PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Tilkkutäkki

Siirry alas 
Siirry sivulle : Edellinen  1, 2
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   Ma Huhti 02, 2018 6:21 pm

Keskiviikko 28. maaliskuuta 2018 - Tuulettumista

Larissa oli yleensäkin yhtä hymyä, kun sai puuhastella lusitanojen parissa ilman Caetanoa niskassaan, mutta tänään hymy oli tavallistakin leveämpi. Hän saisi lähteä maastoon Casimirolla, ja se jos mikä oli aina syy onneen. Caetano ei ollut edes itse tunkemassa mukaan vahtimaan häntä, vaan hän saisi ratsastaa ruunivoikkoa lusitanoa ilman portugalilaisnaisen tiukkaa tuijotusta. Tyttö oli lähestulkoon juossut hakemaan lusitanon sisään ja yrittänyt olla pomppimatta joka toisella askeleella tuodessaan hyväntuulista oria takaisin talliin. Casimiro oli syödä hoitajansa tumman kiharapehkon, kun brasilialainen pysäytti orin pesupaikkojen eteen.
”Hei Maybe, miten menee?” Larissa kysyi leveän hymyn kera, joka paljasti kimmeltävät hammasraudat. ”Haittaako, jos Casimiro tulee viereen?” Ori oli kovin kiltti pesupaikalla, mutta toiset ihmiset - tai hevoset - eivät vain pitäneet siitä, että viereiselläkin pesupaikalla oli hevonen.

"Ei tietenkään!" Maybe vastasi Larissan hymyyn aurinkoisella volyymilla ja puhalsi valkeaa otsatukkaa pois silmiltään. Tummansuklaan värinen Taffy veti suipot korvat pitkin päätään ja kuopaisi pesutilan mustaa muovimattoa terävästi pärskähtäen.
"Vien Taffyn maastoon. Tuletteko mukaan?" hän ehdotti kyykistyen kiinnittämään suojia ruunan levottomiin jalkoihin.

"Täydellistä", Larissa naurahti ja kiepautti orin ympäri, jotta saattoi peruuttaa sen pesupaikalle. Casimiro yritti syödä ketjut, joilla hän kiinnitti hevosen molemmin puolin pesupaikalle.
"Se olisi mahtavaa. Caetano antoi meille luvan lähteä maastoon, mutta en viitsisi venyttää hänen suostumustaan ihan niin pitkälle, että lähtisin itsekseni", Larissa virnisti leveästi. Oli kerrassaan ihana etuoikeus päästä hänen lempiorinsa selkään. "Miten sinun päiväsi on sujunut?"

Maybe silitti Taffyn turvalta lähtevää kuonopiirtoa ja samettista, vaaleanpunaista ihoa, joka ulottui toisen sieraimen sisään, välittämättä sen happamasta ilmeestä.
"Loistavaa", hän nauroi käheästi kehräten ja korjasi ponihäntäänsä, jolta liukkaat, valkeat hiukset yrittivät karkuun.
"Oikein hyvin – pojat ovat hyvin herttaisia ja osallistun Choven kanssa illalla estevalmennukseen. Mitä sinulle kuuluu?"

"Hyvä pojat", Larissa kannusti nauraen. Herttaisuus oli hyvä asia. "Vähemmän kiireistä kuin yleensä", tyttö vastasi kiskoen loimen alas orin leveästä selästä. Hän taitteli loimen siististi käytävälle Casimiron ulottumattomiin ja kumartui riisumaan tarhasuojat kouluratsun jalasta. Oli naurettavaa, miten topattuina lusitanot ulkoilivat hyvälläkin säällä, mutta kukapa hän oli asiasta mitään sanomaan. Hän oli vain hevosenhoitaja.
"Caetano valmistautuu kisoihin Venturoson ja Zeferinon kanssa, joten hän ei ehdi juoksuttamaan minua niin paljoa, ja Casimiro jää usein minun vastuulleni, poikaparka", hän kertoi naurahtaen. Oli selvää, kuka neljästä lusitanosta ei ollut lähelläkään Caetanon tärkeysjärjestyksen kärkipäätä. "Joten kaikki on ihan mahtavasti."

Maybe nauroi. Larissalle ei ollut siunautunut mukavin työnantaja, tai ehkä hänelle oli vain osunut harvinaisen mahtavia ihmisiä. Vaikka Lady sai hänet jännittämään läsnäoloaan niin, ettei hän ollut voida nukkua edeltävänä yönä laisinkaan.
"Millaisen lenkin aiot tehdä Casimiron kanssa?" hän kysyi ja nosti punertavanruskean, laadukkaan estesatulan täysiverisen selkään, suoristaen sen suklaanruskeaa huopaa.

Caetano oli päästään sekaisin, sitä nainen oli. Oli mukavia työnantajia, ei niin mukavia työnantajia, kammottavia työnantajia ja sitten oli Caetano. Vaikka eipä hän sitä koskaan ääneen sanoisi. Piirit olivat kuitenkin kovin pienet, eikä hänellä ollut varaa suututtaa yhtään ketään. Larissa sipaisi puhdasta selkää harjalla, tarkisti jalat ja kaviot ja läiskäisi tarhasuojien tilalle jännesuojat. Caetano olisi tahtonut epäilemättä pintelit, mutta... Caetano ei ollut näkemässä.
"Vapaan", hän naurahti ääni pesutilassa helisten. "Meillä ei tosiaankaan ole mitään suunnitelmaa. Kunhan Casimiro pääsee liikkumaan niin, ettei kiusaa kavereita tarhassa. Teillä varmaan on paljon tarkempi suunnitelma?"

"Tänään on ihan vain tarkoitus piristää ja motivoida", Maybe vastasi ja katsahti häntä korvat happamasti luimussa tuijottavaa ruunaa.
"Jotta Taffylle maistuisi työskentely vähän paremmin taas huomenna." Poikaparka. Silti hän odotti mahdollisuutta päästä kisaamaan sen kanssa kunnolla alkavalla kaudella. Hieman kitkerästä luonteenlaadustaan huolimatta sillä riitti lahjoja.
"Joten kenties pidempi lenkki nummien kautta? Vai hermostuuko Caetano?"

"Voi Taffy. Herännyt väärällä jalalla tänään?" Hän naurahti katsoessaan varsin happamalta tuntuvaa kenttäratsua. Onneksi hänen hevosissaan ei ollut naama rutussa kulkijoita. Ainakaan yleensä.
"Se kuulostaa hilpeältä. Ei, hän antoi minulle vapaat kädet. Kunhan olen takaisin tallilla ennen iltaa ruokkimassa hevoset, kaikki on hyvin", Larissa naurahti. Hän harvoin sai tehdä mitään niin vapaasti portugalilaisen orjapiiskurin alla, mutta Casimiron kohdalla kouluratsastaja tuntui luovuttaneen. Hän sai tehdä mitä tahansa orin kanssa eikä Caetano jaksanut välittää. Tyttö heilautti mustan yleissatulan orin selkään ja vilkaisi silmiään siristäen tummaa harjaa. Kuinkakohan pahasti se olisi tiellä avoimena?
"Onko teillä jo kamala kiire?" Larissa kysyi alahuultaan mietteliäästi purren, kun kiristi satulavyön orin siitä lainkaan välittämättä.

"Vähän on paha mieli", Maybe nyökkäsi hymyillen ja silitti hevosen jalopiirteistä päätä. Se puhalsi hänen käteensä mielenosoituksellisesti.
"Ei ole kiire, ehdin kyllä ratsastaa loput hevoset vähän myöhemminkin", hän vakuutti ja kiinnitti rintaremmimartingaalin paikalleen.
"Onko sinulla jotain mielessäsi?"

"Mietin vain, ehdinkö letittää tämän sankarin tukan pois silmiltä", Larissa naurahti taputtaen barokkihevosen massiivista kaulaa. Kun harja ei ollut ratsumitassa, se oli yllättävän nopeasti tiellä ratsastaessa, siitä puhumattakaan, ettei hän nähnyt toista puolta hevosen päästä, kun harja oli edessä.
"Ehkä olen oikein nopea, kun ei sen tarvitse nyt näyttää niin nätiltä", kouluhevosten kanssa jatkuvasti puuhasteleva tyttö totesi, haroi tummaa harjaa sormillaan ja lähti letittämään sitä korvien takaa paksulle ranskanletille. Se oli nopeaa ja näppärää työtä, kun ei tarvinnut huolehtia siitä, oliko se nyt aivan tasapaksu ja tasaisesti kiristetty, kun Caetano ei ollut vahtimassa. Ainoa tarkoitus letille oli pitää harja pois hänen tieltään maastossa.
”Mitä Chovelle kuuluu?” Larissa kysäisi pitäessään sormensa kiireisenä. ”Joko pääsette isoihin kisoihin tällä kaudella?”

"Ehdit, totta kai", Maybe lupasi ja painoi kypärän omaan päähänsä suoristaen kaulaliinaa huputtoman takin alla.
"Oh, Chove on uskomaton! Aivan uskomaton. Osallistumme ensimmäiseen Advanced-luokkaamme tämän viikon perjantaina... Siis ylihuomenna", hän pohti, intonaatio innokkaaksi vingahdukseksi lauseen loppua kohti muuttuen. Vatsanpohjasta otti.
"Millaisia kisoja Caetanolla on luvassa?" hän kysyi pujottaen suitset Taffyn päähän, välittämättä siitä, että se kohosi kohti kattoa.

"Mahtavaa, tsemppiä sinne!" Hän hihkaisi innokkaasti. Ei hän ymmärtänyt kaikkia kenttäratsastuksen kansallisia tasoja, mutta sen verran hänkin tiesi, että Advanced oli jo erittäin vaativa kilpailu. Toivottavasti Maybellä ja Chovella menisi hyvin.
"Grand Prix ja Grand Prix Special Venturoson ja Zeferinon kanssa huhtikuun puolivälissä, ja PSG Florenciolla huhtikuun lopussa", Larissa kertoi varsin innoissaan mahdollisuudesta päästä vihdoin kilpailuihin Caetanon kanssa. Johan sitä oli yhdeksän kuukautta odotettu!

"Toivottavasti teilläkin menee hyvin", Maybe toivotti vilpittömästi kiinnittäen huolellisesti Taffyn leukaremmiä ja messinkisen pelhamkuolaimen hihnaa.
"Haaveiletko sinä koskaan kilpailevasi?" hän kysyi vetäen hanskat käteensä ja irrottaen hevosen pesupaikalta, jääden odottamaan Larissaa.

"Venturoso on aina upea, joten eiköhän meillä mene. Kunhan Zeferino ei vain näe mörköjä missään, kaikki hoituu kyllä", hän vakuutti hymyillen. Venturoso oli aina kerännyt varmoja prosentteja, eikä mikään estänyt epäilemästä, etteikö niin olisi tälläkin kertaa. Larissa sujautti kumilenkin letin päähän ja puki nopeasti suitset barokkiratsun massiiviseen päähän, jotta Maybe ei joutuisi odottamaan turhan pitkään.
"En", hän pudisti päätään. "En ole koskaan ajatellut, että kilpaileminen olisi minua varten. Hoidan paljon mieluummin hevosia ja ratsastan niitä silloin kuin tarvitsee, mutta en kisoissa. Olen paljon onnellisempi näin." Hän väläytti leveää hymyä nuorelle kilparatsastajalle, veti kypärän kiharapehkonsa päälle ja tarkisti vielä kertaalleen, että niin suitsien soljet kuin satulavyö olivat tiukasti kiinni. Sen jälkeen oli hyvä riisua riimu Casimiron päästä, tarttua ohjiin ja taluttaa ori tallikäytävälle ja kohti kevättä lupailevaa ulkoilmaa. Pian tosin varmaan sataisi taas lunta, joten ehkä moiseen lupaukseen ei vielä sopinut luottaa. Larissa heilautti itsensä lusitanoista pienimmän satulaan, sääti jalustimet nopeasti sopivanmittaisiksi itselleen ja keräsi ohjat käsiinsä. Casimiro katseli korvat hörössä ympärilleen tallipihalla ja näytti oikein tyytyväiseltä mahdollisuuteen liikkua muuallakin kuin maneesin keinovalojen alla.

Maybe keinautti itsensä korkean Taffyn satulaan, tarkasti vyön kireyden ja keräsi ohjat tottuneesti käsiinsä kuumaverisen täysiverisen tanssiessa sivuttain korvat niskaa kohti painuen.
"En voi aivan uskoa, että olen tässä", hän totesi häkeltyneenä hymyillen ja kannusti Taffyn kohti eteläistä polunhaaraa, joka kiertäisi tallialueen harvassa metsässä ja kuljettaisi heidät sitten tallin pohjoispuolella oleville nummille.
"Olen toki aina halunnut kilpailla, mutta mahdollisuus tehdä niin kävi niin... Vaivihkaa."

Larissasta tuntui, että kaikki olivat aina yhtä yllättyneitä mahdollisuudestaan kilpailla. Paitsi Amanda, mutta Amanda oli ainakin hänen lähipiirissään poikkeus hyvin moneen muuhunkin sääntöön. Hän ei edes yllättynyt, että tyttö oli sitä myös tässä kohtaa.
"No mutta sehän se paras tapa on, eikö? Saat ihan rauhassa totutella kilpailemiseen eikä niin, että rävähtää kerralla viisi hevosta ja loputon litania vaatimuksia", hän naurahti. Casimiro askelsi innokkaasti täysiverisen kannoilla korvat kääntyillen ja massiivinen pää korkealle kohonneena. Caetano ei ikinä antaisi hevosen kulkea näin, mutta hän ei viitsinyt korjata. Kyllähän ori nyt itse tiesi, mikä tuntui mukavalta tavalta liikkua.

"On toki", Maybe nauroi ja suoristi Taffyn silkkistä harjaa, jonka tuuli pörhisti sekaisin. Saadessaan mahdollisuuden kilpailla Chovella ja aloittaa lupaavan täysiverisen kisaura hänellä ei ollut ollut aavistustakaan, että Edgerlyt huomasivat hänet.
"Nyt vain odotan sormet ristissä päivää, jona minulla on mahdollisuus osallistua Badmintoniin tai Burghleyyn."

"Kyllä se päivä vielä koittaa", Larissa vakuutti. Aivan varmasti koittaisi. Amanda pääsisi jonakin päivänä isoihin kisoihin lajinvaihdosta huolimatta, ja Maybe kisaisi vielä kenttäratsastuksen nimekkäimmissä kutsukisoissa aivan varmasti. Ei olisi muuta vaihtoehtoa, ehei. Nuorissa ratsastajissa oli lajin tulevaisuus, vaikka miten valitsijalautakunnat eivät sitä suostuisikaan myöntämään valitessaan maan edustusjoukkueita.
"Joudut kohta alkaa kieltäytymään jo hevosista, kun niitä tarjotaan sinulle joka suunnasta", Larissa naurahti kannustaen Casimiroa hieman reippaammin eteen, kun barokkihevonen meinasi unohtua ihailemaan maisemia. Tai kenties vain orin silmään hassulta näyttävää oksaa.

Maybe nauroi käheästi kehräten ja suoristi Taffyn seilaavan takaosan.
"Sitä päivää odotellessa", hän lupasi ja nosti ristityt sormet ilmaan. Jos koittaisi päivä, jona hänelle ei mahtuisi enempää hevosia – se varmaankin tarkoittaisi, että hän aivan todella olisi vakavastiotettava kenttäratsastaja.
"Kuinka usein pääset maastoilemaan?"

Hän pitäisi peukut pystyssä ja sormet ristissä Maybeä varten. Kyllä se päivä vielä koittaisi, kun tyttö pääsisi isoihin kisoihin jonkun ratsastamansa hevosen kanssa.
"Parina päivänä viikossa. Joskus useammin, jos Caetanoa itseään ei huvita", Larissa vastasi, "ja nyt toki Casimirolla senkin edestä. Minusta tuntuu, että Caetano on vähän luovuttamassa tämän kullanmussukan kanssa. Ei ollut viime kauden GP tulokset sillä tasolla, mitä Caetano toivoi, mutta hänen odotuksensa nyt olivatkin ihan naurettavan korkealla. Ei yksikään hevonen ota korkeita prosentteja ensimmäisellä kaudellaan GP:ssä, kun vasta opetellaan esittämään liikkeitä oikeassa järjestyksessä." Sen verran hänkin ymmärsi kouluratsastuksesta, mutta Caetano ei tuntunut uskovan Casimiron taitoihin. Hänen mielestään nainen oli vain ennakkoluuloinen, mutta mitäpä hän tiesi - Caetano oli heistä se, joka oli tuonut useamman lusitanon GP-luokkiin viime vuosina.

"Voi ei", Maybe vetosi myötätuntoisena ja katsahti Casimiroa olkansa yli. Ehkä kaunis lusitano oli saanut samanlaisen aseman omistajansa silmissä kuin Seinähullu Selkie Edgerlyn. Mutta Bex uskoi ruunaan ja ehkä Paddyn veli osoittaisi vielä perimänsä arvoisia lahjoja.
"Hyppäätkö muuten koskaan?" hän tiedusteli ja väisti matalalle valahtaneen oksan, kun otti oikopolun kohti pohjoista. Kavioiden äänet vaimenivat talvesta paksuun, punertavanruskeaan neulas- ja lehtimattoon.

"Caetanon hevosilla?" Larissa kysyi reveten raikuvaan nauruun. "Mitähän luulet?" Caetanon mussukat käärittiin pumpuliin yöksi tallissakin. Hevosilla oli ohuet loimet ja fleecepintelit yöstä toiseen. Ne tarhailivat korkeissa tarhasuojissa ja aina, aivan joka ikisessä säässä, loimitettuina. Hän ei saanut viedä hevosia edes narun päässä kävelylenkille ilman pinteleitä joka jalassa. Caetano ei tosiaankaan laskisi häntä hevosten kanssa lähellekään esteitä. Hyvä jos hän sai ratsastaa maapuomin yli käynnissä silloin tällöin, jos joku oli moisen kentälle unohtanut.
"Mutta työskentelin aiemmin esteratsastajan tallilla, joten siellä tuli hypättyä paljon. Samoin ihan aluksi kun muutin tänne ja olin pitkään kenttätilalla. Mutta ei näillä mussukoilla saa mennä lähellekään esteitä, kun siinähän voi vaikka kavio kolahtaa ikävästi puomiin. Kukaan muu kuin Caetano siis." Kouluratsastaja hypytti itse hevosiaan sen mitä täytyi mielenvirkistyksen nimissä tehdä.

"Aivan", Maybe nauroi. Hevosenomistajiin mahtui erikoisia persoonia.
"Viihdytkö Caetanolla töissä?" hän kysyi katsahtaen olkansa yli. Täällä heitä ei kuulisi kukaan muu. Puiden lomasta näkyvän, tuulisen nummimaiseman saattoi tuntea, kun Taffy sähköistyi ja puri kuolainta, sipsuttaen eteenpäin kavionkärjillään kuin ballerina, häntä viuhtoen.

"Toki", Larissa vastasi automaattisesti. Viihtyminen oli niin subjektiivinen kokemus. Casimiro heilautti päätään ja venytti hieman käyntiaskeltaan pysyäkseen atleettisen täysiverisen tahdissa.
"Se on työtä. Saan olla hienojen hevosten kanssa tekemisissä päivästä toiseen, oppia jatkuvasti uutta ja kokea kaikkea kerrassaan mahtavaa. Huonomminkin voisi olla." Hän voisi olla työtön ja joutua palaamaan Brasiliaan.

"Se on totta", Maybe vastasi. Hänen kokemuksensa tallityöntekijän ja hevosenhoitajan elämästä taisi olla kovin etuoikeutettua – ensin Hamish-enon siipien suojassa ja sitten ystäväksi lukeutuvan Jamien avustavana hevosenhoitajana.
"Ravataanko?" hän kysyi katsahtaen olkansa yli, kun puut jäivät taakse ja nummimaa levittäytyi ympärillä. Taffy liikkui vauhdikkaassa sivuristiaskeleessa eteenpäin ja nosti etusiaan protestina pidätteistä, joskin tuskin vuohisiaan korkeammalle liian hyvätapaisena oikeasti riehuakseen.

"Ravataan vain", Larissa nyökkäsi suostumuksensa ja keräsi ohjia hieman paremmin otteeseensa, kun herätteli kouluratsua siirtymistä varten. Epätasainen siirtyminen ei kävisi päinsä, ei edes maastossa, sen verran hänkin tiesi. Ei, kun alla oli passagessakin vaivattomasti tanssahteleva ori. Kompurointi raviin siirtymisessä olisi anteeksiantamatonta. Casimiro ravasi vaivattoman näköisesti, mutta pienen lusitano-orin jokainen askel oli täynnä voimaa. Hevonen ei joutunut paljoakaan työskentelemään ravatakseen näin, kun yleensä esitti tahdikasta askellajia äärimmilleen koottunakin.
"Sinulla on varmaan kovin kiireinen kausi hevostesi kanssa, nyt kun niitä on noin montakin", tyttö pohti tehden muutaman puolipidätteen, jotta sai Casimiron huomion itseensä. Ei hänen tarvitsisi tehdä moista, sillä ruunivoikko lusitano oli kerrassaan herttainen kouluratsu, mutta ei se ketään haitannutkaan.

"Choven kanssa kyllä", Maybe vastasi ja pidätti Taffyä vaaleat kulmat kurtistuen, kun ruuna viskoi päätään valkea vaahto suupielistä räiskähdellen. Mutta ainakaan korvat eivät enää olleet luimussa päätä vasten.
"Taffyn ja Fitzrovian kanssa on tarkoitus päästä kisaamaan aktiivisesti pian", hän lisäsi ja haki avomaastosta riehaantuneen ruunan askeleeseen tasaista tempoa.
"Ja Seahawkin ja Wizardin kanssa kenties viimeistään kesällä. Ne ovat vielä nuoria poikia."

Se kuulosti monimutkaiselta kisakalenterilta tasapainoteltavaksi, eikä hänen käynyt katseeksi Maybeä, kun tyttö sai moisia järkeillä. Hän vain meni sinne minne täytyi. Kisojen aikatauluttaminen ja hevosten treenaaminen huippuvireeseen juuri kisapäiväksi oli Caetanon vastuulla.
"Pikkupojathan ne parhaita ovat", Larissa naurahti. "Sellainen tämäkin kullanmuru on. Ainakin kouluhevosten mittapuulla, vaikka siitä alkaakin nyt tulla iso poika. Florencio on onneksi pikkupoika vielä pari vuotta."

Maybe nauroi ja pyysi hevoselta tahdikkaampaa askelta talvesta heräävän heinikon lomassa kulkevalla, hiekkaisella polulla.
"Seahawk on kieltämättä varsin herttainen pieni poika", hän vastasi ja ähkäisi, kun heinikossa ruokaillut jänis pyrähti polun yli ja Taffy vastasi loikkaamalla ilmaan, potkaisemalla näyttävästi taakse ja yrittämällä laukalle. Vaistomaisesti liikkeeseen mukautuva ratsastaja pidätti sitä päättäväisesti ja katsahti olkansa yli, kun hevonen oli varmasti käsissä.

Casimiron reaktio täysiverisen akrobatiaan oli lähinnä pärskähdys ja massiivisen pään heilautus, mutta muutoin oria ei riekkuminen haitannut. Tai jänis, tai oikeastaan yhtään mikään muukaan. Hyväntuulinen hevonen ei vähästä hätkähtänyt, ja pyrki yleensä tervehtimään niin vieraita koiria kuin metsän eläimiäkin. Tai postilaatikoiden uhkaavaa rivistöä tai tuulessa tanssivaa roskapussia. Casimiro ei todellakaan pelännyt yhtään mitään, kun orin luontainen uteliaisuus vei hetkessä voiton.
"Herttaiset pienet pojat ovat maailman lahja meille kaikille", Larissa vannoi nauraen. Casimiro kuului siihen kategoriaan ehdottomasti. Hänen kullanmurunsa. Sanoi Caetano mitä tahansa, ruunivoikko lusitano oli hieno hevonen eikä suinkaan häpeäpilkku koko lusitanojen rodulle.
"Mitä muuta sinulle kuuluu kuin paljon töitä ja kisoihin innolla valmistautumista?" Larissa kysäisi leveän hymyn kera ja kannusti Casimiroa paremmin ohjalle, kun ori kaarsi massiivista kaulaansa näyttävästi. Oli helppo ymmärtää, mitä Caetano näki lusitanoissa, kun ori kokosi itseään esitellen raskaamman rakenteensa parhaita puolia.

Taffy hönki kuin lohikäärme. Maybe taputti lohduttavasti sen kaulaa ja kannusti sitä uudelleen tahdikkaaseen, kevyeen raviin, vaikka tunsikin ruunan energian väreilevän satulan alta etsien tilaisuutta kiihdyttää.
"Vain hyvää", hän vastasi empien. Ehkä käynnit psykologilla keskustelemassa siitä, mitä Roux oli tehnyt, eivät olleet jotain, mitä hän halusi jakaa.
Ja Zoe ei ollut jotain, mitä hän voisi jakaa. Niin ihana kuin Larissa olikin, ehkä tieto heistä kahdesta ei välttämättä pysyisi täysin salassa hevospiireissä.
"Ei minun elämääni taida paljoa muuta mahtuakaan tällä hetkellä", hän naurahti ja katsahti pikaisesti olkansa yli.
"Mitä sinulle kuuluu? Miten Amandan kanssa menee?"

"En edes ylläty", tyttö naurahti. Jos hänen elämänsä oli kiireistä Caetanon oikkujen tähden, Mayben elämä oli kiireistä hevosten ratsastamisen ja kilpailujen vaativuuden tähden. Treenaamisessa kesti, eikä sitä voinut hoitaa miten sattuu ohimennen.
"Pelkkää hyvää", Larissa vakuutti leveästi hymyillen ja taputti toisella kädellään Casimiron kaulaa, kun ori ravasi niin siivosti eteenpäin. "Amandan kanssa menee loistavasti. Tietenkin menee", hän naurahti. Miksei muka menisi? Hänellä oli kerrassaan upea tyttöystävä, josta saattoi aina olla ylpeä. Nytkin, kun tyttö oli päättänyt vaihtaa lajia. Ainakaan Amanda ei joutunut aloittamaan aivan tyhjästä.
"Tapasin hänen tätinsä ja enonsa, ihan virallisestikin enkä vain ohimennen tallilla", tyttö kertoi läikähdys lämpöä äänessään. Amanda oli jaksanut vitkutella moisen kanssa, koska kuulemma tytön sukulaisilla oli surkea huumorintaju, mutta hän oli nauttinut joka hetkestä.

Maybe katsahti uteliaana olkansa yli, ja tunsi samalla onnellisen lämmön leviävän sisälleen ajatellessaan, että Zoe oli kertonut hänestä sisarelleen.
"Niinkö?" hän kysyi vaaleansiniset silmät hymystä siristyen.
"Kuinka Julian otti sinut vastaan?" Hollantilaisvalmentajalla oli varsin omintakeinen huumorintaju, Maybe oli saanut huomata valmentautuessaan miehen opissa ja käydessään tämän kanssa ratsastamassa, erityisesti aamuisilla rantaretkillä.

"Paljon paremmin kuin odotin", Larissa naurahti. Hän oli odottanut Amandan tarinoiden ja säikyttelyjen jälkeen paljon tiukempaa vastaanottoa kuin kumpikaan Veeneistä oli hänelle tarjoillut.
"Se oli oikein hauska ilta. Amanda yritti salakuljettaa minut suoraan huoneeseensa ilman että Julian saisi tietää, mutta epäonnistui heti etuovea aukaistessaan", hän kertoi nauru äänessä kuplien. "Ehdottomasti hauska ilta", hän tyrskähti muistaessaan epäuskoisen, hysterian rajoja venyttävän naurunremakan, jonka Julianin pila vuodevaatteiden kanssa oli saanut aikaan.
"Ajattelin aina, että perheen tapaaminen olisi kovin pelottavaa ja jännittävää, mutta ei tosiaankaan ollut. Se oli vain hauskaa."

"Siitä olen onnellinen", Maybe vakuutti vilpittömästi. Toivottavasti Iriksen tapaaminen jättäisi samanlaisen tunteen, vaikka varmastikin sisar haluaisi vain parasta Zoelle.
"Oletko tavannut heitä sen jälkeen? Tai saanut kutsua Hollantiin? Heillähän on huikea kotitila siellä, missä he kasvattavat kouluhevosia."

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   Ma Huhti 02, 2018 6:22 pm

"En muutoin kuin ohimennen tallilla. Caetano ei varsinaisesti liputa vapaiden iltojen puolesta", Larissa kohautti pienesti harteitaan. Vapaat illat olivat pitkällisen neuvottelun tulosta, ja vapaapäivät kiven alla. Silloin harvoin kun hänellä oli hieman enemmän vapaa-aikaa, hän tahtoi viettää sen Amandan kanssa elokuvissa tai kaupoilla tai ihan vain sängyllä loikoillen.
"Olisi mahtavaa päästä käymään siellä joskus", tyttö unelmoi huokaisun kera. Ehkä jonakin päivänä. Ehkä. "Töiden kanssa matkat eivät vain ole kovinkaan helposti järjestettävissä."

"Niin tietenkin", Maybe vastasi. Oli hyvin erilaista työskennellä enonsa omistamalla tallilla, kun eno itse patisti pitämään vapaapäiviä ja käymään perheen luona.
Taffy nakersi kuolainta musta häntä tuulessa liehuen ja pidensi askeltaan ratsastajan pyynnöstä. Tuuli tarttui myös valkeaan ponihäntään.
"Minäkin toivon pääseväni joskus Lady Edgerlyn kotitallille käymään."

Hänestä tuntui usein, että Zoe oli ainoa, jonka työpäivät venyivät lähellekään samoja tuntimääriä kuin hänen, mutta nainen sai myös vapaapäivän viikottain siinä missä hän neuvotteli jokaisen erikseen. Caetano oli jo joustanut tavattoman paljon, kun hän oli tahtonut tavata Amandan perhettä, joskin pomolleen hän oli kertonut tapaavansa omaa perhettään. Pieni valkoinen valhe, joka oli taannut sen, ettei Caetano ollut voinut kieltäytyä.
"Varmasti pääset! Ratsastat hänen hevosiaan, tietenkin pääset", Larissa vakuutti hymyillen. Tietenkin niin tapahtuisi. Maybe kutsuttaisiin katsomaan ja testaamaan nuoria hevosia tai jotakin. Ihan varmasti. Eivätkö kaikki tahtoneet aina esitellä omia hevosiaan ja tallirakennuksiaan ylpeydellä?
"Ja sitä ennen pääset kaikkiin näihin upeisiin kisoihin hänen hevosillaan. Ja Chovella, tietenkin."

"Välillä mietin, missä vaiheessa herään ja huomaan, että tämä onkin vain unta", Maybe nauroi. Onneksi kipeät lihakset, mustelmat ja tapa nukahtaa jo ennen kuin pää osui tyynyyn vakuuttivat hänet helposti siitä, että hänen uusi elämänsä oli täyttä totta.
"Mutta todella odotan perjantain kisoja – Chove on loistavassa terässä. En halua tuottaa pettymystä Corinnelle, joka odottaa siltä niin paljon."

"Ei ole unta", Larissa vannoi nauraen. "Mutta voin tökätä sinua kun pääsemme takaisin tallille, jos se auttaa uskomaan siihen. Tai antaa Casimiron tulla syömään saappaitasi. Se on oikein taitava hamuamaan herkkujakin muiden taskuista kesken maastolenkin." Orilla oli omat hilpeät tapansa, jotka ajoivat Caetanon seinille. Hänestä Casimiro oli vain herttainen. Ori ei koskaan satuttaisi tarkoituksella kärpästäkään. Nyt kun hän asiaa ajatteli, kenties se oli syy lusitanojen loimittamiselle keskellä kesääkin. Paarmat pysyisivät loimien avulla loitolla, kun hevoset itse eivät kerran niitä hännillään huiskisi pois.
"Ette varmasti tuota pettymystä. Ette todellakaan", Larissa pudisteli päätään. "Te pääsette loistamaan kisoihin. Se tulee menemään ihan mahtavasti."

Maybe toivoi Larissan olevan oikeassa. Hän saattoi usein uskoa siihen itsekin – ainakin ketä tahansa muuta kannustaessaan. Mutta Advanced oli... Vakavaa.
Niin oli toki Chovekin. Se oli hevonen, josta Corinne sai tarjouksia, mutta kieltäytyi kaikista; nainen kai todella näki tammassa menneen mestarinsa, joka oli haudattuna Rosings Parkin mailla.
"Millaisia viikonloppusuunnitelmia sinulla on?" hän kysyi ja pidätti kuolaimelle menohaluisena puskevaa Taffyä.

Casimiron askel kohosi korkeammaksi, kun hän pidätti oria kevyesti. Larissa oli tällaisina hetkinä tavattoman kiitollinen siitä, ettei joutunut istumaan syvällä satulassa harjoitusravia varten. Keventäminen oli luojan lahja, kun ratsuna oli suuriliikkeinen, voimakas kouluratsu.
"Töitä, töitä ja vähän lisää töitä", tyttö kertoi hymyn kera. Siltä hänen viikonloppunsa aina näyttivät. Hänen täytyi olla tallilla ensimmäisten tallityöntekijöiden mukana, ja kotiin pääsi tuskin ennen iltatallin päättymistä. Ellei käynyt todella hyvä tuuri. Caetano oli sekopää, mitä hevosiin tuli.
"Pitää klipata Venturoso ja Zeferino kisoja ajatellen, vaikka varmaan Caetano tahtoo ne klipattaviksi vielä muutamaa päivää ennen kisojakin", hän pohti. Klippaaminen oli hidasta puuhaa vaikka hän olikin oppinut varsin mestariksi siinä, kun oli hoitanut kilparatsuja jo pari vuotta. Se ei kuitenkaan vähentänyt sitä, että hevosissa oli paljon pinta-alaa, mitä klipata. Työpäivän saisi helposti kulumaan siinä, että klippasi yhden hevosen huolella ja hoiti muut välttämättömät toimenpiteet päivän aikana, kuten ruokkimiset ja harjaukset. Caetanon käsitys välttämättömästä tosin oli tavattoman nyrjähtänyt, mutta niin oli koko nainenkin.

"Aivan", Maybe vastasi. Hevosala harvoin tunsi rentoja, vapaita viikonloppuja. Hän tunsi jälleen epäuskoisen kiitollisuuden piston elämäänsä ja asemaansa kohtaan. Hän sai ratsastaa päivänsä upeita, hienoja hevosia ja valmistautua kilpailemaankin niillä. Se oli... Paljon enemmän kuin mistä hän haaveili lähtiessään kotoa.
"Kuule, haluaisitko ottaa pätkän laukkaa?" hän kysyi pidätellessään Taffyä, joka pukitti protestoiden, joskin matalalla, nöyrällä volyymilla. Hevosen menohalut eivät selvästi tyydyttyneet vielä.

Joillakin hevosalan työpaikoilla oli selkeät säännöt vapaista, kuten Rosings Parkissakin. Joillakin ei. Hän kuului ehdottomasti jälkimmäiseen kategoriaan ja se näkyi ja tuntui. Caetano maksoi juuri ja juuri tarpeeksi, jotta hän saattoi ylläpitää kuvajaista, josta portugalilainen nainen oli niin tarkkana. Vain hienoja merkkihousuja ja takkeja, hevosen selkään vain saappaat jalassa ja niin edespäin. Hän oli kai joskus maininnut, miten hänen pomollaan oli koko liuta kummia sääntöjä järjettömien työvaatimusten lisäksi. Mutta hänellä oli töitä hienojen hevosten parissa, joten ei hän voinut valittaa liikoja.
”Otetaan vaan”, Larissa hymyili leveästi. ”Ei tämä höppänä varmasti teidän tahdissa pysy, jos menette yhtään reippaammin, mutta me tullaan jossain perässä kuitenkin ja otetaan lopulta kiinni kun kävelette”, hän naurahti. Casimiro ei suinkaan pysyisi atleettisen täysiverisen tahdissa, kun massiivinen kouluratsu osasi lähinnä esitellä pätkän lisättyä laukkaa ja siinä se.

Maybe nauroi ja pidätti Taffyä, mikä sai ruunan puhkumaan kumeasti korvat niskaa kohti painuen ja kohottamaan hienovaraisesti etusiaan protestina.
"Yritämme olla eksyttämättä teitä", hän lupasi ja vaati ruunaa jatkamaan vielä hetken ravia tasaisessa tempossa, kuolaimelle puskematta, ennen kuin kosketti sen kylkeä höyhenkeveästi pohkeellaan, ja tummansuklaan värinen täysiverinen ponnisti laukkaan vaivattomasti.
Tänään ei ollut tarkoitus revitellä, joten Maybe ei noussut jalustimille ja antanut hevosen venyä neliin, vaan istui tukevasti satulassa ja haki askellajista pehmeää, pyörivää rytmiä. Hetken niskuroinnin jälkeen Taffy asettui ja kohotti jopa korvansa höröön energisesti pärskien.

"Ei me eksytä!" Larissa vakuutti nauraen kun istui suuriliikkeiseen harjoitusraviin. Hänen reisilihaksensa eivät suinkaan olleet siinä kunnossa, että ravissa olisi helppo istua. Ei sitten mitenkään. Sen siitä sai, kun ei ratsastanut jatkuvasti. Tyttö pyysi Casimiroa nostamaan laukan ja hoputti hevosta eteenpäin, kun orilla ei ollut mikään kiire maailmassa. Hevonen olisi laukannut varsin rentona ja rauhallisena, jos hän ei olisi töninyt kantapäillään papurikkotäpläisiä, kermanvaaleita kylkiä. Ori venytti askeltaan pyynnöstä ja löysi hieman reippaamman vaihteen, kun Taffy uhkasi kiriä turhan kauas edelle, mutta kaiken kaikkiaan massiivisella kouluratsulla ei ollut mikään kiire minnekään. Hän ei noussut jalustimille kokonaan, mutta tasapainotteli kevyemmässä istunnassa ihan vain oman mukavuutensa tähden. Mitä reippaampi laukka, sen vaikeampi oli istua satulassa, joten hevosen selkää säälien hän piti kontaktin kevyenä. Casimiron mustareunaiset korvat olivat hörössä ja ori pärskähti kerran, mutta siihen hyvätapaisen kouluratsun pään viskominen jäikin. Ranskanletin musta pää hyppi tasaisesti askelten tahtiin hevosen lavalla ja osui silloin tällöin hänen polveensa, kun Casimiro kaarsi kaulaansa.

Täysiveristen laukka lumosi Mayben joka kerta. Se oli niin kevyttä ja vaivatonta, sulokasta kuin kissalla, etteivät kaviot edes tuntuneet koskettavan maata. Taffy liiteli eteenpäin pitkät, hoikat jalat nummimaata polkien.
Vaikka laukan rytmi ja kavioiden töminä viipyivät Mayben rakkaimmissa unissa.
Englantilaisissa nummissa ei aivan ollut samaa kesytöntä kauneutta kuin Skotlannissa, mutta ne puhuttelivat hänen sydäntään silti. Tuulenpiekesemä heinikko, vuodenaikojen mukaan heräävä, purppurainen kanerva, loputtomalta näyttävä, kalpea taivas.
Nyt Taffy ei ollut moksiskaan heinikossa vilahtavista jäniksistä. Mokoma teeskentelijä.
Maybe pidätti sen vastahakoisesti takaisin raviin, kun Rosings Parkin maiden laidalla kulkeva, hiekkainen tie nousi pengerämänä ylös nummesta, ja katsahti olkansa yli.
"Kaikki hyvin? Jatketaanko vielä matkaa?" hän kysyi pyytäen Taffyn käyntiin.

Larissa oli varsin riemuissaan mahdollisuudesta laukata hevosella maastossa. Tai ylipäätään käydä hevosen kanssa maastossa muutoin kuin niin, että hän joutui juoksemaan orin rinnalla. Tallilla oli hieno kävelytyskone, mutta Caetanon kullanmurut ansaitsivat tietenkin ulkoilua raittiissa ilmassa, joten hän sai käydä hevosten kanssa lenkeillä. Käyntiä ja ravia, kolme varttia, neljän hevosen kanssa päivittäin. Siihen verrattuna tämä oli pelkkää luksusta - Casimiro sai liikuntansa ja hän sai ratsastaa hölkkäämisen ja kävelyn sijaan. Ehdottomasti parempi näin. Tyttö taputti lihaksikasta kaulaa, kun pidätti Casimiroa takaisin raviin eikä joutunut pettymään, kun kouluratsu antoi nöyrästi periksi ja pudotti hillittyyn, rytmillä siunattuun raviin kevyesti.
"Kaikki on aivan loistavasti", Larissa vakuutti posket kylmästä ilmasta punoittaen ja silmät naurusta siristyneinä. Miksei olisikaan ollut? Tämähän oli kerrassaan loistavaa huvia päivälle. Casimiro pudotti käynnille pienellä pidätteellä ja ansaitsi taputuksia molemmille puolille paksua kaulaansa.
"Minun puolestani voidaan ihan hyvin jatkaa", hän lisäsi hymyillen. "Taffykin näyttää jo iloisemmalta, selkeästi maasto tekee tehtävänsä."

Maybe nauroi käheästi kehräten ja taputti ruunan tummaa, suklaanruskeaa kaulaa. Se viskeli päätään terävästi korskuen, korvat jo pystyssä pysyen ja tanssahteli sivuttain eteenpäin.
Hän nojautui eteenpäin, kun täysiverinen ponnisti kevyesti ylös jyrkkää polkua hiekkaiselle tielle, ylitti sen ja loikkasi rohkeasti alas toiselta puolelta. Maybe työnsi mielestään muistot iltaisesta maastosta, jossa he eivät olleet olleet yksin hämärässä.
"Taffy on persoona", hän myönsi suoristaen tuulentuivertamaa, mustaa harjaa, kun hoikka, kissamainen hevonen tanssahteli malttamattomana.
"Jatketaanko ravissa?"

Casimiro ei ollut yhtään niin loikkivalla tuulella, vaan kiipesi jyrkän polun käynnissä ja laskeutui yhtä hitaasti ja varovaisesti toiselle puolen tietä. Larissa oli siitä varsin kiitollinen, sillä hän oli nähnyt, miten ori hyppäsi irtohypytettynäkin. Kaikki neljä jalkaa tuntuivat sojottavan eri suuntiin ja oli tuurista kiinni, saiko ori ne alleen ennen laskeutumista vai ei. Tai siltä se ainakin hänen silmäänsä näytti.
"Eipähän tule sinulla tylsää Taffyn kanssa", Larissa naurahti, taputti Casimiron kaulaa ja keräsi pitkäksi polkua alas laskeutuessa valuneet ohjat jälleen tuntumalle.
"Ravataan vain", hän nyökkäsi hyväntuulisesti ja valmisteli siirtymisen, ennen kuin pyysi kouluratsua vaihtamaan askellajia. Casimiro kaarsi kauniisti kaulaansa, joskaan koulumuodosta oli turha mennä haaveilemaan näin, kun sitä ei orilta vaadittu. Kunhan vain kantoi itsensä komeasti kuten orin kuului, tai jotakin sinnepäin. Hevosen hörössä olevien korvien välistä maisemakin näytti paljon keväisemmältä.
"Aiotko mennä käymään kotona jossakin välissä kesää, vai pitävätkö kisat sinut liian kiireisenä kauden loppuun saakka?" Larissa kysäisi nykäisten hieman Casimiron harjaan punotun ranskanletin kohtaa, kun se näytti epätasaiselta.

"Menisin kyllä mielelläni", Maybe pohti ja palautti Taffyn huomion itseensä, kun ruuna yritti kulkea sivuttain tikittävää, malttamatonta ravia ja vaati siltä pidempää, pehmeämpää askelta.
"Mutta voi olla, ettei ole sopivaa hetkeä - ensi jouluna sitten viimeistään! Milloin arvelet, että sinä voit nähdä perhettäsi?" hän kysyi katsahtaen olkansa yli.

"Voi ei", Larissa äännähti myötätuntoisena. Epäreilua tuollainen. Mayben perhe ei edes asunut kovin kaukana, joten tapaamisten ei pitäisi rajoittua vain juhlapyhiin.
"Sitten kun voitan lotossa", tyttö naurahti. Ei hänellä ollut varaa lennellä Atlantin yli, ei hevosenhoitajan palkoilla. Ei todellakaan. Hyvä kun hänellä oli varaa viedä Amanda silloin tällöin syömään vähän paremmin kuin McDonaldsiin.
"Tai kun ei ole enää mitään töitä tarjolla. Setäni on luvannut maksaa paluulentoni Brasiliaan, jos kyllästyn Eurooppaan."

"Hevosalalta tuskin loppuvat työt", Maybe vastasi hyväntuulisesti, keventäen tottuneesti täysiverisen matkaavoittavan raviaskeleen tahdissa. Hän oli luopunut ensin tallityöntekijän työstä, jotta voisi ratsastaa, ja sitten myös avustavan hevosenhoitajan, kun hevosia tuli lisää.
"Mutta olisi hienoa, jos sinulla olisi mahdollisuus käydä perheesi luona. Sinun täytyy varmastikin ikävöidä heitä kovasti?"

"Ei, työt eivät tosiaankaan lopu", Larissa totesi. Se oli aivan selvää. Töitä riitti aina tekijöille, mutta tekijöitä ei ollut tarpeeksi - ei ainakaan kaikille pikkutalleille. Isoimmille tiloille oli aina tungosta, samoin kuin nimekkäiden ratsastajien pariin. Kyse taisi olla enemmänkin siitä, jaksaisiko hän tehdä töitä vuodesta toiseen, mutta vielä ei tuntunut siltä, ettei tässä ollut mitään järkeä. Hyvä siis jatkaa Caetanon hevosten parissa.
"Ei ikävöiminen auta ketään", tyttö kohautti pienesti harteitaan. "Pidämme yhteyttä sähköpostitse silloin kun jotain kerrottavaa on, ja satunnaisesti skypen kautta. Mutta ei siinä olisi mitään järkeä, että käyttäisin aikani täällä heidän ikävöimiseensä."

Taffy ravasi vaivattomalla liidolla, askeleet heinikkoista nummimaata niellen. Toivottavasti se saisi herätä pian kunnolla kevääseen, vaikka toisaalta Maybe rakasti myös lunta. Mikä dilemma.
Se, että tämäkin kaunis, taatusti lahjakas täysiverinen oli hänen vastuullaan, hänen ratsastettavanaan, täytti hänet epätodellisella onnellisuuden tunnulla. Hänen koko elämänsä teki. Samoin se, että hän sai kutsua Zoea tyttöystäväkseen, vaikkei vielä uskaltanutkaan tehdä sitä niin kenenkään muun kuullen.
"Haluaisitko lähteä joku aamu rannalle ratsastamaan?" hän kysyi olkansa yli.
"Vai pitääkö Caetano sitä sopimattomana?"

Caetano piti kaikkea sopimattomana. Se oli aina hyvä lähtökohta kouluratsastajan ajatuksenjuoksua ennustaessa. Jos se oli jotakin, missä voisi vahingossakin olla hauskaa, se oli sopimatonta.
"Ei ole mitään toivoa saada yhtäkään näistä hevosista rannalle, valitettavasti", Larissa huokaisi. Rannalla ratsastaminen oli aivan ihanaa. Hän kaipasi sitä niin kovin, sillä Espanjassa työskennellessä moinen oli ollut tavallinen lauantaipäivä.
"Voisin tietenkin kysyä Amandalta, jos hän voisi kysyä Deirdreltä, jos saisin lainata Witchiä rantaretkeä varten", Larissa piristyi hetkessä. Se voisi jopa onnistua, ja hän voisi kuin voisikin päästä käymään rannalla Mayben kanssa.

"Olen varma, että voisit saada myös Miu Miun tai Nimbuksen lainaksi", Maybe vetosi ja heitti Larissalle hymyn olkansa yli. Hamish-eno ei varmasti pistäisi sitä pahakseen, olivathan rantaretket kuuluneet miehen hevosten rutiineihin silloin joskus, kun Fairchildit olivat vielä onnellisia yhdessä. Ajatus sai hänen olonsa haikeaksi. Hamishin sydänsuru oli aina käsinkosketeltavaa, kun mies oli samassa tilassa vaimonsa kanssa.
"On ihanaa aloittaa aamu nelistämällä rantahiekkaa pitkin."

"Ehkä", tyttö hymyili leveästi. Se ei olisi mahdoton idea myöskään. Olihan talli täynnä hevosia joita voisi saada lainata, jos vain tietäisi keneltä kysyä. Witch oli jo entuudestaan tuttu, herttainen tammamamma, joka antoi hänelle kaiken anteeksi siinä missä piinasi Amandaa huolella.
"Ihan varmasti", Larissa naurahti. "Kun olin töissä Espanjassa, meillä oli tapana viedä kaikki kenttäratsut aina lauantaisin rannalle. Pari tuntia vaeltelua maastoissa ja rentoa laukkaa rannalla sai kenet tahansa hyvälle tuulelle."

"Se on hyvin totta", Maybe myönsi. Niin se sai hänetkin. Ehkä he voisivat tehdä niin jopa viikonloppuna. Rento rantalaukka voisi olla hyvä palkinto Chovelle kisojen jälkeen. Jännitys nipisti jälleen hänen vatsaansa.
Heinikossa kiemurteleva polku kaarsi loivasti kohti etelää, ja nummimaasto kohoili ja laski kuin kellanvihreä aallokko.
"Joskus kadehdin esteratsastajia siitä, että he saavat matkustaa niin paljon ja nähdä erilaisia maita melkein viikottain – vaikka eivät ehkä varsinaisesti maisemia harrastakaan kisapaikan ohella."

Larissa koetti hetken treenata istuntaansa Casimiron voimakkaan, suuriliikkeisen ravin kanssa istumalla satulaan ja koettamalla olla pomppimatta kuin perunasäkki, mutta luovutti nopeasti. Hän osasi istua alas harjoitusraviin, kun ratsuna ei ollut näin järjettömän suuriliikkeistä höpsöä. Tässä ravissa istuminen vaati lihaksia, joita hänen reisistään ei löytynyt. Tai superliimaa, eikä sitäkään ollut nyt kädenulottuvilla.
"Se on ihan kamalaa", Larissa vastasi päätään pudistaen, "ei kannata kadehtia." Hän oli ollut töissä pari kuukautta esteratsastajan tallilla ja todennut, ettei se ollut häntä varten. Monesta muustakin syystä tosin, mutta jatkuva matkustelu oli yksi niistä. Hän ei ollut edes matkustanut, vaan hoitanut hevosia tallilla.
"Hyvä kun he ehtivät itse treenata hevosiaan, kun kisoissa menee aina suuri osa viikosta silloin, kun kisoja on edessä, ja sitten on hevosten treeniaikataulut joita ei voi muutella miten sattuu, ja matkat, ja otettava huomioon kisa-aikataulut ja kaikki mahdollinen. Ei käy kateeksi", hän naurahti.

"Jos nauttii hektisen elämän pulssista, se voi olla hienoa", Maybe vastasi nauraen. Jamie rakasti elämäänsä, ja hänkin oli viihtynyt sen hetken, mitä ehti kokea hevosenhoitajan elämää, ennen kuin keskittyi tosissaan kenttäratsastukseen.
Ehkä se kuluttaisi ihmisen loppuun. Hänenkin elämänsä tuntui välillä vievän kehon äärirajoilleen. Saattoi olla, että psykologi oli oikeassa ja hänen pitäisi vaatia itseltään vähemmän.
"Haluaisitko laukata vielä pätkän?"

"Hektistä elämää on muunlaistakin", Larissa naurahti. Hänen elämänsä oli kovin hektistä, mutta aivan toisella tapaa. Hän ei ollut viihtynyt esteratsastajan tallilla, jossa hevoset vaihtuivat tiheään tahtiin ja niihin ei ehtinyt - kiireisen arjen tähden - luoda yhtään minkäänlaista sidettä. Kouluratsastus oli täysin päinvastainen laji, sillä siinä missä hyvä estehevonen hyppäsi saman radan yhtä hienosti kahdella eri ratsastajalla, kouluhevosesta ei saanut hyvää suoritusta irti kuin tasan se ratsastaja, joka oli työskennellyt vuosia hevosen kanssa.
"Casimiro ei vielä ole hiestä märkänä, joten kyllä pätkä onnistuu", tyttö virnisti. "Taffykin jaksaa sen jälkeen olla hyvällä tuulella vähän pidempään. Hyväntuulisuudesta on varmasti apua, kun menette seuraavaan valmennukseen tai treenaatte itsenäisesti tylsiä taivutuksia kentällä."

"Taivutukset ovat lempipuuhaamme, vai mitä Taffy?" Maybe kysyi ruunalta, joka nakerteli kuolaintaan ravatessaan korvat pystyssä alas loivaa, tuskin huomattavaa rinnettä. Saattoi olla, että osuvasti Temper Temperiksi nimetty täysiverinen tarvitsi säännöllisesti tuuletusta ja irrottelua innostuakseen työnteosta aitojen sisällä.
Kun maasto lähti jälleen nousuun, hän kannusti Taffyn pehmeällä avulla laukkaan ja nousi nyt jalustimille, kun ruuna kiihdytti ylös loivaa rinnettä energisesti pärskien ja askeltaan vaivattomasti venyttäen.

Taivutukset eivät olleet kenenkään lempipuuhaa, jolla oli edes hippunen järkeä päässään. Taivutukset olivat aivan kamalia. Kuka niistä muka pitäisi? Ei kukaan. Niin. Larissa antoi Casimiron siirtyä laukalle ja kannusti hevosta kirimään Taffyn perään, vaikka kouluratsulle tällainen revittely vierasta olikin. Kiltti ori kuitenkin teki mitä pyydettiin, venytti askeltaan vaivatta ja sai koko tantereen tömisemään massiivisten kavioidensa takoessa loivaa rinnettä. Hän piteli toisella kädellä kiinni letitetyn harjan päästä ihan vain varmuuden vuoksi, ettei joutuisi tukeutumaan ohjaan, jos tasapaino heittäisi. Hänellä ei ollut vuosikymmeniä päivittäin ratsastaneen refleksejä, joilla ohjan annettaisiin karata käsistä tasapainon mennessä.
"Tämä ei kyllä koskaan vanhene!" Larissa naurahti tuuleen. Ihana, reipas laukka piristi aina päivää, vaikka maisemat eivät Espanjan valkeita hiekkarantoja olleetkaan, ja tuuli nipisteli poskia kylmällä kourallaan.

Tämä ei koskaan vanhenisi. Maybe rakasti lentämistä ja vain hevosen kanssa ihmissielu saattoi todella tehdä niin. Taffy lensi nummimaan yli kadehdittavalla keveydellä, pitkät, hoikat jalat sitä eteenpäin kiidättäen. Maybe seisoi ketterästi jalustimilla, kapean kaulan ylle nojautuneena ja antoi ruunan venyttää askeltaan hetken, nummi ohi viuhuen vihreän, harmaan ja kuparisen ruskean värinauhana. Kylmä tuuli nosti veden silmiin ja sai sydämen hakkaamaan euforiasta.
Hän pidätti vastahakoista hevosta laskeutuen takaisin satulaan ja katsoi olkansa yli nähdäkseen, oliko Larissa vielä mukana.

Oli hän vielä mukana, mutta kovin kaukana takanapäin, sillä Casimirosta ei tosiaan ollut vetämään vertoja täysiveriselle. Lusitano nelisti urheasti nummimaalla, mutta Larissa ei edes koettanut hoputtaa oria kiristämään tahtiaan. Parempi edetä vauhdilla, jonka hevonen koki mukavaksi, niin ehkä he eivät päätyisi kierimään nummella. Kouluratsua ei voinut kutsua varmajalkaisimmaksi maastoratsuksi, sillä Caetano harvoin, hyvin harvoin, vei hevosiaan epätasaisiin maastoihin liikkumaan. Olivathan niiden jalat tavattoman arvokkaat, eikä nainen tahtonut ottaa pienintäkään riskiä, että yksi huono askel epätasaisella maalla katkaisisi kilpauran siihen paikkaan. Larissa antoi Casimiron laukata pidempään, mutta pidätti hevosta mitä lähemmäs he toista ratsukkoa pääsivät, ettei Taffy innostuisi jatkamaan matkaa Mayben tahdosta huolimatta. Lusitano pudotti raville kyljet kohoillen ja taittoi viimeiset metrit Taffyn luokse lennokkaassa ravissa.
"Ei paha", Larissa naurahti sipaisten kiharan kiekuran kypärän leukahihnan taakse. Tuuli oli puhaltanut hiukset valloilleen kypärästä huolimatta.

Nähdessään etäisyyden heidän välillään, Maybe pidätti Taffyn ravin kautta käyntiin ja käänsi sen takaisin Casimiroa ja Larissaa kohti. Korvat hörössä tanssahtelevan täysiverisen askel oli korkea ja innokas, musta häntä liehui tuulessa ja hevonen pärskähteli hyväntuulisesti.
"Rakastan nummia", Maybe vetosi ja käänsi Taffyn kävelemään takaisin menosuuntaan, kun Larissa saavutti heidät.
"Oli upeaa ratsastaa Skotlannin nummilla. Ne ovat kuin suoraan satukirjoista."

Casimiro pudotti itsenäisesti käyntiin, kun Taffykin kulki moisessa askellajissa samaan suuntaan. Eihän sitä nyt laumassa voinut lähteä sooloilemaan.
"Olisi mahtavaa nähdä Skotlantia joskus ihan kunnolla", Larissa huokaisi ihastuneena. "Tai Englantia. Mitä tahansa. Haluaisin niin käydä joskus Oxfordissa, mutta mahdollisuuksia ei ole oikein tarjolla." Ei Caetanon kanssa, kun hän sai juuri ja juuri riittämiin vapaata, että ehti käydä ostamassa uudet ratsastushousut, kun vanhat kuluivat puhki.

"Suosittelen ehdottomasti ja täysin puolueettomasti", Maybe nauroi, skotlantilainen aksentti edelleen vahvana puheessaan. Ehkä hänen olisi pitänyt yrittää adoptoida hillitympi puhetapa, varsinkin Edgerlyjen kanssa asioidessaan, mutta hän ei häpeillyt juuriaan.
"Ylämaat ovat lumoavia. Eksyin useamman kerran lapsena nummille haluttuani seikkailla."

"Loistavaa", Larissa naurahti, "kuuntelen siis puolueetonta mielipidettäsi kovin." Ihan niin kuin hänkin oli kovin puolueeton kertoessaan Brasilian luonnon kauneudesta. Se tosin olikin ainoa asia, mitä Brasiliasta saattoi kehua.
"Voi ei", hän naurahti. "Hyvä ettet eksynyt lopullisesti. Seikkailut voivat viedä tiukkoihinkin paikkoihin aina välillä."

"Ne voivat", Maybe nyökkäsi ja silitti Taffyn lämmintä, silkkistä karvaa. Hän antoi hevosen venyttää kaulaansa ja pidentää askeltaan.
"Ne vievät joskus myös aivan uusien ystävien ja mahtavien kokemusten luo. Löysin lapsuuteni parhaan ystävän eksymällä vahingossa."

"Se kuulostaa hauskalta tarinalta. Mitä tapahtui?" Larissa naurahti uteliaana. Hänen koko elämänsä oli yksi seikkailu, jos häneltä kysyttiin. Viimeiset pari vuotta Euroopassa varsinkin olivat olleet seikkailua toisensa perään. Pelkkää intoa käydä siellä ja täällä ja tuolla, nähdä niin paljon kuin vain mahdollista ja tutustua satoihin ihmisiin siinä sivussa.

Maybe hyrisi hyväntuulisella käheydellä ja vapautti jalkansa hetkeksi jalustimista, pyöräyttäen nilkkojaan.
"Uppouduin niin syvälle tarinaan, että harhailin nummille ja hän löysi minut seuraavana aamuna nukkumasta lampaidensa joukosta. Kävin joka viikko teellä sen jälkeen ja hän tuli katsomaan kaikkia kisojani aina siihen saakka, kunnes nukkui pois."

Se kuulosti varsin herttaiselta tarinalta, joskin ajatus nummille eksymisestä oli kaikkea muuta kuin rentouttava.
"Eivätkö vanhempasi olleet kauhuissaan, kun et tullut yöksi kotiin?" Larissa kysyi häkeltyneenä. Hänen vanhempansa ainakin olisivat olleet, ja lähettäneet kaikki sisarukset ja naapurin kakarat etsimään häntä.

"Olivat, totta kai", Maybe myönsi, "olin ollut hyvin vikkelä jaloistani, ilmeisesti. Ja vietin seuraavan kuukauden arestissa." Hän oli saanut isältä korvilleen huolestutettuaan perheen niin ja uhkauksen tulla pistetyksi hihnaan ollessaan ulkona. Siihen mennessä, kun hän sai ratsastaa Chinalla itsenäisesti, hän oli oppinut jo järkevämmäksi eikä perhe enää pelännyt hänen hukkuneen yhteen tummavetisistä vesistöistä.

"Voi ei", Larissa naurahti. Arestissa ei ollut tosiaankaan mukavaa, mutta Maybe oli selvinnyt siitäkin koettelemuksesta. Hän ei ollut koskaan ollut niin pitkiä aikoja arestissa, mutta kolme päivääkin kotiin sidottuna oli ajanut hänet seinille. Onneksi työ hevosten parissa tarkoitti väistämättä paljon raitista ilmaa ja liikuntaa, tahtoi sitä tai ei.
"Mutta olipahan ainakin seikkailu, josta kertoa tarinaa myöhemminkin! Minä eksyin kerran kotikylän läheiselle pienelle vuorenharjalle parin kaverin kanssa. Meidän piti viedä kaksi muulia ylös auttamaan työntekijöitä, mutta eksyimme matkalla ja erehdyimme risteyksestä, ja päädyimme kiipeämään viereiselle harjalle. Muulit eivät arvostaneet, kun joutuivat talsimaan takaisin alas ja sitten toista tietä ylös. Liikaa kiipeilyä niidenkin mielestä, mutta onneksi ne olivat sentään muuleja. Aasit olisivat varmaan jättäneet meidät puolimatkaan."

Maybe nauroi kehräten ja johdatti heidät Taffyllä polulle, joka kaartaisi lähemmäs tuttuja maanteitä, joiden laitaa he pääsisivät takaisin tallille. Nyt täysiverisen korvat pysyivät terhakasti pystyssä, ja nelin muisti viipyi euforiana ratsastajankin veressä. Olisi mahtavaa lähteä kisoissa maasto-osuudelle Taffyn kanssa.
"Miltä Englanti on tuntunut sinusta? Brasilia on aivan kirjaimellisesti toisella puolella maailmaa."

"En voi sanoa varsinaisesti nähneeni Englantia", Larissa tunnusti nauraen. Hän oli ehtinyt käydä tallin ohella muutaman kerran Newcastlessa ja siinä se. Sitä tuskin laskettiin Englantiin tutustumiseksi muutoin kuin siltä osin, että hän oli todennut newcastlelaisten puhuvan kamalalla aksentilla ja sään olevan vuorottelevan hirveän ja hirveän kauhean välillä.
"Mutta ei tämä ole yhtään hullumpi paikka asua. Sää on kamala, mutta on täällä paljon hyvääkin. Ja ainakin kaikki puhuvat englantia, mikä ei ollut yhtään niin taattu juttu Espanjassa."

"Paljonko Espanjassa puhutaan portugalia?" Maybe kysyi uteliaana ja katsoi huolellisesti tiellä molempiin suuntiin, ennen kuin käänsi Taffyn kulkemaan sen laitaa. Kavioiden kopse kovaksi tamppautuneella soralla oli melkein hyponoottista.

"Ei oikeastaan yhtään", Larissa naurahti. Tuurilla saattoi törmätä johonkuhun turistiin, joka sattui olemaan joko Portugalista tai Brasiliasta, mutta siihen se oli jäänyt. "Mutta minä ymmärsin yksinkertaista espanjaa, jos se oli kirjoitetussa muodossa tai puhuttiin todella hitaasti ja selkeästi." Jotain hyötyä portugalistakin siis oli, vaikka Euroopassa sillä ei varsinaisesti ympäriinsä matkusteltukaan.

Yksikaistainen, hiljainen maalaistie vaihtui asfaltoiduksi maantieksi, ja Maybe kuulosti autoja, ennen kuin jatkoi matkaa. Zoen onnettomuus kummittelisi varmasti jokaisen maastoilijan mielessä.
Taffy askelsi kuitenkin eteenpäin reippaasti murehtimatta, ja Maybe kiitti onneaan siitä, miten maastovarmoja Ladyn hevoset olivat. Mitä nyt Fitzrovia silloin tällöin sai eksistentialistisen kriisin kohdatessaan postilaatikoita tai pressuja tai suuria pensaita.
"Minä toivon, että puhuisin enemmän vieraita kieliä."

”Ai?” Larissa vilkaisi Mayben selkää yllättyneenä. Miksi ihmeessä tyttö toivoi moista? Ihan samahan se oli, montaako kieltä puhui, kunhan puhui sitä kieltä mitä asuinmaassa puhuttiin. Mitä muilla kielillä edes teki? Englannillakin pärjäsi loistavasti lähes jokaisessa maailman kolkassa - hänen kotiseutujaan lukuunottamatta.
”Miksi? Paljon työtä turhan tähden, ellei sitten satu syntymään kaksikieliseen perheeseen.”

Maybe nauroi ja taputti Taffyn kaulaa, kun ruuna ravisti pärskien päätään.
"Koska olisi kiehtovaa voida keskustella ihmisten kanssa heidän äidinkielellään ja ymmärtää muitakin kieliä kuin omaansa", hän vastasi ja pidätti raville pyrkivää hevosta pysymään käynnissä.
"Ranska esimerkiksi kuulostaa kovin kauniilta. Mutta myös espanja – tai portugali – tai vaikka saksa voisi olla todella mielenkiintoista opittavaa."

"Mutta eihän se keskustelu eroa mitenkään englanniksi käydystä", Larissa naurahti. Sama keskusteluhan se oli, ihan sama mikä kieli olisi käytössä. Samat asiat tuli sanottua ja samat ajatukset vaihdettua. Mitä väliä sillä oli, puhuttiinko siinä englantia, saksaa, ranskaa, mandariinikiinaa tai espanjaa?
"Se on kovan työn takana, eikä siitä niin paljoa iloa ole", tyttö naurahti. "Melkein kaikkialla puhutaan englantia, joten sillä pääsee pitkälle."

"Siinä on eronsa", Maybe huomautti huvittuneena.
"Saman keskustelun voi käydä englanniksi tai vaikka espanjaksi, mutta erona on se, että espanjalaisen on pitänyt opetella englantia ja käyttää kieltä, joka ei ole hänen äidinkielensä." Hänestä oli ihana ajatus voida tulla vastaan, voida ymmärtää eri kieliä ja antaa siten ihmisille mahdollisuus kertoa ajatuksiaan myös omalla kielellään. Ei vain olettaa, että kaikki opettelisivat ja käyttäisivät hänen puhumaansa kieltä.
Hän kaarsi tallille johtavalle tielle ja siirtyi asfaltilta tien vierellä kulkevalle, hiekkaiselle ratsastuspolulle.

"Monet käyttävät mielellään kieltä, jonka ovat joutuneet opettelemaan tuskaisesti. Voipahan leikkiä, että niistä tuhansista tunneista on ollut jotain hyötyä", Larissa naurahti. Moni puhui englantia nykyaikana, koska se oli yhteinen, laajalle levinnyt kieli. Sen opetteleminen oli lähinnä oman selustansa turvaamista. Englannilla pärjäsi sen sijaan että joutuisi opettelemaan ja ylläpitämään kymmeniä muita kieliä.
"Minusta on aina kiva puhua englantia. Onhan portugalissakin puolensa, mutta sen kanssa on paljon nirsompi aksenteista. Caetanon portugali kuulostaa aivan kamalalta minun korviini, ja hän käyttää paljon sanoja ja muotoja, joita Brasiliassa ei tunneta. Ja todennäköisesti hän ajattelee samoin minun puheestani", hän hymähti huvittuneena. Caetano puhui hänelle englantia paitsi silloin, kun tahtoi läksyttää häntä jostakin ilman, että muut ympärillä ymmärtäisivät naisen tyytymättömyyden syyn.

Maybe olisi mielellään yksi niistä, joka voisi käyttää opettelemaansa kieltä. Matkustaa ulkomaille ja ymmärtää, mitä ympärillä puhuttiin. Hän ei vain koskaan ollut kovin hyvä luokassa käydyillä oppitunneilla.
"Oli mukava käydä maastossa kanssasi", hän sanoi pysäyttäen Taffyn tallipihalle ja pudottautuen edelleen hyväntuulisen täysiverisen satulasta. Hän löysäsi satulavyötä ja talutti ruunan sitten sisään ja pesupaikalle, missä voisi huuhtaista sen jalat keväästä märästä nummimaasta.

"Pitäisi yrittää päästä useammin", Larissa naurahti valuen alas Casimiron selästä. Pieni lusitano-ori kääntyi heti hinkkaamaan päätään häntä vasten, kun jokin kutitti vaalealla otsalla, ja hän sai tummille housuilleen kauniin kuolavanan. Kiitos Casimiro. Tässä oli jälleen yksi hyvä syy sille, miksi Caetanon hevosenhoitajana olisi pitänyt pukeutua hazmat-pukuun silloin kun oikeasti hoiti hevosia ja oli niiden lähettyvillä. Portugalilainen ei voinut sietää hänen sottaisia vaatteitaan.
"Tsemppiä illan valmennukseen!" Hän toivotti hymyillen, löysäsi satulavyön ja talutti Casimiron karsinaan purettavaksi. Hevonen täytyisi pyyhkäistä märällä sienellä, mutta hän ei jaksanut kamppailla orin kanssa pesupaikalla juuri nyt. Siinä kastuisi puoli tallia.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   Ma Huhti 02, 2018 6:23 pm

Tiistai 3. huhtikuuta 2018, aamupäivä - Siivekkäät hevoset

Pyhäpäivät olivat tarkoittaneet loputtomalta tuntunutta kiirettä Caetanon hevosten kanssa, mutta siitä oli selvitty enemmän tai vähemmän sujuvasti. Portugalilainen nainen ei ollut käynyt tallilla lainkaan sitten torstain, sillä pääsiäinen oli houkutellut naisen Portugaliin pitkäksi viikonlopuksi. Hevoset olivat jääneet Larissan käsiin - tosin minuuttiaikataulut olivat pitäneet huolta siitä, ettei tyttö kertaakaan unohtanut, kenen hevosia hoiti. Vaan työnteko oli palkittu, sillä vastoin kaikkia uskomuksia, Caetano oli antanut hänelle luvan viedä Casimiro rannalle. Jos hän olisi kehdannut kysyä moista minkä tahansa muun hevosen kohdalla, hän olisi saanut korvilleen, mutta Casimiron portugalilaisnainen oli lähettänyt suorastaan ilolla hiekalle. Ehkä nainen toivoi, että hevonen rikkoisi jalkansa hiekkarannalla ja Caetano voisi nostaa kunnon vakuutusrahat lusitanosta, joka ei ollut lunastanut odotuksia.
”Tämä oli kyllä ihan mahtava idea”, Larissa virnisti leveästi Maybelle hypätessään auton kyydistä valmiina purkamaan hevoset ja kohtaamaan harmaan hiekkarannan. ”En voi edelleenkään uskoa, että Caetano antoi minun ottaa Casimiron mukaan.” Hän oli pyytänyt jo varulta Witchiä, mutta jos aivan rehellisiä oltiin, hän tunsi olonsa paljon kotoisemmaksi Casimiron selässä kuin mustan puoliveritamman.

"Onko minulla muuta kuin mahtavia ideoita?" Maybe haastoi takaisin, käheästi nauraen ja kiristi ponihäntää, jolta silkkiset, valkeat hiukset pyrkivät pakoon.
Hän läimäisi auton oven kiinni ja kiersi trailerin taakse. Kevät tulisi varmasti joskus, mutta tällä hetkellä tuntui parhaalta varustautua vielä säänkestävällä takilla ja kaulahuivilla.
"Onko Casimiro käynyt paljon rannalla?" hän kysyi laskien takasillan ja harppoen sitten etuovesta sisään, jotta saattoi peruttaa sulokkaan, papurikkokuvioisen tummanruunikon ulos.

"Ei", tyttö myönsi naurahtaen. Ainakaan vielä sellaista kummajaista ei ollut tullut vastaan. Ehkä jossakin kohtaa Mayben arviointikyky pettäisi, mutta tähän asti ideat olivat olleet vain mahtavia. Pelkkää hauskanpitoa töiden tekemisen varjolla. Tosin tätä nyt ei voisi naamioida töiden tekemiseksi vaikka miten yrittäisi.
"En usko, että se on koskaan nähnyt kuralätäkköä enempää vettä", Larissa pudisti päätään ja odotteli sillan sivussa, kunnes Maybe oli onnistunut purkamaan matkustajista kärsimättömämmän. Hän harppoi sen jälkeen sisään ja antoi Casimiron peruuttaa vauhdikkaasti pää korkealla siltaa alas. Hevosen korvat kääntyilivät ja sieraimet värisivät, kun lusitano tutki uutta ympäristöään.
"Tästä tulee hauskaa."

Chove haisteli tuulta pää pystyssä, ennen kuin puhalsi ihmisensä hiuksiin. Maybe heilautti satulan tottuneesti sen suklaisenruskeaan selkään, kiristi vyön ja viimeisteli suitsituksen.
"Rannalla ratsastaminen on mahtavaa", hän myönsi silittäen tamman kaulaa, kun painoi kypärän päähänsä tottuneella, ripeällä rutiinilla.
"Yritän käydä Choven kanssa vähintään kerran parissa viikossa, ja nyt se todella ansaitsee jotain hauskaa kisojensa jälkeen."

Voisipa hänkin tuoda hevosia useammin rannalle - tai edes Casimiroa. Caetanon hevoset ansaitsivat olla ihan vain hevosia silloin tällöin. Naiseksi, joka tarhasi neljä oria yksien aitojen sisään eikä kuunnellut vastaväitteitä, Caetanolla oli kovin kumma käsitys muista asioista, jotka kuuluivat erottamattomasti hevosten elämään. Kuten hauskanpidosta. Hyvä kun kilparatsut pääsivät edes maastoilemaan tallin ympärille. Hän kiristi lusitanon satulavyön ja tarkisti vielä kertaalleen, että kaviot olivat puhtaat, vaikka mihinpä ne olisivat trailerin kyydissä sotkuneet. Ajatus siitä, ettei hevosella ollut pinteleitä tai edes suojia jalassaan sai epäröimään hetken, mutta näin oli parempi. Märkä kangas keräisi vain hiekkaa, mikä puolestaan hiertäisi ikävästi suojan alla.
"Chove ansaitsee paljon hauskanpitoa", Larissa vakuutti nyökäten ja veti kypärän hiustensa päälle. Hän kiinnitti leukaremmin ja kiskoi hanskat käteensä, ennen kuin riisui suitsien päälle puetun riimun ja talutti orin kauemmas trailerista vilkuillen vielä kertaalleen hevosen läpi. Casimiron olisi paras olla polkematta kenkäänsä irti, tai hän ei saisi enää ikinä tuoda hevosia rannalle.
"Miten teillä meni kisoissa?"

Merituuli puhalsi Choven siististi nypityn, mustan harjan pörhöön. Tamma tuijotti rantaa sieraimet suurina hengittäen ja kuopaisi maata kärsimättömänä, muttei nykinyt ohjia Mayben kädestä. Tyttö odotti sen vierellä siltä varalta, että Larissa tarvitsisi apua.
"Loistavasti, luulen. Olimme 12. ja yleensä olemme sijoittuneet lähemmäs kärkeä, mutta Corinne sanoi, että tämä oli hieno saavutus ensimmäisiksi kisoiksi tällä tasolla."

Larissa heilautti itsensä satulaan, kun oli varma siitä, ettei Casimirolla ollut mitään hätää. Ori käänteli korviaan ja kuopaisi kosteaa maata innoissaan. Se oli jotakin, mitä kouluhevonen ei koskaan tehnyt ja tyttö oli melko varma, että hänen olisi kuulunut korjata Casimiroa. Torua moisesta rumasta teosta, mutta olkoot. Hän ei ollut enää maan tasalla, joten kuopaisu ei aiheuttanut vaaraa kenellekään.
"Sehän kuulostaa upealta suoritukselta", tyttö hymyili leveästi. Ei hän voinut väittää ymmärtävänsä kaikkia hienouksia kilpailuista, mutta olihan se edelleen paremmin kuin puolet osallistujista. Helposti.
"Miltä tuntui päästä kisaamaan taas vaikeampiin luokkiin?"

"Mahtavalta", Maybe vakuutti nauraen käheästi. Se taisi olla hänen suosikkisanansa. Hän ponnisti tottuneella ketteryydellä kookkaan täysiveritamman satulaan, pujotti jalkansa lyhyehköihin jalustimiin ja antoi Choven johdattaa heidät lähemmäs vesirajaa.
"Chovessa on varmasti ainesta huipulle ja olen varma, että se olisi tehnyt täysin virheettömän suorituksen, ellen minä olisi hermoillut ja pelannut varman päälle."

"Pah, olen varma että se meni oikein hyvin juuri siksi, että sinä olit siellä Choven kanssa", Larissa totesi pirteästi. Kukapa ei muka hermoillut ennen kilpailuja? Hän olisi ainakin ollut kauhusta kankeana. Pieni hermoilu kuului asiaan, eikä varman päälle pelaaminen kuulostanut kovinkaan huonolta ratkaisulta kenttäkilpailuissa.
"Rauha, poika, rauha", tyttö jutteli matalalla äänellä lusitanolle, joka kaarsi kaulaansa ja nosteli jalkojaan jokaisen askeleen myötä korkeammalle omituisella pohjalla. Tietenkään Casimiro ei ollut tottunut pehmeään hiekkaan kavioidensa alla, kun liikkui lähinnä päivästä toiseen tekopohjalla maneesissa.

Chove tuijotti meren vaahtopäitä korvat protestoivassa takakenossa ja tanssahteli musta häntä liehuen. Maybe silitti sen lämmintä kaulaa sydän rakkaudesta pakahtuen. Se oli uskomaton hevonen – ja se oli ollut uskomaton. Se oli kilpaillut eliitin joukossa ja osoittanut kiistatta kuuluvansa sinne.
Corinne oli saanut lisää tarjouksia hevosesta, mutta Maybe halusi uskoa, ettei mikään saisi naista luopumaan siitä.
"Haluatko antaa Casimiron tutustua veteen?" hän kysyi katsahtaen olkansa yli. Chove seisahtui turvallisen välimatkan päähän aalloista.

"Se voisi olla hyvä idea, ennen kuin Casimiro päättää tutustua siihen itse", Larissa naurahti ja maiskauttaen kannusti hevosen lähemmäs pieniä aaltoja. Ori kurotti turpansa uteliaana tökkäämään märkää hiekkaa, jolle vesi lipui pehmeästi aaltojen myötä ja pärskähti päätään ravistaen, kun veti merivettä sieraimiinsa. Larissa nauroi orin hölmöilylle eikä joutunut kannustamaan lusitanoa lainkaan, kun ori asteli rohkeasti pidemmälle täynnä kyltymätöntä uteliaisuutta.
"Selvä, me ei vettä pelätä", tyttö naurahti kääntäen polvensyvyiseen veteen kahlanneen hevosen rannan suuntaisesti. Casimiro kurotteli turvallaan aaltojen vaahtopäisiä harjoja ja kuopaisi toisella etusellaan vettä niin että loiskui. Se sai Larissan kannustamaan hevosta eteenpäin ennen kuin ori keksisi muuta tyhmää - kuten vaikka vedessä piehtaroimisen.
"Chove ei pidä vedestä?" Hän kysyi katsellessaan varsin ylpeänoloista täysiveritammaa.

Maybe kannusti täysiverisen kävelemään Casimiron rinnalla rannan puolella.
"Ei – tiedän, loistava piirre kenttähevoselle", hän nauroi ja suoristi tamman mustaa harjaa. Se tanssi eteenpäin kuolainta malttamattomana pureskellen. Se tiesi, mitä varten rannalle tultiin.
"Se menee kyllä veteen pelotta, mutta se ei ole Choven lempiasioita."

Casimiron kulku oli enemmän etusten kohottamista ja loikkimista eteenpäin voimakkaan takaosan avulla kuin puhdasta käyntiä, mutta Larissa ei aikonut rajoittaa orin leikkiä liikoja. Siinäpähän piti hauskaa, kerrankin elämässään.
"Voi Chovea", hän naurahti. "En tosin voi syyttää. Vesi täällä on jäätävää ja ikävän harmaata, eihän kukaan tällaiseen tahdo mennä jos sitä voi vältellä."

Maybe nauroi.
"Kylmä vesi on virkistävää", hän protestoi. Skotlannin kasvatti oli harvoin uinut erityisen trooppisissa tai lämpimissä vesissä – mutta joku päivä hän matkustaisi jonnekin, missä peilikirkas vesi hehkui turkoosina ja vyöryi valkeaa hiekkaa vasten.
"Casimirolla näyttää olevan hauskaa."

"Kyllä, mutta silloin ilman täytyy olla lämmin. Muuten tulee vain kipeäksi", Larissa naurahti. Lämpimänä päivänä pulahdus vilpoisaan mereen tai jokeen oli aivan ihana helpotus, mutta kun lämpötilat olivat jo valmiiksi kivuliaan lähellä nollaa, moinen ei tosiaankaan innostanut.
"Jep", hän nyökkäsi pitäen kiinni satulan etukaaresta, kun ori päätyi loikkaamaan oikein kunnolla. "Raukkaparka ei saa tehdä mitään hauskaa kovinkaan usein, niin täytyyhän tästä seikkailusta nyt ottaa kaikki irti." Lusitano käyttäytyi kuin nuori varsa, joka pääsi ensimmäistä kertaa nurmelle ulkoilemaan, mutta väliäkö sillä. Hän pysyi selässä satulan ja harjasta haetun tuen avulla, eikä ympärillä ollut ketään, jota orin hölmöily voisi satuttaa. Chovekin pysyi turvallisen välimatkan päässä, kun ei kerran pitänyt vedestä.

"Totta kai täytyy", Maybe kannusti hyväntuulisesti.
"Katso nyt Chove, irrottelisit sinäkin." Täysiverinen ei kuitenkaan näyttänyt innostuvan kehotuksesta, tanssi vain sivuttain kuolainta nakertaen. Maybe antoi ohjan levätä höyhenkevyellä tuntumalla ja pidätti hevosta istunnallaan.
"Casimiro ei tainnut olla Caetanon suosikkiratsuja?"

"Chove on liian hieno lady tällaiseen ilonpitoon", Larissa naurahti ja puristi tiukasti reisillään satulaa, kun ori loikkasi jälleen valtavan hypyn eteenpäin. Ainakin Casimiro liikkui lähestulkoon suoraan eteenpäin, eikä suorittanut omituisia sivuloikkia tai äkkinäisiä liikkeitä. Hypytkin olivat kouluratsun hallinnalla toteutettuja ja näyttivät suorastaan hidastetuilta, kun ori kohotti ensin etusiaan ilmaan, jännitti takaosaansa ja vasta sen jälkeen ponnisti eteen loiskien vettä sinne tänne.
"Ei todellakaan. Luulen, että Caetano myisi Casimiron ensimmäiselle halukkaalle, jos se ei tuntuisi luovuttamiselta. En tajua, miksei hän pidä Casimirosta. Se suoritti hienosti viime kaudella GP-liikkeitä sarjoina kisoissa. Nyt se vain tarvitsee muutaman vuoden kokemusta GP-kisoista, ja siinä olisi oikein kelpo ratsu vaikka Tokioon", Larissa pohti päätään pudistaen. Hän ei ymmärtänyt Caetanoa silloinkaan kun yritti, ja Casimiron suhteen hän oli jo luovuttanut. Nainen tuntui etsivän valmista mestaria, eikä sellaista saanut hevosesta, joka vasta siirtyi seuraavalle tasolle. Kokemus teki mestarin.

"Sitä se on", Maybe myönsi hellästi ja katsahti mustakärkisiä korvia, jotka haravoivat ääniä rannalta ja painuivat lähemmäs niskaa, kun aallot yrittivät kastellan tamman mustia jalkoja.
"Casimiro vaikuttaa ihanalta hevoselta. Onneksi sillä on sinut rakastamassa itseään", hän vetosi.

"Niinpä. Minä teen parhaani muistuttaakseni sille jatkuvasti, miten hieno poika se on", tyttö naurahti ja taputti suolaisen meriveden kastelemaa kaulaa, kun ori asettui hetkeksi kävelemään ilman turhaa hyppimistä.
"Chovea kaikki taitavat kehua niin, että kehut tursuavat jo korvista ulos?" Hän naurahti kannustaen hevostaan kohti rantaa, ennen kuin ori intoutuisi leikkimään vedessä uudemman kerran.

Maybe nauroi käheästi ja silitti hansikoidulla kädellä lihaksikasta kaulaa.
"Luultavasti – mutta Chove ei anna sellaisen mennä päähänsä. Se on aina tiennyt olevansa upea ja ainutlaatuinen", hän sanoi ja vapautti jalkansa hetkeksi jalustimista nilkkojaan pyöräyttäen. Ylpeyttä ja omanarvontuntoa tammalta ei puuttunut.
"Se on elämäni hevonen."

"Niin sitä pitää", Larissa naurahti ja joutui napauttamaan kantapäillään terävämmin kylkiä, jotta sai Casimiron kahlaamaan kokonaan pois vedestä ja kostealle hiekalle. Ori pysähtyi ja ravisteli voimakkaasti itseään, mikä oli kerrassaan höpsö tunne satulassa istuessa. Koko hevonen tuntui tärisevän alla.
"Hyvä siis, että saat ratsastaa sitä."

Maybe oli hyvin onnellinen siitä. Hän oli ollut uskomattoman onnellinen mahdollisuudesta lähteä kilpailemaan nuorella hevosella, ja sitten mahdollisuudesta jatkaa sillä kilpailemista yhä pidemmälle. Ehkä Corinne ei enää haluaisi erottaa heitä.
"Ravataanko?" hän kysyi. Chove viskoi päätään terävästi korskuen ja käänsi takaosaansa sivuun.

"Ravataan vain", tyttö nyökkäsi pirteästi ja korjasi jalustimien paikkaa jaloissaan. Casimiro lähti mielellään liikkeelle hillityssä ravissa, kun Larissa moista hevoselta pyysi. Orin askel oli tavallista korkeampi erikoisen pohjan takia, mutta se ei ratsastajaa haitannut.
"Joko teillä on pian seuraavat kisat edessä?"

Chove siirtyi sulokkaasti matkaavoittavaan raviin, jonka tahdissa Maybe kevensi tottuneesti. Malttamaton, kiihkeä energia väreili täysiverisen olemuksesta, ja musta häntä liehui sen takana navakassa tuulessa.
"Suunnilleen toukokuun puolivälissä", Maybe vastasi.
"Tarkoitus on mennä Chatsworth Internationaliin, Derbyshireen." Se tuntui hurjalta ja jännittävältä – toiset kisat Advanced-luokassa. Toivottavasti hän voisi lunastaa odotukset uudelleen.
"Huhtikuussa kilpailen Taffyllä ja Fitzovialla."

"Siinä riittää kisoja", tyttö hymyili leveästi. Mahtavaa, että Maybellä oli nyt kisoja edessään ja mahdollisuus käydä kilpailemassa ympäri maata lukuisilla hevosilla. Olihan se aivan ihanaa tytölle, joka viihtyi kilpakentillä.
"Pidä hauskaa", hän toivotti nauraen ja kannusti Casimiroa ravaamaan hieman reippaammin, ettei ori putoaisi täysiverisen matkasta. Lusitano ei suinkaan ollut yhtä matkaavoittava liikkeissään, mutta olkoot. Ei tässä ollut kilpailusta kyse.
"En malta odottaa, että Amanda pääsee kilpailemaan ja voin mennä katsomaan hänen kisojaan", tyttö naurahti. Siinä kestäisi hetken, mutta hän olisi kärsivällinen.

"Toivottavasti niin käy pian", Maybe toivoi vilpittömästi. Ehkä jos hän pääsisi joku päivä neljän tähden kisoihin, Zoe saattaisi tulla katsomaan häntä.
Meren suolainen tuoksu tuntui kodilta. Kylmä tuuli virkisti ihanasti, nipisti pisamaiset posket punaisiksi.
"Otetaanko laukkaa?" hän huikkasi olkansa yli, kun hevoset olivat verrytelleet.

"Eiköhän", Larissa nyökkäsi pirteästi. Aivan varmasti kävisi. Se, millä ihmeellä hän hankkisi itselleen vapaapäivän kisojen ajaksi olisi aivan toinen tarina, mutta aina voisi yrittää. Ehkä Caetanosta muovautuisi vielä inhimillinen työnantaja. Olihan nainen antanut hänen lähteä Casimiron kanssa rannalle tänäänkin.
"Otetaan vaan", hän naurahti ja kannusti Casimiron laukalle. Orin askel tuntui tömistävän tannerta tavallistakin enemmän, kun pohjana oli märkää hiekkaa.

Choven siirtymä laukkaan tuntui Maybestä yhtä vaivattomalta kuin hengenveto. Hän nousi jalustimille, katsahti olkansa yli varmistaen, että Larissalla oli kaikki hyvin ja keskittyi sitten täysiveriseen. Se liikkui vaivattomasti ja pehmeästi kuin kissa, askel piteni liitoon.
Tamma vaihtoi laukasta neliin. Tuuli löi vasten ja nosti veden silmiin. Maybe kumartui matalammaksi hevosen kaulalle, sydän riemusta pakahtuen, ja antoi täysiverisen lentää.

Larissa ei edes koettanut pysyä toisen ratsukon tahdissa, vaan antoi orin valita oman rytminsä vapaasti. Hetken Casimiro kiihdytti voimakkain ponnistuksin, mutta nopeasti hevosen vauhti tasaantui ja sen jälkeen alkoi hidastua, kun nelin riemu hupeni kouluratsun mielestä. Sen sijaan ori ujuttautui koko ajan lähemmäs vesirajaa, kunnes lopulta laukkasi matalassa vedessä loiskien vettä pisaroina ympärilleen jokaisella askeleella. Larissa nauroi siitä huolimatta, miten tunsi ratsastushousujensa kastuvan. Ne saisi pestyä, kuten saisi satulankin. Hän pidätti hevosen ravin kautta käyntiin ennen kuin Casimiro todella hengästyi juostessaan ja antoi ratsun kahlata syvemmälle leikkimään vedellä, kun odotti paljon sutjakampaa täysiveristä palaavaksi. Casimiro oli pelkkää voimaa ja lihasta, siinä missä kenttäratsut olivat täynnä nopeutta ja kestävyyttä.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1650
Join date : 09.07.2013
Ikä : 27

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   Ma Huhti 02, 2018 6:23 pm

Rantamaisema sumeni väreiksi ja meren kuohuksi. Maybe ei tiennyt mitään parempaa kuin Choven kanssa lentäminen – ja siltä hänestä todella tuntui täysiverisen satulassa.
Se oli upeaa kilpailuissa, kun jokainen sydämen sykähdys oli puhdasta adrenaliinia, jokainen onnistunut hyppy oli euforiaa – mutta täällä se oli puhdasta vapautta. He kääntyivät ympäri, kun Larissa ja Casimiro erottuivat pisteenä vesirajassa ja palasivat takaisin rauhallisempaa, verryttelevämpää tahtia. Kun lusitano lähestyi, Maybe vaihtoi vastahakoisen tamman ensin raville ja sitten käyntiin.
"Oliko hauskaa?" hän kysyi kevyesti hengästyneenä.

Casimiro oli ujuttautunut niin syvälle, että vesi lähes hipoi orin vatsaa, kun hevonen hyppi puoliksi takasilleen voidakseen paukauttaa etusensa veteen niin että loiskui. Larissa oli jo aivan märkä, muttei jaksanut välittää moisesta. Heillä oli aivan liian hauskaa vedessä leikkiessä. Casimiro korskui ja pärskähteli leikkinsä lomassa ja esitteli kerrassaan upeaa espanjalaista käyntiä, kun hän kannusti hevosen takaisin rantaa kohden.
"Mielettömän", tyttö vakuutti hymy korviin asti yltäen. "Entä teillä?"

"Ei täällä voi olla muuta kuin mahtavan hauskaa", Maybe vastasi ja nauroi käheästi, taputtaen Choven lämmintä kaulaa. Tamma pärskähti terävästi ja viskoi päätään, kuopaisten rantaa etusellaan. Seisoskelu ei kai ollut sen arvolle sopivaa.
"Luulen, että Chovekin nauttii mahdollisuudesta hieman irrotella." Täällä tuntui turvallisemmalta antaa mennä vapaasti, kun ympärillä oli vain tasaista hiekkaa ja merta.
"Casimirokin näyttää viihtyvän."

"Kukapa ei nauttisi", Larissa naurahti. Hänkin nautti siitä, että sai hetken olla ihan tavallinen tyttö hevosen kanssa rannalla. Caetano ei ollut hengittämässä niskaan täällä. Hän sai nauttia hevostelun riemuista. Niitä hetkiä oli kovin vähän tarjolla Caetanon hevosenhoitajana. Hänen täytyisi alkaa varovasti kysellä työpaikkojen perään lähiseudulta.
"Casimiro on rakastunut", tyttö vakuutti leveän hymyn kera. Edes hän ei ollut koskaan nähnyt elämäniloista, herttaista lusitanoa näin riemuissaan mistään. Ei edes silloin, kun joku oli vahingossa jättänyt riimunnaruja sisältävän sangon liian lähelle aitaa ja ori oli onnistunut kiskomaan sen leluksi tarhaansa. Hän oli keräillyt muovinpalasia hiekasta seuraavat kaksi tuntia, mutta ainakin hetken Casimirolla oli ollut kovin hauskaa, kun ori oli saanut viskoa muovisankoa ympäriinsä.

"Siltä näyttää", Maybe myönsi ja katseli lusitanon onnea.
"Katso nyt Chove – sinullakin voisi olla noin hauskaa", hän vetosi, mutta täysiverinen vain korskahti ja askelsi sivuttain kuolainta nakertaen. Ilmeisesti ei.
"Haluatteko ottaa vielä toisen kierroksen vai viihdyttekö vedessä?"

"Minä luulen, etten viitsi patistaa Casimiroa juoksemaan enempää. Lentäkää te sielunne kyllyydestä, niin me riehumme vedessä", hän naurahti. Ainakaan vedessä hevonen ei voisi rikkoa itseään, eihän? Hänestä tuntui että kaikki pahimmat onnettomuudet sattuivat aina kovasta vauhdista, joten parempi pysyä turvallisesti vedessä, jossa ori oli niin tavattoman onnellinen. Hänen täytyisi koettaa saada lupa tähän toistamiseenkin.

Maybe nyökkäsi ja kannusti Choven liikkeelle ravissa. He vaihtoivat hetkeä myöhemmin rentoon laukkaan, joka sai tamman hännän viuhtomaan kärsimättömästä tyytymättömyydestä. Kauempana rannan toisella laidalla hän käänsi hevosen ympäri ja antoi sen venyttää neliin.
Vielä hetki lentoa yhdessä. Ja loppupäivän hän voisi omistaa poikiensa treenaamiselle. Toivottavasti Taffy ja Fizz edustaisivat kisoissa.
Pisamaiset kasvot hehkuivat, kun Maybe kävelytti tamman takaisin Larissan ja Casimiron luo.

Larissa katsoi hetken täysiverisen sulavaa askellusta. Chove todella näytti lentävän, kun pitkät askeleet nielivät hiekkaa valtavan matkan kerrallaan. Hän oli melko varma, että tuolta hekin olivat näyttäneet, kun olivat melkein kahta vuotta aiemmin lentäneet espanjalaisen kenttätilan ratsuilla hiekkarannalla. Silloin harvoin, kun oli nelipäivä. Mutta niitä kertoja oli tietenkin syleilty sitäkin innokkaammin.
"Joko suostuisit rantaan, poikakulta?" Hän jutteli Casimirolle, joka korskui ja loikki kyltymättömällä innolla, mutta hevonen alkoi tuntua väsyneeltä. Hypyt eivät enää olleet niin hallittuja, vaan enemmän puhtaita riemuloikkia, kun ratsu ei jaksanut jännittää itseään enää takajaloilleen ennen pomppua. Höpsö ori. Hän antoi Casimiron kahlata rannan suuntaisesti loivasti kohti hiekkaa, niin hevonen sai nauttia vedestä mahdollisimman pitkään. Ori ravisteli jälleen perusteellisesti, kun seisoi kostealla hiekalla. Vapaana hulmuava harja tanssi tuulessa koko pitkältä mitaltaan ja sotkeutui ohjien sekaan hetkessä. Tämän takia orin harja oli aina letitettynä, kun he maastoilivat, mutta tänään moinen ei ollut ollut hänen tehtävälistallaan.
"Loistava alku päivälle, eikö?" Hän naurahti Maybelle ja ravisteli päätään, jotta sai kypärälle kerääntyneet vesipisarat putoamaan pois. Casimiro oli kirjaimellisesti kastellut hänet päästä varpaisiin.

"Erinomainen alku päivälle", Maybe varmisti ja suoristi Choven tuulentuivertamaa harjaa. Se ravisteli päätään terävästi pärskähtäen, korvat kevyeen takakenoon painuen, selvää närkästystä älykkäissä, tummissa silmissään.
"Haluatko vielä viipyä täällä vai pitäisikö meidän kävelyttää hevosia vielä hetki ja lähteä kotiin?"

Siitä ei voinut olla toista mieltä. Tästä ei päivän aloitus paranisi, ei sitten millään. Täytyisi koettaa suostutella Caetanoa myöntymään tällaisiin aamuihin useamminkin. Casimiro oli nauttinut olostaan vähintään yhtä paljon kuin ratsastajansakin.
"Luulen, että on aika suunnata kotia kohti", Larissa huokaisi huultaan mutristaen. Ihan epäreilua. Ei kai kukaan tahtoisi lähteä rannalta kotiin? "Työt odottavat, ja mitä pidempään niiden antaa odottaa, sitä valtavammaksi se vuori paisuu." Hän naksautti kieltään kannustaessaan Casimiroa liikkeelle. Vedessä virtaansa tehokkaasti kuluttanut ori ei enää suotta kohotellut jalkojaan korkealle astellessaan märällä hiekalla, mistä Larissa oli kiitollinen. Käynnin keinuva tahti oli matalalla askeleella paljon mieluisampaa istuttavaa.

Maybe kannusti Choven jatkamaan käynnissä pitkää rantaviivaa pitkin ja vapautti jalkansa jalustimista pyöritellen nilkkojaan. Vielä olisi edessä hänen neljän poikansa ratsastus.
"Ehkä saan houkuteltua sinut mukaani useamminkin, vaikka sitten lainahevosella, jos Caetano ei arvosta tätä", hän pohti kannustaen tammaa venyttämään kaulaansa.

Casimiro laahusti tyytyväisenä atleettisen täysiverisen rinnalla. Larissa antoi ohjan valua pitkäksi luottaen siihen, ettei hyvätapainen, pohjattoman utelias lusitano säikkyisi mitään, ja upotti sormensa tummaan harjaan. Sen selvittämisessä takuilta kestäisi hetki jos toinenkin, mutta se oli ollut tämän aamuretken arvoista.
"Siinä kohtaa ongelmaksi muodostuisi työaikani", tyttö huokaisi. "Caetano ei ole vapaapäivien suuri fani."

Maybe katsahti Larissaa silmäkulmastaan. Caetano kuulosti epäinhimilliseltä työnantajalta, mutta ei varmastikaan ollut hänen paikkansa arvostella. Varsinkaan, kun hänen kokemuksensa hevosmaailmasta taisi olla varsin suotuisten olosuhteiden vääristämä.
"Millainen työpäivä sinulla on vielä edessä?"

"Riippuu täysin siitä, mitä Caetano on tänään keksinyt", tyttö totesi harteitaan kohauttaen. Ohjelmat muuttuivat lennosta naisen oikkujen mukaan, eikä siinä auttanut kuin seurata perästä.
"Varmaan klippaan Florencion, jos aikaa vain on tarpeeksi." Välillä hänestä tuntui, ettei hän muuta tehnytkään kuin klipannut lusitanoja vuoron perään, kun Caetanolla oli aivan järjetön käsitys siitä, milloin klippaukselle oli tarvetta.
"Mutta varmaan käymme jaloittelemassa muiden poikien kanssa ulkoilmassa ja pesen muutamat loimet." Casimiro oli saanut aivan tarpeeksi jaloittelua rannalla leikkiessään.

"Se kuulostaa mukavalta", Maybe arveli. Olihan päivä tallilla hevosten kanssa poikkeuksetta parempi kuin mikä tahansa muu päivä.
"Minä menen illalla Taffyn kanssa estevalmennukseen ja Fitzrovia pääsee harjoittelemaan kouluohjelmaa. Nuoremmat pojat vien maastoon", hän sanoi kääntäen Choven hiljalleen kohti parkkeerattua traileria, kun täysiverinen oli varmasti jäähdytellyt tarpeeksi rantalaukkojen jäljiltä.

Larissa ei löytäisi päivästään mitään valitettavaa, kun oli saanut aloittaa sen näin iloiseen tapaan. Hyvä on, hän oli ensimmäisenä ruokkinut lusitanot ja järjestänyt muut ulkoilemaan, mutta sitä ei laskettu. Päivä oli alkanut rantaretkellä Casimiron kanssa.
"Kuulostaa mahtavalta. Toivottavasti pojat edustavat hienosti eivätkä tee mitään hölmöä", hän naurahti.

"Ne ovat hienoja poikia", Maybe vakuutti.
"Taffyllä on toki silloin tällöin hieman kurjia päiviä, mutta olen jo menettänyt sydämeni sille täysin." Se olisi varmasti jonkun mielestä typerää, kun hevonen voitaisiin myydä tai siirtää muualle koska tahansa – mutta kuinka rakkaus voisi olla koskaan jotain, mitä katua?
Hän pudottautui Choven selästä trailerin luona ja ryhtyi varustamaan tammaa kuljetusta varten.

"Eikö hevosilla aina?" Larissa naurahti. Casimiro oli kovin hyväntuulinen ori, mutta muilla huonoja päiviä riitti. Ei niinkään kiukuttelun tähden, mutta muista syistä. Zeferino säpsyi omaa varjoaankin ja Venturosoa ei kiinnostanut, mitä alhaiset ihmiset sen ympärillä tekivät. Tyttö laskeutui pienen lusitano-orin selästä ja löysäsi satulavyötä muutamalla reiällä, kun nosti jalustimet huolella ylös ja heitti loimen hevosen selkään. Se nyt vielä puuttuisikin, että märkä ori vilustuisi ajomatkalla. Caetano ripustaisi hänet sen jälkeen korvista lippusalkoon.
"Mutta kuinka mahtavaa, että sinulla on niin monta hevosta ratsastettavanasi, oli niillä huonoja päiviä tai ei."

"Se on", Maybe säteili taluttaessaan huolellisesti loimitetun Choven autoon. Se asettui tottuneesti heinäverkon viereen ja kuopaisi muovista mattoa kärsimättömänä.
"Seahawk on myös ihastuttava persoona – kaikki ne ovat", hän pohti nostaen tamman varusteet autoon paikoilleen ja riisuen kypäränsä niiden seuraksi.
"En ole tainnut koskaan tavata hevosta, josta en pitäisi."

"Se kuulostaa ihan mahtavalta", Larissa naurahti. Kukapa ei tahtoisi päästä seuraamaan isoja kisoja. Hän olisi mielellään lähtenyt Pariisiin katsomaan kouluratsastuksen World Cupin finaalia, mutta siitä ei ollut toivoakaan, kun Caetano ei ollut kilpailemassa siellä - ja minkä tahansa muun lajin suurten kisojen yleisöön pääseminen olisi naurettavaa haaveilua, kun hän ei meinannut saada edes yksittäistä vapaapäivää pomoltaan.
"Kyllä minäkin vielä joku päivä pääsen katsomaan Badmintonia. Olin jo kerran Luhmuhlenissa hoitajana, joten kaikki on mahdollista", hän naurahti. Ei tosin Caetanon kanssa, mutta ehkä naisen kanssa hän pääsisi isoihin koulukisoihin.

"Kaikki on mahdollista", Maybe vakuutti ja kiihdytti pehmeästi päästessään isommalle tielle, tarkkaillen keskittyneesti liikettä ympärillään voidakseen ennakoida tarpeeksi ajoissa.
"Hoin sitä itselleni aina lapsuudessa, kun haaveilin, no, elämästäni nyt – ja nyt todella voin uskoa siihen."

"Hyvin haaveiltu ja vielä paremmin toteutettu", Larissa naurahti iloisesti. Haaveet oli tehty toteutettaviksi. Kuinka hienoa, että Maybe oli onnistunut siinä - ja nyt oli loistavasti aikaa keksiä uusia haaveita ja työskennellä niiden toteutumista kohden.
"Minäkin olen yllättävän hyvin pärjännyt täällä, vaikka aluksi kaikki varoittelivatkin, että töitä joutuu vaihtamaan joka välissä kun hyviä työpaikkoja ei vain ole tarjolla", Larissa naurahti. Caetano ei suinkaan ollut paras mahdollinen pomo, mutta hän oli nähnyt huonompiakin.

"Siitä olen onnellinen", Maybe vakuutti ja soi Larissalle vaaleansiniset silmät siristävän hymyn, ennen kuin keskitti katseensa tunnollisesti takaisin tiehen.
"Milloin sinulla on tiedossa seuraava vapaapäivä?"

"Voi kun tietäisinkin", tyttö mutristi huuliaan. Hän tahtoi viedä Amandan tekemään jotakin kivaa kaupungille, mutta suunnittelu oli suorastaan mahdotonta, kun ei tiennyt vapaapäivistään.
"Täytyy vähän tunnustella, millä mielellä Caetano on nyt kun on palannut auringon alta. Ehkä minulla käy tuuri ja onnistun puhumaan itselleni vapaan jo tälle viikolle."

"Toivotaan parasta", Maybe vetosi. Kuulosti epäinhimilliseltä, ettei Larissa saanut vapaapäiviä – kyllähän nyt tallin voisi luottaa huolehtivan hevosista päivän?
"Olemme puhuneet Ladyn kanssa, että kävisin joku päivä katsomassa hänen talliaan ja hevosia siellä. Menen aina ihan sekaisin sanoissani, kun tapaan hänet."

Caetano ei luottanut siihen, että kukaan pitäisi hevosista huolta, jos niiden oma hoitaja ei ollut paikalla. Nainen ei tosiaankaan luottanut työntekijöihin, jotka eivät olleet suoraan portugalilaisen palkkalistoilla.
"Se olisi varmasti ihan mahtavaa. Tietenkin sinun pitää käydä katsomassa!"

"Yksi veljistäni epäili minua hulluksi, kun menin kysymään Edgerlyltä, nuoremmalta siis, mahdollisuutta tulla esitellyksi hänen äidilleen", Maybe totesi ja kaarsi Hexhamiin vievälle moottoritielle.
"Kuulemma olin röyhkeä kakara. Mutta ei kai tässä elämässä saa mitään, ellei sitä pyydä? En ole vielä kuullut ihmisistä, jotka saisivat haluamansa odottamalla ääneti."

"Joskus pitää olla röyhkeä", Larissa myötäili. Ehdottomasti. Välillä siitä hyvästä sai sormilleen, mutta yhtä hyvin saattoi käydä niin, että sai mahdollisuuden, jota ei olisi muutoin suotu.
"Pyytämällä voi saada yllättävän paljon. Ainakin jos osaa pyytää oikeilta ihmisiltä."

Maybe nauroi käheästi kehräten ja puhalsi valkeaa otsatukkaa pois silmiltään.
"Sitä minäkin olen ajatellut. Siksi ajattelin viattomasti tiedustella, josko voisin lähteä Kentuckyyn yhtenä Ladyn hevosenhoitajista", hän sanoi. Matka Yhdysvaltoihin olisi huikaisevan kallis, eikä Maybe kaivannut mahdollisuutta lekotella vain katsomossa – hän halusi nähdä kilpailun kulissit ja oikean tunnelman.

"Kuinka monta ratsastajaa Ladyltä on oikein lähdössä Yhdysvaltoihin?" Larissa nauroi epäuskoisena. Välillä hänestä tuntui, että Iso-Britannian kenttäratsastajat olivat kaikki Edgerlyjen leivissä, mutta todennäköisesti se oli vain tallin vääristämä kuva.
"Mutta olisihan se loistavaa, jos pääsisit paikalle."

Maybe kohautti olkiaan ja hiljensi pehmeästi, kun oikea risteys lähestyi. Traileri seurasi huojumatta perässä Slaleyyn johtaville, pienemmille maalaisteille. Kun hevosia oli kyydissä, Maybe ajoi äärimmäisellä keskittyneisyydellä, vaikka hänen oma aurinkoisen keltainen kuplansa olikin ehkä kolhaissut itseään jo muutaman kerran kiireellä parkkeeratessa.
"Mahtavaa, että pääsit seurakseni rannalle. Julian ei taida hetkeen lähteä seuraksi, sillä hänen vaimonsa synnyttää kai aivan näinä päivinä."

"Oli ihan mahtavaa tulla", Larissa vakuutti pirteästi. Hän toivoi, että onnistuisi mankumaan luvan tähän useamminkin. Se tekisi hyvää Casimirolle - tai edes hänelle, jos hevosta ei saisi mukaan. Witchiä voisi onneksi aina lainata.
"Toivottavasti kaikki sujuu hyvin. Ja eiköhän Julian ole pian taas takaisin satulassa, eivät ratsastajat osaa olla kauaa jalat maassa", hän naurahti.

"Eivät tosiaan", Maybe vastasi. Kouluvalmentajan olisi pitänyt olla, jotta selkä ei olisi ottanut takapakkia niin montaa kertaa – mutta kai se oli ratsastajien luonnossa. Häntäkin oli ollut vaikeaa pitää poissa satulasta, oli sitten kyseessä aivotärähdys tai murtunut käsi. China oli toiminut aina ilahduttavasti yhdelläkin kädellä, mutta isä ei ollut arvostanut yritystä.
Hän kaarsi auton varovasti tallitielle ja peruutti sen sitten pehmeästi mukulakivetylle tallipihalle.

Hänestä se oli lähinnä typerintä mahdollista luupäisyyttä, mutta mitäpä hän tiesi. Hän oli vain hevosenhoitaja. Jos ratsastajat tahtoivat rikkoa itsensä tai hevosensa vaatimalla liikaa, niin siinähän tekivät niin. Ei auttanut valittaa, kun syyllinen löytyi peiliin katsomalla. Tyttö nousi reippaasti auton kyydistä ja suunnisti laskemaan trailerin ramppia, jotta hevoset saataisiin ripeästi purettua kyydistä.
"Toivottavasti valmennuksesi sujuu hyvin eikä sade pääse yllättämään sinua pikkupoikien kanssa maastossa", Larissa toivotti leveän hymyn kera nostaessaan takapuomin ja siirtyessään sivuovesta peruuttamaan Casimiroa alas. Ori hörähti katsellen hetken valppaasti ympärilleen, ennen kuin totesi saapuneensa omalle tallille. Ei siis syytä intoiluun.

_________________
jamie + charles + knox + aida + julian + wolfie + tempest + joaquim + ava + angus + lennox
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Tilkkutäkki
Takaisin alkuun 
Sivu 2 / 2Siirry sivulle : Edellinen  1, 2

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: