PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Sun voitot ja taistelut

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1143
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Sun voitot ja taistelut   Ke Maalis 30, 2016 3:28 pm

Pikaviestinpelinä valikoima Hatsiubatin ja Silkin hahmoja seikkailemassa.

Tiistai 05. huhtikuuta 2016

Sunnuntaina surkeasti sujunut vaativampi koululuokka painoi edelleen teinipojan mieltä, kun Kaspar asteli tallikäytävällä tyytymätön ilme kasvoillaan. Äidin vakuuttelu siitä, että hyvin sujunut junioriluokka tutulla radalla osoitti Manhattanin ja hänen kehityksensä suunnan kohti tasapainoista ratsukkoa. Niin varmaan. Ruuna oli yksi idiootti, ja mikä pahempaa, hän ei löytänyt hevosen hoitajaa mistään tähän aikaan aamupäivästä. Hän lähetti epäonnisen tallityöntekijän noutamaan Manhattania tarhasta kiroten koko elämäänsä ruunan karsinan edessä seistessään. Hänen mielestään yksityisvalmennus ennen puoltapäivää oli kaikkea muuta kuin reilua. Äiti olisi voinut valmentaa häntä, eikä joku tallin valmentajista, jotka eivät ymmärtäneet Manhattanista mitään. Elise oli kuitenkin vain pudottanut poikansa tallille aamusta ja lähtenyt takaisin kaupunkiin hoitamaan jotakin tylsältä kuulostanutta aikuisten työtä.
"Mikä kesti?" Hän kivahti blondille tallitytölle, jota Manhattan retuutti perässään kuin nainen ei painaisi yhtään mitään. Kaspar astahti sivuun avoimen karsinan ovelta mulkoillen työntekijää. Ei osannut edes hevosta käsitellä. Ruuna rynni karsinaansa siron naisen komennuksista huolimatta. Lucy sitoi ruunan kiinni karsinan kaltereihin, ennenkö suuntasi harjoitellun asiakaspalvelijan hymyn teinipojalle. Sanaakaan sanomatta tallityöntekijä lähti karsinalta hienoisesti ontuen ja Kaspar kääntyi tuijottamaan ruunaa, jonka varustaminen taisi jäädä hänen vastuulleen. Helvetti mitä toimintaa. Kiukkuisesti saksaksi hevoselleen mutisten teini kävi toimeen vilkuillen rannekelloaan turhautuneena. Hän ei mitenkään ehtisi väsyttää Manhattania ennen valmennusta, ellei ruuna lopettaisi karsinassa häsellystään.
Teddy odotti kahvinkeittimen vierellä tuoretta pannullista kahvia, jonka viimeiset pisarat parhaillaan putoilivat täyteen pannuun. Hän ei tiennyt, miten oli selvinnyt aamusta Kaufmanin valitusta kuunnellen vain yhdellä kahvikupillisella, mutta se korjaantuisi nyt. Hän kaipasi lisää kahvia samalla kun kävisi läpi suunnitelmia iltapäivän valmennuksille. Täytyisi toimittaa ratasuunnitelmat Hepburnille ennen päivätallia, jotta tallityöntekijät varmasti kokoaisivat radat ajallaan valmennuksia varten. Mies hymyili leveästi kahvin vihdoin pudotessa ja kaatoi huokaisten termosmukinsa täpötäyteen kofeiinipitoista juomaa.

Miyato asteli autolta suoraan maneesiin. Hänen aamunsa oli sujunut vähintäänkin... Oudosti. Hän ei ymmärtänyt mitään mitä maailmassa tapahtuu. Hän oli ollut treffeillä ja se tuntui, noh, friikiltä. Mies pudisteli päätään ja asteli reippain askelin maneesiin. Nyt pää puhtaaksi! Hän vihelsi ennen kuin avasi pienemmän maneesin oven, jos ratsukko olisi siellä jo. Ja niin näemmä olikin.
"Päivää. Kaspar ja Manhattan?"

Kaspar oli varsin koruttomasti hylännyt häseltävän ruunikkonsa ohikulkevan tallityöntekijän varustettavaksi. Miehen ilmeestä päätellen käsky ei ollut lainkaan mieluinen, mutta Kaspar ei jäänyt kuuntelemaan vastaväitteitä suunnatessaan vaihtamaan ratsastusvaatteisiin. Hän kiinnitti pyöreäpäiset kannukset tottuneesti mustiin ratsastussaappaisiinsa, ennenkö nappasi mukaan pitkän koulupiiskan ihan vain kaiken varalta. Hän vihasi raippojen kanssa sähellystä, mutta Manhattaniin pitäisi saada liikettä. Huokaisten poika palasi katsomaan varustettua ratsuaan, joka näytti varsin uljaalta limenvärisessä satulahuovassaan ja kirkkaan oransseissa pinteleissään. Hän tarkisti kankisuitsien kiinnitykset, ennenkö nappasi ruunan talutukseensa suunnatakseen toiselle pienemmistä maneeseista. Miksi valmennus piti pitää niin kaukana? Poika joutui juoksemaan useampaan otteeseen vauhdikkaan hevosensa rinnalla, kun ruunikko retuutti häntä hiekkatiellä, mutta ainakin he ehtivät maneesille ennen valmentajaa. Manhattan säntäsi tyypilliseen tapaansa vauhdilla liikkeelle heti, kun hän ponnisti maasta, mutta ainakaan tällä kertaa poika ei päätynyt takamukselleen hiekkaan, vaan hetken mustassa harjassa roikuttuaan onnistui kampeamaan itsensä kokonaan koulusatulaan.
"Vihaan sinua", poika julisti hevoselleen juuri kun maneesin ovi aukeni. Terävä katse kääntyi valmentajaan. Tuohan oli joku ihan kakara itsekin!
"Steichen", hän korjasi suoristautuen ruunansa selässä, joka kiersi maneesi vauhdikkaassa käynnissä. Kaspar haki jalustimet jalkaansa ja keräsi molemmat ohjat tuntumalle, pidättäen ratsunsa pysähdykseen saakka, jotta hän saattoi tarkistaa satulavyön. Manhattan hyöri ja pyöri, mikä ei tosiaankaan auttanut jo entuudestaan huonolla päällä olevan teinin kanssa.

Aha, asia selvä. Sellainen teini tämä. Ja olihan Miyato itsekin nuori, kyllä, mutta hän oli kuitenkin kokenut ratsastaja ikäisekseen.
"Oletko ehtinyt verrytellä yhtään?"

Kaspar vilkaisi valmentajaa uudestaan huulet tiukaksi viivaksi painuen, muttei vaivautunut korjaamaan toista kertaa. Selvä, hänkään ei teitittelisi lapsivalmentajaansa. Hän vilkaisi touhukasta hevostaan ja lähetti ruunan uudestaan kävelemään, kun sai vyön kiskottua reiän kireämmälle.
"En. Manhattanin hoitajaa ei näkynyt tallissa", hän vastasi kuin se selittäisi kaiken. Gilbert juoksi varmaan kouluvalmentajien perässä palvomassa maata noiden jalkojen alla. Täytyisi muistaa kertoa tästäkin äidille, kunhan nyt ensin selviäisi tästä valmennuksesta hengissä.

Tuo kakara olisi saanut pudota. Miyato ei aikonut teititellä, hän koki mukavammaksi olla näin. Teitittely toi kireän ja etäisen tunnelman.
"Hyvä. Ota jalustimet kaulalle. Mennään ilman niitä tänään." Kosto tuosta ilveilystä. Tai siis, liian huonosti peitellystä ärtyneisyydestä.

"Anteeksi?" Kaspar kysyi huolitellun epäuskoisella äänellä. Jalustimet pois? Ei todellakaan. Hän oli tullut tänne treenaamaan kouluratsastusta, ei pelleilemään kuin jokin hevoskuiskaaja.

"Jalustimet pois. Kuulit kyllä." Hän käskisi kohta heittää satulankin pois, jos tuo kakara ei tottelisi.

Kaspar pyöräytti silmiään, mutta teki miten valmentaja käski. Luoja millaista rahan tuhlausta tämä valmennus olisi. Manhattan kiemurteli sinne tänne, kun pohkeiden tuki katosi ratsastajan etsiessä tasapainoaan ilman jalustimien tukea. Tämä oli yhtä pelleilyä. Helvetin kakaravalmentaja. Kun hänen hevosensa olisi toispuoleinen tämän valmennuksen jälkeen, hän tietäisi ainakin ketä syyttää.

"Jalat kunnolla hevosen ympärille. Tue sitä pohkeilla, vaikka jalustimien tuki katosi." Miyato katseli ratsastusta, seuraillen menoa. Näin hän sai viat selville hyvin.

Hyvähän sieltä maan tasalta oli huudella. Hyvä kun hän pysyi itse selässä puristamatta satulaa polvillaan, puhumattakaan että saisi tuettua hevostaan yhtään enempää kuin mitä juuri nyt teki. Kaspar keskittyi tuijottamaan eteensä ja unohtamaan sen, miten typerän tehtävän valmentaja oli antanut heille heti aluksi. Teki mieli nostaa laukka ja juoksuttaa Manhattan muutaman kierroksen maneesin ympäri, jotta hevonen saisi purkaa edes vähän energiaansa, mutta jos käynnissä istuminen vaati jo tämän verran keskittymistä, ei hän pysyisi laukassa mitenkään mukana tukeutumatta ohjaan. Poika antoi jalkojensa rentoutua hitaasti pidemmiksi, kunnes lähestulkoon vahingon kautta onnistui tukemaan ratsuaan muutaman metrin ajan niin, ettei hevonen heilunut sinne tänne. Poika käänsi ruunansa voltille työstäen pohjeapuja läpi epämukavana nyt, kun jalustimien tuttu tunne puuttui päkijöiden alta. Entä jos Manhattan säheltäisi jotakin? Hän ei pysyisi selässä mitenkään. Ajatukset saivat nyrkit puristamaan ohjia tiukemmin, mikä puolestaan sai hevosen kaartamaan kaulaansa, kun herkkäsuinen ruuna pakeni kuolaimen taakse.

Miyato huokaisi syvään. Tämän takia äiti kai painotti luottamuksen sekä hevosen tuntemisen tärkeyttä. Tuntemisella tarkoitettiin ratsastusta ilman satulaa ja jalustimia.
"Noin, siinä tuli jo lupaava pätkä. Tuo se takaisin suoralle ja koeta saada se kulkemaan suoraan. Rentouta käsi, se pakenee ohjasotettasi kuolaimen taakse. Hengitä syvään ja rentoudu, valu syvälle satulaan. Rento käsi ja tue kunnolla pohkeilla."

Kasparin teki mieli pilkata valmentajaa toistamalla samat sanat kylmällä äänellä, mutta poika puri huultaan ja keskittyi sen sijaan suoristamaan hevosensa. Mielessään oli hyvä kirota äidin ideaa varata hänelle tämä valmennus ja valmistella valitusvirttä, jonka hän pitäisi saksaksi äidilleen heti, kun tuttu auto kaartaisi tallin pihaan. Manhattan ei palannut kuolaintuntumalle, vaikka poika pehmensi ohjasotettaan. Nämä oli juuri niitä hetkiä, joissa äidin jatkuvalle ohjeistukselle olisi ollut käyttöä. Mitä hän yleensä teki ruunansa kanssa, kun näin kävi? Ratsasti sitä reippaammin ohjalle, mutta miten tehdä moinen nyt, kun kerrankin rauhalliseksi valunut käynti tuntui riittävän vaikealta istuttavalta rennosti. Jännitys piti kenties selän suorana, mutta sen myötä lantio seurasi ruunan askelta liian terävästi. Hän vain halusi jalustimet takaisin, niin voisi näyttää fiksulta kouluratsastajalta ruunansa kanssa. Eivät oikeat kilparatsastajat pelleilleet ilman jalustimia.
"Manhattan työskentelisi paremmin, jos minulla olisi jalustimet jalassa", poika huomautti ohittaessaan valmentajan suoralla ratsulla, joka käänteli korviaan mennessään.

Natsilepakko: Pelleilivät. Miyato tosiaankin napauttaisi asiasta jos Kaspar alkaisi nipistä asiasta.
"Sinun pitää pystyä tukemaan hevostasi ilman jalustimiakin. Kehittää tasapainoa ja luottamusta välillänne. Rentoudu ja ratsasta sitä eteen. Älä jännitä kättäsi. Kun olet itse rento, hevonenkin rentoutuu ja on paremmin kuulolla."

Jäkäjäkä. Niin varmaan. Miten äiti oli erehtynyt kuvittelemaan, että tämä valmentaja osaisi työnsä? Kaspar hengitti syvään ja pakotti itsensä rentoutumaan lihasryhmä kerrallaan. Olisipa Couture ollut hänen ratsunaan, eikä typerääkin typerämpi Manhattan. Se oli yksi kakara hevoseksi. Mokomakin lehmä. Poika teki, miten valmentaja oli pyytänyt, mutta oli suorastaan virnistää voitonriemuisena, kun Manhattan ei edelleenkään tukeutunut kuolaimeen. Hah. Hevonen kantoi itsensä ryhdikkäästi, kuten aina, mutta pieninkin puolipidäte sai hevosen kaartamaan kaulaansa. Kiusaus kerätä ohjaa lyhyemmäksi oli jatkuvasti läsnä, mutta moista ei katseltu hyvällä, joten parempi antaa ruunan ihan itse tunkea turpaansa ryntäisiin.
"Et ole valmentanut meitä aiemmin. Oletko uusi?" Kaspar kysyi ohittaessaan valmentajan sen verran läheltä, ettei joutunut kohottamaan ääntään. Ei häntä niin paljoa kiinnostaisi, että kysymys kannattaisi antaa valmentajalle toisesta päästä maneesia.

"Olen." Sikäili mikäili se tähän liittyi. Miyato huokaisi hiljaa, ruunan suu oli todella herkkä. Sen kerran valuttua kuolaimen taakse, se ei selvästi aikonut korjata asiaa.
"Pistetäänpäs se töihin. Kulmasta raviin, pysähdys pitkän sivun keskellä. Siitä käynnissä ympyrä ja uusi pysähdys. Kävele lyhyen sivun keskelle ja nosta uusi ravi. Vaadi siltä liikettä istunnalla ja pidä käsi paikallaan."

Kaspar nyökkäsi kuin valmentajan sanat olisivat olleet kovinkin tärkeät. Niinpä tietenkin. Äiti alkoi lipsua, kun osti jonkun uuden ja mitäänsanomattoman, juuri ja juuri teini-iän ylittäneen tyypin valmennuksen. Oli suorastaan loukkaavaa joutua ratsastamaan täällä. Hetken poika pohti, mitä valmentaja tekisi jos hän vain tyynesti laskisi jalustimet jalkoihinsa ennen tehtävän suorittamista, mutta kulma lähestyi uhkaavasti. Pakko vain koettaa ilman jalustimia. Helvetin hevosen olisi parasta käyttäytyä. Manhattan lähti raviin kuin potkaistuna, mikä heitti selässä istuvan ratsastajan auttamatta tasapainosta. Seurauksena ruuna kiemurteli pitkää sivua pitkin, ennenkö ratsastaja kiskoi hevosen käyntiin ja korjasi istuntansa kuntoon. Uusi siirtyminen raviin oli maltillisempi, eikä pysähdyskään ollut kuin metrin tai puolitoista myöhässä. Ympyrästä he sentään selvisivät siivosti, vaikka pysähdykseen mennessä Manhattan ei ollutkaan vielä suoristunut kokonaan. No, tämä ei ollut koulurata, joten mitä väliä. Koko valmennus oli yhtä pelleilyä, joten ihan sama. Turhautunut ratsastaja antoi ruunansa kävellä vauhdikkaasti lyhyttä sivua kohden jatkuvasti tympääntyneempänä niin hevoseensa kuin valmennuksen kulkuunkin. Miksei hänellä voinut olla hyvää, taitavaa hevosta?

Miyato tunsi olevansa hukassa. Yleensä hänestä pidettiin, kunnioitettiin. Tälle teinille hän tuntui olevan sylkykuppi ja turha, ettei tuo voinut edes tehdä tehtäviä kunnolla.
"Keskity. Se kulki voltilla hyvin, muista suoristaa uralle tullessasi. Ohjaa eniten istunnalla ja jaloilla. Valmistele huolella."

"Se ei kulkenut missään vaiheessa hyvin", Kaspar kivahti vastaukseksi. Hevonen oli aivan kelvoton! Äidin sietäisi alkaa kysellä paremman perään. Hän tarvitsisi oikean kilparatsun, jos mielisi koettaa onneaan junioreiden luokissa. Hän siirsi hevosen raviin ja vei kunnolla kulmaan raipalla takaosaa kutitellen, jotta hevonen todella kulkisi syvälle kulmaan. Jalat tuntuivat niin hyödyttömiltä roikkuessaan vapaina hevosen kyljillä, joten hän yritti tavoitella samaa istuntaa kuin jalustimien kanssa. Kantapäiden painaminen alas ainakin auttoi tuomaan pohkeet paremmin kylkien ympärille. Hän pysäytti hevosen uudestaan uloshengityksen myötä ja taivutti voltilla kunnolla pohkeensa ympäri. Hän suoristi huolella ruunan, ennenkö pysäytti ratsunsa ja vilkaisi valmentajaa kuin haastaen tuon sanomaan jotakin suorituksesta, joka Kasparin mielestä oli pojan standardien alapuolella. Poniratsukot näyttivät tältä, eikä hän ollut enää vuosiin ratsastanut moisilla karvakasoilla.

Miyato katseli suoritusta. Heti kun kantapää painui alas, hevoseen tuli uudenlaista ryhtiä.
"Parempi. Pidä kantapääsi alhaalla. Tunsitko eron kun sait sen tuelle kunnolla? Siihen tuli aivan toisella lailla ryhtiä. Vielä kerran, nyt kokonaan ravissa. Kokoa kulman jälkeen askel ja tee pysähdys kootusta ravista."

Kasparin teki mieli mutista saksaksi, mutta törmäys punapäisen O'Connorin kanssa oli riittänyt opettamaan hänelle, miten monikielinen paikka näin suuri kilpatalli oli. Ties vaikka tämäkin hyödytön valmentaja puhuisi saksaa. Parempi siis pitää mölyt mahassaan.
"Tunsin", hän vastasi terävästi nyökäten ja keskittyi valmistelemaan seuraavaa tehtävää. Manhattanin suuriliikkeinen ravi oli vaikea istuttava parhaimmillaankin, eikä hän tuntenut löytävänsä tasapainoaan lainkaan niin helposti nyt, kun jalustimet puuttuivat. Poika kieltäytyi puristamasta satulansiipiä polvillaan, sillä siitä nyt ei ainakaan mitään hyvää seuraisi, ja keskittyi sen sijaan noudattamaan valmentajan ohjeita. Kantapäät alas ja istuminen syvälle satulaan. Niin varmaan. Ainakin ruuna taipui tasaisesti voltille ja kokosi askeleensa rytmikkäästi, kun hän sitä pyysi. Ei ratsu vieläkään kunnolla kuolaimeen nojannut, mutta ainakin hevonen sieti kontaktin suussaan eikä karannut heti kuolaimen taakse turpa ryntäissä. Hän pysäytti hevosen lähestulkoon tasapainoisesti neljälle jalalle, muttei vaivautunut kiittämään moisesta suorituksesta. Hän tarvitsi täydellisen suorituksen, ei vain hyvää. Hyvällä ei voitettaisi luokkia. Hiljainen vihellys ovelta sai Manhattanin höristämään korviaan, kun ratsastaja pyysi hevosen jälleen liikkeelle. Maneesin katsomoon livahtava Teddy kohotti ylimääräistä kahvikuppia näkyviin äänettömäksi kutsuksi valmentavalle ystävälle. Vilkaisu listoille oli riittänyt vakuuttamaan hänet siitä, että kahvista voisi olla apua, ainakin jos kouluvalmentajien kertomuksiin teinipojasta oli luottamista.

Miyato halusi huokaista helpotuksesta kun näki Teddyn tuovan kahvikupin. Hän asteli noutamaan kupin ja kiittivestevalmentajaa siitä. Hän todella tarvitsi sitä. Hän halusi oikeasti vain itkeä. Pelkkä katse tuolta teiniltä oli saada muutenkin epävarman valmentajan henkisesti sijoiltaan.
"Vielä kerran. Kiinnitä huomiota pysähdyksen tasaisuuteen, valmistele se huolella. Leuka ylös ja selkä suoraksi. Myötää ravia lantiollasi, näytät edelleen jäykältä selässä."

Teddy soi lämpimän hymyn ystävälleen, ennenkö päätti jäädä seuraamaan katsomosta käsin, mitä ratsukko tekisi. Ei kai teinipoika niin kamala voinut olla kuin valmentajakollegat juorusivat? Kaspar ei edes kääntynyt katsomaan valmentajaa tuon puhuessa, vaan keskittyi urpoon hevoseensa. Pääsisipä hän siitä eroon. Hän kannusti ruunan raviin yrittäen rentouttaa lantionsa. Ylpeys ei tahtonut antaa periksi, mutta hänenkin oli myönnettävä, että Manhattan tuntui jo nyt paremmalta kuin ensimmäisten valmennusminuuttien aikana. Ehkä kakaravalmentaja tiesi jotakin - tai sitten vain sattui arvaamaan hyvin. Hän valmisteli pysähdyksen huolella, kuvitellen Manhattanin siirtymisen sulavaksi ja tasapainoiseksi. No, ei se aivan kuvitelmia vastannut, mutta ainakin hevonen seisoi siivosti aloillaan eikä pysähtynyt aivan töksähtäen. Teddy piilotti virneensä kahvikupin taakse seuratessaan teinin taistelua, kun Kaspar pohti mitä tehdä. Lopulta teini päätyi nyökkäämään pienesti, tuskin havaittavasti, valmentajan suuntaan ja siirtämään ruunansa raviin istuen jo rennommin suuriliikkeisessä askellajissa. Turhautuminen tuntui sulavan pois näinkin pienen onnistumisen myötä, mikä oli omiaan rentouttamaan poikaa satulassa.

Miyato kääntyi hetkeksi selin ratsukkoon ja näytti siltä että kiitti jumalia tai virnisti voitonriemuisena. Hah, kakara oli antanut pienen myönnytyksen! Hän kääntyi takaisin ja seurasi viimeistä suoritusta. Päässään hän suunnitteli jo seuraavaa tehtävää.

Kaspar testasi pysähdyksen vielä kolmeen kertaan, ennenkö oli itse tyytyväinen Manhattanin seisahtumiseen. Hän taputti kevyesti tummanruskeaa kaulaa ennenkö siirsi hevosen käyntiin tuijottaen hetken kaulalle ristittyjä jalustimia kaipaavana. Hänhän ei niitä valmentajalta anelisi, vaikka mikä olisi.

Se oli ihan hyvä, sillä kaksikon edistyttyä Miyato ei antaisikaan pojan laskea niitä alas. Hän oli saanut paljon apua Caitlinilta näistä harjoituksista.
"Ratsasta suoraan lyhyeltä sivulta lävistäjälle käynnissä. Pohkeenväistöllä uralle. Nosta ravi ja tee ravissa kulman jälkeen avotaivutus. Ennen kulmaa käyntiin."

Kaspar katseli hetken valmentajaa ilme huolitellyn tyhjänä. Hän odotti jatkuvasti lisäystä, joka antaisi luvan laskea jalustimet alas, mutta sitä ei koskaan kuulunut. Teinipoika kohotti leukansa ylpeänä ja alkoi työstää ruunansa käyntiä valmistautuakseen pohkeenväistöön. Se nyt ainakin oli helppo tehtävä heille. Hän toi hevosen suorana lävistäjälle, vaati käynnin tahdin säilytystä ristiaskelista huolimatta ja varmisti hevosen liikkuvan siivosti uralle, eikä kaatuvan lapa edellä. Hän hengitti syvään ennen kuin siirsi hevosen raviin saman tien sitä kooten. Manhattan kantoi itseään ryhdikkäästi, eikä karannut kuolainta kootessaan raviaan ratsastajan pyyntöjen myötä. Hevosen jalat kohoilivat korkealle ilmavien, joustavien liikkeiden tahtiin, kun Kaspar käänsi hevosen syvälle kulmaan valmistellen taivutuksen huolella. Raippa osoittautui loistavaksi apuvälineeksi, sillä kevyt kutittelu piti huolen siitä, ettei ruuna hukannut askeltensa rytmiä taivutuksenkaan myötä. Hän joutui todella laittamaan vatsalihaksensa töihin, jotta saattoi istua ryhdikkäänä suurieleisessä ravissa. Hän suoristi hevosen ennen kulmaa ja pudotti käyntiin kulmat kurtistuen. Hän oli joutunut tukemaan ruunaa aivan liikaa pohkeenväistössä, eikä kisoissa ollut raippaa apuna taivutusten kanssa. Hemmetin hyödytön kaakki.

Liike näytti jo paremmalta, hevonen pysyi kuolaimen tuntumalla. Se näytti hyvältä tai ainakin paremmalta kuin valmennuksen alussa. Hän antoi parin ensimmäisen kerran jälkeen kritiikkiä, antaen mahdollisuuden hioa tehtävää vielä kolmannen kerran jälkeenkin, kun hän ei enää antanut kritiikkiä.

Kaspar korjasi vain aavistuksen vastentahtoisesti saamiensa ohjeiden mukaan ratsastustaan, mutta joutui myöntämään - vain hiljaa omassa mielessään tosin -, että Manhattan tuntui paremmalta kun hän yritti tehtävää neljättä kertaa. Sen jälkeen hän jätti tehtävän hiomisen siihen, ennenkä ruuna turhautuisi. Siitä ei seuraisi mitään hyvää, sillä keskittymishäiriöinen hevonen oli rasittava. Hän vilkaisi valmentajaa, muttei jäänyt odottamaan ohjetta seuraavasta tehtävästä kääntäessään ruunansa suurelle pääty-ympyrälle. Kaspar nosti laukan huolellisen valmistelun jälkeen, mutta pehmeästä siirtymisestä huolimatta tasapainon löytymisessä kesti puolen ympyrän verran. Manhattanin hurmaavat liikkeet eivät olleet lainkaan niin ihanat selässäistuvan pojan mielestä nyt, kun tuomarit eivät olleet läiskimässä ysejä arvostelupapereihin. Teddy nauroi äänettömästi katsomossa kahvikuppinsa takana katsoessaan teinipojan menoa. Siinä oli kyllä taas yksi niistä ratsastajista, joista tulisi vanhempana aivan sietämättömiä kilpakumppaneita, ellei lapsi kypsyisi vuosien varrella. Hän suorastaan sääli ystäväänsä, jonka vastuulle valmennus oli langennut. Onneksi poika ei koskaan erehtyisi estevalmennukseen.

Miyato antoi toisen nostaa laukan ja seuraili ympyrää.
"Kantapäät takaisin alas ja rentoudu. Et pudonnut ravissakaan joten et putoa laukassakaan. Vaadi kunnon taivutusta."

Kaspar mulkaisi valmentajaa kylmästi kulmat tiukasti kurtistuneina. Tietenkään hän ei pudonnut pelkästään sen takia, että hevonen laukkasi ympyrällä. Idiootti. Hän vain odotti sitä hetkeä, kun kelvoton kaakki keksisi hypätä sivuun tai tehdä jotain muuta typerää, koska silloin selästä olisi aivan liian helppo pudota. Poika painoi kantapäänsä alas ja yritti rentoutua askellajissa, joka tuntui täysin vieraalta nyt, kun jalustimista ei saanut tukea. Miten paljon helpompaa elämä olikaan, kun saattoi luottaa siihen että pysyi selässä. Hän taivutti ruunaa sisäpohkeensa ympärille samalla laukkaa työstäen. Hän pyysi Manhattania eteen, mikä sai hevosen venyttämään askeltaan ja nojaamaan raskaammin kuolainta vasten. Hyvä. Ehkä hän saisi pysäytettyä hevosensa, jos se keksisi jotain tyhmää.

Kun hevonen oli ympyrällä pohkeen ja ohjan välissä hyvin sekä liikkui eteenpäin, hän oli tyytyväinen.
"Kokoa laukka. Suorita lyhyen sivun keskellä laukanvaihto. Vaihda vastalaukkaan ja tee ympyrä vastalaukassa. Vaihda takaisin oikeaan ja ratsasta koko rata leikkaa lisätyssä laukassa "

Kasparin teki mieli kivahtaa heti vastaukseksi, ettei tosiaankaan tekisi mitään vastalaukkoja ympyrällä. Eikö valmentaja tajunnut, miten huono hevonen hänellä oli? Poika puristi huulensa tiukaksi viivaksi ja alkoi koota laukkaa käyttäen siihen useamman ympyrän verran aikaa. Ei hänellä ollut mihinkään kiire. Koottuaan laukan hieman turhankin lyhyeksi tehtävän haastavuutta ajatellen, poika suoristi hevosen siksi hetkeksi lyhyellä sivulla, että saattoi vaihtaa laukkaa. Manhattan oli vaihtamassa takaisin heti muutaman askeleen jälkeen, kun he palasivat ympyrälle, mutta pojan vaativa pohje ja kevyt asetus ulos piti moiset mietteet poissa hevosen päästä. Ruuna ei kertaakaan heittänyt päätään ylös, vaikka oli selvää, että tasapaino oli koetuksella moneen kertaan ympyrän aikana. Helpottuneena Kaspar vaihtoi laukan takaisin oikeaan ja vei hevosen syvälle kulmaan, jonka aikana keräsi painetta ruunalle. Tämä sentään oli helppo tehtävä, josta Manhattan selvisi aina loistavasti. Ruuna lisäsi laukkaansa upeasti heti, kun hän hevosen suoristi lävistäjälle ja pyysi askeleeseen enemmän voimaa. Poika hymyili pienesti, unohti hetkeksi täysin jännittää jalustimien puutetta ja istui ryhdikkäänä ja rentona koko lisäyksen ajan, myötäillen vaivatta hevosen suuria askelia. Hän kokosi laukan muutamassa askeleessa kulman lähestyessä, vaihtoi kierrokseen sopivaan laukkaan lennosta ja vei hevosensa syvälle kulmaan, taputtaen jopa sisäkädellään hevosen kaulaa kiitokseksi. Hän käänsi hevosen pääty-ympyrälle lähinnä varmistaakseen, että ruuna pysyisi pohkeiden välissä tähänkin suuntaan, muistaen vasta siinä kohtaa näyttää tyytymättömältä jalustimien poisottoon ja valmennukseen ylipäätään. Teddyn oli vaikea olla nauramatta ääneen.

Miyato virnisti huomaamattomasti.
"Uudelleen ympyrä vastalaukassa. Älä kokoa askelta ihan niin paljon kuin äsken, se suoriutuu paremmin kun et vedä sitä aivan nippuun."

Kaspar vaihtoi laukkaa lennosta ja antoi Manhattanin laukata pidempänä kierroksen läpi ilman tahtoa väittää vastaan valmentajalle. Kyllä hän vielä keksisi syitä napista vastaan, mutta juuri nyt tuntui paremmalta keskittyä tukemaan ruunaa vastalaukassa, jota hän jatkoi vielä toisenkin kierroksen verran, kun ruuna tuntui olevan kuulolla ja hyvässä tasapainossa. Äiti oli edelleen idiootti, kun oli varannut tämän valmennuksen eikä sitä hilpeää australialaista tai käsittämättömällä aksentilla puhuvaa punapäätä, mutta kaipa he voisivat ottaa kaiken irti tästä. Hän taputti lähestulkoon huomaamattomasti hevosen kaulaa vaihtaessaan laukan takaisin kierrokseen sopivaksi. Manhattan oli edelleen surkea kilparatsu, mutta ehkä se ei ollut aivan kelvoton. Oli silläkin hetkensä. Ei riittämiin, jotta hän haluaisi hevosen pitää, mutta sen verran, että joskus saattoi onnistuakin.

Miyato vilkaisi kelloa. Ihanaa, kohta tämä loppuisi.
"Ota käyntiin ja tee pieniä voltteja sekä pohkeenväistöjä. Kiinnitä huomiota askelten tahtiin."

Kaspar pudotti käynnille siistin siirtymisen kautta. Manhattan tuntui olevan kuulolla eikä pakoillut kuolainta, kun hän kävi työstämään valmentajan antamaa tehtävää. Ruuna sentään osasi säilyttää askeltensa rytmin tilanteessa kuin tilanteessa, kun hän taivutti hevosta pienille volteille ja vaati pohkeenväistöä vaihtelevin jyrkkyyksin, kunnes oli tyytyväinen siihen miltä kevyesti hionnut ruuna hänen allaan tuntui. Ainakin se oli tehnyt töitä. Hän vilkaisi rannekelloaan ja sen jälkeen merkitsevästi valmentajaa, ennenkö pieni hymy suupieliä nykien kumartui laskemaan jalustimet ruunansa kaulalta. Siinähän kieltäisi jos tahtoisi. Johan hän kohta pääsisi täältä pois. Jalustimet tuntuivat omituisilta jaloissa kun oli vääntänyt koko valmennuksen ilman niitä, mutta hän tunsi heti olonsa kotoisammaksi koulusatulassa taivuttaessaan ruunaa pienellä kahdeksikolla, jota laajensi suuremmaksi aina muutaman askeleen pohkeenväistöjen kautta.

Miyato pyöräytti silmiään.
"Voit jäähdytellä jalustimet jalassa. Niin kauan kuin palkkani juoksee, pidät ne ylhäällä." Miyaton ääni värisi hieman. Hän oli surkea komentamaan!
"Kahdeksikolla laukanvaihtoja lävistäjällä. Kaksi vaihtoa, kuuden askeleen välillä."

Kaspar ei tehnyt elettäkään luopuakseen jalustimistaan. Hän oli sietänyt valmentajan pelleilyä jo ihan tarpeeksi pitkään, eikä tosiaankaan antaisi tuon kuvitella että jalustimitta meno oli ollut jotenkin hyödyllistä. Hän ei suostunut myöntämään edes itselleen, miten yllättynyt oli ollut siitä, miten hyvin Manhattan oli kulkenut loppua kohden. Hän tarttui sen sijaan tehtävään, jonka sai. Laukanvaihdot hän sentään osasi, eikä hevonenkaan voisi mokata niitä kovin pahasti, vaikka kuuteen laskeminen ei ollutkaan hänen suosikkipuuhaansa. Mieluummin hän olisi leveillyt joka toisen askeleen vaihdoilla. Hän nosti pyörivän laukan, suoritti ensimmäisen vaihdon ja laski askeleet jotta ajottaisi varmasti seuraavankin vaihdon oikein. Hän taputti kaulaa ruunan suoriuduttua tehtävästä jo toistamiseen ja istui syvälle satulaan valmiina siirtämään ratsun käyntiin.

Miyato tuijotti poikaa keskeltä maneesia, sanomatta mitään. Eikä hän aikonutkaan sanoa. Hän vilkaisi kelloa. Kello oli minuutilleen sen verran kun palkka lakkasi juoksemasta, joten hän asteli mitään sanomatta ulos maneesista. Oliko se mennyt niin metsään, oliko hän todella niin surkea!?

_________________
You are more delicious than anyone
That’s why I’ll save you for last

Andrea Rowe
Artemis Cavanaugh
Gabrielle Pakenham
Ivor Atterberry
Miyato Caloun
Tobias "Raiden" Wonchester
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1143
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Sun voitot ja taistelut   Ke Maalis 30, 2016 3:36 pm

Kaspar soi virnistyksen valmentajan katoavalle selälle ja hidasti ruunansa käyntiin. Hän jäisi tänne jäähdyttelemään itsekseen. Heti kun ovi oli sulkeutunut, nosti poika jalustimet ruunan kaulalle ristiin ja kokeili kahdeksikkoa ravissa ilman jalustimia. Hän antoi ruunan valua pidempään muotoon loppuverryttelyn ajaksi, muttei kertaakaan enää laskenut jalustimia. Eihän kukaan ollut todistamassa. Teddy sen sijaan säntäsi heti Miyaton perään, saavuttaen tuon maneesin ulkopuolella.
"Ei ihme että O'Connor puhui kolmea kieltä sekaisin tultuaan valmentamasta tuota viime viikolla", Teddy virnisti nyökäten päällään takaisin maneesia kohti. Ystävän elekieli sai huumorin kuitenkin kuivumaan nopeasti. Ehkä hänen pitäisi sen sijaan sanoa jotain fiksua ja aikuista.

Ristiveristä miestä ei hymyilyttänyt. Hän valui kyykkyyn maneesin viereen ja haroi hiuksiaan.
"Lopetan. En saa yhtä kakaraa kuuntelemaan. Lopetan."

"Hei hei, äläs nyt", Teddy torui ja valui istumaan ystävän viereen. "Ei kukaan olisi saanut. Kaikkia ei vain kiinnosta kuunnella. Sitä paitsi, kyllähän hän teki kaiken mitä pyysit, mitä nyt ehkä hiukan niskojaan nakellen."

"Hiukan? Vuoden aliarvointi. Ehei, jos teinikin osaa halveksua valmennuksen tasoa, lopetan." Päässä pyöri ajatus pyytää Katerinaa drinkeille voitti ja siinä toisen nähden lähetti tekstiviestin naiselle.

"Siinä tapauksessa meille ei taida jäädä kouluratsukoita valmentavia lainkaan töihin. Myönnän, että siitä on vierähtänyt jo lähemmäs parivuosikymmentä, mutta mitä hajanaista saksanopinnoista muistan, olisin voinut vannoa O'Connorin kiroavan samaan tapaan viime viikolla", hän vastasi seuraten mielenkiinnolla miehen puuhia puhelimensa kanssa. Sen verran hän sentään piti uteliaisuuttaan kurissa, ettei kurkkinut ruutua, mutta kyllähän asiasta voisi silti udella.
"Mitäs tuo oli?"

Miyato puuskahti. Hän ei voinut edes kiroilla, kaikki ymmärtäisivät mitä hän sanoisi!
"... Tekstiviesti."

"Kenelle?" Hän uteli pieni hymy suupieliä nykien. Jos Miyato vastaili näin välttelevästi, tämä olisi varmasti jotakin todella hyvää.

Miyato huokaisi raskaasti. Teddy!
"Ihmiselle jonka kanssa kävin syömässä muutama ilta sitten. Nyt kun kysyit."

Mies kohotti kulmiaan. Miten hän ei ollut kuullut tästä aiemmin? Teki mieli kiusata ystävää armottomasti, sillä ainakin se pitäisi Miyaton ajatukset poissa valmennuksesta ja kamalasta teiniprinssistä, mutta kukapa hän oli selityksiä vaatimaan kun ei ollut maininnut Gabriellea lainkaan.
"No toivottavasti vastaus on se minkä haluat", hän hymähti huvittuneena, ennenkö antoi aiheen kokonaan pudota. "Lähdetäänkö tallille? Tässä istuskellessa tulee pian kylmä." Tai vielä pahempaa, täytyisi törmätä teiniprinssiin hevosensa kanssa.

Natsilepakko: Miyato kohotti kulmiaan. Eikö enempää?
"... Ei. Ei huvita." Katerina voisi olla siellä ja hän ei halunnut tuon todistavan hänen rappiotaan.

Ei, ei enempää. Totuuden peittelyn kanssa oli jo nyt riittämiin tekemistä, puhumattakaan sitten siitä, jos nuorempi alkaisi todella esittää kysymyksiä. Riitti että Miyato tiesi Gabriellen palanneen ja heidän tavallaan yrittävän uudelleen - ja senkin vain koska oli arvannut niin hyvin. Kaikesta sotkusta, jota siihen mahtui ei tarvinnut mainita sanallakaan.
"Selvä", mies totesi miettien, miten piristää ystävää. Ei valmennettavan kusipäinen asenne ollut valmentajan syytä. "Onko Hetty jossakin päin tallia?"

Punainen irlanninsetteri oli autossa. Hän ei yleensä ottanut sitä valmennuksiin mukaansa vaan jätti koiran autoon nukkumaan.
"Autossa. Antaa sen olla siellä, lähden kohta kotiin. Pitää käydä suihkussa."

Mies nyökkäsi. Selvä.
"Ehkä siis lähdetään autolle?" Hän ehdotti vilkaisten puhelimensa näytöltä kelloa. Hän jätti ilmoituksen uudesta tekstiviestistä huomiotta, kun murehti sen sijaan sitä, koska pikkuprinssi saapuisi puoliverisensä kanssa. Olisi kaikille parempi, jos ratsastaja ei törmäisi valmentajaan ja toisinpäin.

Miyato nyökkäsi ja vääntäytyi ylös. Hän vilkaisi tallia ja pudisteli päätään.
"Olen aivan munaton." Miksi ihmeessä hänet oli palkattu? Rampa entinen kenttäratsastuksen keskinkertaisuus, joka ei saanut lasta tekemään kuten halusi. Ja miksi ihmeessä Katerina oli lähtenyt niille treffeille? Hyvä ettei hän ollut naista lyhyempi ja laittautuneempi.

Teddy pyöräytti silmiään. Riittämiin itsesääliä, nyt oli aika nousta ja jatkaa eteenpäin leuka pystyssä.
"Höpsis. Hyvin se meni. Minä en olisi saanut sitä kakaraa tekemään puoltakaan tehtävistä", hän hymähti. "Älä välitä siitä. Älä ota sitä enää valmennuksiisi ja ongelma on ratkaistu." Hän lähti kävelemään kohti parkkipaikkaa, mutta kääntyi katsomaan taakseen, kun kuuli maneesin oven käyvän. Tohelo ruunikko teininsä kera saapui ulkoilmaan, poika yhä tukevasti satulassa. Ovi sulkeutui perässä ja Kaspar kannusti Manhattanin valmentajakaksikon ohi tallia kohden. Teddy ei voinut kuin virnistää leveästi ja tökätä ystävän kylkeä, kun huomasi hevosen kaulalle ristityt jalustimet.
"Hyvinhän oppisi menivät perille."

"En halua alkaa Cactuna-- Siis. Cavanaughsi." Valmennettavien suusta lempinimet tarttuivat. Ohops. Hän vilkaisi jalustimia ja kohautti olkiaan.
"Tai sitten haluaa antaa minun uskoa niin ja oikeasti hankkii minulle potkut. Eli saisin samana potkut ja pakit, hitsi, olisi mahtavaa. Lähdetkö oluelle kun niin käy?"

Teddy pärskähti. Niinpä niin. Huumori kuoli kuitenkin nopeasti Miyaton sanojen myötä. Ystävä tuntui tosissaan ottaneen itseensä vaikean valmennettavansa.
"Ei hän potkuja onnistu hankkimaan, kun ei ole tähänkään mennessä saanut mitään aikaan. Pitihän se meteliä hevosensa karsinapaikastakin heti kun tänne muuttivat, mutta samassa karsinassa edelleen asustavat. Mutta voin kyllä lähteä oluelle ihan muuten vain joku ilta."

"Kerta se olisi ensimmäinenkin." Miyato puuskahti surkeasti ja autolle saavuttuaan avasi takaluukun. Samantiek Hetty hypähti miehen viereen, tönien kuonollaan. Hän laski kätensä silittämään koiraa. Miten se tajusi heti ettei kaikki ollut hyvin?

Teddy katseli pieni hymy suupieliä nykien koiraa, joka teki heti parhaansa piristääkseen Miyatoa. Siinä oli kyllä hieno eläin, se hänen oli myönnettävä.
"Höh, minun pitää lähteä valmistelemaan valmennusta", mies huokaisi. "Saan sinne kaikesta vastaanväittävän ja hevosparkaa potkivan ja repivän tytön, jolle mikään ei koskaan mene jakeluun. Menisi Cavanaughn valmennuksiin", hän hymähti kuivasti. Ei, menisi mieluummin alkeistunnille ruunaparkansa kanssa.
"Pärjäätkö?" Hän kuitenkin varmisti ensin ystävältään. Hänellä olisi sentään Gabrielle, jonka luokse palata kun valmennukset menivät mönkään, mutta Miyatolla ei tainnut olla moista luksusta, ellei mies kertonut samanlaisia puolitotuuksia kuin hän.

Miyatolla nyt ei tavallaan ollut. Hän saattoi kuitenkin kysyä ja ihanaa kyllä, Kat oli suostunut.
"Pidä hauskaa. Nähdään."
Miyato naurahti hieman vaisusti, istuen autoonsa kun oli saanut Hettyn sinne.
Ja Cavanaughsta puheenollen, oranssitukkainen irlantilaisvalmentaja oli parkkeerannut katsomoon. Andrea oli ilmoittautunut valmennukseen No Commentsilla ja hän halusi nähdä.

"Pidän", Teddy huokaisi lähtien tallia kohti. Parempi käydä varmistamassa Effieltä, että rataa oltiin jo kokoamassa päämaneesin toiseen päätyyn vaativampaa valmennusta varten, ja siinä sivussa noutaa lopullinen osallistujalista. Ajatuskin jälkimmäisestä harrastelijavalmennuksesta sai huokaisemaan. Boydin likan valmentaminen oli kaikkea muuta kuin palkitsevaa, mutta ehkä joukkoon mahtuisi niitäkin ratsukoita, joiden kanssa olisi mukava työskennellä. No, ainakin ensimmäinen valmennus olisi mukavampi pidettävä, jos ratsastajat vain olisivat oikealla asenteella liikkeellä. Mies kävi täyttämässä kahvikuppinsa oleskelutilasta, ennenkö siirtyi valmennusta varten varattuun maneesinpuolikkaaseen, jossa tallityöntekijät nostelivat viimeisiä puomeja paikalleen. Esteiden seassa lämmitteli jo muutama ratsukko, joille hän heilautti kättään tervehdykseksi.

Andrea työsti luottoratsuaan maneesissa jo. Hän verrytteli laukassa oria, vuorotellen lyhentäen ja pidentäen askelta. Mentos toimi tänään hienosti ja kun mustanrautias tuntui hyvin verrytellyltä, hän rauhoitti orin hetkeksi käyntiin. Valmennus alkaisi kohta, joten hän voisi kävellä hetken ja antaa molempien vetää henkeä.

Teddy vilkaisi koottuja esteitä, ennenkö nyökkäsi kiitokseksi tallityöntekijöille. Hän lähetti nuo kokonaan pois, sillä voisi kyllä nostella itse pudotettuja puomeja sen vähän mitä nämä ratsukot niitä alas kiskoisivat. Hän hörppäsi kahvinsa loppuun ja laski termosmukin estetolpan jalalle.
"Päivää kaikki", hän tervehti ratsukoita vilkuillen vuoroin listaa käsissään sekä maneesin puolikasta kiertäviä ratsukoita. Heillä olisi tänään ruhtinaallisesti tilaa, mikä lieni hyvä asia jos vilkaisi rautiaan läsipään häntään kiinnitettyä punaista rusettia. "Tänään tosiaan keskitytään lähestymisiin, joten esteet on varsin matalia. Älkää huoliko, ette pääse helpolla", hän naurahti pehmeästi.
"Aloittakaa hyppäämällä vapaaseen tahtiin tuota punasinistä pystyä pariin kertaan, niin saadaan kaikki lämpimiksi ja työnteon pariin."

Andrea oli tervehti valmentajaa hymyllä, naksauttaen kieltä orilleen kun ohjeet oli saatu. Hän oli lähimpänä, joten olisi loogista että hän aloittaisi. Mentos nosti hallitun laukan varsin ripakasti. Laukassa oli kootusta askeleesta huolimatta melkoisesti vauhtia ja mustanrautiaan pää tuppasi nousemaan. Loppuun asti Andrea istui alhaalla, ennen kuin antoi luvan hypätä. Hypystä tuli siisti, joskin peräpää nousi pariin pieneen riemupukkiin esteen jälkeen. Nainen vain nauroi ja toppuutteli orin takaisin raville.

Teddy seurasi ratsukoita valppaana. Rowen ratsulla oli ainakin vauhtia ja energiaa, mutta moinen käytös taisi olla mustanruunikolle tyypillistä.
"Hyvä Rowe. Seuraava", hän kommentoi puuttumatta naisen ratsastukseen sen enempää. Mentos oli hypännyt siivosti, eikä pieni iloittelu esteen jälkeen ketään haitannut. Kaikilla ratsukoilla ei käynyt yhtä hyvä tuuri, ja yksi onnistui jopa pudottamaan tuskin 60-senttisen esteen. Hän lähetti ratsukon heti uudestaan esteelle antamatta aikaa jäädä murehtimaan pudotusta. Seuraava kerta sujui jo mallikkaammin.
"Tulkaa uudestaan. Lähestykää vasemmassa laukassa, esteen päällä vaihto ja käännös oikeaan kierrokseen. Haluan siistin, laajan käännöksen, kukaan ei hyppää vinoon", hän muistutti vilkaisten kimon hevosen ratsastajaa merkitsevästi. "Rowe, tule ensimmäisenä."

Cavanaugh taas kiemurteli katsomossa. Oliko Morlandin pakko olla noin lepsu!? Andrea nyökkäsi kun sai luvan tulla ensimmäisenä. Mentos tarjosi ensin oikeaa laukkaa, mutta vaihtoi pyynnöstä vasempaan. Pidätteet vetivät orin hieman vinoon lähestymisessä, mutta se suoristui kun sai enemmän ohjaa. Jokaisella askeleella pää nousi hieman ylemmäs ja ori korskahti vaativasti. Esteen se ylitti naurttavalla loikalla ja laskeutui oikeassa laukassa alas. Jälleen riemuloikkia.

"Käyntiin. Ratsasta se paremmin ohjalle ja pohkeiden väliin etuosakäännösten kautta. Jos se nostaa päätään, et saa siihen riittävästi kontaktia sarjalla", hän huomautti ennenkö suuntasi huominsa seuraavana lähestyvään ratsukkoon. Hevonen kiemurteli koko lähestymisen ajan, joten hän laittoi ratsukon tekemään pohkeenväistöjä. Seuraava ratsukko sai tehtäväkseen laukata kahdeksikolla, kunnes laukkaan löytyisi tasainen, sulava rytmi. Hän vilkaisi Mentoksen suuntaan.
"Parempi, Rowe. Hyppää uudestaan, keskity tuomaan se suorana esteelle ja rauhoittaa hyppy. Nämä eivät ole puolitoista metrisiä esteitä, sen on turha hypätä niin kuin ne olisivat. Suhtaudu itse pystyyn kuin kavalettiin, ja ehkä hevosesikin suostuu arvioimaan korkeuden tarkemmin."

Andrea nyökkäsi ja teki työtä käskettyä. Hän vilkaisi katsomoon ja huomasi irlantilaisvalmentajan kiemurtelevan. Mieli teki näyttää kieltä tuolle, kun ei voisi puuttua toisen ratsastajan valmentamiseen. Hah, siinäpähän kärvisteli! Pyöriteltyään oria ties monennellako etuosakäännöksellä hän sai luvan aloittaa uudelleen. Nyt nousi heti vasen laukka. Tahti oli edelleen reipas, mutta se oli Mentokselle ominaista. Kun ratsastaja antoi sen kulkea omalla reippaalla tahdillaan, pidättämättä, se lähestyi siististi suoraan, ottaen hieman pienemmän loikan kuin viimeksi. Liioitellen edelleen siltikin.
"Hölmö."

"Hienoa. Otetaan sitten kaikki käyntiin", hän korotti ääntään vilkaisten jokaista ratsukkoa vuoron perään varmistaakseen, että kaikki olivat kuulolla. "Pitkällä sivulla on kolmen pystyn linja, mutta kuten näette, esteet eivät ole suoralla linjalla, vaan keskimmäinen on kaksi metriä vasemmalle muista. Välit ovat viisi askelta. Jokainen este ylitetään keskikohdasta ja suoralla hevosella. Jones, aloita." Ensimmäinen ratsukko hyppäsi keskimmäisen esteen laidasta ja silti päätyi hyppäämään viimeisen vinoon, mistä hyvästä kimon ratsastaja sai palautetta ja käskyn työstää ratsuaan avotaivutuksessa käynnissä, kunnes hevonen olisi kunnolla pohkeiden välissä ja helposti suoristettavissa.
"Seuraavaksi Rowe."

Mentokselle tehtävä olisi hieman hankala, mutta hän uskoi kyllä orinsa selviävän siitä. Andrea nosti laukan ja teki yhden voltin kun oli saanut luvan, aloittaen sitten, ensimmäiselle esteelle hän sai Mentoksen suorassa ja vielä toisellekin, mutta kolmannelle hevonen tuli vinossa, selvästi hieman turhautuneena kun ratsastaja kokosi askelta niin että siihen mahtui viidellä siistillä askeleella.

"Alku meni hyvin, mutta viimeiselle tulitte vinosti. Tue enemmän pohkeella, johda jo esteen päällä sen verran uuteen suuntaan, että hevonen tietää minne olette menossa. Koeta uudestaan, kunhan White on ensin tullut. Jos viisi askelta tuntuu ahtaalta, voit tulla neljällä, kunhan ehdit siitä huolimatta suoristaa hevosen." Kirjavalla paintilla ratsastava pyylevä nainen suoriutui tehtävästä lähestulkoon toivotulla tavalla, mitä nyt hyppäsi viimeisen esteen turhan kaukaa. Teddy kääntyi katsomaan Mentosta, odottaessaan parempaa suoritusta kuin ensimmäinen.

Andrea työsti hevosta pohkeiden väliin kun odotteli vuoroaan. Sen tullessa hän keskittyi, aikoen edelleen tulla viidellä askeleella. Ori mahtuisi siihen ja kykenisi kyllä, piste. Mentos mahtui askeliltaan hyvin, hypäten nyt kaikki kolme osaa myös inhimillisenmillä hypyillä. Sarjan jälkeen Andrea antoi sen hetkeksi pidentää laukkaa, ennen kuin otti käyntiin ja pyysi väistöä. Mentos alkoi tylsistyä.

"Hyvä", Teddy kommentoi. "Se näytti jo oikein hallitulta." Hän seurasi viimeisen ratsukon suorituksen ja antoi palautetta ratsukolle, ennenkö kääntyi katsomaan muita itsenäisesti työskenteleviä.
"Tuo pitkän sivun linja on kuuden askeleen linja. Tulkaa se ensin siististi kuudella, ei vaadi keneltäkään mitään ihmeitä. Keskittykää pitämään hevoset suorana, en halua nähdä yhtäkään kiemurtelevaa askelta. Sen jälkeen aletaan lisätä askelia. Jones, tule vielä kerran tämä kaareva sarja. Rowe, aloita kuuden askeleen sarjalla. White, pidä hevosesi hereillä askelpituutta muutellen."

Andrea nosti uudelleen laukan. Pitäisi alkaa käymään useammin Morlandin valmennuksissa, tuo oli mukava valmentaja. Hän pidätti hevosta hieman, haki takaisin kuolaimelle ja ohjasi sitten sarjalle. Mentos alkoi selvästi kyllästyä ja laukkasi kuuden askeleen välin neljällä ja yhdellä hätäisellä. Andrea yritti korjata, mutta ei saanut kaikkea pelastetuksi. Hän pudisteli päätään orin laskeuduttua, se oli surkea esitys. Mentos heitti muutaman pukin, saaden nyt naurun sijaan terävän näpäytyksen raipasta.

"Uudestaan, Rowe. Ole hereillä jo ennen ensimmäistä hyppyä", Teddy pudisteli päätään. "Tuo ei ollut lainkaan tasoistanne. Kuusi siistiä, tasapitkää askelta. Pidä hevosen keskittyminen esteissä. Heti, kun selvitätte sarjan kuudella askeleella, hyppää tuo kahden esteen innari. Mentoksen on paras alkaa ajatella jalkojaan, tai korkeammilla esteillä puomit kolisisivat perässä."

Andrea keräsi itsensä ja ajatuksensa. Ensin pari sulku-ja avotaivutusta herättämään hevonen. Hän tuli tehtävälle uudelleen. Mentos lähestyi reippaaseen tahtiin korvat pystyssä, nyt suorassa. Hyppy ja pää käväisi ylhäällä kun nainen kokosi askelta hieman. Kuusi siistiä askelta mahtui väliin ja uusi hyppy. Innari oli heille lasten leikkiä, onneksi.

"Hyvä, nyt se näytti jo suoritukselta", Teddy nyökkäsi lähettäen seuraavan ratsukon tehtävälle. "Käyttäkää tämä hetki hyödyksi ja kootkaa hevosianne. Seuraavaksi tulette välin seitsemällä askeleella. Se vaatii sitä, että hevosenne ovat kuulolla jo siitä hetkestä, kun suoristatte ne kohti ensimmästä hyppyä." Kolmas ratsukko lähti suorittamaan kuuden askeleen linjaa, ja vasta kun viimeisenä lähtenyt Joneskin oli esteet ylittänyt, kääntyi hän katsomaan hevosia arvioiden.
"White, tule Echon kanssa seitsemällä", hän lähetti kirjavan ruunan ratsastajineen tehtävälle, eikä joutunut pettymään, kun siististi koottu ruuna otti seitsemän siivoa askelta esteiden väliin. "Rowe, sinun vuorosi. Kokoa hevostasi jo ennen ensimmäistä hyppyä, sillä on selkeästi suurempi askel joten joudut tekemään töitä seitsemää varten."

Andrea harjoitteli kokoamista jo muiden suoritaessa tehtävää. Mentos alkoi taas ottaa onkeensa pienestäkin vihjeestä. Hän ei koonnut askelta vielä ennen ensimmäistä osaa, mutta hevosen korvat kääntyilivät kokoajan hänen puoleensa, hevosen ollessa muutenkin kuulolla. Se lyhensi askeleet kuuliaisesti, ponkaisten toiseen hyppyyn. No niin, nyt alkoi sujua. Ja silti Cavanaugh kiemurteli penkissään. Äh!

Jones ei selvinnyt seitsemästä askeleesta, vaan päätyi ottamaan kuusi ja puoli, mutta loput selvittivät tehtävän jos eivät nyt helposti, niin ainakin tyylikkäästi. Pikaisen palautteen jälkeen oli hyvä kääntyä katselemaan ratsukoita arvioivasti.
"Hyvää työtä. Sitten kahdeksalla askeleella. Se joka yrittää lyhentää vasta lähempänä toista estettä epäonnistuu varmasti", hän huomautti vilkaisten kahta ratsukkoa, joille seitsemän oli tehnyt tiukkaa. "Kootkaa heti laskeutumisen jälkeen. Tarvitsette lyhyen laukan. Katsotaan pärjäättekö paremmin kuin toissapäivän ryhmä, jossa ainoastaan kolme selvisi kahdeksasta askeleesta. Rowe, voit aloittaa. Pidä Mentos kuulolla. Tarvitset nopean hallinnan heti laskeutumisesta. Istu viimeiseen asti satulassa kun lähestyt hyppyä, ja nopeasti takaisin alas."

Andrea ohjasi orin esteelle, peläten hieman epäonnistumista. Hän kokosi kaksi viimeistä askelta jo ennen hyppyä, tehden muuten kuten valmentaja neuvoi, mahtuen siihen väliin kahdeksalla. Vaikka olikin hieman huijannut.

"Hyvin ajateltu", Teddy kehui. Hän oli tarkoituksella jättänyt sanomatta mitään etukäteen kokoamisesta nähdäkseen, mitä ratsastajat kokivat itse parhaaksi tehdä. Rowella oli selkeästi tilannetajua päässään eikä hevonenkaan ollut vieras. "Tule seuraavaksi viidellä pitkällä. Työstä hevonen rentoon, pidempään muotoon sillä aikaa kun White tulee kahdeksalla", hän ohjeisti ja kääntyi katsomaan kirjavaa ruunaa, joka suoritti tehtävän seuraavana. Whitekin lähetettiin työstämään pidempää muotoa, kun muut ratsukot yrittivät kahdeksaa. Jones jäi hyppimään innaria, kun kahdeksan askelta osoittautui liian vaikeaksi. Annettuaan ratsukoiden tulla pidemmällä askeleella kertaalleen, mies asteli jälkimmäisen esteen luokse.
"Katsotaanpa sitten. Rowe, White ja Perkinson, teillä kahdeksan näytti sujuvan vielä hyvin. Kukaan valmis koittamaan yhdeksää?" Perkinson pudisteli heti päätään, mutta White katseli väliä arvioiden, ennenkö nyökkäsi. Teddy antoi sillä aikaa muille ratsukoille muuta tekemistä yksittäisillä esteillä, jotta yhdeksään askeleeseen pyrkivät ehtisivät rauhassa koota hevosiaan. Hän tiesi tehtävä mahdolliseksi suoritettuaan sen juuri Kaufmanin suureksi harmiksi Minxillä muutamaa päivää aiemmin, mutta töitä se ratsastajilta vaatisi.

Viisi pitkää ei ollut ongelma heille ollenkaan. Andrea, joka rakasti haasteita, oli heti tulossa kokeilemaan yhdeksää. Hän vetinoria hitaasti ympyrällä pienempään ja pienempään pakettiin, kunnes oli varma että Mentos niillä askelilla mahtuisi.

Teddy katseli kahta ratsukkoa, jotka työskentelivät omilla ympyröillään hevosia kooten, samalla kun muut työskentelivät sopivampien tehtävien parissa.
"Rowe, tule ensin", hän lopulta antoi lähtöluvan nuoremmalle ratsastajalle, kun Mentos näytti hyvältä ratsastajansa kanssa.

Andrea antoi sen pidentää askelta ennen ensimmäistä estettä, hakien sitä lyhyempään muotoon ja kootummaksi ennen ensimmäistä hyppyä. Heti laskeuduttuaan hän kokosi Mentoksen niin pieneksi kuin sai. Viimeinen askel tuli aivan aavistuksen juureen, mikä sai naisen pudistelemaan päätään. Melkein.

Teddy seurasi vaitonaisena ratsukkoa. Se oli jo hyvä yritys.
"Uudestaan", hän totesi sen sijaan, ennenkö käden heilautuksella lähetti Echon ratsastajineen koettamaan suoritusta. Ruunalle väli kävi niin tiukaksi, että kokenut ratsu päätti lähteä hyppyyn kaukaa, jättäen kokonaisen askeleen väliin. Teddy pudisteli päätään pieni hymy huulillaan. Hyvä yritys molemmilta, mutta ei riittävän.
"Molemmat tulette uudestaan. Teitte jo paljon oikein, mutta vielä vähän enemmän. Pyytäkää rohkeammin, kun haluatte hevosen kiinni hypyn jälkeen. Heti, kun laskeudutte, alatte jo koota askelta rohkeasti. Mitä nopeammin hevonen antaa teille kiinni, sen parempi. Tehkää molemmat hetki siirtymisiä, ennenkö tulette. Hevoset hereille ja kuulolle. Olen varma että mahdutte molemmat yhdeksällä askeleella ilman hirveää tunkua."

Andrea nyökytteli ja jatkoi pyydetyillä harjoituksilla. Hän istui täysin satulaan ja pyysi jo sileälläkin entistä rohkeammin. Hän ei edes tiennyt Mentoksen menevän näin kasaan.

"White, tule ensin", Teddy lähetti kirjavan ruunan esteille. Ratsastajan päättäväinen ilme kertoi riittämiin, kun hevonen lähestyi rauhallisessa laukassa, ja kokosi askeleensa nopeasti laskeutumisen jälkeen. Mies laski askelia ääneen, taputtaen käsiään kun ruuna selvitti välin yhdeksällä sievällä askeleella. Menihän se loppua kohden tiukoille, mutta niin tämän tehtävän kanssa kävi. Ainakin molemmat hypyt olivat siistit, eikä viimeinen askel ollut lainkaan hätäilty.
"Rowe, sinun vuorosi", hän hymyili leveästi ratsukolle. Kaksi onnistunutta suoritusta olisi oikein hyvä saldo tälle tehtävälle, joka laittoi niin hevoset kuin ratsastajat tiukoille.

Andrea katseli toista ratsukkoa ja pisti noiden suorituksen mieleensä. Kun oli hänen vuoronsa, hän ohjasi Mentoksen ensimmäiselle esteelle. Jo hieman ennen sitä hän kokosi oria reilusti. Hän jatkoi kokoamista eteen jälkeen, saaden ne yhdeksän askelta sopimaan. Toisestakin hypystä tuli nätti ja nainen silitteli laskeuduttuaan Mentoksen kaulaa, antaen vapaampaa ohjaa.

"Upeaa", Teddy nyökkäsi tumman hevosen ratsastajalle suorituksen jälkeen. Hän ohjeisti hetken muita ratsukoita hyppimässä vuorollaan innaria, ennenkö kääntyi kahden valmennuksen selkeästi edistyneemmän ratsastajan puoleen.
"Tahdotteko yrittää neljää askelta lopuksi? Se vaatii melkoista venymistä hevosilta", hän varoitti. Echon ratsastaja nyökkäsi samantien. "Varoituksen sanana, en halua nähdä kaahaamista, vaan pitkiä, rauhallisia askelia. Jos tulette vauhdilla, olette saman tien ulkona."

Andrea tiesi että Mentos tulisi muihin verrattuna vauhdilla. Sen isot askeleet olivat vauhdikkaat ja sille ei voi mitään. Hän kuitenkin nyökkäsi, mielellään hän kokeilisi neljää.

"Selvä. Tulkaa siis kun koette olevanne valmiina", Teddy vastasi vilkaisten olkansa yli Perkinsonia, jonka rautias hevonen sekosi juuri jalkoihinsa kesken innarin. "Perkinson, ratsasta loppuun asti. Et voi vain matkustaa", hän huomautti antaen muutaman tarkemman ohjeen. "Ja Jones, kantapäät alas." Hän piti jatkuvasti silmällä pidempään muotoon venyviä hevosia odottaessaan, kumpi ratsukoista lähtisi liikkeelle, jotta hän voisi seurata suoritusta ja tarjota vinkkejä tai muita kommentteja sen jälkeen.

Andrea otti riskin ja lähti ensin. Mentos lähestyi pitkänä ja hän pidensi vielä viimeisiä askelia ennen ensimmäistä osaa. Orille jonka askeleet olivat valtavia, neljä askelta saatiin siististi väliin kun ratsataja vain kannusti loppuun asti

Teddy seurasi ratsukkoa tarkkaavaisena, valmiina viheltämään pelin poikki sillä hetkellä kun ratsastaja turvautuisi vain ajamaan hevosta eteen vauhdilla. Siltä onneksi vältyttiin, sillä Mentos oli selkeästi ratsastajansa hallinnassa pieneltä esteeltä toiselle.
"Loistavaa, kehu sitä kovasti. Se oli oikein hyvä suoritus. Voit alkaa verrytellä sitä omaan tahtiisi", hän nyökkäsi ratsastajalle. Rowe oli tehnyt hienosti töitä hevosensa kanssa, ja näytti tasapainoiselta ratsukolta. Whiten ja Echon suoritus oli kovin erilainen kuin estekentillä kilpailevan Mentoksen, sillä ratsukko lähestyi rauhallisessa, pitkässä laukassa, joka näytti lähestulkoon laiskalta tahtinsa puolesta. Askeleet venyivät vaivatta neljään, joten valmentaja kehui myös harrastehengessä kenttäkilpailuissa käyvää ratsukkoa. Hitaasti myös muut ratsukot saivat luvan siirtyä loppuverryttelyihin, samalla kun Teddy jäi kentän keskelle keskustelemaan niiden valmennettavien kanssa, jotka halusivat jotakin kysyä verryttelyn lomasta.

Andrea oli perin tyytyväinen. Hän taputteli orin kaulaa, Mentoksen kulkiessa ravissa ja lopulta käynnissä korskuen. Hän haaveili vuoden 2020 olympialaisista ja alkoi uskoa että hän voisi päästä sinne Mentoksen kanssa. Mieli teki kysellä Morlandilta mutta katsomossa istuva Cavanaugh sai naisen pitämään suunsa kiinni.

Teddy kumartui nostamaan tyhjän termosmukinsa estetolpan jalalta ja vilkaisi kelloaan. Hän ehtisi käydä hakemassa lisää kahvia, ennenkö joutaisi valmentamaan harrastelijaporukkaa. Ehkä hän laittaisi ratsukot hyppäämään pienen radan haastavien yksittäistehtävien sijaan, niin tarjolla olisi edes muutamia onnistumisen elämyksiä.
"Hyviä päivänjatkoja teille kaikille", hän toivotti ratsukoille ennenkö lähti suunnistamaan maneesin oville. Lisää kahvia, kiitos.

Cavanaugh oli jo arvannut Morlandin aikomuksen hakea kahvia, joten oli odottamassa tuota valmentajien huoneessa.
"Hei. Morland, vaatisitko ensi kerralla Rowelta hieman enemmän?"

Teddy ei ollut yllättynyt valmentajakollegan läsnäolosta, mutta irlantilaismiehen sanat saivat hänet seisahtumaan hetkeksi.
"Et kai suinkaan ole puuttumassa tapaani vetää valmennuksiani?" Mies kysäisi kuivaa huvittuneisuutta äänessään.

"En, se oli vain viaton toive, hän kuiten pääasiallisesti käy minun valmennuksissani ja joudun valvomaan työskentelyä Danza Kuduron ja Affair To Rememberin kanssa." Jos irlantilaisen tapoihin olisi kuulunut hymyillä, hän olisi varmasti väläyttänyt nyt suloisimman hymynsä.

"Otan toiveita vastaan valmennuksissa ratsastavilta", mies huomautti pitäen äänensä tarkoin kepeänä. Tottahan toki työkaverit olivat vapaita ehdottamaan, miten parannella tehtäviä tai kehitellä uusia, mutta palautetta ratsastajista hän ei muilta ottaisi vastaan. Mikäli joku ratsastajista koki tyytymättömyyttä valmennuksen kulkuun, keskustelisi hän mielellään noiden kanssa ihan kasvotusten asiasta.
"Rowe selvitti hyvin annetut tehtävät Mentoksen kanssa. Voit omissa valmennuksissasi antaa hänelle tehtäviä, joiden koet sopivan paremmin ratsukon tasolle. Minä todistin juuri tasapainoista, molempia kehittävää työskentelyä häneltä, mikä sopi tämän päivän vaatimuksiin oikein hyvin."

Artemis jätti sen siihen, härkkimättä ampiaispesää enempää. Mies oli vain nähnyt niin monta pientä asiaa, joista huomauttamatta jättäminen söi häntä sisältä (ja piti Andrean päivän hyvänä). Artemis kuitenkin halusi nuoren ratsastajan edistyvän ja siksi valitti tuolle aivan kaikesta. Ei ilkeyttään.

Teddy hymähti kohottaen termusmukin huulilleen. Hän oli jättänyt piinaamatta ratsukoita jokaisesta pienestä virheestä - monia sen tähden, että oli ollut suurempiakin virheitä, mitä korjata -, ja Andrean kohdalla yksinkertaisesti siitä syystä, että tiesi naisen saavan kuulla kaikesta kolleegalta. Parempi antaa edes yksi valmennuskerta, kun ratsastajan ei tarvinnut kuulla kantapäistä, nyrkeistä ja sormien asennoista joka toinen hetki.
"Valmennuksia pidettävänä tälle päivälle?" Hän suuntasi kysymyksensä irlantilaismiehelle. Luojan kiitos hänen ei tarvitsisi olla tallilla enää kuin yhden valmennuksen verran, ennenkö saattaisi suunnata hyvillä mielin kotiin hevosista murehtimatta.

Mies pudisteli päätään. Ei valmennuksia, mutta Artemis istui siinä valmistautumassa henkisesti Taffelin ratsutukseen.
"Ei, valmistaudun vain saksalaisvalmisteisen pirun ratsastamiseen." Häntä ei yhtään huvittanut, kirottu Niedermann vielä tiesi ratsastajan intohimoisen vihan tammoja kohtaan

Teddy nyökkäsi. Siinä riittäisi varmasti puuhaa.
"Onnea siis koitokseen", hän toivotti. Katse erehtyi vilkaisemaan rannekelloa. "Minun lienee parasta mennä, etten myöhästy seuraavasta valmennuksesta." Hän nousi ylös ja täytti vielä kertaalleen termosmukinsa kahvilla. Ei sitä koskaan tiennyt, mitä valmennuksessa tarvitsisi.
"Hyvää työpäivän jatkoa. Toivottavasti hevosesi toimii hyvin."

_________________
You are more delicious than anyone
That’s why I’ll save you for last

Andrea Rowe
Artemis Cavanaugh
Gabrielle Pakenham
Ivor Atterberry
Miyato Caloun
Tobias "Raiden" Wonchester
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1143
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Sun voitot ja taistelut   Ke Maalis 30, 2016 3:43 pm

Ei se toimisi. Artemis nousi pian Teddyn lähdön jälkeen ylös ja meni talliin. Tamma oli onneksi jo edes sisällä, mutta vastoi ohjeita ilmeisesti pidemmän aikaa. Mies kirosi itsekseen ja astui karsinaan, saaden heti osansa tamman huomionkaipuusta ja tavasta tehdä mitä vain sitä saadakseen.
"Nyt helvetti!" Irlantilaisratsastaja sihahti hampaidensa välistä hevoselle, sen monottaessa kipakasti seinää aivan hänen vieressään.

Teddyn ei tarvinnut kuin vilkaista lämmitteleviä ratsukoita, kun mies jo toivoi että olisi sekoittanut kahviinsa jotakin hieman vahvempaa. Maneesista poistuva Caitlin soi myötätuntoisen hymyn valmentajalle taluttaessaan punarautiaan tamman pesupaikalle. Lähestulkoon vastapäisestä karsinasta kantautuva kiroaminen sai punapään vilkaisemaan kiinnostuneena Taffelin karsinan suuntaan.
"Huono päivä?" Hän kysäisi kiinnittäessään Veritaksen nopeasti pesupaikalle. Hikinen tamma oli tehnyt varsin hyvin töitä siitä huolimatta, että maneesissa oli ollut paljon muitakin käyttäjiä. Olisi paras saada tamma keskittymään moisissakin ympäristöissä, vaikka haastavaa se punarautiaalle olikin.

"Todellakin. Aina tällä on." Artemis mulkaisi tammaa pahasti ja kiinnitti sen narulla kaltereihin harjatessaan. Taffel ei tehnyt siitä helppoa ja jossain vaiheessa Artemis luovuttikin. Hän huokaisi raskaasti ja astui pois karsinasta.
"Sietämätön elukka."

"Voi sitä", Caitlin naurahti riisuen nopeasti satulan hien tummentamasta selästä. Veritas seisoi yllättävän siivosti aloillaan, mutta hän laittoi sen raskaan harjoituksen piikkiin. Ei kai tamma nyt enää jaksanut pienistä säpsyä, kun oli juuri tehnyt kunnolla töitä ensin ulkosalla ja sitten ratsukoiden täyttämässä maneesissa.
"Noh noh, voisi sitä huonomminkin olla", punapää jatkoi huvittuneeseen sävyyn kotoisa aksentti vahvana puheessa, kun riisui suitset riimun alta.

Caitlinin kanssa puhuessa tuli kieltämättä kotoisa olo. Artemiksella oli vahva viha-rakkaussuhde irlantilaiseen aksenttiin.
"Ei voisi. Inhoan tammoja ja lähettäisin tuon takaisin Saksaan, jos se olisi minun vastuullani täysin."

"Siinähän on jo syytä juhlaan. Ainakaan et joudu ratsastamaan ja kilpailemaan sillä jatkuvasti", nainen naurahti taputtaen tamman kosteaa kaulaa, kun siirtyi hevosen toiselle puolen noutamaan letkua, jotta voisi pestä hionneen hevosen.
"Onneksi kaikki tammat eivät ole noin… tammoja", Caitlin hymähti huvittuneena vilkaistessaan Taffelia. Remona oli hänen kultamussukkansa, eikä Veritaksessakaan paljoa vikaa ollut, ainakaan sellaista, josta sopisi syyttää tammamaisuutta.

"Joudun ratsuttamaan sitä ja valmentamaan sen ratsastajaa. Ei niin mitään juhlittavaa, aivan sietämätön elukka, en voi sietää tuota. Mahdoton diiva." Artemis sulki oven kokonaan, hän oli jo ennen karsinasta lähtöä päästänyt tamman irti. Mies oli väsynyt, ei tänään. Tänään hän ei jaksaisi. Isän kuoleman vuosipäivän tienoilla kaikki tuntui hyvin raskaalta.

Mahdottomilla diivoilla tuntui olevan lahjoja kilpakentillä, mutta sen Caitlin jätti sanomatta kun ei hevosta sen paremmin tuntenut. Veritas seilasi aavistuksen puolelta toiselle kun hän laski haaleaa vettä tummanpunertavalle selälle.
"Veritas oli kerrankin sitä mieltä, ettei yksi pieni virhe ole maailmanloppu", nainen hymähti ripaus ylpeyttä äänessään. Ei hevosesta kilpakentille vielä hetkeen olisi - eiköhän viikonlopun kisat olleet sen osoittaneet -, mutta ratsun kanssa oli toivoa. Kyllä tammasta saataisiin vielä kelporatsu jos nyt ei olympiatähteä.
"Miltäs se olympiatoivosi on muuten tuntunut?" Hän kysäisi kun kerran ajatuksissaan oli moisiin kisoihin ajautunut.

"Sellaiset hevoset ovat hyviä." Artemis itse omisti Besserwisserin, joten hänen täytyi pitää hevosistakin perfektionisteina. Mies hymähti ja vilkaisi mustan orinsa karsinan suunnalle.
"Hyvältä. Loistavalta, se on toiminut viimeaikoina kuin unelma. Eli se joko hajoaa ennen Rioa tai on siellä aivan surkea."

"Eivät ole silloin, kun pieni epäonnistuminen saa hevosen menettämään kaiken rohkeutensa ja itseluottamuksensa", Caitlin naurahti taputtaen siitä huolimatta lämmöllä Veritaksen lautasta. Remona oli ihana siinä, ettei murehtinut turhista jos jokin ei mennyt aivan nappiin, vaan antoi kaikkensa seuraavaan suoritukseen. Veritaksen tapa jäädä murehtimaan menneitä teki hevosesta varsin haastavan ratsastettavan, kun tavoitteena oli rentous ja halukkuus.
"Positiivisuutesi suorastaan häikäisee silmiäni", nainen hymähti. "Ei se ymmärrä olla surkea tietyissä kisoissa. Hyvin teillä menee, kunhan ette riko itseänne ennen sitä." Hän oli kokenut sekä hevosen hajoamisen että itsensä rikkomisen ennen kisoja, joten tiesi mistä puhui. Hän ei toisaalta osannut haikailla menetettyjä mahdollisuuksia, olihan hänelle tarjottu vaikka kuinka monta muuta niiden tilalle.

Artemis osasi, etenkin kun ikää alkoi tulla lisää. Hänellä olisi ehkä kahdet, maksimissaan kolmet olympialaiset enää edessään.
"Eikö? Ei se ymmärrä, mutta karma ymmärtää. Ja karma ei ole ollut puolellani arvokisoissa vuosiin."

Caitlin naurahti. Ilmeisesti hän ei ollut ainoa aavistuksen taikauskoon taipuva valmentaja ja kilparatsastaja tällä tallilla.
"Ehkä tarvitsette letin harjaan tuomaan onnea", hän virnisti. Vuosien varrelta mukaan poimitut pienet tavat olivat hitaasti hiipuneet, kun ympärillä oli sama talli ja ihmiset, eikä aina tarvinnut olla muuttamassa jonnekin. Ei se silti estänyt punomasta pientä lettiä hevosen harjaan aina silloin tällöin, kun sellainen tunne iski. Rutiinissa oli voimaa.
"Luota itseesi ja luota hevoseesi. Ette te muuta tarvitse, kun molemmat osaatte kyllä."

"En luota mihinkään, World Cup meni täysin penkin alle. En ole uskaltanut vielä katsoa radasta videota, tiedän että se näytti hirveältä." Se oli ollut karmeaa jo selästä käsin, joten miltä se sitten näyttikäään?
"Vaikka hevonen olikin eri, mutta alan olla varma etten osaa enää ratsastaa."

"Eri hevonen tekee ihmeitä", nainen huomautti. Hän ei ollut seurannut esteratsastusta niin tarkkaavaisena, että olisi osannut sanoa, miten Artemiksella oli mennyt, joten parempi olla ottamatta kantaa.
"Meillähän meni vaatimaton Prix St. Georges ihan surkeasti Veritaksen kanssa, mutta luotan silti siihen että Remona pärjää GP:ssä loistavasti. Älä heitä hanskoja tiskiin yhden kilpailun takia ja vielä eri ratsulla. Ei teitä turhaan otettu Irlantia edustamaan."

"Varasijalta, O'Connor, varasijalta. En ole pärjännyt enää vuosiin niin hyvin kuin haluaisin. Jos ei olisi Weltuntergangia, jäisin jo eläkkeelle. Haluan vain nähdä kasvaako siitä isänsä kaltainen huippuori." Artemis vilkaisi karsinassa tuittuavaan tammaan ja pudisteli päätään. Olo oli muutenkin vaikea kun kalvoi syyllisyys siitä, ettei hän ollut vuoteen käynyt Irlannissa ja isän haudalla.

"Mitä väliä sillä on, olitko varasijalla vai et? Nyt edustat Irlantia, joten vähän taistelutahtoa mukaan", hän hymisi huvittuneena. Ylpeys omasta kotimaasta ei nostanut päätään kuin aniharvoin, mutta ei se estänyt naureskelemasta stereotyyppiselle nyrkit pystyssä heiluvalle irlantilaiskuvajaiselle.

"Varasijalta. Olen joukkueen heikoin lenkki." Artemis sulki hetkeksi silmiään. Häntä heikotti, kausi jolloin syöminen ja liikunta ottivat takapakkia.
"Se ei lohduta."

"Kuules nyt Cavanaugh", Caitlin naurahti. "Varasijoilta joukkueeseen liittyneet ovat ennenkin nousseet mitalisijoille ja jättäneet alunperin joukkueessa olleet varjoonsa. Mutta jos lähdet kisoihin sillä asenteella, että tulet häviämään, olet hävinnyt jo."

"Voin muuttaa asenteeni kun edes olen siellä asti." Mies valui kyykkyyn karsinan eteen. Hän hieroi ohimoitaan, irvistäen hieman. Huimasi.

"Liian myöhäistä. Hevosesi pitää tietää jo pari viikkoa ennen kisoja, että te olette lähdössä voittamaan", hän huomautti vedellen ylimääräiset vedet tamman selästä. Ohut loimi selkään, ja tamma pääsisi karsinaan odottamaan, että kultainen Alyssa ehtisi viemään sen ulos. Caitlin kurtisti kulmiaan Artemiksen asennolle karsinan edessä.
"Päänsärky tamman diivailusta?" Hän kysyi kepeään sävyyn epäillessään, ettei irlantilaistoveri suhtautuisi kovin lämpimästi holhoamiseen.

Artemis ei ottaisi holhoamista kovin hyvin. Hän ei kuitenkaan siinä nostanut meteliä.
"Ei sentään." Nyt hän ei vain uskaltaisi nousta ylös, ettei pyörtyisi töissä.

Caitlin lykkäsi tamman riimunnarun ohikulkevan hevosenhoitajan käsiin pahoitteleva hymy huulillaan. Aivan kuin Alyssalla ei olisi ollut muuta tekemistä kuin juosta siivoamassa hänen jälkiään, mutta parempi saada hevonen karsinaan reippaasti. Vapauduttuaan nelijalkaisen kaitsemisen vastuusta, saattoi hän siirtyä leveän tallikäytävän toiselle puolen ja vilkaista työkaveria arvioiden, ennenkö ojensi kättään tarjouksena auttaa Artemis jaloilleen.
"Lähdetään kahville", hän ilmoitti hymyillen. Olisi parempi istuskella mukavalla sohvalla kuin kyykkiä tallikäytävällä, eikä kahvista koskaan ollut harmia.

Eikä sen puoleen ruoastakaan, mutta sitä nyt ei sattunut olemaan Artemiksen mukana. Hän huokaisi syvään ja nousi, tosin tarttumatta Caitlinin käteen. Ei hän apua tarvinnut.

Caitlin ei moisesta pahastunut, pyyhki vain kosteat kämmenensä ratsastushousuihin ja lähti edeltä kohti yläkertaa. Hän heilautti kättään tervehdykseksi oleskeluhuoneessa taukoaan viettäville tallityöntekijöille, ennenkö kurvasi neuvotteluhuoneen suuntaan. Pienestä jääkaapista oli hyvä kaivaa esille omena järsittäväksi samalla kun kittaisi kahvia.
"Maistuuko hedelmät? Täällä olisi omenaa, appelsiinia, päärynää tai persikoita", nainen luetteli katsellessaan ostamiaan hedelmiä valmiina nappaamaan Artemikselle mitä ikinä tuo tahtoisikaan. Olipa niitä kertynyt. No, ainakin sisko voisi nyt olla ylpeä, kun hän oli varannut työpaikalle terveellisiä välipaloja.

"ei kiitos." Artemis ei oikein välittönyt hedelmistä sokerin takia. Aivan kuin yksi omena olisi sokereineen muka tehnyt hänelle muuta kuin hyvää. Mies riisui kengät ja asettui makaamaan sohvalle, edelleen ohimoita hieroen.

Caitlin vilkaisi sohvalle kellahtanutta työtoveriaan ja nappasi toisenkin omenan jääkaapista. Jos Artemis ei sitä söisi, sitten hän voisi syödä kaksi, mutta ainakin hän tarjoaisi uudestaan. Nainen laski omenan sohvapöydälle ja siirtyi itse nojailemaan seinään aivan ikkunan vieressä, josta näki hyvin maneesiin.
"En varmaan saisi olla iloinen siitä, että Morland sai Boydin likan valmennukseensa, mutta todellakin olen", hän naurahti matalasti, "sillä nyt se ei ole tulossa minun valmennuksiini illemmalla." Mikä helpotus. Hevosparkaa potkiva tyttö alkoi venytellä hänenkin kärsivällisyytensä rajoja.
"Jos on muuten ideoita puomilinjoille ja kavalettisarjoille, joilla piinata kouluratsastajia, niin anna tulla. Suunnittelin illan piristykseksi kavaletteja puoliympyrälle, mutta kaikki ehdotukset otetaan vastaan."

Mies ei koskenut omenaan tai liiemmin vastannut naisen jutuille Boydista. Hän ei nyt kyennyt muistamaan, oliko nimi tuttu.
"Kavalettiviuhkat volttikahdeksikolle."

"Oh", Caitlin henkäisi, kiero hymy toista suupieltä nykien. "Hyvin ajateltu." Ratsastajat eivät tosiaankaan kiittäisi häntä tai Artemista kun saisivat tehtävän eteensä, mutta kenties kuukauden tai parin päästä nyrpeinkin ilme olisi vaihtunut hymyyn, kun kehitystä toivon mukaan tapahtuisi.

Artemis oli loistava keksimään kiduttavan pikkutarkkoja tehtäviä ratstajille. Ei häntä turhaan vihattu!
"Käytän sitä innariharjoituksena."

"Se on varmasti loistava harjoitus esteratsastajillekin", Caitlin myötäili hajamielisenä käydessään jo mielessään läpi muita tehtäviä, joita voisi kasata samaan syssyyn. Miten hän ei ollutkaan ajatellut kavalettiviuhkoja. Hän oli lipsumassa, selkeästi. Kavalettiviuhkat jos jotkin auttaisivat ratsastajia hahmottamaan hevosten askeleet ja toimisivat kerrassaan loistavana mittarina kokoamiselle, jota heidän oli tarkoitus työstää.
"Aivan aiheesta toiseen, mutta jos et laita pahaksesi, niin voisin lainata aivojasi vielä hetken. Minkälainen esteharjoitus voisi sopia kouluratsulle, kun tarkoituksena olisi valaa rohkeutta hevoseen esteillä? Remona arkoo kovasti hyppäämistä heti kun estekorkeus kohoaa puolen metrin yli, vaikka siivosti hyppääkin. Sille tekisi hyvää hypätä edes silloin tällöin vähän korkeampiakin esteitä kuin pelkkiä ristikoita ja kavaletteja."

Artemis aukaisi silmiään hieman. Sievät hypyt, ujo. Se muistutti häntä jostakin hevosesta, jonka hän oli urallaan tavannut, kun vain keksisi mistä niistä.
"Irtohypytä ensin. Usein se auttaa, kun hevonen saa hypätä ensin irtona ja sitten myöhemmin ratsastajan tuella. Tai piilota este teille tavanomaisen tehtävän sekaan, esimerkiksi kavalettisarjan viimeiseksi osaksi parin askeleen välillä. Ja nostaa hitaasti korkeuksia."

Caitlin nyökkäili saamilleen ohjeille. Se kuulosti hyvältä tavalta koettaa valaa rohkeutta tammaan, joka kyllä hyppäsi pyynnöstä, muttei tehnyt sitä lainkaan mielellään isommilla esteillä. Ei hän hevosesta esteratsua tahtonut, eihän hänkään niillä loistanut, mutta silloin tällöin tekisi hyvää, kun tamma työstäisi lihaksiaan hyppäämisen parissa, eivätkä pienet radat enää riittäneet siihen.
"Selvä, kiitoksia kovasti. Lähdemme siis tästä Remonan kanssa seuraavaksi liikkeelle. Se on kyllä herttainen tamma", hän hymyili kiintyneesti lauseensa päätteeksi, ennenkö haukkasi omenastaan. Vilkaisu maneesiin vakuutti hänet siitä, että oli parempi katsella työkaveria kuin maneesin tapahtumia.
"Huomaatko koskaan kaipaavasi hevosia joiltakin vaiheilta uraasi?" Hän kysyi hetken omenaa järsittyään.

Ai huomasiko hän? Useinkin. Artemis huokaisi syvään ja nyökkäsi. Naisen olisi hyvä aloittaa siitä. Artemis ei edes halunnut vilkaista maneesiin.
"Kaipaan. Weltuntergangin isä, Zugzwang W. Mahtava hevonen." Ja sillä hän oli myös ollut uransa huipulla.

"Nimessä on jotakin tuttua", Caitlin pohti Artemiksen puhuessa huippuhevosestaan. Hän oli aivan varmasti kuullut orista aiemmin, ellei jopa nähnyt sitä jossakin. Hän antoi hetkeksi ajatustensa suuntautua Skotlantiin, Glasgown laitamille, jossa oma entinen huipputamma vietti eläkepäiviään.
"Minä olen huomannut haikailevani eniten niiden hevosten perään, joiden kanssa työ jäi kesken. Admiral II sentään pääsi näyttämään maailmalle, miten erityislaatuinen ratsu oli, ennenkö ähky siirsi sivuun kilpailuista, mutta kaikista ei voi samaa sanoa. Eipä sillä, ottaisin kyllä tummanruunikon pojan takaisin koska tahansa", hän naurahti. Pitäisi lähettää sähköpostia oripojan omistajille joku päivä ja kysellä, miten kilparatsu oli sopeutunut siitoskäyttöön - ja tietenkin myös sitä, oliko varsoissa ketään, jota kannattaisi pitää silmällä.

Artemis sai säännöllisesti jo miltein 20-vuotiaan hevosen kuulumisia. Se oli ollut mahtava hevonen.
"Minä en ole oikeastaan joutunut jättämään töitä kesken, olen kai siinä mielessä onnellinen. Hevoset eivät ole loukkaantuneet tai muuten hajonneet alta."

"Minun ensimmäinen GP-ratsuni nimenomaan hajosi alta", Caitlin pudisteli päätään miettiessään mustaa irlantilaista. "Mutta siitä tuli hyvä harrasteratsu, joten olisi voinut käydä huonomminkin." Nykyään hevonen oli jo kuopassa, tai ainakin niin hän oletti, kun vuodet olivat vierineet vauhdilla ohitse.
"Kaipa Westbound on ainoa, jonka kanssa työ jäi todella kesken, vaan minkäs teet kun omistajat myyvät hevosen, ja uusilla omistajilla on jo toinen ratsastaja mietittynä." Sääli kun rautiasta oria ei ollut sen jälkeen kilpailuissa pahemmin näkynyt. Hän olisi toivonut taitavalle pikkuhevoselle niin paljon enemmän kuin yllättävän vetäytymisen kilpailuista omistajanvaihdoksen jälkeen.
"Se huono puoli tässä on, kun hevoset eivät ole omissa nimissä."

"Sen takia tykkään omistaa ainakin yhden hevosen jota ratsastan. Usein ratsastan myös ystävien hevosia, joten he harvemmin myyvät ratsua alta. Onneksi." Artemiksella kun oli oudpn kattavat kontaktit esteratsujen maailmassa, jos otti miehen luonteenlaadun huomioon. Hän painoi silmäänsä kiinni, ynähtäen raskaasti. Kohta lähtisi taju.

"Olisipa minullakin mahdollisuus tuohon", Caitlin huokaisi vailla todellista kaipausta moiseen. Hän odotti edelleen sitä pientä kaipaavaa tunnetta, joka alkaisi takoa sydämenlyöntien tahtiin, kertoen kaipauksesta lähteä uuteen kaupunkiin, uuteen maahan ja uuteen elämään. Vielä se ei ollut koittanut, mutta olisi vain ajan kysymys, kunnes hän ravistelisi Englannin tomut jaloistaan ja lähtisi seuraavaa seikkailua kohden.
"Tai no, onhan minulla Remona. Davi-, herra King tuskin myy hevosta ainakaan äkkiarvaamatta", nainen korjasi itseään aivan liian myöhään. Niin tuppasi käymään, kun puhui miehestä aina etunimellä tuon luona. Vaikea hypätä muissakaan keskusteluissa yllättäen takaisin virallisempaan puhetapaan.
"Syö nyt se omena, hyvä mies", Caitlin naurahti nakertaen omenastaan viimeisetkin hedelmänpalat. Olipa se ihanan makea ja raikas hedelmä, eikä ollenkaan niin puinen kuin moiset tuppasivat tähän aikaan vuodesta olemaan.

Artemis hymähti. Vai oli Caitlin niin hyvissä väleissä Remonan omistajan kanssa? Jos hänen luonteensa olisi ollur eri, olisi hän udellut lisää.
"Ei se siit... mjojhd... Helvetti. Ei se siitä johdu." Oli se nyt kun puhekaan tullut ulos.

"Näytät harvinaisen kalpealta jopa perinteiseksi irkuksi", punapää hymähti. "Omena voisi palauttaa hieman punaa poskillesi." Hän suuntasi heittämään omenankaransa roskakoriin.

Irlantilainen naurahti kolkosti toisen sanoille. Mmmhm, Caitlinhan sen tiesikin. Kun hän avasi suunsa, puhe puuroutui täysin, siitä ei saanut mitään selvää. Mies nousi istumaan, valuakseen heikotuksen takia takaisin sohvalle. Hyvä on, ei ylös.

Nainen kääntyi epäselvän puheen tähden katsomaan työtoveria, suunnaten heti sohvan viereen. Nopeasti hän oli polvillaan sohvan edessä, pöydältä napattu omena kädessään.
"Syö", hän vaati hedelmää miehelle tarjoten. "Ethän sairasta diabetestä?" Mies ei tosiaankaan ollut kunnossa, eikä hän aikonut pohtia saisiko myöhemmin kylmää kohtelua holhoamisensa tähden. Joko tuo ei ollut hevosten keskellä pyöriessään muistanut syödä, mitä tuntui tapahtuvan valitettavan usein heistä jokaiselle, tai sitten Artemis oli onnistunut poimimaan jonkin kiertävän kausitaudin, joka nyt näin veti miehen voimat matalaksi. Niin tai näin, parempi saada jotakin ruuaksi laskettavaa miehen elimistöön - tai sitten hän kävisi keittämässä kupillisen kahvia, johon liuottaisi kymmenen palaa sokeria.

Ei syömättömyys ollut ennen aiheuttanut sellaista ja se sai miehen paniikkiin. Tuo pudisteli päätään, selvästi hieman hädissän. Artemis vääntäytyi istumaan, huojuen paikallaan. Nyt oli kyse muustakin kuin matalasta verensokerista, eikä hänen kannattaisi yrittää sanoa sitä ääneen. Nytkö kroppa hajoaisi alta, kuten lääkärit olivat pelotelleet?

"Varovasti, kaikessa rauhassa nyt", nainen toppuutteli pehmeään sävyyn, käyttäen huomaamatta samaa äänenpainoa kuin Veritaksen kanssa tamman jännittyessä turhasta. "Haluatko vettä?"

Ihminen joka rakasti kontrollia, meni täydelliseen paniikkiin. Tuo pudisteli päätään, nojaten sen pian polviinsa. Hän ei vain yksinkertaisesti voinut istua normaalisti ilman mieletöntä huimausta joka sai aikaiseksi tunteen keikkuvasta huoneesta. Ei auttanut muu kuin hokea itselleen, ettei hän kuolisi. Ehkä.

Caitlin ei tiennyt, mitä tehdä, kun Artemis näytti vain vajoavan yhä kauemmas todellisesta tilanteesta. Hän kurkotti koskettamaan miehen käsivartta kun ei muutakaan keksinyt.
"En tainnut koskaan kertoa Palomasta", hän aloitti etsien mitä tahansa puheenaihetta. Ehkä miestä auttaisi, jos tuo voisi keskittyä hänen ääneensä - ja jos ei, niin ehkä Artemis saisi sihahdettua kehoituksen tukkia suu jostakin hampaidensa lomasta. "Minun vanhuudenhöperö tammani, joka vielä mennä porskuttaa Glasgown laitamilla. On se muutaman oikein hienon varsankin tähän maailmaan tuonut. Kaunis, valkoiseksi kimoutunut andalusialainen, sellainen kaikkien elokuvien prinssien ratsu", hän naurahti huvittuneena.
"Lempeä ja rauhallinen tamma, joka syttyi ilmiliekkeihin kisapaikalla. Sitä ei pidellyt mikään, kun se pääsi areenalle. Se tamma tiesi olevansa tähti jo syntyessään."

Se ei johtunut siitä etteikö mies olisi halunnut puhua. Hän kuunteli toista ja avasi suunsa reagoidakseen, mutta suusta tuli vain samaa puuroa, ei järkeviä tai erotettavia sanoja. Lopulta hän kaivoi puhelimensa, ojentaen sitä. Jos se menisi vihjeestä soittaa hätänumeroon.

Caitlin kurtisti kulmiaan, kun Artemis selkeästi yritti puhua, muttei saanut sanoja muodostettua. Teki mieli soittaa hätänumeroon, ja kun mies puhelintaan ojensi, ei hän jäänyt epäröimään. Nainen ei noussut lattialta, johon oli polvistunut kohottaessaan puhelimen korvalleen, ja piti jatkuvasti kätensä Artemiksen käsivarrella, ellei mies sitä pois ravistelisi. Ambulanssi oli onneksi helppo tilata suurelle kilpatallille, vaikka matkassa hetki kestäisikin kun lähin lähtisi liikkeelle Hexhamista.
"Älä katkaise puhelua", hän ohjeisti rauhallisesti Artemista ojentaessaan puhelinta miehelle keskusteltuaan ensin vastanneen päivystäjän kanssa, joka oli yhdistänyt puhelun ambulanssin ensihoitajille. Kenties he tietäisivät taikasanat, jotka auttaisivat miestä, sillä hänellä ei ainakaan ollut pienintäkään aavistusta, miten auttaa työkaveria tämän enempää.

Mitä hän sillä tekisi? Mies katsoi hieman hätääntyneenä Caitlinia, hän ei uskaltanut puhua enää. Joka kerta kun suusta tuli aiotun sijaan jotakin muuta, lietsoi paniikkia. Pää oli pakko painaa takaisin polviin ja mies ojensi puhelinta kollegalleen. Hänestä tuntui kuin ei pysyisi tolpillaan.

Caitlin asetti puhelimen hartiansa ja korvansa väliin saadakseen molemmat kätensä vapaiksi, samalla kun kuunteli ensihoitajien kysymyksiä, vastaillen niihin parhaan tietonsa mukaan. Mistäpä hän olisi työkaverinsa potilastiedoista ja viimeisimmistä ruokailuista tiennyt, jos tallilla kiertäviä huhuja ei laskettu - ja hän ei tosiaankaan luottanut mihinkään, mistä tallilla puhuttiin.
"Hei, hei, ihan rauhassa vaan. Hengitä syvään", hän tyynnytteli Artemista, vaikkei uskonutkaan sanoilla olevan paljoa väliä. Oli selvää, ettei mies ollut kunnossa, joten mitäpä hänen tarinointinsa olisi asiaa auttanut. "Haluatko, että kerron enemmän Palomasta?" Hän kysäisi pohtien auttoiko hänen jaarittelunsa vai pahensiko se vain tilannetta. Ainakin tarinointi saisi ajan kulumaan nopeammin, kunnes apu olisi paikalla.

Eipä kukaan tiennyt miehen tiedoista sen enempää Englannissa. Sisko ja äiti asuivat Irlannissa, joten hän oli melkoisen yksin. Hän nyökkäsi vaisusti. Ainakin kuuntelemiseen keskittyminen vei ajatukset muualle, tavallaan ainakin. Ensihoitajien saapuessa valmentaja vietiin paareillä ambulanssiin, ei hän olisi pystyssä pysynyt edes tuettuna. Caitlinilta kysyttiin tulisiko tuo mukaan vai ei, tietenkin. Olihan tuo ilmoittanut.

Vaisu nyökkäys riitti Caitlinille, joka jatkoi tarinointiaan lumivalkoisesta tammastaan, kertoen niin heidän kisamenestyksestään kuin siitäkin, miten hän oli onnistunut kolhimaan itsensä olympialaisten kynnyksellä niin pahasti, että kaikki kilpatoiveet oli jouduttu siirtämään sivuun. Ensihoitajien saapuessa nainen vihdoin nousi jaloilleen sohvan äärestä, joutuen hetken ottamaan tukea seinästä jotta sai puutuneet ja kangistuneet jalkansa edes jollakin tavalla alleen. Ensihoitajia tuskin olisi hurmannut, jos hän olisi törmännyt päin ovenkarmia ja pudonnut portaat pää edellä alas. Vilkaisu kelloon sai naisen epäröimään. Hänellä olisi töitä illasta, mutta kukaan muukaan ei ollut täällä, eikä Artemis ollut pyytänyt soittamaan kenellekään. Ei olisi oikein jättää työkaveria aivan yksin, joten nainen kiipesi ambulanssin kyytiin vaitonaisena. Parempi antaa ammattilaisten tehdä työnsä, eikä suinkaan esittää kysymyksiä miehen tilasta tai ylipäätään mistään.

Loputtomalta tuntuneen matka päättyi sairaalaan Newcastlessa. Samassa paikassa hän oli vuosi sitten viettänyt aikaa, laihduttuaan sairaalloisiin mittoihin. Aikaa kului ja hoitaja etsiytyi Caitlinin luo hieman tunti saapumisen jälkeen.
"Te tulitte Cavanaughn mukana? Ette sattuisi tietämään onko hänellä ketään, joille voisimme soittaa?" Nuori nainen näytti hieman hermostuneelta.

Onko Arty antanut jonkun perheenjäsenensä numeron Effielle tms papereiden yhteydessä?

Caitlin istui odotushuoneessa monen muun hermostuneelta näyttävän keskuudessä, joista jokainen tuntui odottavan uutisia perheenjäsenistään. Hän oli soittanut takaisin tallille ja selittänyt tilanteen. Luojan kiitos Morland oli ollut edelleen tallilla ja suostunut ottamaan lennosta kopin ensimmäisestä valmennuksesta, jota hänen oli ollut tarkoitus pitää. Ratsastajat saattaisivat olla hieman nyrpeinä, kun paikalla olisi lähinnä esteillä kilpaillut mies hänen sijastaan, mutta kavalettityöskentelyä he olisivat joka tapauksessa tehneet, ja kenttäratsastajanakin kunnostautunut mies pärjäisi kyllä kouluratsastajien kanssa, tai ainakin niin hän toivoi. Effie repisi muuten hiukset päästään yrittäessään selvitellä asiakkaiden valituksia.
"En, valitettavasti. Miten hän voi?" Caitlin pahoitteli nousten seisomaan tuolilta, jolla oli pysytellyt viimeisen tunnin.

Nainen vilkaisi irlantilaista hieman hermostuneena.
"Kohta hyvin, hän saa tipan mukana lääkitystä. Tukos ei ollut aivoissa kauan, joten se voidaan liuottaa pois ja hänen pitäisi kuntoutua." Aivoinfarkti. Ei tarvitsisi lähteä Rioon siis ollenkaan. Nainen neuvoi Caitlinille oikean huoneen, mikäili tuo haluaisi mennä katsomaan.

"Hänen mitä?" Caitlin toisti hämmentyneenä. Artemishan oli vielä niin nuori! Nainen lähti oikean huoneen suuntaan ajatukset tuhatta ja sataa laukaten. Tässä ei tuntunut olevan mitään järkeä. Hän koputti huoneen oveen, ennenkö kurkisti oviaukosta sisään tietämättä oikein, mitä odottaa. Hänellä ei edes ollut tietoa miehen perheestä!

Mies oli nuori, mutta hänellä oli ongelmia sydämensä kanssa, eikä kehon näännyttäminen ja rääkkääminen ollut auttanut asiaa. Mies makasi sängyllä tipassa. Infarkti ei ollut vakava, mutta tarpeeksi vetäkseen hänet pois tältä kaudelta.
"Mitä sinä täl-- täällä?" Puhe oli hidasta, hyvin hidasta, ja hieman takkuilevaa, mutta kuitenkin hän sai sitä tuotetuksi.

"Hei", nainen tervehti sen sijaan että olisi vastannut heti kysymykseen. Hän siirtyi sisemmälle huoneeseen antaen oven sulkeutua perässään. Caitlin soi pienen, varovaisen hymyn miehelle tietämättä oikein, saisiko saman tien käskyn häipyä vai oliko tervetullut vieras sairaalan pieneen huoneeseen. "En tiennyt ketään kenelle soittaa, joten jäin itse."

Artemis ei jaksanut rähjätä, eikä hän ollut niin paha kuin oli ollut aiemmin. Hän oli pehmennyt Williamin jälkeen ja alkanut kaivata melko tavallisia asioita elämäänsä. Hän kohautti olkiaan ja yritti muistella, oliko naisella töitä illalla. Hän ei vain saanut taulukkoa päähänsä.
"Ei häste, heistä, ole -- apua. Ill... Irlannissa." Miestä ärsytti se puheen epäselvyys, mutta se oli jo helpottanut paljon siitä mitä se oli ollut. Ja mitä hän yritti sanoa, oli että läheiset asuivat toisella saarella.

"Selvä", nainen vastasi annettuaan miehelle aikaa löytää oikeat sanat. Kyllä hän ymmärsi, mitä Artemis ajoi takaa. Hän oli koko elämänsä opetellut ymmärtämään ja käyttämään uusia kieliä, joten epäröinti sanojen kanssa ei ollut lainkaan uutta.
"Voit soittaa heille itse kun voit paremmin", hän nyökkäsi. Ei ollut hänen asiansa välittää moisia uutisia perheelle, ellei Artemis sitä erikseen toivoisi.

Mies ei halunnut soittaa ollenkaan. Äiti vain kuolisi huolesta ja sisko tunkisi tänne. Vaivoin hän sai kiitettyä toista. Yksin tallilla ja hän olisi kuollut tai vammautunut pysyvästi.

Caitlin siirtyi istumaan tuoliin seinää vasten epäillessään, että päätyisi vielä törmäämään johonkin, jos keikkuisi jaloillaan pitkään. Hän kallisti hieman päätään katsellessaan sairaalasängyssä makaavaa miestä. Hän ei tosiaankaan ollut ajatellut työpäivänsä saavan tällaista käännettä. Luojan kiitos mies tulisi kuitenkin kuntoon.
"Äläkä edes kuvittele kiittäväsi", nainen torui heti. "Kuka tahansa olisi toiminut samoin."

Mies kohautti olkiaan ja vilkaisi kelloa, sitten Caitlinia. Eikö tuolla ollut töitä? Hän edelleem vältteli puhumista sen takkuamisen vuoksi, haluamatta tuoda sitä esille avaamalla suutaan. Irlantilaisratsastaja näytti niin pieneltä ja laihalta siinä sängyllä, katsellen jalkojensa tietämiin. Tämä kausi olisi pilalla. Hemmetti.

Artemiksen huomion kääntyessä kelloon, Caitlin teki samoin. Kyllä, hänellä olisi töitä, eikä olisi reilua kaataa kaikkea viime hetkillä työkavereiden niskaan. Ei hän kovasti täällä osaisi avuksi olla ja nyt kun oli nähnyt, että Artemis tulisi kuntoon, ei ehkä tarvitsisi tuntea syyllisyyttäkään siitä, että lähtisi töihin.
"Tahdotko olla itseksesi?" Hän muotoili kysymyksensä huolella. Artemis varmasti pärjäisi ammattilaisten huomassa, joten siitä oli turha kysyä.

Mies vain kohautti olkiaan uudelleen. Ei hän voisi vaatia kollega jäämäänkään, vaikka rehellisesti, häntä pelotti. Kun hän oli ollut ensimmäisen kerran lähellä kuolemaa, se oli käynyt miehen omasta tahdosta. Nyt jos hän olisi ollut vaikkapa yksin kotona, hän ei välttämättä olisi saanut hoitoa ajoissa ja ei toipuisi ollenkaan. Nyt hän sentään toipuisi. Mutta sen siitä sai kun ei ollut elämässä ketään.

Caitlin ei tehnyt elettäkään noustakseen epämukavasta tuolista, johon oli istahtanut. Hän katseli miestä päätään kallistaen. Tuo ei ollut käsky lähteä, muttei myöskään pyyntö jäädä. Hän ei missään nimessä lukenut itseään Artemiksen ystäviin, mutta ei täällä muitakaan ollut, joten ehkä työkaverikin oli parempi kuin yksinäisyys.
"Olen täällä siihen asti, että tahdot minun lähtevän", nainen ilmoitti nojautuen tuolin selkänojaa vasten rauhallisena. Hän jäisi palveluksen velkaa työkavereille, jotka ottaisivat valmennukset vastuulleen, mutta kerrankos sitä.

Loppujen lopuksi Artemis vaihtoi kielen kangertaen iiriin. Hän tiesi Caitlinin sitä puhuvan ja se tuntui helpommalta kuin englanti. Hän pyysi toista menemään töihin, tuollahan oli ollut nyt illallalla valmennuksia. Kyllä hän pärjäisi. Mihin hän tästä edes voisi lähteä?

Pieni hymy nyki suupieliä, kun kieli vaihtui kotoisaksi äidinkieleksi, jota pääsi käyttämään aivan liian harvoin näinä päivinä. Ehkä hän ei jatkossa puhuisi muuta kuin iiriä Artemikselle, niin työpäivienkin aikana olisi mahdollisuus hyödyntää kieltä edes hieman.
"Jos olet aivan varma", hän vastasi iirinkieliset sanat sujuvasti kieleltä luistaen. Voi kun siitä tulikin kotoisa olo. "Tahdotko, että ohjeistan hevosenhoitajaasi tai tallia tekemään jotakin erityistä hevostesi kanssa?" Ehkä miehen olisi helpompi vaikka nukkua sairaalasängyssä, kun ei tarvitsisi murehtia hevosten perään.

Artemis mietti hetken. Niin, hevoset. Outoa kyllä, hän ei ollut vielä ehtinyt edes ajatella hevosia!
"Pyydä Rosier käymään." Artemis vastasi sujuvalla iirillä, yrittäen hymyillä. Hän voisi ohjeistaa itse ja Kylan voisi välittää ohjeet Andrealle.

"Välitän viestin", Caitlin lupasi nyökäten. Hän nousi seisomaan tarjoten pientä hymyä miehelle. "Pikaista paranemista", hän toivotti vaivautumatta vaihtamaan kieltä takaisin englantiin. Iiri tuntui sujuvan mieheltäkin paremmin, joten mieluummin hän sillä jatkoi. Hän asteli ovelle, vilkaisten vielä kerran valmentajatoveria ennen kuin astui ulos huoneesta. Miesparka.

_________________
You are more delicious than anyone
That’s why I’ll save you for last

Andrea Rowe
Artemis Cavanaugh
Gabrielle Pakenham
Ivor Atterberry
Miyato Caloun
Tobias "Raiden" Wonchester
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1143
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Sun voitot ja taistelut   Ke Maalis 30, 2016 7:27 pm

Keskiviikko 06. huhtikuuta 2016

Päivätallin tuoma tauko tallin elämään oli varsin tervetullut. Teddy oli pitänyt kahden kaveruksen yksityisvalmennusta ennen päivätallia, ja nyt, kun tallityöntekijät kiisivät ympäri alempaa kerrosta valmistautuessaan päivätallin koitokseen, saattoi hän hyvillä mielin kiivetä ylempään kerrokseen kahvin houkuttelemana. Hän olisi voinut vannoa nähneensä vilauksen Miyatosta aiemmin, joten ei auttanut kuin toivoa, että nuorempi mies löytyisi neuvotteluhuoneesta, jonka valmentajat olivat omineet iloisesti omaksi kahvittelutilakseen silloin, kun sitä ei käytetty sijoittajien tai muiden tärkeiden ihmisten tapaamisiin. Mies kohotti auringon haalistaman ja tallielämän kolhiman termosmukin huulilleen täytettyään sen ohikulkeissaan kahvilla oleskelutilan pannusta, jonka joku kultainen ihminen oli keittänyt vain hetkeä aiemmin. Sen jälkeen matka suuntautui neuvotteluhuoneelle. Ties vaikka joku siellä tietäisi, mistä tallilla kiertänyt supina johtui. Hän oli onnistunut tavoittamaan työntekijöiden huulilta sen verran, että nähtävästi ambulanssi oli kurvannut pihaan edellisenä päivänä hänen ollessaan kiireinen valmennuksensa kanssa, mutta tarinat siitä, miksi ambulanssi oli paikalla tuntuivat räjähtäneen käsiin, kuten tallipiirissä oli tapana. Hän oli kallistumassa samalle kannalle kuin valmennettava kaveruskaksikko, jotka olivat supisseet kouluvalmentaja O'Connorin vihdoin laskeutuneen portaikon pää edellä. Selittäisi sen, miksi hän oli valmentanut kahdeksaa kouluratsastajaa eilisiltana. Teddy astahti neuvotteluhuoneen puolelle, hymyillen leveästi Miyatolle tervehdykseksi ennenkö suorastaan rojahti sohvalle istumaan.
"Mitäs sinun päivääsi?"


Miyato oli neuvotteluhuoneessa, kuten oletettua. Hän ei tiennyt kuin että ambulanssi oli käynyt ja pelkäsi jonkun tutuistaan satuttaneen itsensä. Teddy onneksi oli hengissä, näemmä.
"Hei. Ei mitään ihmeellistä, mikä tämä ambulanssihuhu on?"

"En ole varma. Toivoin, että sinä olisit tietänyt", Teddy myönsi huokaisten tyytyväisenä, kun sai lepuuttaa jalkojaan istualtaan. Ei kai auttaisi muu kuin käydä toimiston puolella kyselemässä hallintovastaavalta, mitä oikein oli tapahtunut. Hepburn tietäisi varmasti tarkalleen tapahtumien kulun, mutta ajatus ovelle raahautumisesta moisten utelujen tähden ei houkutellut.
"Valmennettavani puhuivat äsken, että O'Connor olisi loukannut itsensä. Selittäisi, miksi pidin hänen valmennuksensa eilen illalla."

Miyato pudisteli päätään.
"Ei, olin jo lähtenyt." Mieli teki kertoa drinkeistä Katerinan kanssa.
"No... Niin. Se olisi todennäköisintä. Hän ja portaat..."

Teddy ei voinut kuin hymähtää vastaukseksi. Niinpä. Oli suoranainen ihme, ettei valmentajatoveri ollut jo telonut itseään portaikossa täysin työkyvyttömäksi.
"No, ehkä joku kertoo jossakin kohtaa, mitä täällä tapahtuu", hän hymähti, vaikka eipä se kai heille suoranaisesti kuulunut. Mies hörppäsi kahvistaan, käyden läpi päässään edellispäivän tapahtumia. Hetkinen, Miyatohan oli lähettänyt jollekulle viestiä jo tallilta!
"Mites sen tekstiviestin kanssa kävi?" Hän kysäisi pieni virne suupieliä nykien.

Olisihan se mukava silti tietää, jos se olikin joku hyvä tuttu tai jopa ystävä! Miyato kohotti kulmiaan. Ehkä hän nyt voisi kertoa jotakin.
"Käytiin muutamalla. Näytät pakkoliikkeiseltä nykivän suusi kanssa."

"Mitäs et kerro enempää, ellei jokaista pientä faktaa kaiva esiin lapiolla", Teddy hymähti huvittuneena. "Kerro nyt edes, kenen kanssa kävit ulkona."

Miyato veulasi kulmahammasta kielellään ja naksautti sillä kitalakeensa. Hmm.
"Hmmm... Erään tallilaisen kanssa."

"Yritä edes", Teddy nauroi ja kurkotti tönäisemään ystävän käsivartta. Tällaiset asiat kuului kertoa ilman, että hän vääntäsi jokaisen pienenkin tiedonmurusen sorkkaraudalla irti Miyatosta. "Minä kerroin Gabriellesta, joten antaa kuulua." Köh, tai siis nuorempi oli arvannut, mutta kukapa sitä nyt moisista yksityiskohdista välittäisi.

Miyaton teki mieli takertua siihen, mutta hän piti suunsa kiinni siitä.
"... Tiedätkö Aleksein omistajan?" Hän kysyi varovasti. Kyllä, hän tapaili naista, vaikkei ollut ihan varma oliko se hyvä idea.

"Nordqvist? Kävit syömässä Nordqvistin kanssa?" Teddy ei voinut estää epäuskoa kuulumasta äänestään. Hän oli hetken aivan varma, että Miyato vedätti häntä kostoksi siitä, ettei hän ollut heti kertonut Gabriellesta. Eihän ystävä nyt ruotsalaisen bimbon kanssa voinut ulkona käydä!

Miyato puraisi huultaan. No tämäpä alkoi hyvin.
"... Niin." Miyato mutristi hiukan huultaan.
"Aika surkeaa kun sinäkään et usko."

"En ymmärrä miksi haluaisit mennä hänen kanssaan ulos", mies myönsi niskaansa hieraisten. Hänen muistikuvansa Nordqvistista eivät olleet kovinkaan monipuolisia. Mikä naisessa kiinnostaisi Miyatoa, sitä hän ei ymmärtänyt. Olihan ruotsalainen kaunis, mutta noin muuten… Ei, hän ei ymmärtänyt.

Hän halusi kommentoida jotakin ihmistem tuomitsemisesta, mutta jätti sikseen.
"Hän on mukava?"

Mukava ei ollut sana, jonka Teddy olisi Nordqvistiin yhdistänyt tallilla nähdyn (ja kuullun) perusteella, mutta olkoot. Eihän hän naista sen paremmin tuntenut, joten Miyaton sanoja olisi turha lähteä kumoamaan.
"Ilmeisesti teillä oli hauskaa?" Hän kysäisi päätään kallistaen. Mikäpä siinä. Jokainen tavallaan, ja hän nyt ei voisi ketään tuomita noiden valintojen pohjalta, kun vilkaisi hänen parisuhteitaan.

Nuorempi kohotti kulmiaan. Teddy ei mitä ilmeisimmin pitänyt naista kovin arvossa. Olisiko hänen pitänyt tietää jotakin?
"Oli. Ja ennen kuin kysyt, kyllä, kerroin ensimmäisillä treffeillä proteesistani ja hän lähti silti drinkeille kanssani."

"En minä sitä epäillytkään", mies vakuutti hymyillen. Hän ei olisi ollut yllättynyt, jos Katerina olisi juossut toiseen suuntaan kuullessaan proteesista, mutta se nyt taas ei olisi ollut Miyaton vika sitten lainkaan. "Hyvä, että viihdyit. Ansaitset vähän iloa elämääsi."

"... Hän kyllä meinasi juosta karkuun, mutta vika taisi olla enemmän asenteessani kuin missään muussa. Ja meillä oli ihan kivaa. En tosin tiedä miten fiksua tämä on, mutta noh. Katsotaan." Häntä kun pelotti että jompikumpi saisi tässä näpeillensä.

"Eipä mikään tällainen koskaan fiksua ole", mies hymähti huvittuneena. Luoja tiesi, etteivät hänen parisuhteensa ainakaan olleet fiksua nähneetkään. Oikeastaan sen tiesivät kaikki. "Mutta niin kauan kuin teillä on kivaa, niin mikäpä siinä. Tarkoitin mitä sanoin. Ansaitset ilosi."

"En vain heti haluaisi saada näpeille tai loukata ketään." Hän mutisi hiljaa ja huokaisi. Noh, ties mitä tästä tulisi, ehkä vain kivaa hetkeksi ja sopuisa ero? Ja paskat. Niin kävi vain unissa.
"Minua oikeasti hermostuttaa, kuka loukkaantui... Ei kai tänne ambulanssia turhaan soitella?"

Teddy hymyili pienesti ystävälleen. Niinpä. Harva halusi moista, ja silti niin tuntui käyvän turhan usein. Ei kai auttanut muu kuin toivoa, että tämä olisi poikkeus moiseen julmaan sääntöön.
"Ei varmaan. Todennäköisesti se oli joku ratsastaja, kyllähän talleilla aina sattuu ja tapahtuu", hän huokaisi. Ei ollut mukava tietää, että paikalla oli käynyt ambulanssi tietämättä, mitä oli sattunut, kuinka pahasti ja kenelle. "Kallistun kyllä kovasti O'Connorin kannalle." Jos hevoset eivät loukkaantumiseen liittyneet, oli kouluvalmentaja ehdottomasti heistä kaikista onnettomuusaltein.
"Mitä minusta?" Caitlin kysyi hyväntuulisesti astuessaan sisään neuvotteluhuoneeseen. Teddy näytti hetken varsin syylliseltä, ennenkö hämmennys vei moisen ilmeen kasvoilta. Jos kouluvalmentaja pyöri täällä mitä ilmeisimmin yhtenä kappaleena, niin mitä eilen oli oikein käynyt? Mies vilkaisi ystäväänsä, ennenkö kääntyi katsomaan pienen jääkaapin luokse suunnannutta naista, joka onnistui potkaisemaan säärensä pöydän jalkaan ohikulkiessaan.

Miyato nosti katseensa ovelle. Caitlin! Mieli teki juosta halaamaan kouluvalmentajaa, mutta hän jätti sen tekemättä.
"Ei kun... Tallilla kulkee huhu että halkaisit pääsi portaissa ja siksi täällä oli eilen ambulanssi."

Caitlin kurtisti kulmiaan.
"Miksi minä olisin halkaissut pää-", hän aloitti ihmettelevään sävyyn, ennenkö naurahti itsetietoisena ja kumartui hieromaan säärtään, jonka oli potkaissut pöydän jalkaan. "Okei, reilu olettamus." Hän suunnisti nappaamaan persikan jääkaapista ja Teddy teki heti tilaa sohvalle siirtymällä lähemmäs laitaa. Caitlin hymyili istahtaessaan miesten väliin, eikä ollut huomaavinaankaan, kuinka Teddy oli jo ollut tarttumassa hänen käsivarteensa, kun nainen oli horjahtanut. Ei hän nyt niin helpolla kaatunut! Kai.
"Mitään muuta, mitä tallilla puhutaan, mistä minun tulisi olla tietoinen?" Punapää kysyi pohtiessaan, paljonko eilisistä tapahtumista olisi sopivaa kertoa.

"No että joku kuoli, tai muuta vastaavaa. Vähän kaikkeea, mutta sinä olet niistä realistisin veikkaus." Miyato hymähti ja vilkaisi Teddyä, joka oli ollut ottamassa irkkunaisesta kiinni. Niin, juuri tuon takia.

"No jopas tallin puskaradio on ottanut tuulta alleen", Caitlin naurahti. Jos hän oli realistisin veikkaus, olivat muut selitykset jo lähestulkoon toisesta ulottuvuudesta… Tai sitten eivät.
"Kukaan ei kuollut. Minä soitin ambulanssin paikalle, kun Artemis sai sairaskohtauksen", hän jatkoi. Ehkä se laittaisi lopun kiertäville puheille, ainakin työntekijöiden keskuudessa. Muiden tallillakävijöiden huulilta tämä tuskin hetkeen katoaisi, sillä olihan selitys varsin tylsä juorujen mittapuulla. Teddy räpytti yllättyneenä silmiään tavoitellen Miyaton katsetta. Cavanaugh? No jopas nyt jotakin.

Ristiverinen amerikkalainen räpäytti silmiään. Mitä?
"Mikä... Hänhän oli ihan kunnossa kun lähdin?" Mitä helvettiä? Vaikka hän ei Cavanaughsta pitänyt, ei se silti tarkoittanut että hän tuollaista miehelle toivoi.

"Ja hän tulee kuntoon. Ei ole syytä huolestua", Caitlin vakuutti painokkaasti. Sen enempää hän ei halunnut Artemiksen asioita mennä ruotimaan. Mies antakoon itse tarkemman selityksen jos tahtoisi, kun palaisi töihin.
"Hyvä että hän tulee kuntoon", Teddy nyökkäsi tietämättä, mitä muutakaan sanoa. Hän oli puhunut Artemiksen kanssa juuri ennen valmennukseen lähtemistä, ja jo sen aikana mies oli viety ambulanssilla pois. Kysymykset polttelivat kielen päällä.

Amerikkalainen oli brittiä epäkohteliaampi tässä asiassa.
"... Caitlin, et ihan oikeasti voi jättää sitä tuohon. Mitä hänelle oikein tapahtui?" Miyato kun ei edes oikein tiennyt juoruja irlantilaismiehen terveydestä.
"Eikös hän ole aivan terve ja kuitenkin... Aika nuori vielä, alle neljäkymmentä?"

"Kuten jo sanoin, sairaskohtaus", Caitlin toisti pehmeästi. "Kukaan ei olisi voinut varautua siihen ennalta. Hän tulee kuntoon, ja se on kaikista tärkeintä." Naisen keskittyessä syömään hedelmää ilman sotkemista, Teddy vilkaisi Miyatoa Caitlinin takaa. Nainen oli selkeästi haluton kertomaan enempää, mutta toisaalta, Caitlinin tapa kompuroida sanoihinsa siinä missä jalkoihinsakin oli varsin tunnettua. Punapää ei osaisi valehdella, jos he kyselisivät lisää.
"Artemis taitaa olla minua vuoden tai pari vanhempi", Teddy muisteli päättäen jättää punapäisen naisen painostamisen sikseen. Etunimi tuntui oudolta kielellä, kun oli tottunut aina puhumaan valmentajakollegasta sukunimellä.

Miyato meni hämillensä. Sairaskohtaus? Millainen? Caitlin!
"... Hän ei pääse Rioon. Hänestä tulee sietämätön." Sen hän osasi arvata jo nyt, koska ketä se ei ärsyttäisi?
"Vai pääseekö?" oliko se niin lievä, että mies toipuisi kuntoon nopeasti?

"Pahoin pelkään, että nämä kisat jäävät häneltä välistä", nainen myönsi. Teddy irvisti myötätuntoisena. Tuo ei ollut lainkaan reilua. Vaikka hän ei Artemiksesta sen suuremmin ihmisenä pitänytkään, kunnioitti hän kilparatsastajaa ja saattoi vain kuvitella, miten raastavalta tieto olympiakisojen ohimenemisestä tuntuisi.

Miyato pudisteli päätään. Ei voinut olla totta.
"Umm... Tietääkö kukaan hänen läheisistään mitään?" Ainakin hän oletti miehen elävän yksin. Kai Effiellä olisi tiedot jossakin? Miyato olisi itse seonnut päästään jos Gabrielle, Teddy ja Simon eivät olisi olleet Espanjassa paikalla.

Teddy pudisteli päätään. Hän ei tiennyt, ja nyt se tuntui kamalalta. Hän ei edes tiennyt, oliko Artemiksella läheisiä. Kai kaikilla nyt joku oli?
"Hänen perheensä asuu Irlannissa. Hän lupasi ottaa heihin itse yhteyttä", Caitlin vastasi. Ehkä 'lupasi' oli turhan vahva ilmaus, mutta häntä ei ainakaan ollut pyydetty soittamaan kenellekään - ja kai Artemis nyt itsekin tiesi, että näistä asioista kerrottiin perheelle.

Miyaton teki mieli sanoa jotakin ilkeää miehestä, mutta jätti sanomatta. Tavallaan hän poti halua mennä katsomaan tuota, mutta ei hän tuntenut tuota ollenkaan. Se vain tuntui kamalalta ajatukselta, että joku makasi yksin sairaalassa.
"Mmmh. Eikö hän viimevuonnakin ollut näihin aikoihin sairaslomalla?"

Caitlinille teki tiukkaa muistaa, mitä hän itse oli tehnyt vuotta aiemmin, joten nainen ei voinut kuin kohauttaa harteitaan Miyaton pohdinnoille. Teddy sen sijaan nyökkäsi.
"Oli", mies vahvisti vielä sanallisesti. Hän kurtisti kulmiaan yrittäessään muistella, oliko sairaslomasta annettu silloin mitään sen tarkempaa selitystä. Ei, ja ilmeisesti kyseessä ei sama vaiva ollut, kun punapää oli väittänyt sen yllättäneen kaikki.
"Huonoa tuuria", Caitlin kohautti harteitaan.

"Ei hänen uransa kestä enää kauan jos keho hajoaa alta. Ja eläkkeellä hänestä tulee sietämätön, kun saa liikaa aikaa käsiinsä." Miyato mietti tiesikö Andrea tästä enemmän ja kaivoikin puhelimensa esiin. Nainen saattaisi tietää.

"Noh, noh, eipä hypätä niin synkkiin päätelmiin", Caitlin toppuutteli. Teddy ei voinut muuta kuin nyökytellä hyväksyntäänsä Miyaton sanoille. Ratsastaminen Artemiksen tasolla oli kilpaurheilua, eikä sitä voinut tehdä puolikykyisenä. Caitlin nousi sohvalta heittämään persikan kiven roskakoriin ja kääntyi katsomaan kahta työkaveriaan.
"Älkää tehkö mitään typerää. Ja seuraavan kerran kun kuulette, että joku väittää minun halkaisseen kalloni portaissa, viitsittekö korjata, että oikeastaan putosin hevoselta?" Hän virnisti toispuoleisesti ennenkö lähti neuvotteluhuoneesta. Kaappitilojen puolelta kantautuva kolina ja monisanaiset pahoittelut riittivät kertomaan, ettei irlantilaisnainen ollut ehtinyt montaa metriä liikkua, kun oli jo törmännyt johonkuhun.

Miyato nyökkäsi nauraen naisen toiveelle. Ehkä hän voisi tehdä noin. Naisen mentyä hän irvisti kolinalle ja kääntyi Teddyn puoleen.
"Vaikka en hänestä pidä, säälin Cavanaughta. Olisin tullut itse hulluksi ilman sinua, Gabriellea ja Simonia sairaalassa Espanjassa."

Teddy ei voinut kuin hymähtää metelille, joka Caitlinia seurasi. Hän ei ymmärtänyt, miten nainen oli selvinnyt hengissä tähän saakka. Tuo tuntui olevan kävelevä katastrofi suurimman osan ajasta.
"Toivottavasti hän tulee täysin kuntoon, mitä nopeammin sen parempi", Teddy vastasi. Ei ollut mukava kuulla työkaverin joutuneen sairaalaan, vaikka Artemis ei hänen suosikki-ihmisiinsä suurella kilpatallilla kuulunutkaan. Ei hän silti irlantilaismiehelle tosissaan mitään pahaa toivonut.

Miyato pyöritteli kahvimukia kädessään. Se oli inhottava ajatus.
"Andrea vastasi. Cavanaugh sai aivoinfarktin eilen." Oikeasti? Eihän tuo ollut vanha!

Teddy oli pudottaa termosmukinsa. Aivoinfarktin? Eivätkö moiset ongelmat kuuluneet vanhuuteen? Hän vain tuijotti suu avonaisena Miyatoa. Täytyisikö hänenkin alkaa seuraavaksi odottaa kauhulla, koska verisuonet päättäsivät viheltää pelin poikki?
"Sepäs… odottamatonta", hän kähähti. Ei ihme, ettei Caitlin ollut halunnut kertoa sen enempää.

"Andrea sai kuulla siltä hoitajalta jonka Cavanaugh palkkasi. Oli käskenyt kertoa." Hän laittoi viestin naiselle ja nieleskeli.
"Vuoden tai kaksi sinua vanhempi?"

Teddy nyökkäsi. Se kävi järkeen, täytyihän kilparatsastajan tietää, mitä valmentajalle oli tapahtunut. Artemis oli tainnut valmentaa nuorta ratsastajaa paljonkin tähän asti.
"Kyllä. Ei missään nimessä sen enempää", hän kurtisti kulmiaan. Tarkkojen vuosilukujen muistaminen oli vaikeaa, mutta kyllä Artemis oli 80-luvun puolella syntynyt, siitä hän oli aivan varma.

"... Yhtäkkiä sun iästä vitsailu ei naurata." Miyato mutisi hiljaa ja katseli pöytää. Ei se voinut olla totta.

Teddy kurtisti kulmiaan. Menipä ystävä nyt vaisuksi.
"Älä nyt tollasia mieti", hän hymähti ja tönäisi Miyaton hartiaa. Ei hän voisi alkaa nyt ajatella, että kupsahtaisi koska tahansa täysin yllättäen. Siinä vasta ajaisikin itsensä hulluksi.

"En mä voi olla miettimättä! Ja ihan naurettavaa mut mun on syyllinen olo siitä että se makaa yksin sairaalassa." Ei hän ollut infarktia aiheuttanut tai toivonut sellaista, mutta silti tuntui pahalta.
"Kaikilla kuulus olla joku jolle ilmottaa. Ilman et lähtee toiselle saarelle."

"Pakko voida, tai minä en voi", mies huomautti kulmaansa kohottaen. Se nyt vielä puuttuisikin, että hän alkaisi stressata itseään hengiltä pelkästään sen tähden, että jotain voisi tapahtua. Hän oli ratsastanut vuosia kilpaa. Hän oli kuvitellut tietävänsä, ettei huomisesta voinut koskaan olla varma.
"Ehkä, mutta kaikilla ei ole, omasta valinnastaan tai sitten jostakin muusta syystä", Teddy vastasi pohtien, ettei hänelläkään olisi ollut montaa kenelle ilmoittaa, jos hän ei olisi törmännyt Gabrielleen ruokakaupassa ja Miyato ei olisi palannut Englantiin. Kieltämättä ajatus miehestä yksinään sairaalassa sai epämukavan tunteen nostamaan päätään, mutta hän epäili, ettei olisi tervetullut vieras. Ehkä hän voisi lähettää kukkia.

"No mut jos sen perhe on Irlannissa. Eikö sillä oikeasti ole ketään? Siis ainuttakaan ystävää täällä? Siis ensinnäkin jo, mitä helvettiä ihminen tekee vapaa-ajallansa, jos sillä ei ole ainuttakaan tuttua tai ystävää? Eikö vähemmästäkin tule hulluksi?" Miyato oli tavallaan ujo, mutta kuitenkin sen verran sosiaalinen, että sekoaisi itse sellaisesta.

Teddy kohautti harteitaan. Mitäpä hän tiesi Artemiksen vapaa-ajanvietosta, paitsi sen, että mies oli ainakin yhtenä iltana viihtynyt kapakassa. Ja olihan tuo jotain yhteydenottoakin odotellut, joten nähtävästi tuttavia oli useitakin.
"Olen saanut sen kuvan, että kyllä hänellä tuttavia on", mies vastasi. Ei ollut koskaan tullut puhuttua sen tarkemmin Artemiksen elämästä ja ajanviettotavoista. "Ja vastahan hän palasi Saksasta. Varmasti monet ystävistä jäivät vuorostaan sinne. Tai ovat levittäytyneet ympäri Euroopan kilpakenttiä." Hänen tuttavansa hevosmaailmasta ainakin olivat.

"... Oletko oikeasti joskus nähnyt hänet jonkun kanssa, töiden ulkopuolella?" Nyt kun Miyato mietti, hän ei nimittäin ollut. Ja aina töissäkin kun kulki ohi, mies puhui vain työasioista.

"En ole hirveästi nähnyt häntä töiden ulkopuolella", Teddy hymähti. Hänellä oli ollut muuta tekemistä kuin yrittää hieroa tuttavuutta miehen kanssa, joka oli vastikään palannut tallille töihin. Ehkä olisi pitänyt yrittää enemmän. "Mutta hän odotti joltakulta soittoa kun törmäsimme kapakassa, eikä se tainnut liittyä mitenkään työasioihin."

"... Se mies on ihan kipeä." Miyato julisti itsekseen. Kai aikuinen ihminen nyt tajusi, ettei kaikki voinut koskea hevosia tai työtä? Siis, kai nyt oikeasti ymmärsi?

Teddy ei tiennyt siitä. Hän oli onnistuneesti hukuttautunut töihin syksyn mittaan, vaikka oli tehnyt puolet lyhyempää päivää kuin sairaalaan päätynyt kilparatsastaja. Silti sekin oli riittänyt pitämään kaiken muun kuin työasiat elämän ulkopuolella.
"Kai tässä pitäisi lähteä takaisin töihin", mies pohdiskeli kelloa vilkaisten. Kylläpä aika tuntui juoksevan.

Miyatolla ei ollut tänään töitä täällä, hän oli tullut ratsastaakseen Coran, mutta nyt ei ollut enää oikein... Fiilistä. Hän ei jaksaisi keskittyä.
"Ehkä. Voisin lähteä kotiin. Kävin muualla valmentamassa mutta nyt ei oikein huvta ratsastaa Coraa."

Teddyn teki mieli ehdottaa jotain tyhmää, kuten kutsua ystävä illaksi hänen luokseen - tai siis Gabriellen luokse, kun hän oli kerran luvannut mennä sinne töidensä jälkeen -, mutta puri kieltään. Ehkä hän voisi soittaa naiselle valmennusta ennen ja perua yhteisen illan viettääkseen aikaa Miyaton kanssa, joka tuntui ottaneen Artemiksen sairastumisen pahasti.
"Soita jos kaipaat illalla juttuseuraa", mies sanoi sen sijaan. Kai se oli sopiva tasapaino kaiken välillä. Mistäs sitä ikinä tiesi, vaikka Miyato saisi seuraa Nordqvistista. Hän nousi sohvalta, pyörittäen hartioitaan muutaman kerran kulkiessaan ovea kohden.

Miyato naurahti hiljaa. Hän otti sen raskaasti lähinnä oman vammansa takia.
"Joo, mä soitan." Hän nousi ylös ja kippasi jäähtyneen kahvin viemäriin, lähtien kohti autoansa. Ehkä hän viettäisi tämän illan kotona Hettyn kanssa.
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Sun voitot ja taistelut   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Sun voitot ja taistelut
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: