[Y] Min kära hemland

Maisemat vaihtuivat alhaalla, kun meri vaihtui mantereeksi ja metsän seasta saattoi erottaa taloja, järviä ja ilta-auringon valaisemaa elämää. Etelä-Ruotsi näytti yläilmoista kaukaiselta, eikä Elis vieläkään täysin ymmärtänyt, että hänen harjoittelujaksonsa oli ohi ja mennyt ohitse kuin silmänräpäyksessä. Lentokone tavoitti Tukholman lentokentän kuitenkin nopeasti ja pian sen laskutelineiden pyörät iskivät jo ruotsalaiseen maankamaraan ja pieni kone hidasti pieniin vauhteihin. Elis laski isot metallisenharmaat kuulokkeet korviltaan kaulalleen ja katseli väsyneenä tuttua lentokenttää. Lento ei ehkä ollut ollut pitkä, mutta aamun ja aamupäivän häsellys, hyvästit ja ajomatka Lontooseen olivat olleet kuluttavia. Onneksi hyvästit eivät olleet lopullisia ja hän näkisi Englannin ja Rosings Parkin tutuiksi tulleet maisemat jo alle kahden kuukauden päästä.

Kone pysähtyi ja Elis nousi upottavan pehmeästä tuolistaan kun sai tilaa kävellä ulos koneesta. Paikallaan istuminen niin autossa kuin koneessa oli ollut tuskaa eikä hän ollut saanut unta, vaikka oli yrittänyt. Lentokenttä oli lauantai-iltana kesäaikaan täynnä tuntemattomia ihmisiä, joiden välissä hän pujotteli hieman kiireisin askelin. Saatuaan täynnä turhaa ja tarpeellista olevat matkalaukkunsa hihnalta, odotus ja hermostus nähdä vanhemmat ja Lovisa pitkän ajan jälkeen kasvoivat askel askeleelta. Ensin hän ei tahtonut löytää heitä täydeltä kentältä sovitusta tapaamispaikasta huolimatta, mutta sitten polkkatukkainen tummanpuhuviin vaatteisiin pukeutunut tyttö pisti silmään ihmisjoukossa. Eliksen pujotteluun keskittynyt ilme suli leveään hymyyn kun tytön tummansinisten silmien katse kohtasi hänen omansa. Lovisa lähti juoksuun kangaskassi olalla villisti heiluen ja saavuttaessaan itseään pidemmän pojan hän otti ja halasi tätä kovaa ja nauroi itkunsekaisesti nähdessään Elistä ensimmäistä kertaa viiteen pitkään kuukauteen. Elis päästi irti matkalaukuistaan ja kiersi kätensä itseään vasten rysähtäneen Lovisan ympärille tiukasti. Vasta kun hän oli nähnyt Lovisan ihmisjoukossa ja tuo oli löytänyt hänen luokseen oli Elis tajunnut kuinka paljon oli kaivannut tyttöä. Saatuaan häneen tiukasti tarrautuneen tytön edes hieman hellittämään otettaan Elis painoi suudelman tämän kevyesti punatuille huulille ja kuivasi sitten poskea pitkin valuvan onnenkyyneleen, joka oli ottanut mukaansa hieman silmien tummaa meikkiä.
”Olen kaivannut sinua ihan sikana”, Lovisa sai naurun ja itkun seasta kuiskattua.
”Minäkin sinua”, Elis vastasi hymyillen ja rutisti tyttöä. Vasta nyt Elis osasi huomata eteen ilmestyneet vanhemmat Lenan ja Hannesin, jotka olivat Lovisan kanssa tulleet ottamaan vastaan Elistä lentokentällä. Päästettyään Lovisasta vastahakoisesti irti, Elis halasi vanhempiaan. 5 kuukautta toisessa maassa oli kaikin tavoin isoin hyppy, jonka Elis oli ottanut läheisimmistään ja pisin aika, jonka hän oli ollut erossa Lovisasta.

Päästyään hitaasti ja varmasti lentokentältä moottoritielle, nelikko ajoi kohti kotia Skogåsissa. Moottoritie vaihtui nopeasti pienemmäksi tieksi ja lopulta hiekkatieksi, jonka varresta auto kääntyi punavalkoisen ison puutalon eteen ja pysähtyi parkkipaikalle harmaan katumaasturin viereen. Ulkopuolisen silmissä Eliksen perhe oli ehdottomasti varakkaammalla puolella ja iso tontti, kaunis kunnostettu puutalo, hyväkuntoinen puutarha ja kahden karsinan hevostalli ja pihatto takapihalla vain todistivat sen puolesta. Elikselle pihatosta kurkistavat Viking ja Perry ja heidän ison perheensä rauhaisat tilukset olivat tavanomaisin asia maailmassa. Hevosten luo Elis ei kuitenkaan ehtinyt samantien karata, sillä joutui ensin hilaamaan kaikki tavaransa huoneeseensa, tervehtimään sisaruksia, jotka olivat enemmän tai vähemmän onnessaan veljensä saapumisesta ja jakamaan kaikkien tuliaiset ja tietysti pakolliset kuulumiset. Onnekseen Elis oli uskaltautunut kertomaan työtarjouksesta ja sen hyväksymisestä jo muutama viikko takaperin, eikä se ollut suurikaan puheenaihe nyt kun hän oli vasta tullut takaisin. Hänen sormiensa väliin omat kapeammat sormensa kiertänyt Lovisa ei olisi hänen paluustaan halunnutkaan keskustella – se ei ollut ymmärrettävistä syistä tytön lempiaihe.

Annettuaan varmaankin 10kg edestä suklaata, vaatteita ja joitakin hölmöjä brittiaiheisia tuliaisia Lovisalle, isosiskolle Victorialle, vanhemmille ja pikkuveljille Henrikille ja Oskarille, Elis vaihtoi tuttuihin ja turvallisiin ratsastusvaatteisiin ja lähti Lovisa seuranaan hevosten luo. Tyttö ei tahtonut lähteä Eliksen rinnalta ja Elis oli siitä pelkästään tyytyväinen - ei hän olisi halunnutkaan että ruskeatukkainen ihana ilopilleri katoaisi mihinkään. Miten hän voisi jättää Ruotsin jälleen kahden kuukauden päästä? Kahden upean vuoden jälkeenkö tämä kaikki loppuisi siihen, että hän halusi lähteä hevosten perässä maailmalle?

Äidin hevonen Viking ja lasten hevonen Perry keskeyttivät leikkimieliset nahistelunsa ja kääntyivät katsomaan kun tuttu poika asteli kauhtuneissa ratsastussaappaissa pihaton portille. Ne ravasivat molemmat korvat hörössä kaksikkoa vastaan ja Elis päästi Lovisan kädestä irti rapsuttaakseen kahta puoliveriruunaa, jotka olivat ainakin mukamas kaivanneet häntä. Oli harmi, miten vähän hän oli päässyt ratsastamaan Perryä opiskelukiireiden keskellä. Satunnaiset vierailut ja ratsastukset niiden aikana eivät aivan riittäneet ja viiden kuukauden tauko vasta ärsyttikin. Onneksi Victoria oli ihan siedettävä ratsastaja ja väänsi koulua mielellään. Ruuna näytti ainakin aivan samalta kuin aina ennenkin, joten eiköhän se ollut vielä ratsastettavissa.

Ja kuten aina ennenkin, he laittoivat Perryn kuntoon ja kävelivät sen kanssa kivenheiton päähän vanhempien tuttujen ratsastustallin kentälle ratsastamaan. Olssonien talli oli kaikkea muuta kuin Rosings Park, mutta kevyesti repsottavissa tiloissa oli jotakin kodikasta ja Elis oli kulkenut sen käytäviä ja kenttiä jo pienenä poikana ja tunsi ne kuin omat taskunsa. Ruotsissa aamupäivällä vielä vallinneet sateet olivat jättäneet kentän hiekan miellyttävän kosteaksi mutta ilman isoja lätäköitä ja iltailma oli kevyt hengittää ja miellyttävän viileä. Lovisan istuessa vaalealla puupenkillä kentän reunalla, Elis ratsasti Perryn. Sekin kulki kentällään mielellään eikä säikähtänyt vaikka kentän viereisestä puskasta lensi ilmaan lintu. Ruuna tuntui vetreältä ja kulki yhtä nöyrästi kuin aina ennenkin. Elis oli oppinut Rosingsissa paljon. Kokeneiden ammattilaisten ja oikeasti menestyneiden ratsastajien vierellä töiden tekeminen oli ollut silmiä avaavaa. Oli mukavaa kokeilla muutamia oppeja Perryn kanssa ja nopean ratsastuksen lopulla ruuna tuntui liikkuvan naurettavan hyvin ja yhtä ilmavasti kuin nuorempana. Ikä oli alkanut painaa 20 vuotta täyttävää ruunaa viimeisten vuosien aikana, mutta se oli ollut aina todella terve eikä perhe ollut aikeissa antaa rakasta ja kauan heillä ollutta hevosta pois vielä pitkään. Kapean piirron harmaat hajakarvat ja vuosi vuodelta vähentynyt hyppääminen olivat kuitenkin kipeä muistutus siitä, ettei Perry ollut enää se sama nuori ja reipas kisahevonen, mikä se oli ollut vielä 5 vuotta sitten. Onneksi Elis sai halutessaan hypätä kipakammalla Vikingillä, jonka kanssa oli kapasiteettiä käydä kunnon kisoissa ja luokissa.

Jatkuu...

Lauantai vaihtui sunnuntaiksi lähes liian nopeasti ja Elis heräsi myöhään keskipäivästä Lovisa viereltään. Huolimatta uuvuttavasta eilisestä väsymyksestä, Elis oli suostunut katsomaan äidin ja Lovisan kanssa jonkin toimintaleffan ja sen ansiosta puolet seuraavasta päivästä oli menetetty nukkumassa. Lovisa vierellä sekään ei tosin ollut niin huono juttu ja ehkäpä Elis säästyisi kaikilta koti- ja tallitöiltä juuri sen ansiosta, että Lovisa oli täällä ja hän oli vain pysähtymässä ennenkuin palaisi viimeiseksi viikokseen Uppsalan hevosopistolle.

”Huomenta”, Elis sanoi hiljaa vieressään uinuvalle Lovisalle, jonka sievät kasvot olivat unessa huolettomat. Punaruskea polkkapituinen tukka ja paksu otsatukka olivat yön jäljiltä sotkussa ja Elis korjasi niiden asentoa varovaisesti, kun tyttö heräili.
”Huomenta”, Lovisa vastasi uneliaasti hymyillen ja vääntäytyi parempaan asentoon Eliksen kainalossa. ”Onko kello jo yli kaksitoista?” hän kysyi sitten ja katsoi Eliksen huoneen oven yläpuolella roikkuvaa seinäkelloa.
”On”, Elis naurahti. Lovisa oli aivan yhtä aamuvirkku kuin hänkin ja tällaiset pitkään nukkumiset olivat harvinaisuuksia kummallekin. Raukeasta olosta huolimatta he molemmat nousivat ja Elis avasi pienen ikkunansa pimennysverhot. Takaa paljastui vesipisaroista raidallinen ikkuna ja harmaa metsä. Taivaalla matalalla roikkuvat pilvet olivat vuodattaneet vuolaasti vettä koko yön ja aamun ja ruokapöydässä lounaalla Elis sai kuulla, etteivät ennusteet luvanneet sen parempaa säätä koko ensi viikoksi. Olisi mysteeri, millaiseksi sää muuttuisi viikon päästä koittavalle valmistujaispäivälle ja sellainen epävarmuus harmitti erityisesti Lena-äitiä, joka tahtoi pitää pojalleen pienet juhlat kotona. Onneksi heille mahtuisi hyvin sisällekin, jos sateet taas yllättäisivät, sillä kutsulistalla oli tuskin 20 henkilöä enempää. Ei Elis olisi tarvinnut juhlia lainkaan mutta äiti oli ottanut juhlat tehtäväkseen ilman kysymistäkin ja tuntui nauttivan leipomusten tilailusta ja serviettien värien valitsemisesta.

Sunnuntaina lähtö Skogåsista oli eri tavalla haikea kuin Englannista lähteminen. Näkisiväthän he pian, mutta sitten Eliksellä olisi ammatti. Se oli hurja ajatus. Vielä hienompaa oli, että Elis tiesi mihin menisi valmistuttuaan eikä hän joutunut elämään sellaisessa ärsyttävässä epätietoisuudessa kuten osa ystävistään.

Sunnuntaina Blomgrenien punaisessa puutalossa vilisi ihmisiä ja lapsia. Saderintama oli kuin ihmeen kaupalla kadonnut Etelä-Ruotsin päältä ja aurinko porotti kuumana ja korkealta. Hevoset viettivät pihatossa ansaittua lomapäivää ja villiintyivät aidalla ramppaavista vieraista, jotka ojentelivat käsiään joko rapsutukseen tai antamaan ruohoa tai porkkananpalasia. Elis nautti valmistumisestaan ja käteen isketyistä papereista, joissa luki hevosenhoitaja. Kolme vuotta oli vilahtanut ohi yhtä nopeasti kuin itse harjoittelujakso ja ne vuodet olivat olleet työntäyteisyydestä ja monista villeistä asuinalueella vietetyistä öistä huolimatta hänen parhaat kolme vuottaan. Parasta kuitenkin oli se kaikki mitä hän oli oppinut hevosalasta ja kuinka hän oli kehittynyt ratsastajana ja hevostenhoitajana.

Illalla kun sohvalla istuivat enää hänen isovanhempansa ja tarjoilupöydän suolaisista ja makeista antimista oli tuhottu suurin osa, Lovisa vaati, että hän saisi ottaa kuvia Eliksestä Perryn ja Vikingin kanssa. Kuulemma Elis näytti liian hyvältä istuva tummansininen puku päällään, että tällaista harvinaista tilaisuutta voisi ohittaa. Arkivaatteisiin jo vaihtaneet Henrik ja Oskar saivat tehtäväkseen puunata hevoset ja niiden päähän pujotettiin kisoissa käytettävät ruskeat nahkariimut aivan tätä tilaisuutta varten. Vaikka Elis harvoin nautti kameran edessä pällistelemisestä, täytyi hänen myöntää, että Lovisan ottamista kuvista tuli todella kivoja. Ja Lovisa oli myös todella hyvä valokuvaaja. Ehkäpä kuvista jonkun kehtaisi laittaa vaikkapa Facebookiin. Myöhemmin illalla pikkutakki jäi nojatuolin nojalle lepäämään ja Elis otti matkan kohti kurssikaverinsa kämppää. Juhlat jatkuivat siellä yli keskiyön ja vastavalmistuneiden rentoa tunnelmaa villitsivät juomapelit ja muu asiaankuuluva sekoilu takapihalla. Ne ovat kuitenkin tarinoita kerrottavaksi jokin toinen kerta.