranskalla, yrittäen hymyillä vähän. Se tuntui mahdottomalta. Josephine ei ollut oma itsensä.

Josephine oli kaukana omasta itsestään. Michelin tuju annostus vodkaa Josephinen siideritölkkiin oli tehnyt tehtävänsä ja kumonnut kokeneen kilparatsastajan. Minkäs sille teki, että Josephinen alkoholinkulutus oli pari siideriä ja skumppalasia vuodessa. "Hienoa", hän hymyili leveästi ja vastasi taas ranskaksi. Kukapa olisi tiennyt, että Arty oli kielimiehiä! "Kävelemässä kotiin", hän vastasi ja katsoi suuntaan, johon oli yrittänyt kömpiä. Tai siinä suunnassa se koti kai oli. Nopea katsahdus toiseen suuntaan paljasti pienen epäröinnin.

Artemis katseli nuoremman naisen kasvoja, huomaten sen epäröinnin. Niin. Hän ei todellakaan tiennyt missä tuo asui, saatika sitten luottanut siihen että Jo pärjäisi kotonaan.
"Jos... Onko sinulla joku jolle voisi soittaa? Joka tulisi vahtimaan sinua kotiin?" Artemis puhui pehmeää ranskaa, vain pienellä korostuksella.

"Pfft", hän nauroi heleästi ja asteli lähemmäs Artemista taas korjaten yönmustia hiuksiaan kömpelösti. "Ei minulla ole muita kuin vanhemmat Lontoossa", hän vastasi huvittuneena. "En minä aikuinen nainen mitään vahtimista kaipaa."

Mahtavaa. Tätä hän oli vähän pelännytkin.
"Voisin olla eri mieltä. Jos tulisit vierashuoneeseeni nukkumaan?" Ei hän naista voisi jättää yksinkääm toikkaroimaan. Kun alkoi sataa kevyesti, Artemis veti bleiserin päältään, laskien sen naisen olkapäille. Tuo ei kastuisi kokonaan.
"Mennäänkö, ennen kun sade yltyy?"

"Onhan sen sänky pehmeä?" hän uteli. Se oli tärkein vaatimus yöpymispaikalle, minkä Jo saattoi tähän hätään muistella sumuisesta päästään. Musta sifonkitoppi ei paljoa lämmittänyt Newcastlen yössä ja hän otti bleiserin olkapäilleen yllättyneenä mutta kiitollisena. Josephine olisi voinut vannoa, että hän oli lähtenyt takki päällä kotoa. "Ei pieni sade mitään haittaa", hän vastasi, vaikka lähtikin hoipertelemaan autoa kohti. Taivaalta tippuvat viileät pisarat tuntuivat mukavalta ylöspäin käännettyjä kevyesti meikattuja kasvoja vasten.

"On." Valmentaja vastasi hyvin yksioikoisesti. Hän laski kätensä esteratsastajan olkavarsille, taluttaen tuon autollensa. Miten hän taas olikaan tässä tilanteessa? Hullua. Kun Jo oli turvallisesti autossa, Artemis istui kuskin paikalle. Citymaasturi hurahti käyntiin pehmeästi ja hyvin nätisti Artemis ajoi ulos kaupungista, kohti Hexhamia.

"Hienoa", Josephine vastasi ja kömpi autoon sisälle. Alastulo citymaasturin penkille ei ollut viehkeää nähnytkään mutta Jo oli tyytyväinen päästessään istumaan. Auto pyöri hurjasti hänen ympärillään kun hän oli itse paikallaan ja Michelillä vallinnut paha olo nosti päätään. Jo yritti keskittyä johonkin ja huomasi soivan musiikin. "Tällaistako kuuntelet?" hän kysyi hieman paheksuvalla äänensävyllä. Asiaan vaikutti osittain myös se, että Michelillä kaiuttimista olivat jumputtaneet läpi illan kaikki trendikkäimmät tanssibiisit.

Naisen paheksuva äänensävy sai Artemiksen vilkaisemaan tuota. Olisikoham myöhäistä potkaista tuo autosta ulos?
"Kuuntelen." Samaan hemgenvetoon hän painoi soittimen pois päältä. Ei tarvitsisi arvostella hänen musiikkiaan.

Ei hän aivan täysin toiseksi henkilöksi muuttunut ollessaan näinkin sekaisin - sama paheksuva Josephine oli vielä siellä kuoren alla. "Anteeksi", hän kuitenkin pahoitteli. Ei hänen nyt tarkoitus noin loukata ollut. You do you, vai miten se menikään. Huono olo ei oikein auttanut tätä selvästi ajattelua ja auton tasainen kulkeminen vain huononsi tunnetta. Josephine kokeili jos ikkunaan nojaaminen auttaisi asiaa.

Artemis ei ottanut arvostelua kovin hyvin. Matka sujui siis renkaiden kohinaa kuunnellen, kunnes mies lopulta parkkeerasi valkoisen tiilitalon eteen, jossa oli musta katto ja mustat ikkunankarmit. Hän nousi auttamaan Josephinen autosta ulos."

Artemiksen reaktio sai Josephinen harmistumaan muttei kuitenkaan väittämään vastaan. Hän tuudittautui auton liikkeeseen ja nousi epämukavasta mutta siihen hetkeen sopivasta asennostaan vasta kun tajusi auton hiljentävän talon pihaan. Vai täällä valkku Cavanaugh vietti iltansa? Josephinella ei ollut hajuakaan missä he olivat mutta automaattinen ajatus oli, että varmaankin jossain Newcastlen osassa, jonne hän ei ikinä eksynyt. Hän ei kieltäytynyt avusta kun nousi autosta. "Meinaatkos mykkäkoulua pitää? Tästä illastahan tulee ihan tylsä", Jo sanoi valmentajalle harmistuneena.

Miksi hän auttoi ihmisiä? Artemis veti syvään henkeä, rauhoittaen mielensä.
"Etköhän ole juhlinut tarpeeksi tälle illalle." Mies vastasi tyynesti. Hän avasi oven, taluttaen naisen sisälle. Asunnossa oli tummanharmaa parkettilattia ja valkoiset seinät. Taloa riivasi minimalistinen sisustus sekä suorastaan neuroottinen siisteys. Missään ei ollut pölyhiukkastakaan, saatika sitten tavaraa paikassa jossa sen ei kuulunut olla.
"Onko jano tai nälkä? Vessa on tuossa." Mies osoitti valkoista ovea, avonaista työhuoneen ovea vastapäätä.

"Ehkä", hän nauroi mutta jo väsyneemmin ja asteli talon eteen ja ovesta sisään. Talo oli ulkoa ja sisältä aivan erilainen mitä Josephine oli osannut odottaa mutta hän ei osannut päättää oliko se huono vai hyvä asia. "Vesi voisi kelvata", kurkkua kuivasi ihan kunnolla. Ja oli hänellä nälkä ja vessasakin voisi käydä mutta eihän kaikkea voinut saada kerralla.

Artemis johdatti naisen keittiöön. Koko asunto oli sisustettu minimaliatisesti, kaikkialla oli valkoista ja mustaa. Joskus pieni pilkahdus laivastonsinistä. Hän otti jääkaapista vesipullon, tarjoten sitä humalaiselle naiselle. Jos nyt nukkumaan?

Jo asteli talutettuna keittiöön ja löysi itselleen tuolin jolle lysähtää. Hän otti vesipullon hymyillen vastaan ja avasi sen, vaikka korkin vääntäminen auki tekikin tiukkaa. Otettuaan ison kulauksen hän kääntyi katsomaan Artemista. Olipa vesi ihanan tuntuista.
"Oletko koskaan ollut humalassa?" hän kysyi. Hän ei ollut siitä lainkaan varma.

Artemis kohotti kulmiaan sille kysymykselle. Mikä se kysymys oli olevinaan?
"Ehkä olen, ehkä en."

Josephine mutristi huuliaan Artemiksen tylsälle vastaukselle ja nojautui keittiön pöydällä seisovaan pulloon. "Kyllä sinä minulle voit kertoa", hän vakuutteli.

"Se ei vain taida olla millään tasolla kenenkään muun asia." Artemis oli ollut humalassa joskus. Nimittäin otettuaan liikaa viskiä yksin kotona, ei koskaan seurassa.

"Aijaa", Josephine vastasi ja joi vielä vähän lisää vettä. "Ymmärrän kyllä", hän heilautti kättään huolimattomasti ja kumosi puolillaan olevan vesipullon keittiön pöydältä. "Hups, anteeksi", hän naurahti ja laskeutui nostamaan pulloa kuvitellen, että hänen senhetkinen tasapainonsa oli riittävä sellaiseen toimintaan.

Miehen mielessä kipaisi murha, kun hän kuuli pullon putoavan ja veden loiskahtavan.
"Anna sen olla, hoidan sen." Mies ärähti turhan kiukkuisena. Hän kuivasi parkettilattian neuroottisella huolella.

Josephine ei aivan ymmärtänyt, miten hänen tekemisensä saivat Artemiksessa aikaan niin jyrkkiä reaktioita. Hän oli hieman kömpelö tänään, ei hän voinut sille mitään. Vaiti hän peruutti takaisin keittiön tuolille ja katseli kuinka irlantilainen puunasi lattian.

Mies ei vain voinut sietää sotkua, saatika sitten vettä parketillaan. Hän laittoi pullon kierrätykseen ja vilkaisi humalaista Josephinea.
"Mitä jos menisit nukkumaan?"

"Kai sitä pitäisi", hän hymähti vastaukseksi ja kömpi tuolilta. Oli ruvennut väsyttämään, nukkuminen ei kuulostanut enää yhtään huonolta idealta. Varsinkin kun kaikki mitä hän teki tuntui ärsyttävän Artemista.

Yleensä kaikki mitä muut tekivät, ärsytti Artemista. Mies auttoi Josephinem vierashuoneeseen, muistutti missä kylpyhuone oli ja jätti pöydälle vesipullon. Hän livahti omaan makuuhuoneeseensa, tekemään töitä.

Josephine katseli laiskasti ympärilleen päästessään vierashuoneeseen ja katseli kuinka mies karkasi omille teilleen. Vierashuone kelpasi hänelle ja käytyään vessassa Josephine kaatui sänkyyn ja sammui siihen samantien.

Artemis heräsi aamulla puoli seitsemältä, noin kolmen tunnin uniem jälkeen. Mies huokaisi raskaasti pukeuduttuaan. Hän keitti kahvia, jättäen osan. Jos vierashuoneeseen sammunut nainen kaipaisi juotavaa.

Josephine heräsi aina aikaisin aamulla eikä osannut nukkua pitkään. Kun hän heräsi seitsemän jälkeen, olisi sellainen taito ollut enemmän kuin kaivattu. Päätä särki, ikkunasta siivilöityvä valo häikäisi ja olo oli kaikin tavoin karmiva. Mitä eilen oli oikein tapahtunut? Josephine avasi silmänsä vastahakoisesti ja nousi sängyssä istumaan. Pahoinvointi sai Jon sulkemaan silmänsä. Tämän takia hän ei ikinä juonut. Mutta eihän hän eilenkään ollut muuta kuin siidereitä? Koko ilta oli yhä sumua ja täynnä aukkoja.
Hetkisen päästä Josephine tajusi katsoa ympärilleen. Hän ei todellakaan ollut omassa kaksiossaan Newcastlessa. Hetken tavoiteltuaan hän muisti Artemiksen. Ehei. Hän ei todellakaan ollut Artemis Cavanaughin vierashuoneessa.
Puettuaan päälleen sängyn vierelle lattialle yön aikaan potkitut farkut Josephine asteli vierashuoneesta käytävälle ja löysi kylpyhuoneen. Hän näytti järkyttävältä. Suittuaan hiuksiaan hieman ja pestyään kasvonsa hän asteli portaisiin. Hän halusi löytää talon omistajan ja varmistua siitä, ettei tämä ollut Cavanaugh. Toivominen ei kuitenkaan muuttanut todellisuutta kun Josephine tapasi valkun alakerrassa.
"..... Huomenta", hän sanoi tälle vastahakoisesti. Eilisen illan pirteys oli kaikonnut sinne missä pippuri kasvoi.

Artemis istui sanomalehti edessään keittiön pöydän ääressä, pudistellen päätään kaikille uutisille. Mihin maailma oli menossa? Naurettavaa. Hyvin nyrpeä huomenen toivotus sai miehen mumahtamaan epäselvän huomenen, eilisestä automaationa ranskaksi.
"Siinä on kahvia."

Miksi Artemis puhui hänelle ranskaa? Josephine ei edes tiennyt, että hän osasi. Tämä kaikki tuntui jotenkin ihan naurettavalta. Mitä hän täällä teki?
"Kiva", hän sanoi ilmeettömästi, mutta kuitenkin ranskaksi, ja vilkaisi kahvinkeitintä. Kahvi voisi kyllä kelvata, vaikkei Josephine tiennyt saisiko sen vähääkään alas kurkustaan. Hän asteli hitaasti keittiön läpi ja kaatoi kuppiin kahvia. Pitäisikö hänen istua aamupalapöydässä Artemiksen kanssa nyt?
"Mitä eilen tapahtui?" hän kysyi kun istui keittiönpöydän ääreen. Halusiko hän edes tietää?

Irlantilaisvalmentaja kohautti olkiaan laiskasti, välittämättä Jon läsnäolosta sen enempää. Ai mitä eilen tapahtui?
"Olit kännissä kuin käki keskellä katua Newcastlessa. Otin sinut mukaan, ettei joku sairaampi ota sinua kyytiinsä. Tai ettet sammu roskikseen."

Niin hän oli vähän arvaillutkin. "Ihastuttavaa", hän sanoi halveksuen itseään ja hieraisi ohimoaan. Seuraava mysteeri olisikin kuka hänet oli saanut siihen kuntoon. Mahdollisia syyllisiä oli oikeastaan vain yksi, tämä oli aivan varmasti joku Michelin hulvaton keksintö. "No, kiitos", hän hymähti ja hörppäsi mustaa kahviaan. Parempi näin. "Olin hevostenhoitajallani, Michelillä", hän koki tarpeelliseksi selittää. Vähitellen palaset eiliseltä loksahtelivat yhteen. "En tiedä onko edes tarpeellista selventää, mutta en ikinä juo..." Hän kadehti juuri nyt ihmisiä joilla oli hyvä viinapää,vaikkei hän todellisuudessa sellaisesta ominaisuudesta olisi hyötynytkään.

Artemis pyöräytti silmiään. Miksi Derbyshire selvensi asiaa hänelle?
"Ei minulle tarvitse selittää. En varsinaisesti välitä missä joit itsesi sellaiseen kuntoon."

Josephine kohotti kulmiaan. Hän oli yrittänyt olla kiitollinen ja sitten hänet torjutaan tuollalailla. Väsymys painoi, eikä Jo jaksanut ruveta väittelemään, joten hän tyytyi vain juomaan kahviaan. "Missä laukkuni ja takkini muuten ovat?" hän tuli kysyneeksi hetken päästä. Ne eivät olleet ainakaan vierashuoneessa.

"Eteisessä." Mies vastasi yksioikoisesti. Josepinen asenne ei varsinaisesti ollut kovin kiitollinen tai imarreleva ylipäätään. Miksi hän edes oli avulias ihmisille? Ei häneltä oletettu saatavan apua.

"Hyvä", hän vastasi. Oli syynsä miksei Josephine useimmiten ollut lämmin ja hymyileväinen - hän ei osannut olla. Hän halusi mieluummin, että ihmiset ottivat hänet tosissaan ja sen hän saavutti olemalla ammattilaismaisen viileä ympäri vuorokauden. Paitsi eilen, huoh. "Missäpäin edes asut? Olemmeko yhä Newcastlessa?" hän kysyi kun kiinnitti huomiota näkymään keittiön ikkunasta. Hän ei olisi kysynyt, muttei muistanut automatkasta paljoa. Eikä hän Artemiksestakaan oikeastaan mitään tiennyt.

Kukaan ei tiennyt irlantilaisvalmentajasta muuta kuin mitä hän antoi toissa itsestään ilmi.
"Hexhamissa. Voin ajaa sinut Newcastleen kun menen hoitamaan pari asiaa siellä." Hän oli menossa kontrollikäynnille sairaalaan.

"Hexhamissa?" Josephine toisti epäuskoisena. Voi luoja. Hän ei todellakaan joisi enää ikinä, koskaan. Varsinkaan jos joutuisi sen ansiosta tällaisiin tilanteisiin. Michel saisi tuta tuomionsa, vaikkei pääsisikään vielä työstään eroon. "Okei, hyvä." Jon kävi sääliksi Chériä. Se oli varmasti huolissaan, sillä hän ei ikinä tehnyt tällaista. Koira oli aina mukana siellä missä hänkin.

"Et tuntunut tietävän missä edes asuit niin annoin olla." Ei hän jaksanut keskellä yötä ajella pitkin Newcastlea toimittamassa humalaista ratsastajalupausta kotiin.

Jo huokaisi syvään. "En ole asunut kauaa Newcastlessa", hän puolustautui. Ja vielä vähemmän hän oli käynyt tutkimassa koko kaupunkia. Hänellä oli aina parempaakin tekemistä. "Ja Micheliltä minulle on varmaankin 5 mailia", hän päivitteli. Miksi ihmeessä hän oli yrittänyt kävellä sellaista matkaa kotiin?

"Älä minulle kiukuttele, minä en kaatanut viinaa kurkustasi. Mitä luulet, onko tuo ihan sopivaa Rion alla?" Artemis osasi aina iskeä arimpiin paikkoihin.

Artemiksen kommentti sai Josephinen haukkaamaan henkeä ja kääntämään vihaisen katseensa tuon puoleen. "Ja mikähän sai sinut ajattelemaan, että minä halusin tätä?" hän sanoi suutahtaneena. Ja kukaanhan ei hänen sopivuuttaan tuollalailla arvostellut. "Että joku kaataa juomaani jotain vahvempaa ilman että huomaan?"

Artemis kallisti päätään kevyesti. Voi, miten paljon kahdessa lauseessa saattoikaan olla kritisoitavaa.
"Ilmeisesti hevosenhoitajasi ei ajattele sinun parastasi. Mitä tahansa olisi voinut sattua ja pilata urasi vuosiksi. Enkä sanonut sinun pyytäneen sitä, mutta jos tuo on jonkun läheisesi käsitys hauskasta, laittaisin heidät heti vaihtoon. Murtunut jalka ei ole kovin hyödyllinen hevosen selässä. Sarja vastuuttomia nuoren tytön valintoja."

Mikä tuota oikein vaivasi? Ei Artemiksella ollut oikeutta arvostella häntä ja hänen valintojaan. "Michel on ammattilainen. Hän on ollut minulla töissä vuosikausia ja olemme hyviä ystäviä. Juhlissa oli monta muutakin joita voit mennä syyttävällä sormellasi osoittelemaan, jos haluat kovasti etsiä tähän syyllisiä mutta sinulla ei ole oikeutta haukkua ystävääni ja tehdä hänestä oletuksia", hän toitotti ja laski aavistuksen kovakouraisesti kahvikuppinsa pöydälle. Kukaan ei haukkuisi Micheliä. "Ja mitä tulee minun valintoihini: luuletko, että vastuuton naiivi tyttönen olisi päässyt sinne missä minä olen juuri nyt. Sinuna katsoisin vähän tarkemmin mitä minulle sanot, sillä en ole mikään kevytkenkäinen teini. Olen tehnyt paljon töitä päästäkseni Rioon tänäkin vuonna ja jos et ole huomannut, olen nytkin ihan kunnossa. Ja aion menestyä Riossa, missä sinä et näytä olevan mukana."

Artemis nousi ylös, katsoen naista pistävällä katseella. Hän otti pari askelta lähemmäs, vaikka pysyikin sopivan välimatkan päässä.
"En sanonut koskaan että ystäväsi teki sen. Ja haluatko tosiaan lähteä tuohon? Luuletko että huvikseni saarnaan siitä, miten täytyy pitää itsestään huolta kaikissa olosuhteissa? Kuvitteletko sinä, että tiedät elämästä enemmän, koska olet tehnyt paljon töitä? Sellainen ajatus on naiivi. Sinä et tiedä mitään, vähiten ehkä minusta. Voisitko ystävällisesti hoitaa sen sinisilmäisen hattaramaailmasi muualle? En auttanut sinua vain jotta pääsisit repostelemaan hurjalla saavutuksellasi, kovalla työlläsi ja mahtavuudellasi. Sillä etten ole Riossa, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että olisin kaltaistasi suuriluuloista tyttölasta huonompi. Muistan tulla vääntämään veistää haavassa, kun urasi katkeaa omaan typerään huolimattomuuteesi. Kiitos muistutuksesta."

Jo nousi ylös myös. Huono olo oli ihan toissijaista nyt. Hän ei halunnut lähteä yhtään mihinkään muualle kuin kotiin ja mahdollisimman kauas tästä irkkupellestä ja hänen törkeistä sanoistaan.
"Luulen, että saarnaat koska kuvittelet että kaikki haluavat kuulla sinun pessimistisiä näkemyksiäsi maailmasta. Yllätys, asia ei ole niin! Minä tiedän juuri tarpeeksi ymmärtääkseni sen verran ja tiedän etten ansaitse tällaista höykytystä. Jos oikein muistan sanoin eilen etten kaipaa vahtimista ja sama pätee vieläkin. Osaan pitää huolta itsestäni, hevosistani ja urastani. Olen vasta alussa ja vielä joku päivä olen korkeammalla kuin koskaan ja sinä löydät itsesi ja paskan asenteesi kiillottamasta jonkun toisen ratsastussaappaita."

Artemis työnsi kätensä bleiserin taskuun, puristaen sen siellä nyrkkiin. Miten helppoa olisikaan ollut, jos olisi antanut sen paskan tulla ulos. Mutta ei, hän tyytyi olemaan vihainen maailmalle.
"Paskan asenteeni? Kuten jo aiemmin sanoin, et tiedä mitään minusta tai asenteistani, saatika syistä miksi saarnaan."

"No jos olen niin tyhmä enkä tiedä elämästä ja sinusta yhtään mitään niin haluatko sitten valottaa minulle aivoituksiasi ja selittää miksi olet tuollainen känkkäränkkä riidanhaastaja", Josephine laittoi kätensä ristiin. Ei sieltä varmaankaan mitään vastausta tulisi mutta mitä muutakaan hän olisi tähän enää sanonut. Joku syyhän siinä täytyi olla, että toinen jaksoi olla noin ärsyttävä viisastelija kello seitsemältä sunnuntai-aamuna.

Miksi? Hetken mies mietti avaavansa asiaa enemmänkin, mutta hän puraisi kieltään. Ei liikaa, muutoin hän vaikuttaisi aivan pehmolta.
"En koe että tekisit mitään sillä tiedolla." Mitä Josephine tekisi hänen omaelämänkerrallaan? Ei niin yhtään mitään, ei hän edes keskustellut naisen kanssa tallilla.

Josephinen teki mieli nauraa, sillä hän oli ollut juuri niin oikeassa. Vaikkei toisesta varmaan mitään irti saisi, Jo päätti jatkaa kiusaamista kun oli sen makuun päässyt. "Eli nautit siitä? Tykkäät lytätä muita ihmisiä?" hän arvuutteli. Hänkin saattoi olla joskus aika karu mielipiteidensä kanssa mutta hän ei ainakaan ollut idiootti, ainakaan omasta mielestään.

"Koska jokainen nauttii yksinäisen kusipään roolista, kyllä. Suorastaan rakastan sitä. Mistä arvasit?" Artemis ärähti. Mikä pakkomielle kaikilla oli kuvitella että hän nautti siitä? Ei, mies ei nauttinut siitä ollenkaan, mutta oli vain hankalaa päästää muita lähemmäs.

"No et oikein anna muitakaan vaihtoehtoja kuin minun käydä kaikki mahdollisuudet läpi", Jo tiuskaisi takaisin. Ei hän pyytänyt paljoa, vaikkei kyllä Artemikselle vuodattaisi omia tunteitaan. "Seuraava vaihtoehto olisi joku tosi traaginen kokemus..." hän pohdiskeli. Mitäs luurankoja Artemiksella oli kaapissaan?

"Voi, ihanaa, nytkö alat diagnosoida minua? Älä. Olisit väärässä kuitenkin." Vielä tunsi ennen kuin olisi mitään mieltä lähteä Newcastleen. Voihan helvetin kuusitoista.

"Ei minua oikeasti kiinnosta sinun synkät menneisyytesi", hän vastasi turhautuneena. "Lopetan kun myönnät, että olen fiksu aikuinen ihminen ja ihan yhtä taitava ratsastaja kuin sinäkin", tai parempi, mutta sitä Josephine ei sanonut ääneen. Ei hän jaksanut raivota enempää. Hän halusi vain tulla kohdelluksi sellaisena ihmisenä kuin olikin, oliko se muka liikaa pyydetty?

"Sitten saat jatkaa tuota lässytystä haudassakin." Artemis totesi tyynesti, kaataen itselleen lisää kahvia, samalla kun otti neuroottisesti järjestellystä jääkaapistaan valmiiksi sheikkeriin tehdyn smoothien. Siinä saisi olla aamiainen tänään, mies ei jaksaisi enemmpää.

Josephine istui takaisin alas ja pyöritteli kahvimukiaan edessään. Ei hänen sitä enää tehnyt mieli. "Luuletko oikeasti jaksavasi kuunnella minua niin kauan?" hän haastoi. Koska hän jatkaisi. Ei hän ollut ennenkään luovuttanut näin helpolla, varsinkin kun kyseessä oli hänen asemansa. Tottakai Artemis oli taitava ja kokenut ratsastaja ja ties kuinka paljon häntä vanhempi, mutta Josephine oli saavuttanut itsekin paljon. Riittäisi, että valkku vain katsoisi tilastoja ja faktoja ja sanoisi 'okei osaat ratsastaa' mutta ei. "Katsotaas... jokin epäonnistunut parisuhde? Sinua kiusattiin ja nyt kiusaat kaikkia muita?" Ei Jo halunnut vähätellä kaikkia näitä ongelmia, mutta ärsytys, huonosti mennyt ilta ja huonosti nukuttu yö saivat kaikenlaista aikaan.

"Vastoin kaikkia luuloja, olen kärsivällinen mies." Artemis totesi tyynenä, avaten sen sanomalehden uudelleen. os hän ei vain kuuntelisi Josephinea hetkeen. Hän oli tehnyt tätä monina aamuina Williamin kanssa, sulkenut ulkopuolelle miehen kitinät. Sama asia, valittaja oli vain joku tuntematon, eikä miesystävä. Joten häntä ei kiinnostaisi sitäkään vähää. Mies ei reagoinut mitenkäänn tuon veikkauksiin, vaikka kuuli kyllä

Josephine tuhahti vastaukseksi ja laski kätensä kahvikupilta. Mykkäkouluako se rupesi taas harjoittamaan, tosi aikuismaista todellakin. Josephine nousi tuolita ja katosi eteiseen etsimään laukkuaan. Se tästä vielä puuttuisikin, jos hän olisi kadottanut jotain tärkeää mustan nahkalaukun sisältä. Kaikki siellä kuitenkin oli ja pällimmäisenä hopeinen älypuhelin, jonka näytöllä vilisi yhteydenottoja ja kaiken kukkuraksi kaksi soittoa Micheliltä. Artemiksesta ei ollut juttukaveriksi, joten Jo päätti kiduttaa itseään lisää ja soittaa Michelille takaisin.

"Hei", hän jatkoi ranskalla kun hevostenhoitaja vastasi puhelimeen.
"Onnistunut ilta?" Jo kysyi tältä vaivoin tukahdutetulla vihaisella äänensävyllä. Michel sivuutti kysymyksen hienoisesti ja siirtyi kyselemään naisen kotiinpääsystä.
"No en kovin pitkälle päässyt, kiitos kysymisestä. Saattoi jotenkin liittyä siihen, että joku iski juomaani viinaa", hän kihisi. Hän ei olisi jaksanut riidellä Michelinkin kanssa. Luojan kiitos mies oli aidosti huolestunut kuullessaan asiasta ja sai jotenkin vakuutettua Josephinen syyttömyydestään. Hänkin tiesi, miten vähän alkoholia Jon keho kesti. "No olen nyt Hexhamissa mutta selviän kyllä", hän selvensi sitten ja pyöri ympyrää Artemiksen eteisessä. "Älä kysy. Moikka", hän vastasi kun Michel ihmetteli hänen olinpaikkaansa. Tietämättä minne mennä, Josephine asteli sitten takaisin keittiönpöydän ääreen selaten puhelintaan puhelun päätyttyä.

Artemis ei jaksanut tapella enempää, joten hän vain sulki nuoremman naisen pois todellisuudestaan. Ei häntä kiinnostanut tuon mielipide itsestä. Hän ei myöskään salakuunnellut naisen puhelua, vaan sulki juuri sanomalehden kun nainen asteli takaisin. Hän vilkaisi kelloa. Vielä ihan liian kauan.

Puhelimen selailu oli turhauttavaa oheistoimintaa. Ei sieltä löytynyt mitään mielenkiintoista. Muutama sähköposti, jotka hän oli unohtanut katsoa ja kaikennäköisiä ilmoituksia sosiaalisissa medioissa. Edes nuorten fanien kommentit Instagramissa Rosen kuvissa eivät jaksaneet piristää. "Et malta odottaa, että pääset minusta eroon", hän tokaisi yksikantaan kun huomasi tuon vilkuilevan kelloa.

Artemis taputti laiskasti käsiään yhteen pari kertaa.
"Hei, olin väärässä. Olet sittenkin fiksu." Artemis halusi aina ihmisistä eroon, etenkin jos nuo olivat hänen alueellaan.

"Oikea imartelun mestari", Josephine tuhahti väsyneesti. Ehkä hän toistaisi eilisen virheen ja lähtisi kävelemään kotio kohti. Ainakin hän saisi olla omassa rauhassaan eikä tulisi solvatuksi joka toinen sekunti.

"Kukaan ei koskaan ole väittänyt muuta. Sen tiedän." Artemis totesi tyynesti, siemaisten kahvistaan hieman. Kukaan ei tosiaan ollut koskaan väittänyt hänen olevan kovin hurmaava ihminen.

Josephine ei jaksanut vastata mitään vaan keskittyi kuvien kommenttien tyhjänpäiväiseen selailuun. Jos se mykkäkoulu toimisi toisinkin päin?
Kun Artemis lähti keittiöstä kylpyhuoneeseen Josephine laittoi puhelimen taskuun, nousi keittiön tuolilta ja lähti kiertämään alakertaa. Talo oli neuroottisen siisti ja Josephinen teki mieli siirtää jokin tavara väärään paikkaan vain miehen kiusaksi. Lapsellistako?
Josephinen silmään osui mielenkiintoinen kirja, jonka hän nosti käsiinsä. Mitäs täältä löytyykään. Hän avasi kirjan ja silmäili sen sisältöä. Tämähän oli jokin päiväkirja! Miten huvittavaa, että tuollaisella kivisielulla oli päiväkirja, johon vuodattaa sielunsa synkimmät salaisuudet! Kyllähän Josephine tiesi, että toisella oli luurankoja kaapissa.

Vain nopealla pläräämisellä sai selville että Artemis söi mielialalääkkeitä melkoisen cocktailin, kävi ravitsemusterapiassa, joutui lopettamaan uransa aivoinfarktin tuomien ongelmien vuoksi... Se selvensi paljon miehen käytöstä, mutta jätti myös ehkä lisää kysymyksiä avoimeksi. Selvästi se oli kuitenkin yksityinen kanava purkaa asioita. Ja ei lienyt ihme, että olohuoneen oviaukkoon ilmestynyt mies ei näyttänyt tyytyväiseltä, yllättäessään naisen lukemassa salaisuuksiaan.
"... Se on yksityinen."

Josephine oli yllättynyt lukemastaan ja yllättyi myös, kun tajusi Artemiksen saapuneen paikalle. Ihan jotain tällaista hän ei olisi osannut kuvitella mutta kai ne jo vähän oikeuttivat Artemiksen käyttäytymistä. Kun Artemis tuli paikalle Jo sulki päiväkirjan nopeasti, vaikkei se muuttanutkaan faktaa, että hän oli ehkä udellut liikaa. "Anteeksi", hän kokeili sanoa.

Irlantilaismiehen olemus kiristyi aivan äärimmilleen. Hän halusi murhata Josephinen, tuijottaen tuota pistävämmin kuin oli aikoihin ketään tuijottanut.
"Mikähän oikeuttaa sinut tonkimaan toisten omaisuutta? Kenties mahtava erinomaisuutesi?"

Ei häntä oikeuttanut mikään. Ehkä uteliaisuus ja halu ärsyttää ihmistä, joka ärsytti häntä niin paljon, mutta eivät ne olisi kelvanneet Artemikselle syyksi. "Jos olisit viitsinyt selittää aikaisemmin minun ei olisi tarvinnut ottaa selvää itse", hän sanoi vastaan. Ainakin hän tiesi enemmän, ehkä liikaa riippuen keneltä kysyttiin. "Ja kuka pitää päiväkirjaa tällä lailla esillä?"

"Minä en ole tietääkseni tilivelvollinen sinulle mistään elämässäni. Et ole tuttavani, et ystäväni saatika sitten luojan kiitos perhettä." Artemis asteli lähemmäs, napaten nahkakantisen vihon itsellensä.
"Ihminen jonka luona ei käy ketään ja jos käy, kunnioittavat toisen yksityisyyttä enemmän kuin sinä."

Artemis saattoi olla ensimmäistä kertaa tänä aamuna oikeassa jostakin mutta Josephine oli liian ylpeä myöntääkseen mitään sellaista enää tässä vaiheessa. Eivät he toisiaan tunteneet. Jo ei vastustellut kun Artemis vetäisi vihon itselleen. "En tiennyt, että se oli päiväkirja kun löysin sen", hän selitti. Avattuaan hän tosin tiesi sen varsin hyvin ja oli muutaman sivun lukenut vain typeryyttään. Miksi tuon piti tulla väliin, hän olisi voinut laittaa sen paikalleen ja jatkaa elämäänsä ja kaikilta ylimääräisiltä sananharkoilta olisi vältytty.

"Näyttääkö se myöskään siltä, että se on sinun silmillesi? Ei." Artemis laski kirjan hyllylle jolla se yleensä oli. Tabletin mies pakkasi laukkuunsa, ottaen nahkaisen salkun käteensä.
"Mennään. Pääsenpähän sinusta ja nuuskimisestasi. Etkö käsitä miten epäkohtelias, välinpitämätön ja törkeä olit?"

"Tajuan", hän huudahti ärtyneesti. Vieläkin Artemis jaksoi kohdella häntä kuin teiniä. Hän oli melkein 27-vuotias jumalauta. "Ymmärrän ettei minun olisi pitänyt lukea päiväkirjaasi ja pyydän anteeksi. Kerrankin oikeasti pyydän anteeksi", hän sanoi. "En todellakaan aio kertoa asioitasi eteenpäin. En tee niillä yhtään mitään. Sinun asiasi ovat ihan omiasi ja minun omani ovat minun omiani."

"Miksi sitten ylipäätään tunget brittinokkaasi muiden asioihin, kun tiedät etteivät ne alunperinkään kuulu sinulle?!" Artemis ei voinut olla karjaisematta naiselle.
"Jumalauta, kaikki englantilaiset samanlaisia!"

"En tiedä!" hän huusi. "Ehkä olen ylpeä ja haluan, että asiat tapahtuvat niinkuin itse tahdon mutta sama pätee sinuunkin! Et ole yhtään sen parempi!" Artemis ei todellakaan ollut mikään puhdas pulmunen, ihan turha hänen mustamaalata muita.

"Ehkä niin, mutta ainakaan en tongi muiden asioita nokka pitkänä, kuin ne olisivat minun!" Mied oli todella nyt menettänyt malttinsa. Hän ei kaivannut toista Effietä elämäänsä utelemaan ja ärsyttämään.
"En ole ikinä väittänyt olevani ketään arvokkaampi tai parempi! Joten sinä, neiti täydellisyys, voit tunkea diagnoosisi vaikka helvettiin!" No... Se oli tavallaan totta. Hän ei koskaan sanonut niin, vaikka kritisoikin muita.

"Pyysin jo anteeksi mitä muuta minun pitäisi vielä tehdä!? Anella polvillani?" Ei sillä, että hän olisi mihinkään sellaiseen alentunut. Artemis oli osoittanut tänään jo monta kertaa, ettei ollut sen arvoinen. Lähellekään. "Voisitko sitten yrittää vähän enemmän ettet vaikuttaisi siltä? En yhtään ihmettele, ettei sinulla ole ystäviä kun ensin pelastat kadulta ja seuraavana aamuna haukut pihalle", Josephine räyhäsi ja asteli miehen ohi eteiseen ja nappasi laukkunsa ja takkinsa. Hän oli niin kyllästynyt tähän päivään. Hän halusi ulos talosta, takaisin omaansa ja vaikka nukkumaan tätä huonoa oloa pois. Riitely ei auttanut sitten yhtään.

Oli naisen onni, ettei irlantilaisvalmentaja ollut väkivaltainen. Hän olisi saattanut vaikka lyödä.
"Nyt jumalauta!" Hän oli ollut avaamassa oven, mutta ei avannutkaan sitä.
"Mihin tarvitsen kaltaisiasi ihmisiä? Nuuskimaan, irvistelemään ja paheksumaan? Jos haluaisin tai kaipaisin arvon neidin hyväksyntää, huomaisit kyllä! Älä kuvittele olevasi joku suurikin armolahja ihmisille!"

"Et näköjään mihinkään", Josephine vastasi katkerasti ja puristi takkiaan kädessään. "Joten voisitko päästää minut ulos ja viedä Newcastleen. Ettei sinun tarvitse kärsiä minun olemassaolostani yhtään kauempaa." Hän ei sallinut itsensä pelätä raivostuttamaansa pitempää miestä mutta olisi mieluummin päässyt jo ulos tästä neuroottisesta talosta ja pois tuon sekon irlantilaisen luota. Huono olo pyöri vatsassa niin, että hän olisi voinut vaikka oksentaa toisen kukkapenkeille. Aamupalan skippaaminen ja krapula eivät olleet hyvä yhdistelmä tällaisiin ponnisteluihin.

Artemis mulkaisi naista pahasti ja avasi oven. Auton ovet hän avasi kauempaa, laittaen salkkunsa takapenkille, ennen kuin istuutui kuskin paikalle. Josephine sai valita tulisiko hänen kyydillään vai ei.

Josephine rynni ulos ovesta ja siristeli aamun kirkkaudessa. Miten tuo mies saattoi olla niin raivostuttava? Miksei häntä ollut voinut pelastaa kadulta joku tyyppi ilman mielenterveysongelmia joka olisi edes jollain tasolla osannut olla mukava hänelle. Ei hän voinut olla näin hirveä ihminen. Kaikesta huolimatta Josephine istuutui pelkääjän paikalle ja keskittyi katsomaan oman puolensa ikkunasta ulos.

Nyt Artemis laittoi kiusallaankin soittimen päälle, haluten nauttia musiikistaan. Klassinen jousikonsertto täytti autossa vallitsevan, kiusallisen hiljaisuuden.

Josephine mulkaisi soitinta mutta keskittyi maisemiin. Hän ei halunnut vaihtaa enää sanaakaan Artemiksen kanssa, koska mitä hyvää siitä muka olisi tullut.

Artemis otti suoraan suunnan kohti Hexhamista Newcastleen suuntaavaa tietä. Hiljainen raivo velloi edelleen miehen olemuksessa. Helvetti tuota lehmää.

Josephinen ajatukset olivat aivan yhtäläistä myrkkyä. Ei päiväkirjan sisällöllä ollut merkitystä, kun toinen ei osannut käyttäytyä. Miten hänen kuuluisi sääliä jotakin tuollaista, joka vain huusi naama punaisena eikä ottanut rauhoittuakseen. Hän yritti keskittyä johonkin muuhun kuin jousikonserttoon koska se oli vain yksi Artemiksen ärsyttävistä piirteistä.

Artemis ajoi Newcastleen, keskustaan. Josephine saisi selviytyä sieltä kotiin aivan itse, kerran ei ollut osoitetta antaessaan. kun hän pysäytti autonsa, mies irvisti. Suojatieltä autoa kohti lähti punatukkainen, kalpea ja pisamakasvoinen mies, joka hymyili. Parrakas mies avasi Josephinelle oven, kumartuen naisen noustua kurkkaamaan ovesta.
"Hei Arty! Et sit viitsinyt veljelles vastata?"
"Aiden, ei ehdi. Kiire." Artemis kurottautui vetämään oven kiinni, kaasuttaen pois paikalta. Aiden suoristautui, katsellen auton perään hölmönä, kunnes oivalsi naisen siinä.
"Hei. Aiden Cavanaugh. Näytät siltä että sait kärsiä veljeni hurmaavasta seurasta? Anteeksi."

Josephine ei ollut jaksanut antaa osoitetta ja tyytyi lähtemään vaitonaisena autosta, kun he saavuttivat Newcastlen keskustan. Kuka ihme hänelle avasi oven? Niin kohtelias kuin toinen olikin kaiken aamuisen huutamisen ja säheltämisen jälkeen, Jo oli liian ymmällään kiittääkseen. Kun punatukkainen mies puhutteli Artemista veljenään Jo melkein tukehtui. Että mitä? Artemiksen kaasutettua paikalta pois, Josephine hengähti ja kääntyi katsomaan Aideniksi puhuteltua. Oli heissä jotain samaa näköä. "Hei, Josephine Derbyshire", hän esittäytyi kummaksuen. "Kyllä, mutta... ei se mitään", hän vähätteli.

Aiden oli veljeään noin kymmenen senttiä lyhyempiä, huomattavasti lihaksikkaampi ja ihan komea mies jopa. Sinisissä silmissä tuikki pieni leikkimielisyys ja puheesta kuulsi se Dublinin seudulla kuultava aksentti, jonka vanhempi Cavanaugh oli puheestaan piilottanut.
"Tiedän että hän osaa olla kusipää, etkä näytä varsinaisesti nauttineen." Irlantilainen vilkaisi kadun toisella puolella sijaitsevaa kahvilaa. Hän ehtisi ennen töitä, kun oli lähtenyt ajoissa tänään hoitamaan pari asiaa.
"Voin tarjota kahvin hyvitykseksi, jos se käy? Ja voit purkaa mieltäsi. Hänellä on taipumus aiheuttaa ihmisissä hillitöntä raivoa."

Veljekset olivat kyllä varsin erilaiset, Derbyshire sai huomata sen jo ensi minuuteilla. Hyvällä tavalla. "En voi sanoa, että nautin", hän huokaisi helpottuneena siitä, että saattoi puhua jollekin normaalille. "Kuulostaa hyvältä", hän hymähti. "Tämä aamu oli kyllä kokemus..."

Aiden naurahti, tarjoten herrasmiesmäisesti käsivarttaan Josephinelle. Hän pudisteli päätään, hymyn hyytyessä kasvoilta.
"Saanko kysyä miten ylipäätään eksyit hänen seuraansa, saatika hänen neuroottisen järjestyksen tyyssijaansa?"

Josephine laski kätensä Aidenin vahvalle käsivarrelle. Mistä tällainen herrasmies nyt putkahti? Ja Artemiksen veli? Jollakin ihmeellisellä taialla hänen aamunsa lähtikin parempaan suuntaan. Mikä tahansa oli parannusta niihin riitoihin verraten. "Erittäin hyvä kysymys", hän vastasi. "Ja pitkä, nolo tarina. Olin viettämässä iltaa hevostenhoitajallani ja joku siellä juhlissa laittoi juomaani viinaa. Artemis löysi ja pelasti minut kadulta ja nukuin hänen vierashuoneessaan viime yön. Ja... no, siihen se ritarillisuus päättyikin", hän selitti pitkän yön ja pidemmän aamun jättäen paljolti turhia yksityiskohtia pois.

Aiden nyökytteli ymmärtäväisesti, astellen kahvilaa kohti. Hmh, harmi ettei hänen veljensä osannut käyttäytyä. Josephine ei kuitenkaan vaikuttanut pahalta.
"Hän on hankala jos joku muu on hänen luonaa. Tajuat varmaan, siellä ei saisi hengittääkään ettei likaa tasoja tai lattia kulu. Olen todella pahoillani, hänet täytyisi pitää häkissä ja piilossa maailmalta."

"Huomasin sen", Jo tuhahti. "Kaadoin vesipullon hänen keittiöönsä eilen..." hän muisteli ja hieraisi otsaansa. Voi luoja mikä yö. "Hän on persoona. Tarkka valmentaja ehkä mutta vaikea ihminen, jonka kanssa tulla toimeen."

"... Voi ei. Onneksi hän ei ole väkivaltainen, muuten et olisi hengissä." Aiden nauroi keventääkseen tunnelmaa. Hän ottaisi tehtäväkseen piristää naista ennen kuin joutuisi lähtemään töihin.
"Ai, käyt Rosings Parkissa?" Aiden ei seurannut kilparatsastusta, joten hän ei oikeastaan tunnistanut ratsastajia, ainakaan siviilissä.
"Tiedän, kasvoin hänen kanssaan, Hänellä on syynsä, mutta ei se oikeuta kaikkea."

No, Artemis oli kyllä näyttänyt vielä hetki siltä, että voisi vaikkapa murtaa Josephinen nenän. Ei toivottua, todellakaan. "Lohduttavaa", hän tokaisi. "Käyn, kilpahevoseni asuvat nykyään siellä." Olipa virkistävää, ettei häntä tunnistettu. Aidenin seuraavalle kommentille hän vain nyökkäsi ja katseli kahvilaa, jota päin olivat kävelemässä.

Mies nyökkäsi. Selvä, Josephine kilpaili. Hän tiesi siitä hävyttömän vähän, vaikka veljensä oli entinen kilparatsastaja.
"Minulla on aina orpo olo siellä vanhan ruunani kanssa. Joka puolella upeita kilpahevosia ja sitten minun paksu irlantilainen tapiirini." Hän avasi Josephinelle kahvilan oven, viitaten naista astumaan sisään.

"Sinulla on hevonen?" hän kysäisi yllättyneenä ja astui sisään viihtyisään kahvilaan. Jotain samaa veljekset siis jakoivat. "Rosings Park on suuri laadukas kisakeskus, ei ole ihmekään, että sitä asuttavat isot nimet", hän mukaanlukien. "Millainen hevosesi on?"

"On." Hän astui kahvilaan naisen perästä, mennen tiskin päähän ja otti tarjottimen.
"Ota mitä haluat, syötävääkin, maksan. Et varmasti saanut Artemiksen luona mitään syötävää." Aiden päätti itse ottaa vain ison latten ja pari suklaakonvehtia. Hän kun oli syönyt hyvän aamiaisen jo aiemmin tänään.
"Colm on irish sport horse, jo 17-vuotias. Ihan vain harrastelua varten, mutta se on parhaimmillaan derbyradalla. Oikea viilipytty, se ei pelkää mitään. En vitsaile."

"Ah, kiitos", hän vastasi ja jakoi miehelle jopa pienen hymyn. "Join vain muutaman hörpyn kahvia", ja sitten se jäikin riitelyn takia seisomaan ja haalistumaan pöydälle. Hän valikoi leipien joukosta parhaimman näköisen, juusto-tomaattisämpylän ja tilasi kahvin mustana. Ei hän ollut juonut kahviaan muulla tavalla vuosikausiin. "Hevosesi kuulostaa miellyttävältä. Minulla hevosia on Rosingsissa jo kuusi nyt kun tammani varsoi päälle viikko sitten. Loput ovat kisahevosiani."

"Colm on mmukava hevonen. Se on ollut minulla jo kauan, en osaisi kuvitella omistavani muuta hevosta." Hän naurahti. Voi ei, varsa! Ne olivat niin hellyyttäviä.
"Voi ei, varsat ovat ihania."

"Sama pätee minun tammaani Maryyn. Se on ollut minulla jo yhdeksän vuotta", hän päivitteli. Aika kului aivan liian nopeaan. Oli vaikea ajatus, että hänen ja Maryn kultavuodet olivat jo ohi. Onneksi Rose oli tullut maailmaan. Se oli hyvin helposti paras asia, mitä Jolle oli tapahtunut tämän vuoden aikana. "Rose on upea. Kaunein varsa koko maan päällä ja niin suloinen ja urhea."

"Voi ei. Ehkä joskus pakotan sinut näyttämään Rosen." Aiden hymähti, kantaen tarjottimen pöytään. Hän istui alas, nostaen kahvinsa tarjottimelta eteensä.
"Ja yritän piilottaa Colmin. Se ei ole kaunein kilpahevosiin tottuneen silmissä."

"Tervetuloa ihailijajonon jatkeeksi", hän vastasi hyväntahtoisesti ja istahti alas vapaan pöydän ääreen. "Mitä turhia", hän naurahti. Ei Colm voinut olla hänen kuvitelmissaan pahempi kuin ne jotkut Rosingsin harrasteponinpallerot, joiden kanssa Mary oli tähän asti laiduntanut. Sehän oli kuitenkin Aidenin sanoin derbykelpoinen. "Mukavaa saada aamupalaa", hän totesi kun käänsi sämpylälautasen eteensä. Ruoan äärellä tyhjä tunne vatsassa vain korostui.

No, ei Colm kelpaisi koskaan derbykisoihin, mutta kyllä sen saattoi silloin tällöin viedä viihtymään radalle. Ruuna tuntui aina piristyvän siitä viikoksi.
"Ole hyvä. Koetan paikata erään vieraanvaraisuuden puutetta."

"Tähän asti olet onnistunut erittäin hyvin", hän totesi Aidenille ja nappasi sämpylän käsiinsä yrittäen parhaansa olla näyttämättä nälkiintyneeltä ja niin krapulaiselta kuin oikeasti oli. Hän varmaan haisikin aivan alkoholilta. Kamalinta oli se, ettei tämä ollut lainkaan hänen tapaistaan. "Miten sinusta ja Artemiksesta tuli niin erilaisia?" hän uteli. Aivan kuin hän ei olisi udellut jo tarpeeksi.

Aiden ei voinut olla nauramatta toisen kysymykselle. Ei hän kovin paljon voisi veljestään kertoa, mutta kun yleispätevän tiivistyksen.
"Hän kävi läpi rankkoja asioita. Minä pääsin helpolla."

Ei kai olisi pitänyt olettaakaan, että veli lähtisi juoruamaan. Luettuaan muutaman sivun päiväkirjasta Josephine olisi kuitenkin mielellään kuullut lisää. Sitä hän ei kuitenkaan ollut valmis paljastamaan kenellekään tai ainakaan Aidenille. "Niin, aivan", hän vastasi ja otti sitten kahvikupin käteensä.

"Lyhyestä virsi kaunis, häntä kiusattiin pahasti teininä ja hän sairastui anoreksiaan sekä masentui. Yritti tappaa itsensä kun olin kuusi." Joten hänkin oli kärsinyt siitä, mutta Aidenille veljen sairaus oli kaukainen muisto.
"Ei se anna enää syytä olla tuollainen."

Aidenin tiivistelmä Artemiksen lähimenneisyydestä oli varsin tyhjentävä ja jätti kilparatsastajan sanattomaksi. Ja hän oli vain pilkannut Artemista koko aamun. "Jopas", hän onnistui sanomaan ja joi kahviaan. "Niin ei kai." Josephinen elämä oli ollut aina niin yksinkertaista - hevosia, kisoja ja koulua - että oli vaikeaa ymmärtää miten paljon jotkut joutuivat kokemaan.

Artemiksen elämää pidettiin yleisesti helppona. Rikkaan irlantilaissuvun keskimmäinen ja vanhin poika, täydelliset todistukset ja hyvä ura. Vaikka ei se ihan niin ollut.
"Hän tappaisi minut jos tietäisi että kerron asiasta, mutta pakko yrittää selittää käytöstä jotenkin."

"Pfft. Minut hän kuristaisi jos tietäisi, että olen täällä utelemassa", Josephine naurahti kuivasti. "Hänellä oli jo monta mahdollisuutta mutta selviydyin hengissä." Vaikka läheltä piti.

"Ei hän ole koskaan satuttanut muita." Itseään senkin edestä. Aiden katseli hetken naisen kasvoja, hymyillen vain toisella suunpielellään.
"Tarvitsetko kyytiä kotiin?

"Pidän tuon mielessä kun tapaan hänet seuraavan kerran", olihan se jonkun tapainen vakuus. Mutta toisaalta kamalat sanat saattoivat satuttaa yhtälailla. "Kyllä, oikeastaan", hän vastasi ja hörppäsi kahviaan. Olokin oli jo hieman kohentunut. "Veljesi ei aivan jättänyt minua kotini lähelle. Asun Whitley Bayssä rannan lähettyvillä."

Hän kuunteli osoitteen, miettien hetken. Hyvin ehtisi.
"Voin viedä sinut kotiin. Ei tarvitse mennä bussiin tai maksaa taksia."

"Voi miten ihanaa", hän sanoi kiitollisena ja lämmitti käsiään kuuman kupin ympärillä. Tämä kahvila oli oikeastaan varsin mukava eikä liian kiireinen, vaikka olikin sunnuntai-aamu. "Sotkenko aivan sinun omat suunnitelmasi?"

"Et. Minulla on vain töitä yhdeltätoista, ehdin hyvin." Pitäisi tavata asiakas jonka avioeroa hän hoiti ensimmäisenä juttunaan firmassa. Huokaus...

"Hyvä", hän vastasi ja joi kahvinsa pohjat. Hänen viikkonsa ainoa vapaapäivä meni varsin eri tavalla kuin Jo oli suunnitellut. Kotiin päästyään hänen täytyisi varmaankin hyvittää Chérille hänen poissaolonsa ja lähteä sen kanssa pitkälle lenkille meren rantaan. Ja sitten hän lähtisi pitämään Marylle ja Roselle seuraa Rosingsiin. Sänkyyn kaatuminen ja siellä koko päivän viettäminen kun ei ollut vaihtoehto, ikinä.

Aiden viimeisteli oman lattensa, nousten ylös. Hän jätti tippiä tarjottimelle, astellen ulko-ovelle ja avasi sen.
"Jätin auton vähän matkan päähän parkkiin, mutta ehkä kestät kävellä."

Jo nousi myös ylös ja asteli ulos kahvilasta ulkoilmaan. Oli mukava kesäinen päivä, muttei turhan lämmintä. "Selviän kyllä", hän vastasi ja katseli nyt Newcastlen keskustaa kun tunsi olevansa jo enemmän järjissään kahvin ja leivän jälkeen. Vähitellen se verenpainekin oli laskenut aamusta.

Aiden tarjosi jälleen käsivartensa naiselle. Hän oli omaksunut ne kaikki herrasmiesmäiset elkeet täysin omikseen, siinä missä veljensä vilautti moisia tapoja vain ase ohimollansa.

Josephine laski kätensä toiseen kertaan Aidenin käsivarrelle. Kuka hän oli tällaisesta hyvästä kohtelusta kieltäytymään. Oli hetki kun kukaan oli oikeastaan kiinnittänyt häneen huomiota millään hyvällä tavalla. "Asutko itsekin täällä Newcastlessa?" Jo kysäisi kun käveli Aidenin ohjaamana tämän autoa kohti.

"Asun, muutin vasta tämän kuun alusss tosin. Sitä ennen asuin Irlannissa." Se nyt tuskin oli aksenrin vuoksi mikään yllätys.

Aidenin aksentti todellakin antoi helposti ilmi tämän kotimaan. Josephinea kiinnosti enemmän se, mikä oli saanut tämän muuttamaan Englantiin. "Ai, mikä sai sinut muuttamaan tänne?" hän kiersi katsettaan kerrostaloissa ja kauppojen ja liikkeiden ikkunoissa.

"Niinkin tavallinen asia kuin työpaikka. Hieman myös äidin huoli Artemiksesta, lupasin koettaa vahtia. Ettei hän aiheuta itselleen toista aivoinfarktia." Aiden avasi autonsa ovet ja myös autonoven Josephinelle. Ne tulivat refleksinä selkärangasta

"Selvä", Josephine nyökkäsi. Niin se kai oli, että suurimmalla osalla oli normaaleja syitä vaihtaa maata kun hän taas lähti pakoilemaan entistä poikaystäväänsä. Eikä hän Antoineakaan pääsisi pakoon, sillä Riossa Jo hänetkin joutuisi taas näkemään. Varmaan Émilie käsikynkässään, puke. Kunhan mies ei tulisi puhumaan hänelle, kaikki olisi ok. "Mitä teet työksesi?" hän jatkoi kyselyä kun istahti alas Aidenin autoon.

Mies istui autoon, kääntämättä radiota päälle. Jos sen kääntäisi päälle, sieltä aukeaisi joku satunnainen radiokanava. Veljeksillä ei ollut mitään yhteistä musiikkimaussaan.
"Olen asianajaja, Farrell&Muffordilla."

"Mhm, olet lakimiehiä", hän hymähti. Hän oli saattanut kuulla firmasta mutta oli toivoton, mitä tuli lakiasioihin. Hän pysytteli poissa kaikesta sellaisesta ja keskittyi hevosiin. Niiden kanssa työskentely tuli niin luonnostaan. "Minä kouluttauduin nuorena ratsuttajaksi, mutta viimeiset 5 vuotta olen elättänyt itseni kansainvälisellä kilparatsastuksella. Esteillä."

Hän kuunteli mielellään ajaessaan naisen työstä, hymyillen hieman. Esteratsastuksella ei ollut häneen ihan niin positiivista vaikutusta kuin olisi voinut kuvitella. Kuten sanottu, isoveljen elämä oli jättänyt jälkiä nuorempaankin.
"Vau, onnittelut. Se on aina hienoa saavuttaa tuollaista."

"Kiitos. Onhan se", Josephine tokaisi ja katseli kaduilla kulkevia ja nopeasti ohi meneviä ihmisiä. "Tiesin aina, että hevoset olivat urani ja elämäni ja että halusin päästä pitkälle. En ehkä kuvitellut pääseväni näin pitkälle mutta en valita."

"Kuka sitä valittaisi kun unelmat toteutuvat?" Eihän silloin olisi mitään valitettavaa! Se oli tarkoituskin, että unelmiin oltaisiin tyytyväisiä.
"Ovathan oikeusjutut vähän tylsiä ja puisevia, mutta itse viihdyn niiden parissa."

"Kilparatsastus on aikaa vievää", hän selvensi. "Se on oikeasti elämäni, elän tien päällä ja menen kisoista toisiin. Vapaa-aika on hyvin suhteellinen käsite." Monen sellainen yllätti. Josephine oli tottunut siihen ja piti matkustamisesta, kisojen aina yhtä odottavasta ja jännittävästä tunnelmasta ja siitä kaikesta kokonaisuudessaan. Kun ympärillä oli hyviä ystäviä, kaksi- ja nelijalkaisia, kaikki oli hyvin. "Tärkeintä, että itse viihtyy", hän vastasi Aidenille.

Hiljainen hymähdys pääsi miehestä. Hän tiesi kyllä. Sama ammatti oli vienyt yhden perheenjäsenen.
"niinhän se on. Se vie järjettömästi aikaa."

Tietysti tiesi, koska Artemis. "Onneksi se on hyvin palkitsevaa", Jo jatkoi. "Niinkuin hevosten kanssa tekeminen muutenkin." Rosen kanssa puuhastelu jokaisella vapaalla hetkellä oli erityisen hyvä muistutus siitä. Nuori varsa oli kokoajan niin iloinen ja utelias ja täydellistä vastapainoa olympiakisojen aiheuttamalle stressille.

"Se on ihanaa kyllä. Mukava harrastus kaikin puolin. Vapauttaa arjesta ja stressistä." Hän naurahti pehmeästi, katsellen eteensä ajaessaan.
"Yleensä. Silloin kun kaikki on hyvin. En olisi sanonut noin kun Colmilla oli ähky."

"Juuri niin", hän hymähti. Joskus työn puolesta se stressinhoito ei todellakaan toteutunut hänen osaltaan, mutta varsinkin tiinen Maryn ja nyt tämän varsan kanssa oleminen oli niin kiireetöntä, että se oli jopa rauhoittavaa. Harrastajan tilanne oli varmasti aivan erilainen kun työt olivat toisaalla. "No, sairastapaukset ovat asia ihan erikseen", hän sanoi huvittuneena. "Niissä ei ole mitään mukavaa." Jo oli onnekas, sillä hän ei ollut kertaakaan joutunut kilpakentillä tai niiden ulkopuolella suuriin onnettomuuksiin toisin kuin jotkut hänen kollegansa. Vielä. Se riski oli aina, mutta Jo otti sen.

"Sillon mietin miksi omistan eläimen ja harrastan vapaa-ajalla, koska se ei todellakaan rauhoittanut stressiä." Aiden oli ollut silloin kyllä rauhoittunut sekunniksikaan, oltuaan aivan varma että menettäisi ruunansa.

"Mutta Colm toipui kuitenkin hyvin?" Jo kysyi. "Luojan kiitos minun hevosillani on ollut hyvin terve historia. Tietysti epäonnistumisia, haavereita ja läheltäpiti-tilanteita on tullut mutta suurempia onnettomuuksia ei ole sattunut."

"Toipui. Se on ainoa kerta kun se on sairastunut yhdentoista vuoden aikana, mutta se oli liikaa. Sinulla on siis ollut onnea matkassa." Mahtoi olla kamalaa pelätä hyvien kilpahevosten kanssa ja niiden takia.

"No hyvä", Jo vastasi. Ähkyt olivat todella ikäviä ja hänen äitinsä yksi hevosista kuoli vuosia sitten suolenkiertymään. Sellaiset tapaukset pitivät Josephinen vieläkin varpaillaan hevostensa kanssa. Hän vaati niiden huollolta juuri sen takia täydellisyyttä, että kaikilta ikävyyksiltä vältyttäisiin. Jotkut näkivät tarkkuuden nipottamisena. Onneksi Josephinea eivät kiinnostaneet muiden väärät mielipiteet. "Kyllä on ja toivottavasti on vielä tulevaisuudessakin."

"Toivon samaa." Kun he lopulta olivat perillä, Aiden mietti hetken. Josephine oli mukava ja hän olisi tavannut ratsastajaa mieluusti uudelleenkin.
"Tuota..." Mies aloitti hieman ujosti. "Saisiko sinusta joskus toistekin seuraa kahville?"

Auto kaarsi vaalean kolmikerroksisen kerrostalon eteen. Vihdoinkin, kotona. Hän kurtisti kulmiaan yllättyneenä Aidenin kysymyksestä. "Tietysti, mieluusti", hän vastasi. Ei hän ollut tuollaista kysymystä odottanut, mutta Aiden oli ollut mukavaa seuraa ja sietänyt häntä huonoimmillaankin.

Aiden otti käyntikorttinsa, kirjoittaen taakse yksityisnumeronsa. Sitten hän ojensi sen naiselle, hymyillen hieman.
"Saat laittaa viestiä tai olla laittamatta. Jos et kasvokkan kehtaa sanoa ei."

Josephine otti käyntikortin käteensä ja katsahti sen molempia puolia. Ehkä hän yllättäisi Aidenin viestillä, kun löytäisi itselleen vapaa-aikaa. "Kiitos", hän kiitti numerosta ja avasi auton oven. "Ja kiitos aamupalasta ja kyydistä. Piristit aamuani kummasti", hän lisäsi kun astui ulos autosta ja kääntyi takaisin ajajan puoleen.

Mies heilautti väheksyvästi kättään, nauraen pehmeästi.
"Pikku juttu. Ihan mielelläni, piristyin itsekin. Sunnuntaina on ankeaa mennä töihin. Mutta, Kuullaan. Koita kestää." Hän veti auton oven kiinni naisen astuttua kauemmas ja jatkoi liikennevaloihin.

"Sen uskon", hän hymähti. Onneksi hevosilla oli välillä välipäiviä ja hän saattoi sysätä ulkoilutukset Michelin niskoille. Vaikka,no, tänäänkin hän silti menisi tallille. "Nähdään", hän heilautti kättään hyvästiksi ja katsoi kuinka auto kaarsi poispäin. Sitten hän nousi portaat asuntoonsa ja löysi asuntonsa oven takaa Chérin, joka oli juuri niin loukkaantunut hänen poissaolostaan kuin Jo oli kuvitellutkin.

_________________
- Our hoofbeats were many, but our hearts beat as one.
Didi & Miranda & Bailey & Liam & Dakota & Elis & Josephine & Abigail & Matthew & Maryam & Daphne & Niamh | (aikajanat)
Takaisin alkuun Siirry alas
 
[P] Suolaa haavoihin
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Newcastle-
Siirry: