PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Tilkkutäkki

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Tilkkutäkki   To Kesä 30, 2016 6:39 pm


Sekalaisia pikaviestinpelejä Kirken ja Silkin hahmojen välillä.


Lauantai 25. kesäkuuta 2016, iltapäivä - Ja kattia kanssa

Kissalla ja miehellä oli pitkä historia. Yli kahdeksankiloinen, muhkea ja julmalta katseeltaan kuin demonin riivaama Gatsby kiskoi valjaissaan kuin bulldoggi. Se viuhtoi tuuheakarvaiseta, punatabbyä häntäänsä ja yritti kiepahtaa puremaan remmiään. Kymmenenvuotias kolli oli varustettu pienen armeijan voimilla, ja se tempoi taluttajansa käsivartta yrittäessään ahtautua hiljaisen kadun varteen parkkeeratun henkilöauton alle.
"Ei", Benedict komensi sitä väsyneesti ja houkutteli turhaan liikuntaa halveksivaa, herkästi lihovaa maine coonia jatkamaan matkaa kohti puistoa. Mies suki tuuheaa, mustanruskeaa tukkaansa stressaantuneena ja katseli poissaolevasti katua reunustavien, punatiilisten talojen kasvottomia ikkunoita odottaessaan kissansa kiukkukohtauksen laantumista.
Hänestä tuntui, ettei hän ollut varsinaisesti nukkunut pariin kuukauteen. Osasyynä saattoi toki olla muutama sohvalla vietetty yö, mutta mitä lähemmäs kalenterista ympäröity, Lennoxin saapumista julistava päivä tuli, sitä vaikeampi hänen oli nukahtaa. Ajatus oli edelleen absurdi. Hänellä oli lapsi. Hän oli isä. Hän oli toki ollut sitä jo 12 vuotta, mitä nyt lapsen äiti koki tarpeelliseksi ilmoittaa asiasta vasta nyt. Mies yritti ravistautua irti häntä edelliset kuukaudet armottomasti vainonneista ajatuksista ja kiskaisi kissan jatkamaan matkaa. Tulipas se kevyesti perässä. Ei kai se ollut ihmekään, kun perässä laahasi vain lukosta katkennut remmi. Hädissään Benedict vilkaisi ympärilleen, mutta tavoitti vain viuhahduksen punaista karvaa, joka vilahti seuraavan mutkan taakse. Tämäkin vielä.
"Gatsby!" mies karjui juostessaan lemmikkinsä perään, mutta päästessään mutkaan ei nähnyt enää jälkeäkään kissasta. Mahtavaa.

Vanhalla autolla pienen ratsastuskoulun leirielämän täyttämää kesää karkuun lähtenyt nuori nainen oli liittynyt tuttavien ja tuntemattomien joukkoon puistoon skeittilautansa kera. Aikansa nuorempiensa seassa temppuiltuaan oli hän kerännyt kamppeensa ja lähtenyt skeittaamaan pitkin pienen kaupungin katuja. Musta nahkatakki oli kuuma ja hiostava kesäisenä päivänä, mutta hän kieltäytyi riisumasta sitä ihan vain periaatteesta potkiessaan vauhtia skeittilaudalla tasapainoillessaan. Hän joutuisi palaamaan takaisin autonsa luokse lähtiessään, mutta mikään ei kehottanut vielä suuntaamaan kotiin. Siellä ei odottaisi kuin leirikesän pyörittämiseen keskittynyt äiti sekä tallin täydeltä hevosia, jotka kaipasivat kuka mitäkin. Bex olisi mielellään lähtenyt lomalle jonnekin kauas, kauas pois. Edes viikon tauko tallin arkeen olisi ollut tervetullut, mutta koskapa hänelle sellaisia suotaisiin. Eihän hän ollut saanut lomaa tai rahaa edes sen vertaa, että olisi voinut käydä Ranskan puolella tervehtimässä Ryania. Se ajatus tosin lähtisi nopeasti synkille poluille, joten parempi potkaista voimakkaammin vauhtia katukiveyksestä ja yrittää unohtaa koko typerä mies.
"Hitto!" Hän kirosi väistäessään terävästi tyhjästä ilmestyvää kissaa. Nainen otti muutaman juoksuaskeleen kompuroidessaan kadulla ennenkö löysi tasapainonsa ja välttyi näin rikkomasta revittyjä farkkujaan enempää. Yksikseen matkaa jatkanut skeittilauta törmäsi läheisen talon portaikkoon, mutta Bex käänsi huomionsa jo eläimeen, jota oli väistänyt. Mihin ihmeeseen se oli sujahtanut? Hän kumartui kurkistamaan auton alle saaden vastaukseksi varsin pistävän katseen. Jaha, sinne eläin oli mennyt. Bex pudottautui polvilleen katukiveykselle houkutellakseen kissaa esiin. Se ei näyttänyt tavanomaiselta ulkokissalta, joita kaupungin tietyillä aluiella riitti. Parempi kai varmistaa, ettei se ollut lähtenyt ovenraosta omille teilleen. Sääli kun hän ei kantanut tallikissojen naksuja mukanaan, vaikka hevosherkkuja tuntui löytyvän jokaisen takin taskusta.
"Tules näyttämään itseäsi", hän maanitteli kumarrellessaan auton vierellä. Nainen pyöräytti silmiään kissan sähinälle. Sellainen sankari sitten. Hän harkitsi kurkottavansa auton alle ja kiskovansa kissan esiin vasten eläimen tahtoa, mutta kääntyi katsomaan kadun kulman suuntaan miehen huomatessaan.
"Jos hukkasit punertavan kissan, täällä olisi yksi", hän huikkasi vaivautumatta nousemaan katukiveykseltä, jolle oli polvistunut.

Naisen huutoon havahtuneena Benedict hölkkäsi auton luo.
"Hienoa", hän huokasi helpottuneena. Lemmikin hukkaaminen olisi voinut olla se viimeinen tuulenhenkäys, joka kaataisi hänen avioliittonsa. Tieto Lennoxin olemassaolosta ja tarpeesta muuttaa heidän luokseen oli räjähtänyt keskelle sitä kuin atomipommi. Tummiin farkkuihin ja beigeen pikkutakkiin pukeutunut, pitkä mies pudottautui kontalleen auton viereen ja kurkisti hankalasti sen alle. Gatsby tuijotti isäntäänsä muikealla omahyväisyydellä.
"Sepä se. Gatsby, tulisit tänne", mies maanitteli, mutta nähdessään kissansa vain nauttivan tilanteesta, vajosi istumaan selkä auton kylkeä vasten.
"Kiitos", hän totesi pelastajalleen puolittaisella hymyllä ja nojasi käsivarret koukistettuihin polviin.
"Tuota kissaa saa luultavasti odottaa hetken. Luulen, että se on jossain määrin riivattu."

"Gatsby? Sen elokuvan mukaan?" Kirjan, Bex, kirjan. No, mitäpä hän olisi aikanaan koulussa kuunnellut jotakin hömppää klassikkoteoksista. Hänelle Gatsby palautti mieleen jazz-aikakautta ihannoivan elokuvan ja DiCaprion kohottamassa drinkkilasia kameralle ilotulitteiden räjähdellessä taustalla.
"Eivätkö kaikki kissat ole?" Hän virnisti toispuoleisesti. Hänen kissansa tuntuivat aina keksivän toinen toistaan äänekkäämpää puuhaa keskellä yötä, kun nukkuminen olisi ollut mukavaa. Kaikki eivät saaneet nukkua koko päivää, vaikka kissoille moinen olikin tavanomaista.

Opettaja oli aikeissa korjata, että kissa oli nimetty nerokkaan kirjailijan, F. Scott Fitzgeraldin kuuluisimman hahmon ja samannimisen kirjan mukaan, mutta Benedict hillitsi ammatillisen halunsa ja nyökkäsi vain hymyillen. Väliäkö sillä.
"Luultavasti. Toiset ehkä muita enemmän", hän naurahti seuralaisensa ehdotukselle ja kumartui kurkistamaan jälleen kissaa, joka oli asettunut mahalleen auton alle, silmät puoliksi ummessa ja töyhtöiset korvat auton pohjaa hipoen. Kissa pitäisi varmaan pestä tämän jälkeen. Siitä tulisi hauskaa.
"Gatsby on yksi käsittämätön riesa. Mutta en tiedä, mitä tekisin ilman sitä. Onhan se ollutkin minulla jo kymmenen vuotta", mies ähkäisi kieroa kollia lannistuneena katsellen.

"Ehdottomasti", Bex nyökkäsi. Toiset kissat olivat kerrassaan sekopäitä ja toisista oli muuten vain hirveästi harmia. Eipä sillä että hänen koiransakaan sen hyödyllisempi olisi, kun hävisi älykkyydessä ratsastussaappaallekin. Ainakaan eläimet eivät olleet vielä hankaloittaneet tallin arkea merkittävästi, vaan päinvastoin pitivät kesän leiriläiset poissa pahanteosta hiljaisina hetkinä, kun lapset tahtoivat kerääntyä rapsuttelemaan ja silittelemään pieniä nelijalkaisia.
"Se on pitkä aika", nainen vastasi. "Ja kai sen ikäinen kissa saakin jo olla vähän riivattu. Minun vanhin kissani Prim ainakin on. Tosin se on tainnut olla sitä koko elämänsä. Ihmeellinen prinsessa", hän pudisteli päätään. Hänen kissansa tosin olivat eläinsuojalta haettuja ulkokissoja, jotka viihtyivät talliympäristössä eivätkä vaatineet sen suurempaa panosta hoidon suhteen. Hän ei edes muistanut, milloin viimeksi oli näyttänyt harjaa kissoilleen.

Benedict luovutti ja asettui jälleen istumaan auton kylkeä vasten. Kodin nykyisen ilmapiirin huomioon ottaen hänellä ei ollut kiirettä. Mies käänsi katseensa naiseen ja hymyili kuvaukselle.
"Onko sinulla useampikin kissa?" hän kysyi tutkaillen nyt tarkemmin Gatsbyn löytänyttä naista. Itseilmaisussa ei ainakaan tainnut olla ongelmia.

Bex vilkaisi kenalleen jäänyttä skeittilautaansa, muttei jaksanut nousta auton vierestä sitä hakemaan. Ei se mihinkään katoaisi. Hän voisi hyvin istuskella tässä jalkojensa päällä ja odotella, josko riivattu jazzkissa ilmestyisi näkyviin.
"Kolmehan niitä on", hän vastasi pirteästi ja juoksutti sormensa oikean puolen pitkien hiustensa läpi. "Pitävät hiiret poissa tallista." Eivät siis tosiaankaan mitään hienoja sisäkissoja.
"Onko sinulla useampi enemmän tai vähemmän riivattu kaveri kuin Gatsby?"

Mies ei olisi arvannut naista ensisilmäyksellä hevosihmisiksi. Ellei kyse sitten ollut autotallista?
"Meilläkin on kolme. On sääli, että törmäsit juuri Gatsbyyn Dallowayn tai Jeevesin sijasta. Kaksi muuta ovat melkein täysipäisiä. Millaisia sinun kissasi ovat?" Benedict kysyi heilutellen sormiaan kutsuvasti auton reunan alla, mutta vailla tulosta.

"Melkein täysipäisiä, kuulostaapa lohdulliselta", nainen virnisti vinosti. Hänen eläimistään sekin ilmaisu tuntui olevan valitettavan kaukana. Olipa miehen kissoilla hienonkuuloiset nimet. No, kaipa moisia nimiä jaksoi keksiä jos käytti kissan ostoon kuukauden palkkansa.
"Prim pysyttelisi mielellään kaukana kaikista eikä voi sietää koiraani. Fluffy taas ei muuta tekisikään kuin olisi sylissä joka hetki. Nuorin, Snuggles, on vielä vauva, joten sillä riittää virtaa. Se on aina ongelmissa kiivettyään jonnekin mistä ei pääse alas", hän kertoi huvittuneena kissoistaan. Ne piristivät kieltämättä päivää, mutta välillä erityisesti nuorin karvakasa aiheutti ylimääräistä stressiä jäädessään jumiin kattoparrujen päälle tai pystyynkuolleen puun latvaan.

Kissojen herttaiset nimet ja kuvaukset saivat miehen hymyilemään.
"Sanoit niiden pitävän hiiret poissa tallista. Tarkoitatko hevostallia?"

"Sitäpä juuri", Bex vahvisti nyökäten. Mikä muukaan talli voisi olla kyseessä? Talli tarkoitti aina hevostallia, ainakin hänen maailmassaan. Hänen maailmansa tosin rajoittui pitkälti hevosmaailmaan. "Äidilläni on pieni ratsastuskoulu keskellä ei mitään", hän tarkensi virne kasvoillaan. Ei Greenridge nyt niin kaukana sivistyksestä ollut, paitsi silloin kun käytössä ei ollut autoa. Silloin talli olisi yhtä hyvin voinut sijaita keskellä Saharan autiomaata.

"Todellako? Se on varmaan mielenkiintoista", hevosia vain etäältä ihastellut Benedict pohti ja kurkisti varmuuden vuoksi auton alle siltä varalta, että kissa olisi käyttänyt ninjan lahjojaan ja kadonnut. Turha toivo. Se näytti nukahtaneen piiloonsa.

"Se on työlästä", nainen korjasi lämpöä äänessään. Niin paljon kuin hän elämästään ratsastuskoululla valitti, oli se kuitenkin hänen kotinsa josta ei niin vain tulisi lähdettyäkään. Ei vaikka rahaa ei koskaan tuntunut riittävän mihinkään ylimääräiseen. Ehkä tilanne olisi hetken toinen nyt, kun Rogue oli saatu myytyä. Aina sopi unelmoida.
"Mutta työtähän se on siinä missä mikä tahansa muukin. Kyllä sillä leivän saa pöytään." Tai niin äiti ainakin vakuutti. Hän olisi ollut eri mieltä katsellessaan naurettavan pientä palkkaansa.
"Mitä sinä teet päivisin, muuta kuin lasket kissasi karkuun tietenkin?" Bex virnisti osaamatta suodattaa puheitaan etukäteen. Joskus olisi hyvä ajatella ennen suun aukaisemista, mutta se ei ollut koskaan kuulunut räikeän punaiseksi hiuksensa värjänneen naisen vahvuuksiin.

Ehkä miehen pitäisi ottaa selville millaisia ratsastuskouluja alueella oli. Lennox voisi innostua ratsastuksesta. Ellei harrastanut sitä jo valmiiksi? Benedictiä kylmäsi, kun hän tajusi, miten vähän tiesi omasta lapsestaan. Tyttö ei ollut innoissaan muutosta: se oli tullut selväksi, sillä tämä ei suostunut pitämään yhteyttä isäänsä. Naisen kysymys havahdutti miehen ahdistavasta ajatuskierteestä ja sai Benedictin nauramaan vapautuneesti.
"Opetan äidinkieltä, kirjallisuutta ja ilmaisutaitoa Queen Elizabeth High Schoolissa", hän vastasi, "entä sinä? Vai työskenteletkö äitisi ratsastuskoululla? Mikä se on muuten nimeltään?"

Mies ei selkeästi loukkaantunut kysymyksestä, mistä Bex oli varsin kiitollinen. Hän ei jaksanut aikuisia, joille kaikki oli aina niin vakavaa. Ymmärsihän sen nyt, ettei työhaastattelussa voinut aukoa suutaan miten sattui, mutta odotellessaan kissaa esiin auton alta, luulisi minkä tahansa puhetyylin kelpaavan.
"Tuttu paikka", nainen virnisti. Hänkin oli istunut koulurakennuksen pulpettien ääressä vuodesta toiseen - tai ennemminkin juossut ympäri käytäviä ja heitellyt paperilennokkeja tunneilla. Mikä unelmaoppilas hän olikaan ollut. "Äitini tallillahan minä. Opiskelin hevosalaa oppivelvollisuuden päätteeksi", hän totesi. "Greenridge. Perustettu jo ennen ajanlaskumme alkua." No ei nyt aivan.
"Ilmaisutaito on varmasti monipuolinen aine opetettavaksi. Luulisi ainakin kiinnostusta löytyvän oppilailta", hän pohti muistellen omaa tuskaista taivaltaan koulun penkillä.

Kas, vanha oppilas. Benedict arveli naisen reilu parikymppiseksi, joten yhteisiä muistoja koulusta tuskin olisi, ellei parista fossiilista käyvästä, eläkeiän kynnyksellä kituuttavasta henkilökunnan jäsenestä. Mies nyökkäili ja painoi mieleensä ratsastuskoulun nimen, mikäli sille tulisi käyttöä myöhemmin. Pitäisiköhän hänenkin kavuta hevosen selkään, jos yrittäisi innostaa Lennoxia? Kantaisikohan yksikään hevonen häntä?
"Ilmaisutaito on kieltämättä suosikkiaineeni", mies myönsi. Hän oli toivottoman kyllästynyt opettamaan oppilaita, joita ei jaksanut kiinnostaa. Ilmaisutaito ja varsinkin uusien näytelmien ja musikaalien ohjaaminen antoi hänelle voimia jatkaa työssä.
"Mikä sinut veti hevosalalle? Vai oliko se lapsuudesta saakka selvä uravalinta?"

Hän ei ihmetellyt sitä lainkaan. Olihan ilmaisutaito aivan eri kategoriassa kuin kirjallisuudesta paasaaminen nuokkuville opiskelijoille. Tai mistäpä hän tiesi, jos jotakuta oikeasti kiinnosti mitä joku itseään täynnä oleva mies oli kirjoittanut satoja vuosia aiemmin ja miksi. Häntä ei ollut kiinnostanut, ja valitettavasti sen aikainen opettaja oli saanut kärsiä siitä ettei hän edes peitellyt tylsistymistään.
"Sanoisin, että lapsuudesta saakka. Kasvoin tallilla, joten tuntui vain loogiselta jatkaa siellä. En edes koskaan oikein harkinnut muita vaihtoehtoja", Bex kohautti harteitaan. Jollekin toiselle uralle lähteminen olisi vaatinut opiskelua, eikä se ollut koskaan napannut, ellei sitten päässyt samalla tekemään käsillään. Hevosopinnotkin olivat olleet yhtä tuskaa niiltä osin, kun oli tarvinnut istua tunneilla ja laskea tuottokaavioita milloin millekin mielikuvitustilalle.

Benedict kuunteli ymmärtävästi nyökkäillen. Se kävi järkeen. Hänkin oli päätynyt opettajaksi kahden opettajan lapsena, joskin vanhempiensa protesteista huolimatta. Hän kurkisti jälleen kissaansa, mutta Gatsby ei osoittanut heräämisen merkkejä, ja mies huokasi raskaasti.
"Millaista toimintaa ratsastuskoulullanne on? Onko teillä usein jonkinsorttisia alkeiskursseja?"

Greenridgestä puhuminen oli helppoa, mutta hän epäili ettei opettajana työskentelevä mies tahtoisi kuulla puolta päivää kestävää jaarittelua ratsastuskoulusta. Parempi siis pitäytyä tiukasti faktoissa ja ilmaista ne lyhyesti, kuten äiti aina kehotti häntä tekemään jonkun soittaessa toimiston puhelimeen kysymyksineen.
"Kesän ajan keskitymme leiritoimintaan, mutta elokuun puolivälissä ratsastustunnit palaavat jälleen viikko-ohjelmaan. Joka syksy ja kevät alkaa uusi alkeiskurssi, kysynnän mukaan kaksikin. Joskus olemme pitäneet alkeisleirinkin kesällä, mutta tänä vuonna sille ei ollut kysyntää", nainen kertoi toivoen, että olisi kuunnellut äidinsä suunnitelmia syksyn tuntiaikatauluista hieman tarkemmin. Hän ei muistanut, montaako alkeiskurssia syksylle oli kaavailtu, mutta ehkä edellisvuosista ei poikettaisi kovinkaan radikaalisti.

Selvä, mies rekisteröi tiedon mieleensä. Greenridge olisi siis mahdollinen harrastuspaikka elokuun puolivälistä eteenpäin, jos Lennox nyt suostuisi edes asettumaan Englantiin. Benedict tunsi kylmän renkaan puristuvan jälleen rintaansa. Sage oli lähettänyt muutaman kuvan heidän tyttärestään, joka oli perinyt hänen värityksensä, äidiltään valokuvauksellisen, häikäisevän hymyn ja näytti huomattavasti aikuisemmalta kuin 12-vuotiaan oli tarkoitus. Ehkä se ei ollut ihme Sagen ollessa äitinä. Benedict katkaisi epäimartelevan ajatusketjun. Se ei hyödyttäisi ketään.
"Opetatko sinä ratsastusta?" hän kysyi pohtien, oliko nainen eri alan kollega.

"Lähinnä silloin, kun joudun tuuraamaan äitiäni. Opiskelin kyllä sitäkin varten, mutta viihdyn enemmän tekemässä itse kuin jakamassa ohjeita", nainen hymähti. Olihan ratsastustuntien pitäminen silloin tällöin mukavaa, mutta ei hän sitä jaksaisi joka päivä tehdä koko iltapäivää. Oli hyvä, että Ava viihtyi opettajana niin paljon paremmin kuin ratsastuskoululaisten keskellä tallikäytävällä.

Miehen suupieli nytkähti naisen tavalle määritellä opettaminen.
"Mitä työhösi yleensä sisältyy?" hän kysyi yrittäen jälleen houkutella Gatsbyn kiinnostustusta heiluttelemalla sormiaan auton alla.

"Hevosten ja tallin hoitoa. Teen tallivuorot, eli ruokin hevoset, siivoan tallin ja vien hevosia ulos ja sisään päivän mittaan. Autan ratsastajia laittamaan ratsujaan kuntoon tunteja varten", hän kertoi tietämättä oikein, paljonko mies tiesi hevostallien toiminnasta. Parempi kai selittää avoimesti ja yksinkertaisin termein, eikä olettaa miehen ymmärtävän jostakin puolihuolimattomasti heitetystä lausahduksesta, mitä hän päivisin teki ratsastuskoululla.
"Välillä pidän tunteja, välillä vien ratsastajia maastoretkille. Nyt leirien aikaan järjestän muuta ohjelmaa lapsille, oli se sitten leikkejä ulkoilmassa tai hevosmaailman teoriapuoleen tutustumista tallitiloissa. Lähinnä teen, mitä tarvitsee tehdä, ja siinä se."

"Aivan. Siinä ei varmaankaan lopu tekeminen kesken", Benedict arveli ja kumartui kurkistamaan auton alle. Gatsby oli avannut silmänsä ja naukaisi vaativasti kuin tylsistyneenä, mutta kieltäytyi liikkumasta. Miehen pudottautuessa matalaksi ja kurottaessa käsivarttaan auton alle, kissa lätkäisi kättä sähisten viisipiikkisellä.
"Ei sitten", Benedict huokasi suoristatuen ja hieroi kämmenselkäänsä.

"Ei lopu, kuten ei varmaan koulullakaan", Bex vastasi. Hän kampesi itsensä jaloilleen miehen kurkotellessa kissaansa ja kävi noutamassa skeittilautansa, ennenkö palasi takaisin auton lähelle ja istahti alas laudan päälle.
"Gatsby on nyt löytänyt parhaan paikan ikinä. Eihän siitä voi luopua", hän hymähti. Ainakaan auton omistaja ei ollut vielä saapunut kärttämään kiukkuisena, miksi he notkuivat auton lähellä. Voitto kai sekin.

"Näköjään", mies huokasi väsyneenä ja hieraisi kivistävää ohimoaan. Helkkarin kissa. "Onneksi sentään löysit sen."
"Benedict", hän ojensi kätensä tajutessaan, ettei tiennyt vieläkään naisen nimeä.

"Se meinasi jäädä alleni", Bex myönsi huvittuneena ja viittasi kädellään skeittilautaansa kohden. Onneksi hevosten kanssa oli oppinut olemaan aina valppaana ja pitämään kiinni nopeista reflekseistä.
"Bex", hän vastasi kätellessään miestä. "Tai no virallisesti Rebecca, mutta sitä nyt ei käytä kukaan muu kuin äitini läksyttäessään minua."

Benedict huokasi päätään pudistellen. Gatsby oli kertakaikkisen kiero otus. Se tuntui kotonakin vaanivan portaikossa kuin yrittäen kampata omistajansa. Hän naurahti naisen kuvaukselle läksytyksestä.
"Virallisesti Benedict Bennett", hän lisäsi pohtien, kuten aina koko nimensä sanoessaan, äitinsä kiintymystä allitteraatioon.

"Hale", hän lisäsi vuorostaan. Se nimi tulisi nopeasti tutuksi, jos erehtyisi Greenridgeä sen syvemmin tutkimaan, kun talli oli ollut saman naisen omistuksessa vuosikymmenet. Benedict Bennett, miten hauska nimi. Sen hän voisi jopa muistaa vielä muutaman päivän päästäkin, vaikka tuntuikin unohtavan leiriläisten nimet tuskin päivä sen jälkeen, kun leiri oli päättynyt.
"Onko kissallasi tapana leikkiä piilosta kanssasi?" Hän kysyi huvittuneena kun auton alle asettunut kissa ei tuntunut tekevän elettäkään palatakseen ihmisten ulottuville. Prim olisi hyvin voinut toimia samoin, mutta tuskin kissavanhus olisi näin kauaa jaksanut. Tai mistäs sitä ikinä tiesi. Olihan kilpikonnakuvioinen kissa sähissyt hänelle kerran puoli tuntia sängyn alta.

"Silloin, kun on kiire tai pakko saada kissa kiinni", Benedict vastasi kuivasti hymyillen ja katsahti painokkaasti autonalusta kohti.
"Se vaistoaa poikkeuksetta tilaisuuden heittäytyä hankalaksi ja aiheuttaa ongelmia", mies huokasi ja laskeutui jälleen kontalleen auton viereen.
"Olisipa nahkarukkaset", hän mutisi, kun asettui mahalleen ja kurotti auton alle samalla vaatteensa sotkien. Vaimeista ähkäisystä ja kissan sihinästä päätellen kurottavat kädet saivat perusteellisesti selkäänsä, kun Benedict tavoitteli lemmikkiä. Sormet hapuilivat kauemmas laiskasti siirtyvän maine coonin paksua turkkia, ennen kuin mies vihdoin sai kiinni valjaasta ja saattoi kiskoa protestoivan eläimen kiemurrellen esiin. Se oli onnistunut sotkemaan itsensä mustaan rasvaan tai öljyyn. Raavittu mies tuijotti sitä synkeänä.

"Se on siis syleillyt kissana olemisen parhaita puolia oikein kunnolla", nainen nauroi. Miten hilpeä kissa! Prim ei sentään ollut niin suuri riesa, mutta samaa ei voinut sanoa tallin toimiston tulostimesta, joka tuntui Gatsbyn tapaan vaistoavan kiireen ja tekevän kaikkensa tilanteen pahentamiseksi. Hän olisi mielellään auttanut miestä enemmänkin, mutta epäili kissan vain pakenevan kauemmas tai säntäävän kokonaan tien yli, jos tuntemattomatkin kädet hapuilisivat otetta valjaista. Auton alta paljastuva likainen kissa näytti julmasta yleisilmeestään huolimatta varsin hurmaavalta perheenjäseneltä.
"Kai se pitää kylpemisestä?" Bex virnisti vinosti. Muuten nahkarukkasille tosiaankin olisi käyttöä. Ties vaikka kissa karkaisi uudestaan protestoidakseen pesulle joutumistaan.

"Aivan kuollakseen", Benedict huokasi ja rutisti koiran kokoisen kissanjärkäleen käsivartensa alle. Gatsby asettui isäntänsä kainaloon paksu häntä laiskasti keinahdellen, siristi silmiään ja kehrätä hurisi jokseenkin omahyväiseen sävyyn.
"Kiitos suuresti avustasi, ja pahoittelut kissani murhanhimosta", mies kiitti anteeksipyytävästi hymyillen.

Bex nauroi raikuvasti. Niinpä tietysti.
"Onnea siihen operaatioon", hän toivotti naurua yhä äänessään ja vilkaisi jättimäistä kissaa. Onneksi hänen kissansa eivät olleet noin suuria. Niiden kantaminenhan olisi käynyt salitreenistä, puhumattakaan siitä paljonko ne olisivat syöneet.
"Eipä mitään, sattuuhan sitä. Säilyin ehjänä tällä kertaa", hän virnisti pyrkien jaloilleen. Hän polkaisi skeittilaudan päästä saadakseen laudan nousemaan pystyasentoon ja nappasi reunasta kiinni.

Benedict hymyili ja olisi mielellään tarjonnut Bexiksi esittäytyneelle laupiaalle samarialaiselle vaikka kupin kahvia kiitoksena avusta, mutta hänestä tuntui, että hänen oli parasta viedä Gatsby kotiin ja kylpyyn, ennen kuin kolli ehtisi uudelleen karkuteille. Hänen omatkin vaatteensa joutaisivat pyykkiin.
"Kiitos vielä", mies toivotti, ennen kuin kohensi painavaa kissaa sylissään ja lähti kävelemään takaisin tulosuuntaansa. Oli onni onnettomuudessa, että kissa oli laiska kuin mikä eikä ollut siksi ehtinyt kilometrien päähän kotoa.

"Ole hyvä", nainen vakuutti ja heilautti kättään hyvästiksi, ennenkö tönäisi laudan liikkeelle, harppasi kyytiin ja potki vauhtia lasketellessaan katua pitkin takaisin puiston suuntaan. Paras ehkä suunnata autolle, ennenkö äiti alkaisi kaivata ajoneuvoa kauppareissua tai jotakin muuta tärkeämpää hommaa varten. Hän epäili venyttäneensä äitinsä kärsivällisyyttä riittämiin häivyttyään kesken päivän läheiseen kaupunkiin skeittaamaan. Jostakin kumman syystä Ava ei arvostanut lähestulkoon kolmikymppisen tyttärensä harrastusta sitten lainkaan.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   To Kesä 30, 2016 6:40 pm

Sunnuntai 26. kesäkuuta 2016 - Ystävistä parhain

Hän oli suunnitellut viettävänsä päivän tallilla vanhan ruunansa kanssa pitkän ja rauhallisen maastolenkin merkeissä, mutta aika Ciceron kanssa oli jäänyt lyhyeen ruunan liikuttua epäpuhtaasti tarhasta talliin. Hän oli tunnustellut ja kylmännyt huolella hevosensa jalat ennenkö oli jättänyt ratsun seisomaan karsinaan ja lähtenyt kotia kohti. Matka oli jäänyt kesken, kun Daniel oli päättänyt kaipaavansa raitista ilmaa siitä huolimatta, ettei päässyt maastolenkille ruunallaan. Laskettuaan Icaruksen taksin kyydistä ja maksettuaan matkansa, oli sokea mies lähtenyt koiransa kanssa Hexhamin mukavaan puistoon, joka kuhisi elämää lämpimän auringon houkuteltua asukkaita liikkeelle. Daniel istahti alas puiston penkille musta labradori jalkansa vieressä ja kääri kauluspaitansa hihoja ylemmäs auringonsta nauttien. Hetkeksi hän saattoi unohtaa huomisen työpäivän, joka toisi mukanaan tutun turhautumisen, kun rapsutteli opaskoiransa korvantaustaa ja käänsi aurinkolasien peittämät kasvonsa aurinkoa kohden. Kesä oli mukava vuodenaika, mutta tästäkin säästä olisi voinut nauttia niin paljon enemmän hevosen selästä käsin. Puistossa päivää viettävien perheiden keskustelunpätkät, lasten nauru ja koirien haukku olivat kuitenkin parempi kuin oman asunnon hiljaisuus, joten Daniel keskittyi kuuntelemaan ympäristöään ja nauttimaan ohikulkijoiden onnesta. Kenties hippunen siitä tarttuisi häneenkin. Lapset hihkuivat vanhemmilleen suloisesta mustasta koirasta, mutta Danielin onneksi vanhemmat kiinnittivät huomiota koiran opaskoiraliiveihin eivätkä päästäneet jälkikasvuaan lääppimään Icarusta tuosta noin vaan. Eipä ihmisrakas koira siitä pahakseen olisi pannut, eikä hän juuri nyt kaivannut koiraltaan täyttä keskittymiskykyä, mutta ehkä oli parempi säilyttää selkeä raja työnteon ja vapaa-ajan välillä. Kenties hän voisi tästä noustessaan laskea labradorin hetkeksi irti ja luottaa valkoiseen keppiinsä, niin Icaruskin saisi nauttia sunnuntaipäivästä. Ei tosin vielä, sillä juuri nyt koiran lämpö jalkaa vasten oli tervetullut lohtu.

Elämää kuhiseva puisto sai kahden koiran pään aivan sekaisin. Mitä tuoksuja! Mitä ihmisiä! Mitä koiria! Chaplin ja Somewhere sinkoilivat hiekkaisen kävelykujan poikki ensin suuntaan ja toiseen, sitten ristiin ja vähän väliä niitä taluttavan miehen selän takaa melkein kampaten ihmisensä. Davidin kokemuksen mukaan koirat tosin taluttivat häntä. Hänen pitäisi ehkä huolissaan siitä, että koiriensa kanssa vapaan kasvatuksen periaatteita noudattava ja taloudenhoitajana jokseenkin huithapeli nuori nainen kasvatti hänen lastaan. Mies huokasi lannistuneesti, kun punaisen ja valkoisen kirjava ibizanpodenco sinkosi Chaplinin yli haistelemaan lyhtypylvästä ja Chaplin seisahtui järkyttyneenä miehen jalkojen eteen melkein taklaten tämän. Faaraokoira loikkasi kauhistuneesti kiljaisten horjahtavan taluttajan jaloista. David hieraisi kasvojaan niellen nousevan turhaumuksen ja vilkaisi kelloaan. Hän oli tuonut Mein juhlistamaan ystävän syntymäpäiviä ja päättänyt lenkittää odotellessaan täystuhot, ennen kuin ne tuhoaisivat loputkin talosta. Andromeda oli lähtenyt käymään vanhempiensa luona Liverpoolissa, mutta jättänyt lemmikkinsä hänelle.
Miestä viime aikoina piinannut väsymys teki tyhjästä penkinpäästä hyvin houkuttelevan. Mutta toisessa päässä istuvalla miehellä oli jaloissaan koira, joka ei välttämättä arvostaisi hänen riesanaan olevia täystuhoja.
"Onko tässä vapaata?" hän tiedusteli silti, huomaten vasta nyt opaskoiran liivin. David nykäisi mustaa labradoria hännät villisti huiskuten lähestyvät koirat ruotuun.

Puiston äänimaailmaa seurannut mies ei säpsähtänyt, kun läheltä kuului miehen ääni. Hän käänsi aurinkolasien suojaaman sokean katseensa äänen suuntaan toivoen katsovansa edes kutakuinkin puhunutta miestä kohden ja hymyili kohteliaasti.
"Totta kai, istukaa vain alas", hän vakuutti ja kuullessaan soratien rahinaa päätteli koirien äänien kuuluvan miehen jaloista. Hän nyhjäisi pienesti jalallaan mustaa labradoria, joka siirtyi kuuliaisesti kauemmas ja asettui aivan penkin päädyn viereen, jotta Davidin koirille jäisi reilusti tilaa hänen toiselle puolelleen. Tuskinpa ne kovin räyhänhenkiä saattoivat olla kun eivät olleet jo rähisseet Icarukselle, mutta parempi olla olettamatta, että toisen koirat tahtoisivat tutustua mustaan labradoriin.
"Millaisia koirasi ovat?" Hän kysyi laskettuaan kätensä Icaruksen niskaan rapsutellakseen koiraa kiitokseksi kuuliaisuudesta, joka tuntui täyttävän kiltin opaskoiran elämän päivästä toiseen.

David vajosi penkille ja nojasi käsivarret polviinsa. Lontoossa hän sai pidettyä itsensä kasassa, mutta täällä hän ei voinut unohtaa Lizzietä hetkeksikään. Oli myös tuskallista tietää, että Caitlin, joka ei tuntunut haluavan enää olla edes yhteyksissä hänen kanssaan, olisi vain hetken automatkan päässä. Illalla hän voisi sentään palata jälleen etelään.
Mies vilkaisi koirista kysyvää Danielia, ja katsahti sitten merkitsevästi kahta jättiläiskorvaista eläintä. Hän esti ojennetulla jalalla hyvin innokasta Somewherea tunkemasta Icaruksen luo ja piteli penkin vierellä tempoilevaa Chaplinia tiukassa remmissä. Mitä hän voisi sanoa? Kouluttamattomia? Katastrofeja? Termiittejä?
"Uteliaita", hän tyytyi kompromissiin ja pakotti kasvoilleen häivähdyksen hymyä. Ei ollut koirien vika, että niiden omistaja oli hieman omalaatuinen.
"Ne ovat taloudenhoitajani koiria. Toinen on faaraokoira ja toinen… Kirjava versio siitä", mies lisäsi siltä varalta, että Daniel oli tarkoittanut koirien rotua.
"Miten sinun koirasi suhtautuu toisiin?"

Sokea mies hymyili kääntäessään katseensa takaisin edessäaukeavaan puistoon, sillä tuntui typerältä istua miehen puoleen kääntyneenä, kun hän ei kuitenkaan toista näkisi. Mieluummin hän soi huomionsa Davidille kuuntelemalla ja se onnistui parhaiten näin. Icarus laski päänsä omistajansa reidelle katsellen surumielisillä silmillään toheltavaa koirakaksikkoa. Musta koirauros tiesi työtehtävänsä, mutta saattoiko kukaan syyttää eläintä huomion herpaantumisesta, kun omistaja vain istuskeli aloillaan ja lähellä oli kaksi niin pirteää kaveria?
"Ymmärrän", Daniel nyökkäsi saatuaan selityksen koirista. Taloudenhoitajan koiria. Selkeästi mies oli siis varakkaammasta väestä, kun kotona oli taloudenhoitaja. Ei kuitenkaan aivan yläluokkaa, kun mies itse oli lähtenyt taloudenhoitajan koirien kanssa ulos, tai sitten David oli kovin erilainen yläluokan jäsen kuin joihin hän oli tottunut. Daniel pakotti harhailevat ajatuksensa takaisin ruotuun. Ei ollut oikein tehdä niin syvällistä arviota viereen istuneesta miehestä, vaikka se olikin hänen tapansa painaa henkilöitä mieleensä. Kun ei ollut kykyä nähdä kasvoja joihin yhdistää puhuva ääni, täytyi keksiä muuta.
"Icarus on poikkeuksetta todella ystävällinen. Voin laskea sen irti, mikäli se rauhoittaa koiriasi", Daniel vastasi siirtäen kättään mustan labradorin valjaille. Ehkä uteliaat ja ilmeisen innokkaat koirat rauhoittuisivat, kun saisivat tervehtiä seuralaistaan.

"En tiedä rauhoittaako mikään näitä kahta", David huokasi tuupaten röyhkeästi päälleen kiipeävää ibizalaista alas, "mutta luulen, että koirat mielellään sanovat hei." Se oli vaatimaton ilmaus, sillä Somewhere näytti melkein epätoivoiselta yrittäessään päästä haistamaan koirakaveria ja hieman ujompi Chaplinkin kierteli vaivihkaa vähän lähemmäs, jos vaikka remmi antaisikin tällä kertaa myöten.

Daniel hymyili kumartuessaan koiransa puoleen. Tottunein ottein hän riisui valjaat, joissa hänen tukena ja turvanaan toimiva kahvakin oli kiinni ja vapautti Icaruksen työtehtävistä yhdellä vapaa-sanalla. Musta labradori kiersi häntä heiluen innokkaiden koirakavereiden luokse, joskin jatkoi matkaansa pikaisten nuuhkaisujen jälkeen aina Davidin jalanjuureen saakka.
"Se on valitettavan hellyydenkipeä, joten älä pelkää työntää sitä kauemmas", Daniel kertoi nostaessaan valjaat viereensä penkille. Hän luotti siihen, ettei fiksu labradori lähtisi kauas, vaikka olikin saanut luvan olla vapaana. Koira oli aina tullut hänen luokseen pyydettäessä. Miksei siis tälläkin kertaa.

Mikä riemu siitä repesikään. Somewhere sinkoili remmissään haluten hieroa tuttavuutta Icarukseen; se esitteli akrobaattisia loikkia, steppaili pitkät, luisevat jalat villisti viuhuen ja liehitteli labradoria kuin sanoen 'minä se vain tällainen herttainen pieni'. Myös Chaplin liittyi ilonpitoon, joskin varovaisemmin ja kohteliaammin. David hymyili haikeasti mustalle koiralle ja silitteli sen niskaa. Olisivatpa Andromedankin koirat tasaisia ja hyvinkoulutettuja.
"Mikä sen nimi on?" mies kysyi ja yritti selvittää vapaalla kädellään energisen kaksikon remmejä. Niitä ei hullukaan laskisi vapaaksi tällaisessa ympäristössä.

Daniel kuulosteli koirista lähteviä ääniä valmiina kutsumaan Icarusta pois, mikäli labradori aiheuttaisi ongelmia vieraiden koirien keskellä. Pieni hymy pysytteli kalpeilla kasvoilla kun vaikutti siltä, ettei koirien kohtaamisesta syntyisi rähinää. Icaruksellekin teki varmasti hyvää tervehtiä välillä muitakin koiria, vaikka hän epäilikin labradorin suuntaavan mieluummin kenen tahansa ihmisen luokse rapsutuksien toivossa. Oli ihmisrakkautta ja sitten oli hänen opaskoiransa.
"Icarus", mies vastasi pehmeästi, ettei koira vain kuvittelisi sitä kehoitukseksi tulla luokse. Niinkin oli joskus käynyt. Hän oli todennut sen jälkeen omistavansa jopa opaskoirien joukossa tavattoman hyvätapaisen yksilön. "Entä taloudenhoitajasi koirat?"

David ei pahastunut labradorin hellyydenkipeyttä, vaan silitteli mielellään Icarukseksi nimetyn koiran niskaa, päätä ja korvantaustoja.
"Tämä hädin tuskin nahoissaan pysyvä on Somewhere, ja se lähellesi harhaillut on Chaplin", mies vastasi ja vilkaisi Icaruksen äskeistä istumapaikkaa haistelevaa faaraokoiraa. Ei ollut ihme, että uroksesta oli tullut ujo, kun Somewhere oli omistajansa tavoin aina huomion keskipisteenä.

Daniel painoi kuvaukset mieleensä ja ojensi hitaasti kättään koiran nuuskutuksen suuntaan tervehtiäkseen Chapliniksi esiteltyä eläintä.
"Kuinka väärässä olen, jos oletan sinun tulleen etelämpää?" Daniel kysäisi huvittuneisuutta äänessään. Tuntuisi typerältä keskustella puiston kesäisestä loistosta tai hyvästä säästä, kun hän ei voisi ottaa kantaa muutoin kuin kuulemansa pohjalta, joten lieni parempi vaihtoehto keskittyä johonkin, minkä hän tiesi - tai mitä hän arveli. Miehen puheen nuotti ei kuulostanut täkäläiseltä, joten se lieni hyvä keskustelunaihe seuraavaksi, sillä koiristakaan ei voisi loputtomiin puhua. Ei, kun koirat eivät olleet Davidin ja näin ollen miehen tiedot niistä olivat varmasti vähäiset. Ja nyt hänen täytyisi lopettaa psykoanalyyttinen tulkintansa, josta hänen vuosien takainen terapeuttinsa olisi varmasti ollut ylpeä.

"Olen Lontoosta", David vastasi ja antoi toisen kätensä Somewheren huomioimiseen, kun suippo kuono alkoi tökkiä häntä Icaruksenkin kiinnittäessä enemmän huomiota ihmisiin kuin siihen. Mies oli jatkuvasti unohtaa, että toinen mies oli sokea, ja joutui muistuttamaan itseään, etteivät pelkät eleet riittäisi.
"Oletko sinä täältä kotoisin?" hän kysyi katsahtaen siistiltä ja koulutetulta vaikuttavaa opaskoiran omistajaa.

Daniel nyökkäsi. Sinne suunnalle hän olisi miehen sijoittanutkin kartassa, jota hänen ei pitäisi mielessään pitää. Pääkaupungin läheisyydessä vain puhuttiin niin eri tavalla, että vähemmästäkin kiinnitti huomiota. Hän oli oppinut vuosien varrella tarkaksi aksenttien kohdalla, sillä ne samoin kuin puhetyyli noin yleensäkin auttoi tunnistamaan ihmisiä toisistaan.
"Alunperin eteläisestä Walesista", sokea mies vastasi. "Seurasin töitä tänne", hän tarjosi kysymättä selityksenä muutostaan Englannin pohjoisosaan. Hän silitti hellästi rauhallisemman Chaplinin niskaa ja käänsi päätään aavistuksen Davidia kohden.
"Mikä tuo sinut näin pohjoiseen? Tai toi, mikäli olet asunut täällä jo pidempään." Eihän sitä koskaan tiennyt, vaikka ihmiset pitäisivät kynsin ja hampain kiinni kotiseutunsa aksentista muuttonsa jälkeenkin.

David nyökkäsi ja muistutti sitten itseään, ettei toinen mies näkisi sitä.
"Millaisissa töissä olet?" hän kysyi ja soi mustalle labradorille hellän hymyn. Chaplinkin näytti viihtyvän erinomaisesti. Ainoa tyytymätön sielu oli Somewhere, joka alkoi läimiä miehen reittä pitkillä tassuillaan ja houkutella Icarusta leikkimään.
Danielin kysymys oli smalltalkia, joka ei kaivannut lohdutonta tragediaa vastaukseksi. David ei kuitenkaan tiennyt, miten kuvata tilannettaan niin, ettei vaivaannuttaisi kysyjää.
"Vaimoni halusi muuttaa tänne valmentautumaan hevosensa kanssa", hän totesi yrittäen pitää raskaan, tuskaisan sävyn poissa äänestään, kun mainitsi Lizzien.

"Toimistotöissä. Olen kirjanpitäjä", mies vastasi tukahduttaen turhautumisen, jota oma ala herätti. Hänen työnsä ei ollut huonoimmasta päästä. Sillä maksoi helposti kaikki laskut ja piti Cicerosta huolta. Mitä sitten, jos jokainen kahdeksantuntinen päivä tuntui viikon mittaiselta tuskien taipaleelta polttavan kuuman autiomaan halki? Loput kuusitoista tuntia vuorokaudesta olivat mukavia. Icarus, joka harvoin innostui leikkimään muiden koirien kanssa suuntasi huomionsa riehakkaaseen koirakaveriin heiluttaen häntäänsä. Labradori ei tainnut edes tietää, miten koirien kesken leikittiin, ellei joku ollut heittämässä palloa.
"Tämä on mukavaa aluetta hevosille", Daniel vastasi vaikkei sen tarkemmin tiennytkään, missä Davidin vaimon hevonen majaili. Pohjoisen maaseutu oli aina parempi ratsuille kuin etelän suurkaupungit, eikä mikään kääntäisi hänen päätään siitä mielipiteestä. "Minullakin on hevonen, nyt tosin jo vanha ja eläkkeelle jäänyt."

Jokin sanoi, ettei uravalinta ehkä ollut mieluisimpia. David ei olisi ikinä voinut asettua toimistoon ja tietokoneen ääreen; ehkä Danielkin kaipasi jotain muuta? Tai sitten hän vain heijasti oman asenteensa kuulemaansa.
"Siltä se vaikuttaa. Todella kauniita maastomahdollisuuksia, ja Remona, vaimoni hevonen, on kuulemma onnellinen täällä. Millainen hevosesi on?" mies kysyi, ennen kuin ehti paljastaa hiljaisuudella, että mietti miten sokeus yhdistyi ratsastukseen.

Hän kurtisti kulmiaan hevosen nimelle, sillä olisi voinut vannoa samannimisen kouluratsun asuvan Rosings Parkissa. No, olihan Cicerokin varmasti yleinen lempinimi, joten mitäpä sitä turhia johtopäätöksiä vetämään, vaikka ne tuntuivatkin olevan hänen ainoa oljenkortensa keskusteluissa luovimiseen.
"Suuri ja vanha", Daniel kertoi suupieli värähtäen. Liian vanha, ja silti vielä niin nuori. "Cicero on ollut minun reilun kaksitoista vuotta. Kilpailimme aikanamme kouluratsastuksessa, mutta nyt se on jäänyt, jotta hevonen pääsi ansaitulle eläkkeelle." Hän olisi mielellään tarjonnut itselleen haasteita ratsastamalla tavoitteellisemmin. Töistä kun ei ollut virikettä mielelle.
"Ratsastatko sinäkin, vai onko vaimosi hevonen vain hänen?"

Ilmeisesti sokeus yhdistyi varsin hyvin hevosiin, sillä Ciceroksi nimetyllä hevosella ja sen omistajalla oli takanaan pitkä ja ilmeisen toimiva taival, jos he olivat kyenneet kilpailemaan. Caitlinin puheiden perusteella kouluratsastus ei suinkaan ollut vain hevosen selässä istumista, vaan jopa kilpalajeista vaikein.
"Siitä on varmaan ehtinyt tulla hyvä ystävä?" David arveli varovasti ja tarvitsi hetken aikaa, ennen kuin saattoi vastata Remonaa koskevaan kysymykseen.
"En ole ratsastaja. Olen ratsastanut välillä, mutta en tietäisi mitä tehdä Remonan kaltaisen hevosen selässä", mies vastasi ja jätti lisäämättä, että pelkäsi katkaisevansa hevosen selän tai jalat.
"Remona on nykyään yhden tallin valmentajan käytössä", hän lisäsi, kun ei pystynyt vain toteamaan, että Lizzie oli kuollut. Hänen maailmansa särkenyt onnettomuus ei ollut sivulause smalltalkissa.

"Paras ystäväni", Daniel myönsi lämpimästi. Oli kenties surkeaa, että hänen elämänsä oli siinä jamassa, mutta turha sitä oli totuutta kierrellä. Cicero oli hänen paras ja pitkäaikaisin ystävänsä, eikä hän millään tahtoisi luopua vanhasta ja paikoitellen varsin happamasta ruunastaan. Toista Ciceron veroista hevosta ei yksinkertaisesti olisi olemassakaan. Hän pelkäsi päiviensä viimeisenkin valonpilkahduksen tukahtuvan ruunan iän myötä. Mitä hän sitten tekisi työpäivien jälkeen, kun ei voisi lähteä tallille? Se oli pelottava ja synkkä ajatus.
"Asustaako Remona kenties Rosings Parkin kilpatallilla? Sen nimi kuulostaa niin tutulta. Cicero on siellä", Daniel pohti. Hän oli valmis yhdistämään nimen muutaman kerran häntä ja Ciceroakin valmentaneeseen naiseen, jonka jatkuva tapa vaihtaa aksenttia turhautti häntä suorastaan huvittavan paljon. Aluksi se oli ollut ajaa hänet hulluksi, ennenkö hän oli tajunnut keskustelijan olevan yksi ja sama henkilö. Nykyään se vain turhautti, kun sai aina miettiä sekunnin tai kaksi pidempään, kenen kanssa oikein vaihtoi terveisiä tallikäytävällä ohikulkeissaan. Eipä hän onnekseen moneen kertaan valmennuksissa käynyt, kun tahtoi antaa ruunalleen kevyempää käyttöä paljon häntä jo kuljettaneita jalkoja säästääkseen.

Pitkäaikainen lemmikki oli Davidistä looginen vaihtoehto parhaaksi ystäväksi. Labradorin omistajan vuoksi hän toivoi vanhaksi kuvaillun hevosen pysyvän terveenä ja elinvoimaisena vielä pitkään.
"Asuu kyllä. Se on Caitlin O'Connorin käytössä", hän totesi ja joutui huomaamaan, että nyt myös Caitlinin nimen sanominen tuntui vaikealta. Aurinkoa säteilevä, ainutlaatuisella mielellään häikäisevä nainen oli aivan lähellä, mutta ei halunnut enää häntä elämäänsä. David ei ihmetellyt miksi. Hänhän oli kuin musta aukko, joka repi valon ympäriltään mukaansa syvyyksiin. Caitlin oli osoittanut, että hän saattoi edelleen hengittää, hän saattoi elää ja hän saattoi nauttia elämästä. Hänen olisi nostettava itse itsensä syvyyksistä. Hänen olisi opetettava itsensä tarttumaan uudelleen elämään.
"Oletko sinä pitänyt tallista?"

Daniel pakotti itsensä nyökkäämään, vaikka ele tuntuikin kaikkien vuosien jälkeen kankealta ja kummalliselta. Oli hänen työpäiviensä numeerisuuden turruttamista aivoistaan vielä johonkin, kun hän oli tunnistanut tamman nimen ja muistanut valmentajan, joka hevosta ratsasti. Hän oli joskus jäänyt seuraamaankin, kuinka ratsukko tanssi kentällä. Siinä oli oma tunnelmansa, kun istui hiljaisessa katsomossa ja vain kuunteli, miten hevoset hengittivät, ratsastajien vaatteet kahisivat ja hiekka rahisi polkevien kavioiden alla.
"Olen pitänyt", hän vahvisti. "Talli tarjoaa parasta mahdollista palvelua niin minulle kuin Cicerollekin. Olemme viihtyneet molemmat oikein hyvin. Icaruksestakaan ei ole tullut valituksia, vaikka jätänkin koiran irralleen siksi ajaksi kun ratsastan." Olisi tosin kummallista, jos joku lempeästä labradorinnoutajasta valittaisi, mutta kyllä sellaistakin väkeä maailmaan mahtui.
"En tajunnutkaan kysyä, mitä sinä teet työksesi?" Hän oli jo kertonut olevansa kirjanpitäjä, muttei muistanut Davidin maininneen omaa työpaikkaansa lainkaan. Parempi kenties kääntää keskustelu muualle kuin hevosiin, kun mies oli itsekin myöntänyt ettei ollut ratsastaja.

Davidin ensimmäinen huomio Rosings Parkista oli ollut tallin siisteys. Ilmeisesti se kuului erinomaiseen palveluun, jota talli mainosti. Hevosenomistajien puheiden perusteella mainostus ei pohjannut turhiin lupauksiin, ja oli mukava kuulla, että myös Ciceron omistaja viihtyi Remonan kotitallila. Icaruksen maininta sai miehen laskemaan katseensa mustaan koiraan, jota oli silitellyt hajamielisesti heidän keskustellessaan. Sen ystävällinen, Andromedan koiria pyöreämpi naamataulu sai miehen hymyilemään vaistomaisesti. Huomion puutteeseen turhautunut Somewhere puolestaan oli harhaillut Danielin tykö ja lätkäisi tassunsa sokean miehen polvelle valmiina kipuamaan puoliksi miehen syliin pienimmästäkin rohkaisusta. David vilkaisi sitä väsyneenä ja valmistautui nykäisemään koiran remmistä takaisin maankamaralle.
"Olen West Endillä", hän vastasi huomio röyhkeässä koirassa, "Somewheren saa tuupata ihan vapaasti pois. Olen pahoillani. Sen käytöstavoissa on puutteita."

Daniel säpsähti yllättävää kosketusta polvellaan, mutta rentoutui yhtä nopeasti tajutessaan koiran vain ujuttautuneen hänen luokseen. Hän hymyili pahoittelevalle miehelle ja hapuili innokasta koiraa voidakseen rapsuttaa Somewhereksi esiteltyä eläintä.
"Se on varsin ymmärrettävää", mies vakuutti kasvot hieman Davidin suuntaan käännettyinä. "En minäkään voi ottaa kunniaa Icaruksen käytöstavoista. Sain sen valmiiksi koulutettuna." Cicerokin tuntui oppineen enemmän huonoja tapoja hänen omistuksessaan, mutta niistä hän tahtoi syyttää enemmän ruunan korkeaa ikää. Vanhuus toi mukanaan happamuuden, mikä oli täysin ymmärrettävää.
"Mitä teet West Endillä?" Mies kysyi kiinnostuneena. Hän oletti näyttelijää, sillä varmasti lavastaja tai puvustaja tai ohjaaja olisi tarkentanut asiakaskunnalle näkymättömämpää työnkuvaansa heti kättelyssä, mutta parempi kai kysyä kuin arvailla. Ei olisi ensimmäinen kerta kun hän olettaisi väärin.

Hänen olisi tehnyt mieli todeta muutama valittu sana Andromedan kasvatusfilosofiasta, mutta kuka hän oli tuomitsemaan edes naisen tapaa kasvattaa koiriaan? Sentään tavattoman hyvätapaisen labradorin omistaja ei näyttänyt paheksuvan innokkaan Somewheren läheisyyttä.
"Olen Kummituksen roolissa Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummituksessa, Her Majesty's -teatterissa", David vastasi pitäen edelleen varmuuden vuoksi silmällä narttua, joka tuntui olevan yhtä impulsiivinen ja röyhkeä kuin omistajansa.
"Somewhere", hän varoitti kasvot synkistyen, kun näki koiran jännittyvän hypätäkseen sokean miehen syliin. Piiskamainen häntä viuhuen koira tyytyi jäämään maahan, mutta näytti ottavan elämäntehtäväkseen saada suukottaa Danielin naamaa tai jopa tuupata tämän aurinkolasit vinoon.

Daniel rapsutti innokasta koiraa joutuen käyttämään molempia käsiään, jotta pysyi koiran vauhdikkaissa liikkeissä mukana. Hänestä ei olisi ikinä omistamaan niin energistä ja vallatonta koiraa, mutta ei Somewhere mielipahaakaan aiheuttanut ainakaan näin lyhyenä hetkenä.
"Se on varmasti todella palkitsevaa työtä", Daniel vastasi yllätys tummassa äänessään väreillen. Vaikka musikaaliteatteri itsessään oli hänelle etäinen ja saavuttamaton, musiikki ei ollut. Kukapa ei olisi tuntenut Oopperan kummituksen legendaarisia säveliä.
"Andrew Lloyd Webber on oikea nero. Tämän vuosituhannen Mozart", mies lisäsi lämpimästi. "Epäilemättä musiikki on entistä vaikuttavampaa orkesterin esittämänä paikan päällä, mutta ei se huonolta kuulosta kotisohvaltakaan." Hän työnsi koiraa hieman kauemmas kasvoistaan ja riisui aurinkolasinsa ennenkö koira onnistuisi pudottamaan ne tönimällä suipolla kuonollaan. Hän kumartui aavistuksen kurkottaen jälleen koiran puoleen ja piti silmänsä suljettuna, enemmän tosin kohteliaisuudesta keskustelukumppaniaan kohtaan kuin todellisesta tarpeesta. Monet tuntuivat unohtavan mitä olivat sanomassa, kun keskittyivät liikaa vaaleansinisten silmien tyhjään katseeseen.

"Olet oikeassa", David vastasi. Hänelle Kummituksen musiikki ylitti menneiden vuosisatojen sävellykset kuin itsestäänselvyytenä: se ei tosin ollut yllättävää, kun otti huomioon miten musikaali puhutteli häntä ja miten tärkeää osaa se näytteli hänen elämässään. Mies nykäisi Somewheren hihnasta koiraa käyttäytymään asiallisemmin.
"Oletko koskaan käynyt kuuntelemassa sitä teatterissa?" mies kysyi, vaikka olettikin vastauksen olevan kielteinen. Hän kuunteli usein musiikkia silmät suljettuna saadakseen todella nautittua siitä, joten teatterissa käymisen ei pitäisi olla ongelma sokealle. Olihan tunnelmakin käsinkosketeltavaa.

"En, valitettavasti", Daniel vastasi. "Tunnen kyllä tarinan, mutta en ole koskaan lähtenyt Lontooseen sitä kuulemaan." Hän ei hetkeäkään epäillyt, etteikö nauttisi esityksestä tavattomasti, sillä hän nautti musiikista niin itse sitä soittamalla kuin kuuntelemallakin, ja oli jaksanut useammankin kerran seurata koko tarinakaaren television välityksellä. Ongelma oli enemmänkin itse matka etelään ja siellä liikkuminen. Hän ei mielellään lähtenyt kaupunkiin, jota ei tuntenut. Newcastleenkin muuttoa oli helpottanut isosiskon asuminen rannikkokaupungissa. Lontooseen kotiutunut isoveli oli niin kiireinen papereidensa keskellä, ettei Daniel ollut rohjennut pyytää kierrosta pääkaupungissa. Hän pysytteli mielellään kaupungissa, jossa löysi paikasta toiseen. Omalta mukavuusalueelta poistuminen ei kuulunut hänen vahvuuksiinsa.
"Mikä on suosikkikappaleesi? Vai onko valinta yksinkertaisesti mahdoton?"

"West Endin musikaalitarjonta on erinomainen", David totesi kokiessaan paremmaksi olla suoraan vetoamatta toista miestä tulemaan katsomaan musikaaleja paikan päälle. Hän olisi mielellään itse käynyt katsomassa useammankin musikaalin päivittäin, mutta valitettavasti niitä harvemmin esitettiin hänen ollessaan vapaalla.
"Music of the Night", mies vastasi epäröimättä. Se oli ollut Lizzien suosikkikappale, ja naisen tapa rakastaa sitä oli tehnyt siitä myös hänen suosikkinsa.
"Vaikka kaikki Webberin kappaleet ovatkin paikkansa ansainneita. Millaista musiikkia sinä mieluiten kuuntelet?"

"Uskon sen", mies vastasi hymyillen. Hän oli seurannut musikaaleja aina etäältä nauttien musiikista, jota lahjakkaat säveltäjät tuottivat vuosittain musikaaleja varten. Mies nyökkäsi varmalle vastaukselle. Se olikin hyvä valinta.
"Minua on aina kiehtonut The Point of No Return", mies myönsi kokien olevansa sen velkaa, kun oli kysellyt pääosan esittäjältä tuon suosikista. "Mutta kuten kuka tahansa muukin, arvostan niin nimikkokappaletta kuin Music of the Nightia. Koko musikaali on musiikinystävän juhlaa." Hän rapsutti koiraa korvan takaa ja hymyili kääntäessään kasvonsa kokonaan Davidin puoleen. Hän oli jo aukaisemassa silmiään, vaikka eroa se hänelle ei tehnyt, ennenkö muisti riisuneensa aurinkolasinsa.
"Suosin instrumentaalista musiikkia, erityisesti sinfoniaorkesterien klassisia teoksia. En itse ole kummoinen laulaja, mutta olen soittanut viulua koko ikäni, joten suosin musiikkia jossa viulu on kuultavissa", hän selitti kenties kuivaksikin laskettavaa musiikkimakuaan. "Olen tosin viimevuosina löytänyt kiinnostusta myös elokuvamusiikkia kohtaan, samoin kuin laajentanut musikaalien maailmaan."

"Minäkin arvostan instrumentaalista, klassista ja elokuvamusiikkia", David vastasi. Hän ei ollut lukemisen ystävä eikä usein jaksanut edes keskittyä elokuviin, mutta hän saattoi sulkeä silmänsä ja kuunnella musiikkia tuntikausia edes huomaamatta ajan kulua.
"Soitatko vielä?" hän kysyi toisen miehen mainitessa viulun. Hänkin oli opetellut nuoruudessaan perusteet useimmista instrumenteista, muttei kehtaisi soittaa muuta kuin pianoa muiden kuullen.

Daniel hymyili miehelle. Hyvä musiikkimaku oli varmasti edellytys alalla, jonka David oli valinnut, mutta laadukkaan musiikin tunnistaminen valtavirrasta ei aina ollut itsestäänselvää.
"Soitan", mies vastasi lämmöllä. Musiikki tarjosi kaivatun pakotien töiden turruttavasta ahdistuksesta, samaan tapaan kuin päivät tallilla tai illat keittiössä. "Olen vuosien varrella opetellut myös pianon ja saksofonin soiton, mutta viulu on edelleen lähimpänä sydäntäni."

Chaplin harhaili remmin päässä haistelemassa nurmikkoa ja yritti päästä hieman muokkaamaan maata, kun kukaan ei katsonut. Puutarha kotona näytti taistelutantereelta sen jälkeen, kun Andromeda laski faaraokoiran valvomatta ulos.
"Ne ovat kaikki kauniita instrumentteja. Mikä on saanut sinut valitsemaan viulun?"

"Viulu oli vanhempieni valinta", Daniel myönsi huvittuneena. "He katuivat päätöstään hartaasti ensimmäisen vuoden, sillä nähtävästi viisivuotias saa niinkin kauniilla soittimella aikaan meteliä, mutta nykyään minun on turha matkustaa heitä tapaamaan, ellen pakkaa viulua mukaan." Hän oli rakastunut viulun ääneen, soittoasentoon ja mahdollisuuksiin jo nuorena, eikä ollut koskaan tuntenut soittavansa soitinta vain vanhempien riemuksi. Sitä varten hän oli opiskellut kirjanpitäjäksi.
"Pianonkin aloitin nuorena. Saksofoni astui mukaan vasta myöhemmin, sillä sitä pystyn soittamaan nuotteja näkemättäkin, kun olen rajannut soiton lähinnä improvisaatioon jazzin merkeissä. Viulun ja pianon kohdalla on vain opeteltava uudet kappaleet korvakuulolla", hän kertoi ennenkö naurahti hämillisesti. Davidia tuskin kiinnosti hänen soittoharrastuksensa, kun mies itse oli alan ammattilainen. Hän hieraisi niskaansa.
"Oletan, että sinäkin olet tutustunut instrumenttiin jos toiseenkin läheisesti?"

David nauroi kumeasti, häivähdys käheyttä äänessään Danielin kuvaukselle viulunsoittonsa alkutaipaleesta. Hän olisi jaksanut keskustella musiikista tuntikausia - se oli yksi ainoista aiheista, jotka olivat olleet osa hänen elämäänsä alusta saakka ja joita menetyksen tuska ei vääristänyt.
"Olisipa minullakin taitoa hallita kolmea instrumenttia", hän vastasi lämmöllä ja hymyili puolittain, "olen opetellut perusteet suurimmasta osasta instrumentteja nuoruudessani, mutta nykyisin soitan vain pianoa. Muut ovat niin laiminlyötyjä, että pelkkä nuottien soittaminen vaatisi niin paljon keskittymistä, ettei sielulle jäisi tilaa."

David hallitsi ääntään niin hyvin, että saattoi elättää itsensä laulamalla ja näyttelemällä. Tarvitsiko sen rinnalla enää hallita montaa soitinta täydellisesti? Daniel oli varma, ettei itsekään pystyisi enää soittamaan viulua niin taidokkaasti, ellei viettäisi useita kertoja viikossa tunnin tai pari soitinten keskellä.
"Piano on monipuolinen soitin. Sen hallitseminen antaa jo paljon vapautta musiikin suhteen. Lähestulkoon mitä tahansa pystyy soittamaan pianolla", mies huomautti hymyillen. "Se antaa myös vapauden laulaa mukana. Viulun tai saksofonin kohdalla on turha edes unelmoida siitä."

Daniel oli totta kai oikeassa pianosta.
"Viulun ja saksofonin kautta on tietenkin mahdollista ilmaista itseään niin sielukkaasti, ettei sanoja tarvitse", David kommentoi.
"Onko sinulla suosikkikappaletta, jota soitat?"

"Totta sekin", Daniel nyökkäsi. Hän hukkasi itsensä kerrasta toiseen viulun pehmeään sointiin tai saksofonin sielukkaaseen säveleen, ettei edes huomannut ajankulua.
"Riippuu täysin soittimesta. Viulun kohdalla Tchaikovskyn Pähkinänsärkijä-baletista tuttu Waltz of the Flowers on ollut vuosikausia suosikkini", mies myönsi. Muiden soitinten kohdalla suosikit vaihtuivat tiheään tahtiin. "Mutta pyrin aina opettelemaan jotakin uutta, etten jäisi vain soittamaan vanhoja suosikkejani."

"Tchaikovsky on kieltämättä upeimpia säveltäjiä", David mukaili. Hän rapsutti hellästi Icaruksen korvantaustaa ja vapautti labradorin sitten palaamaan omistajansa luo, sillä hänen ei ollut tarkoitus omia miehen opaskoiraa. Hän nykäisi huokaisten Chaplinin pois kaivamastaan kuopasta ja kelasi myös Somewheren lähemmäs, ennen kuin sekin tekisi pahojaan.
"Uuden opetteleminen on hieno tavoite. Minunkin pitäisi tehdä sitä enemmän."

"Niin on", mies myönsi. Hän nautti muistakin Tchaikovskyn tuotoksista kuin vain kenties kuuluisammaksi nousseesta teoksesta, mutta sille oli syynsä, miksi Kukkaisvalssi oli kohonnut niin suureen suosioon.
"Ei siitä koskaan harmiakaan ole", hän hymyili lämpimästi. "Minä nautin aina uuden kappaleen opettelemisesta. Siinä näkee kehityksensä niin selkeästi, kun jokaisen kerran jälkeen se kuulostaa entistä paremmalta." Hänelle soittamiseen tosin kuului myös hapuilu, kun hän korvakuulon pohjalta kokeili, miten kappaleen melodia kulki. Silloin tällöin hän kaipasi kykyä lukea nuotteja soittaessaan, sillä se nopeutti uuden oppimista kummasti.
"Mutta voin hyvin kuvitella, etteivät työsi jätä paljoa aikaa ylimääräiselle musisoinnille." Olisipa hänenkin työnsä joku mieluisista harrastuksista ja mielenkiinnon kohteista mutta niin onnekas ei hän ollut ollut elämässään. Ei hän näkökykyään enää kaivannut muuta kuin käydessään todella, todella pohjalla, mutta mielekkäämmästä työstä hän unelmoi päivittäin.

"Musiikki on tavattoman palkitseva harrastus, vaikka olenkin kai puolueellinen niin sanoessani", David vastasi ja silitti hajamielisesti Somewheren suippoa, punavalkoista päätä eikä voinut olla hymyilemättä katsoessaan koiran vaativiin silmiin.
"Löydän kyllä aina halutessani aikaa musiikille, mutta kieltämättä yleensä keskityn sen kuuntelemiseen. Yritän säästellä ääntäni esityksiin", hän totesi, vaikka varsinkin sunnuntait yleensä vietti sulkeutumalla talon musiikkihuoneeseen.
"Käytkö usein konserteissa?"

"Jokainen musiikkiin perehtynyt on puolueellinen", Daniel naurahti pehmeästi. Ei kukaan ymmärtänyt musiikin taikaa ellei perehtynyt siihen, ja siinä vaiheessa takaisin ei enää ollut paluuta. Hänen kohdalla ainakaan. Hevosista saattoi vielä antaa varoituksia, kun eläimet loukkaantuivat tai muutoin vain laittoivat talouden koville. Musiikin kanssa ei tarvinnut murehtia moisesta.
"Täysin ymmärrettävää", mies totesi. Ääni oli varmasti kovilla, kun sillä elätti itsensä viikosta toiseen. "Aina kun Newcastlessa vain on mitään kuulemisen arvoista. Onhan ammattilaisten kuunteleminen erilaista konserttiyleisöstä kuin kotoa. Musiikki on tarkoitettu kuultavaksi niin, että soittajat ja kuulijat ovat molemmat läsnä. Taltionti hukkaa aina osan tunnelmasta, joka on niin merkittävä osa mitä tahansa sävellystä."

"Se on totta", David totesi muistettuaan jälleen, ettei nyökkäys välittynyt perille. Elävä musiikki oli aivan erilaista tunnelmaltaan: sen saattoi suorastaan maistaa.
"Esiinnytkö koskaan itse?"

"En enää", Daniel vastasi päätään pienellä viiveellä pudistaen. Ei se, ettei hän nähnyt muiden eleitä, ollut syy istua aloillaan kuin kivipatsas. Se jos mikä sai tunnelman vaivaannuttavaksi.
"Nuorempana esiinnyin sekä viulun että pianon kanssa, mutta en ole enää vuosiin noussut lavalle. Jätän sen ilomielin ammattilaisten haltuun", hän kertoi. Sokeus oli vienyt elämältä paljon, ja vaikka hän pystyisikin esiintymään musiikkiopistojen konserteissa aivan samaan tapaan kuin ennenkin, ei hänellä ollut riittämiin intoa sitä varten. Hän olisi kuitenkin aina se sokea viulisti tai sokea pianisti. Ei koskaan pelkkä viulisti tai pianisti. Häntä ei muistettaisi taitavasta soitosta, vaan siitä, miten hän oli saanut soitettua yhtään mitään sokeana. Ei hän kaivannut sellaista huomiota.

Jokin sokean miehen sävyssä sanoi, ettei kannattanut kehoittaa palaamaan lavoille. David vilkaisi koiria varmistaakseen, etteivät ne olleet tylsistyneet ja alkaneet purkaa ympäristöä. Chaplin istui haukotellen, ja Somewhere oli painunut makaamaan miehen jalkoihin yrittäen vaivihkaa päästä järsimään nahkaista nauhakenkää. David siirsi huoahtaen jalkansa pois koiran kuonon ulottuvilta.
"Onko sinulla muita harrastuksia hevosen ja musiikin ohella?" hän päätti kysyä sen sijaan.

Daniel naputti sormillaan reittään, mikä riitti kiinnittämään Icaruksen huomion. Koira siirtyi kuuliaisesti omistajansa rinnalle ennenkö jäisi soratiellä kulkevien perheiden jalkoihin ja asettui makaamaan päätään Danielin kengällä lepuuttaen.
"Laitan mielelläni ruokaa, mutta en tiedä voiko sitä harrastukseksi laskea", Daniel vastasi huvittuneena. Hän viihtyi keittiössä, mistä todisteena hänellä oli äärimmäisen lämpimät välit naapureihinsa, joita kutsui jatkuvasti syömään uusia kokeilujaan leivosten ja kakkujen saralla. Kenties samaisesta syystä naapurit eivät kukaan valittaneet hänen soitostaan.
"Entä sinä?"

Jälleen Davidin oli ihmeteltävä hiljaa, miten ruoanlaitto sujuisi ilman näkökykyä. Hänelle se oli kuin ydinfysiikkaa kaikilla aisteillakin. Ehkä tärkeintä olisikin makuaisti.
"Taidan olla yhden alan mies", David huokasi. Nykyään vielä suuremmissa määrin kuin ennen. Toki hän vietti aikaansa ystävien parissa ja teki muutakin kuin töitä, mutta mikään hänen arjessaan ei tuntunut kertomisen arvoiselta.
"Onko sinulla suosikkireseptiä?"

"Siinä tapauksessa onnittelen osuvasta alan valinnasta", Daniel toivotti lämpimästi. Jos ei aikonut tehdä muuta kuin sitä, mistä maksettiin, kannatti valita ala jolla viihtyi. Hän olisi kaivannut moista oppia vuosikaudet sitten. Hänen kohdallaan se tuskin olisi muuttanut mitään, mutta aina sai unelmoida. Kai.
"Ei oikeastaan. Kuten musiikinkin kohdalla, nautin uuden kokeilemisesta. Joskus se on katastrofi, mutta ei sentään aina."

David nauroi.
"Kun minä olen keittiössä, katastrofi on sääntö eikä poikkeus."

Daniel nauroi lämpimästi.
"Sitä se oli minullekin alkuun", hän myönsi huvittuneena. Oli kestänyt hetken jos toisenkin, että hän oli oppinut liikkumaan keittiössä ilman näkökykyä. "Jossakin kohtaa opin välttämään katastrofin edes auttavasti. Edelleen sattuu tosin harha-askelia aina silloin tällöin. Ei kai kaikkea voi osata."

"Eipä kai", David myönsi. Hänelle tuntui olevan mahdottomuus seurata reseptiä, ja mies unohti ruoan aina. Joillakuilla oli samanlainen suhde ruokaan kuin hänellä oli musiikkiin; ainekset muotoutuivat taianomaisesti heidän käsissään ja muuttuivat upeiksi annoksiksi. Mies tuuppasi jälleen koiran hampaat irti kengästään.
"Osaisitko suositella hyvää ravintolaa Hexhamissa? Tai Newcastlessa?" hän kysyi, "luulen, että on turvallisempaa mennä ulos syömään kuin yrittää laittaa ruokaa tyttärelleni."

"Syön valitettavasti todella harvoin ulkona", Daniel pahoitteli, "mutta olen kuullut paljon hyvää Hexhamin Milford Housesta. Aivan Newcastlen linja-autoaseman vieressä on myös ravintola Croods, joka on varsin viihtyisä." Hän viihtyi niin hyvin omassa keittiössään, ettei tarvetta ulkona syömiselle juuri ilmennyt. Silloin tällöin hän jätti Icaruksen kotiin ja lähti syömään ravintolaan, mutta niitä iltoja oli todella harvassa. Oli miellyttävämpää tehdä itse ruoka alusta asti.

"Kiitos", David kiitti painaen nimet mieleensä. Kyllä, huonokin ravintola olisi parempi vaihtoehto kuin hän keittiössä. Hän ansaitsi huonoimman isän palkinnon ilman sitäkin, että antaisi lapselle ruokamyrkytyksen. Mies tajusi kutsuneensa Meitä tyttäreksekseen sen kummemmin asiaa miettimättä. Ymmärrystä seurasi ankara syyllisyyden pisto. Hänen olisi kasattava elämänsä kokoon.
"Minä olen ravintoloiden suurkuluttaja. Luulen, että moni ystävyyssuhde olisi entinen, jos olisin laittanut ihmisiä syömään oman keittiöni tuotoksia", mies huokasi kasvojaan hieraisten ja tarkasti, ettei Chaplin ollut palannut kuoppansa pariin.

Daniel naurahti epäillen, että David liioitteli osaamattomuuttaan keittiössä. Ei kai kukaan niin huono saattanut olla?
"Siinä tapauksessa lienee parasta, että jatkat ravintoloissa käymistä. Olisi ikävä menettää ystäviä jonkin niin toissijaisen asian tähden", mies hymähti huvittuneena. Hän kutsui mielellään ystävänsä asunnolleen syömään, sillä nautti keittiössä puuhailusta. Oli ymmärrettävää, ettei jokainen nauttinut, ja mitäpä sitä ystävien tulosta sen suurempaa ongelmaa tekemään. Parempi vain, kun kaikilla oli hauskaa, oli se sitten oman käden tuotoksia syöden tai ravintolassa vieraillen.
"En tainnut koskaan esitellä muuta kuin koirani. Kuinka tyypillistä", hän puhahti, "olen Daniel. Mukava tutustua", hän esittäytyi tarjoten kättään miehen suuntaan.

"David King, ja kiitos samoin", David vastasi tarttuen lämpimästi ojennettuun käteen. Hän arveli, että sukunimestä voisi olla hyötyä, mikäli he tapaisivat joskus uudelleen, kun Danieliksi esittäytynyt kirjanpitäjä ei voisi yhdistää kasvoja nimeen.
"Olen pahoillani koirieni käytöksestä", hän lisäsi, vaikkei todellisuudessa ollutkaan kajahtaneista eläimistä ja niiden koulutuksesta vastuussa.

"Wolfe", hän täsmensi nopeasti saatuaan musikaalisen miehen nimen kokonaisuudessaan. Eihän sen löytäminen paljoa olisi vaatinut, kun mies teki näkyvää työtä, mutta parempi näin. Hän yhdisti mielessään kaiken keräämänsä tiedon yhden nimen alle, jotta jatkossa tunnistaisi miehen - tai vaihtoehtoisesti tunnistaisi, milloin ei puhunut Davidin kanssa. Välillä oli helpompaa karsia vaihtoehtoja pois kuin arvailla oikeaa henkilöllisyyttä.
"Älä suotta. Piristivät mukavasti päivääni energisyydellään", hän vakuutti hymy huulillaan ja tapaili aurinkolasejaan palauttaakseen ne silmilleen.

"Mikäli satut koskaan liikkumaan Lontoossa, järjestäisin sinulle mielelläni hyvät paikat haluamiisi musikaaleihin", David totesi ja nousi ylös. Se sai pitkäjalkaiset koirat sinkoamaan riehakkaasti menovalmiuteen ja loikkimaan miehen ympärillä.
"Minun täytyy lähteä hakemaan tyttäreni, mutta oli mukava tavata", hän kiitti, setvi remmit käsissään ja hyvästeltyään lähti jatkamaan matkaa yrittäen olla kompastumatta talutettaviinsa.

"Kiitos, kovin ystävällistä", Daniel kiitti yllättyneenä mutta sitäkin vilpittömämmin. Kenties hän tarttuisi tarjoukseen, jos joskus päätyisi Lontooseen. Todennäköisesti siihen vierähtäisi vuosia, eikä siinä kohtaa enää viitsisi ottaa yhteyttä.
"Hyvää päivänjatkoa", hän toivotti hapuillen koiransa kaulapantaa otteeseensa. Ei hän uskonut Icaruksen uusia koiratuttaviaan tai Davidia seuraavan, mutta parempi olla varma. Hän aikoi jäädä vielä hetkeksi istuskelemaan puiston penkille, sillä kotiin ei ollut kiirettä vaikka keskustelu ammattilaulajan kanssa olikin herättänyt jälleen kerran innon tarttua soittimiin. Kenties hän voisi palata musikaalien maailmaan pianon kera illasta.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   To Kesä 30, 2016 6:41 pm

Tiistai 28. kesäkuuta 2016, myöhäisilta - Ritari mustalla ratsullaan

Hiljalleen pimeydeksi muuttuva hämärä roikkui Slaleyn maaseudun yllä ja sylki laiskasti vettä vihreille pelloille. Sytkärin keltainen liekki välähti sadetta uhmaten tienpientareella, kun se tavoitteli vienosti tärisevän savukkeen päätä. Karina hengitti syvään nikotiininkatkuista savua toivoen sen hillitsevän hieman mielialaansa, mutta tupakka lähinnä turrutti hänen kielensä tekemättä paljoa käsien tärinälle. Nainen kiersi jonnekin Slaleyn ja Newcastleen vievän maantien välille sammuneen autonsa ympäri tasapainoillen tottuneesti korkeakorkoisilla avokkailla, hillitsi halunsa potkaista turhautuneesti rengasta ja istahti vielä kerran ratin taakse. Ei. Auto oli ja pysyi kuolleena, ajattelevaisesti keskellä pimennyttä, kapeaa tietä. Karina ei tiennyt mikä sille oli tullut, sillä moottori oli leikannut kiinni varoituksetta eikä reagoinut elvytykseen.
Hän yritti soittaa hinauspalvelulle, mutta ilmeisesti hän oli eksynyt jonnekin jumalan selän taakse, missä hyödyttömän pirteänä loistava älypuhelin ei saanut yhteyttä ulkomaailmaan. Sen siitä sai, kun halusi kokeilla uutta reittiä ja katsella maaseudun pieniä teitä. Ehkä hän oli toivonut pitkittävänsä kotimatkaa. Ainakin hän sai mitä halusi. Normaalisti nainen janosi kotiin tällaisen työpäivän jäljiltä, mutta nyt hän vain yritti pitkittää kotiinmenoa. Ajatus sai hänen kätensä tärisemään. Sateen osin kastelema, kädet kylmästä ympärilleen kietonut Karina imi savuketta uudelleen ja puhalsi hermostuneesti savua tiistain myöhäisiltaan.

Joku oli ollut hänen asunnossaan yöllä. Hän oli maannut pimeydessä, kykenemättä liikahtamaan ja tuntenut jonkun seisovan sänkynsä vieressä. Hän oli kuullut vieraan hengityksen ja kiivaan pulssin. Kun hän oli viimein uskaltanut liikahtaa ja sytytti valot, ketään ei kuitenkaan löytynyt. Ei vaikka hän kävi läpi jopa jokaisen kaapin ja sängynalustan. Hän olisi uskonut perineensä äitinsä skitsofrenian, ellei olisi löytänyt aamulla olohuoneensa pöydältä jälleen uutta, punaista ruusua. Se ei todellakaan ollut ollut siinä illalla.
Sen ajatteleminen sai pahoinvoinnin vellomaan hänen vatsassaan. Hän oli jopa sortunut soittamaan poliisille, mutta hänen asunnostaan ei löytynyt murron jälkiä eikä edes vieraita sormenjälkiä. Poliisi näytti uskovan, että hän oli vain huomionkipeä, ja vaikka ei olisi - mitä vaarallista ruusussa oli? Niinpä hän yritti etsiä parhaillaan uutta asuntoa, mutta hänellä ei olisi varaa maksaa kahdesta tai rikkoa nykyistä sopimustaan. Sopivia asuntoja ei myöskään ollut tarjolla näin lyhyellä varoitusajalla. Ajatus karkuun juoksemisesta oli melkein yhtä vastenmielinen kuin jääminen. Hän ei halunnut suostua peloteltavaksi. Helvetti.
Nainen veti vielä yhden, pitkän henkäyksen savukkeesta ennen kuin polki sen Jimmy Choon kannan alle ja veti mustaa, laadukasta kasmirneuletta paremmin ympärilleen. Pitäisikö hänen vain lähteä kävelemään suuntaan, jota oletti oikeaksi? Eksyisikö hän? Tuhoaisiko hän kenkänsä? Karina vilkaisi arvokkaita avokkaita huolissaan ja muisti sitten taas autonsa. Joku törmäisi siihen vielä, sillä kukapa odottaisi mutkan takana odottavan pimeän, kuolleen auton. Mutta millä ihmeellä hän muka saisi sen siirrettyä?

Kun hän oli väittänyt ehtivänsä kotiin kahdeksaksi, oli hän jättänyt huomiotta niskottelevan kilparatsastajan ojentamiseen käytettävän puolituntisen ja sitä seuranneen iltatallin, jonka kesken lähteminen oli tuntunut typerältä kun hän voisi yhtä hyvin tarkistaa omat hevosensa. Niinpä hän oli tallityöntekijöiden suureksi harmiksi pyörinyt jaloissa häiriten tarkoin muodostuneita rutiineja rapsuttelemalla usein niin kiukkuista punaruunikkoa tammaansa. Minx oli yrittänyt syödä hänet siinä missä ruokansakin, mutta leppynyt imuroituaan viimeiset kauranjyvät kulhonsa pohjalta. Teddy oli rapsutellut tammaansa hajamielisesti siihen saakka, että sateen kastelema nainen oli ilmoittanut lukitsevansa tallin. Huokaisten hän oli siirtynyt sateen tuhruiseen iltaan ja istunut ratin taakse aikeenaan ajaa suoraan kotiin. Toisaalta, hän oli jo näin paljon myöhässä, joten mitäpä pieni lisä enää haittaisi. Hän voisi hyvin käydä kaupan kautta ja viedä jotakin pientä mukavaa Gabriellelle mennessään.
Siitä huolimatta hän huomasi kääntyvänsä pienemmille teille suorimman reitin sijaan. Yön hämärään vaipuvassa maaseudussa oli jotakin niin tavattoman rentouttavaa ja nautinnollista, ettei hän voinut vastustaa kiusausta ajella hieman pidempää reittiä kotiin. Auto lipui hiljalleen soratiellä, kun hän seurasi ympäristöään nauttien hiljaisuudesta, jota rikkoi vain klassisen radiokanavan hiljainen sävelkulku. Tällaisissa illoissa oli jotakin taianomaista. Hän saattoi hetkeksi unohtaa harteita lysyyn painavat huolet ja murheet. Ei ollut Kaufmania valittamassa entistä rohkeammin ja röyhkeämmin jokaisesta pienestäkin puutteesta, ei ollut Gabriellea jonka puolesta pelätä, ei äitiä jonka aika kävi vähiin jokaisen kuluneen päivän myötä. Oli vain hän, hiljainen musiikki ja yön rauha, jota rikkoi ainoastaan mustan audin hiljainen hyrinä, soran rahina renkaiden alla ja pimeyttä halkovat valokeilat.

Mies vilkaisi kojelaudan kelloa syyllisesti huokaisten ja painoi kaasua niin, että sora sinkosi renkaista auton kiihdyttäessä vauhtiaan. Parempi yrittää edes palata ihmisten aikaan kotiin, ettei Gabrielle vallan huolestuisi kun hänestä ei kuulunut. Ties vaikka nainen valvoisi hänen takiaan. Mikään ei enää yllättäisi, kaiketi. Teddy hieraisi niskaansa väsyneenä ja terästäytyi ratin takana. Maaseudulla oli turha pelätä vastaantulijoita kapeilla teillä, mutta eläimistä ei koskaan tiennyt, eikä hän tahtonut ajaa oravankaan yli jos vain voisi sen välttää. Hän hidasti mutkaan, ja polkaisi silmänräpäystä myöhemmin jarrua kunnolla, kun tajusi ettei ollut kapealla tiellä yksin. Ensimmäinen ajatus audin liukuessa siivosti pysähdyksiin oli ettei tämä ollut mikään parkkipaikka, mutta ärtymys antoi nopeasti tilaa huolelle. Ei kai kukaan huvikseen näin huonoon paikkaan pysähtyisi tähän aikaan illasta. Mies jätti autonsa käymään noustessaan hitaasti kuskin paikalta. Kirkkaat ajovalot valaisivat tietä ja pysähtynyttä autoa, mutta ainakaan tästä kulmasta hän ei nähnyt mitään syytä huonolle parkkipaikalle. Auto näytti olevan yhtenä kappaleena, joten varmasti sen kuljettajakin oli kunnossa.
"Hei?" Teddy huhuili nojaten etuoveen, jota ei ollut sulkenut. "Tarvitsetko apua?" Hänen autotietämyksensä tosin rajoittui renkaiden vaihtoon, joten sitä tuskin saattoi avun antamiseksi kutsua. Parempi kuitenkin varmistaa, ennenkö istuisi takaisin ratin taakse ja jatkaisi kotimatkaa. Mies suoristi viininpunaista neulettaan, jonka oli kiskonut valkoisen kauluspaidan päälle ja sulki autonsa oven jättäen tosin ikkunan auki. Vanha auto lukitsi silloin tällöin varoittamatta ovensa, eikä hän tahtonut jäädä eri puolelle lukittuja ovia avainten kanssa, jotka lepäsivät edelleen virtalukossa auton kehrätessä tyhjäkäynnillä.

Karina oli ehtinyt lähteä kävelemään menosuuntaansa, kun kuuli auton äänen. Hitto! Hän kiepahti ympäri paljain jaloin ja hölkkäsi takaisin kalliit avokkaat käsissään yrittäen ehtiä ajoissa varoittamaan saapuvaa autoilijaa esteestä. Nainen ehti oman autonsa konepellin kohdalle, kun häikäisevät valot ilmestyivät mutkasta, mutta hänen onnekseen kuski ehti pysäyttää autonsa, ennen kuin rysäytti hänen autonsa perään.
Karina kosketti levotonta rintakehäänsä ja kiersi autonsa sora kylmiä jalkapohjia pistellen.
"Hei. Olen pahoillani - autoni päätti kuolla keskelle tietä", nainen vastasi ja siristi punaruskeita silmiään yrittessään nähdä toisen auton valojen takaa puhuvan miehen.
"Onko sinun puhelimellasi yhteyttä täällä?" hän tiedusteli ja sukaisi sateen sotkemia, tumman kastanjanruskeita hiuksiaan stressaantuneena. Hän ei ollut varma, milloin oli ollut ilman puhelinta.

Teddy harppoi nopeasti lähemmäs nähdessään kengät kädessä liikkuvan naisen. Ei näyttänyt siltä, että tänne oltiin pysähdytty viettämään iltaa - minkä naisen selitys vahvisti.
"On", mies vastasi kaivaessaan älypuhelimensa farkkujensa taskusta. Hän asteli lähemmäs ojentaen pääsykoodilla avattua puhelinta naiselle. "Threellä on hyvä kantavuus keskellä maaseutuakin. Ainoa syy, miksi liittymäni on edelleen heillä", mies hymähti. Hän vilkaisi sammunutta autoa, joka oli hylännyt kuljettajansa keskelle metsää. Hän epäili, ettei tänne erehtyisi lisää kuljettajia tähän aikaan, sillä kapea tie oli tuskin keskipäivälläkään ahkerassa käytössä. Siitä huolimatta lieni parempi käydä laittamassa kolmioheijastin niin mikään ei jäisi arvailujen varaan.
"Soita vain kenelle tahdot", hän huikkasi kääntyessään takaisin autonsa puoleen. Hän kaivoi varoituskolmion auton takakontista ja hölkkäsi viemään sen mutkaan, jonka läpi hänkin oli ajellut. Joku nuorempi, vastakortin saanut kuski olisi varmasti kurvannut tähänkin kaarteeseen kovemmalla vauhdilla kuin suositeltavaa. Siinä kohden nopeatkaan refliksit eivät estäisi törmäystä. Laskettuaan varoituskolmion maahan, hän palasi autolleen ja vaihtoi nappia painamalla ajovalot parkkivaloiksi, jotta valokeilat eivät sokaisisi niin pahasti pimeydessä.

Nainen avasi hopeisen katumaasturin etuoven ja istahti sivuttain penkille suojatakseen ojennettua puhelinta sateelta. Ehkä hänenkin pitäisi ottaa liittymä mainitulta operaattorilta Northumberlandissa vietettyä aikaa varten. Öiselle maaseudulle jumiin jääminen ei varsinaisesti ollut miellyttävin tapa viettää aikaa, edes silloin, kun kotiinkaan ei halunnut mennä. Karina haki numerotiedustelusta hinauspalvelun numeron ja sai vastaansa unisen, vastahakoisen kuskin, joka lupasi tulla sitten kun tulee. Nainen irvisti itsekseen miettiessään tulevaa laskua hinauksesta ja auton korjauttamisesta. Järkevämpi säästäisi palkkaansa eikä eksyisi ostelemaan merkkikenkiä.
"Kiitos", hän totesi ojentaen puhelimen autolleen palanneelle miehelle. Tämän auto ei varmaan edes mahtuisi hänen autonsa ohitse.
"Satutko ymmärtämään autojen sielunelämää?" hän kokeili anteeksipyytävästi hymyillen kepillä jäätä.

Audi kehräsi pehmeästi yön hiljaisuudessa, mutta mies ei raaskinut sammuttaa moottoria. Eihän auto vielä vanha ollut, mitä nyt viisi vuotta häntä palvellut, mutta hän ei luottanut akkuun enää samoin kuin uusien autojen kohdalla. Parempi kuluttaa polttoainetta ja rasittaa ympäristöä kuin jäädä tänne jumiin kahden auton kera.
"En valitettavasti renkaiden vaihtoa ja öljyn lisäämistä enempää", mies pahoitteli sujauttaessaan puhelimensa tummansinisten farkkujen taskuun. Kenties autojen tuntemisesta olisi hyötyä. Koskaan ei voisi tietää, milloin oma auto jättäisi tielle. Toisaalta, sitä varten oli hinauspalvelut ja ammattilaiset autokorjaamoilla.

Ei miestä voinut siitä syyttää. Karina vilkaisi hölmöltä näyttävää katumaasturia. Hän oli naiivina kaupunkilaisena kuvitellut sen sopivan tänne pientä, matalaa henkilöautoa paremmin, mutta eipä auto ollut tähän mennessä antanut erityisen edustavaa kuvaa itsestään. Nainen tuuppasi ovensa kiinni, ennen kuin sade kastelisi koko sisustuksen ja vaihtoi painoa yhdeltä kylmältä jalalta toiselle.
"Olen pahoillani, että katkaisin tiesi", hän pahoitteli vienon hymyn kera ja nyökkäsi kohti tientukkeeksi asettunutta autoa.

"Älä huoli siitä", mies vakuutti päätään pudistaen. Pääsisihän hän kotiin, jos vain kääntäisi autonsa ympäri. Vaatisihan se hieman näppäryyttä näin kapealla tiellä, mutta hän oli tottunut pahempaankin. Kun ajoi traileri auton perässä nuoruutensa, oppi arvostamaan pelkän auton näppäryyttä yhdistelmään verrattuna.
"Saitko hälytettyä jonkun hinaamaan autosi korjaamolle?" Hän kysyi pohtien, oliko puhelimesta ollut mitään apua. Sateessa värjöttely ei vastannut hänen käsitystään hyvästä illanvietosta, mutta huonomminkin olisi voinut olla. Ainakin sade oli vain kosteaa tihkua eikä maata takovaa kaatosadetta, joka sai tiet tulvimaan.

"Mahdollisesti", Karina hymyili silmäkulmat siristyen ja hieraisi käsivarsiaan, "mikäli ymmärsin vastaajan aksenttia oikein, hän tulee kuin tulee."

"Voi ei", Teddy hymyili vastatessaan. Se ei kuulostanut lainkaan lupaavalta. Miten autojen kanssa työkseen puuhaavat tuntuivat aina olevan yhtä haluttomia auttamaan ongelmatilanteissa? Koskaan ei saanut selvää vastausta hinauksen saapumisesta tai korjauksen kestosta. Aiemman auton kanssa oli saanut tehdä turhankin läheistä tuttavuutta lähimmän autokorjaamon kanssa.
"Toivottavasti hän saapuu viiveettä. Miten päädyit tähän aikaan näin syrjäiselle pikkutielle?" Mies kysyi kulmiaan kurtistaen, vaikka itsetietoinen huvitus kuulsikin äänestä läpi. Olihan hänkin päätynyt samaiselle tielle. Mistäs sitä tiesi vaikka tämä olisi iltaisin erittäin ruuhkainen pikkutie maaseudun mittapuulla.

Nainen nauroi lämpimällä itseironialla kysymykselle.
"Työpäivä venyi pituutta, ja ajattelin kai nauttia maisemista kotimatkalla", hän totesi ja vilkaisi pimeään peittyneitä peltoja ja metsäsuikaleita, joilta ei voinut välttyä seudulla ajaessaan.
"Tukinko juuri sinun reittisi kotiin?"

"Sama täällä", Teddy naurahti nyökäten. Se tosin tuntui olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, kun työskenteli hevosten keskellä talliympäristössä. Milloinkohan hän oli viimeksi pitänyt kiinni suunnitelmistaan työpäivän pituuden suhteen? Ei ainakaan viime viikolla yhtenäkään päivänä.
"Kyllähän täältä pääsisi muutakin tietä", mies vakuutti toispuoleinen hymy huulillaan. "Mutta en aivan luota peruutustaitoihini lähteä palaamaan takaisinpäin seuraavaan risteykseen tai leveämpään kohtaan."

"Pahoitteluni", Karina toisti myötätuntoisesti ja työnsi kostean hiussuortuvan korvansa taakse. Jokin miehessä vaikutti tutulta, vaikkei hän voinutkaan erottaa miehen kasvoja täysin parkkivalojen valaisemassa pimeydessä.
"Millaisissa töissä olet? Voisin vannoa, että olen nähnyt sinut aikaisemminkin."

Teddy vain pudisti päätään ja heilautti kättään vähättelevästi. Ei se maailmoja kaatanut. Hän voisi odottaa siihen asti, että hinaaja saapuisi - tai joka tapauksessa odottaisi, sillä millaista käytöstä se nyt muka olisi, että hän jättäisi tienvarteen jääneen naisen oman onnensa nojaan toivomaan, että hinauspalvelu löytäisi paikalle.
"Valmennan esteratsukoita Rosings Parkin kilpatallilla", mies vastasi osaamatta yhdistää naisen kasvoja nimeen tai edes ympäristöön. Hän ei aina muistanut edes valmennettaviensa nimiä, joten oliko se nyt ihmekään. "Theodore Morland", hän esittäytyi siltä varalta, että nimi kuulostaisi tutummalta naiselle. Tuskin, mutta ei sitä ikinä tiennyt. Hän ei valitettavasti voinut sanoa tunnistavansa kaunista naista.

"Niinpä oletkin!" Karina vastasi loihtien kasvoilleen vaikuttuneen hymyn. Hän seurasi usein tallin valmennuksia odotellessaan, että herra Crane suvaitsisi saapua paikalle tai miehen jäädessä kiukuttelemaan pukuhuoneeseen. Teddyksi kutsutussa miehessä oli jotain hellyyttävää, kuin mies olisi halauksen tarpeessa, ja nainen piti miehen tavasta valmentaa, vaikkei voinutkaan vielä sanoa ymmärtävänsä paljoa esteratsastuksesta.
"Karina Darling", hän esittäytyi tuntien edelleen pienen riemun tuikahduksen vatsanpohjassaan, kun saattoi käyttää uutta identiteettiään. "Työnantajani, hmm, asioi tallilla, ja olen päätynyt katselemaan valmennuksiasi useammankin kerran." Graham Cranen nimi häikäisi useimmissa piireissä. Valitettavasti niin ei taitaisi olla kilpatallilla, missä mies muulle maailmalle viehättävästä ja hänelle samaan aikaan narsistisesta ja sadistisesta luonnostaan huolimatta tuskin teki hyvää vaikutusta.

Teddy hymyili naiselle ja painoi nimen mieleensä. Karina Darling. Se ei valitettavasti edelleenkään kuulostanut tutulta, mutta naisen selitys tallilla käymisestään vähensi hänen orastavaa syyllisyyttään. Ehkä hänen ei ollut tarkoituskaan tuntea tienvarteen jäänyttä naista.
"Ratsastatko itse?" Hän kysyi uteliaana. Jaksoiko valmennuksia seurata kukaan muu kuin ratsastuksesta henkilökohtaisellakin tasolla kiinnostunut henkilö? Hänen oli vaikea kuvitella valmennusten tarjoavan paljoa mielenkiintoa hiveleviä kohteita, mikäli ratsastus itsessään ei sytyttänyt.

Karina nauroi hieroen palelevia käsiään.
"Hyvin huonosti. Omistan osan yhdestä tallilla olevista hevosista, mutta olen ollut vain satunnainen harrastelija", hän vastasi. Ei hän tietenkään ajaisi tallille vain katsellakseen valmennuksia, mutta ne olivat viihdyttävää ajanvietettä, kun joutui jälleen kerran odottamaan Cranea. Ehkä hän aloittaisi ratsastuksen tosissaan joku päivä. Se voisi olla hyvää liikuntaa.

"En usko, että yksikään huonosti ratsastavista myöntää sitä koskaan ääneen", mies naurahti lämpimästi. Huonosti ratsastavat tuntuivat aina uskovan järkkymättömästi omiin kykyihinsä, vaikka kaikki muu osoittaisi toista.
"Et kai palele?" Teddy huolehti huomatessaan naisen hierovan käsiään. Hänkään ei ollut napannut takkia mukaansa lähtiessään aamusta tallille, mutta ainakin tyhjäkäynnillä ilmastonlämpiämistä edistävä auto oli lämmin.

Nainen hymyili päätään pudistaen, vaikka tiesikin miehen olevan väärässä - hän oli erittäin kehno ratsastaja. Eihän hän ollut edes ollut hevosen selässä kuin satunnaisesti. Hänen olisi aloitettava opetuksesta, mikäli hän haluaisi alkaa harrastaa tosissaan. Nykyinen harrastus sisälsi lähinnä ulkomaille sijoittunutta maastoilua, jokusen nuoruuden hevosystävän ja muutamat kerrat Peevesin satulassa.
"Pärjään kyllä", hän vakuutti, vaikka kylmä hiipikin epämukavasti sormien ja paljaiden varpaiden kautta kehoon. Nyt oli sentään kesäkuu - ei silloin palelluttu.
"Paleletko sinä?"

Teddy pohti hetken, oliko naisen vastaus vain pelkkää kohteliaisuutta, vai tarkeniko tuo todella sateen viilentämässä illassa. No, kaipa aikuinen ihminen itse tiesi parhaiten.
"En, en", hän vakuutti päätään pudistellen. Ei neule päällä kylmä tullut. Sen tähden takkikin oli tullut jätettyä kotiin. Hevosten keskellä elämästään suuren osan vietettyä ei pieni kylmyys edes tuntunut missään. Hän oli tottunut ratsastamaan läpimärkänä kylmässäkin säässä, tai käymään maastossa silloin, kun viima tuntui jäädyttävän keuhkot hengittäessä, joten siihen verrattuna tämä oli erittäin pientä.
"Miten satunnainen harrastelija on päätynyt ostamaan osan hevosesta?" Teddy kysyi luodakseen keskustelua, sillä se ainakin pitäisi sateen tuoman pienoisen epämukavuuden loitolla ajatuksista. "Ei kuulosta aivan tavalliselta tavalta tai syyltä hankkia hevonen."

"Peevesillä on osa elokuvassa, jonka kuvaukset aloitamme piakkoin. Löysin sen sattumalta ja arvelin sen sopivan loistavasti elokuviin - olin oikeassa", Karina vastasi. Hän jätti sanomatta, että oli ostanut hevosen saadakseen mahdollisuuden osallistua elokuvan tekoon muunakin kuin Cranen pahanilmanlintuna ja nyrkkeilysäkkinä. Oli onnekasta, että hän oli saanut kaupattua puolet elokuvayhtiölle.
"Onko sinulla hevosia?"

Ah, aivan. Olihan hän kuullut elokuvatähdestä tallilla, mutta painanut moiset puheet unholaan valmentautujien haihatteluina. Sen sijaan Chiltonin työskentely valkean ratsun kanssa oli jäänyt mieleen. Yllättäen kaikki ne tunnit, joita erinäisten temppujen opetteluun oli käytetty, kävivät järkeen.
"Olenkin nähnyt Peevesin harjoittelemassa aina välillä. Siitä tulee varmasti elokuvan suurin tähti", hän naurahti pehmeästi. Hauskanvärinen hevonen kiinnittäisi varmasti yhden jos toisenkin katsojan huomion.
"On, kaksikin kappaletta. Vanhaksi kääntyvä esteratsu Hook ja nuorempi tamma Minx, joka lähinnä jää ihmisten mieliin kiukuttelunsa tähden", mies kertoi lämpöä äänessään. Hän ei ehkä enää ratsastanut hevosiaan kuin pakon edessä ja suurella vastentahtoisuudella, mutta se ei tarkoittanut, etteikö hän edelleen välittäisi nelijalkaisistaan kovin.

Oli ehdottomasti hyvä ajatus keskittyä juttelemaan. Käsien tärinä hiipui ja vatsassa vellova pahoinvointikin alkoi unohtua. Hänen ei tarvinnut ajatella edellistä tai seuraavaa yötä eikä asuntoaan. Karina ei tiennyt tulisiko yksinkertaisesta ruunasta tähteä, mutta ainakin elokuvayhtiö jaksoi maksaa sen koulutuksesta ja olihan vähäjärkinen kaveri edistynytkin. Jos ei muuta, Peeves oli ilmeisen pidetty käsittelijöidensä keskuudessa.
"Ne kuulostavat mielenkiintoisilta", nainen vastasi hymyillen lämmölle Teddyn äänessä.
"Kilpailetko niillä?"

Teddy hymyili. Ei hän tiennyt, voisiko hänen hevosiaan varsinaisesti mielenkiintoisiksi kutsua, mutta hän voisi keskustella kaksikosta loputtomiin, minkä Gabrielle oli valitettavasti saanut tuntea nahoissaan. Jonakin päivänä nainen vielä teippaisi hänen suunsa kiinni tai sulloisi hänet kaappiin kunnes hän oppisi olemaan hiljaa.
"En enää", mies myönsi pitäen silkalla tahdonvoimalla miellyttävän hymyn huulillaan. "Ne ovat nykyään nuoren ratsastajan käytössä, jotta minulle jää enemmän aikaa valmentaa ratsukoita." Ja jotta hänen ei tarvinnut nousta selkään muuta kuin niinä kertoina, kun joku pakotti aseella uhaten.

Karina nyökkäsi kyseenalaistamatta: se kuulosti järkevältä. Teddy vaikutti olevan varsin suosittu valmentaja sen perusteella, miten hänen katsomiensa valmennusten ratsastajat kommunikoivat valmentajansa kanssa. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle varpaiden alkaessa puutua ja loi samalla vaivihkaisen vilkaisun ympäristöön siltä varalta, että hinausauton valot halkoisivat jo pimeyttä. Ei, ei vielä. Se oli melkein helpottavaa. Ehkä hän voisi jäädä yöksi hotelliin Hexhamiin.
"Valmentaminen on varmaankin palkitseva ammatti?" hän ehdotti kannustaen miestä jatkamaan keskustelua.

Teddy nyökkäsi. Sitä se oli, ainakin parhaimpina päivinä. Välillä osui niitäkin kertoja useampia yhteen päivään, kun valmennuksista tuntui jäävän paha mieli niin valmennettavalle kuin valmentajalle itselleenkin, mutta onneksi sellaisia päiviä oli harvoin.
"Olen viihtynyt valmentajana", hän vastasi. "Luennoin aiemmin yliopistolla, joten opetustyö oli tuttua. Valmentaessa tosin muutoksen näkee saman tien, eikä vasta kurssin lopussa."

"Todellako? Mitä opetit?" nainen tiedusteli mielenkiinnolla.

"Psykologiaa", mies hymähti huvittuneena. Siitäkin tuntui olevan eliniän verran aikaa, vaikka vasta viime keväänä hän oli irtisanonut itsensä. Se oli ollut oikea ratkaisu siihen elämäntilanteeseen, eikä hän kaivannut takaisin, vielä ainakaan. Saisi nähdä, miltä tilanne vaikuttaisi muutaman vuoden päästä. Juuri nyt ratsukoiden valmentaminen oli se, millä hän tahtoi päivänsä täyttää.

Karina nauroi.
"No sen luulisi tuovan uuden perspektiivin ratsastajien valmentamiseen", hän totesi.

"Kieltämättä", mies naurahti. "On toisaalta mukava opettaa, kun jokaista sanaasi kuunnellaan ilman uhkailuja pistokokeista ja muistutuksia lähestyvistä palautuspäivistä ja loppukokeista."

"Uskon sen! Kaikki arvostukseni niille, jotka jaksavat opettaa", nainen vakuutti. Häntä ei saisi kirveelläkään luokkahuoneeseen.

Teddy nyökkäsi. Jokainen, joka päätyi opettamaan tavalla tai toisella ansaitsi rajattoman kunnioituksen. Se ei ollut helppoa työtä, ei jos sen tahtoi tehdä kunnolla.
"Jokaisella alalla on omat haasteensa. Sinunkaan työsi ei varmasti ole pelkkää ruusuilla tanssimista", mies huomautti pieni hymy huulillaan. Kenenpä työ olisi. Jos joku löytäisi sellaisen ammatin, hän haluaisi kuulla siitä hetimmiten harkitakseen alanvaihtoa.

No se osui naulankantaan. Hänen työnsä oli hännystellä itse paholaista. Karina hymyili vain aavistuksen kuivaan sävyyn.
"En yrittäisi riistää kunniaa opetusalan ammattilaisilta", hän totesi lämpimästi, "mikä sai sinut valitsemaan alasi?"

"Ei siinä niin kävisi", mies naurahti. Ei hän ainakaan nähnyt kunniaa loppuvana luonnonvarana. Sitä riittäisi jokaiselle, eikä se olisi keneltäkään pois. "Alunperin puhdas uteliaisuus psykologiaa kohtaan. Ihmismieli on kiehtova kaikessa ristiriitaisuudessaan ja monimutkaisuudessaan. Mitä enemmän opiskelin, sitä enemmän innostuin ajatuksesta että voisin yhdistää siihen opettamisen, ja tartuin tilaisuuteen kun sellainen tarjoutui vuosia myöhemmin."

"Olet siis onnellisessa asemassa voituasi yhdistää intohimon työhön?" nainen arveli.

"Ehdottomasti", Teddy nyökkäsi. Hän oli nauttinut niin luennoimisesta kuin valmentamisesta, joten ajatteli kumpaa tahansa hänen töistään, oli hän ollut varsin onnekas. Juurikin psykologian opiskelu oli aikanaan sysännyt harkitsemaan opettajana toimimista, ja ilman sitä tönäisyä hän tuskin olisi koskaan harkinnut ratsukoiden valmentamista.

"Työskenteletkö usein näin myöhään?" Karina päätti kysyä tiedostaessaan, että mies oli jumissa täällä, keskellä ei-mitään hänen takiaan ja luultavasti herrasmiehenä ei hennonut jättää häntä yksin. Hän oli siitä hyvin kiitollinen, sillä Teddy tarjosi mukavan harhautuksen häntä päivän riivanneesta ahdistuksesta. Hän ei myöskään voinut sanoa, että oli täysin kotonaan keskellä pimeitä peltoja.

"Valitettavasti unohdan joskus ajankulun", mies myönsi hieraisten niskaansa. Kotona odottava Gabrielle ei sitä ymmärrettävästi arvostanut. "Työpäivien venyminen alkaa olla jo enemmän sääntö kuin poikkeus."

"Ehkä se kertoo vain siitä, että olet valinnut oikean alan?" nainen ehdotti. Työ, jossa viihtyi niin hyvin, että unohti lähteä kotiin, oli varmasti kaikista miellyttävin. Hän olisi mielellään rajannut kommunikointinsa Cranen kanssa asiallisiin työaikoihin, mutta kummasti mies vain sattui aina tarvitsemaan jotain kello kolmelta yöllä - ja vaikkei, Karina oli jo oppinut tarkastamaan puhelintaan muutaman minuutin välein ja hätkähtämään hereille keskellä yötä, jos oli sattunut nukahtamaan.

"Todennäköisesti", Teddy myönsi. Ainakin nyt, kun kotiin oli hyviä syitä palata jokaisen päivän päätteeksi. Hän oli ajatellut työpäiviensä kevenevän, mutta jotenkin kummasti päinvastainen oli tapahtunut. No, ei kai se niin tarkkaa. Ainakaan hän ei ollut ajamassa kihlattuaan hulluksi hössötyksellään, kun vietti suuren osan päivästä tallilla.
"Autosi jätti kyllä huonoon paikkaan", mies huokaisi vaihtaen painoa jalalta toiselle. Kai oli kiitettävä tähtiä, että hän oli päätynyt ajamaan tätä kautta kotiin, sillä muuta liikennettä ei ollut näkynyt. Olisi ollut aivan kamalaa jäädä tänne yksinään tähän aikaan yöstä.

"Pahaa karmaa varmaan", Karina huokasi ja loi väsyneen katseen autoon.
"Oletko varma, ettet pääsisi peruuttamaan tulosuuntaasi?" hän kysyi yrittäen tarjota miehelle mahdollisuuden jatkaa kotimatkaansa.

"Ja jättäisin sinut tänne yksin odottamaan hinaajan saapumista? Ehei", mies pudisteli päätään. "Kihlattuni ei päästäisi minua sisälle kun kuulisi." Puhumattakaan saarnasta jonka hän saisi niin Gabriellelta kuin äidiltään moisesta käytöstapojen totaalisesta puutteesta.
"Mutta mikäli hinaajaa ei kuulu, voimme aina yrittää työntää autoasi sen verran sivuun, että tästä mahtuisi ujuttautumaan ohi. Voin tarjota kyydin Hexhamiin tai Newcastleen", mies lupasi.

Karina nauroi.
"En kerro, ellet sinäkään", hän lupasi, "mutta arvostan kyllä huolenpitoasi. Olisin varmaan eksynyt vielä Skotlannin puolelle, ellet olisi saapunut." Nainen vilkaisi autoaan. Onnistuisiko sen työntäminen? Mies ei varsinaisesti näyttänyt hurjan voimakkaalta.
"Olen varma, että se hurmuri langan päässä saapuu pian." Hän ei ollut siitä lainkaan varma, mutta ehkä hän oli vaivannut miestä tarpeeksi.

"Skotlannissa on kuulemani mukaan mukavia ihmisiä, joten ehkä heistä joku olisi osannut ohjata sinut takaisin turvalliseen Englantiin. Tai sitten olisit löytänyt itsesi etsimästä Loch Nessin hirviötä", hän naurahti. Siitä olisi ainakin riittänyt tarinaa kerrottavaksi.
"Toivotaan siis niin. Oletko varma, että tarkenet?" Hän huolehti jälleen. Ehkä hän huolehti kotonakin hieman liikaa Gabriellesta, kun sama hössötys puski pintaan tässäkin kohtaa.

Nainen nauroi uudelleen varsin railakkaalla hyväntuulisuudella ja sukaisi sormillaan sateen kostuttamaa, punaruskeaa tukkaansa, joka ei ollut lainkaan niin edustava kuin hän olisi halunnut. Loch Nessin hirviö olisi luultavasti mukavampi kuin se, jolle hän työskenteli.
"Kyllä - viehättävä kesäsää", Karina vakuutti ja vilkaisi uudelleen autoaan. Sen työntäminen tuntui fiksulta ajatukselta, mutta miten he kaksi saisivat sen liikkeelle?
"Onko sinulla kokemusta autojen työntämisestä?"

Tämä oli kaukana viehättävästä kesäsäästä, mikä sai Teddyn nauramaan pehmeästi. Ei tämä huonoin mahdollinen sää ollut, se oli totta, mutta parempaakin olisi sopinut toivoa.
"Valitettavasti kyllä", mies hymähti. "Aiemmista autoista useampikin jätti tielle." Tai oikeammin hän oli omaa typeryyttään kuluttanut akun tyhjäksi pitämällä valoja ja radiota päällä, vaikka auto oli sammutettuna. Hän kääri neuleensa hihoja ylemmäs.
"Vaihda vaan auto vapaalle niin testataan, sillähän se ratkeaa. Paras olisi, jos saat ohjattua sitä etuoven ulkopuolelta, mutta jos et, niin istu ratin taakse. Luulisi sen liikkuvan tasamaalla melko vaivattomasti", hän totesi harteitaan pyöräyttäen. Oli sitä suurempiakin autoja tönitty liikkeelle, joten mitäpä tästä, kun ei autoa montaa metriä tarvitsisi saada liikkumaan.

Karina vilkaisi miestä vain aavistuksen huolissaan. Se tästä puuttuisi että hänen hellämielinen ritarinsa rikkoisi itsensä yrittäessään liikuttaa hänen autonjärkälettään. Nainen ujuttautui ratin taakse laskien kengät kädestään matkustajan paikalle ja vaihtoi vapaalle. Sitten hän nousi takaisin ulos, vilkaisi Teddyä epäröiden ja valmistatui työntämään autoa avoimen etuoven pielestä samalla ohjaten sitä kohti piennarta.

Teddy asettui auton taakse hakien hyvän otteen käsilleen. Ei tämä eronnut niistä nuoruuden kohelluksista vanhempien vanhoilla autoilla sitten lainkaan. Naisen noustua kyydistä hän nyökkäsi ja nojasi autoa vasten koko painollaan. Kunhan tielle jämähtänyt auto nytkähtäisi liikkeelle, loppu hoituisi helposti. Pahintahan se oli aina saada kaikki liikkeelle, oli kyse sitten sammuneista autoista, laiskoista hevosista tai ihan vain omasta tekemisestään. Karinan auto vaati hieman enemmän työntövoimaa kuin hän oli ajatellut, mutta lopulta auto nytkähti liikkeelle hitaasti ja raskaasti. Hän työnsi tasaisesti auton takaa vilkuillen sivulle, pärjäsikö nainen ohjauksen kanssa auton ryömiessä hitaasti eteenpäin. Kyllä sen sivuun saisi ainakin niin, ettei kukaan kolaroisi auton kanssa ennenkö hinauspalvelun sankari ehtisi paikalle - jos ehtisi.

Nainen käytti huolella rakentamaansa lihaksistoaan puskiessaan autoa - urakkaa ei voisi jättää vain suhteellisen pienikokoisen miehen harteille. Hän oli yllättynyt, kun ruma autonjärkäle vihdoin mateli liikkeelle ja kurvasi sen ratista pientareelle. Joku voisi edelleen rusauttaa sen perään; Karina melkein toivoi, että niin tapahtuisi. Ainakin hänellä olisi hyvä syy vaihtaa autoa. Nyt citymaasturin rumiluksesta mahtuisi kuitenkin ohi.
"Olen vaikuttunut", hän kehui suoden miehelle viattomasti ihailevan katseen - varattujen miesten kanssa oli turvallista hieman imarrellakin.
"En olisi uskonut, että se liikahtaakaan."

Mies pyyhki kätensä huolettomasti farkkuihinsa, kun suoristautui auton takaa ja hymyili naiselle, joka vaikutti yllättyneeltä heidän onnistumisestaan.
"Eivät autot niin paljoa paina, kun niitä vain tahtoo töniä tasaisella maalla", hän hymähti huvittuneena. Ylämäkeen tilanne olisi tietenkin ollut aivan toinen, mutta näin lyhyestä matkasta kyllä selvittiin. Hän vilkaisi kevyesti kehräävää autoaan tuntien pienen syyllisyydenpiston tuhlaamastaan polttoaineesta. Ilmastoparka. Onneksi hän ei harrastanut tätä jatkuvasti.
"Minne tahdot kyydin?"

Karina vilkaisi autoaan epäröiden. Saisiko hinaaja sen matkaansa ilman häntä? Jos saapuisi paikalle ylipäätään.
"Minne olet menossa?" hän kysyi hymyillen ja avasi takapenkin oven hapuillen käsilaukustaan paperia, jolle jättää viestin.

"Newcastleen", mies vastasi, "mutta voin kyllä koukata Hexhamin kautta, mikäli asut sielläpäin." Ei siitä edes välttämättä sen pidempää kiertolenkkiä tulisi kuin ajella pienemmän kaupungin ohi pikkuteillä. Hän kaivoi puhelimen taskustaan lähettäen nopean tekstiviestin kotiin, ennenkö Gabrielle vallan huolestuisi hänen venyneestä illastaan ja hymyili odottaessaan, että Karina olisi valmis hylkäämään kesken matkanteon hajonneen autonsa.

"Newcastle on oikein hyvä", Karina vakuutti ja jätti taitetulle paperinpalalle naisellisen lennokkaalla käsialalla kirjoitetun viestin, joka kehoitti hinaajaa ottamaan auton mukaansa ja ottamaan hänen numeroonsa yhteyttä. Hän painoi viestin viereen suudelman, joka jäi näkyviin punaisena painokuvana. Sitten nainen pujotti paperin tuulilasinpyyhkijän alle, otti autosta käsilaukkunsa ja kenkänsä ja tuuppasi oven lantiollaan kiinni.
"Toivottavasti kihlattusi ei hermostu odotuksesta."

Mies nyökkäsi matkan päämäärälle ja harppoi edeltä autolleen aukaisten pelkääjänpaikan oven naiselle, joka tuntui täyttäneen sylinsä tavaroilla, jotka tahtoi ottaa autostaan mukaan.
"Ei, hän ymmärtää kyllä. Enemmän hän hermostuisi, jos olisin vain ajanut ohitse", mies vakuutti huolettomana odottaen, että voisi sulkea oven Karinan perässä, kunhan nainen olisi voinut asettua audin nahkapenkeille mukavasti. Hän kiersi nopeasti auton nokan ympäri ja istahti ratin taakse vaihtaen vaihdetta. Hän vilkaisi mittariston valoja ennenkö lähti hivuttamaan autoaan liikkeelle. Hän kiersi huolella hajonneen citymaasturin, vaikka se tarkoittikin renkaiden käyttämistä tienpientareen puolella ja soi hymyn matkustajalle kiihdyttäessään esteestä selvittyään vauhtiin.
"Toivottavasti saat autossasi on vain jotakin pientä ja nopeasti korjattavaa vikaa. Korjaamojen hinnat tuntuvat olevan pilvissä suurten kaupunkien lähellä", mies huokaisi.

Karina tarjosi herrasmiehelle hymyn pujottautuessaan Audin etupenkille istumaan. Hän laski Diorin käsilaukun kohmettuneiden jalkojensa viereen ja piti rakkaat, reilu kymmensenttisillä koroilla varustetut Jimmy Choot hellästi sylissään.
"Vaihtaisin ihan mielelläni autoa", hän vastasi olkiaan kevyesti kohauttaen.

"Siinä tapauksessa, toivottavasti joku kolhaisee sitä ohittaessaan", mies virnisti. Hän käänsi auton lämmityksen kojelaudan napeista päälle ja hidasti seuraavaan kurviin siltä varalta, että tälle tielle olisi jäänyt useampikin jumiin. Mutkan takaa ei onneksi paljastunut tien tukkeeksi jäänyttä autoa, joten hän saattoi kiihdyttää sora renkaissa rahisten seuraavalla suoralla.

"Sormet ristissä", Karina hymyili. Ehkä pahantuulinen hinauskuski olisi niin kiukustunut löytäessään hylätyn auton ja vain aavistuksen piikikkään viestin paremmasta tarjouksesta, että löisi auton tuulilasin sisään tai raahaisi sen jyrkänteeltä alas - aina sai toivoa.
"Onko seutu sinulle kovinkin tuttua?" nainen kysyi. Mies ei tainnut joutua turvautumaan karttaan ja navigaattoriin aina maaseudulla ajaessaan.

"Riittävän", mies naurahti. "Olen nähnyt nämä maisemat niin auton tuulilasin läpi kuin hevosen selästäkin. Pikkuhiljaa oppii hahmottamaan, missä oikein ajelee. Esimerkiksi tuon mutkan takana on kaatunut punainen postilaatikko", hän virnisti ja hidasti mutkaan, jonka takaa vinoon töytäisty postilaatikko paljastui.
"Tämä tie on tutumpi kuin monet muut", hän myönsi huvittuneena ja kääntyi epäröimättä risteyksestä vasemmalle luoviakseen tietään hitaasti kohti suurempia maanteitä.

"Vai niin", nainen nauroi ja vilkaisi miestä toista punertavaa kulmaa kohottaen, "tunnet tuon postilaatikon kohtalon ihan viattomana sivustaseuraajana?"

"Kyllä", mies naurahti. "Se on jäänyt mieleeni koska hevoseni säikkyi sitä kerrasta toiseen." Kai vinossa oleva postilaatikko oli näyttänyt pienen kimon silmiin huomattavasti uhkaavammalta kuin tavallinen postilaatikko. Tai kuka tiesi, ehkä postilaatikon ympärillä leijui musta aura. Hän vain muisti useammankin kerran taluttaneensa olympiaratsunsa postilaatikon ohitse, kun tamma ei ollut suostunut ohittamaan sitä ilman edellä kulkevaa ihmistä.
"Peeves ei onneksi taida Chiltonin käsittelyn jäljiltä pelätä enää oikeastaan mitään?"

"Olen valitettavan poissaoleva hevosenomistaja, jos minua nyt todellisuudessa voi edes siksi kutsua. Mutta Peeves vaikutti projektiin sopivalta alunperin juuri tyynen luonteenlaatunsa suhteen", Karina pohti. Jos ruunaparka eläisi vapaudessa, se olisi ensimmäinen, joka tuli syödyksi.
"Chilton on toki tehnyt aivan erinomaista työtä sen kanssa. Samoin kuin muiden projektin hevosten kanssa."

"Tyynestä luonteesta on paljon hyötyä", mies mukaili nyökäten. Eihän se kilparatsulle tuntunut sopivan, kun kaivattiin nopeita reaktioita ja välillä pelottavankin terävää älykkyyttä, mutta harrasteratsussa tyyneys ja tasaisuus oli piirre, josta hän ei ainakaan tinkisi. Elokuvien kohdalla moinen varmasti korostui entistä enemmän, sillä vaati hevoselta paljon toimia vastoin vaistojensa kehotusta, kun ympärillä kolisi ties minkälaiset laitteet.
"Sitä en epäile hetkeäkään. Onhan hänellä ollut kädet täynnä töitä niiden kanssa", Teddy totesi. Hän kääntyi suuremmalle maantielle ja kiihdytti muutaman vuoden vanhan audinsa reippaasti nopeusrajoitusten sallimaan vauhtiin.

"Millaisia sinun hevosesi ovat luonteeltaan? Mainitsitko toisen, Minxin, kiukuttelevan?" Karina kysyi antaen jäsentensä lämmitä hiljalleen auton miellyttävässä hurinassa. Urheilulliset ja nopeat autot olivat ehdottomasti enemmän hänen makuunsa kuin virtahepoja muistuttavat citymaasturit.

"Kyllä, Minx on varsinainen kiukuttelija. Mutta se on myös fiksu, rohkea tamma, joka osaa paljon sille päälle sattuessaan", hän kertoi lämmöllä. Punaruunikosta puhuminen oli aina mukavaa, vaikka hevonen itsessään ei joka päivä hurmannutkaan. "Hook sen sijaan on säikympi kaveri. Kai se kuvittelee kaiken yrittävän syödä sen. Mutta se on lahjakas esteillä ja tehnyt kiitettävän uran, joten pieni säikkyminen annettakoon anteeksi." Sääli ettei se jäänyt aivan niin pieneen säpsymiseen, jos tallityöntekijöiden mutina mitään kertoi.

"Ehkä sen ja Peevesin tulisi hieman jakaa ominaisuuksiaan", nainen pohti, "Peeves voisi nimittäin kaivata hieman tulta käydäkseen todella kuninkaan hurjasta ratsusta."

"Uskoisin, että jokainen työntekijä kiittäisi, jos ominaisuuksien jakaminen onnistuisi", Teddy naurahti lämpimästi. Hän ainakin kiittäisi, ja oli vaikea kuvitella, etteikö tunnetila jakautuisi useampienkin hevosen parissa työskentelevien kesken.

"Luultavasti. Missä päin Newcastlea muuten asut?"

"Aivan keskustassa, Jesmondin kaupunginosassa", mies vastasi. Jos aivan tarkkoja oltiin, Gabrielle asui siellä, mutta hän asui käytännössä naisen asunnolla, joten sinne hän oli tänäkin yönä ajamassa. "Voin kyllä pudottaa sinut minne päin tahansa, jos sitä mietit."

"Keskusta on täydellinen", Karina vakuutti ja pyyhkäisi kasvojaan ahdistuksen noustessa varoittamatta. Hänenkin asuntonsa oli siellä, mutta hän etsisi yöksi hotellin. Kotiin meneminen oksetti päivänvalossakin, mutta hän ei halunnut nousta portaita yksin keskellä yötä ja mitä? Miettiä oliko hän siirtänyt tavaroitaan vai oliko joku ollut siellä? Löytää uusia lahjoja ja pohtia oliko vain tullut hulluksi? Todeta pimeässä, pelosta halvaantuneena, ettei ollut yksin? Hän ei enää koskaan halunnut kokea sitä tunnetta. Hän luuli jättäneensä sen lapsuuteensa.
"Olen tavattoman kiitollinen siitä, että löysit minut", hän sanoi ja pakotti kasvoilleen hymyn.

"Selvä", Teddy myöntyi nyökäten. Keskustaan siis. Hän vaihtoi kaistaa ja painoi kaasua hieman raskaammalla jalalla, sillä mitäpä sitä autiolla, suoralla tiellä hidastelemaan. Gabrielle heräisi joka tapauksessa kun hän saapuisi, mutta toivon mukaan nainen ei olisi jäänyt valvomaan ja odottamaan hänen paluutaan.
"Kuka tahansa maalla liikkuvista olisi toiminut samoin", mies vähätteli kättään heilauttaen. Se, moniko liikkuisi näihin aikoihin pienillä maalaisteillä oli toinen kysymys. Karinalla oli ollut sekä hyvää että huonoa tuuria tänäyönä.

"Olen selvästi hävettävän kaupunkilainen", Karina naurahti ja yritti nielaista kurkkuunsa pesiytynyttä möykkyä.
"Oletko kotoisinkin maaseudulta?"

"Et sen enempää kuin me muutkaan", mies vakuutti naurahtaen. "Tavallaan. Kasvoin syrjässä kaupungin keskustasta, mutta en nyt aivan maaseudulla." Vaikka välillä kotina toiminut kartano olikin eristäytyneisyytensä tähden tuntunut huomattavan paljon syrjäisemmältä kuin yksikään maanviljelijän maalaistalo peltojen keskellä.

Karina arveli miehen olevan vain kohtelias. Hän oli eksyttänyt itsensä nummille muutamaan kertaan, ei erottanut lintuja toisistaan ja tunnisti hädintuskin mäyrän. Mutta saattoiko siitä syyttää? Hän oli aina Englannissa ollessaan asunut Lontoossa. Toki hän oli kierrellyt pitkin maailman syrjäseutujakin - oppaan kanssa, tosin.
"Se on varmaan ollut miellyttävän rauhallista."

"Välillä liiankin. Lapsena ei osannut oikein arvostaa rauhaa, mutta nyt se kyllä kelpaisi", mies naurahti ja hieraisi niskaansa. Ei hän Whirlow Halliin tahtoisi muuttaa, ei nyt eikä lähitulevaisuudessa, mutta voisi kyllä nähdä itsensä jossakin kohtaa elämäänsä asumassa kartanolla. Ehkä siinä kohden, kun valmentaminen ei enää tuntuisi palkitsevalta - jos niin koskaan voisi tapahtua.
"Oletan, että olet kasvanut kaupungissa?" Hän kysäisi hidastaessaan, kun kaupunki lähestyi. Katuvalot tuntuivat maaseudun pimeyden jälkeen tavallistakin kirkkaammilta auton lipuessa valaistuja teitä pitkin kohti keskustaa.

"Lontoossa", Karina vastasi sysäten lapsuuteen liittyvät tunteet mielestään. Ne eivät koskettaneet häntä - Anna Harrisin kurja elämä ei ollut enää hänen taakkansa. Hän puristi korkokenkiä käsissään auton ajaessa kaupunkiin. Hänen ei tarvitsisi mennä kotiin, nainen muistutti itseään. Ei ollut mitään syytä käyttäytyä näin.
"Kokemukseni englantilaisesta maaseudusta rajoittuu lähinnä elokuviin."

Teddy nyökkäsi. Ei ihme, jos maaseutu aiheutti harmaita hiuksia suurkaupungissa kasvamisen jälkeen. Hän ei lainkaan ihmetellyt, ettei nainen ymmärtänyt sen enempää autoista. Harva edes omisti autoa maan pääkaupungissa.
"Elokuvien välittämä kuva taitaa olla kovin romantisoitu", mies hymähti, "tai sitten katson aivan vääränlaisia elokuvia." Sekin oli täysin mahdollista. Hän kääntyi liikennevaloista oikealle ja antoi auton lipua tietä pitkin muutaman muun liikkeellä olevan ajoneuvon tahtiin.
"Minne tahdot, että jätän sinut?"

"Vain aavistuksen", nainen naurahti. Ei, täällä Heathcliff ei harhaillut hurjilla, myrskyisillä nummilla, vaan niillä kompasteli soisiin lammikoihin ja kaninkoloihin ja pelloilla lemahti lanta.
"Vaikka tähän seuraavaan kulmaan", Karina nyökkäsi tienlaitaa kohti. Hän etsisi hotellin.

Teddy hymyili naiselle ja hidasti ohjeiden mukaan siirtyessään tien sivuun parkkiin osoitetussa kulmauksessa. Hän tahtoi nousta kyydistä aukaistakseen oven naiselle, sillä moiset käytöstavat tuntuivat olevan syvälle selkärankaan iskostetut, mutta muistutti itseään siitä ettei tämä ollut varsinaisesti parkkipaikka. Ehkä parempi vain antaa Karinan nousta itse auton kyydistä ja jatkaa matkaa ilman sen suurempaa häiriötä.
"Oli mukava tavata, Karina", mies toivotti, "ja turvallista kotimatkaa."

Nainen poimi laukkunsa lattialta jo ennen kuin auto pysähtyi, vapautti itsensä turvavöistä ja puristi Jimmy Choot toiseen käteensä.
"Kiitos samoin, sankarini", hän totesi hymyillen ja kosketti Teddyn olkavartta kiitollisuuden osoituksena. Sitten hän nousi varpaisillaan autosta, sulki oven perässään ja vilkutti hänet pelastaneelle miehelle, ennen kuin nosti Diorin olalleen ja lähti etsimään turvalliselta tuntuvaa yösijaa Newcastlen keskustasta. Jos sellaista nyt oli olemassakaan.

Mies naurahti hämillisenä. Hän ei ollut mikään sankari. Hän oli vain tehnyt sen, minkä kuka tahansa kunnollinen ihminen olisi tehnyt. Hän hymyili naiselle ja vilkutti vielä, ennenkö kaarsi autonsa takaisin hiljaisen liikenteen sekaan ja jatkoi matkaa kotiinsa toivoen, ettei vastassa odottaisi sydämistynyt ja hänen tähtensä valvonut kihlattu.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   Su Heinä 03, 2016 6:31 pm

Lauantai 2. heinäkuuta 2016, puolenpäivän aikoihin - Lintsaten

Jälleen yhden lasten täyttämän kesäleirin tultua päätökseensä perjantai-iltana, oli Bex omasta mielestään enemmän kuin ansainnut puolenpäivän tuntumaan ajoittuvan maastolenkkinsä. Ava oli antanut koko joukon töitä tehtäväksi, mutta ne ehtisi tehdä myöhemminkin, sillä äiti oli lähtenyt hetkeä aiemmin pohjoiseen katsomaan uutta hevosta. Kuulemma syksyn tunneista ei selvittäisi tällä hevosmäärällä, ei ainakaan ratsuja rasittamatta, joten Ava oli kaikessa hiljaisuudessa etsinyt täytettä tunneille. Bex oli vastuuntuntoisena aikuisena rynnännyt heti hakemaan Twisterin sisään, satuloinut täysiverisen reippain ottein ja lähtenyt lennokkaassa ravissa tallilta maaseudun syleilyyn. Äiti ei toivon mukaan ehtisi takaisin todistamaan, miten hän ei ollut korjannut oikuttelevaa sähköpaimenta tai erotellut estetarpeista niitä, jotka vaatisivat kaikista kipeimmin uutta maalikerrosta. Jos ehtisi, no, se ratkottaisiin myöhemmin. Railakas nainen antoi ruunansa ravata pitkällä, matalalla askeleella mutkittelevilla poluilla kohti Rosings Parkia. Hän kaivoi kännykän taskustaan lähettäen turhia kursailematta viestin Maybelle. Jos hän ei aivan väärin muistanut, tyttö oli yleensä lähdössä maastoon hienolla (lainatulla) kenttäratsullaan näihin aikoihin. Ehkä nuoremmasta saisi pirteää seuraa nyt kun Jamienpentele kiersi ympäri maailmaa niin kiireiseen tahtiin, etteivät maastolenkit käyneet kysymykseenkään.
Twister käänteli mustakärkisiä korviaan suuremman tallin lähestyessä. Bex pidätti varmuuden vuoksi ruunan käyntiin, sillä niin paljon kuin hän omaan Kameliinsa luottikin, ei täällä pyörivistä kilparatsuista voinut aina sanoa samaa. Toiset tuntuivat loikkaavan kuuhun pelkästään nähdessään yllättäen lajitoverin jossakin. Nainen silitteli ruunan kaulaa vilkuillessaan valmennuksien täyttämää pääkenttää. Sateen mahdollisuus ei ollut selkeästi vähentänyt halukkuutta ratsastaa ulkoilmassa, eikä hän ihmetellyt sitä. Huolimatta Rosings Parkin valoisista ja tilavista maneeseista, oli ulkoilmassa liikkuminen aina erilaista ja siten suotavampaa kuin maneesiin jämähtäminen.

Viestiin käsinkosketeltavalla riemulla vastannut Maybe kiiruhti pian naista vastaan massiiviselta tallipihalta, sähäkästi tanssahtelevalla tummanpunaruunikolla. Chove pureskeli kuolainta kärsimättömänä ja näytti melkein potkivan maata yrittäessään ujuttautua käynnin sijasta raviin. Vaikka tyttö oli ajanut tamman Hexhamin laukkaradalle edellisenä päivänä purkamaan höyryjä, sillä ei tuntunut olevan vaikutusta täysiverisen energiatasoon.
"Hei!" Maybe tervehti aurinkoisesti paikallistaessaan Twisterin, "oli ihanaa saada viestisi. Minne päin haluaisit mennä?"

Bex nauroi lähestyvän tamman vauhdille. Sillä ei selkeästi ollut puutetta energiasta. Se oli hyvä ominaisuus kenttähevosessa. Bubbleskin oli aina ollut täynnä vaivoin hillittyä energiaa - tai raivoa. Jompaakumpaa. Niin tai näin, se oli vienyt heidät pitkälle. Twisteriltä moinen tuli puuttui.
"Minulle käy mikä tahansa kulkusuunta, sinä nämä ratsastuspolut olet tainnut minua paremmin koluta", Bex naurahti kääntäessään Twisterin ympäri, jotta he voisivat lähteä poispäin tallilta. "Kiva kun lähdit mukaan. Maastossa on aina hauskempaa kun ei tarvitse mennä yksin."

"Todellakin on!" Maybe nauroi ja ohjasi Choven Twisterin edelle - sillä tammahan ei kulkisi kenenkään perässä - kohti pohjoista pitkin tallialuetta leikkaavaa asfalttitien laitaa. Tallilla oli tavallistakin kiireisempää, sillä seuraavana viikonloppuna talli täyttyisi kansainvälisistä kenttäratsastuskisoista ja sitä seuraavana este- ja koulukisojen kilpailijoista. Pohjoiselle parkkipaikalle kohoaisi alkuviikosta kisakarsinoiden rivistöt, ja Effie ajaisi itsensä vatsahaavan partaalle huolehtiessaan, että kaikki tiesivät tarkalleen, mitä heidän tuli tehdä, milloin ja missä. Maybe irrotti jalustimet jaloistaan ja pyöritteli nilkkojaan ennakoiden ratsastuksen tuomaa rasitusta, nyt ennen kuin Chove kävisi vielä kuumempana ja suistaisi hänet vielä satulasta, ellei hän olisi varuillaan.
"Haluaisitko tehdä ihan vain maaston vai mennä maastoesteille?" tyttö kysyi vilkaisten olkansa yli Twisteriä.

Bex rapsutti Twisterin harjantyveä antaen energisen täysiveritamman mennä kärkeen. Twister kulki missä tahansa, joten Choven lieni parempi johtaa letkaa, etteivät hevoset vain kehittäisi ongelmia ongelmattomaksi aiotusta maastolenkistä. Hän halusi vain nauttia vapaudesta, jota maastossa ratsastaminen toi mukanaan. Kesäleirien arki kävi pidemmän päälle raskaaksi, kun joka hetki sai olla tekemässä jotakin, eikä hengähdystaukoja ollut.
"Minulle käy kummin vain. Mites Choven kanssa? Jos haluat hyppäämään niin mennään ihmeessä, ei siitä haittaa Twisterille ole", hän naurahti ja kannusti hieman punaruunikkoa ruunaansa, jotta hevonen pysyisi Choven tahdissa. Innokas ruuna nyökkäili päällään askelten tahtiin ja intoutui silloin tällöin steppaamaan muutaman askeleen. Selkeästi tuntiponien letkaa pirteämpi maastoseura sai Twisterinkin hereille tavallista tehokkaammin.
"Miten Choven kanssa on ylipäätään sujunut?"

Maybe vilkaisi uudelleen olkansa yli ja puraisi alahuultaan syyllinen, innostunut kiilu kalpeansinisissä silmissään. Milloin hän olisi ikinä sanonut ei maastoesteille? He voisivat aina jatkaa matkaa muutaman hypyn jälkeen.
"Ehkä voisimme ainakin pyörähtää radalla", hän ehdotti lammasmaisesti hymyillen ja korjasi tamman sivuun tanssivaa takaosaa takaisin suoraan linjaan pohkeellaan.
"Oi mahtavasti! Minun mielestäni siis. Onhan meillä pahatkin päivämme, mutta yleisesti Chove tuntuu päivä päivältä paremmalta ja se tuli kolmanneksi Farley Hallissa viime viikonloppuna. Sillä oli paras maastorata. Koulun pisteet sitten jäivät", Maybe selosti vuoroin nauraen ja irvistäen. Tamman saaminen keskittymään läpi kouluradan pelkkään suoritukseen ei ollut vaivatonta.
"Entä miten Twisterin kanssa menee? Oletteko tulossa tänne kisoihin tulevina viikonloppuina?" tyttö kyseli kiinnostuneena ja tähyili ruunaa ratsastaessaan pohjoismaneesin ja kenttien välistä vievää soratietä kohti tallialuetta ympäröivää metsää.

Bex nauroi raikuvasti. Tuon ilmeen hän tunnisti, sillä näki sen usein peilistä.
"Ehdottomasti pyörähdetään", hän vakuutti ponnekkaasti nyökkäillen. Rosings Parkin maastoesterata oli uskomattoman upea, joten totta kai hän tahtoi käydä siellä kun näin hyvä tilaisuus tarjoutui. Ei siitä haittaa Twisterillekään olisi. Ties vaikka ruuna oppisi jotakin, mikä pelastaisi heidät pinteestä seuraavissa kisoissa.
"Mahtavaa!" Bex juhli nuorempansa saavutuksia innolla. Ei se ollut mikään pikkujuttu, että oli kolmas kilpailuissa. Se oli jo todella, todella hyvä suoritus useamman kymmenen ratsastajan luokissa. "Koulu on aina se haastavin. Se ratkaisee koko loppukilpailun kulun", Bex huokaisi. Sääli, sillä Twister olisi kyllä esteillä pärjännyt eikä maasto-osuus tuottanut hankaluuksia, mutta kouluradoilta oli turha odottaa hyviä pisteitä. Ei, kun ruunan tasapaino oli edelleen vähän mitä sattui.
"Emme", Bex nauroi pirteästi. "Aivan liian kova taso meille. Tulemme kyllä estekisoihin sitten seuraavalla viikolla, mutta kenttä jää välistä. Yritän kyllä päästä katsomaan, mutta saa nähdä miten käy. Greenridge on täynnä leiriläisiä kaikki arkipäivät niin hommat kerääntyvät ikävästi viikonlopuille." Mikä oli juurikin se syy, miksi hän oli täällä eikä suinkaan hoitamassa rästiin jääneitä tallitöitä.

"Voi ei!" Maybe nauroi myötätuntoisesti kuullessaan Bexin työtaakasta.
"Toivottavasti sentään leiritunnelma on katossa? Vaikea kuvitella muuta, jos sinä olet vastuussa." Chove tanssahteli jälleen melkein ärhäkkään sävyyn, kun pehmeä, hiekkainen ratsastuspolku vaimensi kavioiden äänen ratsukkojen sukellettua harvaan, valoisaan metsään. Matka maastoesteille ei onneksi ollut pitkä, ja sekä jokilaakson ympäristössä olevat harjoitusradat että nummimaastoon ripotellut esteet olivat viimeisen päälle huollettuja kesän kisakaudella. Täysiverinen tuntui vaistoavan määränpään ja yritti karata sinnikkäästi raville.

"Onhan se", Bex naurahti. "Mutta ei sen luomiseen paljoa vaaditakaan. Lapset innostuvat niin helposti kaikesta mahdollisesta." Niin kuin vaikka varusteiden huolellisesta puunaamisesta, jonka hän oli ovelasti ulkoistanut lasten tehtäväksi. Vaikka se tarkoittikin tunnin viettämistä tallin etupihan hoitopuomien välittömässä läheisyydessä valvomassa, mitä lapsoset varusteille tekivät, oli se silti nopeampaa kuin puunata itse jokaisen tuntiratsun varusteet viimeisen päälle.
"Kuka sitä nyt ratsastusleirille murjottamaan tulisi", hän nauroi ja silitteli toisella kädellään Twisterin kaulaa pitääkseen ruunansa rauhallisena. Hevonen oli oppinut hitaasti siihen, että maastolenkeillä saatettiin joskus vain kävellä. Tällä kertaa ruuna tosin tuntui tietävän, ettei tämä ollut yksi niistä lenkeistä, sillä punaruunikko puski takaosaansa vinoon ja nosti jalkojaan korkeammalle tamman esimerkin rohkaisemana.

"Niinpä", Maybe vakuutti melkein toivoen, että olisi voinut lähteä Choven kanssa leirille. Totinen treenaaminen oli tosin vähintään yhtä mukavaa, ainakin kun hevonen kukoisti sen seurauksena.
"Ravataanko?" tyttö kysyi Choven yrittäessä kääntyä jälleen sivuttain jarruttavasta istunnasta ja puolipidätteistä närkästyneenä. Mikäli Bex vastasi myöntävästi, Maybe kevensi istuntaansa merkiksi ja lähti keventämään tamman matkaavoittavan, vaivattoman kevyen askeleen tahdissa. Tyttö ihaili kerta toisensa jälkeen ratsunsa ryhdikästä tapaa kantaa itsensä ja siitä väreilevää tulta. Hän olisi mielellään nojautunut halaamaan Choven kaulaa, mutta pienintäkin merkkiä odottava täysiverinen olisi ottanut sen merkkinä vaihtaa askellajin neliin. Reippaassa ravissa avoin nummimaasto ilmestyi nopeasti näkyviin puiden lomasta, ja tuulen pieksemä kanervikko ja kesäntuoksuinen, pitkäksi venähtänyt kullanvihreä heinä saivat Choven nakkelemaan päätään ja korskumaan terävästi korvat höristyen. Hevoselle kikattava tyttö pidätteli sitä hieman raskaammalla kädellä pysymään ravissa, kun tamman etujalat kohoilivat rytmin rikkoviin loikkiin. Huollettu, hiekkainen ratsastuspolku kulki suoraan kohti pohjoista, ja tamma tiesi tarkalleen minne se johti.

"Ravataan vain", nainen vastasi reippaasti. Hän korjasi hieman istuntaansa, sillä oli huomannut Twisterin säilyttävän tasapainonsa paljon paremmin, jos hänkin edes yritti selässä, ja valmisteli siirtymisen huolella. Kun hän lopulta laski ruunan raville, olisi sitä voinut kuvailla melkeinpä siivoksi siirtymiseksi. Ruunan pitkä, matala askel lennätti heitä vauhdikkaasti tamman perässä, jonka liikkumistapa oli tyystin toisenlainen kuin entisen sekaestelaukkurin. Chove näytti siltä, miltä kenttähevosen kuului näyttää. Pelottavan rohkealta, hurmaavan jalolta ja häikäisevän älykkäältä. Twister näytti kamelilta.
"Rauha poika", Bex tyynnytteli ratsuaan kun avoin nummimaasto aukeni heidän ympärillään. Twister käänsi takaosaansa aavistuksen sivuun ja painui vasten ohjaa yrittäessään rikkoa laukalle. Olihan tämäkin jo edistystä viimesyksyisestä suoranaisesta paniikista, jota avoin maasto oli herättänyt. Nyt hän vain joutui tekemään töitä pitääkseen ruunan suuren pään ylhäällä ja oman istuntansa suorana, vaikka hevonen kaatuikin etupainoiseksi tahdossaan kiihdyttää tahtia. Hän teki jatkuvia pidätteitä ja kevensi liioitellun selkeästi, mutta siitä huolimatta ravin rytmi katoili vähän väliä, kun Twister otti väliin epämääräisen, laukkaa muistuttavan loikan ennen tyytymistään kohtaloonsa.
"Chove taitaa tietää tarkalleen, mihin ollaan menossa!" Bex nauroi tuuleen seuratessaan vauhdikkaan tamman menoa. Hän ei selkeästi ollut ainoa, joka sai tehdä töitä pitääkseen ratsunsa sovitussa askellajissa.

"Todellakin!" Maybe huusi takaisin ja liimasi takapuolensa satulaan, voidakseen kertoa hevoselle, ettei sillä ollut lupaa kiihdyttää. Valmennukset olivat tuottaneet tulosta, sillä täysiverinen ymmärsi kyllä hienovaraisetkin muutokset istunnassa - vaikka joskus yritti esittää kuuroa.
"Milloin teillä on seuraavat kenttäkisat?" tyttö kyseli kääntyen hetkeksi satulassa ympäri saatuaan ratsunsa hallintaan siinä määrin, ettei pelännyt sen sinkoavan eteen. Kumpuileva nummi oli saanut väreihinsä kesästä melkein epätodellista hehkua eikä mennyt kauaa, kun maastoesteiden jokilaaksoa ympäröivä metsä piirtyi tummempana viiruna vaaleanharmaata, kirkasta horisonttia vasten.

Bex ei viitsinyt istahtaa alas epätasaiseen raviin, sillä se olisi vaatinut häneltä panosta jota hän ei ollut valmis tässä kohtaa antamaan. Hän kevensi rytmikkäästi askelten tahdissa ja pidätteli ratsua, joka hinkui kovempaan vauhtiin. Onneksi Chove ei lähtenyt edeltä karkuun, niin Twisterkin tyytyi sovittamaan oman tahtinsa tamman askelten määräämään vauhtiin takaviistossa.
"Viikkoa myöhemmin Rosingsin estekisoista", nainen vastasi muisteltuaan kalenteriaan. Eli aika tarkalleen kolmen viikon päästä. "Paitsi jos esteluokat menevät ihan poskelleen. Sitten en kyllä viitsi lähteä ajelemaan kisapaikalle."

Maybe nauroi.
"Mihin luokkaan osallistutte?" hän huusi tuulen huminan yli ja muistutti ratsuaan kuolainta liikuttelemalla, että hän edelleen pyysi sitä hidastamaan. Vatsalihakset saivat perusteellista treeniä silloin, kun Chove kävi kuumana, eivätkä tamman liikkeet olleet edes pahoja istua. Täysiverisen askel suuntautui enemmän eteen kuin ylös, ja se liikkui melkein joustavalla sulavuudella. Silti Maybe sai ponnistella pysyäkseen vakaasti tummanruskeassa nahkasatulassa. Ehkä hänen pitäisi alkaa harrastaa pilatesta?

"Esteillä vai kentässä?" Bex virnisti ja pidätti kovemmin ottein ruunaa, kun hevonen rikkoi jälleen laukkamaisella loikalla ravinsa tahdin. Twister kuumui nopeasti, mutta edes kuumuessaan ruuna ei osoittanut samanlaista tulta ja tappuraa kuin pienen pieni Bubbles oli tehnyt. Toisaalta Twister ei myöskään yrittänyt syödä häntä joka aamu tervehdykseksi, joten oli pienellä täysiverisellä puolensakin myytyyn hirviöponiin verrattuna.
"Rosingsissa tulemme metrin kakarahevosten luokkaan ja sit sataankymppiin. Kentässä olisi BE100 edessä", hän vastasi molempiin vaihtoehtoihin hyväntuulisesti ja muistutti hevostaan, että ruuna kannattelisi epäsäännöllisen piirron koristamaa päätään aivan itse.

"Sehän kuulostaa hyvältä! Kilpailemme toisiamme vastaan esteillä", tyttö väläytti olkansa yli leveän hymyn.
"Haluatko vetää metrin harjoitusradan? Vai olisiko matalampi parempi?" hän kysyi ja nyökkäsi kohti vinhaa vauhtia lähestyvää derbykenttää ja sen takaa lähteviä, soikion muotoisia maastoesteratoja.

"Loistavaa!" Bex hihkaisi. "Pääset siis näyttämään, miten hieno hevonen sinulla onkaan", hän nauroi leveä hymy huulillaan. Ihan kuin sitä ei olisi tiennyt jo tämän maastolenkinkin perusteella. Chove oli aivan eri kaliiperia kuin Twister. Choven kaltaista hevosta hän oli etsinyt, mutta niitä ei ostettu lähestulkoon nimelliseksi luettavalla rahasummalla.
"Metri on hyvä. Se on Twisterille jo entuudestaan tuttu, ja saman korkuiselle radalle sitä kohta joudutaan", nainen nauroi pidätellen vauhdikasta ruunaansa. Twister ei millään malttanut pudottaa käynnille, mutta ainakin ruuna hidasti raviaan. Aivan suoraan vauhdista he eivät voisi radalle lähteä, jos hän toivoisi hevosen pysyvän käsissä loppuun asti.

"Älä sano!" Maybe voihkaisi nauraen.
"Pelkään, että päädyn vielä keilaamaan esteitä tai ratsastamaan väärän radan, kun tämän piti olla vain helppo harjoituskisa kotitallilla. Chove käy todella kuumana esteillä, ja joskus se haluaa neuvotella sekä suunnasta että vauhdista, mille ei varsinaisesti ole aikaa esteradalla. Lisää siihen vielä yksikin väärä liike, ja rytmi katoaa pukkeihin", tyttö irvisti. Hevonen oli kyllä loistava, mutta hän ei ollut aina tarpeeksi hyvä ratsastaja. Choven ratsastus oli kuin nuoralla tanssimista. Pienikin horjahdus aiheutti hankaluuksia. Hän pidätteli tamman Bexiä varoitettuaan käyntiin, kun derbykenttä lähestyi. Kisoja odottava, vehreä nurmikenttä oli rajattu suurimmaksi osaksi pois käytöstä kosteiden kesäsateiden tähden, jotta pohja ei myllääntyisi ennen lähestyviä kansainvälisiä kisoja, mutta lämmittelytukit olivat edelleen tarjolla kentän päädyssä.
"Lämmitelläänkö?" hän nyökkäsi siirreltäviä tukkeja kohti.

"Hyvin teillä kuitenkin menee, älä nyt turhia etukäteen murehdi. Virheitä ehtii miettiä jälkikäteenkin", Bex nauroi. Ei kai kukaan odottanut nuorelta tytöltä suuria nuoren hevosen kanssa tässä kohtaa? Kolmen vuoden päästä olisi ymmärrettävää vaatia kunnon tuloksia, mutta ei vielä, eikä missään nimessä jokaisista kisoista. Virheitä sattui parhaimmillekin. Twister nojasi raskaasti ohjaan naisen hidastaessa ruunaa käyntiin, eikä olisi malttanut kävellä suoraan. Ehkä oli ollut virhe opettaa avo- ja sulkutaivutusta ruunalle, kun nyt hevonen kulki jatkuvasti useammalla uralla kaartaessaan takaosaansa milloin minnekin tai puskiessaan ohjaa vasten etuosa vinona. Hän suoristi ratsun ja otti muutaman askeleen pohkeenväistöä muistuttaakseen hevosta siitä, mitä tänne oltiin tultu tekemään - kuuntelemaan häntä. Twister käänsi korviaan ratsastajansa suuntaan tyytyessään kaluamaan kuolaintaan niin että kolisi.
"Joo", Bex nyökkäsi ja vilkaisi tukkeja. Twister lähti heti ujuttautumaan niitä kohden, mitä nainen korjasi jälleen muutaman askeleen pohkeenväistöllä. "Luulin että laukkaradoilta poispääseminen rauhoittaisi tätä, mutta vaikutus tuntuu olevan päinvastainen. Se riehuu edelleen tarhassa kuin olettaen, että se otetaan sisään muutaman minuutin jälkeen." Kunhan ruuna kuuntelisi häntä esteiden seassakin eikä kuvittelisi tietävänsä paremmin, niin hän olisi tyytyväinen.

Maybe irvisti. Hän olisi mieluummin tekemättä virheitä hevosen kanssa. Etenkin, kun sama talli tulvi ammattiratsastajia ja kenttäratsastuksen huipullakin kisaavia lahjakkuuksia, jotka tuskin tekisivät samanlaisia virheitä. Hän arveli, että ainoa syy, miksi Chove oli hänellä myös seuraavana kautena, oli tamman haluttomuus tehdä yhteistyötä uusien, vieraiden ratsastajien kanssa. Se kävi levottomaksi ja ärhäkäksi eikä yhteinen sävel tullut vaivatta edes todella taitavien ratsastajien kanssa. Myös Noah ja Chove olivat ottaneet yhteen. Tamma kaarsi kaulaansa ja tanssahteli sivuttain kohti tukkeja tietäen tasan tarkkaan, mitä seuraavaksi oli ohjelmassa.
"Voi ei!" tyttö vetosi myötätuntoisesti ja vilkaisi pienempää täysiveristä.
"Onko se käynyt pidemmällä laidunlomalla?" hän kysyi tehden voltin ravissa, nostaen sitten huomaamattomalla pohkeen kosketuksella laukan ja ylittäen tukin sulokkaalla loikalla. Chove olisi mielellään kiihdyttänyt suoraan maastoradalle sen jälkeen, ja Maybe sai muistuttaa sitä napakasti tarkoituksesta palata takaisin harjoitusesteille ja Bexin luo.

"Se on käynyt pitkällä laidunlomalla ja viettänyt välillä öitäkin ulkona ihan vaan tarhatessaan. Se on saanut kevyempää treeniä, se on saanut raskaampaa treeniä, enemmän ruokaa, vähemmän ruokaa, kauratonta ruokaa", Bex huokaisi. "Kai se on vain sen luonteesta kiinni, kun mikään muu ei tunnu tekevän eroa. Kun se innostuu, se löytää energiaa." Hän rapsutti ruunan kaulaa ja käänsi hevosen ympyrälle, ettei ratsu säntäisi Choven perään. Punapää työsti hetken ruunan matalaa laukkaa suurella ympyrällä, hakien tasaista rytmiä askeleelle, jonka säätäminen pituuden suhteen tuotti edelleen hankaluuksia heille. Turhan usein Twister päätyi hyödyntämään aiempia oppejaan hypätä vaikka kesken laukka-askeleen. Tällä kertaa punaruunikko osui tukille siististi, ja vaikka hyppy olikin turhan korkea esteen kokoon nähden, ainakin täysiverinen oli kerännyt jalkansa napakasti vatsaa vasten. Hän taputti hevosen kaulaa ruunan viskoessa päätään ja käänsi uudestaan tukille laukkaa vaihtaen. Twister nyökkäili päällään koko lähestymisen ajan puolipidätteistä huolimatta, mutta ylitti silti esteen siivosti. Hän huokaisi hidastaessaan raville ja vaatiessaan hetken pohkeenväistöä ruunalta, joka tuntui kiemurtelevan jälleen kovasti pohkeiden välissä. Suostuisikohan äiti kesän jälkeen ottamaan ruunan tuntiratsuksi? Hän ei ainakaan yrittäisi enää ensi kesänä kilpailla hevosella, joka vaati ratsastajaltaan kaiken ja vielä vähän enemmän selvitäkseen pienimmistäkin haasteista.
"Menkää vain edeltä radalle, nähdään sitten lopussa", nainen naurahti ja heilautti kättään Maybelle. Hän tahtoisi saada hevosensa kuulolle ennen metrin harjoitusrataa, sillä harjoituksesta ei olisi mitään hyötyä jos he neuvottelisivat jokaiselle lähestymiselle ratsastuslinjoistaan.

Twister-parka! Tyttö katseli punaista täysiveristä myötätunnolla. Kuuma veri oli kai varsin yleinen ominaisuus rodussa, mutta ehkä ruuna oppisi vielä, että se sai myös rentoutua.
"Oletko varma?" Maybe kysyi pidättäen Choven seisahduksiin. Liekehtivä tamma viskoi päätään lohikäärmemäisesti korskuen ja kohotteli tanssahdellen etujalkojaan kertoen kärsimättömyydestään.
"Ei minulla ole kyllä kiirettä", tyttö vakuutti, vaikka hevonen sanoikin toisin, sillä ei halunnut vain karauttaa tiehensä ja jättää Bexiä yksin.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   Su Heinä 03, 2016 6:31 pm

"Olen olen", Bex naurahti ja pysäytti Twisterin. Ruuna peruutti kuuliaisesti joskin kiireisesti vaaditut kymmenen askelta ja loikkasi laukalle heti kun ratsastaja sitä pyysi. Hevonen viskoi päätään aina muutaman askeleen välein intoa täynnä. Hän taivutteli ratsua kahdeksikolla suuntaan ja toiseen, kunnes saattoi luottaa siihen, että pieni täysiverinen kuuntelisi häntä edes auttavasti.
"Eiköhän mennä", hän hymähti ja pysäytti ruunan vielä kertaalleen varmistaakseen, että hevonen kuunteli häntä. Twister kalusi kuolainta niin että metalli kolisi, mikä sai naisen irvistämään ja siirtämään hevosen laukkaan. Parempi antaa töitä pienelle ratsulle, ennenkö kuolaimesta olisi jäljellä vain muodoton möykky. Täysiverisen askel muuttui heti kun suunta vaihtui radalle, pää kohosi korkeammalle ja korvat sojottivat suoraan eteen kun ratsu hinkui kohti estettä. Maastoesteet olivat selkeästi ruunan mielestä kaikista mielenkiintoisin asia, jota päivässä saattoi tehdä. Bex huokaisi pidätellen ratsuaan, sillä ei aikonut antaa hevosen rikkoa nelille heti ensimmäisellä esteellä. Myöhemmässä vaiheessa sitten, mutta alku mentäisiin rauhallisesti.

Chove laukkasi ratsastajansa pyynnöstä muutaman pienehkön ympyrän kooten askeltaan ja taipuen sisäpohkeen ympärille. Kun se asettui pehmeästi kuolaimelle ja käänsi korvansa taakse odottaen Mayben merkkiä, tyttö käänsi sen keltaisella merkitylle harjoitusradalle, jonka esteet sopivat BE100- ja Novice -luokkien vaikeustasoon. Chove olisi mielellään kiihdyttänyt tutulla, hiekkapohjaisella tiellä, mutta jalustimilla luontevasti tasapainoileva Maybe ei antanut sen rikkoa reippaan, matkaavoittavan laukkansa rytmiä. Tamma höristi korviaan, kun esteitä alkoi ilmestyä kumpuilevan tien mutkien takaa, ja veti voimakkaan takaosan alleen. Se lennätti itsensä vaivattomasti yli tukeista, pystyistä, risuaidoista, haudoista ja rullaesteistä. Maybe kosketti vasemman pohkeen tamman kylkeen tarkkuutta vaativissa hypyissä, vaikkei uskonut Choven yrittävän välttää hyppyä. He molemmat rakastivat maastoesteitä. He olivat myös ratsastaneet sekä vihreää että keltaista rataa niin monta kertaa, että yhteistyö oli kuin ajatusten lukemista - tai siltä Maybestä tuntui. Täysiverinen laukkasi tasapainoisesti lyhyeen alamäkeen ja jatkoi vesi pärskyen matalan joen yli, vaikka se kysyikin joka kerta oliko ratsastaja ihan varma, että tämä oli oikea suunta. Tyttö kaarsi tamman soikion muotoiselta, jokilaakson kiertävältä reitiltä alas vehreään, tummavetisen joen halkomaan laaksoon, kokosi sen laukan banketilta alas hyppäämistä varten ja hyppäsi vielä tukin alas jokeen. Chove pärskyi närkästyneenä kastuessaan, ja nousi vastarannalle muutamalla loikalla. Maybe pidätteli sen kävelemään tähyillessään ja kuulostellessaan Bexiä.

Bex piti Twisterin tahdin rauhallisena lähtiessään radalle, joka oli tullut tutuksi ruunan kanssa. Tänne hän karkasi aina kun koulutreeni alkoi tursuta korvista. Eihän se täysiverisen kanssa ollut samanlaista lentämistä kuin aikanaan Bubblesin selässä, sillä Twisterin kanssa hän joutui työskentelemään aivan eri tavalla. Bubblesiin oli voinut luottaa. Tai ehkä ennemminkin siihen, että poni tahtoi hypätä esteiden yli. Välimatkoista oli sitten neuvoteltu. Twisterin kanssa hän joutui harkitsemaan jokaisen lähestymisen, linjan, askelmäärän ja kaiken siltä väliltä, jotta saisi tuotua täysiverisen suorana, tasapainoisena ja sopivalla vauhdilla keskelle estettä. Ruuna kyllä hyppäsi, se täysiveriselle oli annettava, mutta muutoin se vaatisi vielä paljon treeniä saadakseen kiinni tasapainosta, joka huippusukutaulujen kasvateille tuli luonnostaan. Hän taputti ruunan kaulaa onnistuneen hypyn jälkeen ja antoi hevosen siirtyä neliin. Kyllä sen kiinni saisi. Se oli sentään aina varmaa entisen laukkaratsun kanssa. Hän hidasti ennen jokaista estettä ja joutui rohkaisemaan ruunaa joen lähestyessä. Vesi ei edelleenkään kuulunut Twisterin suosikkiesteisiin radalla, mutta tälläkin kertaa hevonen loikkasi matalaan veteen reilulla loikalla vain pienen epäröinnin jälkeen. Hän taputti kaulaa antaen hevosen venyttää itsensä voimakkaaseen neliin ylös loivaa mäkeä ennenkö kaarsi laajalla kaarella takaisin laakson pohjalle, sallien ruunan hypätä muutaman esteen matkalla. Hän hidasti pärskyvän ja niskojaan nakkelevan ruunan raville ennenkö ylitti joen lähestyäkseen tammaa ja nuorta ratsastajaa. Twister steppasi hetken vesirajassa mutta suostui maanittelun ja muutaman napakamman pohkeen jälkeen kahlaamaan joen toiselle puolen. Hän ei aikonut tänään koettaa tukin hyppäämistä jokeen, sillä se päätyisi varmasti hänen uimareissuunsa.
"Tämä on kyllä aina yhtä hauskaa", nainen nauroi antaessaan ruunansa venyttää tummanpunaista kaulaansa. Hevonen hengitti raskaammin moisen spurtin jäljiltä, mutta väsyneeksi sitä ei voinut parhaalla tahdollakaan kuvailla. Twister nautti maastoesteistä kerrasta toiseen, vaikka muutoin olikin niin varovainen hyppääjä.
"Oliko Chove ihan paras?" Hän virnisti.

"Aina!" Maybe myönsi nauraen ja kumartui halaamaan tummanpunaruunikon kaulaa sen seisahtuessa odottamaan malttamattomasti kuopien.
"Aijai", tyttö torui suoristautuen ja kannusti tamman liikkeelle, ennen kuin se repisi kuopan vehreään ruohoon. Hän ohjasi sen ylös jokilaakson rinteeseen tehtyä, hiekkaista polkua kohti derbykenttää ja nummia. Ehkä kierros riitti ja he voisivat jatkaa maastolenkkiä.
"Miten teillä meni?" hän kysyi kääntyen satulassa katsomaan pienempää täysiveristä.

Twister viskoi päätään puolelta toiselle kun Bex kannusti ruunan tamman perässä hiekkaiselle polulle. Se olisi mielellään hyppinyt lisää, sen nainen tiesi, mutta moista vaihtoehtoa ei tällä kertaa ollut.
"Riittävän hyvin", Bex naurahti. "Selviämme hengissä kisoista, jos ihmeitä ei tapahdu." Olihan ruuna oppinut paljon vuoden aikana, mutta ei missään nimessä tarpeeksi vastatakseen hänen vaatimuksiinsa. Hän odotti hevoselta niin paljon enemmän ja oli varsin pettynyt kun ei saanut tuhkimotarinaansa. Olisi ollut niin upeaa ilmestyä kisakentille entisellä laukkaratsulla, josta kehkeytyisi menestyvä, huipputason kenttäratsu. Siinä olisi riittänyt kerrottavaa eteenpäin.
"Olettaen tietenkin, että pärjäämme ensin koulussa riittävän hyvin, jotta maastoesteille lähtö edes kannattaa."

"Teillä menee varmasti hyvin!" Maybe kannusti ehkä hieman harhaisella optimismilla ja pidätteli Chovea nummen laidalla katsellessaan eri suuntiin risteäviä, kanervikossa kulkevia polkuja. He voisivat palata tallille, jos Bex ihan välttämättä haluaisi, lähteä länteen kohti Maggien tilaa ja nummimaastoja, itään maaseudun peltojen ja Greenridgen suuntaan tai pohjoiseen kohti Hexhamia.
"Mihin suuntaan haluaisit lähteä?" hän kysyi silitellen tamman silkkistä, kuumaa kaulaa.

Bex nauroi. Ei, hyvin heillä ei menisi, mutta jos he saisivat edes hyväksytyn tuloksen, voisi hän olla tyytyväinen. Jos ruunan saisi kvaalattua Noviceen, voisi hänellä olla mahdollisuus myydä hevonen mikäli äiti kieltäytyisi ottamasta sitä tuntikäyttöön. Hän tosin epäili, ettei äidillä olisi varaa kieltäytyä, kun tuntiratsuja kerran kaivattiin niin kovin.
"Eihän teillä ole kiirettä takaisin?" Nainen kysäisi ja osoitti pohjoiseen kiemurtelevaa polkua. "Pääsisin tuolta näppärästi kiertämällä takaisin kotiin sitten kun olisi aika." Ei vielä, ei näin pian, mutta sitten kun ajatus äidistä palaamassa tallille, jolla ei ollut tehty mitään naisen lähdön jälkeen alkaisi poltella.

"Ei ole!" Mayben lauantain työaika sisälsi virallisesti Choven maaston ja päivätallin eikä hänellä ollut kiirettä takaisin, sillä Jamien hevosista vastasi Inga, jolle ei tuottanut ongelmia hallita useampaa yhtä aikaa, käskyttää työntekijöitä ja suunnitella seuraavaa viikkoa yhtä aikaa. Maybe voisi avustaa iltapäivällä, mutta ei kokenut samanlaista vetoa töihin kuin Jamien tai Paisleyn kanssa. Ensimmäinen sai hänet tuntemaan itsensä mahtavaksi ja tervetulleeksi ja jälkimmäinen tarpeelliseksi. Inga tuppasi olemaan niin keskittynyt omaan työhönsä ja niin vähäsanainen ja viileä maneereiltaan, että Maybe tunsi olevansa lähinnä näkymätön tai tiellä.
"Mennään vain", hän kannusti ja käänsi Choven pohjoiseen reippaassa käynnissä.
"Lähdetkö joku päivä etsimään uusia reittejä? Ostin auton, niin voin tarjota kyydin."

"Mahtavaa!" Bex vastasi reippaasti. Oli hyvä, ettei ollut kiirettä mihinkään. Maastossa oli aina mukavampaa, kun ei tarvinnut murehtia siitä, mitä muualla pitäisi saada aikaan. Hänen äitinsä kutsui sitä vastuun välttelemiseksi. Hän suosi termiä rentoutuminen.
"Oho, millasen?" Nainen kysyi. "Tietty, se on aina kivaa." Hän tajusi sentään vastata myös esitettyyn kysymykseen eikä vain innostua uudesta autosta. Voisipa hänkin ostaa auton. Jonkun pienen ja näppärän kaupunkipelin, sillä ratsastuskoulun suuremmilla autoilla oli rasittavaa käydä pyörähtämässä Hexhamissa.

Maybe väläytti naiselle aurinkoisen hymyn saatuaan lupauksen seurasta, ja nauroi sitten aavistuksen nolona.
"Semmoisen kirkkaankeltaisen Volkswagen Beetlen", hän totesi, "se ei ole mitenkään kovin vanha, mutta vähän kärsinyt ja, hmm, epäkäytännöllinen. Mutta kai se auton asian ajaa."

"Oi", nainen naurahti. Siinä oli varsin pirteä ja suorastaan herttainen auto, joka sopi energiselle skottitytölle loistavasti. "Epäkäytännöllisyyttä on monenlaista. Ainakaan sen ei luulisi syövän bensarahoja silmänräpäyksessä", Bex pohti naurua äänessään. Heidän molemmat suuremmat autonsa tekivät juuri niin.

"Toivotaan parasta. Järkevämpää olisi kai ollut säästää ja ostaa myöhemmin vetoautoksi sopiva maasturi, mutta… Järkevä ei ole se adjektiivi, millä minua on ikinä kuvailtu ja tämä oli vain… Söpö", Maybe huokasi hymyillen olkansa yli ja korjasi ratsunsa karkaavaa takaosaa takaisin ruotuun.
"Ravataanko taas?"

"Maasturit kuluttavat kamalasti kaupunkiajossa", nainen huomautti. Pelkkä ajatus sai irvistämään. Hän ei voinut käsittää, miten heidän vetoautokseen hankkimansa mitsubishi tuntui aina huutavan tyhjää tankkia. Totta kai silloin kun perässä oli traileri, bensaa paloi, mutta noin muutoin.
"Sitä paitsi, söpö auto on aina hyvä ratkaisu alkuun", Bex virnisti. Maasturin ehtisi hankkia myöhemminkin. "Ravataan vaan", hän vastasi nyökäten ja valmisteli siirtymisen huolella täysiverisensä kanssa. Ruunan olisi pakko oppia siirtymään sulavasti askellajista toiseen, tai heidän mahdollisuutensa hyvistä sijoista kenttäkisoissa olisivat todella olemattomat.

"Söpöys on aina hyvä peruste", Maybe kikatti takaisin siirtäessään Choven raviin. Tamma tuntui hyväksyneen, että maastoesteitä ei olisi enempää tänään, ja asettui ravaamaan pitkin, rennoin askelin.
"Oletko kokeillut argumenttia äitiisi? Vaikka uusien tuntiponien kohdalla?"

"Niinpä", Bex nauroi keventäen tasaisesti ruunan ravissa. Sen rytmi oli edelleen paikoin hapuilevaa, mutta kyllä sen jo oikeaksi askellajiksi tunnisti ilman suurta vaivaa.
"Ei toimi, valitettavasti", nainen huokaisi liioitellun surullisena. "Kuulemma tuntiratsun pitää täyttää sadat kriteerit eikä söpöys ole yksi niistä."

"Voi ei! Mikä sääli. Tiedätkö muuten mitä ponillesi kuuluu nykyään? Bubblesille?" Maybe kysyi olkansa yli keventäessään automatisoituneella liikkeellä täysiverisen ravissa. Nummi sukelsi jokilaakson takaa kiemurtelevaan, Rosingsin maiden pohjoisrajoja reunustavaan metsään, ja tyttö pidätti tamman käyntiin, kun hiekkapolku pujotteli puiden väliin.

"Sen vähän mitä olen facebookista vilkuillut, pelkkää hyvää", nainen naurahti. Haikeus oli helpottanut ajan kanssa, eikä hän enää tuntenut muuta kuin iloa nuoren pojan ja Bubblesin menestyksestä nähdessään ruusukekuvan facebookin etusivullaan. "Kai se on edelleen yhtä kamala kuin aiemminkin, mutta hyvin kisoissa on tuntunut sujuvan."

"Sehän on hienoa! Chinankin uusi omistaja laittaa välillä kuulumisia. Sitä parempaa leikkiponia saisi kyllä hakeakin" Maybe huokasi muistellen kimoa ponitammaansa, jonka oli täytynyt hakea uusi omistaja heidän muutettuaan Skotlannin länsirannikolta Glasgow'hun.

"Sehän on kivaa", Bex nyökkäsi. "Minä vain seurailen facebookista, mitä Bubblesille kuuluu." Ei hän ollut sen enempää yhteyttä tahtonut ottaa nuoreen ratsastajaan.
"Oletko nähnyt Chinaa sen jälkeen kun se myytiin?"

Maybe pudisti päätään.
"Se asuu pohjoisessa Skotlannissa enkä kehtaisi kysellä lupaa tunkea kylään. On jo tarpeeksi mukavaa, että se tyttö jaksaa viestitellä", tyttö huokasi ja kumartui polun ylle valahtaneen, matalamman oksan alta.
"Oletko muuten tulossa muilla hevosilla kuin Twisterillä ensi viikon viikonloppuna kisoihin? Riddlerillä, esimerkiksi?" hän kysyi loihtien kasvoilleen kurittomuuksiin houkuttelevan virneen.

"Okei", Bex vastasi nyökäten. Se oli varsin ymmärrettävää. Olihan se mukava kuulla, mitä aiemmin omassa omistuksessa olleelle ponille kuului, mutta rajansa tuttavallisuudellakin. Eihän Bubbles - tai China - ollut enää heidän, vaan jatkanut taivaltaan uusien omistajien kanssa.
"Olet ollut liikaa Jamien kanssa", nainen huomautti nauraen, sillä tytön virne tuntui todella tutulta. Suorastaan pelottavan tutulta. "Olen, joskaan en Riddlerillä. Tulen Sillyllä 120-senttiseen luokkaan."

Syytös oli ehkä oikeutettu. Maybe nauroi syyllisenä, joskaan suuremmin katumatta.
"Kiva! Mutta mikset Riddlerillä? Eikö se voisi pistää kilpailijat koville vähän isommassakin luokassa?"

"Riddler on kesän vuokralla yhdelle vakituisista ratsastajistamme", nainen kertoi hyväntuulisesti. Se tuntui olevan voitto sekä heille että tytölle, sillä nyt ei tarvinnut yrittää epätoivoisesti löytää leiriläisistä sopivia ratsastajia haastavalle ruunalle ja tyttö saattoi tunnustella, miltä oman hevosen omistaminen tuntuisi.
"Joten en viitsinyt vaatia sitä kisakaveriksi, vaikka varmasti siihen olisi vuokraaja suostunutkin." Sitä paitsi ilmoittautumisetkin maksoivat.

"Sehän on kätevää! Onko teillä muitakin hevosia kesän vuokralla?" Maybe kysyi vilkuillen olkansa yli, kun ei pelännyt takertuvansa oksaan kiinni. Lehtien paino oli yllättänyt polun vieressä kasvavat puut. Taakse vilkuilu helpottui, kun he siirtyivät hiljaisen maantien laitaan. Autojen tulon kuulisi, eikä Maybe pelännyt Choven säikkyvän. Tamma ei ollut koskaan ollut arka, ja hän oli totuttanut sitä niin aktiivisesti uusiin tilanteisiin, että hevosen pelottelu olisi ihme.

"On, Hashtag. Lara ja Skye ovat parhaita kavereita, joten tahtoivat tietenkin vuokrata molemmille ratsut, että pääsevät nauttimaan maastoilusta ja hevosenomistajan arjesta yhdessä", Bex naurahti. Hänen ei tulisi ikävä Hashtagin kanssa kouluvääntöä. Se jäi Skyen tehtäväksi. Yksinkertainen ruuna oli parhaissa mahdollisissa käsissä pitkäaikaisen hoitajansa hellässä huomassa, aivan kuten Riddlerkin. Taitavat ratsastajat uskalsi laskea maastoonkin yhdessä, vaikka Riddlerin kanssa oli aina omat riskinsä.
"Loput ovat sitten leirikäytössä koko kesän."

"Montako leiriä teillä on vielä jäljellä? Jatkuvatko ne elokuussakin?" Maybe pohti silitellen hevosen kaulaa hajamielisesti. Maantie vaihtui pienemmäksi, yksikaistaiseksi maalaistieksi, joka sukelsi sankan, kesän vihreällä hunnuttaman metsän keskellä ja tarjosi hevosille asfaltin sijasta nurmisen pientareen.

"Kuusi", Bex vastasi nopeasti. "Ei kun seitsemän, mutta osa on lyhyempiä, ei koko viikon leirejä", hän korjasi vielä nopeammin muisteltuaan edessä olevia leirejä. Ei niissä tahtonut enää pysyä perässä. Jo neljä leiriä nähtynä ja koettuna tuntui siltä, että koko leirikesä oli jo takanapäin. Ei sentään.
"Jatkuvat vielä elokuun puoliväliin. Sitten alkavatkin taas tunnit", hän naurahti. Hevoset olisivat ansainneet pidemmän loman, mutta minkäs sille mahtoi. Nyt ponit ja hevoset lomailivat lähinnä viikon pätkissä kun kaikkia ei kaivattu yhtä aikaa leireille.

"No siinä ei lopu työ kesken!" Maybe nauroi. Leirien vetäminen Greenridgen kaltaisella tallilla tosin kuulosti hänestä ihanalta. Rosings Park ei järjestänyt leirejä. Siellä järjestettiin muutama viikon mittainen intensiivivalmennus, joiden osallistujat olivat rikkaita, huumorintajuttomia ja kireitä. Ei puhettakaan uittoretkistä, yömaastoista tai hevosten kiireettömästä syöttelystä tai ratsastuksesta laitumelle ilman satulaa.
"Onko sinulla suosikkia? Vai järjestetättekö te myös muita kuin yleisleirejä?"

"Ei tosiaankaan lopu", Bex nauroi. Töitä riitti ja jos hetkeksi erehtyi kuvittelemaan toisin, todellisuus muistutti nopeasti ja armottomasti olemassaolostaan. Työt eivät tekemällä loppuneet, valitettavasti. Sama tosin päti myös Rosings Parkiin ja Mayben arkeen, joten nuorempi ymmärsi tarkentamattakin, millaista tallielämä oli.
"Järjestämme kaikenlaisia leirejä. Oma suosikkini on hoitajille suunnattu leiriviikonloppu kesän päätteeksi. Siinä saadaan aina tiivistettyä ratsastusleirin parhaat puolet pariin päivään, ja onhan se hauskaa kun tuntee väen jo etukäteen. Sen lisäksi toki myös tämän kesän uutuus, leikkileiri, painui mieleen. Tai olihan sillä joku hienompi nimi, mutta käytännössä kaikki viisi päivää kuluivat rennoissa tunnelmissa. Milloin mentiin ilman satulaa, milloin leikittiin, milloin tehtiin muuten vain jotain hulvattoman hauskaa mutta ei niinkään ratsastustuntimaista."

"Se kuulostaa upealta! Hitsi, minäkin haluaisin osallistua tuollaiselle leirille", Maybe huokasi haaveikkaana.

"Se oli mielettömän hilpeää!" Bex nauroi. "Äitinikin totesi, että ensi kesälle mahdutetaan pari sellaista. Kaikki rakastivat sitä leiriä ja puskaradio on jo välittänyt viestiä loppukesän leiriläisillekin, joten kaikki kyselevät nyt voisivatko hekin pitää useamman leikkitunnin", nainen naurahti lämpimästi. Hän ei ihmetellyt lainkaan lasten intoa. Tunneille pääsi helposti opettelemaan ratsastamista, mutta kuinka usein tarjoutui mahdollisuus ratsastaa pelkällä riimulla? Niinpä.
"Jos olet joskus vapaalla, tule ehdottomasti käymään. Nyt sinulla on hieno autokin millä kurvata paikalle", Bex virnisti. Valitettavasti vapaalla oleminen ei kuulunut hevosalan vahvuuksiin.

Maybe nauroi.
"Varmasti! Greenridgessä on mahtavaa käydä", tyttö vakuutti, "sanot vain, milloin tarvitset seuraa tai apukättä."

Bex nauroi raikuvasti. Hänelle kelpaisi seura koska tahansa.
"Aina", hän myönsi naurun kera. "Joten tule ihan omien aikataulujesi mukaan. Olen aina paikalla." Paitsi silloin kun karkasi maastoon, kuten juuri nyt. Tosin nyt Maybekin oli hänen seurassaan, joten kukapa häntä Greenridgestä etsisi.

"Mitä teet tänään tai huomenna illasta?" tyttö kysyi ja käänsi Choven oikealle, mäntyjen kansoittamalle rinteelle; metsän poikki leikkaaminen veisi heidät melkein Greenridgeen raakka. Hän kumartui satulasta avaamaan puisen portin ja tarjoutui sulkemaan sen Bexin ja Twisterin perästä. Tamma suhtautui tehtävään kuin huokaillen, kärsimättömänä askeltaen, mutta alta karkaamatta.

"Tänään taidan lähinnä erotella estetarpeita maalaamista varten", nainen naurahti. "Mutta huomenna saapuvat taas seuraavan leirin leiriläiset, joten vietän illan tallia ja hevosia esitellen. Se on aina hilpeää puuhaa, jos haluat tulla katsomaan innosta täriseviä lapsia." Se tuntui välillä enemmän eläintarhalta kuin lasten leiriltä, kun leirille saapuvat ihastelivat kaikkea hevosista aidantolppiin. Hän kiitti avusta portin kanssa, sillä Twisterin selästä oli turha kuvitella suorittavansa moisia tehtäviä sujuvasti. Hevosella olisi niin paljon opettavaa vielä.

"Molemmat illat kuulostavat mahtavilta", Maybe nauroi. Hän olisi viikonloppunsa illat kerrankin oikeasti vapaalla, sillä Inga olisi valmis kauan ennen iltaa, ja viikonlopun tallivuorot oli huomaavaisesti annettu hänen ryhmänsä muille jäsenille. Hänen pitäisi ehkä tarjoutua vaihtamaan vuoroja useammin. Tarjota Lucylle ja Paulukselle yhteinen viikonloppuilta - niin kuin se peikko mihinkään suostuisi lähtemään.
Tyttö piteli pohkeellaan Choven portin vierellä sen sulkiessaan ja tarttui tamman harjaan, ettei kellahtanut kyljeltä alas.
"Ravataanko?" hän kysyi nyökäten nurmista, rehevöittynyttä kärrypolkua, joka nousi ylös metsään.

"Tule siis molempina", Bex nauroi. "Minun olisi pitänyt oikeasti erotella estetarpeet jo nyt päivällä, että ne saisi maalattua huomenna heti aamusta, mutta maasto kuulosti houkuttelevammalta." Ketään tuskin yllätti, että hän oli valinnut Mayben seuran ja maastoesteet lohkeilevien puomien kantamisen sijaan. Kuka tahansa lähtisi mieluummin revittelemään maaseudulle.
"Joo", hän vastasi odottaen jälleen, että Chove siirtyisi edellä ennekö hän siirsi Twisterin raviin. Hänen täytyisi yrittää myydä ruuna äidille tuntiratsuksi. Ehkä hän voisi saada siitä sen verran rahaa, että voisi lähteä käymään Ryanin luona. Välimatkan lyhentäminen voisi auttaa kuromaan umpeen välille syntyneen kuilun ja vähentää turhia riitoja minimiin.
"Milloin sinulla on seuraavat kenttäkisat Choven kanssa? Lähdettekö kauaskin?"

"Sitten tulen ehdottomasti tänään!" Maybe huusi olkansa yli keventäessään Choven ravin tahdissa, "voin myös auttaa maalaamaan esteitä, jos tarvitsee." Hiljainen metsä viuhui ohitse, ja tyttö nautti kesän makeasta tuoksusta ja vihreydestä. Hän nautti maastoilusta myös talvella, mutta vuodenajan väri sai hänet aina paremmalle tuulelle. Täysiverinen yritti ujuttautua laukalle, mutta ratsastaja pidätteli sitä.
"Estekisoja seuraavana viikonloppuna, 22. heinäkuuta. Lähden Noahin kanssa Aston-Le-Wallsiin. Millaisia kisoja sinulla on kesän mittaan?"

"Pelastaisit minut pinteestä", Bex nauroi. "Puomitkin ehtisivät kuivua yön aikana sen verran, että ne voisi tarvittaessa maalata aamusta uudestaan. Jos siis tahdot alkaa taiteelliseksi kirkkaiden värien ja lohkeilevan puun kanssa", nainen virnisti vinosti. Siinä ei suurta taiteellisuutta valitettavasti ollut osoitettu vuosiin. Hän oli vain maalannut uudet raidat haalistuvien päälle, eikä edes aina ollut jaksanut hioa vanhaa maalia irti.
"Oi, Aston-Le-Wallsin radat ovat upeat", nainen huokaisi. "Se oli aina suosikkipaikkojani Bubblesin kanssa. Toinen oli Little Downham." Hän pohti hetken omia kisojaan ruunansa kanssa. Niitä ei montaa ollut.
"Vain nämä pari, jotka ovat ihan tunnin tai parin ajomatkan päässä", hän huokaisi. "Twister siirtyy varmaan tuntikäyttöön syksystä."

"En keksi mitään parempaa!" tyttö huikkasi takaisin ja väläytti Bexille leveän hymyn olkansa yli väistäen sitten viime hetkellä matalaa oksaa, joka lätkäisi neulasillaan ratsastajan kypärää.
"Little Downham oli ihana! Kävin siellä Choven kanssa kesäkuussa-- Mitä? Miksi?" Maybe kysyi hämmästyneenä ja vilkaisi ruunaa varmistettuaan, ettei tulisi suistetuksi satulasta niin tehdessään.

Bex ei voinut kuin nauraa nuorempansa innolla. Kunpa Maybe ei koskaan menettäisi sitä. Kaikki tiesivät että hevosmaailma tarvitsi pirteää energiaa, jota tyttö oli tulvillaan.
"Parempi antaa Twisterin kypsyä rauhassa. Ei siitä ole kilpailemaan vielä, eikä missään nimessä sillä tasolla kuin minä toivoisin", nainen myönsi haikeutta äänessään. Hän ei ollut saanut tuhkimotarinaansa ruunasta. "Ties vaikka vuosi tai pari tunneilla tekisi sille ihmeitä. Tai minulle", hän naurahti lopun. Ehkä hän oppisi vuoden aikana kärsivällisemmäksi ja osaisi sen jälkeen tuoda hevosta eteenpäin Twisterille sopivaan tahtiin. Bubbles oli aina ollut niin fiksu ja nopea oppimaan, että Twister tuntui suorastaan idiootilta.

"Voi ei, olen pahoillani", Maybe vetosi vilpittömästi ja muistutti hevosta napakammalla ohjasotteella, ettei sillä ollut lupaa kiihdyttää, vaikka hän kurkkisikin taakseen. Bexistä täytyi tuntua kamalalta - ainakin jos nainen tunsi samaa paloa kilpailla kuin hän.
"Etsitkö sitten uutta kenttähevosta?" hän kysyi ja jarrutti Chovea istunnallaan. Täysillä paahtaminen epätasaisella metsäpolulla ei ollut vastuullista toimintaa. Hevonenkin voisi ymmärtää sen.

Nainen sai tukea Twisteriä huolellisesti, sillä pitkä maastolenkki alkoi tuoda esiin hevosen tasapainon heikkoutta, eikä metsäpolku ollut tasaisimmasta päästä. Hän pidätteli ratsua pehmeästi ja kevensi rytmikkäästi rohkaisten Twisteriäkin sovittamaan askeleensa tasaiseen tahtiin.
"En ainakaan tähän hätään", hän naurahti ontosti päätään pudistaen. Hänellä oli ollut upea kenttäponi, mutta se ei ollut riittänyt. Hän oli hankkinut hevosen, jonka oli kuvitellut olevan jatkoa Bubblesin kanssa aloitetulle taipaleelle. Twister ei ollut sitä. Twister oli harppaus tai oikeastaan kymmenen taaksepäin. Aika palata takaisin ratsastuskoulun arkeen ja siirtää haaveet kilpailuista sivuun ainakin vuodeksi tai pariksi.
"Mutta se tarkoittanee että saan enemmän vapaapäiviä, joten voin tulla katsomaan sinun kisojasi", nainen naurahti. Miksei Jamienkin, mutta se ruoja kilpaili lähinnä kaukomailla eikä hänellä ollut varaa lennellä ympäri Eurooppaa miehen kisojen perässä.

Maybe puraisi alahuultaan. Anteeksipyytely ja myötätunnon osoitukset voisivat saada naisen olon kurjemmaksi tai ärtyneeksi - eihän kilpailu välttämättä ollut Bexille elämän tarkoitus, niin kuin niin monelle Rosings Parkissa, hän mukaan lukien. Ehkä Greenridgen pyöritys oli aivan tarpeeksi: olihan sekin varmasti palkitsevaa ja teki ihmisen onnelliseksi. Ratsastuskoulun lasten ja nuorten into teki varmasti onnellisemmaksi kuin moni heidän tallinsa asiakkaista.
"Tervetuloa vain", hän tyytyi hymyilemään hieman hämillisesti, vaikka tarjosikin ilmettä vain pikaisesti olkansa yli. Hän ottaisi naisen mukaansa kisoihin enemmän kuin mielellään - olihan Bex todellinen konkari alalla ja mahtava ystävä. Hän toivoi vain, ettei se olisi katkeran tuntuista hevosettomalle. Tyttö pidätteli Choven Bexiä varoitettuaan käyntiin, kun metsäpolku pieneni ja lopulta vei heidät valoisien peltojen laitaan. Täysiverinen jatkoi matkaa peltoja erottavan ojan pientareella kulkevaa kinttupolkua.

Bex hymyili edellä ratsastavalle tytölle. Hän oli kuvitellut kilpailuista kokonaan sivuun jäämisen tuntuvan pahemmalta. Ehkä sen merkitys ei ollut vielä uponnut tajuntaan, tai sitten hän oli saanut valmistautua tähän koko viime vuoden ajan takutessaan Twisterin kanssa. Ehkä loppujen lopuksi tämä olisi vain helpotus. Hänen ei tarvitsisi tuntea turhautumista ruunan hitaaseen edistymiseen eikä syyllisyyttä siitä, että vertasi täysiveristä jatkuvasti ilkeään riiviöponiin.
"Oletko lähdössä Jamien mukaan seuraavina kuukausina johonkin päin maailmaa, vai keskitytkö vain ottamaan kaiken irti kesän kisakaudesta Choven kanssa?" Bex kysyi kääntääkseen ajatuksensa pois Twisterin ja itsensä tulevaisuudesta. Sitä ehtisi miettiä myöhemminkin, jos niikseen tulisi. Äitihän saattaisi vetää maton jalkojen alta ja ilmoittaa, ettei huolisi täysiveristä tuntikäyttöön.

"Kesä menee aika tehokkaasti Choven kanssa. Meillä on elokuun alussa kisat Hendersyde Parkissa, ja kuun lopussa Keysoessa. Sitä seuraavana viikonloppuna lähden Noahin kisahoitajaksi Burghleyyn, ja lokakuussa Choven olisi tarkoitus siirtyä Intermediateen - jos olen pärjännyt tarpeeksi hyvin. Olen kyllä leikitellyt pitkään ajatuksella, että lähtisin Rioon katsomaan Socksia ja saatoin ehkä ostaa lipunkin", tyttö irvisti syyllisenä olkansa yli.

Se kuulosti kesältä, jollaisten läpi hän oli elänyt Bubblesin kanssa. Kisoja ympäri Englantia, retkiä katsojaksi silloin kun suuri kilpailu osui sopivaan väliin heidän aikataulujensa kanssa. Se oli ollut mukavaa elämää, kieltämättä. Miten hän olikaan jaksanut valittaa silloin aikatauluistaan? Hän ottaisi sen mieluusti takaisin. Hän ei voinut kuin nauraa raikuvasti nuoremman tunnustukselle.
"Siitä tulee varmasti upea reissu. Nauti ihan mielettömästi", Bex huokaisi. "Olen oikeastaan kateellinen. Matka Rioon kelpaisi minullekin. En ole koskaan edes käynyt niin kaukana, puhumattakaan sitten Olympialaisista. Lontoon kilpailutkin olivat aivan uskomattomat."

"Voi ei! Luuletko, että voisit järjestää sen jotenkin?" Maybe kysyi. Bex todellakin ansaitsi mahtavan matkan. Nainenhan teki enemmän töitä kuin hän eikä voisi kilpaillakaan enää.

"En", Bex naurahti hämillisenä. Ei hänellä ollut rahaa lentää Rioon ja takaisin, ja maksaa vielä kisapassistakin paikan päälle. Hänen rahansa eivät riittäneet edes lentoihin Ryanin luokse Pariisiin. Tai no, olisivat riittäneet jos hän olisi saanut säästettyä kaiken ja onnistunut järjestämään itselleen useamman päivän vapaaksi. Valitettavasti se ei onnistunut tuosta noin vain.
"Vaikka voittaisin lotossa, Greenridge jäisi työntekijää vajaaksi", hän hymähti huvittuneena. Riossa ei voisi käydä pyörähtämässä vain päivää tai kahta, joten täytyisi saada joku paikkaamaan häntä tallin arkeen. Kaipa jotkut vanhimmista ratsastajista olisivat suostuneet pientä korvausta vastaan tekemään moista, mutta hän ei ollut lottovoittaja.
"Ehkä neljän vuoden päästä sitten. Sitä paitsi, näin jo Lontoon olympialaiset paikan päältä. Se on enemmän kuin mihin monella on ollut mahdollisuutta."

"Se on sääli. No, voi olla, että ne näkee televisiosta paremmin kuin katsomon perältä", tyttö ehdotti ja lähti kiertämään pellon laitaa päästäkseen joen ylittävälle, yksinkertaiselle lankkusillalle. Varmaan veden läpi voisi ratsastaakin, mutta kun pohjan rakenteesta ja kivisyydestä ei tiennyt, hän ei uskaltanut ottaa riskiä tamman jalkojen kanssa.
"Tuleeko Twister tuosta yli?" hän tajusi kysyä nyökäten kohti kaiteetonta siltaa, joka veisi heidät lähemmäs Greenridgeä.

"Ehkä, mutta tunnelmahan se syy on, miksi paikan päälle kannattaa mennä", Bex naurahti. "Olen varma, että nautit reissustasi älyttömästi." Maybe osaisi varmasti ottaa ilon irti lomastaan Atlantin toisella puolen ihailemassa Socksin suoritusta.
"Tulee", Bex vastasi varmasti, vaikkei asiaa tiennytkään. Kyllä hän hevosen jotenkin saisi lankkusiltaa pitkin joen toiselle puolen. Olivat he omituisempiakin asioita ylittäneet. Twister harvoin pelkäsi mitään todella, mitä nyt ihmetteli asioita ja epäröi hetken järkeillessään, mikä oli pelottavaa ja mikä ei.

Myös Maybe oli varma, että reissusta tulisi mahtava - ja hän odotti varpaat kipristellen paikan tunnelmaa. Sen hehkutus ei vain tuntunut reilulta sellaiselle, jolla ei olisi mahdollisuutta tulla mukaan. Hän voisi ihailla rakkaan hoitohevosensa loistoa hevosenhoitajan asemasta, asua Paisleyn kanssa ja nauttia kisahumusta. Hän taputti haaveikkaasti tamman kaulaa ja kannusti sen sillalle. Chove vilkaisi inhoten tummaa vettä ja sipsutti lankkujen yli kaviot ontosti kopsuen, ennen kuin ponnisti ruohottunutta rinnettä ylös kapealle maalaistielle.
"Saanko piipahtaa pihassanne?" tyttö kysyi vilkaisten kelloaan. Hänellä olisi vielä hetki, ennen kuin hänen täytyisi lähteä paluumatkalle, jotta ehtisi päivätalliin mennessä kotiin.

Twister ei seurannut lainkaan niin tyytyväisenä täysiveritamman perässä mutta todettuaan, että jäisi yksin eri puolelle jokea, asteli ruunakin lankkusillalle. Bex sai kannustaa hevosta jokaisella askeleella, jotta ruuna siirtäisi kavioitaan eteenpäin, mutta lopulta koliseva silta jäi taakse. Täysiverinen pärskähti kuin närkästyneenä siitä, millaiseen tilanteeseen ratsastaja oli sen vienyt, ja nakkeli niskojaan kiivetessään maalaistielle tamman seuraan.
"Totta kai, milloin tahansa", Bex vakuutti pirteästi. "Greenridgeen saa aina tulla." Äitikään ei kehdannut valittaa niistä harvoista kerroista, kun hänen kaverinsa pamahtivat paikalle varoittamatta, sillä Avakin ymmärsi ettei niin käynyt kuin erikoistapauksissa. Silloin oli parempi antaa tyttären lusmuta hetken töistään kavereiden viihdyttämisen merkeissä. Bex kuitenkin valvoisi vaikka aamuyölle saadakseen työt tehtyä, joten varsinaisesti kukaan ei menettänyt mitään.
"Siellä ei nyt edes ole leiriläisiä jotka häikäistyisivät Chovesta niin että unohtaisivat yksinkertaisimmatkin lauserakenteet", hän virnisti.

Maybe nauroi.
"Chove on kyllä tavattoman häikäisevä, mutta kun asuu samassa tallissa olympiavoittajien ja muiden maailman huippujen kanssa, saa kai pakostikin nöyrän perspektiivin ihailuunsa", tyttö totesi vinosti hymyillen ja antoi tamman jatkaa matkaa reippaassa käynnissä pitkin tien laitaa kohti Greenridgen risteystä.
"Teidän tallillenne on aina ihana tulla. Se on niin lämmin ja kotoisa."

"Varmasti", Bex naurahti. Hänkin oli ensimmäisinä kertoina ihaillut Rosings Parkia ja sen asukkaita sanattomana, mutta käytyään siellä useamman kerran vuosien aikana, oli sanaton ihailu muuttunut enemmän arvostukseksi ja kunnioitukseksi. Suurelle kilpatallille oli kerääntynyt ratsastajia, jotka olivat tehneet koko elämänsä edestä töitä päästäkseen siihen pisteeseen, jossa nyt ratsuineen olivat.
"Niinhän se taitaa olla", nainen myönsi lämpimästi. Hänkin piti ratsastuskoulusta, vaikka olikin käytännössä kasvanut tallirakennuksen välittömässä läheisyydessä. "Hyvä niin. Ei kai kukaan haluaisi tulla ratsastustunneille, jos talli muistuttaisi kauhuelokuvien ympäristöä." Twister kiihdytti tahtiaan tietäessään kodin olevan lähellä. Bex pidätti ratsua ennenkö se ujuttautuisi Choven rinnalle ja saisi pian kaviosta. Ruuna hörisi korvat eteen suunnattuna odottaessaan, että tuttu tallirakennus paljastuisi edestäpäin. Suurin osa tuntiratsuista oli naapurin viljelijältä vuokratulla pellolla viikonlopun kunniaksi, mutta siitä huolimatta Twister koki tarpeelliseksi kajauttaa kuuluvan hirnahduksen heti, kun talli oli lähellä. Muutama yksityishevonen nosti päätään vehreän ruohon seasta katsellakseen saapuvia ratsukoita, mutta nopeasti tarhaavien hevosten huomio palasi takaisin laiduntamiseen.

Chove tanssahteli sivuttain vieraat hevoset nähdessään ja pärskähti terävästi Twisterin älämölölle. Maybe kannusti tamman tallin pihaan saakka ihaillen tallirakennusta ja tallipihaa - hän tunsi edelleen olevansa enemmän kotonaan tällaisessa ympäristössä kuin Rosings Parkin pelottavassa siisteydessä ja loistossa tai samannimisen kartanon majesteettisessa varjossa. Hän oli vain lammastilallisen lapsi, ei siniverinen lady niin kuin serkkunsa.
"Jos tulen vaikka kahdeksan maissa auttamaan esteiden parissa? Älä aloita ilman minua."

Bex hyppäsi alas pienen täysiverisensä selästä nostaen tottuneesti jalustimet saman tien ylös. Hän vilkaisi Choven selässä istuvaa tyttöä leveästi hymyillen.
"En aloita", hän vakuutti nauraen. "Odotan innolla tuloasi." Estetarpeiden maalaaminen ei tuntunut yhtään niin puiselta työltä, kun saisi Mayben kaveriksi niitä tekemään. Yleensä he maalasivat esteet aina hoitajien leiriviikonloppuna, mutta nyt ne alkoivat olla niin törkeässä kunnossa, että maalia kaivattaisiin nyt eikä loppukesästä.

"Hienoa! Toivotaan, että autoni toimii yhteistyössä", tyttö nauroi ja taputti Choven kaulaa. Tamma silmäili ympäristöään ylhäisesti ja kyllästyessään seisoskeluun, alkoi kuopia etujalallaan. Maybe korjasi sitä kiireesti - saisi vielä porttikiellon vandalisoidessaan tallialuetta.
"Laitan viestiä, kun lähden tulemaan." Hän kävisi hakemassa jotain herkullista syötävää tuomisiksi, kuten pizzaa, alkuillasta ja auttaisi sitten Lucya sen mitä ehtisi. Tyttö heilautti kättään ja käänsi Choven takaosansa ympäri kotimatkalle. He saisivat kulkea reipasta tahtia ehtiäkseen ajoissa, mutta se ei täysiveriselle ollut ongelma.

"Varmasti toimii, vastahan sen ostit", Bex nauroi. Ei Maybelle uusi auto voisi niin pian hajota, sehän olisi epäreilua ja julmaa. Autokaupoista piti saada nauttia pitkään, ennenkö auto alkaisi kenkkuilla huonossa säässä tai muusta täysin turhasta syystä.
"Loistavaa, pidän kännykän lähellä", nainen vakuutti tarttuessaan Twisterin ohjiin viedäkseen punaruunikon sisään kotoisaan talliin. "Nähdään illalla!" Äitikään ei voisi valittaa, kun hän oli saanut apujoukkoja hoitamaan rästiin jäänyttä estekaluston huoltoa. Hah! Tämä maastolenkki oli ollut voitto niin monella tapaa.

"Nähdään!" Maybe huikkasi vielä olkansa yli kättään heiluttaen, ennen kuin kannusti Choven matkaa. Onneksi täysiverinen oli askeleeltaan reipas, sillä aika menisi tiukalle. Maastoihin oli helppo unohtua loistavassa seurassa.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   Ti Elo 23, 2016 7:05 pm

Torstai 4. elokuuta 2016, 16:03 - Nuoralla tanssimista

Aamuvarhaisen yksityinen estevalmennus Chovella oli jättänyt Mayben loistavan hyväntuuliseksi. Yhteistyö tamman kanssa oli ollut vaivatonta ja täynnä onnistumisen kokemuksia, ja Burke oli saanut hänen vatsanpohjansa nipistelemään kutkuttavasti. Noah oli ollut kireä sen jälkeen, kun Edgerly vei mieheltä hevosen ja tavoitteli myös miehen parasta kisaratsua, mutta silti valmentaja oli jaksanut tukea ja kannustaa häntä, kuten ennenkin. Tyttö ei voinut olla pohtimatta johtuiko harvinaisen hyvä yhteistyö siitä, että hänen ajatuksensa harhailivat kaikkialla muuallakin kuin viikonlopun kenttäkisoissa Hendersyde Parkissa. Miten niistä saattoi murehtia, kun samaan aikaan Jamie, Paisley ja Socks lentäisivät Rio de Janeiroon? Hänen hoitohevosensa - rakas, seurankipeä Socks - edustaisi Britanniaa olympialaisissa. Ja mikä parasta, hän pääsisi seuraamaan ratsukkoa paikan päälle yhdessä Fairchildien kanssa.
Jamien aikataulu ennen lähtöä oli kiireinen, ja hoitajat viettivät vapaapäivää vielä kun saattoivat, joten Maybe oli tarjoutunut apuun. Mies oli käynyt valmennuksissa koko päivän kotiin jäävien kisaratsujensa kanssa, ja lähtenyt sitten pitkälle maastoretkelle Socksin kanssa. Tyttö viimeisteli Panin harjauksen ja kiinnitti suojat papurikon, villin kaksinaamaisen ruunan jalkoihin, ennen kuin jätti sen karsinaan odottamaan varustamista. Sitten hän harhaili länsikäytävälle katsomaan, josko Bex tai Zoe olisivat sopivasti paikalla.

Zoe seisoi käytävän puolella tuijottaen synkeästi tumman papurikonkimoa ruunaa, joka seisoi pesupaikalla. Selkie ei näyttänyt lainkaan häpeävän sähellystään, joka oli kastellut jo aiemmin kovia Duffyn käsittelyssä kokeneen t-paidan niin, että se liimautui kiinni selkään. Zoe mulkaisi Selkietä uudestaan, veti syvään henkeä nykiessään märkää kangasta irti selästään ja kärsivällisyytensä rippeitä kasaten siirtyi takaisin hikisen hevosen vierelle. Hän olisi paljon mieluummin ollut seuraamassa, mitä Hale oikein teki Duffyn kanssa kentällä, mutta Selkien kanssa oli turha unelmoida nopeasta pesuhetkestä, kun ruuna häselsi milloin mitäkin. Nyt dramaattisen väistelyn ja pöhinän kohteeksi oli joutunut pesusieni.
"Oles nyt", nainen torui hevosta kun kengitetty kavio kävi turhan lähellä hänen varpaitaan ja tarttui vapaalla kädellään ruunan tummaan otsatukkaan, kun tuli tönäistyksi ties kuinka monetta kertaa. Ote jouhista sai jatkuvasti ketjuja tempoilevan pään pysymään edes hetken aloillaan, mutta kauaa moinen riemu ei kestänyt, kun Selkie keksi lisää ohjelmaa itselleen. Hän huokaisi hilliten halunsa tunkea pesusieni hevosen sieraimeen ja suuntasi vesiletkun kyljeltä tanssahteleville jaloille. Hän ei enää koskaan valittaisi Duffyn käytöksestä pesupaikalla. Ei enää koskaan.
"Et viitsisi pitää sen päätä paikoillaan ihan hetkeä, niin saisin pestyä vatsan alta kunnolla? Pesusieni on tämän päivän hirvitys", Zoe luovutti huomatessaan Mayben haahuilevan käytävällä. Ainakaan tyttö ei näyttänyt kiireiseltä juuri tällä sekunnilla, ja hän haluaisi Selkien niin pian karsinaansa kuin vain mahdollista. Jos loput vaatekappaleet pysyisivät kuivina, vielä parempi.

"Totta kai!" Maybe heläytti kuin automatisoituna ja harppoi lähemmäs tummaa papurikkoa.
"Hei Selkie, sinä nuppunen", tyttö kehräsi kikattaen, kahlitsi ruunan riimun käteensä ja tarjoili hevoselle toisesta kädestä muutaman naminapin pitääkseen sen huomion itsessään kovia kokeneen pesijän sijasta. Hän siirtyi rapsuttamaan hevosen valkoharmaata otsaa ja katseli tummia, eloisia silmiä kiinnostuneena.
"Miten sinun päiväsi on mennyt, Zoe?" hän tiedusteli ja painoi suukon hevosen tummalle turvalle, kun sen pää pysähtyi.

Zoe tarjosi pienen mutta sitäkin helpottuneemman hymyn ystävälleen, kun saattoi siirtyä pesemään ruunan vatsanalusta vailla pelkoa siitä, repisikö Selkie riimunsa rikki tai hyppäisi hänen syliinsä.
"Näiden urpojen kanssa", nainen vastasi mulkaisten lähes mustaksi tummunutta, märkää kylkeä kuin se olisi syy koko maailman kurjuuteen. "Paddy on sentään ollut yksi kullanmuru." Jotakin hyvää tässäkin päivässä, siis. Hale tosin oli pilannut senkin päivätallin aikaan pitkäksi venyneen harjaustuokion ilmestymällä naapurikarsinaan lässyttämään touhukkaalle Selkielle.
"Ovatko Chove ja muut olleet ihan parhaita tänäänkin?"

Selkien päätä sinnikkäästi pitelevä tyttö nauraa hykersi hyväntuulisena.
"Totta kai ovat! Olisit sinäkin, Selkie. Älä kastele Zoea. Saat vielä tukkapöllyä, höpölöpö", Maybe kuiskasi hevoselle ja kurkisti vanhempaa naista hevosen kyljeltä tuttu, pieni nipistys vatsanpohjassaan.
"Onko Bexkin täällä tänään? Oletko sinä käynyt ratsastamassa?"

Se oli jo myöhäistä, sillä hän tunsi olonsa varsin kastelluksi ja surkeaksi. Äkkiähän vaatteet kuivuisivat näin kesäisin, mutta se tieto ei helpottanut juuri tässä hetkessä.
"Kävin aamulla Paddyn kanssa maastossa ja jos ehdin, teen sen kanssa vielä koulutreenin illemmalla", nainen vastasi pyyhkien pesusienellä tummaa karvaa. Kai Hale oli jotain fiksua hevosen kanssa tehnyt, kun Selkiellä oli ollut käytännössä satulan ja suitsien ääriviivat karvassaan kaiken hikoilun jäljiltä.
"On. Duffyn kanssa kentällä", hän vastasi koettaen niellä epäluuloisen inhonsa. Maybe piti typerästä ratsastajasta, eikä hän tahtonut ehdoin tahdoin loukata nuorempaansa. "Vaihtoi juuri Selkiestä. Kai se meinasi vielä Javankin ratsastaa."

"Tietenkin sinä ehdit ratsastaa Paddyn!" Maybe vakuutti rapsutellen Selkien harjantyveä ja setvi mustia jouhia sormillaan rapisuttaen taskuaan, kun ruuna näytti vilkuilevan pesua suorittavan naisen suuntaan.
"Minä voin auttaa Bexiä, jos sinulla on kiire. Olen tallilla kuitenkin iltatalliin saakka."

"Ei tarvitse", Zoe kiirehti kieltäytymään. Hän ehtisi kyllä auttaa naislasta sen mitä Bex apua kaipaisi. Nainen tuntui halukkaalta tekemään niin paljon itse kuin vain mahdollista. Ehkä olisi pitänyt antaa Halen pestä itse Selkie eikä tarjoutua viemään touhukasta hevosta ratsastajan käsistä.
"Onhan tässä vielä hyvin aikaa." Sitä paitsi hän halusi vahtia ratsastajan tekemisiä niin satulassa kuin tallin puolellakin.

"Hyvä on", tyttö myöntyi ja katseli Zoea Selkien ohi. Oliko päivä ollut raskas? Nainen tuntunut erityisemmin arvostavan Bexiä. Ehkä aina hillityn, älykkään ja ihailtavan salaperäisen naisen oli vaikeaa tottua Bexin välittömään, riemuisaan energiaan.
"Mitä sinä pidät uusista hoidokeistasi?"

Ne olivat toinen toistaan pahempia, Zoe olisi tahtonut sanoa, mutta huokaisi ja vilkaisi Selkien kääntyileviä korvia. Ei kai ollut hevosen syytä, ettei hän löytänyt montaakaan syytä rakastaa ratsua. Duffyynkin tottuminen oli vienyt aikaa.
"Niissä riittää töitä", nainen vastasi hetken pohdittuaan. Hän hyödynsi hetken, kun ruuna seisoi aloillaan ja huuhtoi huolella takajalat pitäen kirjavaa häntää sivussa.
"Selkie osaa olla yksi urpo, eikä Java ole aina sen parempi leikkiessään vesikupillaan, mutta ovathan ne kai ihan kivoja." Ehkä kolme sekuntia päivässä, tai mahdollisesti yöaikaan tallin ollessa suljettuna.

Maybe myhäili katsellessaan Zoea. Hän veikkasi, että nainen piti hevosista oikeasti enemmän kuin antoi ymmärtää - tai toivottavasti ainakin tulisi pitämään. Työ hevosten kanssa kävisi varmasti raskaaksi, jos niitä ei rakastanut.
"Toivottavasti se helpottuu", hän vetosi ja kiersi toisen käsivartensa hevosen kaulan ympärille.
"Millaisen treenin ajattelit ottaa Paddyn kanssa? Vai menetkö valmennukseen?"

Tietenkin hän piti hevosista enemmän kuin antoi ymmärtää. Eihän hän suostunut myöntämään edes ääneen sitä, miten paljon rakasti Paddya tai luoja paratkoon, Duffya. Siinähän olisi mennyt maine kertarysäyksellä.
"Jos se on yhtä kuulolla ja motivoitunut kuin aamulla, niin voisimme koettaa taas passagea", Zoe kohautti pienesti harteitaan. Se hyvä puoli Halen valmentautumisinnossa oli, että hän saattoi yhä useammin ottaa Paddyn valmennusseurakseen ja näin ollen päästä opettelemaan asioita, joista oli voinut vain unelmoida. Ei hän itsenäisesti saisi hevosesta kummoistakaan liikettä esille, mutta hän oppisi lisää ja Paddy pääsisi tekemään mieluista työtä, joten kaikki voittivat, kai. "Mutta voi olla, että keskityn laukkatyöskentelyyn. Riippuu Paddysta."

"Se kuulostaa upealta! Toivottavasti ehdin seuraamaan ratsastustasi", tyttö pohdiskeli papurikkoa rapsutellen. Se alkoi käydä levottomaksi, mutta Maybe yritti harhauttaa hevosen huomiota namipussin rapinalla.
"Tiedätkö, mitä Bex on tehnyt tänään hevosten kanssa?"

Zoe hymyili puolittain Maybelle. Tuskin siinä paljoa nähtävää olisi, mutta Maybe katsomossa ei olisi häiriöksi. Hale sen sijaan saisi pysyä niin kaukana kuin vain mahdollista.
"En", Zoe vastasi epämukavuus päätään nostaen. Hän oli hoitanut työnsä huonosti, kun ei ollut valvonut punapäistä ratsastajaa joka sekunti, vaan viettänyt sen sijaan aikaa Paddya rapsutellen ja Duffya varustaen. Olisi pitänyt olla katsomassa Selkien treeniä tuntia aiemmin, ja nyt pitäisi olla katsomassa Duffyn työntekoa. Mitä hän kertoisi herra Edgerlylle, kun mies kysyisi työnteon sujuvuudesta? Olihan Hale ollut aamulla valmennuksessa Javan kanssa, mutta silti. Se ei riittäisi vastaukseksi kaikista kolmesta ratsusta.
"Toivottavasti jotakin kehittävää." Hänen luottonsa ei kuitenkaan ollut korkealla. Nainen sulki vesihanan ja kääri letkun siististi takaisin paikalleen. "Aiotko sinä ratsastaa vielä Choven tai jonkun tänään, vai oletko vain apukätenä?"

"Varmasti", Maybe vakuutti, vaikka Zoen ja Bexin ajatus kehittävästä työnteosta saattoi olla erilainen. Bex oli kuitenkin hyvin taitava ratsastaja ja varmasti motivoitunut pääsemään pian kilpakentille uusien ratsujensa kanssa.
"Sain aamulla yksityisvalmennuksen Chovella, joten avustan nyt illan Jamieta tallitöiden ohessa. Eikö ole uskomatonta, että meidän talliltamme lähtee ratsastajia Rioon? Ja vielä Socks! Miten toivon, että se loistaa."

Zoe antoi puheenaiheen vaihtua mielellään, sillä herra Edgerlyn kilparatsastajasta puhuminen oli aina samanlaista arpomista sen kanssa, mitä sopi kulloisessakin seurassa sanoa. Jostakin käsittämättömästä syystä O'Connor tuntui pitävän ratsastajasta, tai ainakaan ei valittanut hänen kuultensa lapsenmielisen punapään puuhista, ja Maybe taisi valitettavasti lukea Halen ystäväkseen.
"On", nainen nyökkäsi. "Se on hieno saavutus. Olen varma, että koko tallin väki toivoo heille pelkkää hyvää." Hänkin aikoi liimautua televisioruudun eteen niiksi hetkiksi, kun ei joutuisi olemaan tallilla. Socksilla oli kaikki edellytykset tehdä koko Britannia ylpeäksi.
"Toivottavasti matka sujuu hevosilta hyvin eikä lämmin ilmasto sotke niiden pasmoja."

"Toivottavasti! Millainen tämä Selkie muuten on? En ole oikein ehtinyt muuta kuin moikkailla sitä ohimennen", Maybe sanoi tarttuen jälleen ruunan riimuun, kun sen pää alkoi keinahdella kärsimättömällä levottomuudella.

"Se on", Zoe aloitti, mutta lauseeseen tuli pitkä katko, kun hän jäi miettimään sopivaa kuvausta hevosesta. "Dramaattinen intoilija. Hermostuu turhista ja reagoi isosti, mutta varsin nopeasti. Hale kieri useampaan otteeseen hiekassa pari päivää sitten, kun Selkie ei välittänyt kattoa rummuttavasta sateesta." Sanoissa saattoi olla hippunen vahingoniloa, mutta Hale ansaitsi sen.
"Mutta esteillä se on oikein hieno poika."

Tyttö tukahdutti hilpeän kikatuksen.
"Sen kanssa ei sitten taida tulla tylsää! Vai olet sinä esteratsu", Maybe lisäsi hevoselle rapsuttaen sen otsapyörrettä.
"Entä millainen se Java on? Hitsin hieno ainakin kisaradoilla."

"Ei tosiaankaan", Zoe myönsi, joskaan ei tuntenut asiasta suurta hilpeyttä. Selkie voisi hänen puolestaan laimentaa draamailuaan kymmenesosaan nykyisestä. Hale tosin pahoittaisi varmaan mielensä moisesta, mutta ei naisen mielipiteillä ollut väliä.
"Se on vähän levoton kaveri, mutta käytöstavat sillä on kohdillaan", nainen totesi vilkaisten merkitsevästi pestyä hevosta. Hän tarttui hikiviilaan vetäen pahimmat vedet ruunan selästä ja kyljiltä nopein vedoin, jotta Mayberaukka ei joutuisi roikkumaan hevosen päässä turhia. "Java osaa olla vähän pöljä esteillä, mutta ainakin se ymmärtää kunnon kouluväännön päälle." Se oli ehdottomasti yksi piste ruunan puolesta.

"Jotain hyvää siis?" tyttö virnisti puolittain ja väisti kauemmas hevosen päästä, jotta Zoe pääsi kiertämään Selkien helpommin.
"Oletko päässyt ratsastamaan näitä uusia tulokkaita?"

"Jotain hyvää siis", Zoe toisti nyökäten ja siirtyi kimon ruunan toiselle puolen. Olisipa Selkien hoito aina näin vaivatonta, kun ruuna keskittäisi huomionsa johonkin muuhun kuin häneen ja antaisi hänen siis liikkua vapaasti ympärillään. Oli yllättävän vaikea harjata hevosta, joka tunki päänsä harjan ja kyljen väliin tai pyrki varastamaan harjan vaikka kädestä.
"Javaa muutamaan otteeseen, Selkietä lähinnä loppukäyntien merkeissä", nainen kohautti pienesti harteitaan. Ei hän ollut suuremmin kaivannut uusien hevosten selkään. Duffyn hän olisi ottanut mieluusti maastokaverikseen edes silloin tällöin, mutta Bex piti kynsin ja hampain kiinni kaikista kerroista, kun pääsi kimon orin selkään. Onneksi hänellä oli Paddy, johon Hale ei saisi koskea pitkällä tikullakaan.
"Mutta sitä varten on Hale."

"Aivan", tyttö nyökkäsi ja vilkaisi kelloaan. Ehkä hänen pitäisi tehdä jotain tähdellisempää kuin norkoilla Zoen kannoilla, mutta heidän ryhmänsä tarhat olivat siistit, työt tehty ja Jamie viipyili maastossa kultaisen hevosensa kanssa. Hän halusi norkoilla Zoen kannoilla.
"Eikö sinun tee mieli kilpailla?"

Zoe tunsi piston syyllisyyttä omiessaan nuorempansa näin turhaa tehtävää varten. Maybella olisi varmasti ollut mukavampaakin puuhaa, mutta tytön elämänilo ja ehtymätön energia auttoivat unohtamaan nakertavan turhautumisen hevosiin ja uupumuksen, jota ratsastajan jatkuva kyttääminen ja kyseenalaistaminen toivat mukanaan.
"Se ei ole koskaan ollut minua varten", Zoe pudisti päätään. Hän kilpaili silloin kun sitä odotettiin, mutta ei kokenut suurta paloa päästä radoille. Ei edes, vaikka saisi Paddyn ratsukseen, vaikka vanhin hevosista ehdottomasti olikin miellyttävin vaihtoehto. "Milloin sinulla on seuraavat kisasi Choven kanssa?"

"Ylihuomenna", Maybe vastasi väläyttäen innosta levottoman hymyn, "Hendersyde Parkissa. En tiedä miten saan keskittymisen kasaan, kun samana päivänä Socks lentää Rioon." Tytön ääni kohosi onnelliseen vingahdukseen lauseen loppua kohti.
"Voisitpa sinäkin tulla katsomaan kisoja paikan päälle. En voi edes kuvitella, millainen tunnelma siellä tulee vallitsemaan."

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   Ti Elo 23, 2016 7:05 pm

"Oi, onnea kovasti teille! Pärjäätte varmasti hyvin, olette tehneet niin paljon töitä", Zoe hymyili lämpimästi. Keskittymiskyvytön ratsastaja kieltämättä torpedoisi kaiken edistyksen, mitä valmentautuminen ja ahkera harjoittelu oli tuonut mukanaan, mutta hän uskoi Mayben terästäytyvän kisatilanteessa. Eivätkö kaikki ratsastajat aina puhuneet siitä, miten kilpailut imaisivat kokonaan mukanaan omaan kuplaansa, jossa muu maailma lakkasi olemasta? Hän ei ollut koskaan kokenut sitä, sillä hänen kilpailuitaan tuntui värittävän kalpeaksi kiskova pahoinvointi ja suorituksen jälkeen tunteja tärisevät kädet.
"Minä jään hoitamaan hevosia. Niiden elämä ei pysähdy, vaikka olympialaiset ovatkin käynnissä", nainen totesi tuntematta kaipausta kisahulinaan osallistumiseen. Hän odotti jo kauhulla sitä aikaa, kun joutuisi kiertämään viikonlopusta toiseen Halen seurana kilpailuissa. "Mutta nauti minunkin puolestani kilpailuista."

"Nautin kyllä", tyttö huokasi aavistuksen haikeana. Mutta ehkä Zoe todella viihtyi paremmin kotona. Nainen ei todella tuntunut kaipaavan kilpailuja, itse eikä muutenkaan. Maybe löysi usein outoja samankaltaisuuksia Zoesta ja Pauluksesta, mutta koki paremmaksi olla sanomatta sitä ääneen.
"Oletko muuten tutustunut Dianaan? Siihen tammaan, jonka Edgerly haluaisi ostaa." Maybe ei tiennyt miten asettua, sillä Noah halusi pitää kynsin ja hampain kiinni upeasta neljän tähden ratsusta.

"Hyvä. Siitä tulee varmasti unohtumaton reissu", nainen hymyili. Hän nauttisi ajastaan täällä ilman Halea. Hetken kaikki olisi kuin ennen, paitsi että hevosia olisi kahden sijaan neljä.
"Ohimennen. Diana vaikuttaa hurmaavalta hevoselta", Zoe totesi taputtaen Selkien kaulaa ja luopui hikiviilasta. Hän heitti verkkoloimen ratsun selkään ja kiinnitti nopeasti soljet, ennenkö Selkie keksisi tehdä loimelle jotakin luvatonta. "Kiitos kun pidit tämän urpon huomion itsessäsi. Sen hoitaminen on välillä yhtä sirkusta."

"Ei mitään", Maybe heilautti kättään väistäen, kun Zoe haluaisi palauttaa hevosen karsinaansa. Ei ollut yllättävää, että Edgerlyn hevosilla oli paikat pesukarsinan vieressä. Tyttö oli vaatinut myös ulkoministeriltä lahjoitusta talliryhmänsä ulkomaanmatkaan. Sillä miehellä oli siihen varaa, ja Paulus ja Lucy ansaitsivat kiitoksen kaikesta työstään ja joustostaan.
"Diana on kerrassaan hurmaava. Noah luultavasti saa hermoromahduksen, jos Edgerly ostaa sen."

Zoe tarttui napakasti riimunnarusta, jota ilman ei suostunut viemään Selkietä edes näin lyhyttä matkaa. Kaikki muut saattoi taluttaa pelkästä riimusta karsinaan, kun matkaa oli muutama hassu metri, mutta Selkien kanssa oli yksi ja sama, oliko matkaa kolme senttiä vai kolme kilometriä. Hän sujautti hevosen karsinaansa ja hymyili Maybelle. Sen käsityksen hänkin oli saanut.
"Herra Edgerly näyttää iskeneen silmänsä Dianaan, eikä valitettavasti taida tuntea periksiantamisen käsitettä", nainen myhäili huvittuneena. Johan Halekin oli istutettu kimon tamman selkään. Tuskin herra Edgerly olisi moiseen järjestelyyn ryhtynyt, ellei olisi uskonut täysin siihen, miten olisi vain ajan kysymys, kunnes tamma vaihtaisi omistajaa äidiltä pojalle.
"Ehkä Burke selviää."

Tyttö hymyili.
"Saa nähdä. Noah on todella kiintynyt Dianaan, ja hän on odottanut mahdollisuutta kisata neljässä tähdessä pienen ikuisuuden", Maybe pohti vilkaistuaan ympärilleen varmuuden vuoksi. Joskus tyttö epäili miehen syitä välittää hevosistaan, mutta vain pienen hetken.
"Jos saat sen hoidettaviesi joukkoon, olet onnekas. Se on ihastuttava hevonen."

"Burke voi siis varmasti odottaa vielä hetken kauemminkin. Sehän on jo Burkelle tuttua", Zoe vastasi painottaen valmentajan sukunimeä, kuten aina ennenkin. Mayben tuttavallinen tapa puhua valmentajasta oli varsin huolestuttavaa, varsinkin jos kuunteli tallilla kiertäviä puheita - mitä hän ei tietenkään tehnyt, sillä hänellä oli parempaakin tekemistä. Vaan minkä sille mahtoi, jos hevosta pestessä sattui kuulemaan viereisellä pesupaikalla käydyn sananvaihdon.
"Se olisi miellyttävä muutos näihin poikiin", nainen hymähti ja sulki Selkien karsinanoven, ennenkö ruuna päättäisi karata. Hän asetteli riimun naruineen siististi koukulle ja vilkaisi sivusilmällä Maybea. "Toivottavasti en pidätellyt sinua mistään tärkeästä."

"Zoe", Maybe nauroi naisen julmuudelle.
"Et tietenkään. Taidan lintsata, mutta Jamie on maastossa eikä minulla ei ole mitään erityisen tähdellistä tehtävää. Mitä sinulla on ohjelmassa seuraavaksi?"

Pieni julmuus Burken kohdalla oli sallittua. Hän voisi pahoitella, jos kaikki lennokkaat kertomukset miehen aiemmista puuhista eri talleilla osoittautuisivat pelkiksi kateellisten panetteluiksi, mutta siihen asti hän luottaisi siihen, ettei tehnyt mitään väärää säilyttäessään etäisyyden valmentajaan.
"Ajattelin käydä katsomassa, miten Duffylla menee", Zoe vastasi vilkaisten kelloaan. Halesta viis, mutta hevonen häntä kiinnostaisi. Hale voisi hänen puolestaan uida tuoreessa lantakasassa. "Tahdotko tulla mukaan?"

"Tietenkin", Maybe virnisti ja hetken mielijohteesta pujotti käsivartensa naisen käsikoukkuun.
"Millä kentällä Bex ratsastaa?"

Zoe vilkaisi kulmaansa kohottaen tyttöä, mutta puristi hienoisesti käsivarttaan kylkeään kohden, jotta Maybe ei voisi vetää kättään heti pois. Hän lähti astelemaan siistinä pidettyä tallikäytävää pitkin.
"B:llä", nainen vastasi nenäänsä nyrpistäen. Kun oli isompiakin kenttiä käytettävissä, mikä järki oli mennä pienimmälle? "Kuulemma se on kaikista kotoisin." Hale oli yksi kummajainen, jos häneltä kysyttiin. Heti ulkoilmaan astuessa saattoi jo nähdä maneesin kupeeseen rakennetun kentän, jolla ei ollut muita ratsukoita kuin Hale Duffyn kera. Ehkä pienimmän kentän valitsemisessa oli sittenkin itua. Duffy laukkasi suurella ympyrällä niin, että kostea hiekka lensi kauas taakse, mikä ei varsinaisesti hurmannut Zoea. Tekiköhän pieni ratsastaja koskaan muuta kuin laukkasi hevosilla niin lujaa kuin vain sai noista irti? Bexin huomatessa aidalle pysähtyneen hevosenhoitajan, harkitsi nainen ohikiitävän hetken aivan aidan tuntumasta ratsastamista, josko Duffy saisi viskottua hiekkaa hoitajansakin kasvoille, mutta hylkäsi aatteen Mayben tähden. Sen sijaan punapää suoristi laukkaavan hevosen ja pudotti raville tuodessaan ratsun kentän päätyyn.
"Moi Maybe, miten menee?" Ratsastaja hihkaisi pirteästi jättäen tarkoituksella huomiotta mustahiuksisen naisen, joka ei tainnut koskaan tuntea muuta kuin inhoa kaikkea kohtaan. Tai ainakin häntä kohtaan. Bex pudotti Duffyn käyntiin saadakseen syyn norkoilla kauemmin kentän päädyssä.

Maybe nojautui autuaana Zoen lämpöön heidän kävellessään. Hän kaipasi ihmisiä ja vaivattoman läheisyyden onnea. Hänen perheensä ja ystäväpiirinsä olivat olleet aina taipuvaisia halauksiin, suukkoihin ja toistensa kainaloissa loikoiluun. Täällä se oli ollut vähäistä. Ehkä juuri se sai hänen vatsansa nipistelemään ihanasti ja ihon kihelmöimään.
Hän seisahtui kentän aidalle ja heilautti vapaata kättään Bexille suostumatta irrottamaan otettaan Zoesta.
"Hehei! Hienosti menee. Mitä kuuluu?" tyttö huikkasi ja soi viehättävälle kimolle hymyn.

"Pelkkää hyvää", Bex naurahti kiepauttaen Duffyn voltille, jonka suurpiirteisyys sai Zoen kulmat painumaan. Toivottavasti Hale oli ratsastanut paremmin siihen asti, kunnes he olivat saapuneet katsomaan.
"Selkie oli hurmaava ja Duffy herttainen, joten mistäpä tässä voisikaan valittaa. Mites sinä ja Chove, joko olette ihan täydessä terässä viikonloppua varten?" Bex virnisti olkansa yli, pysäytti Duffyn ja peruutti useamman askeleen päästäkseen takaisin naisten eteen. Zoe vastusti halua puristaa Mayben kättä tiukasti itseään vasten. Ei Bex tyttöä mihinkään varastaisi. Eihän kentällä ollut mitään, minkä kanssa ratsastaja voisi apua tarvita. Ei ollut hänen tehtävänsä määritellä, kuka sai olla Mayben ystävä ja kuka ei. Ei vaikka hän tunsi Mayben lipsuvan otteestaan kuin hienoinen rantahiekka. Oli ymmärrettävää, että nuori ratsastaja tahtoi kaveerata muiden kilparatsastajien kanssa. Hän voisi vain toivoa, että mahtuisi siitä huolimatta edelleen Mayben elämään.

"Melko hyvässä. Noah piti minulle yksityisen estevalmennuksen aamulla, ja se oli todella onnistunut", Maybe vastasi ja puhalsi pitkäksi venähtävää, pellavaisen valkeaa otsatukkaa pois silmiltään.
"Mitä olet tehnyt Duffyn kanssa?" hän kysyi halaten ystävältään omimaansa käsivartta puolihuomiossa.

"Hyvä niin", Bex naurahti. "Onnistuneet valmennukset on aina hyväksi. Meilläkin meni Javan kanssa ihan jees", nainen virnisti. O'Connor oli tosin rääkännyt häntä kunnolla, mutta parin tunnin tauko ja suklaalevy olivat palauttaneet energiatason korkealle.
"Keskityttiin laukkatyöskentelyyn. Haluaisin sen herkäksi myös laukassa", Bex kohautti harteitaan. Hevonen ansaitsi taputukset maltettuaan seistä aloillaan niin pitkään, ja kehuttuaan oria vuolaasti, lähetti hän ratsun liikkeelle. Zoe seurasi tarkkaavaisena ratsukon menoa. Hän ei luottanut lainkaan siihen, että ratsukko oli tehnyt mitään järkevää, mutta ehkä ori näytti kantavan itseään hieman paremmin eikä puskenut heti ympyrällä pohjetta vastaan.

"Sehän kuulostaa hyvältä! Tiedätkö jo, milloin pääset kilpailemaan?" Maybe kysyi katsellen kimoa ihaillen. Miten hevonen saattoikin kimoutua niin viehättävästi?

"En vielä", Bex huokaisi liioitellun raskaasti. Ei hän ollut rehellisyyden nimissä valmis kilpailemaan vielä hevosilla, mutta se ei estänyt unelmoimasta kisapaikkojen sähköisestä tunnelmasta. Hän ei pärjäisi vielä, ei kun Java onnistui yhä yllättämään aina välillä maastoesteillä ja kiertämään esteen sivusta, Selkie draamaili väärään paikkaan langennutta varjoa ja Duffy unohti täysin, mitä pohje tarkoittikaan. Mutta kyllä he pian. Aivan varmasti.
"Joko olet intoillut itsesi seinille Riosta?" Bex virnisti olkansa yli. Pitäisi kai keskittyä enemmän pohkeenväistön ratsastamiseen, jos Zoen mustasta mulkaisusta sopi mitään päätellä, mutta nääh, ei se niin tarkkaa ollut. He olivat tehneet jo hienosti töitä Duffyn kanssa. Hevonen ansaitsi hetken tauon helpommalla tehtävällä.

"Tietenkin!" Maybe nauroi ja rutisti Zoen käsivartta kuin yrittäen morsettaa omaa intoaan alati niin hillittyyn naiseenkin.
"Kuinka voisin olla intoilematta? Minun hoitohevoseni on olympialaisissa. Ehkä se ei ole se normaalein syy intoilla, mutta en piittaa. Voisitpa sinäkin tulla", tyttö huokasi ja vilkaisi sivusilmällä Zoea. Voisipa Zoekin.

Zoe tuskin edes huomasi kovaa käsittelyä, johon oli käsivartensa antanut, kun seurasi Duffya yrittäen etsiä syitä huomauttaa Bexin ratsastuksesta. Mayben into sai naisen vilkaisemaan nuorempaansa pehmeä hymy huulillaan. Se tosin haihtui heti, kun hän käänsi katseensa takaisin kentällä työskentelevään ratsukkoon. Bex laski Duffyn ohjaa pidemmäksi pyytäen hevosta venymään eteen ja alas, eikä ori häseltänyt tai aiheuttanut muuten vain kaaosta, vaan pärskähti tyytyväisenä.
"Se on ihan loistava syy intoilla", Bex vakuutti virnistäen. "Minäkin intoilisin. Oikeastaan intoilenkin. Tulen niin liimautumaan ruudun eteen tuijottamaan kisoja, enkä liiku mihinkään vaikka talli palaisi", nainen nauroi. Hän ei aikoisi irrottaa katsettaan sekunniksikaan hohtavasta näytöstä, kun ei koskaan voisi tietää, mitä jäisi näkemättä. Zoe puri huultaan. Niin rasittava kuin Hale osasikin olla, ei hän aikonut pilata naiselle järjestettyä yllätystä. Saisihan hän viettää palkkioksi viikon hevosten kanssa kahden.

"Onko sinulla vielä millaista ohjelmaa tänään?" Maybe kysyi ja seurasi katseellaan hevosen työskentelyä. Edgerlyllä oli harvinaisen komeita hevosia, vaikkei toki hänen hoidokkejaan voittanutta ollutkaan.

"Ratsastan vielä kevyesti Javan, ettei se kehitä jumeja aamun rääkin jäljiltä", Bex vastasi, "mutta siinäpä se. Ellen sitten testaa Paddya." Zoen synkeä ilme ei tullut yllätyksenä, mutta sai Bexin lähinnä virnistämään. Jonakin päivänä hän vielä ratsastaisi Paddylla, vaikka mustahiuksinen hoitaja miten vastustelisi. Siihen asti hän tyytyisi naljailemaan hoitajalle.
"Jos suunnittelet tekeväsi jotain kivaa, tulen mukaan", Bex heitti olkansa yli Maybelle. Jamiekin oli kadonnut johonkin. Mokoma. No, ehkä kilparatsastajalle se tässä kohtaa suotiin, kun pian olisivat edessä miehen tähänastisen uran merkittävimmät kilpailut.

Maybe puraisi alahuultaan, ettei olisi nauranut Zoen ilmeelle Bexin vitsaillessa Paddystä. Ei, ei saanut edes hymyillä. Paddy ei ollut jotain, mistä normaalistikin huumorintajultaan hillitty Zoe kai mielellään vitsaili.
"Sehän kuulostaa hyvältä. Mitä sinä teet Paddyn ratsastuksen jälkeen, Zoe?" hän kysyi vieruskaveriltaan.

Zoe ei tahtonut kuulla yhtäkään vitsiä, johon Paddy liittyi edes ohimennen. Jos hän olisi saanut valita, ei hän olisi tahtonut kuulla rakkaan ruunan nimeä Bexin huulilta lainkaan.
"En mitään", Zoe vastasi irrottaen pistävän katseensa ratsukosta hetkeksi voidakseen vilkaista Maybea.
"Vahtii minua", Bex korjasi nauraen. Zoe veti syvään henkeä muistuttaen itselleen, miksi seisoi kentän laidalla.

Maybe naurahti Bexin kommentille ja peitti suun kiireesti kädellään. Hän oli aikeissa ehdottaa yhteistä tekemistä Zoelle, kunnes tajusi pääsevänsä vapaalle vasta iltatallin jälkeen. Mikä sääli.
"Hei te kaunokaiset", maastosta lähestyvä, hilpeä ääni tervehti heitä. Jamie istui rennosti raudikon selässä pyöritellen nilkkojaan ilman jalustimia ja taputellen pitkässä muodossa kävelevää oria. Socks seisahtui B-kentän kulmalle katsellen uteliaana kentällä pyörivää kimoa ja sitäkin uteliaammin tuttuja ihmisiä, joista pienemmältä tuppasi yleensä irtoamaan jos jonkinmoista herkkua.

Zoe vilkaisi Maybea tuttu kylmä pistos vatsassaan. Ajatteliko Maybekin hänestä samoin kuin Bex? Samoin kuin niin monet muut. Hän ei voinut suuttua, ei kun Maybe oli nauranut. Tyttö oli aivan liian hyväntuulinen ärtymyksen kohteeksi. Hän sulki silmänsä hetkeksi helpottuneena, kun tunnisti tervehtineen äänen. Ehkä Jamie voisi viedä Bexin mukanaan. Ehkä hänen ei tarvitsisi katsella naista pidempään. Jamie tosin kaipaisi varmasti pientä apulaistaan, joten sinne menisi myös Mayben valoisa seura.
"Hei sinä suuri ja mahtava kilparatsastaja", Bex virnisti takaisin tervehdykseksi. "Kävitkö tekemässä jotakin, mistä me kuolevaiset voimme vain unelmoida?" Duffy terästäytyi heti yleisön kasvaessa kokoa, mikä lähinnä huvitti ratsastajaa. Siinähän kokoaisi askeltaan ja kaartaisi kaulaansa. Hän juttelisi ystävilleen kiireettä, ennenkö palaisi työntekoon.

"No hei", Jamie väläytti naiselle poikamaisen virneen, "ja milloinkas minä alentuisin tekemään mitään muuta?" Mies taputti Socksin kaulaa ja valui alas hevosen selästä. Hän nosti kiireettä jalustimet, löysäsi vyön ja otti ohjat käsiinsä katsellen kentän ratsukkoa.
"Mitäs sinä puuhailet?" mies kysyi ja nosti samalla kulmaansa Maybelle, joka näytti saavan sähköiskun, rutisti puolittain Zoea ja katosi hurjaa pikaharpontaa tallin puolelle laittamaan kuntoon miehen seuraavan ratsun.

"Silloin kun korkeampi voima käskee tekemään töitä", Bex virnisti kierosti. Jamie teki aina upealla motivaatiolla töitä, mutta miestä saattoi silti kiusoitella. Kaiketi. Ei Jamie siitä pahastuisi. Zoe vilkaisi katoavan ystävänsä perään toivoen, että voisi itsekin livistää paikalta, mutta hänen työtään oli valvoa Duffya.
"Lasken matikkaa, etkö näe?" Nainen kiusasi. "Niin mielenkiintoisia kuin logaritmit ovatkin, oikeastaan keskityimme Duffyn kanssa laukkatyöskentelyyn. Sitten lapsenvahtini tuli paikalle, joten tehdäkseni hyvän vaikutuksen, lopetin työnteon." Bexin nauru ei juurikaan herättänyt hilpeyttä Zoessa, joka huokaisi ja puristi nenänvarttaan kuin pieni nainen tuottaisi hänelle päänsärkyä.
"Mites Socks? Joko jännittää lentää kaukomaille?"

Jamie nauraa hykerteli Bexin kiusanteolle ja antoi Socksin hieroa silmäkulmaansa hellämielisesti miehen olkapäähän.
"Se on varmasti paras tapa, vai mitä Winter?" mies kysyi Zoelta huvittuneena hymyillen ja silmäli Duffya. Hän ei ihmetellyt, miksi hapan, Helvetin Hylkiöksi ristitty ratsuttaja kyräili Bexin perässä, vaikkei hetkeäkään epäillyt, ettei Bex saisi Edgerlyn hevosia loistamaan.
"Se on oma ihastuttava itsensä, ja autuaan tiedoton pitkästä lennosta. Koputa puuta, että se sujuu hyvin."

"Ehdottomasti", Zoe huokaisi vastaukseksi. Hän vilkaisi silmäkulmastaan kullanhohtoista rautiasta. "Onnea teille kisoja varten." Sen jälkeen oli hyvä kääntää huomio takaisin virnuilevaan ratsastajaan, jonka alla kimo ori alkoi käydä varsin levottomaksi. Hänen teki mieli huomauttaa, ettei Duffyn kannattanut antaa tylsistyä, mutta oppikoot kantapään kautta.
"Hyvin se sujuu", Bex vakuutti pirteästi. "Se on fiksu hevonen. Ei se lentämistä ala yllättäen jännittää. Hyvä jos edes tajuaa olevansa lentokoneessa." Nainen keräsi pitkäksi valahtaneet ohjat paremmin otteeseensa ja ryhdistäytyi satulassa. Kai sitä pitäisi käydä töihin, niin hän pääsisi Javan selkään ennen yötä. Duffyn herättely ei onneksi vaatinut paljoa, ja hetkessä ori tanssahteli jälleen ilmavin raviaskelin huolellista kahdeksikkoa, kun nainen haki hevosta pohkeen ympärille. Zoe kääntyi kannoillaan palatakseen talliin. Hän oli nähnyt tarpeeksi. Ehkä hän voisi laittaa Javan valmiiksi ja harjata Paddyn odotellessaan, että Duffy palautuisi talliin.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   Ti Elo 23, 2016 7:05 pm

Jamie vastasi Bexille hymyllä ja jätti kuvailematta mieltään riivaavia kauhukuvia repaleisista jänteistä ja haljenneista kavioista. Mies ei hetkeäkään uskonut, että Socks säikkyisi tai kauhistelisi lentokonetta, mutta ei voinut olla pelkäämättä, että jokin muu menisi pieleen. Bex palasi tunnollisesti töihin - mitä naiselle oli tapahtunut? - ja mies koki parhaaksi olla keskeyttämättä uudelleen. Hän lähti Zoen perässä talliin, mutta ehti tuskin päätykäytävälle, kun Maybe toi jo varustettua papurikkoa. Päättäväisesti tyttö vaihtoi hevosia ratsastajan kanssa ja Jamien lähtiessä takaisin ulos Panin kanssa, Maybe kiinnitti Socksin itäkäytävän pesupaikalle varusteiden purkamista varten.
"Mitä sinä teet huomenna?" tyttö kysyi Zoelta havaittuaan naisen onnekseen puhe-etäisyydellä.

Zoe suunnisti Javan karsinalle, johon pieni täysiverinen oli tuotu jo aikaa sitten seisomaan, kun ruuna oli rampannut ympäri tarhaansa yksin jäätyään. Oli siinäkin hevonen. Läheiset tarhat olivat tulvillaan hevosia, ja silti täysiverinen kuvitteli tulleensa unohdetuksi. Hän kävi hakemassa hevosen harjat ja livahti karsinaan, jossa ruuna odotti. Hevonen oli mitä ilmeisimmin leikkinyt jälleen vesiautomaatillaan, kun oli onnistunut kastelemaan ryntäänsä.
"Ratsastan pari hevosta tallin puolesta, teen jotain mukavaa Paddyn kanssa ja varmaan autan Halea sen mukaan mitä tarvitsee", Zoe vastasi kurkistaen karsinan kaltereiden lomasta muutaman paikan päässä olevalle pesupaikalle. Ehkä Javakin rauhoittuisi, jos saisi seistä kumimatolla turpeen sijaan. Hän vilkaisi hevosta, joka kurkotteli jälleen vesikipponsa suuntaan. Ehdottomasti. Hän pujotti riimun komeaan päähän ja naksautti narun kiinni viedäkseen hevosen Socksia vastapäiselle pesupaikalle.
"Ovatko kisasi lauantaina, vai?" Ehkä hän voisi yrittää etsiä lähtölistaa ja aikatauluja netistä, niin osaisi lähettää onnittelut oikeaan väliin.

"Juu, lauantaina. Käyn huomenna rentouttamassa Chovea maastossa ja avustan varmaan Jamieta aamusta", Maybe kertoi purkaen raudikon varusteista ja kyykistyi sitten huoltamaan sen korvaamattoman arvokkaita jalkoja ja kolmea valkeaa sukkaa.
"Ehtisitkö tehdä jotain huomenna illasta?" hän kysyi kurkistaen Zoea Socksin mahan alta.

"Hyvä suunnitelma", nainen nyökkäsi hymyillen. Hän uskoi, että nuori ratsastaja ja nuori, älykäs tamma pärjäisivät hyvin. Chove oli haastava hevonen, mutta Maybe oli pärjännyt hienosti tähänkin asti. Hän harjasi pyörivin liikkein kumisualla ruunan selkää ja pysähtyi hetkeksi sään kohdalle, kun Java nautti rapsutuksista.
"Totta kai", Zoe vastasi yllättyneenä. "Mitä sinulla oli mielessä?"

"Mitä tahansa", Maybe nauroi ja nojasi poskensa Socksin päätä vasten odotellessaan kylmäyssuojien tekevän tehtävänsä. Ori puhalsi hellästi lämmintä ilmaa tytön kaulataipeeseen ja ummisti silmänsä, kun valkea otsapyörre sai osuvaa rapsutusta osakseen.
"Voisimme vaikka katsoa jonkin elokuvan." Hän olisi ehdottanut ulos menoa ja tanssimista, ellei olisi nousemassa aikaisin seuraavana aamuna kisoja varten.

Se ei antanut kovinkaan hyvää käsitystä siitä, mitä sopi odottaa, mutta Zoe vain hymyili Maybelle. Eiköhän tyttö keksisi jotain ja no, eipä hän paljoa vaatisi. Mayben seura olisi riittämiin.
"Käy hyvin", nainen nyökkäsi vaihtaen harjaa pehmeämpään. Java seisoskeli varsin tyytyväisenä pesupaikalla, vaikka ruunan korvat kääntyilivätkin jokaisen äänen suuntaan. Ainakaan se ei nyökkäillyt tai yrittänyt hiipiä minnekään. Tai kastellut häntä, kuten Selkie oli tehnyt.
"Ehkä se pitää ajatuksesi poissa kisoista, niin et jännitä turhia."

Maybe kehräsi hyväntuulisesti kikattaen ja siristi silmiään, kun hevosen lämmin hengitys kutitteli hänen ihoaan.
"Luulen, että tällä kertaa olen niin tohkeissani kaikesta muusta, että ongelma on aivan päinvastainen", hän kommentoi ja painoi suukon orin kiiltävään, raudikkoon päähän.
"Meille tulee varmasti mahtava ilta. Haluatko viettää sen minun huoneessani vai tulenko luoksesi?"

"Eiköhän kisaympäristö korjaa sen", Zoe naurahti pehmeästi. Oli vaikea kuvitella, ettei edes pieni jännitys nipistelisi vatsanpohjassa kun odottaisi omaa vuoroaan siirtyä kouluaitojen sisäpuolelle tai lähteä maastoesteille.
"Ihan miten vain. Toki pääset aiemmin nukkumaan, jos tulen tänne, mutta voin kyllä ajella sinua edestakaisinkin", Zoe kohautti harteitaan. Tai Maybe voisi tulla omalla autollaan, jos heidän aikataulunsa menisivät ristiin. Niistä kun ei ikinä saanut selvää. Olisi niin hänen tuuriaan, että huomenna Bex vaatisi hänen apuaan viimeiseen minuuttiin asti.

"En nuku koskaan pitkään ennen kisoja", tyttö huomautti huvittuneena.
"Minä voin tulla luoksesi ja ottaa oman autoni, joten sinun ei tarvitse lähteä ajamaan enää illalla." Maybe kurotti kätensä tervehtimään myös Javaa ja silitti sormillaan sen sieraimien välissä olevaa, valkeaa pilkkua.
"Millaisen elokuvan haluaisit katsoa?"

"Tervetuloa", Zoe hymähti painaen mieleensä, että kävisi kaupan kautta. Voisi ehkä olla hyvä, jos asunto edes näyttäisi asutulta, vaikka se olisi miten suuri illuusio tahansa. Vaan mitäpä hän olisi siellä tehnyt, muuta kuin nukkunut, kun kaikki aika kului hevosten keskellä tallilla. Hän kiersi Javan takakautta toiselle puolen luottaen kenties hieman liikaa ruunan pettämättömiin käytöstapoihin.
"Mikä on suosikkielokuvasi?" Nainen kysyi vastaamisen sijaan käydessään siistimään toista kylkeä pitkin, rauhallisin vedoin, jotka aiemmasta kumisukahieronnasta huolimatta pöllyttivät pölyhiukkasia ilmaan.

Maybe kasasi päässään listaa herkuista, joita voisi tuoda. Joku ilta hän pakottaisi Zoen pitämään kanssaan pyjamabileet, vaikka sitten vain kahdella osallistujalla. Jälleen hyvän idean täytyi tosin odottaa ajankohtaan, jolloin hänellä ei olisi kisa-aamua.
"Sitä on vaikeaa valita! Ehkä kaksi ensimmäistä Shrekiä ja Avengers. Oletko nähnyt ne? Ja mikä on sinun lempielokuvasi?"

Häntä ei yllättänyt pirteän nuoren naisen valinnat lainkaan. Olisi ollut suorastaan järkyttävää, jos Maybe olisi luetellut jotakin synkkiä, kenties tyttöä itseään puolet vanhempia elokuvia.
"Olen nähnyt Shrekit, mutta Avengers jäi välistä", hän vastasi todeten, että ehkä oli parempi olla väittämättä nähneensä kaiken kun niin ei ollut. Hän ei ollut nauttinut Shrekeistä lainkaan, mutta siitä sopi syyttää seuraa. Kummasti into nauraa nerokkaalle elokuvalle ja hahmojen toilailuille hiipui, kun vieressä sisko jaksoi jatkuvasti verrata häntä nimikkohahmoon. Zoe puri huultaan pohtiessaan vastaustaan. Hän tiesi tarkalleen, mikä oikea vastaus olisi ollut, mutta sen myöntäminen ääneen olisi aivan liian noloa. Hän ei ollut enää kymmenen vanha, joten puhuvan eläinkolmikon matka toiselta puolen maata takaisin oman perheen luokse oli aivan naurettava vastaus. Apua, mitä hyviä elokuvia viime vuosina oli edes tullut?
"Inception, kenties", hän vastasi. Sen hän oli jopa nähnyt kahdesti, mikä oli huomattavan paljon keskiarvoa korkeammalla. Hän ei katsonut paljoakaan elokuvia.

"Ai niin, Inception! Sekin on loistava. Mehän voimme katsoa vaikka molemmat, Avengersin ja Inceptionin, eikö?" Maybe ehdotti välittömästi syttyneenä.
"Olen muuten saanut järjestettyä työkaverieni yllätysmatkan", hän lisäsi muistaen jostakin kummasta mielleyhtymästä samalla Pauluksen ja Lucyn, kun pohdiskeli Shrekejä.
"En malta odottaa, että pääsen kertomaan siitä heille. Siitä tulee upea. Toivottavasti hekin ovat sitä mieltä."

Siinä menisi myöhään, hän tahtoi protestoida, mutta moiset sanat kuolivat huulille Mayben innon edessä.
"Mahtavaa", nainen vastasi hymyillen. Ehkä hän voisi lähettää tytön takaisin kotiinsa elokuvien välissä jos alkaisi näyttää siltä, ettei Maybe muuten pääsisi koskaan petiin.
"Aivan varmasti ovat. Olet uskomaton, kun jaksoit järjestää moista." Ja vielä heille, mutta se jäi sanomatta. Kaipa Paulus ja Lucy olivat luksuslomalta kuulostavan matkansa ansainneet.

Maybe tunsi lämpimän ailahduksen saadessaan Zoesta irti hymyn.
"En tiedä, miksen ole keksinyt tätä aikaisemmin. He tekevät niin hirveästi töitä ja ovat aina joustamassa, jotta minä voin käydä kisoissa ja kisamatkoilla. Haluan kiittää heitä", hän nauroi ja suki tottunein vedoin orin kiiltävää, ohutta kesäkarvaa odotellessaan kylmäystä.
"Haluaisin kiittää myös sinua, mutta sinulla taitaa olla parikin matkaa jo rästissä."

"Parempaa kiitosta ei voisi toivoakaan. He arvostavat elettäsi varmasti", nainen vakuutti lämpimästi. Maybe oli aivan liian hyvä ihminen kilparatsastajien joukkoon. Toivottavasti tyttö ei koskaan unohtaisi kulkea jalat maassa ja huomioida työkavereitaan.
"Älä muistuta", Zoe huokaisi. Hän epäili, ettei voisi loputtomiin viivytellä matkojen toteuttamista, mutta omasta mielestään hänellä oli kerrassaan loistava syy jäädä tallille - häntä tarvittiin täällä. "Eikä sinulla ole yhtäkään syytä kiittää minua."

Tyttö nauraa hyrisi ja vilkaisi kelloaan. Ei Spookilla ollut vielä kiire. Hevonen oli jo sisällä, koska oli halunnut tunkea portista väkisin Pania haettaessa, ja siistissä kunnossa kuivan kesäpäivän jäljiltä. Sen varustaisi muutamassa minuutissa.
"Tietenkin minulla on! Olet parhaita ystäviäni. Ja mikset ole lähtenyt matkalle jonnekin? Voin organisoida sinullekin yllätysmatkan, miten olisi?" Maybe väläytti naiselle viekkaan hymynhäiveen.

"Ei se ole mikään syy kiittää", Zoe naurahti. Hän kohautti harteitaan ja vilkaisi tunnollisesti harjaamaansa ruunikkoa. "Hevoset pitävät kiireisenä. Ei tällä alalla lomaa tunneta." Tosin hänen kohdallaan työnantaja olisi ollut valmis laskemaan hänet vapaalle lähestulkoon koska tahansa, mutta hän itse ei kokenut olevansa oikeutettu moiseen, eikä toisinpäin.
"Pidän lomaa kun hevoset kotiutuvat", hän huokaisi päätään pudistaen. Ei pitäisi, koska sitten olisi valmennuksia tai kilpailuja tai jotakin muuta, mitä hänen olisi ehdottomasti tehtävä, mutta ehkä moinen lupaus pitäisi Mayben poissa lomasuunnitelmien äärestä.

"Eivätkö ne näytä suhteellisen kotiutuneilta?" Maybe kysyi kohottaen vaaleaa kulmaansa ja katsoi naista merkitsevästi orin kaulan ali.
"Luulen, että kehität vain tekosyitä olla menemättä. Ansaitset jonkin mahtavan loman, Zoe!"

"Eivät", Zoe vastasi yksiselitteisesti. "Halesta puhumattakaan." Hän ei jättäisi naista yksin hevosten kanssa pitkiin aikoihin, ellei se olisi aivan välttämätöntä. Hevoset olivat hänen vastuullaan, eikä yksikään keskenkasvuinen yllytyshullu kolhisi niitä. Tekosyitä tai ei, hän ei antaisi moista itselleen anteeksi.

Tyttö kikatti päätään puistellen.
"Onhan Bexillä täällä tuttuja. Hän pärjää varmasti, vaikka kävisitkin vähän lomalla. Etkö muka ikinä kaipaa mahdollisuutta rentoutua ja ottaa irti arjesta?"

Kaipasi, hän kaipasi sitä jatkuvasti katsoessaan, miten Java kasteli puoli karsinaansa vesiautomaatilla leikkiessään tai Selkie pörhisteli samalle loimelle, joka oli roikkunut vastapäisen karsinan tangossa neljä päivää. Oli surkeaa huomata heräävänsä keskellä yötäkin ajatukseen, että oli unohtanut tehdä jotakin tärkeää, ja joutua kertaamaan koko työpäivä vauhdikkaasti mielessään, jotta saisi vakuutettua itsensä siitä, ettei ollut unohtanut ruokkia hevosia tai kylmätä jalkoja.
"Ehkä. En kuitenkaan tahdo ottaa mitään riskejä", hän hymähti Javan silkkistä harjaa sormillaan setvien. Zoe vilkaisi kääntyileviä korvia ja sen jälkeen kelloaan. Ehkä olisi parempi varustaa ratsu valmiiksi. Eiköhän Bex pian palaisi Duffyn kanssa. "Ehdin lomailla myöhemminkin. Talvella tuskin tapahtuu kummia. Sitä paitsi, pääseepähän karkuun koleaa kylmyyttä."

"Sinullahan on ainakin kaksi lomaa rästissä. Voisit hyvin pitää yhden nyt ja yhden talvella", Maybe huomautti kyykistyessään tarkastamaan Socksin jalkoja, "ja et ota riskejä, jos lähdet hetkeksi vapaalle. Etkö luota Nathanin kykyyn huolehtia hevosista? Eikö hän ole melkein ainoa koko tallissa, jonka ammattikykyyn yleensä luotat?"

"Nathan pärjää hevosten kanssa, se on selvää. Halesta en menisi vannomaan", hän mutisi. Hale pärjäsi hevosten kanssa, mutta tekisikö ratsastaja mitään fiksua, jos kukaan ei olisi katsomassa perään? Toisaalta, tekikö Hale mitään mitä hän koskaan sanoi? Ei. Eikä hänen läsnäolollaan tuntunut olevan suurta merkitystä, kun nainen joka tapauksessa eli niiden suunnitelmien mukaan, jotka oli itse kasannut. Se suunnitelma tuntui koostuvan sanoista 'elä hetkessä' ja 'improvisoi'.
"Mutta pidän kyllä lomaa, kun sopiva hetki tarjoutuu. Antaa muiden lomailla nyt. Minulla on koko syksy ja talvi aikaa."

"Zoe", Maybe vetosi ja ryhtyi irrottamaan raudikon jalkoja kylmäyksestä.
"Bex on hyvä ratsastaja. Etkö ole sitä mieltä?"

Zoe hymyili puolittain Maybelle.
"Ehkä." Hän ei ollut lainkaan niin vakuuttunut naisen taidoista, mutta niitäkin enemmän häntä huoletti tapa, jolla nainen toimi. Hän ei yllättyisi, vaikka Bex painelisi maastossa täyttä neliä huvin vuoksi. Vastuullisuus ei ollut sana, jonka hän yhdistäisi punapäähän. Zoe kävi hakemassa Javan varusteet ja lykkäsi satulan nopeasti ruunikon selkään, jotta ei joutuisi kannattelemaan sitä turhia.
"Onko sinulla Avengers? Minulta löytynee Inception jostakin laatikkojen syövereistä", Zoe kysäisi kiristäessään vyötä. Ei, ei löytyisi, mutta hän kävisi ostamassa sen. Onneksi elokuvissa ei näkynyt, montako kertaa levy oli katsottu alusta loppuun. Kukaan ei erottaisi uutta vanhasta, kunhan poistaisi suojamuovit kotelon ympäriltä.

"On! En pärjäisi ilman", tyttö naurahti ja jätti Zoen hiillostamisen Bexistä ja lomasta. Hänellä oli tunne, että naisen rajoja ei kannattanut koetella.
"Minä tuon sen. Mistä herkuista sinä pidät?" Maybe jatkoi ja valmistautui keräämään mukaansa Socksin varusteet ja itse hevosen, jotta voisi viedä ne oikeille paikoilleen.

"Loistavaa", Zoe nyökkäsi. Hän kohautti harteitaan. Vuodet kisahoitajana olivat opettaneet, ettei herkuista kannattanut nirsoilla. Sitä syötiin, mitä läheisestä kioskista sai ja mihin rahat riittivät, ja mikä maasta riippuen näytti edes jollakin tavalla syömäkelpoiselta. Riittävän nälkäisenä mikä tahansa tosin maistui.
"Suklaa on aina hyvä", nainen totesi kuitenkin, koska kaipa kysymykseen oli jotakin vastattava. "Mutta tuo mitä mielesi tekee. Voin hommata jotain ruokaisampaa, jos työpäivä näyttää venyvän." Pizzaa saisi ainakin mihin kellon aikaan tahansa, jos kaupassa unohtaisi käydä.

"Hienoa!" tyttö huikkasi tarmokkaalla hilpeydellä ja naksautti sitten kieltään hevoselle, joka lähti taluttajansa perään. Maybe sujautti Socksin omaan karsinaan, vei orin varusteet paikoilleen ja toi sitten Spookin edellisen raudikon paikalle itäpuolen pesukarsinalle voidakseen jatkaa Zoen kanssa juttelua.
"Oletko lähdössä pian ratsastamaan Paddyä?" hän kysyi kiinnittäessään tummanpunaruskean, melko raskasrakenteisen ruunan pesupaikalle.

Zoe viimeisteli Javan harjauksen ja kävi palauttamassa harjapakin paikoilleen. Hän otti varusteet kantoonsa vilkaisten kolhiintunutta kelloaan. Eiköhän Hale pian lopettaisi. Nainen kumartui suojittamaan ruunikon ja päätti sen jälkeen jättää hevosen aloilleen pesupaikalle. Java seisoi siinä aina niin sievästi, että hän uskaltaisi tuoda Paddyn viereiselle paikalle.
"Kunhan Hale ottaa Javan, niin lähden", hän vastasi tarkistaen takajalan suojan tarrakiinnitystä kolmatta kertaa. Se ei ollut tuntunut tarttuvan kiinni yhtä hyvin kuin muut, joten hän nyppi hetken tarrasta irti jouhia, ennenkö koetti uudestaan. Parempi. Zoe pyyhki kämmenet housuihinsa ja vilkaisi Javaa. Ei se mihinkään häipyisi.
"Käyn jo hakemassa Paddyn", nainen totesi ystävälleen. "Viitsitkö vilkuilla Javan perään?" Ei hän uskonut ruunikon mitään metkuja suunnittelevan, mutta parempi vara kuin vahinko.

"Totta kai", Maybe vakuutti ja kapusi jakkaralle ylettääkseen harjaamaan tummanrautiaan korkean selän huolella. Tytön piikkisukaa pitelevän käden sormet etsiytyivät rapsuttelemaan ruunan harjantyveä ja säkää. Rapsuttelusta nautiskeleva holsteiner nojautui kättä vasten niin, että Mayben oli tönittävä hevosta pitämään itsensä edelleen tasapainossa. Houdinin kyltymättömät huulet yrittivät kiskoa muovitettua pesupaikan ketjua suuhunsa ja se pälyili vierellä asiallisesti odottavaa, nyökkäilevää ja kuin lentävään lähtöön valmistautuvaa Javaa pahaenteisellä uteliaisuudella. Maybe soi hevoselle varoittavan katseen, kun kumartui sen lapiomaisten kavioiden vierelle tunnustelemaan arvokkaat jalat ja kiinnittämään niihin kinuskinruskeat suojat.
Sen jälkeen tytön oli astuttava silittelemään ruunikon täysiverisen päätä, joka nyökytteli korvat hörössä ketjujen liikkumavaran puitteissa, tummat silmät hyväntahtoisen touhukkaina.

Bex ehti tallin puolelle ennen ulkoilevaa ruunaa noutamaan lähtenyttä hoitajaa touhukkaan Duffyn kera, joka tanssahteli hiestä tummana mutta sitäkin innokkaampana taluttajansa jäljessä. Lyhyt nainen vilkaisi pesupaikalle jääneitä hevosia ja päätti, kenties kaukoviisaasti, sujauttaa Duffyn karsinaan. Zoe löytäisi sen kyllä sieltä.
"Java näyttää valmiilta töihin, eikö vain?" Hän virnisti Maybelle napaten täysiverisen satulan kantoonsa, jotta voisi heittää sen hevosen selkään. Ainakaan Java ei ollut uupuneen apaattinen aamun valmennuksesta huolimatta, joten eiköhän tästä toivon mukaan lyhyestä treenistä tulisi oikein onnistunut. "Ja Spook suunnittelee karkumatkaa", hän huomautti ruunan maistellessa kiinnitysketjuja. Onneksi ne olivat kestäneet pahempaakin.
"Maailma jatkaa siis pyörimistään kuten tähänkin asti." Java ei laittanut pahakseen vyön kiristämistä, eikä yrittänyt vältellä tarjottuja kuolaimia, mistä Bex oli tyytyväinen. Mitä nopeammin hän pääsisi täysiverisen kanssa ulos tallista, sitä pienempi todennäköisyys olisi sille, että hoitaja ehtisi arvostelemaan hänen puuhiaan terävin katsein.

"Kyllä vain!" Java vaikutti varustautuneen mitä herttaisimmalla asenteella. Maybe painoi pikaisen suukon hevosen kiiltävän kastanjanruskeaan päähän, ennen kuin palasi oman hevosensa luo. Tyttö läpäytti ketjua jyrsivää ruunaa turvalle.
"Ja varmaan juuri sitä. Se karkasi taas tarhasta tänään. Enkä voinut asialle mitään", tyttö tunnusti irvistäen ja katseli Bexin vauhdikasta varustautumista.
"Onko sinulla kiire?"

Bex nauroi tytön hellyydelle hevosta kuin hevosta kohtaan. Moista asennetta kaivattaisiin talleille enemmänkin. Mihin ihmiset kadottivat moisen vaivattoman hevosrakkauden, kun vaihtoivat ratsastuskoululta yksityistalleille?
"Voi ei", nainen naurahti. "Mutta ainakin sait sen kiinni." Eihän hevonen muutoin olisi sisällä seissyt. Hän kiinnitti ripeästi suitsien soljet ja soi virneen olkansa yli Maybelle.
"Ajattelin karata, ennenkö lapsenvahtini ehtii muistuttamaan, miten hevosten kanssa pitää tehdä töitä ja niiden turvallisuus on asetettava etusijalle ja ties mitä muuta itsestäänselvää", Bex tunnusti vailla katumuksen häivääkään. Hän ei pitänyt hoitajasta eikä hoitaja hänestä, joten mitäpä sitä pahaa mieltä moisesta tuntemaan. "Sitä paitsi, en halua pitää Javaa odottamassa. Ties vaikka se keksisi jotakin kieroa."

"Lahjoin sen ruoalla", Maybe vastasi vinosti hymyillen ja nykäisi ketjun uudelleen pois Spookin suusta. Hevonen tuijotti takaisin vailla katumusta, läpytteli vain huuliaan kuin miettien mitä söisi seuraavaksi. Hän naurahti Bexin kuvatessa suhdettaan Zoeen tietämättä miten olla puolueettomana kahden hyvän ystävän välissä, ja päätti vaihtaa aihetta.
"Oliko Jamie kanssasi samalla kentällä?"

"Tie minkä tahansa hevosen sydämeen käy aina vatsan kautta", Bex julisti ylilyövää mahtipontisuutta tavoitellen. Spookin kohdalla se tosin taisi pitää paikkansa varsin hyvin, ja hän epäili voittavansa vielä Duffynkin puolelleen muutamalla oikein ajoitetulla herkulla.
"Oli. Näytti tekevän vielä töitä, joten saat ehkä lahjoa Spookia hetken pidempään." Hän taputti Javan kaulaa kiinnitettyään turparemmin ja hymyili Maybelle. "Nähdään taas. Tsemppiä kisoihin, jos ei ennen sitä törmäillä!" Bex jaksoi sen verran, että irrotti Javan riimun pesupaikan kiinnikkeistä, mutta hylkäsi sen heti Duffyn karsinan eteen, kun se oli lähimpänä kaikkine telineineen ja koukkuineen. Kyllä Zoe tunnistaisi, mikä riimu kuului kenellekin. Hän lähti taluttamaan nyökyttelevää täysiveristä kohti tallin ovea maalaillen mielessään jo kuvajaisia maastolämmittelystä. Rentouttahan tässä lähdettiin hakemaan, kun aamulla oli jo tehty kunnolla töitä.
Zoe palasi Paddy rennosti narun päässä askeltaen ja kiinnitti heti huomiota tyhjään pesupaikkaan. Duffyn iloinen tervehdys vakuutti, ettei Java ollut suinkaan imenyt vaikutteita Spookista ja suorittanut vuosisadan pakoa, vaan Bex oli käynyt vaihtamassa ratsua. Zoe taputti Paddya ohjatessaan hevosista herttaisimman karsinaan. Hän hieraisi valkeaa otsaa ennenkö sulki oven ja siirtyi noutamaan Duffyn purkaakseen orin varusteista. Äkkiäkös se menisi, ja hän pääsisi vihdoin Paddyn selkään.
"Monelta luulisit, että pääset irrottautumaan tallilta huomenna?" Zoe kysäisi Maybeltä saatuaan Duffyn ketjujen väliin.

Maybe heilautti kättään Bexille nauraa hykerellen ja pohti pitäisikö hänen lähteä verryttelemään Spookia. Zoen saapuminen vakuutti hänet siitä, että hän voisi hyvin odottaa, kunnes Paddykin oli valmis.
"Iltapäivällä", hän vastasi epämääräisesti ja setvi kookkaan tummanrautiaan siistejä jouhia, "moneltako sinä olet vapaa?" Hän voisi ajoittaa oman lähtönsä yhteiseen illanviettoon sopivaksi.

"Ihan viimeistään viiteen mennessä", Zoe totesi mietittyään aikataulunsa nopeasti läpi. Hale saisi luvan pärjätä illan itsekseen. Hän voisi edes yhtenä päivänä tällä viikolla lähteä kotiin ennen hämärää. Nainen riisui ripeästi Duffyn varusteista ja irrotti satulahuovan siinä samalla todettuaan sen likaiseksi. Hän laski hetken vettä kädelleen vakuuttuakseen sopivasta lämpötilasta, ennenkö alkoi pestä kauniisti kimoutuvaa oria.
"Joten tule vain koska ehdit. Jos näyttää venyvän myöhään, voimme aina jättää yhden elokuvan toiseen kertaan."

"Ehdin varmasti vaikka kuudelta", Maybe veikkasi laskeskellen kuinka jättää Zoelle aikaa ehtiä kotiin ensin ja toipua työpäivästä, ennen kuin hän pelmahtaisi paikalle supersankarien, karkkiämpärin ja muiden herkkujen kanssa. Tyttö vilkaisi kelloaan ja todettuaan, ettei ollut kiire, nojasi selällään Spookin lapaan Zoe katsellen ja silitteli olkapäätään hamuilevan ruunan päätä.

"Se käy hyvin", Zoe vastasi hymyillen Duffyn takaa kurkistaen. Hän pesi hevosen puhtaaksi hiestä, ennenkö iski kylmäyssuojat vauhdikkaasti kohoileviin jalkoihin ja talutti loimitetun ratsun karsinaansa. Hän varustaisi Paddyn sillä aikaa kun orin jalat tulisivat kylmätyiksi. Nainen talutti lellimänsä ruunan pesupaikalle lempeä hymy huulillaan, joka tuntui olevan aina läsnä, kun hän oli Paddyn lähellä. Kiltti ruuna toi hänestä parhaat puolet esiin. Tai ainakin ne pehmeimmät.
"On kai jo aikakin, että päivitän supersankaritietämystäni", nainen myhäili harjatessaan kiireettä kimon papurikkokuvioista karvaa. Hän voisi varmasti viettää tuntikausia Paddya harjaillen, mutta tällä kertaa lienisi paras muistaa ajankulu, jos hän mieli tehdä jotakin fiksua ruunan kanssa.

"Ehdottomasti!" Juuri ja juuri 19-vuotiaan maailmankatsomuksella oli käsittämätöntä, ettei joku ollut nähnyt Avengersia - sehän oli toiminnan ja komedian mestariteos. Maybe nosti satulan mustaa kumimattoa kuopimaan käyvän ruunan selkään, suoristi tummanruskean yleissatulan alla olevaa, kinuskinruskeaa huopaa ja kiinnitti löysästi vyön.
"Oletko nähnyt yhtään sarjan elokuvaa? Iron Man? Thor? Captain America?"

"Onko niitä niin monta?" Zoe kysyi huvittuneena pysähtyen rapsuttamaan Paddyn säkää kumisualla, kun ruuna näytti nauttivan moisesta silmät suljettuina ja alahuuli roikkuen. "Luulisin, että Captain America on tuttu. Eikö siinä ole mukana joku englantilainen nainenkin, ja koko elokuva sijoitu jonnekin maailmansodan tuntumaan?" Hän koetti palauttaa mieleen ohimennen nähtyä elokuvaa. Hän ei ollut edes ajatellut, että niitä oli jo niin monta. Olihan hän kuullut nimikkohahmoista, kun niitä tunki ovista ja ikkunoista kaikenmoisen oheiskrääsän merkeissä, mutta elokuvat olivat jääneet katsomatta.

"On", tyttö nauraa hyrisi ja rapsutti päätään kallistavan ruunan korvantaustaa, "hyvin monta, ja se kuulostaa Captain Americalta. Iron Maneja taitaa olla kolme ja Captain Americoja ainakin kaksi, samoin Thorista kertovia. En ole enää varma oliko viimeisin minkä sankarin, koska kaikkihan ne taisivat siinä esiintyä. Siinä saa pidettyä itsensä viihdytettynä."

"No varmasti", Zoe naurahti. Kuulosti siltä, että supersankarien parissa voisi viettää viikon ilman, että joutuisi kertaakaan katsomaan samaa elokuvaa uudestaan. Olisihan sitä aikaa huonomminkin voinut kaiketi käyttää, mutta hänen ajalleen oli parempaakin käyttöä. Kuten vaikkapa Halen vahtimista, vaikka vahtimisen kohde itse olikin aivan eri mieltä asiasta.
"Mutta jostain on hyvä aloittaa." Ehkä hän innostuisi katsomaan loputkin, mutta tuskinpa vain.

"Avengers on aina hyvä valinta. Se on elokuvanakin hirmuisen hyvä, vaikka muita katsoisi loistavien hahmojen tähden", Maybe vakuutti, tarkasti missä vaiheessa Zoe meni ja ryhtyi sitten vaihtamaan Spookille suitsia. Tyttö heilautti ohjat ruunan kaulalle ja oli aikeissa liu'uttaa myös riimun sinne, kun Houdini yritti tehdä toisen mestarillisen paon. Hevonen nykäisi päätään taakse, peruutti ja näytti harkitsevan rykäisyä vapauteen. Maybe kurtisti kulmiaan synkistyen ja seurasi ohjien mukana, tukki hevosen tien levittämällä käsivartensa ja lassosi hevosen uudelleen riimulla.
"Olet sinä yksi aivoton apina", hän moitti ruunaa, kahlitsi sen tiukasti riimuun ja pujotti tummanruskeat, englantilaiset suitset sen päähän.
"Karkailevatko sinun hevosesi?"

Zoe nyökkäsi osaamatta sanoa mitään sen syvällisempää elokuvasta ja sen maailmasta, josta ei tiennyt oikeastaan mitään. Hän voisi kertoa oman mielipiteensä nähtyään elokuvan, vaikkakin epäili että ainakin esittäisi nauttivansa elokuvasta sen tähden, että se oli Mayben suosikki. Ei se voinut huono elokuva olla, jos Maybe jaksoi katsoa sitä kerrasta toiseen, ja hän katsoisi mielellään mitä tahansa mistä Maybe nauttisi. Spookin karkuyritys sai hänet tarttumaan Paddyn valkeaan harjaan, vaikka ruuna ei ollutkaan lähdössä minnekään. Hän pyyhkäisi pölyharjalla vielä kerran lihaksikkaan selän, ennenkö palautti harjat pakkiin ja alkoi suojittaa jalkoja.
"Ne ovat liian kurinalaisia sitä varten. Paitsi Duffy, jonka mielestä karkaaminen on aina hyvä ratkaisu, jos tulee tylsää. Luojan kiitos se on alkanut pikkuhiljaa kunnioittaa aitoja. Kyllästyin jo juoksemaan sen perässä", nainen huokaisi ja taputti Paddyn lautasta, kun ruuna seisoi siivosti aloillaan hänen kiinnittäessään suojan takajalkaan. Hän kiersi takakautta toiselle puolen ja saatuaan viimeisenkin suojan paikoilleen, tarjosi namia kämmeneltään hevoselle.
"Älä kerro kenellekään", hän hymyili hevoselle ja vilkaisi Spookia. Ahneelle ruunalle olisi varmasti kelvannut nami jos toinenkin, mutta ehkä oli parempi olla kurkottelematta raudikon suuntaan. Ties vaikka se rohkautuisi yrittämään karkaamista uudestaan namien toivossa. Hän nosti satulan pehmeästi ruunan selkään ja suoristi huovan huolellisesti.
"Täytyisi varmaan päättää, mitä oikein teemme", hän pohti tarkistaessaan satulan paikkaa ennen vyön kiristämistä. "Improvisaatio ratsailla ei tunnu koskaan päättyvän hyvin." Varsinkaan nyt, kun Hale teki moista puolen valtakunnan edestä.

Maybe hymyili vain aavistuksen tuskastuneeseen sävyyn ja taputti raudikon kaulaa. Se sai hänet tuntemaan olonsa kertakaikkisen epäpäteväksi aina riistäytyessään karkuun, vaikkei se todella edes pääsisi kauas. Hän oli halunnut itkeä turhaumuksesta aikaisemmin päivällä ottaessaan Pania tarhasta. Oli aivan turha huitoa tai lyödä kaverin perässä portista rynnivää ruunaa, ja se oli useamman kerran rykäissyt portista hänen sulkiessaan sitä niin, että hän oli lentänyt nurin iskun voimasta. Ehkä hänen pitäisi vain myöntää, ettei pärjännyt ja pyytää joku pitelemään hevosta tarhaan.
"Etkö puhunut jotain passagesta?" tyttö tiedusteli ravistautuen irti ahdistuksesta.

Mayben hiljaisuus ei sopinut tytölle lainkaan, jonka kuuli silloinkin kun tuota ei nähnyt. Zoe piti itsensä kiireisenä Paddyn varustamisen kanssa, mutta soi huomionsa heti Maybelle, kun ystävä esitti kysymyksen. Hän vilkaisi arvioiden hevosta, joka nuokkui tyytyväisenä pesupaikalla.
"Luulen, että se jää tänään välistä", hän totesi hetken hevosta katseltuaan. "Ehkä keskityn lisäyksiin ja kokoamisiin. Sitten jos se sujuu, siitä voi melko kivuttomasti siirtyä testaamaan passagea", hän pohti. Ehkä olisi parempi antaa ruunan säilyttää rento ja hyvä tuulensa, eikä pilata sitä yrittämällä jotakin, mihin hänen ratsastustaitonsa eivät riittäneet parhaanakaan päivänä. Olisi parempi odottaa, että hän olisi seuraavan kerran valmennuksessa. Valmentaja sentään korjaisi heti, kun hän tekisi väärin ja varmistaisi, että hän ei kiusaisi hevosta pyytämällä jotakin, mikä oli mahdotonta hänen antamillaan avuilla.
"Jos ei, sitten voimme käydä päivän päätteeksi maastossa." Hän taputti lihaksikasta kaulaa pukien suitset hevosen päähän. Paddy otti kuolaimen nätisti kädeltä eikä nostanut päätään korkeuksiin, kun hän pujotti niskalenkin ruunan korvien taakse. Täytyisi etsiä kenttä, joka olisi niin kaukana Halesta ja Ellisistä, ettei olisi pienintäkään mahdollisuutta törmätä kumpaankaan.

"Sehän kuulostaa hyvältä!" tyttö kehui ja katsahti ihaillen hevosta, joka oli inspiroinut hänenkin rakkauttaan kenttäratsastukseen kuin avotuleen kaadettu bensiini. Hän tarkasti Spookin varusteet tottuneella rutiinilla, irrotti sen pesupaikalta ohjat tiukasti käsissään ja päätti viedä riimun paikalleen, ennen lähtöään.
"Tulen etsimään sinut heti kun ehdin. Teidän työskentelyänne on aina upea seurata."

Zoe hymyili puolittain. Ei kai hän voisi kieltääkään, ja no, Maybe katsojana oli kuin hänellä olisi oma henkilökohtainen cheerleader pitämässä tunnelmaa katossa. Tyttö tuskin löytäisi yhtäkään poikkipuolista sanaa hänen ratsastuksestaan siinä missä hän löysi niitä viisi, joten se olisi hyvä tasapaino.
"Pidä hauskaa Spookin kanssa", hän hymähti. Tajusikohan Ellis edes, millainen riiviö raudikko oli? Hän pudisteli päätään varmistaessaan viimeisten solkien kiinnitykset. Siivottuaan huolellisesti pesupaikalta kaikki jäljet ja riisuttuaan suojat Duffyn jaloista, saattoi nainen hakea oman kypäränsä, kiskoa ratsastushanskat käteen ja lähteä taluttamaan Paddyä ulkoilmaan. Ruuna piristyi heti raittiissa ilmassa ja hörisi innokkaasti, kun hän heilautti itsensä satulaan heti oritarhojen vieressä. Hän voisi ratsastaa kauimmaiselle kentälle, niin häiriötekijöitä olisi kaikista vähiten, tai ainakin hän voisi aina toivoa niin.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   La Maalis 18, 2017 9:44 pm

Perjantai 26. elokuuta 2016 - Ihan vain ystävien kesken

Hän ei ollut kummoinen kokki. Itse asiassa, hänen kutsumisensa kokiksi loukkasi tuhansia ja taas tuhansia, sillä hänen suurimmat saavutuksensa keittiön puolella olivat vihersalaatit. Nuorempana hän oli viihtynyt keittiössä, osannut tehdäkin jotakin helppoa ja nopeaa, mutta nykyään mikä tahansa mikä vaati mikroaaltouunia enempää keskittymiskykyä tuntui mahdottomalta operaatiolta. Onneksi eineksiä oli sadoittain, niin ei tarvinnut elää vain muutamalla eri ruualla viikosta toiseen. Tänään hän oli kuitenkin yrittänyt, sillä oli järkeillyt, ettei edes hän voisi tuhota nachoja. Ne ei tarvinnut kuin kaataa uuninkestävään vuokaan, kumota päälle erilaisia kastikkeita ja iskeä hetkeksi lämpenemään uunin syleilyyn. Sillä aikaa saattoi lämmittää valmispaistettuja kanansuikaleita pannulla. Kuulemma ne eivät maistuisi yhtä hyvältä mikrosta. Hän ei koskaan huomannut eroa. Zoe aukaisi hiuksensa poninhännältä, sillä se tuntui löystyneen kiireisen siivoamisen ja ruuanlaiton (hah, enemmänkin tuurilla vältetyn katastrofin) lomassa, juoksutti sormensa muutamaan kertaan hiusten läpi ja haroi ne uudelle poninhännälle. Hän vilkaisi uuniin ja päätti nostaa ne tasolle, ettei vain onnistuisi polttamaan niitä. Se olisi jo uusi romahdus hänen keittiötaitojensa tasossa. Zoe ei edes yllättynyt polttaessaan vasemman ranteensa vuokan laitaan, sillä niin tuntui käyvän aina kun hän erehtyi käyttämään uuniaan.
"Hitto", nainen kirosi siitä huolimatta laskiessaan nachot liedelle. Ehkä hän voisi uittaa kättään hetken kylmän veden alla, niin pahin laantuisi. Siinä seisoskellessa oli hyvä vilkaista televisionurkkauksen suuntaan. Sohvalla ei lojunut papereita, kisakalentereita tai muuta, joka ei kuuluisi leffaillan ohjelmaan, ja sohvapöydällä oli jo katettuna lasit ja lautaset. Ehkä hän oli muistanut kaiken. Hän sammutti hanan, kuivasi kätensä keittiöpyyhkeeseen ja vilkaisi vaatteitaan. Antoi olla. Lahjaksi saatu kirkkaan turkoosi huppari ja tummanharmaat legginsit ajoivat asiansa ihan riittävän hyvin, kun ei ollut pienintäkään aikomusta poistua asunnosta. Zoe vilkaisi ohimennen puhelintaan, kumosi silputut kevätsipulit pieneen lasikippoon ja mietti ties monettako kertaa, mitä oli unohtanut. Nähtävästi siitä ajatuksesta ei päässyt eroon vaikka teki mitä. Ovikellon soitto sai naisen havahtumaan moisista pohdinnoista. Hän nappasi avaimet mukaan siitä huolimatta, että jätti oman asuntonsa oven auki suunnistaessaan yhteisen eteiskäytävän päähän ulko-ovelle. Voisiko oveen asentaa summerijärjestelmän, niin aina ei tarvitsisi hiihdellä sukkasiltaan pitkin käytävää, kun joku tuli kylään? Eipä sillä, että hänellä montaa vierailijaa koskaan olikaan.
"Hei", hän tervehti hymyillen Maybea laskiessaan tytön sisälle taloon. Eteiskäytävä ei ollut sen valoisampi tai kutsuvampi harmaine seinineen kuin hänen asuntonsakaan, joskin hänellä oli sentään valkoiset seinät ja harmaata vain koko lattian verran. Ja keittiön seinä, ja makuuhuoneen päätyseinä ja kylpyhuone ja… okei, hänen asuntonsa oli masentavan tumma. Kai siitä saisi tyylikkään, jos vain jaksaisi hankkia värikkäitä sisustuselementtejä, mutta hän ei jaksanut nähdä moista vaivaa. Ei hän käynyt kotonaan kuin kääntymässä ja nukkumassa, niin mitäpä väliä sillä oli. Hän sulki asunnon oven heidän jäljessään ja heitti avaimet keittiön tasolle. "Tein nachoja, jos on nälkä."

"Hehei!" pitkäksi venyvää, valkeaa otsatukkaa silmiltään puhaltava Maybe heläytti takaisin posket kiireestä punoittaen ja seurasi Zoea sateenkaarenkirjava reppu olallaan. Se oli pakattu äärimmilleen (hänen mielestään) hyviä elokuvia, suklaata, irtokarkkia ja keksejä. Coca-Cola-pullot oli tuupattu supermarketin muovipussiin yhdessä sipsipussin kanssa.
"Teitkö? Se kuulostaa upealta! Naaaaam, mikä tuoksu!" Rion kokemusta edelleen säteilevä tyttö vastasi päästessään lähietäisyydelle tarjottavista. Hän ravisti kantamuksensa huolettomasti naisen keittiötason viereen ja kurkisti Zoen huomaavaisesti valmistamaa tarjottavaa uteliaana.
"Ihanaa, että ehdit viettää illan kanssani." Kaksi seuraavaa viikonloppua menisivät kisoissa, ensin itse ratsastaen ja sitten Noahin hevosta hoitaen. Ja vaikka viikko Riossa oli hujahtanut hetkessä, heidän edellisestä illanvietostaan tuntui silti olevan kokonainen elinikä.

"Toivottavasti se maistuukin siltä", Zoe naurahti niskaansa epämukavasti hieraisten. Olisi varmasti ollut turvallisempaa vain tilata pizzaa lähimmästä pizzeriasta, mutta kai siihenkin joskus kyllästyisi. Ainakin niin kaikki hokivat. Hän oli elänyt eineksillä suuren osan elämästään, eivätkä mikrokeitot vielä tursunneet korvista.
"Tietenkin ehdin", hän vakuutti hymyn kera. Hän voisi aina järjestää aikaa Maybelle, silloin kun mahdollisuuksia edes tämän kaltaiseen illanviettoon oli. Kahden kiireisen kalenterin sovittaminen yhteen vaati melkoista taitoa. "Kantamuksesi näyttävät siltä, että ostit koko kaupan tyhjäksi", Zoe huomautti huvittuneena tarjoutuen auttamaan kantamusten purkamisessa. Tosin sitä ennen voisi olla hyvä nostaa piirakkavuoka, josta oli tullut loistava nachotarjotin, sohvapöydälle, sillä se veisi oman osansa rajallisesta tilasta. Hän nappasi patalaput käteensä ja vältti vain täpärästi itsensä polttamisen uudestaan kantaessaan vuokan sohvapöydälle.
"Menikö tallilla pitkään?" Hän kysyi palatessaan keittiönurkkaukseen, jotta voisi kantaa loputkin syötävät television ääreen.

"Varmasti maistuu!" tyttö nauraa kehräsi ja ravistautui ulos pehmoisella teddyvuorella varustetusta hupparista. Sen alla oli Captain American kilvellä somistettu, laivastonsininen t-paita, joka sekin tuntui liian lämpimältä adrenaliininkatkuisen matkan jäljiltä.
"En tiennyt, mitä sinun teki mieli", hän lisäsi olkiaan kohauttaen ja rahtasi tuomisensa Zoen perään. Jos he eivät söisi kaikkea, Zoelle riittäisi herkkuja seuraavalle viikollekin.
"Noo…" Miten sen nyt otti, kun tallilla oli kisat, ja hän toimi samalla Jamien hoitajana Ingan ja Paisleyn ollessa hyvinansaitulla lomalla. Maybe oli juossut suihkun läpi autoon, kauppaan ja ystävänsä asunnolle. Oman, sitruunankeltaisen Beetlen rattiin kipuaminen sai hänet edelleen hykertelemään onnesta.
"Millainen päivä sinulla oli?" Hän ei ollut ehtinyt nähdä yhtäkään ystävistään juostessaan yhdestä työstä toiseen.

"Joten ostit kaiken", hän naurahti epäuskoisena. Maybe oli aivan mahdoton. No, eipähän ainakaan tulisi nälkä ja herkkukiintiönkin saisi täytettyä vaivattomasti. Hän suuntasi kantamuksineen sohvapöydän ääreen asetellen tavaroita pienelle pöydälle tiiviisti, jotta kaikki mahtuisi esiin ja käden ulottuville. Herkkuja varten varatut kulhot sai näppärästi täytettyä Mayben tuomisilla.
"Tosi tavallinen", Zoe kohautti pienesti harteitaan. Kisat eivät olleet vaikuttaneet hänen arkeensa sen kummemmin, ainakaan vielä, mutta Halessa olikin riittämiin sietämistä ilman ylimääräistä sähellystäkin. "Pääsin lähtemään ajoissa pakoon pahinta kisahumua", hän hymähti. Hale oli ratsastanut hevoset - kerrankin hänen mielipidettään kuunnellen - jo aamupäivästä, joten hän oli hyvällä omatunnolla voinut jättää pienen ratsastajan tallille oman lähtönsä jälkeen. Hale olisi jonkun muun ongelma, jos tekisi jotakin typerää kisasuorituksia seuratessaan.
"Mitäs me tänään katsotaan?"

"Onko se hyvä vai paha?" Maybe kysyi pohtien, miten Zoe koki tavallisen. Nainen tuntui pitävän rutiineista, joten ehkä päivä oli ollut mukava. Tyttö lappasi repustaan sisältöä naiselle, joka sai asetella tarjottavat sievemmin esille. Pitäisiköhän hänenkin panostaa esteettisyyteen kaaoksen sijasta?
"Toin Kick-Assin, Into The Woodsin, Iron Manin ja Pitch Perfectin. Oletko nähnyt niitä?"

"Se on ihan hyvä", nainen vakuutti. Tavallinen tarkoitti ainakin sitä, ettei mitään kammottavaa yllätystä ollut päässyt tapahtumaan. Hale ei ollut rikkonut hevosia, varusteita tai käynyt hänen hermoilleen tavallista enempää, joten päivä oli laskettava hyväksi.
"En voi sanoa nähneeni yhtäkään", Zoe tunnusti päätään pienesti pudistaen. "Valitse suosikkisi. Ne ovat kaikki varmasti hyviä." Maybe perehdyttäisi hänet tällä tahdilla tehokkaasti elokuvaviihteen maailmaan, josta hän oli jäänyt paitsi viimeisten vuosikymmenten aikana.

Maybe istahti sohvan laidalle ja katseli neljää dvd-koteloa mietteliäänä. Olipa valinta vaikea.
"Kumpi sinua kiinnostaa enemmän? Toiminta vai musiikki?"

Hän mutristi huuliaan. Kumpikaan ei ollut kategoria, johon hän olisi perehtynyt sen tarkemmin, mutta Maybe oli jo rajannut valinnan neljään ilmeisen hyvään elokuvaan.
"Musiikki, vaikka", hän vastasi sen turhempia pohtimatta. Ainakin se eroaisi television dramatiikan nälkäisestä tarjonnasta.

Maybe laski supersankariteemaiset valinnat takaisin reppuun ja arpoi hetken jäljellejääneiden väliltä, ennen kuin tarjosi Into The Woodsia soittimeen laitettavaksi. Hän oli varsin röyhkeä, mutta ei kehdannut käyttäytyä Zoen asunnolla sentään aivan kuin kotonaan. Vaikka oli tehokkaasti levittänyt tavaransa pitkin asuntoa.
"Nachosi tuoksuvat ihanilta. Mitä niissä on?" hän kysyi vetäen keltavalkoraidallisiin sukkiin puetut jalat ristiin eteensä ja vajosi rennosti sohvalle.

Zoe nousi syöttämään levyn soittimeen ja sammutti siinä liikkuessaan olohuoneen valot. Hän jätti keittiönurkkauksen oman lampun päälle, jotta asunto ei olisi aivan pimeä, ja palasi istumaan sohvalle. Mikään tuskin karisti töiden harteille keräämää jännitettä samoin kuin rentoutuminen parhaassa mahdollisessa seurassa hyvän elokuvan ja herkkujen äärellä.
"Salsa- ja juustokastikkeita, kanaa ja guacamolea. Tuossa on kevätsipulia, tomaattia ja paprikaa", hän vastasi viitaten silputtujen vihannesten täyttämiin annoskippoihin. Vuokranantaja odotti selkeästi häneltä enemmän keittiössä kuin olisi kannattanut, kun kaapeista löytyi ties millaisia asioita ruokien tarjoamista varten. Sääli kun hän yleensä söi ruokansa juuri siitä muovikiposta, jossa ne lykkäsi mikroonkin.
"Niin mistä tämä elokuva kertoikaan?" Zoe kysäisi aloitusvalikon ponnahtaessa television kirkkaalle ruudulle. Hän napsautti elokuvan pyörimään ja viittoi Maybea kasaamaan tarjottavia lautaselle, ennenkö teki itse samoin.

"Se on yllätys", tyttö hymyili kalpeansiniset silmät siristyen ja kasasi kehoituksesta itselleen lautasellisen sitä nautiskellen haistellen ja maistellen. Ei kai ihme, että kaupasta oli tarttunut mukaan viikon ostokset, kun sinne meni syömättä. Päivällä ei yksinkertaisesti ollut ollut aikaa lounastaukoon. Into The Woods oli hurmaava yllätys. Kertakaikkisen absurdi, hyväntuulisen kiero elokuva. Häntä nauratti pelkkä muisto.
"Tämä on aivan ihanaa, kiitos Zoe", Maybe vetosi ja asettui lähemmäs ystävänsä kylkeä, kun musikaali alkoi.

Zoe hymähti huvittuneena. Selvä, hän odottaisi kärsivällisesti, että elokuva alkaisi. Ei siinä kauaa voisi kestää, että saisi juonesta kiinni. Tiesihän hän jo sen, että elokuvaan liittyi musiikki jollakin tavalla!
"Ole hyvä. Mukavaa että maistuu", nainen totesi kaataen sekä itselleen että Maybelle laseihin tytön tuomaa limua. Hän söi nachoja pahimpaan nälkäänsä, sillä olivathan suolaiset maissilastut terveellisempiä kuin suklaa ja karkit, eivätkö vain? Nyt oli perjantai, ihan hyvin saattoi syödä mitä teki mieli.
"Siis hetkinen, tässä on satuhahmoja sekaisin ties mistä saduista?" Nainen kysyi huvittuneena seurattuaan hetken musikaalin kieroontunutta tarinaa. "Todellakin yllätys."

Maybe kikatti kehräten ja pyyhki suupielensä nautittuaan nachoista hieman turhankin innokkaasti.
"Niin on. Odota vain", hän kehoitti ja siemaisi colaa. Joku päivä hänen olisi harkittava terveellisempiä elämäntapoja, mutta juuri ja juuri 19-vuotiaalle se ei tuntunut vielä ajankohtaiselta.
"Toivottavasti jaksat ottaa jälkiruokaakin", hän nauroi täytettyään itsensä nachoilla. Karkin, suklaan, keksien ja sipsien vuori riittäisi viidelle.

"Odotan", Zoe lupasi pehmeästi naurahtaen. Hän voisi odottaa koko illan, jos Maybe pyytäisi. Hevosten kanssa oli oppinut kärsivälliseksi.
"Jaksan jaksan. Toivottavasti sinäkin", hän vastasi pieni hymy kasvoillaan. Olisihan se nyt sääli, jos herkut jäisivät täysin syömättä. Tuskin siitä tarvitsisi murehtia, mutta varmistaakseen, ettei niin kävisi, päätyi hän nostamaan koko kulhon karkkia syliinsä. Jos se olisi jatkuvasti hänen ja Mayben välissä ja aivan kosketusetäisyydellä, katoaisivat karkit varmasti kuin huomaamatta.

Niinhän niille uhkasi käydä. Maybe nojautui sohvaan autuaana ihanasta illastaan ja asettui vaivihkaa hieman lähemmäs Zoen kylkeä. Nyt, kun pahin adrenaliiniryöppy oli ohi, Zoen lämpö houkutteli häntä puoleensa. Kontakti toisen ihmisen kanssa oli myös huomattavasti mieluisampi vaihtoehto kuin hylätyn hupparin metsästäminen lattialta. Hän tukahdutti elokuvan aiheuttamat kikatukset käsiinsä ja seurasi sivusilmällä Zoen ilmeitä nähdäkseen puriko absurdi, mustassa huumorissa uitettu musikaali naisen huumorintajuun.
"Oletko huomenna töissä?" hän kysyi, kun malttoi rikkoa naisen keskittymisen.

Zoe naurahti useamman kerran epäuskoisesti, kun täysin käsittämätön tarina otti uuden vauhdikkaan täyskäännöksen. Miten kenenkään luovuus saattoi riittää tällaisen tarinan kirjoittamiseen? Tai rohkeus sen julkaisemiseen? Koko tarinahan oli täysin järjetön - ja niin tavattoman hilpeä, ettei edes hän voinut olla nauramatta.
"En virallisesti", nainen käänsi hetkeksi katseensa televisiosta Maybeen, joka oli lähempänä kuin hän oli tajunnutkaan. Ei hän sitä pahakseen pistänyt, tarjosi vain pitelemäänsä karkkikulhoa kulmaansa kohottaen. Syö, hyvä nainen, kun kerran kannoit selkä vääränä herkkuja asunnolle!
"Mutta tulen kyllä tallille." Koska miksi sieltä pitäisi vapaapäivänä poissakaan pysyä. Kiero tarina imaisi mennessään ennenkö hän ehti udella Mayben tulevasta työpäivästä. Hän epäili, ettei ollut ainoa joka nauroi vedet silmissä kahden prinssin dramaattiselle, ylilyövän teatraaliselle tuskien hymnille vesiputouksen kivillä, ja pyyhki naurunkyyneliä silmäkulmastaan prinssien vihdoin hiljentyessä mahtipontisen laulun päätteeksi.
"Tämä elokuva on aivan järjetön", hän naurahti Maybelle vilkaisten tyttöä silmäkulmastaan.

"Oletko koskaan vapaalla?" Maybe kysyi retorisesti ja tuuppasi naisen käsivartta tietäen hyvin vastauksen. Mutta ei tainnut hänkään olla, joten ehkei asiasta valitus ollut oikeutettua.
"Upeaa, eikö?" hän nauroi takaisin pyyhkäisten silmiään t-paitansa helmaan, siemaisi lasistaan ja nojasi sitten kevyesti naisen käsivarteen. Zoe voisi tuupata hänet kauemmas, jos halusi.
"Ajattelin, että voisit pitää järjettömästä."

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   La Maalis 18, 2017 9:45 pm

"Olen", Zoe vastasi varsin epätyypillinen virne huulillaan. Hän syyttäisi siitä elokuvaa ja rentoa olemista omassa kodissa. Hän oli vapaalla aina silloin tällöin, kun siltä tuntui. Se oli ihan tarpeeksi.
"Ajattelit oikein. Tämä on täydellinen", hän naurahti. Kulhosta oli hyvä napata muutama karkki ennenkö seuraava kohtaus saisi nauramaan niin, että meinaisi tukehtua. Tämä oli ehdottomasti mieletön taidonnäyte niin tarinan alkuperäiseltä kirjoittajalta kuin elokuvan käsikirjoittajalta, puhumattakaan sitten ohjaajasta ja muista, joilla oli kriittinen osuus elokuvan luomisessa.
"Miten ihmeessä näyttelijät ovat selviytyneet näistä kohtauksista nauramatta?" Zoe päivitteli seuratessaan yhä synkemmäksi kääntyvää, hupaisan kieroa tarinaa, jossa musta huumori kukki ja yllättävyys oli päivän sana.

"En tiedä", Maybe vastasi atuaan onnellisena siitä, että oli onnistunut elokuvavalinnassaan. Zoen hymyn, saati naurun, näkeminen ei ollut jokapäiväistä herkkua. Hän ujutti hedelmäkarkin suuhunsa katsellen vuoroin elokuvaa ja vuoroin vieruskaveriaan ja tunsi ikävän muljahduksen vatsassaan, kun muisti edellisen illan. Tyttö puraisi alahuultaan ja yritti turhaan sysätä kummittelevan huolen pois mielestään.
Kun elokuva loppui ja hän tarjoutui vaihtamaan sisään seuraavan, Pitch Perfectin, hän vilkaisi Zoea levottomana.
"Zoe… Oletko sinä koskaan seurustellut?" hän kysyi naamioiden sävynsä kehnosti kepeäksi.

"Se on jo vaatinut lahjoja", nainen hymähti. Tarina ei pettänyt viimemetreilläkään, mistä Zoe oli varsin kiitollinen. Tämän voisi katsoa hyvinkin uusiksi jonakin toisena iltana, kun kaipaisi älytöntä mutta katsojaa kunnioittavaa viihdettä ja kunnon naurua. Elokuvat, jotka osasivat nauraa itselleen, olivat harvinaista herkkua. Hän laski karkkikipon kädestään pöydälle ja venytteli sillä aikaa, kun Maybe vaihtoi elokuvan seuraavaan. Tytön muuttunut olemus ei jäänyt huomaamatta, mutta kysymys tuli silti yllätyksenä.
"Olen kyllä. Miten niin?" Hän kurtisti hieman kulmiaan mutta toivoi huulilla säilyvän pienen hymynsä olevan enemmän rohkaiseva kuin säikäyttävä. Häntä harvoin kuvailtiin lämpimäksi ja ymmärtäväiseksi, mutta Mayben vuoksi hän oli valmis yrittämään.

Maybe kohautti olkiaan yrittäen ravistaa asian ahdistavuuden harteiltaan ja soi Zoelle vaisun hymyn otsatukkansa alta, kun palasi sohvalle.
"Mietin vain, hmm, millaista se oli?"

Zoe käänsi katseensa Maybesta televisioon, vaikka elokuva ei vielä tarjonnut edes aloitusruutua, kun pohti vastaustaan. Hän ei tosiaankaan ollut aiheen ammattilainen elettyään töille viimeiset vuodet niin tauotta, ettei parisuhteille ollut jäänyt hetkeäkään.
"Mukavaa ja rentouttavaa, ainakin suurimmalta osin", hän vastasi kun ei parempiakaan sanoja keksinyt. Olipa se harvinaisen surkea vastaus, mutta Zoe hillitsi halunsa irvistää. "Mutta se riippuu paljon suhteesta ja ihmisestä itsestäänkin. Parhaimmillaan se olisi kai sitä, että voi olla oma itsensä tietäen, ettei toinen odota mitään muuta."

Maybe kiersi käsivarret koukistettujen polvien ympärille ja katseli Zoea kiinteästi. Hänen oli vaikeaa kuvitella naista seurustelemassa, mutta tarjottu vastaus oli vaikuttavan viisas.
"Millaisten ihmisten kanssa seurustelit?" hän kysyi leikitellen levottomana sormillaan.

"Opiskelukaverin", hän myönsi pienen irvistyksen kera. Se oli ollut yksi massiivinen erehdys. "Olimme molemmat nuoria ja typeriä. Se ei kestänyt kauaa, sillä ajauduimme lähinnä kilpailemaan siitä, kumpi pärjäsi missäkin tehtävässä paremmin emmekä osanneet iloita toistemme onnistumisista." Oli käynyt nopeasti ilmi, ettei toisen lyttääminen itsetunnon parantamiseksi auttanut nuorta suhdetta pysymään kasassa.
"Ja sen jälkeen yhden työkaverin." Se oli varsin säälittävä saldo, kun ainoat parisuhteet oli solmittu koulunpenkillä tai työpaikalla. "Ei kovin onnistunut kokemus sekään, vaikka kestikin pidempään." Parempi kuin ensimmäinen, mutta siihen ei taidettu paljoa vaatia. Hän oli todennut, etteivät parisuhteet olleet häntä varten.

Maybe peitti naurahduksen käsiinsä nähdessään Zoen irvistävän.
"Millainen työkaverisi oli?" hän kysyi uteliaana.

Zoe puraisi huultaan. Sille oli syynsä, miksei hän puhunut mielellään entisestään, eikä se johtunut vain siitä häpeästä, miten hän oli pilannut senkin suhteen elämässään. Hän vilkaisi silmäkulmastaan Maybea.
"Itsevarma, kokenut, taitava ratsastaja. Lämmin ja aurinkoinen. Luotettava, aina läsnä", hän mutristi huuliaan pitääkseen pienen hymynhäiveen poissa kasvoiltaan. Aika oli kullannut muistot, selvästi, vaikka hän olisi mielellään muistanut kaiken sen, mikä ei ollut ollut hienoa, ihanaa ja mukavaa. Katkeraa, ehkä, mutta rehellisempää kuin kullattu kuvajainen. Hän käänsi katseensa tiukasti televisioon ja puri huultaan. No, johan hän vihasi itseäänkin, niin mitäpä Mayben inho siihen päälle enää olisi. "Nainen."

Maybe kohotti yllättyneenä kulmiaan ja puraisi alahuultaan hilliten kysymyksensä. Tieto sai perhoset kutittelemaan hänen vatsanpohjassaan.
"Mi… Hän kuulostaa ihastuttavalta. Miksi erositte?"

Se oli seuraava kysymys, johon hän ei olisi tahtonut vastata. Vuodet olivat paikanneet haavat, mutta ei niiden tökkiminen siltikään tuntunut mukavalta. Hän puri alahuultaan ja kääntyi kokonaan Mayben puoleen.
"Minun takiani", hän hymyili synkästi. "Hän tahtoi… Minä en edes kertonut hänestä vanhemmilleni. Työpaikallakin se oli kuin julkinen salaisuus. Lopulta hän väsyi siihen, kuten kuka tahansa. Hän pyysi minua valitsemaan hänen ja salailun väliltä." Zoe kohautti harteitaan. Hän ei osannut ajatella sitä enää virheenä, vaikka aluksi se olikin tuntunut siltä. Hän oli päässyt elämässä pidemmälle kuin olisi koskaan voinut toivoakaan, ja hänen tietojensa mukaan sama oli pätenyt myös toisen kohdalla.

Maybe kurottui tarttumaan myötätuntoisesti Zoen käteen.
"Olen pahoillani. Oletko kuullut hänestä sen jälkeen?"

"Älä suotta", Zoe kielsi pakottaen suupielensä kääntymään ylöspäin. "Siitä on jo vuosia. Hän lienee rakentanut itselleen jo hyvän elämän. Minä olen ainakin tehnyt niin. Viimeksi kun kuulin, oli hän Dubaissa ratsuttamassa jonkun öljysheikin hevosia." Hän kallisti päätään palauttaen ajatuksensa mieluummin tähän hetkeen kuin menneeseen.
"Mikä sai sinut kyselemään?"

Maybe yritti vastata katseeseen rennosti hymyillen, mutta päätyi laskemaan katseensa raidallisiin varpaisiinsa. Hän kohautti olkiaan vähätellen.
"Mietin vain, tuota. Oletko ollut koskaan miehen kanssa?" hän kysyi varovasti.

Hän kurtisti kulmiaan hilliten halunsa kysellä tarkemmin Maybeltä, mitä tyttö haki takaa.
"Olen", hän vastasi tukahduttaen hiljaisen äänen, joka ilmaisi -varsin tarkkaavaisesti-, ettei hän ollut oikea ihminen antamaan parisuhdeneuvoja, kun oli itse onnistunut kompuroimaan parisuhteeseen hädin tuskin kahdesti. Sitä ei ehkä tarvinnut tarkentaa, etteivät viimekertaiset kokemukset olleet millään tasolla parisuhteiksi laskettavista viritelmistä. Oli hyvä, ettei hänellä ollut vapaita viikonloppuja tai intoa lähteä klubille. Alkoholi ei sopinut hänelle.
"Mikä mietityttää?"

Oli kammottavaa joutua kysymään. Mutta hän oli hukassa. Eikä hän voisi koskaan puhua asiasta äidilleen. Maybe halasi tiukasti koukistettuja polviaan. Ahdistus nosti rumaa päätään.
"Minä vain kai tavallaan tapailen yhtä miestä ja en… En ole. No. Hän haluaisi enemmän ja minä vain", tyttö nieleskeli avuttomana typerää ongelmaansa. Hän ei ollut koskaan epäröinyt tai pelännyt elämässään. Hän katui jälkikäteen.
"En pystykään." Miehen kärsivällisyys loppuisi päivänä minä hyvänsä. Ajatus kiertyi jäisenä renkaana hänen rintansa ympärille.

Zoe nielaisi katkeran maun suustaan ja siirtyi sohvalla lähemmäs Maybeä. Hän ei ollut hyvä lohduttavissa eleissä, kun ei osannut edes halata siskoaan tervehdykseksi tuntematta oloaan kömpelöksi, mutta hänen oli yritettävä. Maybe näytti niin surkealta käpertyessään keräksi sohvalle. Hän laski kätensä tytön hartioille.
"Hei, se on ihan okei", hän vakuutti sulloen synkät ajatukset sivuun. Ei ollut hänen asiansa spekuloida kenestä Maybe puhui, eikä tuntea vihaa miestä kohtaan. Se ei estänyt suuta kuivumasta ja häntä rutistamasta Maybeä tiukemmin. "Kukaan ei saa painostaa sinua. Jos sinä et tahdo, et tahdo, ja miehen on ymmärrettävä se."

Maybe kiersi kätensä eleestä rohkaistuneena Zoen ympärille ja hengitti syvään naisen lohdullista, tuttua tuoksua. Noah oli täydellinen herrasmies, mutta vaikka mies ei ilmaissut turhautumista, tyttö saattoi vaistota sen.
"Onko sinusta tuntunut koskaan siltä?"

Hän halasi tiukasti tyttöä toivoen, että kömpelö ele korvaisi sen, ettei hän osannut sanoa mitään sen fiksumpaa. Hän oli vanhempi, hänen olisi pitänyt tietää miten puhua Maybelle, mutta hän tunsi olevansa aivan hukassa.
"On", Zoe vahvisti pienen nyökkäyksen kera. "Kun aloin seurustella Sharonin, sen työkaverini, kanssa, minulla kesti lähemmäs puoli vuotta mennä yhtään muutamaa suukkoa pidemmälle. Hän ymmärsi ja odotti, eikä yhdessäkään riidassa heittänyt sitä vastoin kasvojani." Hän oli vasta myöhemmin oppinut todella arvostamaan naisen kärsivällisyyttä ja ymmärrystä.
"Eikä sekään riittänyt estämään sitä, ettenkö olisi tuntenut pettäväni kaikki hänen odotuksensa."

Maybe takertui Zoeen ja painoi päänsä pidemmän naisen kaulataivetta vasten.
"En usko, että olet koskaan pettänyt kenenkään odotuksia. Olet uskomaton", hän vastasi haluttomana siirtymään yhtään kauemmas.
"Onko se erilaista? Naisen kanssa."

Zoe ei voinut kuin naurahtaa epäuskoisena. Hän oli pettänyt jo yksin vanhempiensa odotukset niin moneen kertaan, etteivät sormet riittäneet laskemaan niitä.
"On ja ei", hän vastasi nielaisten. Mayben henki iholla kutitti, mutta hän ei tahtonut siirtää tyttöä kauemmaksikaan, jos halaus olisi se, mikä tyttöä lohdutti. "Minusta se oli samaa läheisyyttä ja kaipuuta, oli kumppanina sitten mies tai nainen. Kaikki eivät varmasti näe sitä niin. Minun oli pitkään vaikea hyväksyä Sharonin läheisyys, ei niinkään hänen takiaan vaan itseni vuoksi. En oikein osannut suhtautua siihen, että hän oli nainen. Samuelin, sen opiskelukaverini, kanssa kaikki oli kovin erilaista, kun me vain päädyimme yhteen enkä ehtinyt pohtia, mitä tahdoin."

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   La Maalis 18, 2017 9:45 pm

Zoe tuoksui hyvältä. Maybe pureskeli mietteliäänä alahuultaan.
"Haluaisin tietää millaista se on."

"Sinulla on koko elämä edessäsi, Maybe. Jos tahdot, löydät kyllä jonkun", hän lupasi pehmeästi. Maybe oli niin nuori, ettei mikään estäisi tyttöä löytämästä onneaan - tai vaikka kymmentä, ennenkö yksi kantaisi vanhuuteen saakka. "Ei ole mitään syytä kiirehtiä."

Pehmeä, lämmin iho kutsui häntä puoleensa. Maybe kallisti päätään ja yritti painaa kevyen suukon Zoen leukaperälle.

Zoe käänsi päätään poispäin tytöstä henki kurkuun takertuen. Hän sulki silmänsä ja veti syvään henkeä.
"Maybe, älä", hän varoitti pehmeästi ja irrotti varovaisesti kätensä tytön ympäriltä. Loistavaa, olet kerrassaan mahtava neuvomaan, nainen onnitteli itseään inhoavalla ironialla ja pakotti itsensä etsimään Mayben katseen. Ei hän tätä ollut tarkoittanut millään, mitä oli sanonut.

Maybe irrotti vastahakoisesti otteensa ja antoi Zoen siirtyä kauemmas. Hän vastasi naisen katseeseen tietämättä hymyilläkö vai ei, sillä nauru kupli hänen vatsassaan. Miten jännittävältä se oli tuntunut.
"Haluaisin vain tietää miltä se tuntuu", hän vastasi olkiaan vienosti kohauttaen ja hymyili vaistomaisesti.

Zoe pudisti pienesti päätään, mutta suupielet kääntyivät aavistuksen ylöspäin.
"Olet mahdoton", nainen julisti huvittuneena. Jos hän kurkottaisi aivan vähän, voisi hän kahmaista muutaman hedelmäkarkin kouraansa ja heittää päin Maybeä. Ehkä se olisi jo ylilyönti, vaikka olikin helpotus huomata tytön hymyilevän. Parempi vain pudistaa päätään ja hymähtää uudemman kerran.

Oli helpottavaa nähdä, ettei Zoe ollut säikähtänyt. Maybe hymyili silmät siristyen katsellessaan naista.
"Haluaisin vain suudella sinua. Kerran."

"Halusit vain suudella naista", Zoe korjasi huvittuneena, "ja minä satuin olemaan tässä." Oli helpompi keskittyä nauramaan koko absurdille tilanteelle kuin ajatella, mistä se oli syntynyt.

Maybe pudisti päätään.
"Pidän sinusta. Hirmuisen paljon."

Zoen silmät siristyivät, mutta päättäväisesti hän piti kiinni aiemmasta toimintamallistaan. Naura. Keksi jotakin sanottavaa. Käännä koko keskustelu hilpeäksi vitsiksi. Tai ylösalaisin.
"Tiedän. Olenhan vastustamaton", nainen vastasi suupieli nykien ja heilautti poninhännän hartialta niskaansa liioitellun teatraalisesti. Olihan hän sentään joitakin naurettavia teinielokuvia nähnyt!

Se oli totta. Zoe oli uskomaton.
"Halusin vain tietää miltä se tuntuisi", Maybe vastasi katsellen ystäväänsä.

"Ei yhtään miltään", hän vastasi kohauttaen harteitaan. "Jos maltat odottaa siihen asti että tapaat jonkun, joka saa vatsasi heittämään kuperkeikkaa, saat kaipaamasi kokemuksen. Silloin se tuntuu joltakin."

"Mutta sinä saat vatsani heittämään kuperkeikkaa", tyttö huomautti.

"Ei, en saa", hän vastasi tukahduttaen tunteen, joka kohotti päätään. Hän ei aikonut edes pohtia, mikä se oli. Hän vain hymyili Maybelle. "Mutta leikki leikkinä, toivottavasti sait vastauksia mieltäsi askarruttaneisiin kysymyksiin."

"Minä pidän sinusta, Zoe", Maybe korjasi päättäväisesti. Hän leikitteli sukkien verhoamilla varpaillaan tottuneessa risti-istunnassa ja katseli naista, joka halusi sysätä syrjään hänen pyyntönsä. Ehkä hänen olisi pitänyt antaa Zoen tehdä niin.
"Haluaisin suudella sinua. Vain kerran."

Mayben toistaessa jälleen kerran saman asian, Zoen päättäväisyys horjui. Ehkä Maybe ei vitsaillut. Ehkä tämä ei ollut vain hauskaa naljailua kahden kaverin kesken. Ehkä Maybe tarkoitti mitä sanoi, tai ainakin uskoi tarkoittavansa sitä. Se sai epämukavuuden nousemaan aaltoina ja kotiutumaan palana kurkkuun. Mayben pyyntö oli järjetön ja naurettava. Se oli niin järjetön, ettei se voinut olla kuin pilaa, vaikka tyttö miten inttäisi vastaan.
"Ei se toimi niin, Maybe", hän huomautti.

Tyttö huokasi haikeasti.
"Miksei?"

"Olen ystäväsi", Zoe vastasi harteitaan pienesti kohauttaen, "ja sanoit itse tapailevasi jotakuta." Sitä hän ei tosin mielellään ajatellut.

"Mitä se haittaa? Ja emme tapaile oikeasti. Hän ei halua kenenkään tietävän meistä", Maybe vastasi. Ainakin hän oli yrittänyt. Miten hän olisi halunnutkaan tietää.

Se ei kuulostanut lainkaan hyvältä, mutta antoi mahdollisuuden kääntää keskustelu toisille urille.
"Miksei?" Zoe kysyi koettaen pitää niin äänensä kuin kasvonsa mahdollisimman avoimina ja ymmärtävinä.

Maybe kohautti olkiaan. Noah sanoi, että olisi paljon parempi, kun talli ei tietäisi heidän asioistaan.
"Miksi se haittaa, että olet ystäväni?"

"Maybe, siitä ei seuraa mitään hyvää jos joutuu salailemaan tällaista", Zoe kurtisti kulmiaan. Ei, hän ei hyppäisi johtopäätöksiin, eikä tuomitsisi tietämättä. Piste. Oli helpompi jättää Mayben kysymys huomiotta kuin yrittää keksiä vastaus, joka kävisi järkeen, kun kerran pelkkä ystävyys ei Mayben logiikalla siihen riittänyt.

Maybe kohautti uudelleen olkiaan. Noah tiesi aina mitä teki.
"Zoe, miksi se haittaa, että olet ystäväni? En pyydä sinua tuntemaan mitään sen enempää."

"Eivät ystävät suutele toisiaan", hänen ystävänsä ainakaan. Hyvä kun hän edes halasi ystäviään, ja sekin tapahtui aina toisen osapuolen aloitteesta.

"Olisiko se niin kamalaa?" tyttö kysyi olkapäät painuen.

"Ei sillä ole mitään tekemistä kamaluuden kanssa. Sitä ei vain… tehdä", hän kohautti harteitaan kun ei parempaakaan sanaa keksinyt. Kamaluutta oli joutua suutelemaan inhoamaansa opiskelukaveria, kun pullonpyörityksessä ei ollut onni matkassa.

Maybe kiersi jälleen käsivarret koukistettujen polvien ympärille. Hän nojasi poskensa polveena ja katseli Zoea.
"Miksei? Eihän siinä ole mitään pahaa?"

"Ei siinä ole mitään pahaa", hän vakuutti tiedostaen hiuksenhienon rajan, jolla parhaillaan tanssi. Täytyisi olla varovainen sanojensa kanssa, ettei hän tuomitsisi Mayben uteliaisuutta. Se oli vain normaalia, tai niin hänelle oli nuorempana jaksettu hokea. "Mutta ei siinä ole mitään hyvääkään."

"Miten niin ei ole?" Maybe kysyi. Hän löysi siitä paljon hyvää.
"Etkö sinä ole koskaan yksinäinen?"

"Mitä hyvää siitä voisi seurata?" Hän kysyi takaisin, kun ei keksinyt muutakaan vastausta. "En. Enhän minä ole yksinäinen." Se oli yksi suuri vale, mutta menkööt. Hän oli oppinut jos nyt ei nauttimaan yksinäisyydestään, niin elämään sen kanssa. "Onhan minulla sinut ja hevoset ja työkaverit."

"Se voisi olla ihanaa", tyttö ehdotti olkiaan kohauttaen. Ehkä Zoe ei kaivannut läheisyyttä samoin kuin hän. Ehkä hänen pitäisi vain antaa ystävänsä olla, ennen kuin tuhoaisi heidän ystävyytensä.

"Se voisi myös olla aivan kamalaa", Zoe naurahti pitäen päättäväisesti kiinni synkeästä näkemyksestään. Hän ei voinut antaa itselleen lupaa vilkaista Mayben maalailemien pilvilinnojen suuntaan.

Mayben suupieli nytkähti.
"Yksi suudelma minun kanssani?" Ei kai hän voisi niin huono suutelija olla?

"Olet uskomattoman jääräpäinen", Zoe puhahti huvittuneena ja pudisti päätään. Mikään ei pysäyttäisi Maybeä, jos tuo suuntaisi tahdonvoimansa ratsastamiseen - tai oikeastaan mihin tahansa. Tyttö saavuttaisi elämällään vielä paljon.

"Etkö sinä ole aivan samanlainen?"

"Ehkä", Zoe myönsi. Pata kattilaa soimaa ja sitä rataa.

Maybe huokasi jälleen haikeasti ja antoi itsensä vajota sohvan selkänojaa vasten. Hän silmäili Zoea alakuloisesti.
"En halunnut ahdistaa sinua. Ajattelin, ettei se olisi sinulle iso asia", hän totesi. Ehkä hänen pitäisi vain yrittää päästä yli omasta ahdistuksestaan. Ehkä hänestä olisi tuntunut ihan samalta Zoenkin kanssa.

Mayben surkeus kouristi sydäntä. Ehkä hänen olisi vain pitänyt suostua, jos sillä olisi saanut ystävälle paremman mielen. Eihän se olisi ollut häneltä pois. Zoe huokaisi painautuen vasten selkänojaa.
"Et ahdistanut", hän rauhoitteli ja kohautti harteitaan. "Ei se kai olisi. En vain ole koskaan tehnyt mitään vastaavaa ystävieni kanssa, joten se on ajatuksena kummallinen." Hänellä ei ollut koskaan ollut niin läheisiä ystäviä, että olisi tullut täytettyä sosiaalinen media kaikenmoisilla kaulailu- ja poskipusukuvilla.

"Se ei herätä sinussa uteliaisuutta? Kummallinen ajatus."

"Olen liian vanha tuntemaan uteliaisuutta", Zoe vastasi suupieli nykien. Liian kyyninen, enemmänkin, mutta ei kai se niin tarkkaa ollut.

Tyttö kohotti vaaleaa kulmaansa ja laski sitten katseen sohvaan nojaten poskensa sen selkänojaan.
"En ole koskaan pelännyt. En oikeasti. Ehkä miettinyt, että ehkä katkaisen niskani kohta. Enkä ymmärrä miksi minua ahdistaa nyt", hän kohautti olkiaan.
"Ehkä minussa on vain jotain vikaa."

Zoe olisi antanut melkein mitä tahansa kyvystä lohduttaa Maybeä ja ottaa tytön harteita painava ahdistus omaksi taakakseen. Miksei hän osannut sanoa mitään fiksua? Hän siirtyi epävarmana lähemmäs sohvalla ja kurkotti kädellään Mayben käsivartta kohden koskettaakseen sitä pehmeästi, jotta saisi tytön huomion itseensä tummanharmaan sohvankankaan sijaan.
"Ei sinussa ole yhtään mitään vikaa", hän vakuutti horjumattomana. Maybe ei saisi tuntea niin. Hän olisi niin mielellään käynyt vaihtamassa muutaman hyvin painavan sanan miehen kanssa, joka oli saanut Mayben tuntemaan moista. Kenenkään ei kuulunut ajatella niin. "Et voi aina olla rohkea. Pakkohan maailmassa on olla edes yksi asia, joka saa sinut empimään ja harkitsemaan toisenkin kerran. Ei se tarkoita, että sinussa olisi mitään vikaa. Tuhannet muut painivat aivan saman asian kanssa päivittäin."

Maybe ei antanut itsensä vastata Zoen kaverilliseen hellyydenosoitukseen, vaikka janosi takaisin naisen halaukseen.
"Ja koska ajatus sinun kanssasi olemisesta ei ahdista minua, halusin vain kokeilla kysyä."

Oli huolestuttavaa, jos Maybe koki hänet mieluisammaksi kuin tapailemansa miehen, mutta ehkä hän oli tuominnut jo riittämiin. Parempi vain purra kieltään ja nyökätä tytölle.
"Ymmärrän", hän vastasi keskittyen pitämään äänensävynsä pehmeänä. "En vain tahdo, että se ahdistaisi sinua myöhemmin."

Maybe katsahti naista otsatukkansa alta.
"Sinä et voisi koskaan ahdistaa minua."

"Minulla on taipumus pilata kaikki hyvät suhteet elämässäni", Zoe huomautti kuivasti. Hyvä kun hän tuli edes siskonsa kanssa toimeen.

"Et voi pilata suhdettasi minuun, ellet itse niin halua."

"En halua", hän vastasi pienen hymyn kera. Hän ei tahtonut luopua Maybestä mistään hinnasta. Tyttö oli paras ystävä, joka hänellä oli ollut sitten lapsuuden hiekkalaatikkoleikkien.

Maybe vastasi hymyyn ja kosketti naisen kättä.
"Olet paras ystäväni."

"Ja sinä minun", Zoe vastasi. Ohikiitävän hetken harkittuaan hän levitti käsiään halaukseen. Ehkä hän voisi opetella halaamaan Maybeä useammin, jos tyttö kaipaisi moista.

Maybe ei sen suurempaa kehoitusta kaivannut, kun oli jo kietonut kätensä Zoen ympärille ja painanut itsensä naista vasten. Oli ollut typerää olettaa, että Zoe olisi yhtä ajattelemattoman spontaani kuin hän - luojan kiitos hän ei ollut säikäyttänyt naista. Suloinen lämpö levisi hänen sisälleen tiedosta, että hänenkin ystävyytensä oli arvostettua.

Zoe hymyili rutistaessaan tyttöä tiukasti. Ehkä tähän voisi tottua. Oli kieltämättä mukavaa voida halata rakasta ystävää ilman, että tunsi olonsa typeräksi ja epämukavaksi. Ehkä hän voisi olla sellainen ystävä, jollaista Maybe tarvitsi ja jollaisen tyttö ansaitsi. Jos hän oikein yrittäisi, hän voisi kuka ties olla parempi ystävä. Ei niin jyrkkä, ehdoton ja terävä kuin yleensä, vaan pehmeämpi ja avoimempi. Sellainen, jonka luokse Maybe voisi aina tulla suruineen ja murheineen, vaikka hänellä ei olisi muuta tarjottavaa kuin hilpeän huono elokuva ja lämmin paikka kainalossa.
"Olet todella tärkeä minulle ja toivon sinun tietävän, että olet aina tervetullut tänne. Ihan aina."

Zoen sanat olivat saada Mayben itkemään. Tyttö hautasi kasvonsa hämillisenä naisen olkaan ja silitteli hajamielisenä Zoen selkää.
"Sinä olet minulle todella tärkeä. En halua koskaan menettää sinua", hän vastasi saatuaan äänensä takaisin hallintaan. Hän voisi olla onnellinen näin. Ei ollut reilua yrittää vaatia Zoelta enempää. Hän löytäisi ratkaisun ongelmiinsa muualta.

"Et menetä", Zoe lupasi pehmeästi naurahtaen. Hän tekisi kaikkensa, jotta se lupaus pitäisi. Maybe oli hänen paras ystävänsä, joten oliko se nyt ihmekään, ettei hän tahtonut menettää tyttöä yhtään sen enempää kuin Maybe tahtoi menettää hänet. Hän silitti vaaleita hiuksia ennenkö vetäytyi aavistuksen halauksesta lämmin hymy huulillaan.

Maybe päästi irti vastahakoisesti.
"En ole tainnut antaa sinun seurata elokuvaa", hän totesi ja hieraisi nenänpieltään.

"Ei se haittaa", Zoe vastasi. Olihan keskustelu ollut paljon tärkeämpi kuin elokuva, tapahtui siinä sitten mitä tahansa. "Voimme aina katsoa sen uudestaan joku toinen ilta."

Heillä olisi siis vielä yhteisiä elokuvailtoja. Maybe hymyili irrottautuen alakulosta ja poimi unohtuneesta kulhosta suklaassa dipatun maapähkinän. Kuka tiesi. Ehkä hän kääntäisi Zoen päänkin vielä joku päivä.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   La Maalis 18, 2017 9:47 pm

Tiistai 6. syyskuuta 2016, aamupäivä - Häntä pystyyn ja eteenpäin

Okei, ehkä hän olisi voinut suunnitella kaiken huolellisemmin ja jo viikkoja etukäteen edellisen viikonlopun sijaan, sen verran hän voisi joustaa, mutta Winterin reaktiosta päätellen hän oli ilmoittanut vievänsä Javan vähintäänkin Marsiin kuumailmapallolla kymmenen minuutin varoitusajalla, mistä ei suinkaan ollut kyse. Kuunneltuaan puoli tuntia hevosenhoitajan kiihtynyttä yksinpuhelua hevosta varustaessaan, oli Bex tavattoman tyytyväinen siihen, että Java seisoi vihdoin trailerin kyydissä toisen täysiverisen kaverina ja matka Yorkiin saattoi alkaa. Winterin saarna kaikui korvissa vielä siinäkin kohtaa, kun Leeds lähestyi, mutta radion tahdissa laulaminen ja innostuneet suunnitelmat päivän kululle auttoivat hukuttamaan moisen. Vapailta palannut puhiseva hevosenhoitaja pärjäisi kyllä kotitallilla, ja heillä olisi kerrassaan ihana, jopa aurinkoiseksi laskettava päivä tiedossa Yorkin lähettyvillä olevalla maastoesteradalla Mayben kanssa. Äidiltä lainatun auton takapenkki oli täynnä evästä ja kenties turhiakin varusteita, mutta parempi varautua kaikkeen. Hevoset olivat matkustaneet rauhallisen kuuloisesti tähän asti, eikä Bex murehtinut lainkaan hevosten oloista. Nyhtivät tyytyväisinä heinää verkoistaan, oli hänen veikkauksensa ratsujen matkahuveista.
"Morland lupasi tulla puolilta päivin, joten ehdimme hyvin käydä kävelemässä radan etukäteen ja lämmitellä hevoset", Bex totesi kurkottaen kääntämään radion äänenvoimakkuutta pienemmälle. "Kiva kun lähdit mukaan. Saatiin vielä hyvä sääkin", nainen naurahti. Hän oli sunnuntai-iltansa piristykseksi täyttänyt ilmoittautumisia syksyn viimeisiin kisoihin, ja niiden innostamana tahtonut lähteä kokeilemaan Javaa hevoselle vieraalle radalle. Hän oli käynyt täällä pariin otteeseen Bubblesin kanssa, mutta siitä oli niin monta vuotta, että hän epäili radan muuttuneen jo moneen kertaan. Uusi kokemus siis hänellekin!

Mayben jalka tanssahteli radion rytmin tahdissa, kun tyttö katseli malttamattomalla energialla tietä. Hän ei tiennyt kummasta olla enemmän innoissaan: roadtripistä yhdessä Bexin kanssa vai mahdollisuudesta valmentautua uudella maastoesteradalla.
"Tietenkin lähdin", hän nauraa hykersi ääni viikonlopun jäljiltä tavallista käheämpänä. Ehkä hänen olisi pitänyt hurrata vähemmän Burghleyssä viidenneksi sijoittuneelle ratsukolle tai vain pukeutua lämpimämmin, mutta Maybe ei koskaan pysähtynyt murehtimaan lämpötilaa tai sadetta.
"Miten sinun viikonloppusi meni?" tyttö tiedusteli ja aloitti hiustensa letityksen tuskallisen prosessin, sillä valkeat, silkkisen liukkaat hiukset eivät olleet haluta antautua kampauksiin. Hän aikoi olla valmis valmennukseen, ja siihen kuului esteetön näkökenttä.

Bex seurasi kolmikaistaisen moottoritien aamuista liikennettä valppain silmin, sillä hän ei luottanut kanssa-autoilijoihinsa koskaan, kun kyydissä oli hevosia. Joidenkin nyrjähtäneiden kaupunkilaisten mielestä oli aina yhtä hyvä idea kiilata traileria vetävän auton eteen ja iskeä jarrut pohjaan.
"Tallilla", hän virnisti. "Edgerly tuli lauantaina käymään, ja sunnuntai meni valmennuksissa Selkien ja Duffyn kanssa", nainen kertoi huvittuneena. Hyvä kun maanantaina oli päässyt ylös sängystä, kun vatsalihakset olivat huutaneet armoa koulutyöskentelyn jäljiltä. Epäilemättä huomenna olisi reisien vuoro ilmaista eriävä mielipiteensä, kun he viettäisivät tämän päivän lyhyillä jalustimilla tasapainotellen.
"Mutta kävin eilen Paddyllä maastossa", Bex kihersi tyytyväisenä. Winter tappaisi hänet kun kuulisi, eikä varmasti suostuisi jäämään vapaalle seuraavaan vuoteen. Onneksi Nathan oli luvannut olla kantelematta kesken lenkin suoritetusta ratsujen vaihdosta. "Älä kerro Zoelle", hän lisäsi virnistäen.

"Kävitkö? Miten meni?" Maybe kysyi silmät syttyen, vaikka tunsi epämukavan piston pyynnöstä pitää jotain salassa Zoelta, vaikka sitten vain vitsillä heitettynä. Hän oli käyttäynyt kuin mikäkin hölmö naista kohtaan, mutta se ei onneksi ollut rikkonut heidän ystävyyttään.

"Upeasti", Bex huokaisi ihastuneena. "Se hevonen on jotain aivan uskomatonta." Tai ehkä hän oli vain taantunut takaisin lapseksi, joka oli seurannut vuosikaudet yhden jos toisenkin kenttäratsukon uraa, ja saanut nyt mahdollisuuden toteuttaa lapsuudenunelmansa huippuhevosen ratsastamisesta.
"Mutta joku päivä Javakin on yhtä hyvä. Ja Chove", nainen naurahti. "Selkiestä en mene vielä vannomaan."

Maybe nauroi.
"Onko Edgerly antanut sinulle luvan ratsastaa myös silmäteräänsä?" tyttö kysyi uteliaana, vaikka olikin varma, että kuka tahansa olisi vaikuttunut Bexin taidoista hevosten kanssa.

"En ole kysynyt", Bex kohautti harteitaan murehtimatta turhia. "Mutta samapa kai se on, ratsastanko sitä minä vai Nathan, kun Zoe ei ole paikalla." Okei, ehkä hän voisi kysyä lupaa ohimennen vaikka samalla, kun laittaisi tämän päivän reissusta yhteenvedon miehen sähköpostiin. Ihan vain tulevaisuutta ajatellen. Winter ainakin vaatisi kirjallisen luvan ja ties mitä muuta, ennenkö laskisi hänet Paddyn lähelle.

"Bex", tyttö nauraa kehräsi epäuskoisena. Logiikka oli hyvä, mutta omistaja oli vähintäänkin pikkutarkka.
"Miten sinä olet muuten viihtynyt kilparatsastajana? Kaipaatko Greenridgeä?"

Bex vain virnisti vastaukseksi. Ehkä hän oli jossakin välissä saanutkin jo luvan, mutta unohtanut koko jutun keskittyessään ihastelemaan kolmea kilparatsuaan. Ehkä ei. Hän varmistaisi asian kohtapuoliin, jos vain muistaisi vielä päivän päätteeksi.
"En", hän naurahti lämpimästi. "Vastahan sain kannettua viimeisetkin tavarani uuteen osoitteeseen. Välillä on ikävä ihmisiä Greenridgestä, mutta onhan minulla vapaapäiviä, joiden aikana voin käydä moikkaamassa tuttuja." Työtä ratsastuskoululla hän ei ikävöinyt, vaikka sen sanominen ääneen tuntuikin väärältä, kun ajoi ratsastuskoulun tuttua autoa.
"Oliko Burghleyssä ihan parasta?" Hän kysyi tietäväinen virne kasvoillaan ja vaihtoi kaistaa valmistautuen ramppiin, jonka kautta he sanoisivat hyvästit moottoritielle ja siirtyisivät ajelemaan pikkuteitä, jotka veivät maastoesteradalle. Reitti oli kutakuinkin tuttu, mutta hän oli varmistanut sen vielä etukäteen kartalta, sillä eksyminen tarkoittaisi aina vähemmän aikaa hevosten selässä.

"Aikalailla", Maybe väläytti leveän hymyn ja nielaisi päättäväisesti epäilyksen kaiherruksen. Hevosenhoitajana viikonloppu oli ollut uskomattoman hieno, ja antanut hänelle vielä uuden annoksen janoa ratsastaa joku päivä itse samalla radalla. Diana oli tavattoman rakas, hieno hevonen eikä tyttö olisi voinut toivoa enempää. Henkilökohtaisesti toivomisen varaa varmaan olisi. Hän ei ollut edes tajunnut, mitä oikeasti tunsi, ennen kuin oli erehtynyt avautumaan asiasta Zoelle. Nyt hän ei voinut unohtaa.
"Noah ja Diana olivat viidensiä, ellet tiedä jo. En tiedä ollako surullinen, että hän varmastikin menettää Dianan pian vai onnellinen, että sinä saat sen ratsastettavaksesi", tyttö nauroi, puhahti hiussuortuvan karatessa jälleen ranskalaiselta letiltä ja aloitti uudelleen.

Bex naurahti pirteästi. Hän oli katsonut ratsukon suoritukset netistä heti, kun ne oli sinne ladattu, ja vaikka kukaan ei ainakaan viimeisen tarkistuksen mukaan ollut onnistunut lataamaan koko maastoesteosuutta näytille, oli hän saanut riittävän tarkan kuvan Dianan kyvyistä. Kisavideoiden seuraaminen oli hyvää valmistautumista tulevaan.
"Ole onnellinen, se on aina kivempaa kuin surra asioita", Bex virnisti kannustavasti. Hän ei malttanut odottaa, että saisi Dianan poikapoppoonsa jatkoksi. Täytyihän mukaan mahtua yksi tammakin, ettei hän jäisi aivan alakynteen poikien kanssa.
"Ja ainakin heidän kisansa menivät hyvin." Se tuskin Burkea lohduttaisi hevosen vaihtaessa omistajaa ja sitä kautta ratsastajaakin, mutta sille hän ei voisi mitään. Jos aikuinen mies tahtoisi mököttää, senkus. Jäihän Burkelle vielä muita ratsuja, joilla kilpailla.

"Niin olen. On mahtavaa, että pääset jälleen kilpailemaan", tyttö vakuutti ja kurottui koskettamaan Bexin käsivartta. Noah oli ollut harvinaisen pahantuulinen aina kuullessaan huhuja lähestyvästä omistajanmuutoksesta eikä Maybe syyttänyt miestä: olihan Diana aivan eri tasoa kuin hysteerinen, hankala London, säikky Batman ja vasta alemmalla tasolla kilpaileva, raisu Slips. Mutta Bex ansaitsi kaikki hienot hevoset, jotka sai!
"Onko Twister saanut tuntihevosen paikan?"

"Se on", Bex naurahti. "Ilmoittauduin juuri toissapäivänä pariin kisoihin. Täytyyhän sitä käydä testaamassa, miten pojat toimivat kisapaikalla, että tiedän, mihin keskittyä talven aikana." Voisiko kuu vaihtua jo, jotta hän pääsisi Little Downhamin tutulle radalle kahdella uudella ratsullaan? Täytyisi hioa sekä Java että Selkie parhaimpaan teräänsä ennen kilpailuja, jotta reissusta ei tulisi turhaa.
"On! Ja huhujen mukaan siitä on jopa pidetty tunneilla", Bex virnisti voitonriemuisesti. Hän oli ollut oikeassa ja äiti väärässä, kun ei ollut tahtonut ottaa Twisteriä tuntikäyttöön. "On kiva, että sekin saa jotain mielekästä tekemistä."

"Loistavaa! Tuletteko Little Downhamin Advanced -luokkaan?" Maybe kysyi, vilkaisi sivupeilistä kohtuullisesti kasassa pysyvää kampausta ja ravisti otsatukan pois silmiltään. Ehkä hänen pitäisi mennä kampaajalle.
"Minun on tarkoitus osallistua Chovella ensimmäistä kertaa Intermediateen siellä."

"Joo, Javan kanssa kyllä", Bex vastasi nyökäten. Selkien hän oli ilmoittanut Noviceen, mutta saisi nähdä, tulisiko ilmoittautuminen bumerangina takaisin. Hän ei epäillyt hevosen kykyjä selviytyä luokan haasteista, mutta saisi nähdä. "Mahtavaa! Päästään siis molemmat kokeilemaan jotain ihan uutta." Hän antoi yhdistelmän hidastaa vauhtiaan jo kaukaa ennen risteystä, josta he kääntyisivät, ja se jos mikä sai takana tulevan autoilijan kiihkoilemaan. Bex ei edes yllättynyt, kun kiiltävänmusta bemari kurvasi heidän ohitseen.
"On kyllä hauska päästä taas Little Downhamiin. Se on yksi suosikkiradoistani", hän huokaisi painaen pehmeästi jarrua, kun käännös lähestyi. Rauhallisella tahdilla luovien jyrkästäkin käännöksestä selvisi ilman trailerin turhaa heiluttamista, ja kylttien lupauksen mukaan he olivat oikealla tiellä peltomaisemien keskellä.
"Okei, täältä kääntyi jostakin aivan pieni hiekkatie, joka vei toimiston eteen. Pidä silmät auki, koska minä olen ajanut siitä ohi joka ikinen kerta kun olen käynyt täällä", Bex naurahti.

"Etkö kilpaile Duffylla ollenkaan?" Maybe ihmetteli ja tähysi tienpenkkoja tien varalta.
"Olet oikeassa. Little Downham on ihastuttava", hän myönsi, vaikka hänestä mikä tahansa mahdollisuus hypätä maastoesteitä oli varsin ihastuttava.

"Sillä on vielä kisoja Burken kanssa, enkä viitsinyt sotkea aikatauluja pakottamalla heitä vetäytymään yksistä kisoista, jotta voin mennä Duffylla toisiin", Bex kohautti harteitaan. Hän olisi mielellään ryöstänyt orin mieheltä koko kenttäkauden päättävää Alankomaissa järjestettävää kilpailua varten, mutta ehkä hän voisi odottaa ensi kevääseen. Niin vastentahtoista kuin sen myöntäminen olikin, olisi Burkella paremmat mahdollisuudet pärjätä Duffyn kanssa kuin hänellä, sillä hevonen oli miehelle tutumpi kilpakumppani. Ensi keväänä tilanne olisi aivan toinen, siitä hän pitäisi huolen.

"Aivan", Maybe vastasi. Noah oli tuntunut alistuneen ajatukselle, että Duffy oltiin viemässä mieheltä kesken kauden.
"Tarkoitatko Boekeloa?" hän kysyi ja osoitti pientä hiekkatietä kysyvästi.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   La Maalis 18, 2017 9:48 pm

"Juuri sitä", Bex nyökkäsi ja alkoi hidastaa risteystä varten. "Halusin niin monena vuonna lähteä sinne Bubblesin kanssa, mutta koskaan ei onnistanut. Ehkä ensi vuonna sitten", hän huokaisi unelmoiden traileriyhdistelmän hidastaessa tahtinsa mateluun. Kapealle hiekkatielle kääntyminen kannatti tehdä huolella, mutta sen jälkeen matka olikin helppo parkkipaikalle, jolla muutama traileri jo oli.
"Kuinka kärsivällisesti Chove malttaa seistä, kun ollaan pysähdytty?" Bex kysäisi etsiessään sopivan kohdan heidän trailerilleen riittävän kaukana muista.

"Duffy on tarkoitus viedä sinne. Ehkä sinä voisit kilpailla sillä siellä? Noah kilpailee kuitenkin myös Batmanilla", Maybe ehdotti. Jos kyseessä oli Bexin pitkäaikainen haave, täytyisihän naisen yrittää tavoitella sen toteutumista.
"Riippuu päivästä. Tuskin se itseään rikkoo, vaikka menisi aikaa." Hän kuljetti tammaa niin usein, että saattoi jo luottaa sen käyttäytyvän järkevästi.

"Täytyy kysyä", Bex vastasi mutta epäili, ettei ratsastajan vaihtaminen sujuisi aivan niin kivuttomasti. Toisaalta, Burke inhosi häntä jo, joten eipä tässä ojasta allikkoonkaan voisi päätyä. Ehkä Edgerly luopuisi Duffyn menestysmahdollisuuksista yhdessä kisassa antaakseen hänelle paremmat mahdollisuudet pärjätä keväällä.
"No hyvä. Sitten voimme käydä ilmoittautumassa ensin. Yleensä jätin Bubblesin seisomaan traileriin, kun kävin kävelemässä radan, mutta ehkä voimme ottaa hevoset mukaan tällä kertaa, niin ne eivät keksi mitään pöljää. En usko, että niiden suoritustapa suuresti muuttuu, vaikka ne näkisivät esteet narun päästä jo etukäteen", nainen virnisti. Hän sammutti moottorin ja nousi kyydistä avaimia huolettomasti kädessään pyöritellen. "He haluavat kuitenkin, että vedämme nimemme alle johonkin turhaan sääntöpaperiin."

"Kysy ehdottomasti!" Maybe kannusti pudottautuen autosta ja kikatti kuvaukselle turhasta sääntöpaperista seuratessaan naista.
"Paljonko Morland veloittaa tästä valmennuksesta?"

"Ei mitään käsitystä", Bex nauroi raikuvasti lukitessaan auton ovet ja lähtiessään suunnistamaan kohti vinossa roikkuvalla kyltillä merkittyä toimistoa. "Veikkaisin, että hinta on varsin alhainen, kun hän on niin hyvää pataa Edgerlyn kanssa. Tuskinpa tavallista valmennusta paljoakaan enempää, ja sitten varmaan jonkin kilometrikorvauksen, mutta hän tulee Sheffieldistä, joten matka ei ole niin pitkä kuin meillä", Bex pohti harteitaan kohauttaen. Edgerly oli luvannut maksaa valmennukset, joten hän aikoi ottaa lupauksesta kaiken hyödyn irti. Hän aukaisi toimiston oven viittoen Maybeä edeltään sisään. Sääntöpapereita oli kokonainen nivaska heti pöydällä tarjolla, ja alistuneesti huokaisten Bex nappasi yhden käteensä. Montakohan kertaa hän oli lukenut tämänkin lapun läpi, eikä siltikään muistanut siitä yhtään mitään?

Maybe nauroi. Ehkä hän ei sitten yrittäisi saada maksaa puolia. Edgerly luultavasti maksoi ratsastajansa valmentautumisen eikä mies ollut ennenkään tainnut epäröidä hevosiinsa tuhlaamista; sen kuvan Zoea seuraamalla ainakin sai. Tyttökin syventyi tutkimaan papereita ja vastusti halua vain sutaista nimi, minne piti, tekstejä lukematta.
"Mitä Morland tekee Sheffieldissä? Asuuko hänen perheensä siellä?"

Bex oli kerran tehnyt sen, ettei ollut lukenut paperia läpi, tai edes esittänyt lukevansa, ja toimistotantta oli käskenyt häntä yrittämään uudestaan. Senpä tähden hän kiirehti nopeasti numeroidun listan läpi, jonka ohjeet olivat toinen toistaan selkeämpiä. Ei esteiden hyppäämistä väärään suuntaan, check, ei hyppäämistä rinnakkain muiden kanssa, check.
"Ymmärsin, että hänen vanhemmillaan on jokin linnantapainen siellä", nainen virnisti. No ei ehkä linna, mutta melkein. Eikö kaikilla kankeilla yläluokkalaisilla ollut omia linnoja ja kartanoita ja palatseja? "Hän tätä rataa ehdotti, kun kysyin mahdollisuudesta järjestää tällainen reissu. Liekö käynyt täällä oman hevosensa kanssa useamminkin. Minä olisin tyytynyt Durhamin rataan, mutta kyllähän matka taittuu hyvässä seurassa." Bex sutaisi nimensä sille varatulle viivalle ja lykkäsi paperin toimistotädin kouraan.

"Miten totta", tyttö vastasi seuraten naisen esimerkkiä ja allekirjoitti paperin saatuaan harhailevan katseensa pysymään listassa.
"Mennäänkö nyt tustumaan rataan?" Maybe kätki huonosti malttamattoman intonsa.

"Mennään", Bex nyökkäsi täynnä samaa intoa kuin Maybe, eikä iästään huolimatta osannut peitellä sitä sen paremmin. "Haetaan hevoset kävelyseuraksi, niin trailerikin pysyy ehjänä paluumatkaa varten", hän virnisti. Tästä tulisi aivan mahtava päivä. Ensi vuonna täytyisi järjestää tämmöisiä useamminkin, vaikka sitten ilman valmentajaa, jos mokomat eivät jaksaisi lähteä kotitallilta kauemmas. Ainakin tällä kertaa Morland oli ollut oikein kiinnostunut, eikä hän ollut joutunut edes pitämään vetoavaa puhetta, jonka oli harjoitellut sanasta sanaan Duffyn kanssa maastoillessaan.

Chove ilmaisi kärsimättömyytensä vasta, kun lastaussiltaa alettiin avaamaan. Viereistä ruunikkoa kookkaampi tamma potkaisi seinää merkitsevällä kipakkuudella ja katseli ihmisiä ylhäisellä nyrpeydellä, mustakärkiset korvat luimussa. Maybe hykerteli kiivetessään hakemaan täysiverisen, joka peruutti tottuneesti alas ramppia ja tutkaili uutta ympäristöä kuningattaren elkein, pää pystyssä ja omistajan varmuudella kävellen. Tyttö antoi hevosen katsella ympärilleen löysässä narussa, kun riisui siltä kuljetussuojat, kurotti autosta jännesuojat ja kiinnitti ne siroihin, mustiin jalkoihin.
"Lähdetäänkö tutkimaan rataa? Vai pitäisikö hevoset varustaa jo nyt?"

Java odotti kiltisti vuoroaan päästä ulos trailerista, ja näytti liikuttavan helpottuneelta, kun ruunaa ei unohdettu. Hän purki hevosen kuljetusvarusteista ja vaihtoi tilalle suojat. Hetken hevosta seurailtuaan hän penkoi suitset trailerin varustekaapista ja puki ne hevosen päähän. Riimu sai jäädä suitsien päälle, mutta narun hän kiinnitti kuolainrenkaaseen. Ihan vain varmuuden vuoksi, vaikka Java olikin aina ollut todella kiltti talutettava.
"Lähdetään tutkimaan. Kivempi niille, kun ei ole vyötä puristamassa", nainen totesi. Javalle täytyisi ruuvata hokitkin kiinni, mutta siinähän se hoituisi varustamisen lomassa. Ei ruuna käynnissä liukastelisi nurmipohjalla, tai sitten pohja olisi aivan liian vaarallinen laukattavaksi hokkienkin kera.
"Ihanaa kun voi taluttaa hevosta, joka ei yritä syödä käsivartta aina kun huomio herpaantuu", Bex naurahti. Nähtävästi tuttuun paikkaan palaaminen uuden ratsun kera toi mieleen kaikki ne kerrat, kun hän oli Bubblesin kanssa ollut täällä.

"Voin kuvitella", Maybe nauroi ja taputti Choven kaulaa, ennen kuin lähti naisen viittaamaan suuntaan. Hän ei halunnut saada hevosta ärtyneeksi ennen satulaan pääsyä, joten koki paremmaksi pysytellä edellä. Täysiverinen tanssahteli energiaa väreillen tytön vierellä, mutta ei kiristänyt riimunnarua kertaakaan.
"Onko sinulla täältä suosikkiestettä?"

Bex seurasi perässä siristäen silmiään kirkkaassa auringonvalossa, kun tähysi ensimmäisten esteiden suuntaan. Hevoset saisivat hyvin veren kiertämään kävelemällä, joten matkan aiheuttamasta jäykkyydestä ei tarvitsisi murehtia lämmittelyn yhteydessä.
"On. Täällä on suloinen trakehnerhauta, josta on tehty linna", hän naurahti. "Minusta se on kekseliäs. Bubbles vihasi sitä intohimoisesti", hän nauroi päätään pudistellen. "Ainoa hauta, jonka pudotusta se jäi koskaan tuijottamaan jos en ollut todella tiukkana."

"Maltan tuskin odottaa!" Chovekin vaikutti olevan innoissaan. Suipot korvatkin olivat jo nousseet tarkkaavaisesti pystyyn.
"Onko sinulla suosikkia uusista hevosistasi?"

"Tietenkin", Bex nauroi. Mitä ne sellaiset puheet olivat, ettei vanhemmilla ollut suosikkilapsia ja ratsastajilla hevosia? Totta kai oli. "Duffy, ehdottomasti. Sen huumorintaju on kerrassaan hilpeää", hän virnisti. Hän epäili monen muun olevan eri mieltä, sillä se teki orista parhaimmillaankin arvaamattoman suorittajan, mutta hän piti haasteista. Ainakaan Duffy, tai kukaan muukaan hevosista, ei ollut pahantahtoinen ja aiheuttanut ongelmia vain siitä ilosta, että niitä oli kiva tehdä. Bubbles oli ollut juuri sellainen, eikä hänellä ollut ikävä ponin kanssa tappelua kaikesta. Yhdessä lentämistä toki, mutta ei niitä huonompia paloja.
"Mutta Javan työskentelyinto on suloista ja Selkien dramaattinen pöhelöinti huvittavaa, joten kaikkihan ne ovat aivan ihania."

"Onneksi ne ovat mieluisia. Jamie on varsin onnellinen siitä, että Tiddles myytiin", Maybe vastasi ja kohotti pisamaiset kasvonsa vielä melkein kesäistä, valoisaa taivasta kohti. Hänen tuli tummanruunikkoa ruunaa ikävä, vaikka se oli ollut varsin kamala sekä hoitaa että ratsastaa.

Bex nyökkäsi. Hän kiitti onneaan hevosista joka päivä, sillä Tiddlesin kaltaisen ratsun kanssa vääntämistä hän ei kaivannut elämäänsä. Oli jo riittämiin paineita saada kolme kyvykästä ratsua esiintymään edukseen ja kehittymään, puhumattakaan siitä, jos mukaan mahtuisi ratsu, jonka elämäntehtävä olisi hänen hermoilleen käyminen.
"Onneksi meillä molemmilla on ihanat ratsut, niin ei tarvitse murehtia", Bex totesi tyytyväisenä tilanteeseen. "Kuka tietää, ehkä ensi kesänä kilpaillaan samoissa luokissa. Tosin sinä ja Chove pesette minut ja Selkien heittämällä", hän nauroi raikuvasti. Siinäpä vasta olikin hilpeä ajatus.

Maybe nauroi ja silitti Choven silkkistä, tummanpunaruskeaa kaulaa. Hänen olisi tehnyt mieli helliä hevosta päivät pitkät, mutta ylhäisellä tammalla oli tiukka kiintiö siihen, kuinka paljon lääppimistä se sieti päivässä. Mayben elämän kohokohtia olivat kuitenkin hetket, joina Chove vastasi hänen hellyytensä: laski turpansa vaivihkaa hänen olkapäälleen, puhalsi hänen hiuksiinsa tai vain pysyi hänen luonaan ollessaan vapaana.
"Minusta tiedä, mutta Chove on aika hieno", tyttö virnisti, "mistä aloitetaan rataan tutustuminen?"

"Höpöhöpö, olette molemmat hienoja", Bex naurahti silitellen Javan kaulaa, kun täysiverinen tähysi uteliaana ympärilleen. Ainakaan hevonen ei repinyt ja riuhtonut, mikä oli hyvä merkki. Ehkä se malttaisi kisapaikallakin, vaikka tunnelma olisikin kiireisempi kuin nyt.
"Mitä jos vaan kävellään esteet järjestyksessä läpi?" Nainen ehdotti vilkaisten ensimmäisiä esteitä, joita kohti he olivat kaikessa rauhassa matkaansa taittaneet. Pääsisihän avoimella nurmialueella, jolta rata sekä alkoi että loppui, risteilemään miten sattuu, mutta parhaiten he välttäisivät olemasta kenenkään tiellä, jos vain seuraisivat merkittyä rataa.
"Saa nähdä, kuinka monen esteen lipun viemme mukanamme Javan kanssa, jos se meinaa taas kiertää kapeammat esteet", hän naurahti. No, äkkiäkös sitä jalkautuisi pienen täysiverisen selästä korjaamaan pudotettu lippu, jos Java hyppäisi turhankin reunasta.

Sitä saatoi toivoa. Ainakin Maybe tunsi olonsa upeaksi saadessaan ratsastaa tummanpunaruunikkoa tammaa.
"Kävellään vain", hän vastasi ja jatkoi hyväntuulisesti nauraen, "ette vie! Pidän peukkuja." Tyttö seurasi Bexin osoittamaa suuntaa, vaikka pitikin Choven reilusti Javan edellä, ja tutkaili mielenkiinnolla esteitä. Hän laski mielessään askelia ja tutkaili pohjaa kasvava innostus vatsanpohjalla kuplien. Bexin mainitsema, linnalla varustettu hauta sai hänet hykertelemään ääneen.
"Oletko käynyt täällä Duffyn tai Selkien kanssa?"

"Niistähän saisi hienoja matkamuistoja", Bex virnisti, vaikka eipä hän lähtisi lippuja radalta varastamaan. Olihan se silti ajatuksena hilpeä. Sääli ettei hevosten omistaja varmasti näkisi sitä niin, jos hän täyttäisi varustekaapit esteiden merkitsemiseen käytetyillä lipuilla, numerokylteillä ja ties millä irto-osilla.
"En, olen tyytynyt Durhamin rataan. Tosin eipä niistä kerroista niin paljoa saa yksinään irti", hän naurahti. Selkien kanssa tosin oli jo saavutus, jos he selvisivät vain yhdellä kiellolla radan alusta loppuun saakka. Sääli, ettei se riittäisi kärkisijoille mitenkään.

"Millaisia Duffy ja Selkie ovat maastoesteillä?" tyttö kysyi tunnustellen jalallaan maata näyttävien portaiden edestä ja kauhistui sitten vesiestettä. Kaitein rajattu, ylöshyppyyn päättyvä vesi inhottaisi Chovea taatusti.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   La Maalis 18, 2017 9:50 pm

"Selkiellä riittää vauhtia", hän nauroi arvioidessaan askelmäärää, jolla lähtisi vesiesteelle. "Mutta uudet paikat saavat sen säheltämään tavallistakin enemmän, ja epäilemättä kilpailuissa olevat koristepuskat sun muut saavat sen kiipeämään seinille. Duffy taas mielellään pysähtyisi jokaisen esteen eteen pohtimaan jatkosuunnitelmaa", Bex virnisti. Ei nyt sentään aivan, mutta välillä hevosen kieltäytyminen siistin lähestymisen päätteeksi oli tullut yllätyksenä. Höpsö ori.
"Epäilemättä pienellä hiomisella niistä tulee oikein loistokkaita maastoesteilläkin", hän lisäsi täynnä optimismia. Java olisi mielellään lähtenyt kahlaamaan vesiesteen läpi, mutta nainen suosi kenkien pitämistä kuivana ja päätyi kiertämään esteen sivusta ohitse. "Javakin on suostunut hyppäämään useamman kulman lippuja pudottelematta, että ehkä meillä on vielä toivoa, vaikka Little Downhamin Advancedin radalla onkin aiempina vuosina ollut paha kolmen kulman sarja."

"Haluan siis ehdottomasti tulla katsomaan kisojasi", Maybe väläytti leveän hymyn ja vilkaisi kelloaan.
"Pitäisikö meidän alkaa valmistautua Morlandia varten?"

"Tervetuloa vain", Bex nauroi. Ties vaikka Maybestä kisapaikalla olisi hyötyä, jos Winter pyörisi enemmän ystävänsä kanssa kuin vahtimassa hänen tekemisiään, ja jos ei, niin ainahan kilpailuissa oli hauskempaa, kun oli kavereita mukana.
"Eiköhän rata ole tullut nähtyä", nainen myötäili nyökäten. "Hevosetkin saivat jo sopivan alkukävelyn, niin ei kai tässä muuta kuin takaisin trailerille ja varusteet vaan päälle. Morland lupasi hypyttää meitä ensin rataesteillä, niin päästään vähän hyppimisen tunnelmaan ja toivottavasti hevoset hereille, ettei tarvitse mennä maastoesteitä kolautellen."

"Onko täällä rataesteitäkin?" Maybe kysyi tohkeissaan. Miksei hän ollut tullut tänne aikaisemmin? Hän oli kyllä kuljettanut Chovea kisoihin minne ikinä keksi ja maastoilemaan mitä erikoisimpiin maastoihin, mutta loistelias maastoesterata oli jäänyt huomaamatta. Hän käveli Choven vierellä takaisin autolle ja antoi tamman seistä löysässä narussa, kun nosti satulan sen selkään, kiristi vyön ja vaihtoi sitten konjakinruskean nahkariimun englantilaisiin suitsiin. Sitten tyttö painoi kypärän päähänsä ja lisäsi varusteluun vastentahtoisesti turvaliivin.
"Mennäänkö?"

"On", Bex vastasi nyökäten, "ei tosin mitään isoa ja hurmaavaa rataa, mutta niistä saa hyvin muutaman tehtävän aikaan. Kai ne on täällä sitä varten, jos jokin osa maastoesteistä jännittää. Voi testata, onnistuuko putoavien puomien kanssa moinen tehtävä." Hän siirtyi varustamaan Javaa hieman sivummalle Chovesta ja kiitteli jälleen onneaan siitä, ettei ruunan käytöstavoissa ollut pienintäkään moittimista. Hän kiinnitti hokit kenkiin ja tarkisti suojien tarrakiinnitykset, ennenkö heitti satulan selkään ja riisui riimun suitsien päältä. Ohjat oli näppärä kiinnittää kuolainrenkaisiin siinä samalla kun pohti omaa varustustaan. Kaipa tässä olisi pakko laittaa turvaliivikin päälle. Morland kuitenkin katsoisi kieroon, jos hän lähtisi maastoesteille ilman sitä.
"Mennään", hän vastasi nyökäten. Hän talutti Javan hieman kauemmas yhdistelmästä ja heilautti itsensä pienen täysiverisen selkään. "Morlandin autoa ei vielä näy, joten paras varmaan mennä lämmittelemään nurmikentälle puomien sekaan, niin meidät on helppo löytää", hän virnisti lyhentäessään jalustimia ja viittasi nurmikentän suuntaan. Java oli ollut aluksi varsin haluton kävelemään samaan aikaan kun selässä vielä säädettiin jalustimien pituutta, mutta pikkuhiljaa hän oli opettamassa ruunalle, ettei maailma loppunut siihen, jos hevonen noudatti pyyntöä kävellä hänen testaillessa jalustimia. Hän saattoi vain kuvitella Winterin tyytymättömyyden, kun hevosenhoitaja huomaisi.

Chove tanssahteli sivuttain messinkistä kolmipalaa maistellen ja nosteli jalkojaan liioitellun korkealle yrittäessään karata raville. Maybe istui painokkaasti tummanruskeaan estesatulaan ja ohjasi tamman käynnissä Bexin osoittamaan suuntaan.
"Tehdään niin", tyttö vastasi silitellen hevosen kaulaa ja pureskellen alahuultaan: maastoestevalmennus Bexin kanssa. Oliko parempaa tiistaita olemassakaan?

Bex hymyili leveästi Javan selästä. Oli ehdottomasti ollut hyvä veto pyytää Maybeä mukaan, sillä nyt hän ei olisi yksinään Morlandin silmien alla ja sai hyvää seuraa päiväksi.
"Käydäänkö syömässä jossakin kun ajellaan takaisinpäin?" Nainen kysäisi myötäillessään rennosti ruunikon käyntiaskelta. Nyt kun hänellä oli ylimääräistä käyttörahaa, teki mieli käydä jatkuvasti ravintoloissa syömässä - tai ostaa auto täyteen herkkuja, kun lähti muutaman tunnin ajelulle. Javan pää kohosi heti, kun edessä aukeni nurmikenttä täynnä esteitä, mikä sai Bexin virnistämään. Hän oli aivan samaa mieltä hevosen kanssa, joka otti muutaman innokkaan askeleen takaosa sivuun työntyen. Hän taputti ruskeaa kaulaa kerätessään ohjat paremmin tuntumalle ja istui syvälle ruskeaan estesatulaan. Hevonen oli hienosti kuulolla heti alusta asti ja taipui tasaisesti pohkeen ympärille, mikä oli omiaan valamaan uskoa siihen, että päivästä tulisi mahtava.

"Ehdottomasti!" Maybe vastasi kiepahtaen satulassa ympäri. Päivästähän tuli vain entistä parempi! Hän istui syvemmin satulaan Choven nostaessa päätään esteet nähdessään ja leikitteli kuolaimella, kun tamma uhkasi ohittaa istunnalla annetun pidätteen.
"Oletko muuten muuttanut nyt pois Greenridgestä?"

"Just sunnuntaina kannoin viimeiset kamat pois", Bex kertoi hyväntuulisesti. Didin vanhaan asuntoon oli ollut ilo muuttaa, varsinkin kun Ryan oli jo aikaa sitten myynyt asuntonsa naapurista. Eipähän tarvinnut murehtia, että voisi koskaan törmätä mieheen.
"Kai tässä pitäisi jonakin viikonloppuna kyhätä tupareita kasaan", hän naurahti ja väistätti Javaa useamman metrin. Hevonen oli hyvin kuulolla ja tuntui mukavalta, kuten aina, joten ehkä heillä olisi toivoa kisapaikallakin, kun uusi ympäristö ei sekoittanut ruunikkoa tämän enempää.

"Kyllä pitäisi! Olisinpa ollut auttamassa muuttosi kanssa", tyttö huokasi. Mutta ehkä Burghleyssä hoitaminen oli kelvollinen peruste.
"Miten se sujui?"

"Ei minulla niin paljoa omaisuutta siirrettäväksi ollut", Bex naurahti. Apua olisi varmasti saanut enemmänkin, jos tarvetta olisi ilmennyt, mutta näin oli ollut ihan hyvä. "Oikein näppärästi. Sasha tuli auttamaan viimeisten tavaroiden pakkaamisessa ja kantamisessa, mutta lähinnä taisimme uppoutua muistelemaan menneitä", hän nauroi. He eivät olleet tehokkaita nähneetkään illasta, kun olivat tavaroita lastanneet avolavan kyytiin.

"Se kuulostaa ihanalta tavalta muuttaa", Maybe vastasi haaveikkaasti. Hän oli vain pakannut rinkan, jättänyt kotinsa ja matkustanut junalla Glasgow'sta Newcastleen.
"Millainen uusi asuntosi on?"

"Se oli ainakin hidas tapa", Bex nauroi raikuvasti. Olihan se ollut paljon hauskempaa kuin aiempina iltoina yksinään tehdyt reissut uudelle asunnolle, mutta aikaakin oli kulunut reilusti enemmän. No, eipä ollut ollut kiire, ja oli ollut hauska viettää aikaa Sashan kanssa.
"Ihana", nainen virnisti. "Sopivan kokoinen, valoisa yksiö aivan Hexhamin keskustassa. Se on Didin omistuksessa, niin ei tarvinnut murehtia siitäkään, tulisiko vuokranantajan kanssa toimeen."

"Kuulostaa täydelliseltä", tyttö huokasi ihaillen, "miltä omillasi asuminen tuntuu? Ikävöitkö Greenridgeä?"

"Ikävöin ihmisiä Greenridgestä, mutta en töitäni", hän virnisti toispuoleisesti kannustaessaan Javaa venyttämään raviaskeltaan rytmikkääseen lisäykseen pehmeällä nurmipohjalla. Hieno hevonen, kerrassaan. "Ja ihmisiä voi onneksi aina käydä tervehtimässä. Omillaan asuminen on sen sijaan… jännittävää", hän naurahti kun ei parempaakaan sanaa keksinyt kuvaamaan tunnetta, jonka moinen itsenäistyminen sai aikaan.
"Voin vihdoinkin tehdä ihan mitä tahdon, mihin aikaan tahdon, eikä kukaan tule huomauttamaan asiasta." Se oli ehdottomasti suuri voitto. Bex pudotti ruunikon käyntiin huomatessaan auton kaartavan parkkipaikalle ilman koppia. Valmentaja oli saapunut, joten nyt oli viimeinen hetki varmistaa, ettei mikään heinätuppo nurmikentällä kauhistuttaisi Javan herkkää mieltä.
"Valmis kuulemaan, mitä kaikkea teemme väärin, hengittämisestä alkaen?" Bex kysyi pilkettä silmäkulmassa Maybeltä ja suoristautui Javan selässä. Hän painoi kantapäänsä alas ja suoristi nyrkkinsä. Valmentaja ei pääsisi heti ensimmäisenä kommentoimaan jostakin niin pienestä, kiitoksia vain.

"En malta odottaa", Maybe väläytti naiselle leveän hymyn ja asetti jalkansa paremmin lyhyille, messinkisille turvajalustimille. Chove oli energinen ja valmiina töihin: valmennus voisi siis tuskin alkaa paremmista lähtökohdista. Tyttö työsti lämmittelyyn vielä sarjan siirtymisiä ja pysähdyksiä, ennen Morlandin saapumista, jotta voisi toivoa tamman kuuntelevan pidätteitä myöhemminkin.

Bex nauroi. Se oli hyvä lähtökohta valmennukseen kuin valmennukseenkin. Hän pysäytti Javan ja pyysi peruutusta hevoselta, joka tuskin koskaan erehtyi ottamaan askelia vinoon, ellei selässä heilunut aivan miten sattui. Ruuna oli oikein taitava, mistä hän oli varsin kiitollinen. Ehkä heillä olisi mahdollisuus loistaa vajaan kuukauden päästä.
"Huomenta", Teddy tervehti ratsastajia kohottaen aurinkolasit päälaelleen ja harppoi kostealla nurmella esteitä kohti vedenpitävillä vaelluskengillään. "Oletteko jo ehtineet lämmitellä kunnolla?"

"Kyllä vain!" Chove nakkasi päätään terävästi pärskähtäen, kun Maybe pysäytti sen. Tyttö loi Bexiin innosta malttamattoman katseen ja keskittyi sitten odottamaan valmentajalta ohjeistusta.

Bex nyökkäili pontevasti mukana, joten valmentaja käänsi huomionsa esteisiin, joita nurmikentällä oli edellisten käyttäjien jäljiltä.
"Hypätkää tuo ristikko muutaman kerran sekä ravista että laukasta lämmittelyksi, niin kokoan sillä aikaa jotakin hauskempaa näistä lopuista", Teddy ohjeisti ja osoitti estettä. "Hale, kantapäät alas", hän näpäytti toispuoleinen hymy huulillaan. Bex huokaisi liioitellun raskaasti, mutta nauroi perään. O'Connor oli mennyt aloittamaan mokoman piikittelyn, ja nyt se oli levinnyt estevalmentajankin suuhun. Hän ei saisi varmaan koskaan kuulla loppua kantapäistään.
"Keskittykää siihen, että saatte hevosen nopeasti esteen jälkeen kiinni", valmentaja vielä lisäsi ennenkö kävi toimeen puomeja siirrellen. Bex viittasi Maybeä hyppäämään ristikon ensimmäisenä, sillä taivutteli Javaa pohkeidensa ympärille. Jos hevonen pääsisi livahtamaan rataesteillä yhdenkin kerran ohitse, ei loppupäivästä tulisi yhtään mitään. Kieltoja ei siis suostuttaisi ottamaan.

Maybe tukahdutti kikatuksen, sillä ei ollut solidaarista nauraa Bexin kantapäille, ja lähti epäröimättä ristikolle ravissa. Hän istui satulaan muistuttaen Chovea pysymään pyytämässään rytmissä, myötäsi tottuneesti hillityssä hypyssä ja kaarsi ympyrälle, jolta voisi ylittää ristikon uudelleen Bexin jälkeen. Pienen ristikon jälkeen täysiverinen antoi ongelmitta kiinni; pidätteet kävivät haasteeksi, kun hevonen oli oikeasti innoissaan.

Bex siirsi Javan raviin ja vaati pohkeenväistöä molempiin suuntiin, ennenkö käänsi hevosen esteelle. Pieni ristikko ei tuottanut hankaluuksia usein niin pessimistiseksi heittäytyvälle hevoselle, eikä täysiverinen vaatinut kuin pientä pidätettä pudottaakseen laukalta raviin. Hän kaarsi laajalla kaarella takaisin alkuperäiseen suuntaan odottaessaan vuoroaan, ja lähti ylittämään estettä uudestaan ravissa. Tällä kertaa hän ohjasi täysiveristä esteen päällä jo vasemmalle, ja varmisti näin hevosen laskeutuvan vasemmassa laukassa pienen ristikon toiselle puolen. Hän taputti ratsun kaulaa, pysäytti hevosen ja vaati muutaman askeleen peruutusta, ennenkö valmistautui hyppäämään ristikon vielä laukassakin. Hän vilkuili mielenkiinnolla esteitä, joita valmentaja siirteli ja kasasi heitä varten. Nähtävästi he eivät pääsisi helpolla, sillä pikaisellakin silmäyksellä kahden esteen välimatka näytti tiukalta viideltä askeleelta tai todella pitkältä neljältä. Reilua laittaa heidät heti kunnolla töihin. Paras kai keskittyä hyppäämään ristikko siivosti, sillä se lienisi epäilemättä ainoa este, jonka puomeihin he eivät päätyisi Javan kanssa koskemaan päivän aikana.

Maybe seurasi tarkasti, mitä Bex teki, sillä nainen oli paljon häntä kokeneempi ja menestyneempi. Chove luimisti lähestyessään helppoa ristikkoa uudelleen ravissa kuin nyreänä tasolleen sopimattomasta harjoituksesta, mutta kiinnostui tehtävästä sentään laukassa tarpeeksi ponnistaakseen reippaalla loikalla yli. Olisi ikävää todistaa itsensä osaamattomaksi näin hienon tilaisuuden saatuaan, Maybe pohti pidätellessään tammaa, joka alkoi kyllästyä rauhalliseen tempoon ja surulliseen ristikkoon. Hänen olisi pitänyt vaatia siltä enemmän sen sijaan, että jutteli mukavia Bexin kanssa. Ehkä hänestä ei ollut vieläkään kehittynyt lahjakasta multitaskaajaa.
Tytön oli työstettävä hevosta aikansa käynnissä, jotta hän sai Choven kuuntelemaan jälleen kärsivällisesti, ennen kuin saattoi ottaa ristikon vielä kerran laukassa. Tamma pukitti terävästi sen jälkeen.

Mayben työstäessä Chovea käynnissä, hyppäsi Bex ristikon kahdeksikkona. Oli kenties hyvä, ettei valmentaja seurannut heidän lämmittelyhyppyjään kootessaan harjoituksia jäljelle jääneistä esteistä, sillä hän epäili, etteivät kahdeksikon pakottamat vinot lähestymiset olisi hurmanneet miestä, joka oli jaksanut huomauttaa hänelle puomiviuhkoillakin suoruuden tärkeydestä. Hän taivutti Javaa pohkeen ympärille pienellä ympyrällä hyppyjen päätteeksi ja taputti sisäkädellään hevosen kaulaa.
"No niin, eiköhän käydä sitten kunnolla hommiin", Teddy totesi pyyhkien pahimmat sotkut käsistään niitä vastakkain hieromalla. "Tämä ei ole puhdasta esteratsastusta nähnytkään, joten tehtävät, joita saatte eteenne, muistuttavat enemmän haasteita, joita tulette kohtaamaan maastoesteradalla. Ainoa ero vain on, että nämä esteet tulevat perässänne alas ja minä odotan teiltä samaa tarkkuutta kuin rataesteillä." Bex vilkaisi merkitsevästi Maybeä ja pyöräytti silmiään. Tämähän alkoi kuulostaa kerrassaan loistavalta.
"Aloitetaan tällä sarjalla. Esteet ovat tarkoituksella vinossa, ennenkö Hale ehdit mitään sanomaan", Teddy huomautti. "Joudutte hyppäämään suoralla hevosella vinon esteen, jotta pääsette seuraavalle esteelle järkevästi. Väli ei ole kuin kolme askelta, joten jos annatte hevosen kääntyä ensimmäisen esteen päällä, mitä ne epäilemättä yrittävät jos jätätte ne yksin, menette auttamatta ohi toisesta." Bex vilkaisi kiinnostuneena kahta estettä, jotka olivat viistoja, kuten monesti maastoesteiden yhdistelmissä oli tapana. Hän ei hetkeäkään epäillyt valmentajan ennustusta hevosten tahdosta kääntyä esteen ohjaamaan suuntaan, jos ratsun jättäisi yksin. Java yritti sitä herkästi maastoesteilläkin, vaikka siellä moiset tehtävät olivat tuttuja.
"Esteiden korkeus ei ole kuin metrin, joten yrittäkää pitää puomit ylhäällä." Valmentajan jäädessä odottamaan, kumpi ratsastajista lähtisi ensimmäisenä tehtävälle, vilkaisi Bex kysyvästi Maybeä. Kivi, paperi, sakset?

Epäröinti ei kuulunut Mayben tapoihin. Jos hän keilaisi koko tehtävän mukaansa, ainakin Bex tietäisi mitä välttää. Tyttö vaati Chovea peruuttamaan muutaman askeleen, ennen kuin nosti laukan ja lähti pienen ympyrän jälkeen tehtävälle. Hän ylitti ensimmäisen hypyn katse tiukasti seuraavassa osassa, jalka kiinni hevosen kyljessä ja ohja johtaen kohti seuraavaa. Täysiverinen teki suoran tien, mutta päätyi seuraavalle esteelle niin pitkällä askeleella, että hyppäsi kesken askeleen. Maybe moitti itseään huolimattomuudesta. Kyllä kai sitä olisi pitänyt osata jo keskittyä kahteen asiaan samaan aikaan.

Valmentaja seurasi ratsukon suoritusta tarkkaavaisena.
"Hyvä yritys, mutta kiinnitä enemmän huomiota askelpituuteen. Tulit liian pitkällä askeleella. Tällä sarjalla ei ole mahdollista pelata askelmäärällä, joten jos este olisi ollut korkeampi, olisit ottanut puomit perässäsi - tai pakottanut hevosesi kieltämään", Teddy huomautti, vaikka epäilikin, että ratsastaja oli tajunnut virheensä itsekin. "Mutta ainakin pidit Choven siististi suoralla linjalla. Leikittele hetki askelpituudella ja tule sitten uudestaan." Bex näytti peukkua Javan selästä ja vilkaisi sarjaa. Ei se ollut sen kummoisempi kuin kahden vinon tukin hyppääminen Rosingsin maastoesteradalla. He olivat selvinneet niistä Javan kanssa ennenkin suorastaan leikiten, joten eiköhän tämäkin sujuisi.
Se oli selkeästi väärä ajatus, sillä Java vaihtoi laukkaa ensimmäisen esteen päällä ja kääntyi laskeutuessaan vasemmalle. Voimakas johtava ohja oikealle ja tiukka pohje estivät hevosta livahtamasta seuraavan esteen ohi, mutta he hyppäsivät sen niin laidasta, että oli tuurista kiinni, ettei hän kolauttanut varpaitaan estetolppaan. Hups. Bex suoristautui selässä ja suuntasi petollisen leveän hymyn valmentajalle, joka vain pudisti päätään alkaessaan jakaa ohjeita. Nainen nyökytteli puheen tahdissa ja irvisti huvittuneena Maybelle. Kyllä se tästä.
"Uudestaan", oli valmentajan ohje kun mies käänsi huomionsa vanhemman ratsastajan läksyttämisestä ja hevosen yksinään jättämisestä nuorempaan ratsukkoon. "Muista askelpituus, pidä käsi kevyenä ja ajattele heti ensimmäisen esteen laskeutumisesta taakse. Haluat hidastaa. Mieluummin rikot vaikka raville kuin hyppäät kesken askeleen uudestaan."

Valmentaja seurasi ratsukon suoritusta tarkkaavaisena.
"Hyvä yritys, mutta kiinnitä enemmän huomiota askelpituuteen. Tulit liian pitkällä askeleella. Tällä sarjalla ei ole mahdollista pelata askelmäärällä, joten jos este olisi ollut korkeampi, olisit ottanut puomit perässäsi - tai pakottanut hevosesi kieltämään", Teddy huomautti, vaikka epäilikin, että ratsastaja oli tajunnut virheensä itsekin. "Mutta ainakin pidit Choven siististi suoralla linjalla. Leikittele hetki askelpituudella ja tule sitten uudestaan." Bex näytti peukkua Javan selästä ja vilkaisi sarjaa. Ei se ollut sen kummoisempi kuin kahden vinon tukin hyppääminen Rosingsin maastoesteradalla. He olivat selvinneet niistä Javan kanssa ennenkin suorastaan leikiten, joten eiköhän tämäkin sujuisi.
Se oli selkeästi väärä ajatus, sillä Java vaihtoi laukkaa ensimmäisen esteen päällä ja kääntyi laskeutuessaan vasemmalle. Voimakas johtava ohja oikealle ja tiukka pohje estivät hevosta livahtamasta seuraavan esteen ohi, mutta he hyppäsivät sen niin laidasta, että oli tuurista kiinni, ettei hän kolauttanut varpaitaan estetolppaan. Hups. Bex suoristautui selässä ja suuntasi petollisen leveän hymyn valmentajalle, joka vain pudisti päätään alkaessaan jakaa ohjeita. Nainen nyökytteli puheen tahdissa ja irvisti huvittuneena Maybelle. Kyllä se tästä.
"Uudestaan", oli valmentajan ohje kun mies käänsi huomionsa vanhemman ratsastajan läksyttämisestä ja hevosen yksinään jättämisestä nuorempaan ratsukkoon. "Muista askelpituus, pidä käsi kevyenä ja ajattele heti ensimmäisen esteen laskeutumisesta taakse. Haluat hidastaa. Mieluummin rikot vaikka raville kuin hyppäät kesken askeleen uudestaan."

Maybe nyökkäsi ohjeelle kalpeansiniset silmät keskittyneinä viiruina. Hän oli huomannut Choven karkaavan hyppyyn kesken askeleen: oma vika, hän oli keskittynyt linjaan ja unohtanut kertoa hevoselle, montako askelta tarvittiin. Hänen ei pitäisi olettaa hevosen selviytyvän itsekseen vain sen tähden, että Chove hyppäsi normaalisti niin itsenäisellä tyylillä - olihan tamma vasta kuusi. Tyttö nosti tammalla laukan, ylitti esteen tasapainoisesti kevyessä istunnassa, painui tiukasti satulaan heti tamman laskeutuessa maahan ja ohjasi täysiverisen esteelle napakasti pohkeen ja ohjan välissä. Hän esti hevosta lähtemästä liian aikaisin, napautti sille merkin oikeassa kohdassa ja nousi tottuneesti jalustimille tamman ponnistaessa siististi ilmaan. Kiitollisena Maybe taputti tamman kaulaa ja antoi sen laukata reippaassa kaaressa hetken, ennen kuin pidätti sen käyntiin, jotta saattoi katsoa paremmin Bexin suoritusta.

Teddy laski ääneen Maybelle askelia ja nyökkäsi hyväksyvästi suorituksen päätteeksi. Se oli mennyt jo paljon paremmin kuin ensimmäinen yritys, ja sen hän sanoi myös ääneen parannusehdotusten ja kehujen lomassa. Oli mukava valmentaa, kun ratsastajat malttoivat kuunnella ja noudattaa ohjeita. Bexkin oli oppinut kerrasta, ja toi Javan tällä kertaa suorana esteelle, joskin johti jo esteen yllä oikealle merkiksi siitä, ettei ollut tarkoitus kääntyä vasempaan. Ruuna säilytti oikean laukkansa ja ylitti toisen esteen siivosti, mistä hyvästä ratsastaja kehui hevosta vuolaasti. Hienosti tehty, joskin valmentajalta löytyi korjausehdotuksia, mutta niitä tuntui löytyvän aina.
"Tulkaa seuraavaksi niin, että käännytte ensimmäiseltä esteeltä heti laskeutumisesta vasemmalle, kierrätte suurella ympyrällä koko esteen ja hyppäätte sen jälkeen toisen osan. Tulkaa oikeassa laukassa esteelle, vaihto ilmassa esteen päällä", valmentaja muutti tehtävää tarjotakseen paitsi vaihtelua, myös haastetta. "Ja kääntäkää toisen esteen jälkeen oikealle ja hypätkää lämmittelyristikko suoralla hevosella. Kaarre lienee seitsemisen askelta, mutta katsokaa, mikä sopii hevosellenne parhaiten."

Hevoset olivat eri tasolla, joten tehtävässä riitti haastetta nuorelle ratsukolle. Maybe ei kuitenkaan kavahtanut haasteita silloinkaan, kun olisi ehkä pitänyt. Tyttö nosti tammalla uudelleen laukan muistuttaen itseään, ettei jättäisi sitä enää yksin, ja noudatti tiukasti valmentajan antamia parannusehdotuksia. Chove, joka oli ymmärtänyt edellisen tehtävän nopeasti, olisi halunnut jatkaa suoraan toiselle esteelle, ja tytön oli vaihdettava laukka esteen jälkeen, kun hän maanitteli hevosen pyydetylle ympyrälle. Tamman hyväksyessä uuden reitin, tehtävä sujui hyvin. Täysiverinen reagoi herkästi apuihin ja hyppäsi esteet tyylipuhtaasti. Maybe kiitteli hevosta, mutta moitti itseään - olisi pitänyt valmistella tamma paremmin uuteen tehtävään ja välttää siten kädenvääntö. Hän hidasti Choven nopeasti käyntiin nähdäkseen, mitä Bex teki ja oppiakseen kokeneemmalta ratsastajalta.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   La Maalis 18, 2017 9:51 pm

Bex olisi tahtonut seurata Mayben suoritusta, mutta epäluuloinen täysiverinen vaati työstämistä, jos he aikoivat selvittää muutetun tehtävän niillä kriteereillä, jotka valmentaja heille asetti. Epäilemättä häneltä olisi vaadittu paljon vähemmän, jos ratsuna olisi ollut Selkie, mutta varjelkoon mitä sähellystä se olisi ollut. Ehkä oli parempi ottaa vastaan pikkuseikkoihin takertuva kritiikki kuin toivoa kuuliaisen työmyyrän tilalle draamailun kruunaamatonta kuningasta.
"Moore, pysy hereillä. Chove ei ymmärrä annettua tehtävää ellet sinä kerro sille, mitä sen on tehtävä", valmentaja huomautti lempeästi, "mutta sait hienosti korjattua loppua kohden. Tule uudestaan Halen jälkeen ja muista kertoa jo esteen päällä, minne tahdot Choven lähtevän seuraavaksi." Miehen huomio kääntyi nyökkäyksen kera toiseen täysiveriseen ja kokeneempaan ratsastajaan, jotka lähtivät suorittamaan tehtävää valppaasti. Ei hän vähempää olisi ystävänsä kilparatsastajalta odottanutkaan. Java, aina yhtä tunnollinen työläinen, vaihtoi laukkaa esteen yllä, kääntyi kiltisti johtavalla ohjalla näytettyyn suuntaan ja kiersi kauniilla ympyrällä hyppäämänsä esteen. Bex suoristi hevosen ennen toista osaa, laski päässään kaarteen askeleet ja taputti Javan kaulaa, kun lämmittelyristikko jäi taakse. Vilkaisu huvittuneeseen valmentajaan sai pyöräyttämään silmiä. Palaute oli sen mukaista; milloin kantapäät olivat ylhäällä, milloin hän myötäsi liikaa esteen päällä, milloin hän toi ruunan liian lähelle matalaa estettä. Teki mieli protestoida, ettei tämä ollut kouluvalmennus, mutta nainen nieli huvittuneen valitusvirtensä ja nyökkäsi. Selvä, kantapäät alas. Varjelkoon, miten hän tahtoisi eroon siitä huomauttelusta.

Chove nakkeli niskojaan ja liikkui ärhäkästi sivuttain. Maybe tyynnytteli sitä matalasti puhellen ja yritti niellä oman turhaumuksensa. Omapäinen hevonen ei arvostanut käskemistä ja oli taipuvainen ennakoimaan; miten saada pyyntö tarpeeksi selväksi oikealla hetkellä kuitenkaan hevosta turhauttamatta? Hän nyökkäsi valmentajalle ja lähti odottelematta uudelleen tehtävälle. Se sujui nyt ongelmitta, kenties täysiverisen jo havaittua tehtävän muuttuneen. Tyttö silitti haikeasti tummanruskeaa kaulaa pettyneenä omaan suoritukseensa valmennuksessa ja toivoi maastoesteiden sujuvan paremmin.

Ryöpytettyään riittämiin ratsastajista vanhempaa, siirtyi valmentaja esteiden pariin laskemaan osaa puomeista. Bexin uteliaisuus ja kärsimättömyys ei jäänyt valmentajalta huomaamatta, mutta suutaan Teddy ei aukaissut ennenkö oli saanut muokattua kahden esteen sarjasta mieluisensa. Kaartuvalle linjalle asetetut esteet eivät herättäneet suurtakaan kysymystä Bexin mielessä, mutta miehen kantaessa kaksi kartiota esteiden väliin, nousi punapäisen naisen kulma. Ei kai valmentaja aikonut laittaa heitä ratsastamaan kahden kartion kapeasta välistä ennen sarjan seuraavaa osaa? Miehen kasvojen toispuoleinen virne antoi syytä olettaa, että juuri se oli valmentajan suunnitelmissa. Bex näki jo mielessään, miten Java keilaisi kartiot tai vain hiihtelisi niistä ohitse, kuten teki herkästi kapeilla maastoesteillä - mitä tämäkin harjoitus kai yritti jäljitellä vähäisen estevaraston antamien mahdollisuuksien rajoissa.
"Sitten katsotaan, saatteko pidettyä hevosenne pohkeiden välissä", Teddy myhäili astellen vielä viimeisen kerran kaartuvan linjan kartioiden kautta esteeltä toiselle askeleitaan laskien. Täydellinen välimatka. "Hypätkää ensimmäinen este suorana - Hale ei oikaise - ja ratsastakaa suoraan kartioille saakka. Väli on kaksi askelta, joten olette auttamatta pulassa, jos annatte hevosten seilata ensimmäisen esteen päällä tai tulette muuten vain huonolla lähestymisellä", valmentaja varoitteli. Bex siristi silmiään. Hän todellakin oikaisisi tehtävästä ja hyppäisi ensimmäisen esteen viistosti, jotta saisi Javan millään ilveellä kartioiden kapeaan väliin siististi. Tai ehkä hän vain hyppäisi aivan laitimmaisesta reunasta saadakseen hieman enemmän tilaa ohjata hevostaan.
"Kartioiden jälkeen käännätte vasemmalle, ajatelkaa siis laukkaa jo ensimmäiseltä esteeltä laskeutuessa, ja hyppäätte seuraavan esteen. Väli on kolme askelta, joten teillä on hieman pelivaraa - mutta vain hieman. Haluan nähdä suorat hevoset sekä esteillä että niiden välissä."
"Miksi täytyy mennä kartioiden välistä?" Bex kyseenalaisti kulmaansa kohottaen. Koko tehtävä tuntui vain valmentajan piruilulta hänelle. Morland ei voinut olla tietämättä, miten haastavaa Javan tuominen kapeille esteille oli, ja hän epäili hevosen laskevan kartioiden välistä kulkemisen tehtäväksi, joka olisi mielenkiintoisempaa kiertää ulkokautta.
"Koska maastoesteillä ette aina saa lyhyintä mahdollista tietä kaarteessa olevan yhdistelmän väliin. Voi olla, että lähdette vasta viimeisten joukossa ja pohja on ehditty jo talloa mudaksi esteiden välissä sisäkaarteella, tai voi olla, että reitille osuu puu, pensas tai muu koriste", Teddy vastasi huvittuneena. "Kartiot rajaavat teille nyt ainoan reitin, jota voitte käyttää."
"Typerää", Bex mutisi uloshengityksen mukana. Valmentaja nauroi kuullessaan protestin, jota ei miehen korville ollut tarkoitettu.
"Kiität minua myöhemmin", mies vannoi. "Tahdotko yrittää ensin, Moore, kun Halelle on ilmeisesti iskenyt uhmaikä?" Bex näytti kieltä valmentajalle, mikä ei ehkä jälkikäteen ajateltuna tehnyt paljoakaan kumotakseen miehen väitettä. No, voi voi, sellaista se elämä välillä oli.

Bexin sananvaihto valmentajan kanssa sai Mayben hykertämään vaivihkaa olkapäähänsä, ja tyttö yritti ravistautua irti uhkaavasta lannistuksesta. Hän setvi tanssahtelevan Choven mustaa harjaa, nosti laukan ja käänsi hevosen ympyrälle tamman pukittaessa kipakasti. Kun hevonen asettui kuolaimelle ja vastasi apuihin protestoimatta, Maybe saattoi suunnata esteelle, ottaa kiinni ja ohjata lohikäärmemäisellä tulella puhaltavan täysiverisen kartioiden väliin ja siitä toiselle esteelle. Chove lennätti itsensä kevyesti ilmaan ja kiihdytti hetken pidätteitä vasten esteen jäljiltä kuin janoten lupaa jatkaa tekemistä vailla kävelyä tai seisoskelua. Bexiä katseleva tyttö painui satulaan ja liikutteli kuolainta kaartaen loivasti, kunnes tamma myöntyi hidastamaan raville.

"Hienoa Moore, hyvin ratsastettu. Hae Chove kuulolle vaikka pohkeenväistöjen kautta, ja sopivassa kohtaa hyppää yksittäisiä esteitä mielesi mukaan. Tässä kestää", Teddy virnisti vinosti lauseensa päätteeksi ennenkö kääntyi vanhemman ratsukon puoleen. Valmentajan ennustus osui varsin hyvin kohdalleen, sillä Bex toi ruunan vinosti ensimmäiselle esteelle, minkä valmentaja tuomitsi tehtävästä luistamiseksi, ja toisella kerralla Java keilasi vasemman kartioista kumoon yrittäessään ujuttautua kapean välin ohi. Puomikin kolahti perästä alas, mikä tarkoitti auttamatta sitä, että niin kävi myös kolmannella kerralla. Bex kokosi hetken hevosta tehtävien välissä valmistellen huolella neljättä yritystä. Oli se nyt, etteivät he olleet selvitä annetusta tehtävästä valmentajan vaatimalla tavalla - ja hän kun oli mennyt väittämään aiemmin, ettei O'Connoria pahempaa pikkuseikkoihin takertujaa ollutkaan. Todellakin oli, sillä Morland vaati häneltä järjettömiä. Neljäskään yritys ei hurmannut valmentajaa, mutta kartiot eivät kaatuneet ja puomit pysyivät ylhäällä, joten se sai kelvata. Mies vilkaisi kelloaan ja sitten ratsukoita, jotka olivat tehneet hyvin töitä muutamalla tarjotulla esteellä. Eiköhän olisi aika siirtyä maastoesteille, joita varten tänne oli tultu.
"Oletan, että olette jo tutustuneet rataan. Millä mielin olette sille lähdössä? Mitään aavistusta, mikä este tuottaa eniten ongelmia?" Teddy kysäisi lähtiessään kävelemään kohti maastoesterataa. Bex hyppäsi vauhdista alas kävelevän ruunan selästä ja löysäsi satulavyötä parilla reiällä antaakseen ruunalle hetken hengähdystauon tehtävien välille. Saisi nähdä kostautuisiko moinen päätös, jos Java asennoituisi niin, että tämä tarkoitti työnteon päättymistä.
"Kahden kulman yhdistelmä on meidän kompastuskivemme", Bex vastasi epäröimättä. Jos kartiotehtävä oli jotain osoittanut niin sen, ettei Javaa voinut jättää hetkeksikään yksin tai ruuna livahtaisi auttamatta ohitse. Kyllä he kulmista selviytyisivät, omilla kriteereillään varmasti hyvinkin, mutta epäilemättä valmentaja löytäisi valitettavaa. Siitähän valmentajille maksettiin.

Tummanruunikko täysiverinen väreili Mayben alla. Chove keräsi kierroksia ja reagoi vähän turhankin herkästi ja ärhäkästi apuihin. Se halusi liikkua. Tyttö lähti vaatimaan pehmein, kohteliain avuin väistöjä ravissa, sitten temponlisäyksiä ja askeleen kokoamista antaakseen älykkäälle hevoselle ajateltavaa. Hän yritti vilkuilla Bexin suoritusta, mutta hän ei voinut vaatia Chovelta ja antaa samalla itse vain puolittain. Hän otti mukaan laukkatyöskentelyä, kun täysiverisen ryhti koheni ja raviaskel tuntui hallitulta kuin ballerinalla, ja ohjasi tamman sitten Morlandin lupaamille itsenäisille hypyille. Maybe pysyi huolellisesti poissa Bexin tieltä ja ylitti alueen esteitä Choven ollessa sopivasti kuolaimella, lupaa odottaen.
"Vesieste", tyttö vastasi valmentajan kysymykseen ja irvisti pisamainen nenä rypistyen. Muuten hän luotti ehkä turhankin vankalla optimismilla hevoseen. Ongelmat voisi ratkoa, kun niitä kohtaisi. Ehkä Chove kuumuisi tai ennakoisi, mutta ehkä ei.

"Pysytään siis ensimmäisenä poissa sekä vedestä että kulmilta", Teddy totesi. Ainakin ratsastajat tuntuivat itse hahmottavan omat ja hevosensa heikkoudet, joten hänen ei tarvitsisi vahtia ratsukoita sydän kurkussa. Bex kiristi otettaan ohjista, kun Java tuntui havahtuvan maastoesteiden läheisyyteen, vaikka ruuna ei koskaan ollutkaan koetellut taluttajiensa hermoja häseltämällä omiaan. Innokkaat korvat antoivat uskoa siihen, ettei tästä tulisi aivan katastrofia. Huomenna treeni tuntuisi kyllä lihaksissa, siitä hän oli varma, mutta mitäpä sitä ei hevosten eteen tekisi.
"Se tarjoaa jäätelöt, joka ottaa ensimmäisen virheen?" Bex virnisti Maybelle. Epäilemättä se kunnia lankeaisi hänelle, kun Java ohittaisi jonkin esteen hänen tarkkaavaisuutensa horjuessa, mutta mitäpä pienistä. Ainakaan kukaan ei ollut videoimassa näitä harjoituksia, joten epäonnistumiset eivät jäisi kuin heidän kolmen tietoon. Paljonkohan valmentajaa saisi lahjoa, että mies pehmentäisi palautettaan Winterin korvia varten. Mikään mahti maailmassa tuskin saisi valmentajaa maalailemaan valheellisen kirkkaita kuvia Edgerlylle, mutta mies ei ollut vielä roikkunut hänen niskassaan ja vaatinut täydellisyyttä.

"Kiinni veti!" Maybe vastasi nauraen ja arveli päätyvänsä tarjoamaan huomattavasti kokeneemmalle ja taitavammalle kenttäratsastajalle. Javakin kilpaili niin lähellä lajin huippua kuin oli mahdollista, vaikkei tyttö toki oman ratsunsa kykyjä epäillytkään - vai mitä, Chove, hän pohti taputtaen tanssahtelevan tamman kaulaa.
"Mistä aloitetaan?" tyttö kysyi Morlandilta ja asettui paremmin satulaan täysiverisen hivuttautuessa sivusuuntaan.

"Mites olisi ne kulmaesteet?" Teddy ei voinut olla virnistämättä kuunneltuaan ratsastajien sananvaihtoa.
"Haista home", Bex vastasi nauraen kiristäen Javan satulavyötä. Ruuna ei olisi millään tahtonut kävellä samaan aikaan kun vyön parissa puuhailtiin, mutta taipui jälleen kerran pienen ratsastajansa tahtoon. Bex heilautti itsensä selkään harkiten valmentajan kantapäillä roikkumista hevosen kera. Kehtasikin ehdottaa, että he aloittaisivat hänelle hankalimmasta kohdasta radalla! Oli se kumma, kun koko maailma liittoutui häntä vastaan nauraen.
"Ehkäpä alkuradan haudat, tukkiesteet ja risuaidat olisivat hyvä aloitus", Teddy vastasi hetken rataa muisteltuaan. Täällä oli tullut ravattua mielenvirkistykseksi useampaan kertaan. "Tuntuvatko hevoset siltä, että ovat saaneet kävellä riittämiin?" Bex nyökkäsi tunnusteltuaan hetken Javan askelta. Hän kuunteli tasaantunutta hengitystä ja taputti ruunan kaulaa. Se oli valmis seuraavaan koitokseen.
"Lämmitelkää siis lyhyesti rennossa, pitkässä laukassa. Antakaa hevosille aikaa tutustua pohjaan. Menen ensimmäiselle esteelle odottamaan, joten tulkaa sinne", valmentaja totesi. Bex nyökkäsi uudemman kerran ja kannusti hevosen raviin.
"Chove ei taida arvostaa kaveria rinnalle, joten ehkä menette edeltä ja me pysyttelemme taaempana", Bex myhäili istuessaan pehmeässä ravissa. Aiemman treenin tehokkaasti lämmittelemät hevoset eivät paljoa tarvitsisi päästäkseen maastoesteille sopivaan tunnelmaan, mutta olihan se hauskaa, ettei heitä heitetty suoraan rataesteiltä maastoesteiden sekaan. Hänelle ainakin kelpasi hetken hengähdystauko, sillä tasainen laukka ei muuta vaatisi kuin jalustimilla tasapainoilua ja menosta nauttimista.

Chove ei arvostanut myöskään rauhallista, turhia himmailevaa laukkaa. Maybe yritti seurata Bexin esimerkkiä jalustimilla tasapainoilusta, mutta täysiverinen hänen allaan uhkasi singota matkaan eikä tyttö halunnut turhauttaa hevosta roikkumalla turhaan ohjassa. Niinpä hän ei voinut muuta kuin työstää pidätteitä läpi ja nieleskellä turhaumustaan ja pettymystä omiin ratsastustaitoihinsa. Hän viittoili Bexiä aloittamaan tehtävän, sillä päätyisi vain saamaan moitteet Morlandilta, kun ei voinut edes lämmittelyä suorittaa pyydetyllä tehtävällä.

Javan matala, pyörivä laukka lennätti heitä tasaisesti nurmella, mistä Bex oli kiitollinen. Ruunan kanssa ei koskaan tarvinnut arpoa, mihin ilmansuuntaan se seuraavaksi sinkoaisi, mikä salli hänen keskittyä muuhun. Nainen haki tasapainonsa jalustimilla, myötäsi pehmeästi kädellä ja tunnusteli hevostaan. Java oli tasapainoinen, herkkä ja kuuliainen, eikä jäänyt kaluamaan kuolainta, kun hän otti hevosta kiinni. Kyllä he selviäisivät, ellei valmentaja ollut keksinyt jotakin, millä tehdä hevoselle tuntemattomasta radasta entistä haastavampi. Hän hidasti raville lähestyessään ensimmäistä estettä ja vilkaisi valmentajaa, joka oli asettunut esteen viereen. Saisi nähdä, kauanko Morland kestäisi siinä seistä, ennenkö olisi vakuuttunut siitä, että Java kiipeäisi vielä syliin.
"Hypätkää ensimmäiset kolme estettä hevosia tunnustellen. Linnan jälkeen otatte käyntiin ja kävelette takaisin. Valmistautukaa kertomaan, missä pärjäsitte ja missä ette. Sen jälkeen pääsette kunnolla radalle." Bex nyökkäsi ohjeille ja nosti laukan lähteäkseen Javan kanssa ensimmäisenä tehtävälle. Herkkä, kiltti täysiverinen haki vaivatta oman rytminsä, jota ratsastaja ei häirinnyt, ja hymy huulille kohoten nainen suoristi hevosen ensimmäiselle esteelle. Maastoesteet olivat ehdottomasti kenttäratsastuksen paras osio - oli Java mitä mieltä tahansa. Hän antoi täysiverisen hakea oman rytminsä keskittyen tukemaan hevosta. Jo kotirata oli opettanut sen, ettei Javan kanssa selvinnyt ensimmäisestäkään haasteesta, jos ei saanut alusta asti vakiinnutettua hyvää, tasaista rytmiä lennokkaalle nelille. Hän taputti ruunan kaulaa sen singottua itsensä reippaasti yli tornien reunustamasta ja haudan koristamasta linnamaisesta esteestä, ja hidasti laajalla ympyrällä käyntiin kääntyen takaisinpäin. Ajatukset askartelivat nurmisuoran aikana etsimässä vastauksia valmentajan esittämään vaatimukseen. Mikä sujui, mikä ei? Epäilemättä kunnolla radalle lähteminen toisi esiin enemmän ongelmia, mutta juuri nyt hänen suurin pohdintansa oli sitä, miten Java suhtautuisi uuteen ympäristöön.

Maybeä arvelutti, mutta tyttö yritti niellä oman pahan olonsa. Se ei auttaisi suoritusta lainkaan. Pää pystyyn! Hän nosti Chovella laukan, nousi jalustimille ja kiinnitti katseensa esteeseen. Täysiverinen ponnisti eteenpäin ruohotupot kavioista lentäen, sovitti askeleensa vaivatta ja lensi esteen yli etujalat tiukasti rintaa vasten, runko venyen ja tasapainoisesti laskeutuen. Maybe painui satulaan esteen jälkeen yrittäen ottaa hevosta kiinni, sillä täysiverinen halusi mennä. Koko päivä oli vain odoteltu, tehty pieniä tehtäviä ja odoteltu. Tamma nojasi vahvana kädelle ja lennätti itsensä sujuvasti toisen esteen yli. Tyttö istui jälleen painokkaasti satulaan, puri hampaansa yhteen ja otti lujemman pidätteen, kun Chove uhkasi vain heittää nelille pidätteestä läpi, mutta se sai täysiverisen viskaamaan rajusti päätään ja loikkaamaan eteen etujalat osittain ilmassa. Maybe puri alahuultaan alakuloisena pidättäessään päätään nakkelevan täysiverisen käyntiin linjan jälkeen ja ratsastaessaan takaisin Morlandin luo. Chove puhkui tulta ja tanssi sivuttain kuin lentoon lähdössä, kiihkeä palo älykkäissä silmissään.
"En saanut pidätteitä läpi", hän totesi itsestäänselvän faktan. Yksi hailee, että itse hypyt olivat olleet mallikelpoisia, jos hevonen ei ollut täysin hallinnassa.

Valmentaja odotteli ratsukoita palaavaksi ajatukset raksuttaen, kun hän harkitsi maastoesteradan tarjoamia mahdollisuuksia ja sitä, miten molemmat ratsukot saisivat harjoituksista kaikista eniten irti. Puomeja kolautellut Java tuntui löytäneen itsevarmuutensa vauhdikkaammasta askellajista, tai kenties ratsastaja oli vain rennommin radalla, jolla tyylipisteitä ei jaettu. Hän vaihtoi sanan jos toisenkin vanhemman ratsastajan kanssa odotellessaan, että toinen ratsukko palaisi annetulta tehtävältä. Bex pyöritti Javaa tyytyväisesti kahdeksikolla antaakseen ratsulle tekemistä lyhyiden taivutuspätkien kautta, vaikka hevonen harvoin alkoi käydä kuumana niin, että se työntekoa häiritsisi. Parempi kuitenkin ehkäistä ongelmia ennalta.
"Anna Choven nelistää hetki radan viertä, mutta älä lähde yhdellekään esteelle, jos et saa pidätteitä läpi. Käännä mieluummin voltille ja ota vaikka käyntiin asti, jos muuten ei meno rauhoitu, ennenkö annat luvan hypätä", valmentaja totesi. Hevonen, joka ei kuunnellut pidätteitä esteillä, oli vaarallinen hevonen niin itselleen kuin ratsastajalleen. "Koeta palauttaa sen huomio sinuun pohkeenväistöillä, siirtymisillä ja peruutuksilla. Kun sinusta tuntuu, että se malttaa kuunnella, lähde radalle." Valmentaja vilkaisi kokeneempaa ratsukkoa, joka näytti olevan täynnä intoa päästä työntekoon.
"Hale, ratsasta koko rata ripeästi ja kilpailutunnelmaa hakien. Esteet ovat pienempiä kuin mitä tulette kohtaamaan, mutta ne ovat uusia Javalle. Kun pääset radan loppuun, ota käyntiin ja palaa vesiesteelle." Ohjeet saatuaan ratsastaja näytti kannustavasti peukkua nuoremmalleen, nosti laukan ja lähetti Javan matkaan. Rytmi löytyi aiempaa helpommin, kun ensimmäiset esteet olivat molemmille tuttuja, ja nopeasti täysiverinen kantoi ratsastajansa avoimella nurmimaastolla kauemmille esteille.
"Moore", Teddy kutsui lämpimästi. "Nauti olostasi. Se on paras keino vakuuttaa hevonenkin siitä, että sinua kannattaa kuunnella."

Helpommin sanottu kuin tehty. Maybe tunsi olonsa kelvottomaksi. Miksi heidän yhteistyönsä oli nyt niin vaikeaa? Miksi Chove kuumui koko ajan uudelleen, vaikka hän kuinka työsti sitä kuulolle? Sen kerran, kun hän sai tällaisen tilaisuuden, hän päätyi katselemaan, kuinka Bex treenasi, koska ei osannut ratsastaa hevostaan edes lämmittelyssä. Tyttö silitteli hajamielisesti tamman kaulaa antaessaan sen kävellä alueen laidalle, huokasi ja nosti sitten laukan. Hän nousi jalustimille, tarttui hevosen harjaan ja antoi sen venyttää askeleensa neliin. Tuuli löi vasten yrittäen työntää tytön alas satulasta ja nosti kyyneleet silmiin. Se pieksi mustaa harjaa vasten kasvoja, kun vihreä maisema viuhui ohi. Vauhti ei ollut sama kuin laukkaradalla, jossa he kävivät normaalisti hänen vapaapäivänään, mutta huimaava lentämisen tunne oli tuttu. Koska Chove halusi lentää, Maybe antoi täysiverisen nelistää radan laitaa kerta kerran jälkeen. Sen he sentään osasivat.
Kun tamma käänsi korviaan häntä kohti, tyttö lyhensi sen askelta. Ei hän ennenkään epäröinyt. Miksi turhaan arkailla nyt? Esteille vain. Ehkä hän voisi antaa tamman liikkua reippaammassa tahdissa sen sijaan, että taistelisi sen kanssa helpoilla esteillä. Raskaasti puhaltaen Maybe ohjasi tamman radalle tarkastettuaan missä Bex liikkui, tyhjensi mielensä ajattelemaan jäätelöä, jonka haluaisi ostaa ja mukautui täysiverisen askeleeseen. Se ylitti suoraviivaiset aloitusesteet sulokkaasti, joskin vauhdikkaasti. Maybe jatkoi radalle, näytti täysiveriselle seuraavan esteen, myötäsi vaistomaisesti hypyssä ja johti kohti seuraavaa estettä.
Aamun jäljiltä oli yllättävää, että vaikeamman, enemmän tarkkuutta vaativan esteen lähestyessä, tyttö tajusi Choven antavan kiinni, ennen kuin hän ehti vaatia sitä hevoselta. Hän istui satulaan ja tarjosi hevoselle tukea, kun se sitä niin kauniisti pyysi, ja taputti tamman kaulaa, kun se sovitti askeleensa sievästi sarjoille ja portaille sekä ponnisti ja laskeutui tasapainossa. Maybe kannusti täysiveristä sen epäröidessä pimeällä, pensaiden keskelle haudatulla hypyllä ja supatti tamman korvaan rakastavasti sen ylitettyä hypyn haparoimatta. Vesiesteellä hän sai kannustaa hevosta myös äänellä, kun se uhkasi kurvata ohi aidatusta kujasta ja sitten seisahtua veden partaalle, mutta skotlantilainen sotahuuto sai täysiverisen loikkaamaan veteen luimistaen ja vauhdilla ylös vastakkaisia portaita. Taputellessaan tamman kaulaa radan jälkeen, Maybe tajusi, ettei hänellä ollut aavistustakaan montako virhettä oli tehnyt tai millaiset huudot saisi Morlandilta. Hän oli ajatellut lähinnä jäätelömakuja. Se ei ehkä ollut hyväksytty strategia.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   La Maalis 18, 2017 9:52 pm

Vuosien kokemus pyyhki mielestä kaiken muun paitsi esteet, niiden välimatkat ja askelsarjat, jotka hän oli rataa kävellessä painanut mieleensä. Viisi askelta tähän väliin, kolme tuonne, ota kiinni ajoissa ennen vettä, päästä vauhdilla eteen heti haudan jälkeen. Hän taputti Javan kaulaa nelistäessään esteiden välissä, sillä ohje oli ollut hakea reipasta tahtia ja kisatunnelmaa. Lyhyemmät estevälit kuin mihin hän oli tottunut Rosings Parkin ylellisellä radalla pakottivat ottamaan Javaa nopeammin kiinni ja kannustamaan rohkeammin eteen heti esteen jälkeen, jos hän mieli nelistää esteiden välissä lainkaan. Kaikilla ei kai ollut Rosings Parkin loputtomalta tuntuvia maita ympärillään, joille rakentaa pitkä ja haastava maastoesterata. Tämäkin rata tuli loppuunsa aivan liian nopeasti, mutta Bex taputti pärskyvän hevosen kaulaa hidastaessaan pyörivälle, kolmitahtiselle laukalle. Java kaarsi kaulaansa hakiessaan kuolaimelta tukea ja nainen antoi ruunan laukata pidemmän pätkän ennenkö hidasti ravin kautta käyntiin. Hänen teki mieli kannustaa Maybeä, kun nuorempi tuli radalla vastaan, mutta ehkä se olisi vain häirinnyt ratsukkoa. Parempi antaa Mayben keskittyä omaan suoritukseensa. Hän menisi keskustelemaan vesiesteelle valmentajan kanssa, kuten oli ollut puhetta. Epäilemättä Morland tarttuisi hänen suoritukseensa ja etsisi pienimmänkin virheen armoa antamatta. No, sitähän varten tänne oli tultu. Jos kritiikin kuunteleminen ja kantapäistä vinoilun sietäminen auttaisivat heitä menestymään Little Downhamissa, se olisi kaiken arvoista. Valmentaja oli oikaissut nurmen halki vesiesteelle odottelemaan ratsukkoa, jonka kanssa kävi pidemmän keskustelun hevosen rinnalla kävellen. Bex nyökkäili päättäväisenä saatuaan ohjeet, käänsi Javan ympäri ja lähti palaamaan radan alkuun. Tämä rata ei ollut pituudeltaan kuin kolmasosan siitä radasta, jonka eteen he joutuisivat kilpailuissa, joten epäilemättä ruuna jaksaisi radan alusta uudestaankin. Teddy etsiytyi sillä aikaa monipuoliselle sarjalle, jolla oli niin Javan kammoksumat kulmat kuin mahdollisuus hypätä volttien kautta muita, lähinnä kapeita puuesteitä. Hän heilautti kättään nähdessään nuoremman ratsukon, mutta ei lähtenyt hölkkäämään hevosta kohden. Ratsastajat tulkoot hänen luokseen, sillä hevoset liikkuivat paljon häntä nopeammin - ja hän oli jo kävellyt aivan riittämiin yhtä päivää varten.
"Miltä Chove tuntui?" Mies kysyi päätettyään, että se olisi parempi lähestymistapa kuin nuoremman ratsukon virheiden ja hyvin sujuneiden kohtien erittely heti kättelyssä. Hän oli nähnyt paljon hyvää radassa, vaikkakin etäisyydet nurmimaalla olivat jättäneet useammat esteet häneltä pimentoon. Vedestä ratsukko oli ainakin suoriutunut alussa ilmaistusta epävarmuudesta huolimatta.

Täysiverisen kaulalla sitä halaamassa makaava Maybe pohti mitä vastata. Pitäisikö hänen yrittää pohtia virheitään tai tiedostaa vastuuton radalle lähteminen? Hänen oli pitänyt työstää hevosta kuulolle, ja hän oli vain lähtenyt, koska… Hänellä oli ollut tunne, että se oli hyvä hetki. Vaisto oli sanonut, että mene vain? Chove pärskähti nyreästi ja ravisteli päätään, ja Maybe suoristautui satulassa heidän saapuessaan valmentajan kohdalle. Täysiverinen seisahtui ja silmäili miestä kopeasti alas suoraa nenäpiitään.
"Hyvältä", hän päätti vastata rehellisesti, katse Bexiä seuraten, "se ei taistellut kanssani, mitä nyt ehkä vesiesteellä. Se vihaa veteen menemistä. Se antoi itse kiinni hypyissä, joissa täytyi hidastaa ja hyppäsi hyvin." Aamun epäonnistumisten jälkeen rata oli tuntunut mahtavalta. Maybellä ei ollut aavistustakaan miten hän oli istunut tai millaisia teitä hän oli tehnyt, mutta yhteistyö ja hevonen olivat olleet mahtavia.

Mies nyökytteli ratsastajan puheen tahdissa. Hän oli samaa mieltä monista asioista, joita Maybe nosti esiin, ja vaikka olisi saattanut käyttää eri sanoja, oli sisältö kuitenkin yhtäläinen. Valmennettuaan niin usein harrastelijoita, jotka hyppäsivät huvin vuoksi tai kuvittelivat olevansa parempia kuin olivatkaan, oli virkistävää kuulla näkökulma ratsastukseen, joka vastasi myös maan tasalta nähtyä suoritusta.
"Siltä se näyttikin. Löysitte hienosti yhteisen rytmin ettekä joutuneet rikkomaan sitä missään välissä. Se on aina hyvä merkki radalla kuin radalla. Joillekin esteille olisin itse valinnut toisen tien, ja jatkossa kiinnittäisinkin enemmän huomiota jo rataa kävellessä siihen, montako askelta aiot ottaa minkäkin yhdistelmän väliin. Tunnet selkeästi ratsusi, joten askelpituuden, haastavimpien esteiden ja muiden hankaluuksien arvioinnin ei luulisi olevan ongelma. Kaiken kaikkiaan se oli oikein tasapainoinen ja hyvä suoritus", mies kertoi seuraten katseellaan uljasta täysiveristä. Työkaverit olivat tehneet hienon työn nuoren ratsukon kanssa.
"Hyppää tuo sivummalla oleva este siten, että lähestyt vauhdikkaasti mutta otat hevosen kiinni ennen hyppyä. Arvioi itse, kuinka lähelle voit tulla siten, että saat Choven vielä kiinni ennen ponnistusta. Kannattaa aloittaa reilummalla välillä, mutta katsotaan, jos vaikka saisit hiottua siirtymisen niin pehmeäksi, ettet tarvitse kuin pari askelta. Se on yksittäinen, pieni este, joten epäilemättä Chove voisi hypätä sen yli vaikka täydessä nelissäkin, mutta katsotaan antaisiko se silti kiinni." Hän vilkaisi nurmikentän toiselle laidalle, jolla Hale viiletti ruunikon täysiverisen kanssa, ja hymähti.
"Jos saat Choven nopeasti hereille, ehdit koettaa ennenkö Hale ehtii paikalle. Kuka tietää, ehkä pääset näkemään, miten saat ilmaisen jäätelön."

Maybe kikatti kehräten ajatukselle ilmaisesta jäätelöstä ja taputti Choven kaulaa, vaikkei täysiverinen enempää kehuja kaivannutkaan. Mutta minkäs sille mahtoi. Hän rakasti hevosta vaikeina aikoina ja jumaloi sitä onnistumisissa. Hän arveli Morlandin kaunistelevan kommenttejaan, eikä tyttö voinut miestä siitä syyttää - olihan ollut typerää antaa itsensä lannistua niin vastoinkäymisistä - ehkä heilläkin olisi aikaa päästä pisteeseen, missä pienintäkään epätäydellisyyttä ei katsottu sormien läpi.
Heille annettu tehtävä ei olisi helppo, sillä Choven ylpeydelle tuntui käyvän helpoissa hypyissä hissuttelu, mutta ei aikailua, ei epäröintiä. Hän nosti laukan sivummassa valmentajasta, kiihdytti neliin ja kaarsi loivassa kaaressa kohti estettä. Tyttö pohti toimintaa lähestyessään ja tuntiessaan, kuinka vahva ja menohaluinen hevonen oli hänen allaan. Ehkä hän saisi huijattua sitä, vakuutettua tamman siitä, että tehtävä olisi paljon vaativampi kuin yksittäinen, selvälinjainen hyppy. Hänen oli istuttava alas satulaan hyvissä ajoin, sillä hän ei halunnut yliarvioida kykyään pidättää vauhtiin päässyttä hevosta. Se nakkasi päätään, mutta suostui lyhentämään askeltaan energiasta korkeaksi laukaksi ennen ponnistusta. Maybe vilkaisi olkansa yli Bexin menokohtaa, ennen kuin käänsi tamman ja antoi sen kiihdyttää takaisin alkua kohti ja sitten uudelleen kohti estettä. Tehtävä tuntui toivottomalta.
Tyttö asetti hevosen vastakkaiselle puolelle ja vaihtoi laukkaa matkalla, mikä hämmensi hevosta ja sai sen kuulostelemaan suunnitelmaa ratsastajalta. Mutta se tuntui huijaamiselta. Chove ei halunnut hidastaa tehtävässä, jonka tiesi selvittävänsä vauhdissa. Maybestä tuntui, että se protestoisi, vaikka hän tekisi mitä. Se antoi kiinni, muttei samanlaisella, pehmeällä nöyryydellä kuin Java.

Mies vilkuili kauempana esteeltä toiselle lentävää ratsukkoa, joka lähestyi vauhdikkaasti - olikohan Hale ottanut kehoituksen hakea kilpailutunnelmaa hieman liiankin tosissaan? - ennenkö käänsi huomionsa estettä lähestyvään Maybeen. Tehtävä oli helppo, jos oman tavoitteensa laski alas. Otti hevosen kiinni kymmentä askelta ennen estettä. Ei suurta ongelmaa. Mutta kuten hän oli aavistellutkin, ei nuori kenttäratsastaja aikonut luistaa tehtävästä moisella, vaan taklasi haasteen koko tahdonvoimallaan. Hevonen antoi kiinni, mistä valmentaja oli oikein tyytyväinen ja jälkimmäisen yrityksen jälkeen koki tarpeelliseksi ilmaista sen sanoinkin samalla kun viittoi ratsukkoa luokseen.
"Hyvin tehty. Suoriuduitte siitä paljon paremmin kuin odotin", mies kertoi hymyillen Maybelle, ennenkö vilkaisi pienempää täysiveristä, joka oli enää muutaman esteen päässä yhdistelmästä. "Ota hyvä asento ja seuraa, mitä Hale tekee tullessaan yhdistelmälle. Hän hyppää ensin kulmat ja sen jälkeen kaartaa näille kahdelle tarkkuusesteelle. Haluan, että etsit kolme virhettä hänen toiminnastaan - tai jos et halua kutsua niitä virheiksi, niin kolme asiaa, joissa voi parantaa." Hän siirtyi sivummalle kulmista, sillä ei kaivannut viittäsataa kiloa lihaksikasta kenttähevosta syliinsä, jos Java päättäisi väistää sivuun. Tasaisessa, matkaavoittavassa nelissä lähestyvä ratsukko sai valmentajan peruuttamaan vielä pari askelta, ihan vain varmuuden vuoksi. Keskittynyt ratsastaja teki useamman puolipidätteen lähestymisessä, mutta otti varsinaisesti hevosen kiinni vasta muutamaa askelta ennen ensimmäistä hyppyä. Java ylitti ensimmäisen kulman haparoimatta, eikä jäänyt ihmettelemään jälkimmäistäkään. Nainen johti jo esteen päällä vasemmalle, jonne he kääntyisivät tiukasti, ja sai hevosen laskeutumaan vasemmassa laukassa. Tiukka käännös kahdelle kapealle esteelle toivat hevosen viistona ensimmäiselle tarkkuusesteelle, mutta voimakas pohje ja johtava ohja korjasivat tilanteen laskeutumiseen mennessä. Askelta myöhemmin ruuna liiteli yli pienestä tarkkuusesteestä ja kiihdytti neliin ratsastaja tiukasti kaulalle kumartuneena ja hevosta kehuen, kun täysiverinen suunnisti esteelle, jonka kanssa Chove ja Maybe olivat saaneet tehdä töitä. Bex ei vaivautunut ottamaan kokenutta kenttäratsua kiinni ennenkö esteen jälkeen, kun hidasti laukalle ja siitä letkeälle raville, jolla palasi takaisin valmentajan ja Mayben luokse.
"Noh?" Nainen kohotti kulmaansa vilkaisten valmentajaa. Epäilemättä hän saisi jälleen samanlaisen puuskan kritiikkiä kuin aiemminkin. Teddy vain virnisti ja nyökkäsi kohti Maybeä.
"Mitä sinä korjaisit?" Mies suuntasi kysymyksen nuoremmalle tytölle. Bex nauroi epäuskoisena ja kääntyi katsomaan toista ratsastajaa pyyhkien ilmavirran nostattamia kyyneleitä silmäkulmistaan.

Maybestä tehtävä oli ollut kaikkea paitsi hyvin tehty. Tarkoitus oli luoda saumaton yhteistyö ja luottamus, jossa hevonen antaisi kiinni juuri silloin, kun sitä pyysi, ja niin pehmeästi, ettei pidätystä edes huomaisi. He olivat kaukana siitä. Mutta tarkoitus oli valmentaa Halea eikä tyttö raaskinut käydä väittämään vastaan tai anelemaan vinkkejä, kun kokenut kenttäratsastaja lähestyi ja selvitti tehtävän erinomaisen hyvin.
Tyttö kohotti kulmiaan valmentajalle. Kyseessä oli varmaan kompakysymys, sillä ratsukko oli hypännyt jokaisen esteen puhtaasti, nopeasti ja sujuvasti. Mitä muuta pitäisi vaatia?
"En mitään?" hän kysyi hämmentyneenä ja leikitteli kuolaimella, kun Chove alkoi käydä kärsimättömäksi seisoskeluun.

Bex nauroi lämpimästi tytön vastaukselle ja nousi seisomaan jalustimille voidakseen kumartaa selässä. Viimeksi kun hän oli pelleillyt moisen eleen kanssa Jamielle, oli Selkie ollut suistaa hänet hiekkaan. Java sen sijaan seisoi kuuliaisena aloillaan, vaikka ratsastaja kumartuikin hassusti selässä.
"Oikea vastaus", Bex virnisti nauraen. "Saat jäätelön." Valmentaja naksautti kieltään ja pudisti päätään, mikä sai naisen huokaisemaan ja kääntämään huomionsa mieheen, joskin vallaton hymy ei kadonnut huulilta. Java oli tuntunut hyvältä, joten mitäpä siitä, jos valmentaja repisi heidän suorituksensa kappaleiksi. Luojan kiitos kilpailuissa ei jaettu tyylipisteitä.
"Käännöksesi oli liian tiukka. Yrität samaa Little Downhamissa, ja saat vähintäänkin 20 virhepistettä, mutta voit yhtä hyvin päätyä eliminoimaan itsesi kisasta putoamalla tai kaatamalla hevosesi", mies huomautti. Bex huokaisi ja aukaisi suunsa protestoidakseen - hän oli arvioinut pohjan kunnon, esteen korkeuden ja tehtävän haastavuuden, verrannut sitä hevosen kykyihin ja omiin taitoihinsa, ja ollut oikeassa. He olivat selvinneet tehtävästä ilman pienintäkään harha-askelta. Ennenkö hän sai sanaa suustaan, oli valmentaja jo kohottanut kätensä, kenties hänen protesteihinsa tottuneena, ja jatkanut eteenpäin. "Ja kantapääsi eivät edelleenkään olleet alhaalla." Kieli poskella heitetty loppukommentti sai naisen heilauttamaan kättään turhautumista tavoitellen.
"Olet kamala, Morland", nainen huomautti ja kääntyi Mayben puoleen. "Maybe saa valmentaa minua tästä lähtien. Paljon mukavampaa palautetta", hän virnisti ja iski silmää nuoremmalle.
"Tahdotteko vielä yrittää jotakin osaa radasta, tai kenties jotakin yksittäistä tehtävää?" Valmentaja kysyi tunnistaen tappelun, johon ei kannattanut ryhtyä. Energinen, railakka nainen ei muutamasta vastaväitteestä lannistuisi, eikä hänellä ollut intoa ryhtyä syvällisempään väittelyyn. Palaute oli nauravasta asenteesta huolimatta mennyt perille, siihen hän luotti, sillä niin se oli aina ennenkin mennyt.

"Käännös oli kuitenkin onnistunut", Maybe ei voinut olla kommentoimatta ja oli läimäistä käden suulleen. Ei ollut hänen tehtävänsä kyseenalaistaa valmentajaa.
"Vettä", tyttö vastasi epäröimättä kysymykseen ja toivoi Morlandin viisauden arkusta löytyvän neuvo tai muutama vesitehtävien helpottamiseksi.

Bex näytti molemmin käsin peukkua Maybelle. Niin sitä piti! Hän keräsi Javan ohjat takaisin otteeseensa valmentajan vain pudistellessa huvittuneena päätään. Hyvä, jos ratsastajilla oli hauskaa.
"Siirrytään siis veden luokse", mies vastasi nyökäten ja kun Bex ei protestoinut uutta suuntaa, lähti kävelemään reippaasti kohti estettä.
"Onko ollut hauskaa?" Bex koki tarpeelliseksi kysyä nuoremmaltaan toivoen, ettei valmentaja ollut aivan yhtä armottomasti läksyttänyt Maybeä kuin millaisia puhutteluita hän oli saanut satunnaisesti suoritustensa välissä. Miksi valmentajilla oli aina pakottava tarve etsiä täydellisyyttä? Ei kilpailuissa saisi ylimääräisiä pisteitä siitä, oliko hyppy täydellinen tai kaarre tasaisen pyöreä. Ehkä asialla oli jotakin tekemistä sen kanssa, miten näiden esteiden korkeus ei ollut lähelläkään Javan tasoa. Enemmän tänne oltiin tultu hakemaan kokemuksia uudesta ympäristöstä, ja hänen helpotuksekseen ruuna oli suhtautunut ympäristönvaihdokseen täyspäisesti. Selkie olisi sitten seuraava testikappale, tosin pöhelön draamakuninkaan hän veisi Durhamin radalle. Ajomatka näin kauas vain pöllöilyä todistamaan tuntuisi kerrassaan turhalta.

"Totta kai", Maybe vakuutti, sillä ei halunnut vaikuttaa kiittämättömältä. Omat epäonnistumisen kokemukset ja neuvoton turhautuminen eivät olleet Bexin syytä, ja hän todella arvosti mahdollisuutta ratsastaa Morlandin valvovan silmän alla. Vaikka mies lähinnä taputtelikin hänen päätään.
"Onko sinulla ollut hauskaa?" hän kysyi takaisin ja kannusti Chovea, kun tamma alkoi harata sivusuuntaan heidän lähestyessään vesiestettä.

"En ole kaiketi antanut syytä haukkua minua työnantajani kuullen, joten joo, oikein hauskaa", Bex nauroi silitellen Javan kaulaa. Edelle astellut valmentaja hillitsi halunsa puuttua keskusteluun, joka oli selkeästi kahden ystävän välistä eikä kaivannut hänen osallistumistaan.
"Java on ollut todella hyvin kuulolla nyt. Kai harjoitukset puomeilla saivat sen tarkemmaksi ja paremmin hereille", hän kohautti hartioitaan ratsun selässä. Hän oli tyytyväinen päivään mutta toisaalta, hän olisi varmasti ollut tyytyväinen siihen, vaikka olisi päätynyt kierimään mudassa ja laskemaan hevosen irti vehreälle nurmikentälle. Olihan hän päässyt sentään tallilta pakoon mustahiuksista ankeuttajaa.

"Olette näyttäneet todella hyvältä!" tyttö julisti vilpittömällä ihailulla. Kuka ratsastajan kantapäitä katsoi, kun ratsukko suoritti näin?
"Loistatte varmasti kisoissa."

Bex nauroi raikuvasti ja pudisti päätään.
"Epäilen, mutta kiitos luottamuksenosoituksesta", nainen vastasi naurua yhä äänessään. Hän toivoi, että he saisivat hyvän, siistin ja tasapainoisen suorituksen alleen Little Downhamissa. Ei hän kaivannut voittoja tai sijoituksia heti ensimmäisistä kisoistaan Javan kanssa, mutta suoritus ilman räikeitä virheitä olisi tavoitteissa. Tämän päivän valossa se voisi hyvinkin olla mahdollista.
"No niin, eiköhän palata töihin", Teddy huikkasi vesiesteen viereltä, johon oli asettunut seisomaan. Hän vilkuili matalaa vettä ja hevosia. "Tulkaapa molemmat tämä vesieste kertaalleen, niin näen, mihin tartumme ensimmäiseksi." Bex antoi teatraalisesti kättään ojentamalla Maybelle kunnian käydä tehtävään käsiksi ensimmäisenä. Java sukeltaisi onnessaan vaikka turvalleen veteen, jos ruunan vain sallittaisiin niin toimia.

Maybe irvisti kiitoksena, kaarsi Choven ympyrän kautta laukalle ja kohti vesiestettä. Sen jo kertaalleen kahlanneena, täysiverinen veti korvansa luimuun ja yritti lujahtaa ohi. Ratsastaja kuitenkin ennakoi ja ajoi hevosen napakalla pohkeella kaiteiden väliin. Chove jarrutti myös veteen laskevalle portaalle haluttomana kastelemaan jalkojaan, ja Mayben oli ajettava sitä eteen periksiantamattomin pohkein ja kannustavin huudahduksin, kunnes tamma vihdoin heitti itsensä varoituksetta eteen pysähdyksistä. Sen pyrkimyksenä oli selvästi ylittää vesi kastelematta kavioitaan, ja kuin pituushyppääjä, se selvisikin melkein toiselle laidalle saakka. Hevonen pärskähti inhoten ruskeaksi käyneen veden loiskuessa sen vatsaan ja tuntiessaan ratsastajansa horjahtavan yllättävän hypyn voimasta, livahti sivulle pois tytön alta. Maybe päästi epätoivoisen valituksen tajutessaan putoavansa, ja vaikka tyttö päätyi jaloilleen hevosen ohjat käsissään, hänen saappaansa upposivat veden alle.

Chove ei selkeästi pitänyt vedestä, se kävi ilmi heti. Mies puri kieltään hillitäkseen tahtonsa puuttua ratsastajan toimiin. Ehkä hänen olisi parempi vain seurata sivusta ja korjata jälkikäteen, jotta seuraava suoritus sujuisi paremmin. Jos hän nyt menisi sekoittamaan ratsastajan pasmoja puheellaan, ei siitä voisi tulla yhtään mitään hyvää. Eipä tosin seurannut hiljaisuudestakaan.
"Kaikki kunnossa?" Teddy kysyi ratsastajalta ja viittoi taluttamaan hevosen ylös kapeasta kujasta, joka toimitti vesiesteen virkaa tällä radalla. Bex puri alahuultaan ettei virnistäisi Maybelle. Tyttö ei ehkä näkisi tilanteen huvittavuutta tässä hetkessä. Kenties kotimatkalla hän voisi lohkaista jonkin huonoa huumorintajua osoittavan vitsin kuralammikoissa sukeltelusta.
"Onko se aina yhtä haluton menemään veteen, vai onko tässä esteessä jotain tavallisesta poikkeavaa, minkä tähden se inhoaa hyppyä veteen?" Teddy kysyi tarkkaillessaan niin hevosta kuin ratsastajaakin. Maybe oli kannustanut ratsua reippaasti, joten selkeästi syy vastahakoisuuteen ei ollut ratsastajan oma arkuus vesiesteitä kohtaan.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   La Maalis 18, 2017 9:53 pm

Maybe pudisteli päätään ja hautasi kasvot käsiinsä posket häpeästä punoittaen, kun kahlasi saappaat loiskahdellen ja maiskahdellen ylös haudasta hevonen tyynenä vierellään. Se silmäili ratsastajaa happamasta ja ravisteli itseään kuin inhoten kuivalla maalla. Tyttö ponnisti takaisin selkään märistä saappaista viis.
"Se suhtautuu aina nihkeästi vesiesteisiin, mutta luulen, että tämä on sille klaustrofobisempi kuin Rosingsin luonnollisemmat vesiesteet. Se ei ole oikeasti kieltänyt montaa kertaa, vaikka vähän jarruttelisi. Kai saan paremman rytmin, kun vesi on vain osa rataa", tyttö pohti ja vilkaisi Bexiä suoden naiselle onnettoman irvistyksen.

Valmentaja nyökytteli tytön puheen tahdissa. Se kuulosti oikein kattavalta analyysilta tilanteesta.
"Parasta oppia hyppäämään vesiesteet myös yksittäin. Koskaan ei tiedä, mitä ratasuunnittelija on tehnyt. Olenpa nähnyt niitäkin ratoja, joilla ensimmäinen vesielementti on käytössä jo radan alkupäässä, tai kaksi elementtiä niin lähellä toisiaan, että tuntuvat olevan enemmänkin yksi suuri vesieste", mies pohti katsellen estettä, josta täysiveritamma ei ollut innostunut lainkaan. Bex soi sympaattisen hymyn kastuneelle ystävälle ja näytti peukkua toivoen, että se välittäisi sanattoman kannustuksen, ennenkö nosti laukan ja ohjasi innokkaan ratsunsa vesiesteelle. Java ei turhia kursaillut laukatessaan muutamalla askeleella matalan veden halki ja ravisteli päätään ponnistettuaan ylös kapeasta kujasta. Valmentaja tuskin edes kiinnitti huomiota ratsukkoon, kun keskittyi enemmän pohtimaan harjoituksia, joista voisi olla apua Chovelle.
"Ihan ensimmäisenä ottaisin tavoitteekseni poistaa kaikenlainen vastentahtoisuus kastumisesta", Teddy jatkoi kääntyen esteeltä Mayben puoleen. "Choven ei tarvitse rakastaa vettä, mutta sen pitää aina mennä veteen, oli tilanne mikä tahansa. Itse ratsastaisin vastaavassa tilanteessa sateessa sen mitä pystyisin ja sadekuurojen jälkeen käyttäisin lätäköitä avukseni. Kun jalkojen kastumisesta tulee vain osa pohkeenväistöä, volttia tai siirtymistä, ei sen tarvitse jäädä pohtimaan mitään vesiesteilläkään."

Chove ei näyttänyt piittaavan neuvosta nostellessaan kärsimättömänä kosteita jalkojaan, mutta Maybe imi valmentajan sanat itseensä tuskin huomaten, että Bexkin lähti veteen.
"Teen niin varmasti!" hän vannoi. Hän voisi myös viedä tammaa useammin rannalle, vaikka alkoi olla syksy. Se saisi oppia hyväksymään aallot jaloissaan.
"Kiitos! Kiitos paljon!"

"Hienoa. Mikäli ongelmia ilmenee jatkossa, älä pelkää kysyä", Teddy vastasi hymyillen. Hän vilkaisi uudestaan vesiestettä kohden. "Tuo Chove vielä toisen kerran esteelle, niin se ei ala kuvitella, että venkoilemalla voi luistaa vesiesteistä", hän totesi huvittuneena ja viittoi raviympyrälle esteen päätteeksi työskentelemään jääneen kokeneemman ratsukon luokseen voidakseen antaa ohjeet loppuverryttelyä varten.

Sen he tekisivät. Maybe nyökkäsi, soi Bexille vimmaisen katseen ja nosti Chovella uudelleen laukan. Täysiverinen nakkeli päätään, puri kuolainta ja potki kavioistaan nurmipaakkuja, kun tyttö kaarsi sen uudelleen vesiesteelle. Tamma pukitti ja yritti loikata sivuun, mutta Maybe puristi sen pohkeidensa väliin ja tuntiessaan täysiverisen jarruttavan, hoputti sitä jälleen skotlantilaisella sotahuudolla, johon kanavoi tahdonvoimansa. Mene! Se sai Choven luimistamaan korvansa, mutta hyppäämään näkyvästi hidastamatta veteen, ylittämään sen vauhdilla ja loikkaamalla kissamaisesti ylös vastakkaiselle puolelle. Tyttö taputti tamman kaulaa, katsahti valmentajaa kysyvästi, ja ellei enempää tehtäviä tullut, liittyi kokeneemman ratsastajan seuraan loppuverryttelyyn.
"Miltä Java tuntui?" hän kysyi päästessään puhe-etäisyydelle.

Teddy nyökkäsi nuoremmalle ratsukolle hyväksyvästi. Se riittäisi täksi päiväksi. Olisi turha piinata hevosta enempää, ennenkö pohjalle olisi tehty muuta työtä. Kenties ensi keväänä, kun rata jälleen aukeaisi, sukeltaisi Chove kuuliaisesti matalaan vesikujaan.
"Hyvältä", Bex ehti sanoa virneen kera ennenkö valmentaja harppoi lähemmäs.
"Minä lähden takaisin iltapäivänviettoon. Kiitoksia teille molemmille tästä päivästä. Ajakaa varovaisesti kotiin", Teddy totesi. "Hyvää työtä, molemmilta. Moore, tee töitä kotona veden ja suhteutettujen linjojen kanssa", mies suuntasi huomionsa nuoremman kautta vanhempaan. "Ja Hale? Kantapäät alas." Vinon virneen kera heitetty lausahdus sai Bexin äännähtämään turhautuneena ja toivomaan, että hänellä olisi jotain, millä heittää miestä. Teddy naurahti, heilautti vielä kättään hyvästiksi ja kääntyi lähteäkseen takaisin parkkipaikalle.
"Tee itsellesi palvelus äläkä koskaan, siis koskaan, erehdy kertomaan hilpeistä sattumuksista valmentajille. He liittoutuvat joukolla sinua vastaan", nainen nurisi, vaikka leveä hymy veikin kaiken ponnen turhalta narinalta. "Tule, verrytellään hevoset. Käydään vaikka kääntymässä radan loppupäässä."

Valmentaja ansaitsi nuoremmalta valmennettavalta vilpittömän innokkaat, kiintyneet hyvästit. Maybe halusi aivan ratsastaa miehen tykö ja puristaa kättä lujasti kiitokseksi valmennuksesta, avusta ja vinkeistä. Haparoivasta alusta ja märistä saappaista huolimatta tyttö oli erittäin onnellinen päiväänsä.
"Minusta suhteesi Morlandiin on hurmaava", hän vastasi hyväntuulisesti hyristen, "mistä hilpeistä sattumuksista puhut?"

Bex käänsi Javan ympäri ja kannusti letkeään raviin voidakseen ratsastaa hevosta venymään eteen ja alas. Ruuna oli tehnyt hienosti töitä ja antanut jälleen uskoa siihen, että he voisivat pärjätä kilpailuissa, joihin hän oli mennyt heidät ilmoittamaan. Ehkä tästä tulisikin vielä jotain. Ainakaan tämä rata ei ollut sekoittanut Javan pasmoja täysin, vaikka ympäristö olikin ruunalle uusi. Ehkä kokenut kisahevonen säilyttäisi järkensä myös Little Downhamissa kuun vaihteessa.
"Kerroin O'Connorille, miten hän kuulosti aivan äidiltäni läksyttäessään valmentautujia kantapäistä", Bex naurahti leikitellessään kuolaimella, kun Java suostui venyttämään kaulaansa pidemmäksi ja hän saattoi laskea enemmän ohjaa käsistään. "Ja päädyin sitten kertomaan, miten kerran äitini toisti 49 kertaa ohjeen painaa kantapäät alas yhden estetunnin aikana. Jotenkin se kääntyi niin, että minä en enää muusta kuulekaan", nainen nurisi naurua äänessään.

"Mutta sisäpiirin vitsi arvostettujen valmentajien kanssa on ihastuttavan hauska asia!" tyttö protestoi nauraa kehräten ja silitteli Choven kaulaa antaessaan tamman ravata Javan esimerkkiä noudattaen. Hän antoi ohjien lipua sormiensa lomasta pidemmiksi ja kun ei voinut estää itseään, kumartui halaamaan täysiverisen kaulaa.
"Minä olen sinulle useammankin jäätelön velkaa."

Bex nauroi Maybelle ja pudisteli päätään. Niin kai sitten, vaikka hän ei muunlaisia suhteita tuntenutkaan. Kaikkeen täytyi saada tungettua naurua ja vitsailua, mutta hän olisi mielellään kääntänyt edes hetkeksi huomion itsestään johonkuhun toiseen. Ehkä hän alkaisi vastailla O'Connorille varoittelemalla kynnysten korkeuksista tai portaiden jyrkkyydestä.
"Nah, minä tarjoan", Bex heilautti huolettomana kättään. "Kiitokseksi siitä, että lähdit mukaan rääkättäväksi."

"Sinähän tarjosit jo valmennuksen! Sitä paitsi, veto oli selvä."

"Edgerly tarjosi", Bex korjasi kurittomasti virnistäen. "Ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin me hyppäsimme Javan kanssa lipuista ulos jo ensimmäisellä kerralla, kun lähdimme rataa kiertämään. En kokenut tarpeelliseksi mainita siitä Morlandille", nainen naurahti. Mitä sitten, jos he olivat ylittäneet yhden pöydän niin, että se olisi kilpailuissa herättänyt kysymyksen lippujen sisällä pysymisestä? Tämä oli harjoitusta ja hän oli korjannut seuraavaksi kerraksi samalle esteelle. Ei se ollut niin vakavaa.

"Edgerlyllä on varaa", Maybe huiskaisi kättään, "ja minä putosin selästä. Se on suurempi virhe."

"Minä hankin hylkäyksen ensimmäisenä", Bex vastusti nauraen.

"Ei sitä lasketa. Morland ei nähnyt sitä", Maybe vastasi viekkaasti hymyillen.

"Eli se mitä valmentajat eivät näe, ei tapahtunut?" Nainen virnisti.

"Juuri niin!" tyttö vakuutti ja pidätti Choven kävelemään pitkällä, reippaalla askeleella.

"Hyvä on. Saat tarjota jäätelöt", Bex naurahti pidättäen Javan käyntiin. Hän silitteli ruunikon kaulaa tyytyväisenä työhön, jonka hevonen oli tehnyt. Javan pyytäessä pidempää ohjaa, salli hän moisen hevoselle. Ei ruuna enää lentoon lähtisi, kun oli saanut tehdä pitkän päivän esteiden ja maastoesteiden keskellä.

"Paras olisi. Missä käydään jäätelöllä?"

"Katsotaan matkalta joku sopiva paikka?" Bex ehdotti harteitaan kohauttaen. Ei hän ympäristöä niin hyvin tuntenut, mitä nyt oli muutaman kerran pysähtynyt Yorkissa pizzalle palatessaan radalta Bubblesin kanssa. Vieläköhän vanha tuttu pizzeria oli pystyssä? Ehkä hienoja kilparatsuja ei olisi sopivaa seisottaa trailerissa kadunvarressa pizzan napostelun tähden, vaan olisi parempi etsiä jotain evästä, jota popsia ajamisen lomassa.

"Kuulostaa hyvältä. Ja haluan tarjota sinulle jäätelön myös Utterly Icessa. He ovat saaneet uusia makuja, ja haastan sinut kokeilemaan hullumpaa makuyhdistelmää kuin minä", Maybe vastasi, kun pudottautui kävelemään maiskahtelevilla saappaillaan hevosen vierellä.

"Kiinni veti!" Bex nauroi ja hetken jalkoja vapaana heiluteltuaan, hyppäsi alas Javan selästä. Hän nosti ripeästi jalustimet ja nyki hevosta eteenpäin käydessään satulavyön kimppuun. Miksi ihmeessä ruunan täytyi olla niin tavattoman tunnollinen, ettei hevonen olisi tahtonut liikkua, kun sen varusteiden parissa puuhailtiin?
"Toiveita ruuan suhteen? Mietin jotakin, mitä voin syödä ajaessa, niin ehdimme kotiin ennen iltaa", nainen hymähti saatuaan satulavyön löysättyä ja turparemmin aukaistua. Java haukotteli autuaasti astellessaan kohti parkkipaikkaa, jolla tuttu traileri odotti. Bex ei kauaa ihmetellyt aukaistessaan äidiltä lainatun auton takapenkin oven ja heittäessään Javan kamat koruttomasti takapenkille.
"Sinne vaan, laitetaan ne siistimmin kunhan saadaan hevoset pestyä", nainen virnisti siirtyessään Javan kanssa sivummalle riisumaan suojia. Trailerin varustekaapista sopi vielä kaivaa esiin hikiviila, mutta muutoin he olivat valmiina siirtymään toimistorakennuksen kupeeseen, johon oli vedetty useampi vesiletku ratsukoita ajatellen. Auton ovet saisi näppärästi lukkoon siksi hetkeksi, niin kukaan ei pääsisi ihmettelemään arvokkaita satuloita, vaikka eipä parkkipaikalla montaa autoa näkynyt. Parempi vara kuin vahinko, kaiketi.

"Tunnethan sinä minut, rakastan roskaruokaa", tyttö virnisti taluttaessaan Choven autolle. Hän riisui tammalta tottuneesti varusteet sen seistessä löysien ohjien ja sitten löysän narun päässä, joskin tyttö asetti varusteet heti moitteettoman siististi autoon. Hän ei edes kuvittelisi heittelevänsä Corinne Fairchildin hevosen varusteita sikinsokin. Hän seurasi Bexiä hevosten pesuun ja kuivattuaan Choven, verhosi tamman loimeen ja suojasi sen jalat kuljetussuojin.

"Etsitään siis lupaavalta näyttävä paikka ja ostetaan evästä mukaan", nainen virnisti. Elämä oli helppoa, kun ei laskenut kaloreita - eikä tämänpäiväisen treenin jälkeen sille olisi mitään tarvettakaan. Paikat olisivat varmasti aamulla jumissa, mutta sitä varten oli kuuma suihku. Hän loimitti pestyn hevosen ja kiinnitti huolella kuljetussuojat heti, kun sai hokit irrotettua kengitetyistä kavioista. Niillä ei auttaisi polkaista jalalle kesken matkaa, tai suojakaan ei enää pelastaisi. Nainen tarjosi ämpäristä vettä ruunalle, mutta ei hetkeksikään laskenut ämpäriä käsistään. Java oli rikkonut niitä jo aivan riittämiin, vaikka tietenkään hän ei tiennyt mitään kotitallin pesupaikalla kolhuja ottaneista muoviämpäreistä.
"Eiköhän lastata uljaat ratsumme autoon ja lähdetä etsimään ruokaa", hän naurahti, varmisti ettei pesupaikalle jäänyt mitään heidän jäljiltään ja palasi autolle. Javan saattoi huoletta kiinnittää trailerin ulkopuoliseen renkaaseen, jotta nainen sai kätensä vapaaksi rampin laskua varten. Nostettuaan takapuomin ja varmistettuaan, ettei trailerin kyydissä ollut mitään sinne sopimatonta, palasi nainen takaisin leveälle takaovelle. "Tuotko Choven ensin?" Hän huikkasi hypätessään alas kumipäällysteiseltä rampilta ja pyyhki käsiään. Hevoset kyytiin, heinäverkot eteen, ja matka voisi alkaa.

Totta kai Rosingsin itsevaltias nousi autoon ensimmäisenä. Chove asteli Mayben perässä ylös ramppia samalla rutiinilla kuin käveli karsinaansa, ja sen hetkessä kiinnittänyt tyttö oli pian ulkona sulkeakseen takapuomin Javan perästä ja nostaakseen rampin.
"Hirveä nälkä", hän voihkaisi, kun hevoset ja varusteet oli pakattu autoon ja hän oli tyhjentänyt ratsastussaappaansa vedestä ja vaihtanut kuluneisiin, kuiviin tennareihin. Tyttö asettui etupenkille, vilkaisi vaistomaisesti traileria ja valmistautui ihanaan kotimatkaan.

Oli suorastaan helpottavaa päästä auton ratin taakse, sillä päivän treenien jälkeen se oli suoranaista lepoa jaloille. Hän ei tosiaankaan ollut vielä siinä kunnossa, mitä kilpakausi ja hevosten treenaaminen häneltä edellyttäisi, mutta hän oli alkanut jälleen lenkkeillä. Se olisi alku, ja talven myötä toivottavasti salitreeneistäkin tulisi jälleen tuttua vapaa-ajan täytettä. Siihen asti hän olisi onnellinen näistä hetkistä, kun voisi vain istua alas, peruuttaa pois parkkipaikalta ja kiihdyttää rauhallisesti hiljaisille teille.
"Ajetaan siis Yorkin läpi. Sieltä on pakko löytyä edes McDonalds", Bex päätti, kun nälkä kurni omassakin vatsassa. Mitä nopeammin he saisivat vatsansa täyteen, sitä miellyttävämpi kotimatkasta tulisi. Nälkäisenä ei koskaan ollut hauskaa.

"Kuulostaa täydelliseltä päätepisteeltä näin ihanalle päivälle", Maybe huokasi nojautuen rentona penkkiä vasten. Oli ihastuttavaa olla samaan aikaan väsymyksestä raukea ja täynnä adrenaliinin tuomaa energiaa.
"En voi kiittää sinua tarpeeksi."

"Sitä minäkin ajattelin", Bex soi vinon virneen vieressä istuvalle ennenkö joutui keskittymään kapeilla teillä trailerin kanssa ajamiseen. Hän saattoi ajaa vähän miten sattuu silloin, kun oli yksin ratin takana, mutta kun kyydissä oli muita ja perässä traileri, oli parempi jarruttaa liikaa kuin liian vähän.
"Pyh", nainen puhahti ja heilautti kättään vähättelevästi. "Tässä ole mitään kiittämistä. Minulla olisi ollut todella tylsä päivä, jos olisin joutunut yksinäni tänne ajelemaan." Puhumattakaan siitä, jos hän olisi joutunut ottamaan Winterin mukaan. Se olisi pilannut iloisen ja nauruntäytteisen päivän hetkessä.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   La Maalis 18, 2017 9:56 pm

Torstai 20. lokakuuta 2016, iltapäivä - Vanhoja ystäviä

Kylmä kosteus oli pakottanut miehen vetämään luonnonvalkean villapaidan mustan, istuvan nahkatakin alle. Englanti ei ollut varsinaisesti hurmannut Knoxia kuukaudessa, jonka hän oli ehtinyt asua keskellä Northumberlandin maaseutua. Luihin imeytyvä, märkä kylmyys oli aivan uusi kurjuuden muoto. Knox kaipasi lämpöä, ja punaisen, kullan ja ruskeiden sävyjä maisemassa. Hän kuitenkin luotti optimismin voimaan: joku päivä Pearlin kanssa asuminen ei olisi jatkuvaa valtataistelua, Saskia ei tekisi typeriä virheitä eläinten kanssa, byrokratia ei kamppaisi häntä viikottain ja Rebels and Kingsin kuvaukset sujuisivat vihdoin aikataulussa.
Mies puhalsi lämmintä ilmaa sormiinsa ja työnsi ne sitten nahkatakin taskuihin kulkiessaan kiireettä pitkin Rosings Parkin moitteettoman siistiä itäkäytävää. Chiltonin aikataulu oli mennyt solmuun, kuten kaikki muukin, kuvausten viivästymisten takia, joten hän oli tullut paikalle turhaan. Ilmeisesti Peevesin vieminen maastoon yksin oli turha riski. Hän pysähtyi tutun, läsipäisen palominon karsinalle ja painoi kätensä vasten mustia kaltereita antaakseen Evelynin hevoselle mahdollisuuden haistaa häntä. Jos Englannissa oli yksi tuikahdus aurinkoa, se oli Evelyn.

"Ei, älä", nainen protestoi penkoessaan kaappia, joka oli ollut järjestyksessä vain hetkeä aiemmin. Oli kuitenkin käynyt selväksi, ettei suojien etsiminen sokkona yhdellä kädellä toiminut kovinkaan loistavasti, joten huokaisten Evelyn oli puristanut puhelimen hartian ja korvansa väliin. Hän olisi voinut vannoa, että joku oli järjestellyt kaapin uudestaan hänen viimekäyntinsä jälkeen, sillä mikään tavara ei tuntunut olevan siellä, mistä hän sitä etsi. Nainen haroi hiuksiaan tuijottaen haastavasti sotkua, jonka oli saanut aikaan. Silmiään pyöräyttäen ja kiivasta keskustelua puhelimessa jatkaen hän sulki kaapin oven suojat sylissään ja harppoi hakemaan harjapakin. Hän kasasi kantamuksensa toiseen kainaloonsa vapauttaakseen kätensä pitelemään puhelinta, kun suunnisti itäkäytävälle.
"Tiedätkö, minä en ehdi nyt puhua tästä, jutellaan vaikka illalla uudestaan. Ei, olen tallilla. Soitan illalla", Evelyn puhahti sulloen puhelimen tummanruskean tallitakkinsa taskuun. Hän kohotti katseensa lattiasta ja kiihdytti aavistuksen askeliaan lämpimään hymyyn sulaen, kun tunnisti hevosen karsinalle pysähtyneen miehen.
"Hei! En tiennyt että olet tulossa tänään. Mitä kuuluu?" Nainen kysyi pirteästi, varsin kiitollisena harhautuksesta, jonka Knoxiin törmääminen sai aikaan. Hän ei halunnut kiukutella hevoselleen, jolla ei ollut mitään tekemistä veljen kanssa käydyn kädenväännön kanssa.

Knox irrotti kellertävien sudensilmiensä katseen hevosesta, kun kuuli lähestyvät askeleet ja suli lämpimään, aitoon hymyyn. Naisen näkeminen muistutti häntä aina nuoruusvuosien mahdottomasta ihastuksesta: Evelyn ei näyttänyt muuttuneen paljoa niistä ajoista. Nainen sai hänen vatsanpohjansa nipistämään edelleen, kaikkien vuosien jälkeen.
"Hei", mies vastasi käheästi ja kääntyi tulijaa kohti, "sitä perinteistä. Aikataulut menivät uusiksi. Mitä sinulle kuuluu?"

"Milloinpa ne pitäisivätkään", Evelyn hymähti laskien harjapakin suojien kera tallikäytävälle. Hän vilkaisi uteliasta hevosta, joka seurasi käytävän elämää turpa kaltereihin kiinni painettuna ja puhisi merkitsevästi odotaessaan omaa osaansa huomiosta.
"Ei mitään sen kummempaa. Lionheart pyrkii vanhentamaan minua kymmenillä vuosilla ja veli on yksi piikki lihassani, mutta muutoin kaikki on varsin tavanomaista. Ainakin tänään hevosellanikin on neljä toimivaa jalkaa. Kai sinun eläimesi voivat hyvin?"

Knox nauroi rennosti ja tarjoutui silittämään kalterien välistä hevosen samettista, vaaleanpunaista turpaa.
"Miten sinä sillä tavalla huolestutat emäntääsi?" mies nojautui kysymään hevoselta, ennen kuin käänsi katseensa takaisin Evelynin.
"Kumpi veljesi sinua piinaa? Ja minun eläimeni totuttelevat tähän viehättävään ilmastoon. Tule toki joskus tervehtimään niitä", hän lisäsi puolittaisella hymyllä. Pohjois-Englanti oli aikamoinen muutos Teksasin kuumankostean eteläkärjen jälkeen.

"Voisit hyvin kovistella sitä muuttamaan käytöstään", Evelyn tarjosi vinon hymyn kera vilkaisten hevostaan. Ei auttaisi kuin toivoa, ettei ori ontuisi yhtäkään jalkaansa enää, sillä hän ei keksinyt, mitä vielä voisi tehdä. Kaikki testit oli tehty, osa useampaankin otteeseen, eikä hevosesta löytynyt yhtään mitään vikaa. Kenties hän oli hieman vainoharhainen, mutta kesän tuskaisen taipaleen jälkeen pienikin muutos orin jaloissa sai hänet epäilemään heti pahinta.
"Jacob. Olen kuulemma jättänyt liian monet merkkipäivät väliin, joten nyt kaikki keinot ovat sallittuja minun palauttamisekseni Kaliforniaan", hän pyöräytti silmiään. Luulisi veljellä olevan parempaakin tekemistä kuin hänen painostamisensa, mutta ilmeisesti ei.
"Siinä riittääkin totuttelemista. Minullakin kesti vuoden verran, mutta kyllä se siitä. Tulen oikein mielelläni tapaamaan kaunokaisiasi", hän naurahti.

Mies vastasi huvittuneella, silmät siristävällä hymyllä. Hänen kovistelunsa luultavasti kääntyisi lahjonnaksi, eikä konsepti näyttänyt olevan huomiossa paistatteluun selvästi tottuneelle orille vieras.
"Eikö loma Kaliforniassa kuulosta houkuttelevalta?" hän kysyi tummia kulmiaan kohottaen ja väistikarsinan ovelta, jotta nainen pääsisi hoitamaan hevostaan.
"Tule milloin vain. Et muuten sattuisi olevan lähdössä maastoon?"

"Jos se olisi loma eikä mahdollisuus veljilleni piinata Klausia, niin toki", nainen vastasi vinosti virnistäen ja siirtyi aukaisemaan karsinan liukuoven. Lionheart oli kiivetä lyhyen omistajansa syliin innossaan päästä ulos karsinasta, jossa oli omasta mielestään joutunut seisomaan jo aivan liian kauan. Evelyn painoi kämmenellään hevosen ryntäitä, mikä pysäytti ratsun karsinan ovelle ja lopulta sai peruuttamaan muutaman askeleen takaisin karsinan varjoihin.
"En ollut suunnitellut mitään sen kummempaa Lionheartin kanssa, joten maasto käy oikein hyvin. Olitko sinä lähdössä ulkoilemaan Peevesin kanssa?" Maasto kelpasi hänelle aina, sillä se tarkoitti vapautta tylsistyttävästä koulutreenistä.

Knox nauroi. Aivan, Klaus. Hän oli aina unohtaa Evelynin avomiehen.
"Eikö se kuulu asiaan, kun perhe tapaa kumppaneita?" mies kysyi huvittuneena. Hänen kohdallaan pidempiaikaiset suhteet tosin tuppasivat olemaan jo vanhemmille ennestään tuttuja, piirien ollessa varsin pieniä ja muusta maailmasta eristäytyneitä. Tai Pearlin tapauksessa rakastettuja kuin perheenjäsenet jo valmiiksi.
"Kyllä, minun on tarkoitus viedä Peeves maastoon ja testata, miten se toimii ilman varusteita. Tulen kai toimimaan sen stuntratsastajana. Olisi kuulemma kuitenkin vastuutonta lähteä yksin. Jostain kumman syystä", Knox naurahti.

"Tahtoisin ajatella, ettei se enää tässä kohtaa elämää kuuluisi asiaan", nainen hymähti huvittuneena. Olisi mukavaa, jos perhe ei piinaisi miestä, mutta nähtävästi sen toivominen oli yhtä tyhjän kanssa. Eipä hän perhettään voisi loputtomiin vältellä, tai veljet toteuttaisivat uhkauksensa Englantiin lentämisestä, mutta… Kaikki oli niin hyvin Klausin kanssa juuri nyt, ettei hän tahtonut muuttaa mitään.
"Mistäköhän se voisi johtua", Evelyn virnisti vinosti. "Hae siis valkea saturatsusi niin käydään katsomassa, kuinka vastuuttomia voimme olla."

"Se kuulostaa täydelliseltä", Knox vastasi leveällä hymyllä, pyyhkäisi lyhyttä, mustaa tukkaansa ja lähti sitten satulahuoneelle hakemaan hevosen harjapakkia, kaulanarua sekä kypärää. Kurja, kylmä kosteuskin unohtui, kun luvassa oli maastoratsastus hyvässä seurassa. Peeves vaikutti varsin herttaiselta eläimeltä, mitä nyt kenties aavistuksen yksinkertaiselta, ainakin Chiltonin kuvauksen perusteella. Crane ei ilmeisesti loistanut hevosten - tai muidenkaan eläinten - kanssa, joten stuntratsastajalle oli enemmänkin töitä kuin vain näyttelijän hengen vaarantavissa kohtauksissa.
Mies pyyhkäisi lumivalkoisen hevosen harjalla, haki sen kuulolle muutamalla yksinkertaisella harjoituksella ja kietaisi sitten valkoisen kaulanarun eläimen niskaan, ennen kuin avasi karsinan oven ja pyysi ruunaa seuraamaan. Se tuskin lähtisi kauas tallipihalta, vaikkei vielä täysin koulutettu olisikaan.

Evelyn virnisti Knoxille siirtyen kunnolla karsinan puolelle harjaamaan kullanhohtoista oria, joka touhotti hänen ympärillään malttamatta seistä hetkeäkään aloillaan. Hänen olisi ehdottomasti pitänyt komentaa hevosta tiukasti, vaatia ratsua käyttäytymään tai sitoa hevonen kiinni mustiin kaltereihin, mutta hän ei jaksanut välittää. Ei Lionheart mitään pahaa touhotuksellaan meinannut, eikä hevonen kolhinut häntä tanssahtelustaan huolimatta. Nainen harjasi suuren täysiverisen ripeästi, kiinnitti suojat huolella kohoileviin jalkoihin ja vilkaisi hevosta tiukasti.
"Älä koske", hän komensi astuessaan ulos karsinasta. Hän poimi ruskeat nahkasuitset oven koukusta ja ehti juuri parahiksi näpäyttämään valkoista läsiä, kun ori oli kumartumassa etujalkojensa pariin. Ehei, tänään ei irroteltaisi suojia. Nainen sujautti kultaisen korvan suitsien lenkistä, suoristi nahkatupsun ja heitti pitkät, avopäiset ohjat hevosen kaulalle. Hetken harkittuaan hän kiepautti nahkaisen kaulanarun hevosen kaulaan. Parempi vara kuin vahinko, kun ratsu oli näin touhukkaalla päällä. Evelyn kiinnitti kypäränsä tarkkaillen tiukasti hevosta silmäkulmastaan, puki hanskat käteen ja veti takkinsa vetoketjun kiinni. Ei kun säätä uhmaamaan, siis. Tällaisina hetkinä hän kaipasi Kalifornian lämpöä, vaikka kuumimpina päivinä ratsastamisesta ei mitään tullutkaan.
"Minnepäin tahdot lähteä Peevesin kanssa?" Nainen uteli saatuaan innokkaasti tanssahtelevan hevosensa ilman kolhuja ulos tallin leveistä ovista. Lionheart vaati useamman napautuksen ohjan avopäällä, ennenkö hevonen kiinnitti huomiota omistajaansa sen verran, että nainen saattoi ottaa vauhtia ja heilauttaa itsensä orin paljaaseen selkään. Lionheart oli heti lähdössä liikkeelle, kun Evelyn suoristautui selässä.

"Minne tahansa", Knox vakuutti, "sinä tunnet nämä maastot varmasti paremmin kuin minä." Mies ohjasi valkoisen ruunan kiertämään voltin ympärillään käyttäen käsiään viittoina, seisautti sen sitten äänellä ja ponnisti paljaaseen, helmenvalkeaan selkään, joka uhkasi karata hänen altaan kesken selkäännousun. Knox keinautti itsensä suoraan, kiersi sormensa valkoisen köyden ympärille ja jarrutti hevosta istunnallaan. Lenkistä tulisi ehkä täysi katastrofi, mutta mies ei turhaan murehtinut: parhaimmillaankin hutera halinnan tunne sai lähinnä miellyttävän adrenaliinin virtaamaan hänen suonissaan.
"Olisiko sinulla antaa vinkkejä Englantiin sopeutumiseen?"

Nainen tarttui oikealla kädellään kaulanarusta löytääkseen tasapainonsa lihaksikkaassa selässä, joka tuntui tanssahtelevan hänen altaan pois jokaisella askeleella. Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun hän oli viimeksi ratsastanut hevosella.
"Hanki paksut, lämpimät villasukat ja pehmeä viltti", Evelyn vastasi toispuoleisen virneen kera. "Englantilaisten talot vetävät jokaisesta kulmasta ja kolosta." Se oli tullut ensimmäisenä talvena valitettavan selväksi. Englantilaisista ei ollut rakentamaan säähän sopivia koteja. Hän ei voinut kuin toivoa, että uusi asunto osoittautuisi edes hieman paremmaksi siinä suhteessa kuin Slaleyssä tyhjänä odottava omakotitalo.
"Kannattaa myös alistua siihen kohtaloon, että kuuma vesi loppuu aina kesken."

"Tämä maahan muuttuu paremmaksi ja paremmaksi", mies irvisti. Kylmät suihkut olivat kamalinta, mitä hän tiesi, ja heidän vetoisassa, vuotavassa talossaan kuumaa vettä ei riittänyt edes yhden suihkun ajaksi - ja heitä oli kolme. Hänen kanssaan asuvat naiset kehtasivat vielä vedota jonkinlaiseen herrasmieskoodiin saadakseen mennä suihkuun ensin.
"Onko muuta?" Knox kysyi melkein epätoivoisella toiveikkuudella.

"Tiedän", nainen naurahti. "Mutta älä vaivu epätoivoon, on tällä saarella puolensakin. Yritän tosin edelleen selvittää niistä osaa." Hän kannusti palominon täysiverisen liikkeelle pienellä pohkeen hipaisulla ja ohjasi painollaan ratsua tien laitaan. Ruskeat nahkaohjat lepäsivät rennosti vasemman käden otteessa, kun oikea siirtyi setvimään orin valkeaa harjaa. Pitkin ohjin kulkevalle orille käveleminen teki tänään tiukkaa, mutta kuten Evelyn oli ennakoinutkin, rauhoitti tuttu yhden käden ohjasote hevosta.
"Englantilaiset osaavat keittää juomakelpoista teetä, mutta kahvi on varsin heikoilla."

"Loistavaa. Minun täytyy siis selvästi opetella juomaan teetä", Knox naurahti ja ohjasi Peevesin turvan kohti Lionheartin häntää. Ruuna pälyili ympäristöään hyväntahtoisella tyyneydellä ja oli kompastua omiin jalkoihinsa jäätyään ihailemaan maisemia. Se oli lupaavaa villejä maastonelistyksiä ajatellen.
"Mikä sai sinut muuttamaan Englantiin?"

"Kannattaa", Evelyn naurahti ja vilkaisi miestä olkansa yli. "Säästät itsesi monelta pettymykseltä." Edes kaikki kahvilat eivät tarjoilleet kunnon kahvia, mikä jaksoi jo tässä kohtaa huvittaa häntä. Aluksi se oli ollut vain surkeaa.
"Kaipasin vapautta", hän virnisti vinosti ja hetken harkittuaan heilautti jalkansa orin kaulan yli. Nainen jäi istuskelemaan sivuttain orin selkään, katsellen enemmän perässä kulkevaa ratsukkoa kuin suuntaa, jonka Lionheart oli ottanut. Ei ori tieltä minnekään säntäisi, ainakaan toivottavasti. "Äidin asunto oli tyhjänä, joten tänne oli helppo paeta. Ja sitten olikin mennyt jo kaksi vuotta eikä sade enää harmittanut."

Muuton takana tuntui olevan hyvin mielenkiintoinen tarina, ja Knox kohotti kysyvästi kulmiaan silitellen Peevesin valkeaa harjantyveä.
"Paeta?" mies kannusti avaamaan aihetta enemmän.

"Kyllästyin olemaan tähden tytär", Evelyn vastasi vaivaton virne huulillaan. "Viihdeteollisuus sopii toisille, mutta minä kyllästyin elämään sen varjossa." Tai ehkä enemmänkin äitinsä varjossa. Oli helppoa lähteä Englantiin, saada välimatkaa salamavalojen välkkeeseen ja lehdistön huomiossa paistattelevaan äitiin, ja elää ympäristössä, jossa sukunimi ei merkinnyt mitään muuta kuin allekirjoituksen jälkimmäistä osaa.
"Minun oli tarkoitus vain lomailla hetki, mutta päädyinkin rakentamaan koko elämäni tänne."

"Ymmärrän", Knox vastasi lämpimällä myötätunnolla. Media ei ollut kiinnostunut eläinkouluttajista samoin kuin näyttelijöistä, mutta hänkin oli kasvanut vanhemman varjossa. Hänen oli tosin tarkoitus astua perheyrityksen johtoon, kun isä jäisi eläkkeelle. Knox halusi todistaa siihen mennessä olevansa enemmän kuin vain vanhempiensa nimi.
"Aiotko jäädä Englantiin pysyvästi?"

"Siltä se tällä hetkellä näyttää", Evelyn vastasi leveästi hymyillen. Hän ei ollut uskonut asuvansa Englannissa vuottakaan, mutta tässä sitä oltiin. Hän oli löytänyt töitä, joissa viihtyi, muuttanut yhteen rakastamansa miehen kanssa, solminut toivon mukaan kestäviä ystävyyssuhteita, ja vaikka mitä muuta. Miksi lähteä muuttamaan muualle, kun kaikki oli täällä, sateen ja harmauden keskellä.
"Mutta täytyy katsoa, mitä elämä tuo tullessaan. Juuri nyt tuntuisi typerältä suunnitella muuttoa minnekään muualle, kun kotini ja elämäni on täällä."

Mies vastasi naisen hymyyn. Englannin valitseminen tuntui uskomattomalta hänen kokemansa kuukauden jälkeen, mutta selvästi Evelyn oli löytänyt jotain jäämisen arvoista. Knox kannusti Peevesiä reippaampaan, tasapainoisempaan käyntiin ja asetteli itseään vähemmän kivuliaasti sen valkeaan selkään. Siitä oli hetki, kun hän oli viimeksi ratsastanut aktiivisesti, muuttojärjestelyn kaapattua niin paljon aikaa.
"Kai täälläkin aurinko välillä paistaa."

Nainen vilkaisi taaempaa ratsukkoa vihreät silmät naurusta siristyen.
"Paistaa, niin vaikeaa kun sen uskominen voikin välillä olla", hän totesi. Aurinkoa riitti parhaina päivinä aamusta iltaan, mutta välillä tuntui kuluvan viikkoja ilman, että valonlähteestä näkyi pientä vilausta enempää. Aikaisin pimeneviin iltoihin yhdistettynä se oli tuntunut ensimmäisenä vuotena varsin masentavalta yhtälöltä.
"Jos tekee tiukkaa, niin kirkasvalolamppu on hyvä sijoitus", Evelyn naurahti. Hän vilkaisi ratsastuspolkua, jonka laitaa Lionheart askelsi reippaassa, energisessä käynnissä ja totesi, ettei hänen huomiotaan kaivattu vielä niin paljoa, etteikö hän olisi voinut vielä hetken istua sivuttain orinsa selässä.

"Kiitos vinkistä", Knox naurahti.
"Voin lohduttautua tiedossa olevilla matkoillani Teksasiin ja Lähi-Itään."

"Ne kieltämättä lohduttavat sateen keskellä", Evelyn naurahti. "Ei sinulla siis ole huolen häivää." Eivät matkat arkea muuttaisi, mutta olisipahan jotakin mitä odottaa. Epäilemättä Knox saisi täytettyä arkipäivänsäkin ohjelmalla, joka saisi harmaan kaupungin täyttymään väreistä.
"Pysytkö selässä, jos siirrytään raviin?" Nainen virnisti vinosti.

"Ehkä juuri ja juuri", mies virnisti takaisin ja kosketti pohkeillaan hevosen kylkiä. Hän ei ollut koskaan murehtinut pysyisikö kyydissä vai ei, ja se oli antanut hurjille kiitolaukoille ja vaarallisille hevosstunteille vain hohtavan, jännittävän sävyn. Peeves siirtyi pehmeään raviin, jota Knox kannusti irtonaisemmaksi ja näyttävämmäksi istunnalla ja pohkeilla: hevosen oli tarkoitus näyttää upealta valkokankaalla. He aikoivat Chiltonin kanssa varmistaa, ettei hevonen jäisi Cranen varjoon.
"Ratsastatko usein ilman satulaa?"

"Hyvä", Evelyn virnisti ja heilautti oikean jalkansa Lionheartin kaulan yli voidakseen istua jälleen oikein päin orin selässä. Hän ei luottanut hevosen siirtyvän pehmeästi rauhalliseen raviin, joten parempi olla valmiina ja istua selässä kunnolla. Nainen kosketti kevyesti orin kylkiä, joka hypähti lennokkaaseen raviin ilman sen suurempaa kehoitusta.
"Liian usein, jos Klausilta kysyy", hän naurahti olkansa yli. "En kuulemma laita hevostani kunnon töihin, ja sen tähden siitä on tullut niin mahdoton."

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   La Maalis 18, 2017 9:57 pm

Knox nauroi käheästi.
"Eikö se juuri tee Lionheartista niin erityisen?" hän kysyi ja yritti olla nauttimatta liikaa ajatuksesta, ettei Klaus olisikaan Evelynin unelmien mies. Ei hän toki omiin mahdollisuuksiinsa uskonut sitäkään kuin nuoruusvuosinaan, mutta minkä mies itselleen mahtoi.

"Erityisen idiootin, ehkäpä", nainen heitti virneen kera taakseen ja pidätti jälleen innokasta ratsuaan vasemmalla kädellä. Lännensuitset takasivat sentään sen, että ori ei odottanut jatkuvaa kosketusta suuhunsa ja kuunteli pientäkin pidätettä, vaikka olikin täynnä värähtelevää energiaa ja hillitsemätöntä intoa.
"Palkkaan sinut opettamaan sen tavoille, jos ja kun onnistun tekemään siitä kauhukakaran", Evelyn lisäsi nauraen. Hän oli tainnut jaella moista uhkausta ympärilleen niin useaan otteeseen, ettei hän enää edes muistanut, ketkä kaikki oli jo uhannut työllistää Lionheartin kanssa.

"Mutta minä niin pidän kauhukakaroista", mies vetosi toisen ratsukon takaa ja pohti, olisiko hänen ratsunsa singonnut Skotlantiin tai kirmannut takaisin tallille ilman vetohevosta. No, eiköhän se selviäisi vielä tällä lenkillä. Ainakin tällä hetkellä Peeves ravasi tasaisesti Lionheartin vanavedessä siitä huolimatta, että ainoa varuste oli naru hevosen kaulan ympärillä.
"Hemmottelen kuulemma Thalian pilalle."

"Tiedän", Evelyn virnisti, "siksi sinä joutuisitkin sen kanssa töitä tekemään, kun kukaan muu ei suostuisi lähellekään." Hän kiitti nykyäänkin jatkuvasti onneaan innokkaasta vuokraajasta, joka nyt ei loistanut ehkä taidoillaan, mutta paikkasi sitä ehtymättömällä innolla ja energialla. Ilman Willowta hänen aikansa olisi mennyt todella tiukoille.
"Aijai, hyi sinua", nainen nauroi lämpimästi, vaikkei miehen julistuksessa ollut mitään yllättävää. Hän hemmotteli koiransa piloille, joten eiköhän ollut ihan sallittua lahjoa tiikeriä. "Thalia siis tuskin valittaa oloistaan, vaikka joutuikin vaihtamaan auringon harmaaseen sateeseen."

Knox väläytti leveän virneen, joka siristi kapeat silmät hyväntuulisiksi viiruiksi.
"En tohtisi muuttaa täydellisyyttä. Lionheart on loistava juuri sellaisena kuin on. Miksi haluaisit kenenkään työstävän sitä?" mies vetosi ja myhäili sitten ajatellessaan omaa silmäteräänsä, joka luultavasti tutkiskeli tällä hetkellä ulkoiluaitauksensa vesistössä uiskentelevia kaloja.
"Thalia tuskin. Lunakin on aivan kotonaan, mutta Ming, musta leopardini, on kaivannut lepyttelyä."

"Niin on", nainen vastasi hyväntuulisesti. Hänen hevosensa oli täydellinen juuri tällaisena, mutta hän epäili, että orin käytös lipsuisi vain huonompaan ajan kuluessa. Loppujen lopuksi, jos meni antamaan pikkurillin, huomasi nopeasti menettäneensä koko käden.
"Mutta varaudun vain siihen päivään, kun sen hilpeä pelleily onkin vaarallista ja suloinen toheltaminen rasittavaa", Evelyn perusteli pirteästi ja silitti kullanhohtoista kaulaa. Siinä menisi toivon mukaan vielä kauan, mutta saisi nyt nähdä. Ehkä hänen pitäisi vain hieman skarpata hevosen käsittelyssä ja ohjeistaa Willowtakin pitämään tiukempaa linjaa, ja moisilta ongelmilta vältyttäisiin.
"Voi Ming. No, onneksi tiedät miten käsitellä niitä. Äkkiäkös Mingkin tyytyy kohtaloonsa ikuisessa sateessa."

"Tiedä siitä. Mutta kai diivalle sallitaan muutama oikku", Knox vastasi ja keskittyi hetkeksi säätelemään ruunan ravia. Siinä ei aivan ollut korkeastikoulutettujen hevosten loistoa, eikä Peeves ollut tajuta hänen pyytävän siltä väistöä tai taipumista, mutta mies haki toisen keinon pyytää.
"Oliko sinulla koiria Lionheartin lisäksi?"

Mieshän se suuret kissansa tunsi, joten kaipa Mingin diivailuun oli osattu varautua. Lionheart pärskähti tyytyväisenä ja laski päätään ravatessaan pitkin, reippain askelin matalassa työmuodossa ratsastuspolkua pitkin. Evelyn taputti ratsunsa kaulaa tyytyväisenä. Kyllä ori siitä rauhottuisi, kun nyt malttoi jo ravata ilman pään viskelyä tai muuta häsellystä.
"Kyllä, punainen pitbullini Fuego ja Klausin Roo", nainen vastasi. "Tosin tuskinpa niistä voi enää kumpaakaan kutsua meistä kummankaan koiraksi. Hyvä kun ne ovat edes kaksi erillistä eläintä, kun elävät niin tiiviisti kiinni toisissaan", Evelyn pudisti päätään huvittuneena. Hän oli tyytyväinen siitä, miten hyvin koirat tulivat keskenään toimeen, vaikka välillä yllättävät hippaleikkikohtaukset uhkasivatkin sisustusta.

"Oletko harkinnut suurempaakin eläintarhaa?" mies virnisti ja jarrutti valkoisen hevosen vauhtia istunnallaan, ennen kuin antoi sen palata takaisin Lionheartin häntään. Pyynnöt menivät perille hitaasti ja pätkien, mutta kyse oli luultavasti hevosen ajattelun kirkkaudesta eikä koulutuksen puutteesta.

"Tiedät minut liian hyvin", nainen nauroi raikuvasti. "Olen tyytynyt tähän mennessä vain adoptoimaan mereneläviä ja sponsoroimaan pandojen suojelualuetta. Minulla taitaa olla nimikkopandakin jossakin kaukomailla", hän virnisti. Jokainen työpäivä koetteli hänen tahdonvoimaansa, kun klinikalle tuotiin rokotettavaksi pieniä koiranpentuja tai leikkautettavaksi komeita kissoja, puhumattakaan sitten pitkäkoipisista hevosenaluista, joita hän oli saanut hoitaa kesän mittaan.
"Jätän eläintarhan pitämisen teille ammattilaisille."

"Tiedät, ketä konsultoida, jos päätät laajentaa", Knox tarjosi hilpeästi ja taputti Peevesin sileää, kiiltävää kaulaa.
"Minä pohdin tällä hetkellä pitääkö painon isoissa kissoissa vai tuodako susilauman lisäksi. Mielipidettä?"

"Älä edes vitsaile asiasta", Evelyn nauroi päätään pudistellen. "Sain suostuteltua Klausin kolmanteen koiraan, mutta luulen, että hän vetää rajan siihen." Välillä hän epäili, olisiko heillä aikaa edes kolmannelle koiralle, puhumattakaan sitten sen suuremmasta eläintarhasta. Fuegossa ja Roossa oli riittämiin puuhaa silloin, kun koirakaksikko löi luupäänsä yhteen.
"Olisiko susilaumallesi töitä? Kaipa sinä niidenkin kanssa pärjäisit, kunhan laajentaisit sopivasti. Ja olisihan niissä tyyliä", hän virnisti. Ihan kuin suurissa kissaeläimissä ei jo olisi.

"Millaisen koiran olette ottamassa?" mies kysyi uteliaana, loputtoman kiinnostuneena eläimistä.
"Olisi. Animal Kingdomissa ei ole sellaista vielä, koska sille sopisi Teksasia viileämpi ilmasto, ja meistä yleisesti pidetään viihdealalla. Se on mielenkiintoinen haaste, mutta voi olla, että sen pitää odottaa, kunnes bisnes lähtee rullaamaan ilman hikkaa. Kuka olisi arvannut, että eksoottisten eläimien alalla riittää byrokratiaa."

"Emme ole vielä päättäneet. Vaihtoehtoja on niin monia. Haluaisin pennun, mutta todennäköisemmin päädymme ottamaan kodittoman vanhusparan eläinsuojalta", Evelyn vastasi naurahtaen ja hieraisi niskaansa vapaalla kädellään. Hän ei osaisi päättää rotujen väliltä, sillä innostui lähestulkoon jokaisesta koirasta, jonka tapasi töidensä puitteissa. Kunhan koiralla olisi riittämiin kokoa ja luonnetta, jotta se pysyisi Roon ja Fuegon matkassa, ei muulla olisi väliä.
"Se kuulostaa järkevältä suunnitelmalta", nainen myönsi nojaten aavistuksen taakse orinsa paljaassa selässä. Lionheart hidasti reipasta askeltaan pärskähtäen, mistä hyvästä nainen taputti kullanhohtoista kaulaa ja antoi hevosen jälleen venyttää pidempään raviin.
"Voin vain kuvitella paperisodan, kun kyseessä on noin monta suurta eläintä. Fuegossakin oli aivan tarpeeksi", Evelyn pyöräytti silmiään. Niin paljon kuin eurooppalaiset nauroivatkin amerikkalaisten kustannuksella, ei täälläkään päin maailmaa kaikki sujunut järkevästi.

"Yhden vain?" Knox väläytti leveän hymyn ja herätteli Peevesiä, joka tuntui keskittyvän enemmän maisemiin kuin jalkoihinsa tai edes edelläkulkevaan hevoseen.
"Miten olet muuten viihtynyt eläinlääkärinä? Riittääkö täälläpäin töitä?"

"Se olisi tarkoitus", Evelyn naurahti. Hän joutuisi luottamaan täysin Klausin kykyyn sanoa ei, jos he päätyisivät eläinsuojalle adoptioaikeissa, sillä nainen itse olisi varmasti valmis ottamaan jokaisen nappisilmäisen otuksen mukaansa.
"On riittänyt oikein sopivasti. Enemmänkin voisi tehdä jos vain tahtoisi", hän kohautti harteitaan ja vilkaisi olkansa yli toista ratsastajaa. "Samaa työtä se on kuin meren toisellakin puolen, joten mikäpä tässä ollessa."

"Chilton mainitsi, että olisit Rosings Parkin vakituinen eläinlääkäri. Siinä taitaa riittää työsarkaa", mies nauroi ja pohti, moniko hysteerinen hevosenomistaja soitteli lääkärin perään päivittäin. Melkein epäkäytännöllisen siisti talli veti taatusti puoleensa ihmisiä, jotka halusivat kääriä kalliit eläimensä pumpuliin.

"Todellakin riittää", nainen naurahti. Tylsää työpäivää ei tullut vastaan, kun oli monen kilparatsun omistajan ensimmäisenä kontaktina puhelimessa. "Enkä valitettavasti voi edes moittia hevosenomistajia turhista soitoista, kun itse olen aivan samanlainen", hän pudisti päätään huvittuneena.

"Heillä kävi siis onni lääkärin kanssa", Knox vastasi lämmöllä ja jutteli Peevesille matalasti, pyytäen ruunaa katsomaan eteensä. Hevonen voisi selvästi nopeasti unohtaa ratsastajansa tai oman fysiikkaansa, mikä ei ollut ihanteellista ilman varusteita ratsastettaessa. Mutta mistä mielenkiintoiset tarinat syntyisivät, elleivät harmittomista erehdyksistä ja vaaratilanteista.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   La Maalis 18, 2017 9:57 pm

"Kenties sen voi nähdä niin", nainen naurahti lämpimästi. Hänen huolensa sählän täysiverisen kunnosta tuntui olevan jo yleinen vitsi työntekijöiden keskuudessa, mutta olkoot. Hevosen terveys voitti oman maineen säilyttämisen.
"Vieläkö Peeves tietää, missä sen omat jalat menevät?" Evelyn kysäisi olkansa yli. Mitä hän oli suloisesta ruunasta kuullut, ei dominanttivalkoinen ratsu hurmannut älykkyydellään. "Olisi ikävää nähdä sinut kierimässä ojassa vain sen tähden, ettei hevosesi muista jalkojaan", hän lisäsi virnistäen.

"Vaikea sanoa. Se tuntuu arvelevan olevansa maisemakiertueella - tiedätkö hyvää pätkää, missä pääsisi kokeilemaan hurjempaa vauhtia? Minun on tarkoitus ratsastaa tätä kaveria pääasiassa laukassa ja nelissä. Ilmeisesti ajatus ei houkuttele näyttelijää", mies myhäili huvittuneena. Yllättävän monelta mahtavalta, itsevarmalta näyttelijältä meni pupu pöksyyn, kun piti ratsastaa tai olla kasvotusten ison pedon kanssa.

"Polku kaartaa pian vasemmalle, ja seurailee sen jälkeen pellon laitaa pidemmän pätkän. Me olemme moneen kertaan verrytelleet Lionheartin jalkoja siinä", nainen vastasi. Hän ei voinut varsinaisesti syyttää näyttelijää, joka ei innostuisi Peevesillä nelistämisestä. Jos ei etukäteen omannut jo vahvaa ratsastustaustaa, ei omiin jalkoihinsa kompuroiva puupää varmasti herättänyt suurta luottamusta reippaamman vauhdin saralla.
"Tahdotko mennä edelle uljaan saturatsusi kanssa?" Hän kysäisi istuen rennosti orin selässä, joka pyrki kiihdyttämään vauhtiaan kaikessa hiljaisuudessa. Ehkä hänen täytyisi harkita uusia maastoreittejä, ennenkö hevonen leimaisi tämän suoran laukkasuoraksi, jolla sai aina ja seurasta riippumatta nelistää.

"Toki", Knox väläytti uhkarohkean hymyn ja kannusti sitten hämmentyvää ruunaa eteen. Se tuntui viihtyvän paikallaan Lionheartin valkokultaisen takapuolen takana, ja mies sai potkaista valkoisia kylkiä, ennen kuin Peeves vihdoin ravata hölkkäsi orin ohi edelle ja lakkasi kuikuamasta taakseen.
"Oletko sinä koskaan harkinnut stuntratsastajan uraa? Ainakin sinulla on jo hevonen sitä varten", mies kysyi olkansa yli.

Evelyn ei voinut kuin nauraa miehen huimapäiselle ilmeelle. Hän nojasi jälleen kerran taaksepäin orin selässä ja kosketti kevyesti ohjaa, joka roikkui löysänä, jotta hevonen malttaisi laskea Peevesin edelleen. Lionheart pärskähti tyytymättömänä joutuessaan luopumaan johtotehtävistään, mutta asettui ilman sen suurempaa sähellystä kulkemaan Peevesin kannoilla.
"Se tarkoittaisi töitä kameroiden edessä", nainen huomautti huvittuneena, "mikä ei ole minua varten." Hän jätti mielellään kameroiden keskellä paistattelun äidilleen, eikä erehtynyt lähellekään kuvauspaikkoja voidessaan välttää moisen.

"Miksei ole?" mies huikkasi olkansa yli, ennen kuin nosti Peevesillä laukan. Ruuna vaikutti kaipaavan ohjan tukea ensimmäisten askelien ajan, ennen kuin sai rytmistä kunnolla kiinni ja lähti kiihdyttämään pitkin pellonlaitaa. Knox punoi sormensa sen valkeaan harjaan ja mukautui kookkaan hevosen liikkeeseen nauttien adrenaliinistä veressään. Vauhtiin siirtymisessä ei ollut ongelmaa, mutta hidastaminen ilman varusteita ei käynyt yhtä kivuttomasti. Ruuna kaarsi viereiselle pellolle, ja sen liike kävi hämmentyneestä siirtymästä tökkiväksi, mikä uhkasi suistaa miehen kyydistä. Knox ohjasi hevosen pohkeellaan takaisin alkuperäiselle polulle luisuen hevosen kyljelle sen kääntyessä suunniteltua jyrkemmin, mutta sai itsensä kammettua suoraan ja tyynnytettyä pärskivän ruunan käyntiin. Sehän meni sujuvasti.
"Tarvitsemme stuntratsastajan 12-vuotiaalle tytölle, alle 160 senttisen ja kevyen - ei sattuisi houkuttamaan? Tai tiedätkö ketään kuvaukseen sopivaa?" Knox kysyi ollessaan varma siitä, että hevonen oli asettunut kävelemään.

Evelyn vain nauroi ja keskittyi nostamaan laukan innokkaalla orilla, joka olisi mielellään kiertänyt Peevesin rinnalle ja painanut ohikin. Nainen pidätti hevosta odotellessaan, että Peeves saisi jalkansa ojennukseen, ja antoi Lionheartin seurata turvallisen välimatkan päästä komeaa puupäätä. Täytyihän väliin jättää tilaa, jotta hän ehtisi ohjata hevosensa sivuun, mikäli Peeves kaatuisi ja pudottaisi Knoxin polulle. Lionheart venytti tyytyväisenä askeliaan ratsastajan hakiessa tasapainonsa ilman satulaa lihaksikkaassa selässä. Evelyn kietoi kätensä valkeaan, tuulessa hulmuavaan harjaan ja nautti vaivattomasta nelistä, jolla täysiverinen lensi polkua pitkin. Siitä olikin vierähtänyt hetki, kun he olivat käyneet revittelemässä maastossa tähän tyyliin. Nainen pidätti oria pehmeästi eikä voinut kuin nauraa epäuskoisena seuratessaan Peevesin ja Knoxin kamppailua askellajista, kulkureitistä ja selässä pysymisestä.
"Sehän näytti tyylikkäältä", nainen ei voinut olla virnuilematta taputtaessaan tanssahtelevan täysiverisen kullanhohtoista kaulaa. Lionheart olisi paljon mieluummin jatkanut matkaansa edes ravissa, mutta tyytyi nykivään, raviaskelten rikkomaan käyntiin omistajansa raskaan istunnan alla.
"Tiedän yhden kenttäratsastajan, joka vastaa kuvaustasi", Evelyn vastasi hetken pohdittuaan. "Jos hän ei suostu ettekä löydä helpolla ketään muuta, niin voin harkita", hän lisäsi. Ajatus kuvausporukan keskellä pyörimisestä ei erityisemmin innostanut, mutta toisaalta, kaikki olisivat niin kiireisiä töidensä parissa, ettei kukaan kiinnittäisi huomiota muutamaan stuntratsastajaan. Kaipa hän siitä suoriutuisi, jos pakko olisi.

"Älä nyt! Ensimmäinen yrityksemme. Vai arveletko, että voisin ylipuhua ohaajan antamaan hänen majesteetilleen hieman sympaattisempaa hevosmiestaitoa?" Knox pohti rapsutellen ratsunsa valkeaa harjantyveä. Varusteetonta maastoneliä piti selvästi vielä harjoitella, mielellään ennen kuin kamera kävisi.
"Täytyy siis kysyä häntä", hän totesi eikä voinut olla toivomatta, että saisi Evelynin seurakseen hevoskohtauksiin.

"Luulen, että on parempi kun alatte harjoitella Peevesin kanssa ahkerasti", Evelyn naurahti. "Tuo suoritus kelpaisi korkeintaan poistettuihin kohtauksiin." Hilpeät epäonnistumiset tuskin olivat se, mitä ohjaaja etsi palkatessaan stuntratsastajia. Tai mistä sitä ikinä tiesi, ehkä pelin henki oli muuttunut täysin viime vuosina.
"Mutta varmista nyt ensin, ettei hän pyörry onnesta jos näkee vilauksenkin näyttelijöistä", nainen lisäsi virnistäen. Hän ei lainkaan ihmettelisi, vaikka siinä kävisi juuri niin - nähtävästi hänen kyyninen suhtautumisensa elokuvamaailman tähdistöön oli poikkeus sääntöön, eikä toisinpäin.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   La Maalis 18, 2017 9:57 pm

"Auts", mies irvisti arviolle, vaikka tiesi sen todeksi. Varusteetta ratsastus vaati varsin erilaista kontaktia hevoseen kuin normaali maastolenkki, varsinkin hevosen ollessa näin yksinkertainen. Knox kuitenkin luotti löytävänsä yhteisen sävelen pian: kaikki kääntyi aina parhain päin.
"Lennoxin suhteen pökertymisen vaaraa tuskin on, vaikka se lapsi onkin aika helmi. Viime hetkellä korvaajaksi löydetty, oli vielä juuri muuttanut maahan."

"Tiedän, totuus on julma", Evelyn vastasi silitellen orinsa kaulaa. Lionheart ei ottanut asettuakseen, eikä käyntiin löytynyt rytmiä sitten millään, joten nainen antoi periksi ja tyytyi vain mukailemaan vuosien yhteistyön hiomalla taidolla orin tahditonta askellajia, joka sotki sekaisin niin käyntiä kuin raviakin.
"Hienoa, että kerrankin korvaaja löytyi ennen kuin etsiminen sotki aikataulut kokonaan. Teillä tosin taitaa olla kuvauksien aikataulut jo valmiiksi solmussa", nainen naurahti pehmeästi. Milloinpa ne eivät olisi olleet. "Epäilen, että enemmän kertakaikkisen hurmaava päätähtenne olisi pökertymisen aiheuttajana."

Mies vastasi hymyllä. Cranesta puhuminen oli sopimatonta kuvauspiirin ulkopuolella, mutta Knox luotti vakaasti eläimiin ihmistuntijoina, eikä kultakutri tullut toimeen yhdenkään eläimen kanssa. Miehestä se kertoi jo paljon.
"Missä päin me muuten olemme menossa?" hän tiedusteli vilkaisten ympärilleen.

"Polulla", Evelyn vastasi huolettomasti, joskin vilkaisi ympärilleen etsiessään tuttuja maamerkkejä. Ehkä Knox haluaisi tietää hieman tarkemmin reitin, jolle he olivat lähteneet. Hän harvoin vaivautui kiinnittämään huomiota ympäristöönsä niin paljoa, sillä luotti kykyynsä - tai ainakin puhelimensa kykyyn - ohjata heidät takaisin tallille, kun kotiinpaluun aika koitti.
"Muistelisin, että polku haarautuu pian kahtia, joista oikeanpuoleinen risteys kaartaa takaisin tallille maastoesteradan lähettyviltä, ja toinen taas jatkaa pidemmälle nummille", nainen pohti.

"Nummet kuulostavat houkuttelevilta, eikö?" Knox ehdotti kulmiaan näyttävästi kohottaen. Hän oli aina valmis tutkimusmatkalle tuntemattomaan.

"Niissä on tiettyä taikuutta tähän aikaan vuodesta", nainen myönsi nauraen. "Olisi sääli jättää näkemättä ja kokematta kenties ainoa näkemisen arvoinen asia Englannin syksyssä."

"Reitti on siis selvä. Saako nummilla ratsastaa täällä vapaasti?" mies kysyi pohtien, missä vaiheessa onnistuisi hermostuttamaan tiukkapipoisen maanomistajan.

"Saa", nainen nyökkäsi, "tai ainakaan minä en ole vielä kertaakaan päätynyt niin kauas, etteikö tallin puolesta olisi jo kyselty lupia maanomistajilta." Hän epäili, ettei hevosen kanssa tulisi niin kauas edes päädyttyä, ellei varta vasten pyrkisi mahdollisimman kauas kilpatallilta.

"Täydellistä! Jos muuten muutat mielesi kuvauksista, pätevällä ratsastajalle on aina paikka joukoissamme", mies väläytti virneen ja kannusti Peevesin uudelleen raviin. Voisi olla hyvä varmistaa sen kuuntelevan istunnalla annettuja pidätteitä, ennen seuraavaa nelipätkää, jotta jarruttaminen onnistuisi sulavammin kuin ensimmäisellä yrityksellä.

Evelyn pudisti päätään, mutta nauroi miehen sanoille yhtäkaikki. Olihan se hyvä tietää, että jos hän joskus kyllästyisi, tietäisi hän miten täyttää rajallisen vapaa-aikansa ohjelmalla. Nainen antoi Lionheartin siirtyä lennokkaaseen raviin Peevesin perässä, joskin hän joutui pidättelemään oriaan niin äänellä, ohjalla kuin istunnallakin, ettei hevonen kiilaisi johtoratsukon ohitse. Ori korskui närkästyneenä joutuessaan hidastamaan tahtiaan, eikä tuntunut edes huomaavan omistajansa taputteluja kiitokseksi moisesta toiminnasta.
"Joko sinulla on seuraava projekti odottamassa, kunhan nämä kuvaukset saadaan pakettiin?"

"Ei elokuvien taholta, mutta tuon Animal Kingdomista sivukonttorin Eurooppaan, joten työsarkaa riittää", Knox nauroi ja pyrki vaikuttamaan ratsunsa raviin. Hevosella ei ollut samanlaista hurjaa karismaa kuin joillakin muilla, mutta valkokankaalla tästäkin nallekarhusta saataisiin vielä vaikuttava.
"Perheelläni on myös suhteita suurimpiin tuotantofirmoihin, joten arvelen löytäväni projekteja."

"No varmasti. Voin vain kuvitella, miten pitkiä päiviä joudut painamaan", Evelyn totesi. Uuden sivukonttorin perustaminen ei kuulostanut työltä, jonka saattoi hoitaa vasemmalla kädellä ajatusten harhaillessa jo muualla. Se vaati keskittymistä ja kunnon työpanosta.
"Etköhän. Bisnes lähtee rullaamaan kuin rasvattu ennenkö huomaatkaan", nainen vakuutti hyväntuulisesti. Ei Knox olisi saanut näin valtavaa vastuuta harteilleen, ellei miehen kykyihin olisi uskottu järkkymättömästi.

"Millaisia suunnitelmia sinulla on keväälle? Kolmas koira? Miehesi esitteleminen veljille?" mies tiedusteli, vaikka vaivihkaa yrittikin unohtaa Klausin olemassaolon. Hän oli tottunut tekemään pitkiä päiviä läpi elämänsä, joten ympäri kellon työskenteleminen ei enää tuntunut muulta kuin normilta.

"Ne kai, lähinnä", nainen vastasi kohauttaen harteitaan, vaikkei edellä ratsastava mies sitä voinutkaan nähdä. Hetken hän harkitsi Lionheartin kannustamista Peevesin rinnalle, mutta tuntiessaan allaan väreilevän energian, piti parempana jäädä jälkeen. Turha antaa hevoselle enempää syitä intoilla tyhjästä.
"Olettaen tietenkin, että Klaus edes tahtoo lähteä Yhdysvaltoihin. En lainkaan syyttäisi häntä, vaikka hän kokisi paremmaksi pysyä tiiviisti eurooppalaisella maaperällä", Evelyn jatkoi. "Kolmas koira tosin olisi mukava lisä, vihdoin ja viimein. Täytyy vain löytää koira, joka pysyy nykyisen kaksikon tahdissa eikä jää jalkoihin."

"Jos päädytte adoptoimaan vanhuksia, onko sillä väliä vaikka niitä olisi useampi?" Knox kysyi olkansa yli. Pentu eläisi kymmenen vuotta tai yli, mutta vanhukset saattaisivat nukkua pois parin vuoden sisällä - ja Evelynin suurisydämiseen tuntien, ihanan loppukodin tarjoaminen voisi houkutella.

"Ei minulle", nainen naurahti, "mutta minä nyt ottaisin vaikka neljä pentuakin. Joudun vain luottamaan siihen, että Klaus toimii järjen äänenä." Hyvä kun hänellä riitti aikaa hevoselleenkaan nykyisin, ja silti hän oli hankkimassa lisää eläimiä talon täytteeksi. Selkeästi hänen logiikassaan oli koiran tai parin mentävä aukko.
"Enkä valitettavasti ole aivan vakuuttunut, että vanhempi koiruus viihtyisi kahden rämäpään taloudessa. Tai ainakin se vaatisi koiralta todella pitkää pinnaa", nainen hymähti. Rasavillit koirapojat kaipaisivat hieman rajoja elämäänsä, ennenkö kolmannesta koirasta voisi unelmoidakaan, tai pian kolmaskin koira olisi yhtä rämäpäinen kuin kaksi aiempaa.

"Voi olla, että olet oikeassa", mies myönsi, vaikka olisikin mielellään kannustanut Evelyniä täyttämään kotinsa onnettomilla, kodittomilla eläimillä.
"Mutta olen edelleen sitä mieltä, että järjen ääni on yliarvostettua. Eivätkö ihmiset tee suurimmat saavutuksensa, luomuksensa ja keksintönsä sydämen ääntä seuraamalla?"

"Mahdollisesti, mutta en tahdo täyttää kotiani eläimillä, joille minulla ei ole aikaa", nainen vastasi. Jos hän ei kävisi töissä, olisi hän ehdottomasti täyttänyt kotinsa eläimillä. Hän olisi todennäköisesti perustanut kokonaisen eläintarhan keräämällä kodittomia lemmikkejä luokseen, mutta hän oli sen sijaan valinnut tehdä töitä eläinten parissa klinikalla. Jostakin oli aina joustettava, ja tässä tilanteessa se oli lemmikkien määrä.

"Olet jälleen oikeassa. Milloin sinulla olisi muuten aikaa tulla katsomaan minun eläintarhaani?" Knox kysyi välittämättä siitä, että ohimennen annettu lupaus tulla käymään saattoi olla vain smalltalkia. Hän ei tuntenut vielä montaa ihmistä Englannista ja esittelisi mielellään silmäteränsä vanhalle tutulle.

"Teen tämän ja ensi viikon paljon iltoja töissä, paitsi alkuviikosta, kun olen maanantaina aamussa ja tiistain vapaalla", nainen palautti työaikataulunsa mieleen. Aina olisi mahdollisuus, että joku soittaisi ja hän lähtisi kesken vapaapäivänkin töihin, mutta se nyt tuskin tulisi eläinten parissa työskentelevälle miehelle yllätyksenä.
"Joten miltä alkuviikkosi näyttää?"

Knox yritti hahmottaa kalenteriaan, kädet hevosen valkoisessa harjassa. Hänen oli kirjoitettava menonsa välittömästi ylös muistaakseen ne.
"Kuvaukset rullaavat toivon mukaan aikataulussa, mutta arvelisin alkuviikosta löytyvän hetki kotonakin. Voisin soittaa sinulle lähempänä tiistaita? Ainakin tarkoitus on kuvata seuraavat viikot Englannissa. Toivon mukaan aavikkokuvaukset osuvat aikaan, jona Englannissa on erityisen kylmää ja märkää."

"Soita", Evelyn nyökkäsi. "En minäkään tiedä, kuinka vapaalla tosiasiassa olen, ennenkö päivä on lähempänä", hän naurahti. Hän ei tekisi vapaapäivälleen sen kummoisempia suunnitelmia, mitä nyt pyörähtäisi tallilla ja kenties siivoaisi kodin lattiasta kattoon.
"Toivotaan parasta. Todennäköisemmin täällä on hyvä sää juuri sillä hetkellä kun lähdette kaukomaille, ja kaatosade toivottamassa teidät tervetulleiksi takaisin Englantiin", nainen virnisti vinosti.

"Aina voi unelmoida", Knox irvisti olkansa yli maalatessaan kuvaa hyisestä kaatosateesta harmaassa talvisäässä. Hän nyökkäsi merkiksi siitä, että soittaisi naiselle - ja muistutti itseään muistamaan sen myös, ja vilkaisi sitten kumpuilevaa nummimaata heidän edessään. Mies väläytti Evelynille kesyttömän hymyn ja kannusti Peevesin uudelleen neliin kuin houkutellen toista ratsukkoa kilpasille.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   La Syys 09, 2017 9:34 pm

Maanantai 12. kesäkuuta 2017, iltapäivä - Eläviä legendoja

Hän ei alentuisi käyttämään tallin itäpäätyyn alennettua hissiä siitäkään huolimatta, että liikkui kahden kainalosauvan varassa vasemman jalan ollessa paketoituna jalkapöydästä sääreen. Effie oli kehittänyt tehokkaan, vikkelän tavan keinuttaa itseään eteenpäin eivätkä työntekijät päässeet häntä enää karkuun, vaikka Paulus yrittikin parhaansa lujahtaakseen piiloon kuullessaan hänen tulevan. Portaat olivat tosin haaste, sen Effiekin myönsi, hivuttautuessaan kahden sauvan kanssa kömpelösti alas pääkäytävälle vieviä portaita. Edellinen kerta, kun hän astui harhaan, oli syy säpäleiksi menneeseen nilkkaan. Beigeihin slackseihin, valkoiseen, poolokaulukselliseen puseroon ja tummaan jakkuun pukeutunut nainen taiteili itsensä tallikerrokseen ja tähyili elämää kuhisevalla tallikäytävällä ympärilleen uuden valmentajan varalta. Hän oli kaksi minuuttia myöhässä omasta aikataulustaan kirottujen kainalosauvojen takia.

Kiireisen tallikäytävän keskellä rauhallisesti maleksiva, hevosia ja nimikylttejä tutkimaan pysähtyvä nainen herätti huomiota tahtomattaankin. Hän oli jo lähettänyt kaksi keskuksen viininpunaisiin takkeihin verhoutunutta tallityöntekijää matkoihinsa heidän käytyä vuoron perään utelemassa, kaipasiko hän kenties apua, ja jättänyt useamman epäluuloisesti hänen kulkuaan seuraavan asiakkaan omaan arvoonsa. Mitä lähemmäs suuren tallirakennuksen pääkäytävää hän siirtyi, sitä tutummalta hevosten nimet kuulostivat, eikä hän voinut olla pysähtymättä kahden tyhjän karsinan eteen aivan pesupaikan vieressä. Paddy Blue ja No Cat Like That, siinä oli parivaljakko jonka hän olisi mielellään nähnyt karsinassakin. Valitettavasti karsinoiden eteen pysähtyminen taisi olla virhe, sillä tuskin hän oli ehtinyt kahta sekuntia seisoskella, kun mustahiuksinen hevosenhoitaja jo kurkisti viereiseltä pesupaikalta käytävän puolelle. Gina heilautti kättään ennenkö Zoe ehti edes suutaan aukaista, ja jatkoi matkaansa ohi vedellä läträävän täysiverisen, jota hoitaja oli pesemässä. Se hänen täytyi siistille, modernille kilpakeskukselle antaa, että työntekijöillä tuntui olevan asiakaspalvelu selkäytimessä. Ajatus temperamenttisesta, kuulokkeet korvilla työskentelevästä - ja milloin minkäkin pophitin tahdissa laulavasta - tyttärestä täällä huvitti suuresti. Saisi nähdä, ehtisikö hän edes kilpailla ratsuillaan, ennenkö Lauren jo olisi palannut Skotlannin puolelle.
”Päivää”, nainen tervehti sauvoilla tasapainottelevaa Effietä. Vasen käsi laskeutui vaistomaisesti saman jalan reidelle, sillä omat muistikuvat sauvojen kanssa liikkumisesta olivat edelleen turhan tuoreet. ”Ja pikaista paranemista. Hevonenko teloi?”

Effie hyppelehti päättäväisesti lähemmäs kohdatessaan Gina Lewisin katseen, sysäsi kainalosauvat toiseen käteen ja ojensi tarmokkaan käden kätelläkseen vanhempaa valmentajaa. Sen perusteella mitä hän oli kuullut Burken käytöksestä Mooren kanssa, hän sai olla erittäin kiitollinen, että mies oli päättänyt jatkaa matkaa ja he saivat Lewisin palkkalistoilleen näinkin lyhyellä varoitusajalla.
”Rouva Lewis? Effie Hepburn. Ilo tavata vihdoin kasvotusten”, hän tervehti terävä, meripihkainen haukankatse käytävän tottuneesti huolimattomuuksien varalta pyyhkäisten, ennen kuin se lukkiutui naisen kasvoihin.
”Oh, ei”, Effie vastasi vilkaisten jalkaansa ja mietti hetken oliko totuus nöyryyttävämpi kuin keksitty onnettomuus, ”harha-askel portaissa. Oletteko päässeet asettumaan sujuvasti?”

”Kuin myös”, Gina vastasi käteltyään ryhdikästä nuorta naista, joka vaikutti pitelevän lankoja käsissään tällä tallilla. Jokainen talli, suuri tai pieni, tarvitsi jonkun, joka ei pudottanut palloja käsistään, vaan taitavasti tasapainotteli lukuisia muuttujia.
”Oikein sujuvasti, kiitos kysymästä. Kaikki on mennyt tismalleen suunnitelmien mukaan”, nainen vakuutti seuraten mielenkiinnolla tarmopesää, joka oli saapunut töihin jalka kipsattuna. Joko nuoremmalla oli todella korkea työmoraali tai erittäin suuri pelko työpaikan mennettämisestä sairaslomapyynnön tähden. Hän kallistui ensimmäisen vaihtoehdon puoleen.
”Mutta niinhän sen täytyy tämän kokoisella tallilla mennäkin, tai käsissä on melkoinen kaaos. Kuuden hevosen tallia voi pyörittää vasemmalla kädelläkin, mutta täällä vaaditaan jo enemmän koordinointia. Kuinka monta karsinaa täällä onkaan? Sata?”

Hallintovastaava loi ohi happamasti lampsivaan työntekijään pistävän katseen, ja miehen ryhti koheni kuin sähköiskun saaneena. Effie soi valmentajalle asiallisen, hillityn hymyn ja katsahti tallia hienovaraisella, lämpimällä ylpeydellä.
”120 karsinaa”, hän vastasi, ”viisi ratsastuskenttää, kolme maneesia, pyöröaitaus ja tarpeeksi tarhaustilaa kokopäivätarhauksen varmistamiseen jokaiselle tallin hevoselle. Valmennustarjonta kerää asiakkaita koko Pohjois-Englannista. Onko sinulle jo esitelty tiloja?”

Gina nyökkäsi mietteliään näköisenä. Vaikuttavan kokoisen kisakeskuksen Fairchildit olivat saaneet pystyyn, ja mitä ilmeisimmin toiminta toi riittämiin rahaa sisäänkin ollakseen kannattavaa. Ei hullumpaa.
”Esittelin niitä itse itselleni, joskaan vapaaehtoisista ei ollut puutetta”, nainen vastasi kuivaa huvittuneisuutta äänessään. Ei ihme, ettei heille tuntunut löytyvän ammattilaisia työntekijöiksi, kun suuri kilpakeskus oli kerännyt koko Englannin edestä rautaisia ammattilaisia vapailta markkinoilta. ”Mutta kuulisin mielelläni enemmän tallin käytännöistä ja aikatauluista. Mihin aikaan hevoset viedään aamulla ulos ja tuodaan illalla sisään? Milloin asiakkaita on eniten paikalla? Ovatko maastoesteradat vapaassa käytössä, vai täytyykö ne varata erikseen valmennuksia varten?”

Effie nyökkäsi ja viittasi naista seuraamaan mukanaan kohti tallin valtavaa, valoisaa varustehuonetta. Tallikäytävät olivat kiireisiä eikä Funksin kuoleman jälkeen itsensä hevosista vieroittanut Effie tuntenut oloaan kovin kotoisaksi, varsinkaan ollessaan kainalosauvojen varassa yhtä ketterä kuin kolmejalkainen kameli.
”Aamutalli alkaa kello kuudelta ja iltatalli kello kahdeksalta; hevosten on tarkoitus saada ulkoilla vähintään 12 tuntia päivittäin, säästä ja yksilöstä riippuen. Valmennukset jatkuvat usein kello yhdeksään illalla ja virallisesti talli sulkeutuu kello kymmenen maissa. Asiakkaita on arkena eniten kello viiden ja yhdeksän välillä ja viikonloppuisin molempina päivinä aamusta myöhäiseen iltaan. Klinikat, erikoisvalmennukset ja noin kerran kuukaudessa tallilla järjestettävät kisat luonnollisesti keräävät huomattavasti normaalia enemmän vierailijoita. Maastoesteradat ovat vapaassa käytössä, mutta valmennukset ovat etusijalla ja ratoja muussa tarkoituksessa käyttävät väistävät”, Effie vastasi tehokkaasti, tuuppasi kainalosauvalla varustehuoneen oven auki ja tarjosi Ginalle mahdollisuutta istua alas yhdelle harjapakkeja pitelevistä, tummapuisista lokerikoista.
”Kaikkien tallin hevosten varusteet ovat täällä, ratsastajille ja hevosenomistajille on omat kaappitilat yläkerrassa. Yläkerrassa sijaitsee myös toimistomme, tallin ravintola ja oleskelutila sekä työntekijöiden taukotila. Meillä on erillinen neuvottelutila, joka on arjessa valmentajien ja hallintohenkilökunnan oleskelutilana.”

Gina nyökkäili kuunnellessaan Effien kertomusta. Selkeästi punapää tiesi, miten talli toimi. Hyvä niin, sillä hän tahtoi faktoja, ei arvailuja ja epäröintiä. Hänen työnsä olisi sitä helpompaa, mitä paremmin hän tuntisi suuren kilpatallin tavat ja periaatteet. Harmaantunut nainen istahti alas Effien kehoituksesta ja suoristi vasemman jalkansa pyörittäen muutaman kerran nilkkaansa.
”Täältähän löytyy siis kaikki, mitä voisi kuvitella tarvitsevansa”, Gina tiivisti kuivaa huvittuneisuutta yhä äänessään. Asiakkaat varmasti löytäisivät valitettavaa siitä huolimatta, mutta hän oli vaikuttunut kilpakeskuksen tiloista ja tarjonnasta. Ehdottomasti hienoimmasta päästä talleja, joissa hän oli koskaan uransa varrella vieraillut.
”Mainitsit työntekijöiden taukotilan. Kuinka kieroon valmentajaa katsotaan, jos hän astuu huoneeseen?” Nainen kysyi silmiään huvittuneesti siristäen. ”Tutustuisin mielelläni jokaiseen, joka käsittelee hevosiani.”

Effie vastasi huvittuneella hymyllä ja nojasi kevyesti vastapäiseen lokerikkoon.
”Ei kovin pahasti. Meille varattu, oma taukotila on eritelty meidän rauhaamme ajatellen, sillä sekä työntekijöillä että asiakkailla on aina syy nykiä hihasta”, nainen totesi, ”hevosesi on sijoitettu tällä hetkellä tyttäresi Laurenin vastuulle, ja Laurenin talliryhmään kuuluu hänen lisäkseen Nathan Pearce ja Jemma Norton. Nathan huolehtii Charles Edgerlyn hevosista, ja Jemma on huolehtinut useamman tallin valmentajan kilparatsuista, tällä hetkellä Julian van der Veenin. Työntekijät työskentelevät kolmen hengen ryhmissä, jolloin jokaisella työntekijällä on viidestä seitsemään hevosta vastuullaan ja ryhmällä yhteensä 15-21 hevosta. Käsittelijät pysyvät siten samoina ja kaikki tuntevat ryhmänsä hevoset sekä niiden hoitoa koskevat vaatimukset.”

”Tietenkin”, Gina totesi. Aina oli joku, jolla oli kysymys johon kaivattiin vastausta juuri nyt eikä hetken päästä. Omaa rauhaa oppisi varmasti arvostamaan näin suurella tallilla hetkessä. Hän ei voinut estää suupieltään nykimästä, kun kävi selväksi, keiden vastuulle hänen hevosensa oli annettu. Oli vaikea kuvitella, että tytär olisi hyppinyt riemusta kuullessaan vastuuhevosensa.
”Selvä”, nainen nyökkäsi painaen vieraat nimet mieleensä. Hänen täytyisi vaihtaa sana jos toinenkin tallityöntekijöiden kanssa, jotka käsittelisivät hänen nuoria ratsujaan. ”Hyvä, että Othello sai tutun käsittelijän. En soisi kenenkään loukkaantuvan hevoseni tähden.” Lauren oli jo osoittanut moneen kertaan pärjäävänsä uhmakkaalle ruunalle, ja osaisi varmasti kertoa ruunan oikuista muillekin, joiden käsiin maksanrautias päätyisi.
”Lauren siis lienee myös se, joka hevosia liikuttaa, eikö vain?” Nainen varmisti kulmiaan kurtistaen.

”Kyllä, mikäli se on mielestäsi toimiva ratkaisu”, Effie vastasi ja nyökkäsi tervehdykseksi Moorelle, joka harppoi sisään kokoonsa nähden matkaavoittavin askelin tuomaan jonkun Ellisin estehevosen varusteita ja hakemaan toisia. Varustehuoneen molempiin suuntiin työntämällä aukeavasta ovesta kulki tasainen virta työntekijöitä ja hevosenomistajia, jotka kunnioittivat valtavan tilan armeijallista järjestystä ja löysivät nopeasti etsimänsä.
”Corinne pahoittelee, ettei hän päässyt paikalle tervehtimään sinua. Hän pyysi kysymään oletko jo päässyt tutustumaan Slippery When Wetiin?” nainen kysyi käyden systemaattisesti asioita mielensä to-do-listalta. Burken suunnitelmat eivät menneet, kuten piti, sillä mies olisi mielellään vienyt kimon mukanaan. Corinne kuitenkin halusi pitää hevosen kotona.

”On, se on oikein hyvä. Hän tuntee jo hevoset ja mikä tärkeintä, hevoset tuntevat hänet”, Gina vastasi terävän nyökkäyksen kera. Tytär tuskin ilahtuisi tiedosta, että joutuisi takaisin kahden keskenkasvuisen kenttäratsun selkään, mutta hän kestäisi muutaman protestin tyttäreltään, kun toisena vaihtoehtona olisi nostaa hevosten selkään väkeä, jota hän ei tuntenut.
”Ymmärrettäväähän se on. Kiirettä riittää kaikilla”, nainen totesi kättään vähätellen heilauttaen. ”En vielä lähietäisyydeltä.” Hän oli tehnyt kotiläksynsä ja käyttänyt vapaat hetkensä katsellen kisamateriaalia suuresta hevosesta. Valokuvat tuskin tekivät oikeutta kimolle orille, mutta ainakin hänellä oli etäinen käsitys hevosesta, jonka parissa tekisi töitä.

”Moore”, Effie nyökkäsi kohti pienikokoisen tytön valkeaa ponihäntää, joka viuhui satuloiden luota kaapistoille, ”esittelee hevosen sinulle mielellään sopivana hetkenä. Hän on toiminut Slipsin hoitajana useamman vuoden. Moore on Corinnen täysiverisen, Choven, kilparatsastaja.” Effie ei ollut varma, kuinka paljon naiset olivat keskustelleet keskenään, mutta hän oli varma Mooren linnoittautuvan kenttävalmentajan valmennuksiin. Tyttöä oli mahdotonta pitää poissa tallilta edes vapaapäivänä.
”Onko jotain muuta, mitä haluaisit tietää tallista tai nähdä?” hän kysyi, ennen kuin jatkaisi listaansa.

Gina käänsi terävästi katseensa tytön suuntaan. Kestäisi hetken, ennenkö hän oppisi tunnistamaan jokaisen tallilla pyörivistä työntekijöistä, mutta Effien kertomuksen pohjalta Moore oli yksi heistä, jotka olisi paras oppia tunnistamaan nopeasti.
”Ei juuri nyt. Olen varma, että löydän jonkun vastaamaan kysymyksiin myöhemminkin, jos niitä ilmenee”, nainen totesi vilkaisten ympärilleen siistissä varustehuoneessa. Mitä hän oli ohikulkijoiden puuhia katsonut, vaikutti tilassa vallitsevan tarkka järjestys, sillä kukaan ei haparoinut etsiessään tarvitsemaansa, eikä kukaan pyörinyt ympyrää epätoivoisen näköisenä, kun suojat eivät olleetkaan oletetussa paikassa. Epäilemättä työntekijät, jotka pystyivät ylläpitämään moista järjestystä, osaisivat myös vastata kysymyksiin työpäivänsä kulusta.

”Hyvä on”, Effie vastasi ja suoristautui lokerikolta. Gina ei selvästikään tarvinnut ketään pitelemään kättään ja löytäisi kyllä hakemansa vastaukset muualtakin kuin häneltä. Heidän yhteistyönsä olisi toivottavasti harvinaisen sujuvaa.
”Hienoa”, hän soi vanhemmalle naiselle hymyn ja onki jakkunsa taskusta kaulanauhaan ripustetun avainkortin, jonka ojensi naiselle, ”lämpimästi tervetuloa Rosings Parkiin. Tässä henkilökohtainen avainkorttisi, jolla pääset minne tahansa tallialueella. Mikäli kaipaat jotain, minut tavoittaa yleensä tallin toimistosta ja aina puhelimesta.” Effie tukeutui paremmin kainalosauvoihinsa ja lähti reippain keinauksin takaisin kohti toiseen kerrokseen johtavia portaita haluamatta myöntää hissin kätevyyttä.

Gina nousi jaloilleen hieraisten muutaman kerran vasenta reittään. Ei kai pitäisi valittaa siitä, miten nopeasti jalka tuntui nykyään puutuvan, kun hän sentään pystyi kävelemään ilman tukea ja oli saanut luvan nousta satulaan.
”Kiitos. Mukavaa työpäivän jatkoa”, nainen toivotti vilkaisten uteliaana avainkorttia. Se jos mikä kertoi suuren tallin siirtyneen nykyaikaan. Hän pujotti nauhan heti kaulaansa minimoidakseen riskin avainkortin hukkumisesta, ja päätti kiertää varustehuoneen ympäri ajatuksella. Ei hän heti järjestystä oppisi, mutta edes jonkinlainen yleiskatsaus auttaisi eteenpäin. Hän siirtyi kaikessa rauhassa vilkkaan käytävän puolelle, ja pysähtyi vilkaisemaan ilmoitustaulua. Tallin väreilevä ilmapiiri tuntui varsin kodikkaalta, eikä hän epäillyt hetkeäkään, etteikö voisi viihtyä täällä. Valitettavasti tallikäytävän tarkkailu kaikessa hiljaisuudessa tuntui herättävän epätoivottua huomiota, vaikka kaulassa roikkuva avainkortti tuntuikin vakuuttavan ihmiset siitä, ettei hänestä ollut harmia. Gina päätti jatkaa matkaansa ulkoilmaan, ennenkö joku asiakkaista rohkaistuisi nykäisemään häntä hihasta. Tarhojen meri tuntui jatkuvan loputtomiin silmien edessä, kun hän astui tallin länsiovista ulos ja vilkaisi hiekkapohjaisia tarhoja. Ainakin puitteet olivat kunnossa, kun hän jatkoi kaikessa rauhassa kulkuaan lähimmän tarhan aidalle. Saisi nähdä, miten yksinään jäämistä kammoava tamma sopeutuisi tarhameren keskelle. Hän ei voinut kuin toivoa, että Corsica laskisi myös naapuritarhoissa laiduntavat hevoset seurakseen. Ainakaan aidat eivät olleet huteraa tekoa, joten tamma saisi osoittaa melkoisia kykyjä, jos meinaisi tulla niistä yli. Hän sai useammankin uteliaan katseen ohikulkevilta, hevosia taluttavilta työntekijöiltä notkuessaan aidan lähettyvillä ja katsellessaan arvioiden laiduntavia hevosia. Hän olisi voinut vannoa kiukkuisen pikkutamman olevan kenttäradoilta tuttu äkäpussi, mutta toisaalta, tämän kokoiselle tallille mahtui varmasti useampi kiukkuinen ruunikko, joka muistutti englantilaisten ratsastajien kenttäratsuja.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   La Syys 09, 2017 9:34 pm

”Mitä haluat?” epäluuloinen, vahvasti skotlantilaisittain soiva ääni kysyi Ginan takaa. Vanha nainen näytti epäilyttävältä norkoillessaan tarhojen keskellä - luoja tiesi, vaikka talli saisi riesoikseen uuden vainoajan - joten Paulus uhmasi Effien jyrkkää käskyä välttää kommunikointia asiakkaiden kanssa. Pienehkö, tummia jalkoja lukuun ottamatta lumivalkeaksi muuttunut kimo tanssahteli miehen oikealla puolella kevyeen, laivastonsiniseen ulkoloimeen takitettuna, ja vasemmalla seisoi kookkaampi, papurikonkimo Pan, joka heitti kärsimättömänä puoliksi mustaa, kaunispiirteistä päätään. Hevosten oli aika palata ulos päivätallin jäljiltä.

Gina kääntyi äänen kuullessaan katsomaan kahta kimoa taluttavaa miestä.
”Nähdä olot, joissa tallin asukkaat elävät”, nainen vastasi väistäen sivuun siltä varalta, että mies oli tuomassa hevosia hänen ohitseen. ”Sinä taidat olla täällä töissä?” Ehkä Rosings Park ei vilissyt pelkkiä asiakaspalvelun tähtiä. Ehkä Laurenillakin olisi toivoa pitää tyttären sanoin ’ensimmäinen oikea työpaikkansa’ muutamaa viikkoa pidempään.

Paulus tuijotti naista hetken tummien, julmasti kurttuun painuneiden kulmien alta kuin pohtien, oliko vastaus epäilyttävä vai ei. Mies nykäisi pienemmän kimon narua, mikä sai energisen Jinxin seisahtumaan paikalleen odottamaan.
”Joo”, hän vastasi vaivautumatta esittelmään itseään ja mittaili Ginaa katseellaan. Kaulassa vilahtava avainkortti vihjasi, että nainen oli ehkä työllistymässä tallille. Olemuksesta ja itsevarmuudesta päätellen korkeampiin asemiin. No, hän ei ollut kumarrellut kaikenmaailman etuoikeutettuja hienohelmoja ennenkään. Vaikkei harmaantunut nainen varsinaisesti hienohelman määritelmään istunutkaan.
”Oletko tarkastamassa tallia vai muuten vain utelias?” mies kysyi päätellen, mitä tallin olot naista liikuttivat.

”Sekä että”, Gina vastasi antaen katseensa kiertää miehen taluttamista hevosista tarhojen puoleen. Selkeästi kaksi kimoa olivat kilparatsuja, mutta mitä hän oli ehtinyt nähdä, ei sama pätenyt jokaiseen kisakeskuksen asukkaaseen. Hän palautti katseensa takaisin mieheen täydentääkseen vastaustaan, vaikka pieni kimo näyttikin siltä, ettei arvostanut ylimääräistä pysähdystä vaan kaipasi jo tarhansa vapautta.
”Hevoseni muuttivat tänne äskettäin, joten haluan toki nähdä, millaisessa ympäristössä ne jatkossa elävät, mutta olen myös varsin kiinnostunut rutiineistanne. Auttavathan ne ymmärtämään paremmin, miten tallinne toimii ja miten minun on paras aikatauluttaa päiväni.” Tuskinpa nimettömäksi jäänyttä tallityöntekijää erityisemmin kiinnosti hänen suunnitelmansa, mutta mies vaikutti epäluuloiselta. Hänkin olisi ollut, jos heidän tallillaan olisi notkunut vierasta väkeä, mutta toisaalta, heidän tallillaan ei käynyt asiakkaita juuri lainkaan.
”Mutta vie toki hevoset tarhaan, ennenkö ne päättävät lähteä sinne oma-aloitteisesti. En ole pujahtamassa tarhan puolelle silittelemään vieraita hevosia”, hän totesi suupieli nykien.

Paulus loi naiseen viimeisen, epäluuloisen katseen, ennen kuin naksautti hevosille kieltään ja lähti reippain harppauksin kohti kimojen tarhoja. Jinx ravasi hänen vierellään touhukkain askelin, ja Pan tuntui mulkoilevan uutta tulokasta väheksyvästi. Pauluskaan ei ollut päättänyt oliko iloinen pienen kimon paluusta vai ei. Se ei ollut miellyttävin maastoratsu - ja hän piti Mokosta.
Seuraava kimo sukelsikin jo ulos tallin ovesta. Chess oli joutunut viettämään koko aamun sisällä, ensin kengittäjää varten ja sitten eläinlääkäriä. Nyt nuori papurikko oli päättänyt murtautua vapauteen. Se tärisi narussa Mayben työntäessä tallin länsioven auki ja lähti sitten vauhdilla, joka oli tempaista ovenkahvan mukanaan. Tyttö raahautui useamman askeleen hevosen perässä, ennen kuin sai sen nykäistyä takaisin kuulolle, mikä sai Chessin pyörähtämään muutaman kierroksen taluttajansa ympäri, ottamaan loikan sivuun ja yrittämään uutta rykäisyä. Maybe piti vastaan ja vilkaisi levottomana kelloaan joutuessaan pysähtymään joka kolmannella askeleella matkallaan läheisimmälle tarhalle yrittäessään opettaa nuorelle tammalle, että eteenpäin ja ulos pääsemisen avain oli pysähtyminen ja taluttajan mukana kulkeminen. Oppitunti ei aivan tuntunut uppoavan, sillä Chess puhalsi ilmaa sieraimet suurina, silmät pyörähdellen ja liikkui narussa nykien, kuin valmistautuen riistäytymään ihmisen otteesta.
”Hei, voisitko avata portin?” Maybe kysyi tarjoten anteeksipyytävää hymyä, kun huomasi tarhan vieressä sopivasti olevan, vanhemman naisen. Chess viskoi päätään, ja tyttö väisti iskun kasvoihinsa täpärästi.

Gina kääntyi takaisin tarhan puoleen, jossa tarhaavaa ruunikkoa oli katsellut jo hetken pidempään. Sen oli pakko olla Papillon Rouge, sillä terävästä pukista ei voinut erehtyä, kun tamma kiihdytti tarhan kauimmaiseen nurkkaan. Sääli, ettei tamman luonne varsinaisesti rohkaissut siitoskäyttöä. Vauhdikkaasti saapuva kimo sai kuitenkin kenttäratsastajan huomion irtaantumaan entisen kilpakumppanin ratsusta. Säheltävä kimo oli toivon mukaan nuori hevonen, tai muutoin hevosen oli pakko olla jokin takapihan kasvatti, joka oli toiminut seurahevosena ja opetusratsuna naapurin lapsille.
”Tietenkin”, Gina vastasi siirtyen lievästi konkaten portin ääreen. Yksinkertainen lukkosysteemi ei vaatinut pitkää järkeilyä, ja hyvin pidetty portti liukui vaivatta auki, jotta hän saattoi laskea kimon ja nuoren tytön tarhan puolelle. Hetkinen, eikö tuo ollut se samainen blondi, jonka hallintovastaava oli hänelle osoittanut varustehuoneessa?
”Moore, eikö vain?” Hän varmisti sulkiessaan osittain porttia hevosen jäljestä, ettei kukaan jo tarhaavista nelijalkaisista päättäisi suunnata vapauteen.

Chess malttoi seistä silmänräpäyksen portin avautuessa, mutta Mayben ottaessa askeleen sisään tarhaan, tammakin rykäisi eteen melkein taklaten taluttajansa ja repäisten ikävästi tämän olkapäätä. Huoahtaen Maybe kamppaili pysyäkseen jaloillaan ja vaati hevosta kiinnittämään huomiota häneen, ottamaan askeleen häneen päin ja seisomaan hetken naru löysänä, ennen kuin naksautti narun irti ja väisti villisti taakse pukittavaa, ohjuksen lailla lähtevää tammaa. Tyttö astui ulos portista ja soi naiselle kiitollisen hymyn.
”Kiitos - kyllä, Maybe Moore”, hän ojensi reippaasti kätensä yllättyneenä siitä, että Gina Lewis - se Gina Lewis - tiesi hänen nimensä. Hän jätti riimunnarun portinpieleen kiinnitettyyn, kannelliseen sankoon ja pyyhkäisi hansikoituja käsiä harmaaruudullisten ratsastushousujensa syrjiin.
”Chess harjoittelee vielä narussa kävelyä”, hän koki velvollisuudekseen selittää pienen tammaparan varmasti kamalan huonoa ensivaikutelmaa. Vasemmalla kädellä silloin tällöin käsitelty nuori koki hevosen elämään kuuluvat rutiinit hyvin raskaasti.

Nainen kätteli rivakasti reipasta tyttöä, joka hänen onnekseen esittäytyi kunnolla.
”Gina Lewis”, hän vastasi esittäytymiseen, sillä toisin kuin hänen kotitilallaan, täällä ei ollut sopivaa olettaa, että jokainen tunnistaisi hänet. Vuosi sivussa kilpailuista oli pitkä aika hevosmaailmassa, eivätkä kaikki tallin työntekijät varmasti seuranneet hevosurheilua vapaa-ajallaankin.
”Siltä se hieman näyttikin”, nainen totesi ja vilkaisi tarhassaan ilakoivaa tammaa. Olisihan sillä aikaa oppia tavoille. Tuohon verrattuna Othellon käytöstavat olivat moitteettomat, joten kenties talliryhmä pärjäisi vaivatta hänen uhmakkaalle ruunalleen.
”Kuulin, että olet ollut täällä töissä pidempäänkin. Lienee siis sopivaa olettaa, että olet viihtynyt täällä hyvin?” Hän lausahti kysyvään sävyyn. ”Ymmärsin myös, että olet kenttäratsastaja, sekä hoitanut Slippery When Wetiä. Oletko sattumalta toiminut kisahoitajanakin orin kilpailuissa?” Parempi kartoittaa heti alkuunsa, kuinka moni oli tottunut käsittelemään Fairchildien hänelle kilparatsuksi antamaa oria. Jos hän tahtoi päästä starttaamaan edes muutamissa luokissa tämän kauden aikana, olisi jokaisesta hevoseen liittyvästä tiedonmurusta hyötyä.

Maybe katsahti tamman suuntaan hyväntuulisesti hymyillen. Se oli ehkä aikamoinen haaste tällä hetkellä, mutta tyttö vakaasti uskoi jokaisesta hevosesta löytyvään potentiaaliin. Chessillä oli sydäntä. Kuka tiesi, mihin siitä olisi.
”Kyllä! Rakastan tätä paikkaa. Aloitin tallitöissä kesällä 2014, ja olen kilpaillut aktiivisesti kenttäratsastuksessa alkuvuodesta 2015 - Corinne Fairchildin Chovella. Olin Noah Burken kisahoitajana myös Slipsille. Se on ollut hoitohevosiani siitä saakka kun aloitin täällä”, Maybe vastasi pakottaen ääneensä aurinkoa. Joku päivä se palautuisi luonnostaan ja pyyhkisi pois varjot.
”Mahtava hevonen.” Ehkä vastuussa suurimmasta osasta työntekijöitä kohdanneista vahingoista - jos Papillonia ja Romeota ei laskettu - mutta valtavan kimon sydän oli kultaa.

Gina nyökkäili tytön puheen tahdissa, painaen kaiken tärkeäksi luokittelemansa visusti mieleensä. Selkeästi Maybeksi esittäytynyt tyttö oli se, jolta hän saisi kattavan kokonaiskuvan Slipsistä, olihan tyttö nähnyt hevosen niin kotona kuin kisaympäristössäkin.
”Sepä mukava kuulla. Odotan innolla, mitä saamme saavutettua Slipsin kanssa nyt kun se siirtyy kilpailtavakseni. Millä tasolla kilpailet Chovella?” Kyllähän häntä kilparatsastajana ja valmentajana kiinnosti, mitä tyttö teki silloin, kun ei katsonut olkapäitä sijoiltaan repivän pikkutamman perään.

Maybe nauroi hyväntuulisesti kehräten, pisamaiset kasvot kirkastuen - aivan, Slipshän siirtyisi Lewiksen kisaratsuksi! Kuka tiesi, vaikka orista siis tulisi nyt sellainen legenda, jollaista Corinne kasvatistaan toivoi. Burke oli ollut erinomainen valmentaja, mutta tottunut vahvaa, johtavaa ratsastajaa tarvitseviin hevosiin. Chove miehen alla oli ollut täysi katastrofi.
”Toivottavasti suuria! Slips on harvinaislaatuinen hevonen. Me kilpailemme Choven kanssa Intermediatessa, ja jos jatkamme samanlaisin tuloksin kuin tähän mennessä, Corinne toivoo meidän starttaavan Advancedissa ensi kaudella tai jo tämän kauden lopulla”, tyttö vastasi eikä kehdannut paljastaa, että oli seurannut naisen uraa niin tarkkaan, ettei joutunut kysymään samaa.
”Kuulemma olette tunteneet Corinnen kanssa jo pidemmän aikaa?”

Gina jättäisi arvioinnin siihen hetkeen, kun olisi saanut tutustua kunnolla oriin, mutta kaiken kuulemansa perusteella hänellä oli syytä uskoa, että orissa oli sitä jotakin. Joko Corinnekin uskoi niin, tai sitten nainen oli oppinut erittäin taitavaksi puhujaksi onnistuessaan vakuuttamaan hänet siitä, että Slipsille kannattaisi antaa mahdollisuus.
”Kuulostaa siltä, että teillä on sujunut Choven kanssa hyvin”, Gina hymähti. Corinne ei varmasti olisi siirtämässä tammaa vaativimpaan kansalliseen luokkaan, elleivät suoritukset nuoren ratsastajan kanssa olleet vaikuttavia. Oli suorastaan harmillista todeta, ettei hän enää ollut yhtä perillä kansallisten luokkien vaikuttajista kuin vielä ennen onnettomuuttaan. Viimeisen vuoden aikana kilpailujen seuraaminen oli tuntunut suolan hieromiselta haavoihin, joten hän oli jättänyt tuloslistojenkin vilkuilun perheelleen. ”Mikäli koskaan kaipaat hieman neuvoja tai muuta osviittaa tamman kanssa, Corinne tuskin pahastuisi, vaikka toisit Choven valmennukseeni.” Jos Corinne oli luovuttanut tamman tytön ratsuksi, oli Maybellä varmasti taidot kohdallaan nuoruudesta huolimatta. Ja no, jos hänen arvionsa osoittautuisi vääräksi, voisi hän aina lähettää tytön talliin valmennuksestaan.
”Kyllä, jo liian monta vuotta laskettavaksi. Urani alkuvaiheilla, ja totuuden nimissä vielä 2000-luvun alussakin kenttäratsastuksen huipulla kisaavat naiset olivat vähissä, joten tutustuminen hoitui kuin itsestään. On ollut ilo nähdä tässä vuosien varrella, ettei kenttäratsastus, tai hevosurheilu ylipäätään, ole enää pelkästään miesten maailma”, nainen lausahti suupieli hymynhäiveeseen kaartuen. Hän vilkaisi tallirakennusta kohti pohtien, pitelikö kenties nuorta työntekijää jostakin tärkeämmästä. No, ehkäpä reipas tyttö osaisi ilmaista, jos velvollisuudet kutsuisivat.

Maybe nauroi - hän oli varautunut jonottamaan paikkaa Lewiksen valmennuksiin hetkestä, jona kuuli naisen saapuvan tallille. Uusi valmentaja tarjoaisi heillekin mahdollisuuden ottaa vielä huimempia kehitysaskelia. Tyttö säteili hiljaista ylpeyttä valmentajan arvellessa, vaikka kenties kuivasti, että hänellä ja Chovella oli mennyt hyvin. Tottahan se oli - Chove oli uskomaton hevonen. Corinne oli tunnistanut mestarin tamman nähdessään ja antanut hänelle mahdollisuuden tuoda tamma kilpakentille paremman kenttäratsastajan puutteessa. Nyt Maybe toivoi ratsastavansa hevosta tarpeeksi hyvin, jotta saisi nousta hevosen kanssa huipulle saakka. Täysiverisen nimi lähtölistoilla oli noussut jo puhuttamaan kilpakumppaneita, sillä Chove oli vaikuttaja kilpailija, joka sijoittui melkein poikkeuksetta lähelle kärkeä. Ja jos ei, Maybe hyväksyi nöyrästi syyn omakseen.
”Olen itse asiassa jo lahjonut Effietä varaamaan minulle paikan ensimmäiseen valmennukseesi”, hän tunnusti lammasmaisesti hymyillen.
”Niinkö? Tunnetko myös Corinnen miehen, Hamish Fairchildin? Hän on enoni.”

Gina kohotti kulmaansa huvittuneena. Vai oli tyttö jo varmistanut, ettei menettäisi mahdollisuutta valmennukseen. Se kieli tahdosta oppia ja ennen kaikkea yrittää parhaansa, mitä hän piti suuressa arvossa.
"Olen varma, että Corinnen hevoselle on aina järjestettävissä tilaa valmennukseen", Gina vastasi huvittunut sävy äänessään. Kai hän oli sen velkaa naiselle, joka oli tarjonnut hänelle monen hehkuttamaa oria ja mahdollisuutta valmentaa tulevaisuuden tähtiä.
"Toki", harmaantunut nainen vahvisti nyökkäyksen kera. Jonkun toisen kohdalla sukulaisuus olisi saanut hänet kyseenalaistamaan tytön sopivuutta kenttäratsastukseen, mutta Corinne ei suosinut epäreilusti sukulaisia. Maybe oli ansainnut itselleen kisaluvan muilla meriiteillä kuin pelkällä sukupuullaan.
"Lienee mukava työskennellä sukulaisille, vaikka talliympäristössä kaikista tuleekin yhtä suurta perhettä", Gina totesi.

”Onhan se”, tyttö vastasi hyväntuulisesti, ”vaikkei Hamish ehdikään viettää pohjoisessa sen enempää aikaa kuin Corinnekaan, varsinkaan nyt Noreeninkin lähdettyä Cambridgeen opiskelemaan.” Maybe jätti lisäämättä, että hän oli kieltäytynyt Hamishin tarjoamista sukulaisuuden eduista ja halunnut olla vain yksi tallityöntekijöistä. Liekö mies sitten oli todella kunnioittanut valintaa, kun hänen elämänsä tuntui olevan tavattoman siunattua, yhtä huonoa asuinkumppania lukuun ottamatta.
”Taidan itse asiassa asua tyttäresi kanssa.”

Hän ei ollut yllättynyt siitä, etteivät kiireiset tallinomistajat viettäneet pitkiä aikoja tilallaan. Hamish ei ollut koskaan tuntunut olevan hevosihmisiä luuytimiään myöten, ja Corinnella oli muutakin vastuullaan kuin pelkkä kisakeskus, joka tuntui pyörivän sujuvasti ilman jatkuvaa valvontaakin.
”Se voi hyvinkin olla mahdollista”, Gina totesi. Hän ei ollut saanut auttaa tytärtään muutossa Laurenin vaatimuksesta, eikä tiennyt asumisjärjestelyistä muuta kuin aviomiehensä esittelemät kuvat tyttären uudesta huoneesta. ”Toivon tosin sinun tähtesi, että Lauren osoittaa enemmän aloitekykyä tiskien hoitamiseen kuin kotona”, nainen hymähti suupieli nykäisten. Ei Lauren ollut pahimmasta päästä mitä kodinhoitoon tuli, mutta tytär tuntui näppärästi unohtavan tiskien olemassaolon, jos mahdollisuus johonkin muuhun ohjelmaan tarjoutui.
”Kuinka kiireinen iltapäiväsi on? Näkisin mielelläni Slipsin, jos vain ehdit oria esitellä, tai ohjata edes oikean tarhan suuntaan”, nainen pohti. Hän näkisi mielellään tallin tilojakin, mutta toisaalta, niihin tutustuminen hoituisi missä välissä tahansa. Hän voisi vaellella iltaan asti ympäri tallialuetta ja vilkuilla milloin mitäkin. Ei ollut mitään takeita siitä, miten reipas nuori tyttö olisi töissä ja Slips ulkoilemassa, joten tilaisuus täytyisi käyttää hyödyksi sellaisen tarjoutuessa.

”Totta kai! Esittelen sen mielelläni. Tänne päin”, Maybe vastasi ja viittasi kohti tallin länsiovia, joista oli tuonut Chessin ulos. Hän ehtisi jatkaa muita töitään myöhemminkin, sillä tyttö harvemmin katsoi kelloa tai kaipasi pois töistä. Hänen huoneensa ei tuntunut enää aivan yhtä kotoisalta kuin aikaisemmin, ja melkein kaikki hänen ystävänsä olivat töissä samalla tallilla - joten mitä hän tekisi yksinään vapaa-ajalla.
”Lauren vaikuttaa todella mukavalta”, hän vastasi. Maybeäkään ei voinut luonnehtia kodinhengettäreksi, ja mutkaton, sosiaalinen asuinkumppani vaikutti samanhenkiseltä kuin hän. Kenties hän löytäisi nuoresta naisesta paremmankin ystävän.
”Slips tarhaa täällä, tallin itäpuolella.” Valtava, valkoiseksi kimoutunut ori tarhasi isänsä viereisessä, sähköistetyllä metallilla turvatussa aitauksessa ja oli keskittynyt ilottelemaan. Ori kiihdytti dramaattisesti tarhansa päästä päähän, viskoi kookasta päätään, kiepahti ja nakkasi notkeita pukkeja kaikki neljä jalkaa ilmassa, hiekka lapiomaisten kavioiden voimasta pöllyten palatessaan takaisin toiseen päähän. Hiekkaisen tien toisella puolella mustanruunikko Leviathan kävi läpi samankaltaista liikesarjaa.
”Se on hyvin energinen. Haluaisitko, että haen sen?”

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   La Syys 09, 2017 9:34 pm

”Kiitos”, Gina vastasi lähtien seuraamaan tytön perässä tallin halki. Hänen oli myönnettävä, että palveluintoa työntekijöiltä löytyi. Toivottavasti kyvyt hevosten kanssa olivat myös yhtä moitteettomat.
”Mukava kuulla. Olihan tämä suuri muutos hänelle, joten hyvä, jos hän löytää seuraa”, nainen pohti epäillen, ettei puheenaiheena oleva tytär arvostaisi moisen kertomista lainkaan. Jos Lauren olisi saanut päättää, ei tytär olisi halunnut äitiään kymmenen kilometrin säteelle suuresta kilpatallista.
”Ei, ei, anna sen revitellä”, harmaantunut nainen kieltäytyi kättään heilauttaen. Hän seurasi tarkkaavaisena valkean kimon revittelyä ja kiihdyttelyä. Sillä oli selkeästi tasapaino kohdillaan, ja jos hevonen vain antaisi nopeasti kiinni ennen esteitä, eivät he joutuisi ottamaan turhia aikavirheitä, kun ori kerran kiihdytti niin voimakkaasti. ”Energisyys on hyväksi, näenpähän miten se liikkuu itsekseen. Jos sillä on jo luonnostaan hyvät askellajit, ei minun tarvitse tehdä selässä paljoakaan rytmin ylläpitämiseksi”, nainen selitti, vaikka orin kiihdytellessä oli turha toivoa, että hevonen esittelisi ravia tai käyntiä. Hyvä kun valkea jättiläinen laukkasi kolme askelta putkeen ilman pukittelua.

Maybekin kääntyi katselemaan kimoa, joka otti ilon irti tarhansa koko mitasta. Oli ihana vapauttaa ori isolle kesälaitumelle ja katsoa, miten Slips oli seota sukkiinsa vihreän vapauden riemusta.
”Se rakastaa liikkumista. Maastoesteet ovat aina olleet sen vahvuus, mutta nykyään se on kehittynyt huimasti myös rataesteillä. Jamie Ellis on kilpaillut sillä esteillä talvikausina, ja hän osaa varmasti kertoa orin ratsastamisesta enemmän, sillä on ratsuttanutkin Slipsin aikoinaan. Minä olen pääasiassa verrytellyt sitä ja maastoillut aina silloin tällöin”, tyttö totesi. Hevonen pysähtyi korskuen tarhan toiseen päätyyn tummat sieraimet suurina puhaltaen, viskasi päätään valkea, paksu, nypitty harja hulmuten ja syöksyi takaisin heidän päätyynsä. Maybe kutsui sitä pehmeästi ja ojensi kätensä aidan putkien lomasta, mikä sai Slipsin ravaamaan heidän luokseen kaula kaarella ja koskettamaan turvallaan uteliaasti tarjottua kättä.

”Eli toisin sanoen hevonen, joka kerää melkoiset virhepisteet kouluosuudelta”, Gina totesi huvittuneena. Mitä hän oli Slipsin tuloksia tarkistanut, tuntui olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että ori lähti takaa-ajoasemista hyppyosioihin. Se sopi hänelle enemmän kuin hyvin, sillä hänenkin vahvuutensa olivat maastoesteillä sekä rataesteillä.
”Millainen se on verrytellä?” Nainen kysyi päätään kallistaen arvioidessaan hevosen liikkumista. Se näytti komealta orilta, eikä hän voinut syyttää Corinnea hevosen jättämisestä ruunaamatta.
”Seurallinen tapaus, selvästi”, hän lisäsi orin saapuessa katsomaan pitkäaikaista hoitajaansa. Hän siirtyi muutaman askeleen sivummalle nähdäkseen paremmin orin sivuprofiilin nyt kun ratsu seisoi hetken aloillaan. Kiiltävän karvan alla väreilevät lihakset lupailivat kisakunnossa olevaa hevosta.

Maybe nauroi.
”Se on kyllä kehittynyt huimasti vuosien varrella myös kouluosuuksilla”, hän vetosi hevosen puolesta, vaikka Gina oli ehdottomasti oikeassa siinä, että kouluosuus tuotti eniten virheitä kenttäkisoissa. Enää irlantilainen ei kuitenkaan käynyt organisoimaan aivan omaa ohjelmaa kesken radan, hyppinyt ohjaa vastaan ja vaihtanut laukalle heti pidätteen hellittäessä.
”Se on hyvin… Energinen. Slips, samoin kuin Chove, on hevonen, jota pyydetään ja kannustetaan. Se ei ole luonnostaan miellyttämishaluinen, mutta kun sillä on hyvä suhde ratsastajaansa, se on todella nöyrä ja halukas työskentelemään. Työskentely sujuu yleensä parhaiten, kun se saa ensiksi purkaa ylimääräisiä höyryjä ja tehtävät vaikeutuvat asteittain. Slips on aika perinteinen mies ajatusmaailmaltaan”, Maybe kuvaili hymyillen ja silitti hellästi hevosen turpaa, ennen kuin veti kätensä pois. Hevonen painoi päänsä puhaltaen hiekkaan, korskahti matalasti ja jatkoi joustavalla, matkaavoittavalla ravilla kierrosta tarhassaan.
”Toistot ja runsaat pidätteet turhauttavat sitä niin, että se voi käydä tappelemaan vastaan, hyppimään ja pukittelemaan”, tyttö lisäsi hieman epäröiden kuin pohtien oliko epälojaali hevosta kohtaan.

Se oli lohdullista kuultavaa, vaikka hän olikin saanut Corinnen puheesta sen käsityksen, että nainen odotti orilta suuria. Tuskinpa entinen kenttäratsastaja olisi niin sokea hevosensa suhteen, ettei tunnistaisi, kun potentiaali loppuisi.
”Emmeköhän me tule hyvin toimeen”, nainen totesi seuraten ravaavaa hevosta katseellaan. Hän säästäisi lopullisen tuomionsa siihen hetkeen, kun ratsastaisi hevosta, mutta kaikki lupaili hyvää tällä hetkellä. Ori vaikutti hevoselta, jonka ratsastamista hän ei katuisi heti selkään noustuaan.
”No, täytyyhän sitä vähän luonnettakin olla”, Gina hymähti päätään pienesti pudistaen. ”River River oli nuorempana melkoinen loikkija kotikentillä, eikä se tarvinnut suurtakaan syytä viskoakseen takapäätään. Onneksi moinen jäi kun tehtävät vaikeutuivat”, nainen muisteli viime vuosien huippuratsuaan ja pitkästä sairaslomastaan vastuussa olevaa hevosta lämmöllä. Viimeisillään kantavana oleva tamma ei ollut menettänyt katseessaan asuvaa tulta, vaikka kilpaura olikin auttamatta ohitse. Hän ei voinut kuin toivoa, ettei tamma siirtäisi räjähtävää temperamenttiaan varsalleen.
”Onko Slips luotettava maastossa, vai löytääkö se metsästä pieni vihreitä ukkoja?”

Maybe harkitsi hetken miten muotoilla vastaustaan.
”Kaikki Corinnen kilpahevoset ovat harvinaislaatuisen rohkeita. Slips ei pelkää oikeastaan mitään eikä se säiky ja säpsy. Se suhtautuu uteliaisuudella uusiin asioihin ja lähestyy pelotta maastossakin vastaantulevia rekkoja ja maatalouskoneita. Se on myös esteillä yhtä rohkea ja hyppää yli mistä vain, mitä eteen tulee”, tyttö pohti ja katseli hevosta, joka kuopaisi tarhansa hiekkapohjaa ja heittäytyi sitten piehtaroimaan.
”Slips on kuitenkin vahva ja kuuma. Se olisi aina valmis lisäämään vauhtia ja varsinkin maastossa saattaa heittäytyä raskaaksi kädelle ja puolikuuroksi avuille. Se on nykyään aika mukava maastossa, kunhan sen kanssa ei joudu tappelemaan liikaa.” Hidas käyntilekki jonossa oli aivan toivotonta, mutta yksin tai reippaassa seurassa käyminen orin kanssa oli melkein rentouttavaa. Jos Slips pääsi liikkumaan, ori ei käynyt repimään ohjia, pukittamaan ja hyppimään veri kuumana kiehuen ja ratsastajaa vastaan kamppaillen.

”Rohkeus on hyvä ominaisuus kenttäratsussa”, Gina nyökkäsi vilkuillen edelleen valkoista kimoa. Hän ymmärsi, mitä Corinne näki orissa. Sillä olisi kaikki edellytykset pärjätä, kunhan hevoselle vain annettaisiin mahdollisuus. Hän katsoisi mielellään, mitä saisi Slipsistä irti.
”Ei siis mitään ylitsepääsemätöntä”, nainen totesi. Vauhti ei yksinään ollut este, kunhan hevonen vain säilyttäisi järjen päässään. Hän ei kaivannut ylimääräisiä riskejä heti alkumetreillä, kun oli päässyt takaisin satulaan. ”Hienolta hevoseltahan se kuulostaa.” Hänen onnensa, ettei ori ollut vielä päässyt loistamaan huipulle. Kuka tiesi, mitä he vielä ehtisivät saavuttaa Slipsin kanssa.

”Slips on hieno”, tyttö vakuutti uskollisesti ja katseli hevosta, joka palasi pitkin, rennoin askelin heidän seuraansa huomattuaan, että yleisö oli jäänyt paikalle. Maybe ojensi kätensä putkien välistä ja silitti jalopiirteistä, valkeaa päätä setvien riehumisen sotkuun jättänyttä, siistittyä otsatukkaa.
”Kuinka hyvin tunnet Noah Burken?” hän kysyi naiselta hymyillen orille, joka hamusi hänen sormiaan. Mies ei välttämättä ollut erityisen innoissaan jakamassa kilpailijoilleen menestyksen vinkkejä, sillä tuntui kokevan näiden riistävän hevoset altaan juuri, kun ne olivat valmiita nousemaan huipulle.

Gina katseli älykästä, suurta hevosta, joka palasi heidän luokseen ilmeisesti pitkäaikaisen hoitajansa rapsutusten toivossa. Naisen oli myönnettävä, ettei suuri ori näyttänyt hullummalta astellessaan hiekkapohjalla. Hyvä käynti ja laukka olivat jo oiva lähtökohta sileätyöskentelylle.
”En kovinkaan hyvin”, nainen myönsi katse edelleen hevosta arvioiden. Hänelle ei ollut jäänyt kovinkaan hyvää kuvaa miehestä muutaman kohtaamisen pohjalta, joten hän ei ollut nähnyt vaivaa tutustuakseen Burkeen sen paremmin. ”Emmeköhän pärjää Slipsin kanssa ilman hänenkin mielipidettään, antaa hänen keskittyä miettimään jatkoaan.” Hevosten vaihtaminen oli aina samanlainen operaatio. Hän oli ratsuttanut molemmat nykyiset kilparatsunsa ja kilpaillutkin molemmilla, ja silti vuoden tauko näkyi ja tuntui. Onneksi Samuel oli pitänyt hänet koko vuoden ajan tiukasti kartalla siitä, miten hevoset edistyivät, ja hän oli voinut osallistua valmentajan roolissa Othellon ja Corsican kehitykseen.
”Mitä sinä odotat Chovelta tällä kaudella?” Vanhempi nainen kysäisi kääntäen katseensa suuresta orista pirteänoloiseen tyttöön. Johan Maybe oli maininnut Corinnen odotukset seuraavalle tasolle siirtymisestä, mutta häntä kiinnosti, mitä tyttö toivoi ja odotti.

Maybe suli hiljaiseen, lämpimään hymyyn, kun Chove tuli puheeksi. Hän silitti Slipsin päätä ja veti sitten kätensä takaisin, mutta ori jäi seisoskelemaan heidän seuraansa ihmisiä odottavasti ja aavistuksen vaativasti tuijottaen. Huomiolla hemmoteltu hevonen ei usein jäänyt syrjään eikä uskonut tekevänsä sitä nytkään.
”Chove on uskomattomin hevonen, jonka olen nähnyt. Se on älykäs, peloton ja haluaa voittaa. Se antaa suorituksessa kaikkensa. Sen ratsastaminen on parasta, mitä minulle on tapahtunut, joten haluan kehittyä ratsastajaksi, jonka kanssa hevonen voi nousta huipulle”, tyttö vastasi vakavoituen. Chove ei ollut se, jonka tuli täyttää hänen odotuksiaan - hän oli varma, että hevosessa asui seuraava kenttäratsastuksen legenda.
”Meidän on hiottava vielä kouluosuuksien rentoutta ja tarkkuutta, sillä Chove on hyvin kuuma ja joskus hermostuu liikaa muista hevosista ja kisapaikan hälinästä. Se toteuttaa kouluohjelmat yleensä hyvin ja kuuntelee minua kierroksilla käydessäänkin, mutta liike, rytmi ja siirtymiset tarvitsevat lisää läpi ohjelman jatkuvaa pehmeyttä. Kuumuminen on ongelma myös rataesteillä, jossa väsymys saa Choven haastavaksi pidellä”, Maybe vastasi ja naurahti sitten pisamaista poskeaan hieraisten, ”meistä taitaa tulla vakiokaluste valmennuksiisi, ellet heitä meitä ulos.”

Gina tarjosi kättään orin haisteltavaksi, kun hevonen tuntui vaativan huomiota. Eihän se nyt kävisi päinsä, että he norkoilisivat tarhan lähettyvillä tarjoamatta huomiotaan hevoselle. Hän kuunteli tytön kertomusta hevosesta voimatta estää hymyä, joka hiipi huulille. Maybe puhui Chovesta tavalla, joka lupaili hyvää sekä hevoselle että ratsastajalle. Nuori tyttö ei myöskään maalaillut vaaleanpunaisia pilvilinnoja, vaan kertoi heikkoudet siinä missä kaiken, mitä tammassa niin rakasti.
”Tapanani ei ole heittää ketään ulos, joka yrittää parhaansa”, nainen vakuutti vilkaisten Maybeä hymynhäive yhä huulillaan. ”Ja kertomasi perusteella kuulostaa siltä, että en joudu muistuttamaan sinua yrittämisen tärkeydestä.” Ylipäätään asiakkaita ei voinut komentaa takaisin tallin puolelle yhtä helposti kuin omia työntekijöitä ja lapsia. Hänen täytyisi opetella sietämään hieman enemmän laiskottelua valmennuksissaan, kuin mitä katseli kotikentällä.
”Ensimmäiset valmennukseni tosin ovat kentällä, ennenkö ehdin käydä perusteellisesti tutustumassa maastoesterataan. Epäilemättä keksimme silti tekemistä, jolla laittaa hevosia haasteiden eteen”, hän totesi ja taputti lihaksikasta kaulaa sormiensa alla. Hän veti kätensä takaisin omalle puolelleen aitaa ja vilkaisi muita tarhaavia hevosia, ennenkö nyökkäsi tallia kohden lähtien kaikessa rauhassa astelemaan vasenta jalkaansa ontuen kohti tallikäytävälle vievää ovea.
”Jos siitä ei ole liikaa vaivaa, voisitko vielä esitellä Slipsin varusteet? Näkisin mielelläni, millaisia varusteita sillä on käytetty.”

”Totta kai!” innostuksesta säteilevä tyttö vakuutti ja lähti harppomaan pitkän naisen tahdissa takaisin tallille.
”Millaista varustusta sinä käytät nykyisillä hevosillasi?” hän kysyi kulkiessaan massiivisen hevoskeskuksen poikki varustehuoneelle, piteli sen ovea auki valmentajalle ja johdatti tietä sitten suitsilla täytettyä seinää pitkiin orin karsinanumerolla merkityille telineille.
”Slipsillä on este- ja koulusatula sekä kolmet suitset: englantilaiset kolmipalalla arkikäyttöön, kanget vaativampaan koulutyöskentelyyn ja meksikolaiset suoralla pelhamilla esteille ja maastoon”, Maybe esitteli koskettaen suitsien ruskeaa, pehmeää nahkaa ja messinkistä, puhdasta kuolainta.
”Slipsillä ei ole yleensä käytetty korvahuppua, ja se tuntuu olevan rennoimmillaan, mitä vähemmän sillä on varusteita. Se harvemmin kolhii jalkojakaan, mutta suojia käytetään varmuuden vuoksi.”

”Suosin yksinkertaisuutta ja käytännöllisyyttä”, nainen totesi. Hän koetti aina karsia varustemäärän minimiin, jotta muuttujia oli vähemmän niin kilpailuissa kuin kotonakin. Nopeasti oli tullut opittua hevoset, joiden kanssa martingaalin saattoi jättää pois, tai toiset, joille riitti pelkkä perinteinen turparemmi ilman sen suurempia kiemuroita. Gina käänsi huomionsa varustemeren puoleen kuunnellessaan tytön kertomaa hevosen varusteista. Ei kuulostanut lainkaan hullummalta.
”Onko Slipsillä ollut kahdet ohjat pelhamien kanssa, vai deltaohjat?” Hän kysyi. Uran aikana oli tullut nähtyä ja käytettyä ties millaisia virityksiä, joten hän ei aikonut olettaa kenenkään seuraavan yleisintä käytäntöä. Hevonen ei kuitenkaan kuulostanut mahdottomalta varusteineen, joten eiköhän se tästä lähtisi luistamaan, kunhan he vain pääsisivät totuttelemaan yhteistyöhön.

”Deltaohjat”, Maybe vastasi laskien kätensä suitsilta. Slips ei ollut ollut nuoruudessaan helppo hevonen ja vaikka se kehittyikin huimin askelin, pidätteiden läpisaaminen esteillä tai maastossa saattoi vaatia edelleen töitä. Noah ei ollut halunnut leikkiä kaksilla ohjilla.
”Varustepaikat on numeroitu karsinoiden mukaan, joten jokaisen hevosen varusteet löytyvät karsinanumeron kohdalta. Satulat, suitset, harjapakit, loimet. Jokaisella on myös numeroyhdistelmällä avattava kaappi muille varusteille”, tyttö esitteli viitaten ympärilleen ja katsahti sivusilmällä kelloaan.
”Onko jotain muuta, mitä haluaisit tietää? Minun pitäisi viedä Chove takaisin ulos.”

”Hyvä”, Gina nyökkäsi. Eihän kaksilla suitsilla pelaaminen mahdottomuus ollut, mutta maastoesteillä oli muitakin asioita, joihin keskittyä. Parempi siis, mitä helpommalla pääsi varusteiden suhteen.
”Eiköhän täältä löydy siis kaikki tarvittava helposti”, nainen totesi vilkaisten suuressa varustehuoneessa ympärilleen. Tarpeeseen kehitetty järjestelmä oli selkeästi tuottanut tulosta, kun kukaan ei haparoinut liikkeissään ja tavarat pysyivät tallessa.
”Ei, jatka vain töidesi kanssa”, nainen vakuutti heilauttaen kättään. Hän pärjäisi kyllä itsekseen tallialueella. ”Kiitos tästä.” Tältä pohjalta olisi hyvä lähteä tutustumaan Slipsiin ja tallin rutiineihin paremmin.

”Oli mukava tavata! Ilmestymme varmasti ensimmäiseen valmennukseesi”, Maybe naurahti, heilautti kättään ja kiiruhti puolijuoksua takaisin tallin puolelle. Karsinaansa unohdettu Chove loi ihmiseensä tavattoman syyttävän, näreän katseen, mutta pääsy vihreälle laitumelle ansaitsi hoitajalle anteeksipyynnön. Työt eivät koskaan kadonneet Rosings Parkissa, mutta Maybe ei voinut itselleen mitään unohtuessaan katselemaan hevosen vapautta ja onnea hetkeksi. Uuden valmentajan saapuminen antoi hänelle jotain, mihin keskittää ajatuksensa ja täytti hänet toivolla uusista kehitysaskelista hevosen kanssa.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   La Syys 09, 2017 9:34 pm

”Kiitos”, Gina vastasi lähtien seuraamaan tytön perässä tallin halki. Hänen oli myönnettävä, että palveluintoa työntekijöiltä löytyi. Toivottavasti kyvyt hevosten kanssa olivat myös yhtä moitteettomat.
”Mukava kuulla. Olihan tämä suuri muutos hänelle, joten hyvä, jos hän löytää seuraa”, nainen pohti epäillen, ettei puheenaiheena oleva tytär arvostaisi moisen kertomista lainkaan. Jos Lauren olisi saanut päättää, ei tytär olisi halunnut äitiään kymmenen kilometrin säteelle suuresta kilpatallista.
”Ei, ei, anna sen revitellä”, harmaantunut nainen kieltäytyi kättään heilauttaen. Hän seurasi tarkkaavaisena valkean kimon revittelyä ja kiihdyttelyä. Sillä oli selkeästi tasapaino kohdillaan, ja jos hevonen vain antaisi nopeasti kiinni ennen esteitä, eivät he joutuisi ottamaan turhia aikavirheitä, kun ori kerran kiihdytti niin voimakkaasti. ”Energisyys on hyväksi, näenpähän miten se liikkuu itsekseen. Jos sillä on jo luonnostaan hyvät askellajit, ei minun tarvitse tehdä selässä paljoakaan rytmin ylläpitämiseksi”, nainen selitti, vaikka orin kiihdytellessä oli turha toivoa, että hevonen esittelisi ravia tai käyntiä. Hyvä kun valkea jättiläinen laukkasi kolme askelta putkeen ilman pukittelua.

Maybekin kääntyi katselemaan kimoa, joka otti ilon irti tarhansa koko mitasta. Oli ihana vapauttaa ori isolle kesälaitumelle ja katsoa, miten Slips oli seota sukkiinsa vihreän vapauden riemusta.
”Se rakastaa liikkumista. Maastoesteet ovat aina olleet sen vahvuus, mutta nykyään se on kehittynyt huimasti myös rataesteillä. Jamie Ellis on kilpaillut sillä esteillä talvikausina, ja hän osaa varmasti kertoa orin ratsastamisesta enemmän, sillä on ratsuttanutkin Slipsin aikoinaan. Minä olen pääasiassa verrytellyt sitä ja maastoillut aina silloin tällöin”, tyttö totesi. Hevonen pysähtyi korskuen tarhan toiseen päätyyn tummat sieraimet suurina puhaltaen, viskasi päätään valkea, paksu, nypitty harja hulmuten ja syöksyi takaisin heidän päätyynsä. Maybe kutsui sitä pehmeästi ja ojensi kätensä aidan putkien lomasta, mikä sai Slipsin ravaamaan heidän luokseen kaula kaarella ja koskettamaan turvallaan uteliaasti tarjottua kättä.

”Eli toisin sanoen hevonen, joka kerää melkoiset virhepisteet kouluosuudelta”, Gina totesi huvittuneena. Mitä hän oli Slipsin tuloksia tarkistanut, tuntui olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että ori lähti takaa-ajoasemista hyppyosioihin. Se sopi hänelle enemmän kuin hyvin, sillä hänenkin vahvuutensa olivat maastoesteillä sekä rataesteillä.
”Millainen se on verrytellä?” Nainen kysyi päätään kallistaen arvioidessaan hevosen liikkumista. Se näytti komealta orilta, eikä hän voinut syyttää Corinnea hevosen jättämisestä ruunaamatta.
”Seurallinen tapaus, selvästi”, hän lisäsi orin saapuessa katsomaan pitkäaikaista hoitajaansa. Hän siirtyi muutaman askeleen sivummalle nähdäkseen paremmin orin sivuprofiilin nyt kun ratsu seisoi hetken aloillaan. Kiiltävän karvan alla väreilevät lihakset lupailivat kisakunnossa olevaa hevosta.

Maybe nauroi.
”Se on kyllä kehittynyt huimasti vuosien varrella myös kouluosuuksilla”, hän vetosi hevosen puolesta, vaikka Gina oli ehdottomasti oikeassa siinä, että kouluosuus tuotti eniten virheitä kenttäkisoissa. Enää irlantilainen ei kuitenkaan käynyt organisoimaan aivan omaa ohjelmaa kesken radan, hyppinyt ohjaa vastaan ja vaihtanut laukalle heti pidätteen hellittäessä.
”Se on hyvin… Energinen. Slips, samoin kuin Chove, on hevonen, jota pyydetään ja kannustetaan. Se ei ole luonnostaan miellyttämishaluinen, mutta kun sillä on hyvä suhde ratsastajaansa, se on todella nöyrä ja halukas työskentelemään. Työskentely sujuu yleensä parhaiten, kun se saa ensiksi purkaa ylimääräisiä höyryjä ja tehtävät vaikeutuvat asteittain. Slips on aika perinteinen mies ajatusmaailmaltaan”, Maybe kuvaili hymyillen ja silitti hellästi hevosen turpaa, ennen kuin veti kätensä pois. Hevonen painoi päänsä puhaltaen hiekkaan, korskahti matalasti ja jatkoi joustavalla, matkaavoittavalla ravilla kierrosta tarhassaan.
”Toistot ja runsaat pidätteet turhauttavat sitä niin, että se voi käydä tappelemaan vastaan, hyppimään ja pukittelemaan”, tyttö lisäsi hieman epäröiden kuin pohtien oliko epälojaali hevosta kohtaan.

Se oli lohdullista kuultavaa, vaikka hän olikin saanut Corinnen puheesta sen käsityksen, että nainen odotti orilta suuria. Tuskinpa entinen kenttäratsastaja olisi niin sokea hevosensa suhteen, ettei tunnistaisi, kun potentiaali loppuisi.
”Emmeköhän me tule hyvin toimeen”, nainen totesi seuraten ravaavaa hevosta katseellaan. Hän säästäisi lopullisen tuomionsa siihen hetkeen, kun ratsastaisi hevosta, mutta kaikki lupaili hyvää tällä hetkellä. Ori vaikutti hevoselta, jonka ratsastamista hän ei katuisi heti selkään noustuaan.
”No, täytyyhän sitä vähän luonnettakin olla”, Gina hymähti päätään pienesti pudistaen. ”River River oli nuorempana melkoinen loikkija kotikentillä, eikä se tarvinnut suurtakaan syytä viskoakseen takapäätään. Onneksi moinen jäi kun tehtävät vaikeutuivat”, nainen muisteli viime vuosien huippuratsuaan ja pitkästä sairaslomastaan vastuussa olevaa hevosta lämmöllä. Viimeisillään kantavana oleva tamma ei ollut menettänyt katseessaan asuvaa tulta, vaikka kilpaura olikin auttamatta ohitse. Hän ei voinut kuin toivoa, ettei tamma siirtäisi räjähtävää temperamenttiaan varsalleen.
”Onko Slips luotettava maastossa, vai löytääkö se metsästä pieni vihreitä ukkoja?”

Maybe harkitsi hetken miten muotoilla vastaustaan.
”Kaikki Corinnen kilpahevoset ovat harvinaislaatuisen rohkeita. Slips ei pelkää oikeastaan mitään eikä se säiky ja säpsy. Se suhtautuu uteliaisuudella uusiin asioihin ja lähestyy pelotta maastossakin vastaantulevia rekkoja ja maatalouskoneita. Se on myös esteillä yhtä rohkea ja hyppää yli mistä vain, mitä eteen tulee”, tyttö pohti ja katseli hevosta, joka kuopaisi tarhansa hiekkapohjaa ja heittäytyi sitten piehtaroimaan.
”Slips on kuitenkin vahva ja kuuma. Se olisi aina valmis lisäämään vauhtia ja varsinkin maastossa saattaa heittäytyä raskaaksi kädelle ja puolikuuroksi avuille. Se on nykyään aika mukava maastossa, kunhan sen kanssa ei joudu tappelemaan liikaa.” Hidas käyntilekki jonossa oli aivan toivotonta, mutta yksin tai reippaassa seurassa käyminen orin kanssa oli melkein rentouttavaa. Jos Slips pääsi liikkumaan, ori ei käynyt repimään ohjia, pukittamaan ja hyppimään veri kuumana kiehuen ja ratsastajaa vastaan kamppaillen.

”Rohkeus on hyvä ominaisuus kenttäratsussa”, Gina nyökkäsi vilkuillen edelleen valkoista kimoa. Hän ymmärsi, mitä Corinne näki orissa. Sillä olisi kaikki edellytykset pärjätä, kunhan hevoselle vain annettaisiin mahdollisuus. Hän katsoisi mielellään, mitä saisi Slipsistä irti.
”Ei siis mitään ylitsepääsemätöntä”, nainen totesi. Vauhti ei yksinään ollut este, kunhan hevonen vain säilyttäisi järjen päässään. Hän ei kaivannut ylimääräisiä riskejä heti alkumetreillä, kun oli päässyt takaisin satulaan. ”Hienolta hevoseltahan se kuulostaa.” Hänen onnensa, ettei ori ollut vielä päässyt loistamaan huipulle. Kuka tiesi, mitä he vielä ehtisivät saavuttaa Slipsin kanssa.

”Slips on hieno”, tyttö vakuutti uskollisesti ja katseli hevosta, joka palasi pitkin, rennoin askelin heidän seuraansa huomattuaan, että yleisö oli jäänyt paikalle. Maybe ojensi kätensä putkien välistä ja silitti jalopiirteistä, valkeaa päätä setvien riehumisen sotkuun jättänyttä, siistittyä otsatukkaa.
”Kuinka hyvin tunnet Noah Burken?” hän kysyi naiselta hymyillen orille, joka hamusi hänen sormiaan. Mies ei välttämättä ollut erityisen innoissaan jakamassa kilpailijoilleen menestyksen vinkkejä, sillä tuntui kokevan näiden riistävän hevoset altaan juuri, kun ne olivat valmiita nousemaan huipulle.

Gina katseli älykästä, suurta hevosta, joka palasi heidän luokseen ilmeisesti pitkäaikaisen hoitajansa rapsutusten toivossa. Naisen oli myönnettävä, ettei suuri ori näyttänyt hullummalta astellessaan hiekkapohjalla. Hyvä käynti ja laukka olivat jo oiva lähtökohta sileätyöskentelylle.
”En kovinkaan hyvin”, nainen myönsi katse edelleen hevosta arvioiden. Hänelle ei ollut jäänyt kovinkaan hyvää kuvaa miehestä muutaman kohtaamisen pohjalta, joten hän ei ollut nähnyt vaivaa tutustuakseen Burkeen sen paremmin. ”Emmeköhän pärjää Slipsin kanssa ilman hänenkin mielipidettään, antaa hänen keskittyä miettimään jatkoaan.” Hevosten vaihtaminen oli aina samanlainen operaatio. Hän oli ratsuttanut molemmat nykyiset kilparatsunsa ja kilpaillutkin molemmilla, ja silti vuoden tauko näkyi ja tuntui. Onneksi Samuel oli pitänyt hänet koko vuoden ajan tiukasti kartalla siitä, miten hevoset edistyivät, ja hän oli voinut osallistua valmentajan roolissa Othellon ja Corsican kehitykseen.
”Mitä sinä odotat Chovelta tällä kaudella?” Vanhempi nainen kysäisi kääntäen katseensa suuresta orista pirteänoloiseen tyttöön. Johan Maybe oli maininnut Corinnen odotukset seuraavalle tasolle siirtymisestä, mutta häntä kiinnosti, mitä tyttö toivoi ja odotti.

Maybe suli hiljaiseen, lämpimään hymyyn, kun Chove tuli puheeksi. Hän silitti Slipsin päätä ja veti sitten kätensä takaisin, mutta ori jäi seisoskelemaan heidän seuraansa ihmisiä odottavasti ja aavistuksen vaativasti tuijottaen. Huomiolla hemmoteltu hevonen ei usein jäänyt syrjään eikä uskonut tekevänsä sitä nytkään.
”Chove on uskomattomin hevonen, jonka olen nähnyt. Se on älykäs, peloton ja haluaa voittaa. Se antaa suorituksessa kaikkensa. Sen ratsastaminen on parasta, mitä minulle on tapahtunut, joten haluan kehittyä ratsastajaksi, jonka kanssa hevonen voi nousta huipulle”, tyttö vastasi vakavoituen. Chove ei ollut se, jonka tuli täyttää hänen odotuksiaan - hän oli varma, että hevosessa asui seuraava kenttäratsastuksen legenda.
”Meidän on hiottava vielä kouluosuuksien rentoutta ja tarkkuutta, sillä Chove on hyvin kuuma ja joskus hermostuu liikaa muista hevosista ja kisapaikan hälinästä. Se toteuttaa kouluohjelmat yleensä hyvin ja kuuntelee minua kierroksilla käydessäänkin, mutta liike, rytmi ja siirtymiset tarvitsevat lisää läpi ohjelman jatkuvaa pehmeyttä. Kuumuminen on ongelma myös rataesteillä, jossa väsymys saa Choven haastavaksi pidellä”, Maybe vastasi ja naurahti sitten pisamaista poskeaan hieraisten, ”meistä taitaa tulla vakiokaluste valmennuksiisi, ellet heitä meitä ulos.”

Gina tarjosi kättään orin haisteltavaksi, kun hevonen tuntui vaativan huomiota. Eihän se nyt kävisi päinsä, että he norkoilisivat tarhan lähettyvillä tarjoamatta huomiotaan hevoselle. Hän kuunteli tytön kertomusta hevosesta voimatta estää hymyä, joka hiipi huulille. Maybe puhui Chovesta tavalla, joka lupaili hyvää sekä hevoselle että ratsastajalle. Nuori tyttö ei myöskään maalaillut vaaleanpunaisia pilvilinnoja, vaan kertoi heikkoudet siinä missä kaiken, mitä tammassa niin rakasti.
”Tapanani ei ole heittää ketään ulos, joka yrittää parhaansa”, nainen vakuutti vilkaisten Maybeä hymynhäive yhä huulillaan. ”Ja kertomasi perusteella kuulostaa siltä, että en joudu muistuttamaan sinua yrittämisen tärkeydestä.” Ylipäätään asiakkaita ei voinut komentaa takaisin tallin puolelle yhtä helposti kuin omia työntekijöitä ja lapsia. Hänen täytyisi opetella sietämään hieman enemmän laiskottelua valmennuksissaan, kuin mitä katseli kotikentällä.
”Ensimmäiset valmennukseni tosin ovat kentällä, ennenkö ehdin käydä perusteellisesti tutustumassa maastoesterataan. Epäilemättä keksimme silti tekemistä, jolla laittaa hevosia haasteiden eteen”, hän totesi ja taputti lihaksikasta kaulaa sormiensa alla. Hän veti kätensä takaisin omalle puolelleen aitaa ja vilkaisi muita tarhaavia hevosia, ennenkö nyökkäsi tallia kohden lähtien kaikessa rauhassa astelemaan vasenta jalkaansa ontuen kohti tallikäytävälle vievää ovea.
”Jos siitä ei ole liikaa vaivaa, voisitko vielä esitellä Slipsin varusteet? Näkisin mielelläni, millaisia varusteita sillä on käytetty.”

”Totta kai!” innostuksesta säteilevä tyttö vakuutti ja lähti harppomaan pitkän naisen tahdissa takaisin tallille.
”Millaista varustusta sinä käytät nykyisillä hevosillasi?” hän kysyi kulkiessaan massiivisen hevoskeskuksen poikki varustehuoneelle, piteli sen ovea auki valmentajalle ja johdatti tietä sitten suitsilla täytettyä seinää pitkiin orin karsinanumerolla merkityille telineille.
”Slipsillä on este- ja koulusatula sekä kolmet suitset: englantilaiset kolmipalalla arkikäyttöön, kanget vaativampaan koulutyöskentelyyn ja meksikolaiset suoralla pelhamilla esteille ja maastoon”, Maybe esitteli koskettaen suitsien ruskeaa, pehmeää nahkaa ja messinkistä, puhdasta kuolainta.
”Slipsillä ei ole yleensä käytetty korvahuppua, ja se tuntuu olevan rennoimmillaan, mitä vähemmän sillä on varusteita. Se harvemmin kolhii jalkojakaan, mutta suojia käytetään varmuuden vuoksi.”

”Suosin yksinkertaisuutta ja käytännöllisyyttä”, nainen totesi. Hän koetti aina karsia varustemäärän minimiin, jotta muuttujia oli vähemmän niin kilpailuissa kuin kotonakin. Nopeasti oli tullut opittua hevoset, joiden kanssa martingaalin saattoi jättää pois, tai toiset, joille riitti pelkkä perinteinen turparemmi ilman sen suurempia kiemuroita. Gina käänsi huomionsa varustemeren puoleen kuunnellessaan tytön kertomaa hevosen varusteista. Ei kuulostanut lainkaan hullummalta.
”Onko Slipsillä ollut kahdet ohjat pelhamien kanssa, vai deltaohjat?” Hän kysyi. Uran aikana oli tullut nähtyä ja käytettyä ties millaisia virityksiä, joten hän ei aikonut olettaa kenenkään seuraavan yleisintä käytäntöä. Hevonen ei kuitenkaan kuulostanut mahdottomalta varusteineen, joten eiköhän se tästä lähtisi luistamaan, kunhan he vain pääsisivät totuttelemaan yhteistyöhön.

”Deltaohjat”, Maybe vastasi laskien kätensä suitsilta. Slips ei ollut ollut nuoruudessaan helppo hevonen ja vaikka se kehittyikin huimin askelin, pidätteiden läpisaaminen esteillä tai maastossa saattoi vaatia edelleen töitä. Noah ei ollut halunnut leikkiä kaksilla ohjilla.
”Varustepaikat on numeroitu karsinoiden mukaan, joten jokaisen hevosen varusteet löytyvät karsinanumeron kohdalta. Satulat, suitset, harjapakit, loimet. Jokaisella on myös numeroyhdistelmällä avattava kaappi muille varusteille”, tyttö esitteli viitaten ympärilleen ja katsahti sivusilmällä kelloaan.
”Onko jotain muuta, mitä haluaisit tietää? Minun pitäisi viedä Chove takaisin ulos.”

”Hyvä”, Gina nyökkäsi. Eihän kaksilla suitsilla pelaaminen mahdottomuus ollut, mutta maastoesteillä oli muitakin asioita, joihin keskittyä. Parempi siis, mitä helpommalla pääsi varusteiden suhteen.
”Eiköhän täältä löydy siis kaikki tarvittava helposti”, nainen totesi vilkaisten suuressa varustehuoneessa ympärilleen. Tarpeeseen kehitetty järjestelmä oli selkeästi tuottanut tulosta, kun kukaan ei haparoinut liikkeissään ja tavarat pysyivät tallessa.
”Ei, jatka vain töidesi kanssa”, nainen vakuutti heilauttaen kättään. Hän pärjäisi kyllä itsekseen tallialueella. ”Kiitos tästä.” Tältä pohjalta olisi hyvä lähteä tutustumaan Slipsiin ja tallin rutiineihin paremmin.

”Oli mukava tavata! Ilmestymme varmasti ensimmäiseen valmennukseesi”, Maybe naurahti, heilautti kättään ja kiiruhti puolijuoksua takaisin tallin puolelle. Karsinaansa unohdettu Chove loi ihmiseensä tavattoman syyttävän, näreän katseen, mutta pääsy vihreälle laitumelle ansaitsi hoitajalle anteeksipyynnön. Työt eivät koskaan kadonneet Rosings Parkissa, mutta Maybe ei voinut itselleen mitään unohtuessaan katselemaan hevosen vapautta ja onnea hetkeksi. Uuden valmentajan saapuminen antoi hänelle jotain, mihin keskittää ajatuksensa ja täytti hänet toivolla uusista kehitysaskelista hevosen kanssa.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Tilkkutäkki   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Tilkkutäkki
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: