PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Pyydä multa anteeks kunnolla

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1143
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Pyydä multa anteeks kunnolla   To Maalis 10, 2016 11:19 am

Skypepelinä Raidenin ja Alexin jälleentapaaminen sekä sen jälkeiset draamat.

Perjantai 4.3.2016

Alex kulki ajatuksissaan tuttua käytävää hevostarvikeliikkeessä, joka oli palvellut häntä jo vuosia oikein hyvin, vaikka hinnat tuntuivat hipovan pilviä. Hänen oli tarkoitus ostaa uudet ratsastuskengät viikolla levinneiden tilalle - ilmeisesti vesilätäköt eivät tehneet nahkakengille hyvää, varsinkaan kun ne olivat jo vuosia vanhat ja nyt hajonnut vetoketju oli korjattu jo liian monta kertaa. Hän käveli hevostarvikkeiden välissä harkiten haluttomasti siirtymistä ratsastustarvikkeisiin, sillä uusien suitsien, nahkariimujen ja satuloiden tuoksu oli huumaava ja loimet hehkuivat mitä upeimmissa väreissä.

Raiden oli lähtenyt hakemaan ties sun mitä hevosille. Alennusriimuja, niitä kun tunnuttiin hajottavan enemmän kuin oli edes mitenkään järkevää. Hän huokaisi syvään ja asteli hyllyjen välissä, pysähtyen sovittamaan ratsastushanskoja. Benjamin ei ollut nään tarhassa, joten poika touhusi omiaan. Sivusilmällä rokkari huomasi pojan miekkailevan raipalla. Hän naurahti hiljaa.
"Benjamin, lopeta. Oon sanonut ettei kaupassa leikitä." Laitettuaan ne hanskat koriin hän siirtyi niiden hevostarvikkeiden luokse, pysähtyen riimuhyllylle. Nyt hän piti Benjaminia kädestä, ettei poika karkaisi minnekään. Hän ei edes huomannut Alexia, mutta eipä hän etsinytkään. Ei hän olettanut tuon olevan samassa paikassa, vaikka löysikin itsensä hyvin säännöllisesti syyttämässä itseään lähdöstään ja siitä, miten ei koskaan ollut ilmoittanut edes olevansa kunnossa.

Alex kosketti uutta nahkaa sormenpäillään ja huomasi, että joku muu oli samalla hyllyllä. Hän asteli lähemmäs tarkkaillen mahdollisia alennuksia, sillä hänellä ei ollut varsinaista tarvetta hevosvarusteille. Ehkä pitäisi vaan mennä katsomaan niitä kenkiä. Miehen katse osui pieneen lapseen, joka sai hänen suunsa kääntymään hymyyn. Hän oli ollut niin ajatuksissaan ja harmissaan kenkäshoppailusta, että pienikin piristys oli tervetullut. Alex heilutti pojalle yhä hymyillen lähtiessään ohittamaan kaksikkoa, mutta pysähtyi sillä hetkellä kun katse nousi pojan isään.
”Ei voi olla totta”, hän mutisi itsekseen ja räpytteli hetken silmiään yrittäen kerätä itseään. Ray.

Benjamin ei tunnistanut Alexia, siitä oli aikaa, eikä pienellä pojalla ollut muistikuvia miehestä, jonka oli tavannut hieman yli kaksi vuotiaana. Poika siis painautui ujosti lähemmäs isäänsä ja käänsi katseensa vikkelästi pois, mikä sai Raidenin reagoimaan. Hän vilkaisi poikaa ja kumartui tuon tasolle.
"Noh? Kultapieni, ostan nämä nopeasti, sitten mennään sinne jäätelölle, minkä lupasin. Eikö niin?" Noustessaan meikatut silmät huomasivat lähellä seisovan miehen ja aivt rekisteröivät tutut piirteet. Raiden jähmettyi niille sijoillensa, miettien juoksisiko karkuun vai pyytäisikö mahdollisesti tilaisuutta selittää.

Alex puri huultaan ja suorastaan tuijotti ilmestystä, joka tuntui nousseen kuin haudasta. Hän ei ollut odottanut näkevänsä Raidenia enää koskaan, ei sen jälkeen, kun tuo oli vain hävinnyt mitään sanomatta. Siitä oli jo niin kauan, että hän oli antanut itsensä unohtaa, siirtänyt menneeseen sen mitä ei voinut saada takaisin. Nyt Raiden ja hurjasti kasvanut Benjamin seisoivat hänen edessään, eikä hän tiennyt, mitä olisi tehnyt.
”Öh… hei”, Alex tervehti tietämättä olisiko kannattanut vain jatkaa matkaa. Selvästi Raiden ei halunnut olla hänen kanssaan missään tekemisissä, kun oli jättänyt hänet kuin nallin kalliolle aikanaan. Ehkä hänen olisi vain pitänyt mennä. Alex otti askeleen eteenpäin, ihan mihin suuntaan tahansa, ettei vain näyttäisi, miten paljon oli toista kaivannut.

Raiden nielaisi ja keräili itseään hetken. Hän oli selityksen velkaa Alexille, anteeksipyynnöstä puhumattakaan. Tuo ei ollut sellainen ihminen, joka nostaisi metelin keskellä kauppaa, vaikka se olisi tilanteessa ollut aivan oikeutettua.
"Alex... Anna mun selittää. Ja pyytää anteeks. Kiltti." Ei hän nyt elätellyt enää toiveita sen kaiken saamisesta takaisin. Eivät he kauan olleet ehtineet tapailla, mutta... Hänellä oli nyt se mistä he olivat haaveilleen, ilman Alexia ja se tuntui vähintään oudolta.

Raidenin sanat eivät tehneet tilanteesta yhtään selvempää. Alex hieraisi niskaansa epävarmana ja vältteli toisen katsetta. Hän ei tiennyt mitä sanoisi. Kaikki tuntui niin omituiselta ja vieraalta. Tuntui kuin hän olisi nähnyt miehen vasta eilen ja toisaalta siitä oli ikuisuus.
”En mä tiedä”, Alex vastasi epäröiden. Oliko Ray todella vain hävinnyt hänen elämästään, mutta ollut koko ajan niin lähellä. Mikä muu syy tuolla olisi olla nyt siellä?
”Mun tarvii mennä”, hän sanoi hätäisesti ja ratsastustarvikkeiden sijaan hän suuntasi kohti ulko-ovia. Ei hän voinut kohdata Raidenia siinä mielentilassa. Eikä hän tiennyt, halusiko.

Raiden ei sanonut mitään, kun toinen vastasi. Hän ymmärsi, mutta kun Alex miltein ryntäsi kaupasta ulos, hän seurasi tuota ulos, edelleen Benjaminia kädestä pitäen. Kadulla hän nappasi toista hellästi ranteesta.
"Alex. Kiltti. Tein paskasti, mut mä tein sen Benjaminin takia. Mun oli pakko." Kun Janice oli kerran omin luvin yrittänyt hakea pojan tarhasta, vaikka naisella ei ollut edes tapaamisoikeutta poikaansa, hänen oli ollut vain pakko lähteä.

Alex pysähtyi tuntiessaan kosketuksen ranteessaan ja kääntyi ympäri kadulla tietämättä, mitä kohtaisi. Hän katsoi Raidenia silmiin ja yritti ymmärtää tuon sanoja ja yhdistää ne kaikkeen tapahtuneeseen.
”Mä en edes tiedä mitä tapahtu. Sä vaan hävisit ihan yhtäkkiä”, Alex yritti omaksi puolustuksekseen ja vilkaisi miehen kädessä roikkuvaa poikaa. Hänellä oli ollut ikävä paitsi Raidenia, myös Benjaminia.

Raiden vilkaisi Benjaminia ja kadun viereen pysäköityä autoaan.
"Oota hetki." Ei hän halunnut puida sellaista poikansa kuullen, joten nosti Benjaminin autoon ja antoi tuolle puhelimensa. Poika saisi pelata sillä, joten tuo pysyisi tyytyväisenä. Hän sulki oven ja kääntyi Alexin puoleen hermostuneena.
"Janice, se koitti yhtenä päivänä hakee Alexin tarhasta sillon... Yli vuos sitte. Se olis voinu viedä pojan. Joten mä... Katosin Norjaan, sanomatta kenellekään. Palasin mun vanhaan työhön." Hän piti tauon, puri alahuultaan hermostuneena ja leikki peukalossaan olevalla sormuksella.
"Enkä mä... Voinut kertoa. Kukaan ei saanu tietää, jotta poika olis turvassa. Vaikka et sä olis kertonut Janicelle mut... Ei helvetti, tää kuulostaa ihan idioottimaiselta. Anteeks."

Alex vaihtoi painoa jalalta toiselle. Hänen teki mieli vain lähteä siitä tilanteesta, mutta toisaalta hän halusi kuulla, kuinka Ray selittäisi katoamistemppunsa ja sen, että yllättäen ilmestyi hänen eteensä kotikulmilla. Hän ymmärsi kyllä, kun mies puhui lapsensa sekopää-äidistä, mutta kuulosti aika radikaalilta lähteä ihan noin vain Norjaan. Ehkä se sitten oli ollut ainoa keino, mutta olisi ollut kiva, että häntä olisi edes varoitettu.
”Sä lähdit Norjaan”, Alex toisti yrittäen koota palapeliä kasaan.
”Olisit sä voinut sanoa edes jotain. Laittaa viestiä. Mitä vaan. Mä olin huolissani susta.”

Raiden nyökkäsi. Se oli ollut ehkä hätävarjelun liioittelua, mutta se oli auttanut. Nykyään Janice asui Liverpoolissa ja oli naimisissa. Kuulemma odotti lasta. Eli tuo ei tulisi enää kiusaamaan hänen elämäänsä. Ja Liverpool oli mukavan kaukana Slaleysta, Newcastlesta, kaikesta siitä mihin hän oli ehtinyt tykästyä.
"Mä tiedän. Mut... Halusin pitää sen niin, ettei kukaan tiedä. Mun piti saada Benjamin pois äitinsä ulottuvilta. Me... Palattiin pari kuukautta sitten. Enkä mä..." Raiden halusi vain polkea jalkaansa lapsellisesti, kun ei tiennyt, miten selittäisi.
"Ei mennyt päivääkään, ettenkö mä miettinyt soittamista. Mut... Mitä enemmän aikaa kulu, sitä helpommalta tuntu vaan antaa sun vihata mua. Ei mun pitänyt kävellä sua vastaan näin. Sotkea sun elämääs."

Alex hypisteli takkinsa taskussa polttelevia tupakoita. Hänen oli niin kauan pitänyt lopettaa ja sitten työkiireet ja stressi olivat laukaisseet pahan tavan uudelleen. Hän tiesi, että Raiden pahastuisi, ja ehkä juuri siksi nosti savukkeen huulilleen ja sytytti sen.
”Sä muutit Slaleyhin takaisin ja kuvittelit, ettei me enää koskaan törmättäis?” Alex kysyi kohottaen kulmaansa epäillen. Hän oli etsinyt jostakin sen kovan ulkokuoren, jonka oli löytänyt kun oli joutunut Raidenin katoamisesta huolimatta keskittymään töihinsä. Ei hän vihannut miestä, ei ikinä. Ehkä hän olisi hetki tuon lähdön jälkeen voinut sanoa niin, mutta se tunne oli jo poissa. Jos jotakin, hän oli pettynyt, mutta enemmän ehkä siksi että jäi yksin.

"En mä tienny asutko sä täällä enää. Enkä mä muuttanut kylään, vaan kauemmas siitä." Se tupakan sytyttäminen tuntui selvältä vihjeeltä siitä, että hänen tulisi poistua Alexin näköpiiristä. Hän huokaisi vähän alistuneesti ja vilkaisi Alexia, pakottaen suunpielensä pikaiseen hymyntapaiseen. Kun toinen seisoi siinä, hän tajusi kuinka järjetön ikävä oli ollut.
"Anteeks. Mä ymmärrän ettet sä halua kuulla ja... Anteeks. Mä en häiritte sua enempää. Sulla on elämä ja oot menny eteenpäin, enkä halua sotkea mitään."

Okei, ihan järkevää kai ajatella, ettei hän välttämättä enää olisi asunut siellä. Olihan hän jo ehtinyt muuttaa, joskin vain kaupungin sisällä, mutta kuitenkin. Hän olisi silti toivonut edes jotakin yhteydenottoa Raidenilta. Edes silloin, kun tuo oli palannut Englantiin. Hän imaisi terävästi tupakansavua keuhkoihinsa ja yritti kerätä ajatuksiaan.
”Älä pyydä anteeks, sä teit mitä sun piti”, Alex sanoi vaikka tarvitsisi vielä useamman pahoittelun ennen kuin todella antaisi anteeksi. Nyt niistä ei kuitenkaan ollut hyötyä.
”Etkä sä sotke. Ray, mulla on ollu sua ikävä. Mä en vaan voi käsittää, että yhtäkkiä oot siinä”, Alex yritti selittää tunteitaan vaikka ei itsekään pysynyt niistä perillä. Hän puri huultaan ja heitti pienen hymyn toiselle. Jos hän enää mitenkään mahtuisi Rayn elämään, hän ottaisi tarjotun mahdollisuuden. Ystäviä ei ollut koskaan liikaa.

Mahtuisi toinen, mutta Raiden ei tiennyt voisiko hän ottaa toista elämäänsä. Hän piti toisesta liikaa, edelleen, eikä se tuntunut hyvältä idealta.
"Pyydänpäs, se oli ihan rehellisesti sanottuna paskasti tehty. Mä kuitenkin välitin susta ja halusin sulle pelkkää hyvää. Ja sit tein itse niin kuin tein. Ei se ollu reilua sulle. Olis pitäny olla fiksumpi." Hän nielaisi ja kohautti olkiaan.
"Mä tykkäsin tästä paikasta. Ja saatoin palata tänne, en mä kuitenkaan Norjaan halunnu jäädä. Nyt mulla on oma pikkunen tila muutaman mailin päässä Slaleysta ja hevoset omassa pihassa." Hevoset, monikossa. Viimeksi hänellä oli ollut omana vain pyöreä vuonohevosensa.

Alex ei tiennyt, mitä ajatella. Toinen oli selvästi edennyt elämässään, oma tila, hevoset ja kaikkea. Ehkä jopa joku, joka pyöritti paikkaa tuon kanssa. Mies nielaisi. Tuntui ikävältä ajatella Raiden kenenkään muun lähelle, vaikka se niin pitkän erossa olon jälkeen olikin naurettavaa. Totta kai miehellä oli ollut muita suhteita siinä välissä. Hän pudotti tupakantumpin katuun ja tallasi sen kengänkärjellään. Niin, ei saatana, ne kengät.
”Mä en nyt pysty ajattelemaan. Onko sulla vielä mun numero? Soita mulle. Nähään joskus paremmalla ajalla.”

Ei hänellä ollut, edes Norjassa. Raiden oli keskittynyt vain töihin ja Benjaminiin. Viimeisen nelisen kuukautta hän oli hoitanut tilan kauppoja, suunnitellut hevosten kuljetuksia Englantiin... Ei hänellä ollut aikaa. Nyt olisi ehkä ollut aikaa, mutta kun hän näki Alexin, se vei halun tapailla ketään muuta.
"On." Ainakin se kertoi jotain, että numero oli edelleen tallennettuna hänen puhelimeensa.
"... Mä soitan." Ei hän tiennyt sanoiko Alex noin vain koska se oli kohteliasta vai koska halusi hänen soittaa. Päästyään kaupungilta kotiin ja hoidettuaan iltatallin, sekä Benin nukkumaan, hän päätti soittaa. Kello oli yhdeksän, toivottavasti ei liikaa.
"Vastaa nyt..." Jos Alex ei vastaisi, hän ei enää koskaan poistuisi Skeldalesta.

Alex oli päätynyt hakemaan uudet kengät ja painellut suoraan tallille. Hän halusi hukuttaa ajatuksena johonkin, mutta yllättäen työnteosta ei tullut mitään, kun Raiden pyöri mielessä. Hän oli hoitanut työnsä miten kuten ja suunnannut kotiin, mikä ei välttämättä ollut sekään ihan järkevä ajatus. Hautauduttuaan huoneeseensa loft-huoneiston parvelle hän oli pyöritellyt mielessään vain ajatusta siitä, mitä halusi nyt, kun tiesi Rayn olevan maisemissa. Puhelimen hälytys salpasi hengityksen ja sitä edelleen pidättäen Alex vastasi sanomatta mitään.

Alex vastasi kyllä, mutta ei sanonut mitään. Raiden puraisi huultaan. Sano jotakin, idiootti!
"Moi. En tienny halusitko oikeasti että soitan vai et, niin aattelin soittaa." Mitä hän edes aikoisi sanoa? Pyytää jälleen anteeksi, pyytää Alexia käymään? Ei hän voisi tehdä sellaista.
"Voitaisko me nähdä ja puhua? En haluis käydä tätä läpi puhelimessa. Ja jos et halua, sanot sen vaan nyt. Mä jätän sut rauhaan sitten."

Alex kuunteli Raidenia tuntien kuinka kovetettu ulkokuori rakoili. Hänestä oli ihana kuulla tuttu ääni, ja samalla se särki hänen sydämensä. Raiden ei enää kuulunut hänelle, ei ollenkaan, mutta hänellä ei ollut muistoja siitä, kuinka se päättyi. Se ei koskaan päättynyt, mies vain katosi.
”Nähään vaan”, hän vastasi lyhyesti ja pyöritteli peiton kulmaa vapaassa kädessään.
”Koska?”

Raiden vilkaisi kelloa. Benjamin nukkui jo ja hän valvoisi joka tapauksessa.
"... Vaikka nyt, mut sun täytys tulla tänne. Poika on nukkumassa jo." Ja Ben menisi tarhaan vasta maanantaina, nyt oli perjantai. Hän ei malttaisi odottaa maanantaihin asti. Pelkästään se, että Alex suostuisi tapaamaan, sai miehen melkein itkemään.

Alex punnitsi hetken mahdollisuutta mielessään.
”Mä en edes tiedä missä sä nykyään asut”, hän vastasi ehkä toiveenaan saada tietää. Tunsiko hän Raidenia enää ollenkaan? Ei siitä tietenkään voisi hyvää seurata, että hän menisi siinä mielentilassa siihen aikaan illasta toisen luo, mutta hän valvoisi koko yön pyöriessä jos ei saisi jutella miehen kanssa.
”Ei mulla kai parempaakaan tekemistä ole.”

Raiden antoi toiselle ihan mukisematt osoitteensa ja helpottavat ajo-ohjeet. Se ei olisi vaikeaa löytää oikeaa paikkaa, kun naapureita ei juurikaan ollut. Ehkä yksi, kahden mailin päässä.
"Oon varmaan tallissa kun tuut, tuu sinne sitten. Nähään." Hän sulki puhelimen ja asteli vielä talliin, hieroakseen Froyan selän. Hän oli tänään työstänyt tamman perinteistä tyyliä ja se piti ainoa hieroa ratsastuksen jälkeen. Hevoset rouskuttivat rauhassa heiniään, aina silloin tällöin Bow potkaisi seinää ja pröhisi hermostuneena. Raiden vilkaisi tamman karsinalle, huokaisten syvään, samalla kun hieroi vanhahkon vuononhevosmuorin selkää. Hän ei osannut olla tekemättä mitään, vaan oli seota ahdistukseensa. Mitä hän sanoisi Alexille? Hän oli tuomittu mies.

Alex oli puhelun lopetettuaan kerännyt kaiken tarpeellisen mukaansa ja syöksynyt ovesta vilkaisemattakaan, oliko kukaan muu kotona. Hän kiskoi takin päälleen ja suuntasi autolleen epäröiden - oliko hän matkalla suden suuhun? Raiden oli ollut poissa hänen elämästään niin kauan, että tuntui omituiselta olla nyt matkalla miehen luo.
Hyvien ohjeiden avulla hän ajoi Newcastlesta annettuun osoitteeseen ja sammutti autonsa pihalle. Hän ei voinut olla tuntematta pistosta sydämessään. Hän muisti yhä, miten he olivat suunnitelleet yhteistä tallia, juuri sellaista, minkä Ray näemmä oli nyt saanut. Alexin mielessä kummitteli yhä ajatus mahdollisesta puolisosta, joka odottelisi kotona kun mies tapaili tallissa ex-rakastajaansa. Raskain, mutta odottavin askelin hän astui sisään tallin ovesta.

Raiden kuuli oven käyvän. Hän oli kolmannessa karsinassa ovelta katsottuna.
"Oon täällä." Tallissa seisoi neljä vuonohevosta, joista yksi hörisi Alexille. Olaf, Raidenin oma ruuna, jonka Alex oli tavannut aikoinaan. Myös Bob pörisi innoissaan, lähinnä herkkujen toivossa. Mies astui karsinasra ulos, otti loimen telineestä ja heitti sen tamman selkään. Hän sulki karsinan kun astui sieltä pois.
"Mennään vaan sisälle. Ellet sitten halua moikata Olafia." Hevosellakin oli ollut Alexia ikävä. Se tuntui hyvin kivuliaalta vain ajatuksenakin.

Alex katseli karsinoissa seisovia hevosia. Hän tunnisti Olafin muista vain nimikyltin perusteella ja moitti itseään. Hevoset saivat hänet rauhallisemmaksi ja noiden kanssa hän sentään osasi toimia, joten lupia kyselemättä hän asteli tutun vuonohevosen karsinalle ja raotti ovea sen verran, että kykeni tarjoamaan kättään ja rapsutuksia tutulle ruunalle. Mies nosti katseen Rayhin ja hymyili vienosti.
”Mennään vaan”, hän nyökkäsi ja sulki visusti Olafin oven ennen kuin lähti seuraamaan miestä sisään.
”Montako hevosta sulla on täällä?” Oli helpompi puhua jostakin sellaisesta.

Raiden hymähti ruunansa innolle, jolla se töni Alexia ja kerjäsi rapsutuksia. Hän nyökkäsi ja sammutti tallista valot, lukiten myös ovet, ennen kuin lähti johdattamaan toista talolle. Pihalla kulki pienin lampuin valaistu tie tallilta talolle.
"Kuusi. Olaf ja kolme vuonohevosta jotka toin nyt Norjasta, Froya, Viking ja Nydel. Lisäksi on Benjaminin shettis, Bob. Sit on vielä Bow, jonka otin luokseni kuntoutukseen. Entinen laukkahevonen, vähän kuin Penny." Se oli helppo verrata Pennyyn, koska Alex tiesi tapauksen. Hän avasi talon oven. Kaksikerroksiseen taloon kuului alakerrassa eteinen, olohuone, keittiö, sen yhteydessä oleva pieni ruokailuhuone ja vessa. Yläkerrassa oli kunnon kylpyhuone ja kolme makuuhuonetta, joista yksi oli tällä hetkellä lähinnä yleinen turhan tavaran varasto.
"Mun ja Benjaminin kotikolo." Hän potki tallikengät jalastaan ja kääntyi Alexin puoleen.
"Haluutko juotavaa tai jotain?" Talosta kyllä huomasi, ettei siellä asunut muita. Edelleen samat kuvat hänen kahdesta nuoremmasta sisaruksestaan, uusia kuvia Benistä (muun muassa lihavan voikon shettiksen selässä). Hänellä oli jopa kuva heistä, mutta sen Raiden oli piilottanut muutettuaan makuuhuoneensa lipaston laatikkoon. Se oli siellä mukava muisto, mutta ei sitä esillä voisi pitää.

Alex kuunteli Raidenin puhuessa hevosistaan ja yritti painaa nimet mieleen. Tuskin hän varsinkaan vuonohevosia toisistaan erottaisi, mutta olisipa taas vähän enemmän kartalla miehen nykyisestä elämästä. Hän jätti kenkänsä talon eteiseen ja katseli ympärilleen uteliaana mutta varovaisena. Hän ei halunnut vaikuttaa siltä, että urkki asunnon sisustuksen ja tavaroiden kautta itselleen tietoa siitä, miten Ray asui nykyään. Ilmeisesti kahden Benjaminin kanssa, jos tuon sanoihin oli luottamista.
”Voin ottaa vaikka kahvia”, hän vastasi arvellen, että sen avulla jaksaisi ehkä jopa ajaa takaisin kotiin. Hän etsi sanoja, ennen niin sujuva kommunikaatio oli vaihtunut kiusaantuneeksi hiljaisuudeksi.
”Kauanko sä sanoit asunees täällä?”

Raiden nyökkäsi ja meni keittiöön keittämään kahvia, olettaen Alexin seuraavan perässä. Hänellä ei ollut sähköistä keitintä, vain pannu. Hän joi itse kahvia niin vähän, että helpompaa oli keittää pannulla kuin keittimellä.
"Pari kuukautta. Tai, mä tulin vähän aikasemmin, ehkä yhdeksän viikkoa sitten ja hevoset melko lailla tasan pari kuukautta sitten. Nyt kun kaikki on järjestyksessä, alan pitää vaelluksia ja westerniin painottuvia tunteja."

Alex seurasi perästä keittiöön ja istuutui pöydän ääreen. Hänestä oli omituista olla siellä, vieraassa talossa, niin tutun ihmisen kanssa. Hän muisti tosi Rayn varmasti täysin erilaisena, mitä tuo oli sinä päivänä.
”Etkä ihan oikeasti aikonut ottaa mitään yhteyttä?” Hänen oli kysyttävä. Alex puri huultaan ja katsoi varovasti Raideniin kääntääkseen katseensa pöydän pintaan. Eikö hän tuon mielestä ansainnut selitystä, anteeksipyyntöä, mitään? Ehkä mies olisi elellyt onnellisella hevostilallaan vuosia ottamatta yhteyttä, jos he eivät olisi törmänneet sattumalta.

Raiden meni vähän hankalaksi, kun toinen kysyi asiasta. Ei hän rehellisesti sanottuna tiennyt, olisiko ottanut. Ehkä hän olisi joskus murtunut ja ottanut yhteyttä, mutta ei hän ollut varma siitä.
"En mä tiedä. Kuten sanoin aikasemmin, musta tuntu et on reilua antaa sun olla. Sulla on oma elämäs täällä ja varmasti jo muuta sisältöä siinä. Tuntu helpommalta antaa sun vihata mua, olla pettynyt tai mitä tahansa, kuin yllättäen palata sotkemaan sun elämääs."

Alex oli hiljaa ja kuunteli vain, mitä Raiden halusi sanoa. Hänen teki mieli vastustella, sanoa ettei hän ollut vihainen, kertoa miten tärkeää hänelle oli, että he vihdoin oivat tavanneet. Ei hän osannut sanoa mitään sellaista.
”Miksi hitossa sä palasit nyt, just kun mä olin melkein päässyt yli susta”, hän sitten sai puristettua ulos itsestään ja loi varovaisen katseen Raideniin. Hän tunsi ne kaikki tunteet kuin aiemminkin, vaikka tiesi, ettei saisi. Ei hän voisi olla vihainen, ei katkera. Hän oli vain iloinen saadessaan nähdä miehen vielä, mutta jotenkin taisteltuaan kuukausia ikävää ja pettymystä vastaan, oli vaikea kohdata se tilanne. Kuin kaikki olisi ennallaan mutta ei sinne päinkään.

Raiden kohautti olkiaan. Ei hän tiennyt miksi oli tullut takaisin. Tämä paikka oli tullut vain sopivaan hetkeen myyntiin. Janicekin oli muuttanut pois.
"Mä en koskaan päässyt susta yli." Se vain lipesi suusta ja hetken mies näyttikin siltä, että toivoi voivansa kelata tilannetta taaksepäin ja olla sanomatta sitä.
"Helvetti, just tollasta mun ei pitänyt sanoa sulle." Ironista, se kahvipannu oli sama, jolla hän oli keittänyt kaakaota sillä vaelluksella, suostuteltuaan ensin Alexin uimaan hyiseen mereen.

Raidenin sanojen jälkeen Alex unohti hetkeksi hengittää. Hän katseli mitään näkemättä miestä uskomatta täysin, mitä tuo oli juuri sanonut. Ei se voinut olla totta, Ray vedätti häntä. Tuo oli viettänyt, sen hetkisestä tilanteestaan päätellen, elämänsä upeimman pakomatkan Norjassa ja hankkinut hevostilan ja perustamassa yritystä vaelluksineen ja kaikkineen. Miten miehellä oli muka ollut edes ajaa ajatella häntä?
”Mä luulin kaikki nää kuukaudet että sä lähdit koska sulla ei ollut enää tunteita mua kohtaan”, Alex myönsi ja laski katseensa. Ilmeisesti hän oli ollut täysin väärässä ja nyt ne kaikki aiemmat syytökset ja hetket, kun hän oli itkenyt ikäväänsä, tuntuivat turhilta ja vääriltä.
”Just ton mä halusin kuulla. Tai, en välttämättä. Et sä voi tulla takaisin ja odottaa, että me jatketaan siitä mihin jäätiin.” Ei Ray sitä tuntunutkaan odottavan - eihän tuo ollut häneen ottanut yhteyttä. Itse hän oli pyytänyt soittamaan ja lopulta suostunut tapaamiseenkin.

Raiden ei liikkunut mihinkään. Hän tavallaan jo odotti räjähdystä, että nyt hän olisi ylittänyt sen rajan. Alex kuitenkin pysyi hiljaa melko pitkään, jättäen hänet roikkumaan siihen reunalle. Ja hänellä oli ollut kaikki ne hiljaiset hetket hevosen selässä, yksin sängyssä... Puhumattakaan niistä hetkistä, jotka hän olisi halunnut jakaa Alexin kanssa. Kauniit maisemat, skandinavian jylhä kauneus oli lumoavaa.
"En koskaan olis lähteny sellasen asian takia meren toiselle puolelle. Mä olisin sanonut niinkun asiat on. En koskaan halunnu sulle muuta kuin hyvää ja että sä olisit onnellinen." Sitten hän olikin itse hajottanut Alexin, pettänyt tuon ja tehnyt kamalimman temput, mitä kenellekään saattoi tehdä. Raiden kaivoi heille kupit kaapista, kaataen kahvia molempiin.
"Käytätkö sä edelleen maitoa kahvissas?" Ääni tuntui katoavan, hajoavan pieniksi palasiksi. Hän tiesi sen, eikä olettanutkaan että he jatkaisivat mihinkään. Raiden nojasi kämmenensä keittiön pöydän reunaan ja nojautui sitä vasten. Siniset silmät tuijottivat pöydän pintaa, ennen kuin hän painoi silmänsä tiukasti kiinni.
"En oletakaan. Mä odotan kokoajan koska sä sanot että sä oot kihloissa, naimisissa, avoliitossa, mitä vaan. Tai että sä et halua sitä enää. Mä ymmärtäisin kyllä ja antasin sun olla. Mut en pystyis näkemään sua enää. Vaikka tää paska onkin mun syy, ei mitenkään sun."

Alex tiesi, että Ray puhui totta ja olisi todella lopettanut suhteen fiksusti, jos hänessä olisi ollut jotakin vikaa. Kai hän tavallaan vain syytti itseään siitä, että jäi yksin - se oli helpompaa kuin pohtia niitä kaikkia kauhuskenaarioita, mitä olisi voinut tapahtua. Hän nielaisi ja yritti vastata myöntävästi, kun Ray kysyi kahvimaidosta. Koska hänestä ei lähtenyt kuin epämääräinen mumina, yritti hän kerätä itsensä.
”Käytän. Kiitos.” Oli ihanaa, että kaiken sen jälkeen Raiden muisti jotakin niin arkista.
Seuraavat sanat saivat Alexin ajattelemaan. Ehkä Raiden oli todella palannut hänen luokseen. Hän oli turhaan pelännyt tuon mahdollista puolisoa.
”Ei mulla oo ketään. Ei oo ollu sun jälkeen.” No, nyt se ainakin olisi tiedossa. Olihan se säälittävää, mutta mistä hän olisi ketään löytänyt. Oli helpompi hukuttautua töihin kun niitä kerran oli tarjolla enemmän kuin ehti tehdä. Ehkä hänen vastauksensa myös kertoi, ettei hän missään nimessä olisi ehdottomasti sitä vastaan, että heistä vielä tulisi jotain. Ei vielä, ei niin pian, mutta joskus. Sitten, kun luottamus olisi molemmin puolin taas kunnossa.

Raiden pyyhkäisi silmiään. Kasvoilta oli onneksi meikit pesty pois, tunteja sitten. Tummat rajaukset silmien ympärillä olisivat näyttäneet liikaa, vaikka eivät punertavat silmätkäät nyt kovin paljon jättäneet arvailun varaan. Raiden asteli jääkaapille ja kaatoi maitoa molempiin mukeihin, kääntyen sitten laskemaan toisen mukin Alexin eteen pöydälle.
"Mä mietin vaan Norjassa miten halusin sut sinne, että sä näkisit ne maisemat. Oot ainoa joka osais arvostaa sellasta. Ja olisin halunnu että näät kun Benjamin ratsasti ekaa kertaa. Tai kun se sai Bobin, poika ei kahteen viikkoon puhunut muusta kuin siitä miten voittaa ratsastuskisoja isona." San sanominen vaati liikaa, mutta tuntui kuin sanat olisivat tulleet oksennuksena. Kun sanoi yhden, loput seurasivat ensimmäistä, täysin hallitsemattomasti.

Alex heltyi hymyilemään lempeästi, kun näki Rayn kyyneleet ja kuuli tuon sanat. Olisipa hän voinut olla paikalla. Hän olisi lähtenyt Norjaan heti ensimmäisellä lennolla, jos olisi tiennyt, missä mies oli.
”Kuulostaa siltä, että viihdyitte siellä”, hän sai sanottua vaikka olisi halunnut sanoa niin paljon enemmän. Hän oli vain tallannut samaa ympyrää koko ajan ajan. Jos nyt ei ottanut sitä pientä notkahdusta vuoden alussa. Oliko hän todella yrittänyt hiipiä nukkumaan hevosensa karsinaan tarkoin vartioidussa Rosings Parkissa? Mikä typerys hän olikaan ollut.
”Ilmeisesti aiot nyt jäädä pidemmäksi aikaa?” Alexin oli varmistettava. Hän ei halunnut alkaa toivoa liikoja, jos ylipäätään yhtään mitään, varsinkaan jos Ray suunnitteli ottavansa lähdöt samalla tavallaa uudelleen.

"Olihan siellä ihanaa, mutta en mä sinne jäisi. Ihmiset on vähän outoja ja se kieli on aika rumaa." Raiden naurahti vaisusti. Vaikka hän puhui norjaa muutoinkin kuin posliinipuhelimen kanssa, ei hän silti pitänyt kieltä kovin kauniina. Hassuna ennemminkin.
"Aion jäädä tänne. En mä olis ostanut paikkaa omaksi, jos en aikois jäädä. Ei tee pojallekaan hyvää muuttaa kokoajan. Vaikka tänne se palas ihan mielellään, Benjamin halusi tulla kotiin, kuten se ite sanoi. Ei kuulemma haittaa ettei tää oo sama koti, mutta koti kuitenkin."

Alex tiesi hirvittävän vähän Norjasta, mutta uskoi Rayn sanat. Hän jopa hymähti, kun tuo puhui kielestä sellaisin sanavalinnoin. Ehkä Norja oli sopinut isän ja pojan elämään sen hetken, mutta kaikesta huolimatta oli mukava saada nuo takaisin Englantiin.
”Benjamin viihtyy varmasti, kun on piha täynnä hevosia ja sulla on aikaa pojalle”, Alex hymyili ja mietti, miten rankkaa Raylla mahtoi olla - huolehtia nyt yksinään hevoslaumasta ja vilkkaasta lapsesta.
”Sun suunnitelma vaelluksista ja western-tunneista kuulostaa kyllä ihanalta.” Alex jätti sanomatta, että se kuulosti heidän yhteiseltä unelmaltaan. Hänellä ei ollut enää paikkaa siinä unelmassa, ei ainakaan sillä tavoin, mitä he olivat ajatelleet.

Raiden oli halunnut toteuttaa sen, vaikka se tuntuikin... Väärältä ilman Alexia. Olisihan toisella ollut paikka siinä, mutta ei hän sitä voisi sanoa, hän oli jo sanonut ihan liikaa ja samalla juuri riittävästi.
"Halusin tuoda tänne jotain uutta. Nyt tarjoutui tilaisuus, kun sopiva paikka pienelle tallille tuli myyntiin ja sain apua lainan kanssa. Ja Norjasta sopuhintaan hyvät hevoset. Eksotiikkaa ja sitä rataa." Mies hymähti kahvimuki miltein huulillaan, juoden sitä parin kulauksen verran. Hän riisui päällään olevan fleecetakin, mikä paljasti tatuoinnit käsivarsissa. Yksi oli uusi, nimittäin musta arabin sivuprofiili hänen ranteessaan. Se ei ollut iso, mutta kyllä sen näki ja tajuaisi. Etenkin jos oli katsellut niitä tatuointeja yhtä läheltä kuin Alex. Hänellä kun oli tapana ottaa muistoksi tatuointeja, se oli muistotatuointi ajalle Rosingsissa. Ylipäätään siellä.

Alex alkoi rentoutua ja hymyillä aidommin. Kuulosti siltä, että Ray todella toteutti nyt unelmaansa, mikä oli enemmän kuin arvostettavaa. Olihan hänelläkin unelmatyönsä, mutta oli aivan eri asia työskennellä muille.
”Arvostan sitä, että todella ryhdyit tähän”, Alex nyökkäsi eikä voinut olla katselematta miehen paljaita käsivarsia. Hän muisti niihin tatuoidut kuvat niin selvästi, kuin olisi nähnyt ne vasta eilen viimeksi. Katse pysähtyi uuteen kuvaan ja hän nosti katseensa Rayhin.
”Arabialainen?” Hän uteli tatuoinnin taustaa hymyn väristessä huulilla. Oliko se ehkä hänen Gabinonsa innoittama?

Raiden naksautti kieltään ja vilkaisi rannettaa. Mustasta siluetista tuli mieleen Gabino, Miu, Penny... Ne monet hevoset joiden kanssa hän oli saanut Rosingsissa työskennellä.
"Joo. Että se näyttäisi edes joltakin rodulta, noin siluettina. Otin sen muistoksi ajoille Rosingsissa, kun tykkään ottaa näitä kaikkia muistotatuointeja." Hänellä oli Olafin nimi tatuoituna itseensä, Benjaminin syntymäpäivä ja ties mitä muuta. osa kuvista oli merkityksettömiä, mutta osalla oli iso merkitys hänelle.
"Gabino, Miu, Penny... Upeita hevosia ja pari upeaa ihmistä." Hän tarkensi vielä hiljaisena, katsellen sitä mukissa seisovaa kahvia. Mieli olisi tehnyt udella, kysellä, kaikkea mahdollista. Hän tiesi ettei voisi tehdä niin.
"Mitä sä teet nykyään? Oot edelleen Rosingsissa töissä ja taas ainoa outolintu siellä?"

Alex hymähti kun kuuli tuttujen hevosten nimet. Hänestä Raidenin tapa piirtää muistot tatuoinneksi kehoonsa oli mielettömän hieno. Hän ei sellaiseen ryhtyisi, hän luotti muistiinsa, mutta jokainen tavallaan. Olivathan toisen ihoa koristavat kuvat upeita. Alex piilotti hölmön hymynsä kahviin, kun mies mainitsi myös upeat ihmiset. Hän uskoi kuuluvansa niihin ja alkoi salaa toivoa, että he voisivat taas olla yhtä hyvissä väleissä kuin aiemmin. Eihän sitä tiennyt.
”Siellä. Elokuvaa varten on tullut lisää hevosia ja Peeves on oppinut paljon - Gabinokin sai roolin. Kuvaukset alkavat ihan näiden kuukausien aikana”, hän kertoi lyhyesti työnkuvastaan. Elokuvaan mukaan pääsy oli tietenkin unelmien täyttymys mutta se vei hänen kaiken aikansa. Ei hän siihen mennessä ollut valittanut.
”Myin Poppyn pois ja laitoin Arizonan vuokralle”, hän täräytti huonommat uutiset vaikka näki ne itselleen vain positiivisina. Kyllä hän kaipasi ajoittain nuorta tammaansa tai luottoratsuaan, mutta elämässä piti tehdä valintoja.
”Aika ei vain riittänyt.” Oli lohduttavaa tietää, että Arizona oli edelleen tutussa karsinassaan ja hän näki sitä päivittäin. Alex ei vain muistanut, milloin olisi touhunnut sen kanssa muuta kuin rapsuttanut turpaa ohimennessään. Hevosparka. Onneksi sillä oli hyvä vuokraaja.

Raiden mutristi hieman huultaan. Hän muisti Poppyn hyvin, tamma oli ollut mielettömän suloinen ja kiltti. Eikä ihmekään, kun Alex koulutti sitä. Vai oli Arizona vuokralla.
"Vaau... Gabinosta tulee tähti. Varo ettei sillä nouse hattuun, se tuntee oman arvonsa jo tarpeeksi hyvin." Nyt vasta hän rentoutui tarpeeksi istuakseen alas. Ahdistus oli... Valtava ja ei vieläkään oikein helpottanut.

Alex hymähti ajatukselle Gabinosta tähtenä. Onneksi ori ei tiennyt yhtään itse, mihin oli joutunut. Se sai tehdä töitä tuplat aiempaan ja joka päivä jotakin uutta. Sopi sen luonteeseen täydellisesti. Mies hörppäsi kahviaan uudelleen nyt kun se oli jäähtynyt täydelliseksi.
”Sain myös häädön aiemmasta asunnostani”, Alex tunnusti puolivitsikkäästi. Nyt hän osasi jo nauraa, vaikka muutaman päivän asunnottomuus ei paljon ollut huvittanut. Häätö oli laiton, joten hän ei nähnyt itseään syyllisenä.
”Asun nykyään Jamien ja Emersonin kanssa. Muistathan sinä heidät?” Alex kysyi ja hengitti syvään. Eihän tämä ollut yhtään niin paha kuin olisi voinut kuvitella. Hänen tunteensa olivat edelleen ristiriitaisia eikä hän tiennyt mitä tehdä nyt kun Ray oli palannut.

Se että Alex oli saanut häädön, aiheuti hyvin terävän piston Raidenin sisällä. Hän ei voinut uskoa sitä,että toinen oli heitetty kodistaan ulos. Vielä sen jälkeen kun he olivat haaveilleet yhteisestä tilasta. Jos mahdollista, oli olo kaiken takia vielä syyllisempi, mitä aiemmmin oli ollut. Raiden nyökkäsi, hän muisti Jamien, Emersonin aika hämärästi. Ei hän osannut sanoa mitään, katseli vain vaitonaisena pöytää, lävistetty alahuuli kevyesti mutrulla ja silmät täynnä syyllisyyttä sekä huolta.

”Se häätö oli ihan aiheeton, joku naapuri oli keksinyt valittaa turhasta ja sain sitten päivän aikaa pakata kamat ja lähteä.” Alex ei halunnut kertoa koko totuutta, ei sitä että oli aikonut yöpyä hevosensa karsinassa tai sitä, kuinka Fairchildien taloudenhoitaja oli löytänyt hänet ja vienyt kartanolle yöksi. Vaikka se oli muisto muiden joukossa, se muistutti häntä aina siitä miten tyhmä hän oli ollut. Kuka idiootti jäisi nukkumaan niin vartioituun talliin? Olisihan hän ottanut hotellihuoneen, mutta rahat olivat loppuneet.
”Mut kaikki on nyt ihan hyvin. Enemmän mä oon tallilla kun kotona niin samapa se missä se vähä omaisuus on.”

Raiden nyökkäsi toisen sanoille, niin kai sitten. Olihan se tottakin, hän oli itse joskus ajatellut samoin, kun oli viettänyt aikaa tallilla ja kisamatkoilla enemmän kuin kotona. Jos tilanne olisi ollut toinen, hän olisi tarjonnut sitä tyhjää huonetta Alexille mutta ei nyt. Ja tuo varmaan viihtyi Jamien kanssa, hän ainakin muisti ratsatajan hyvin hauskana veikkona.
"On kai se niinkin." Mies myönsi ja pyöritteli mukia käsiensä välissä.

Tilanne alkoi luisua epämukavuusalueelle. Ray oli vaitonainen ja Alex saattoi aistia, ettei tuo ollut ihan sinut sen kanssa, että hän näin yllättäen istui tuon keittiössä kahvilla. Ehkä heidän olisi pitänyt tavata jossakin muualla, mistä pääsi karkuun. Hän joi maitokahvinsa loppuun ja laski kupin sitten pöydälle kevyen kumahduksen kera.
”Haluatko, että lähden?” Alex kysyi ja nosti katseensa toiseen. Ei siitä ollut mitään hyötyä, että he kiusasivat toisiaan. Hän halusi samaan aikaan käydä läpi koko vuoden tapahtumat, joita toki hänen elämässään ei ihan kamalasti ollut, ja samaan aikaan lähteä. Ei hän kotiin voisi, mutta ehkä kierrettyään autolla lähiseudut, hänestä olisi jo nukkumaan.

Ei se johtunut siitä, että Alex oli siinä. Raiden vain otti sen aika raskaasti, miten elämä oli potkinut toista päähän ja hän oli saanut sen mistä he kaksi olivat haaveilleet. Puhumattakaan siitä että hän oli kokeillut toisen rajoja enemmän kuin oli hyvien tapojen mukaista. Ei ehkä kovin huonossa mielessä. Mies upposi täysin ajatuksiinsa, sinne viattomaan suudelmaan nuotion äärellä, yhteisiin maastoretkiin, siihen kun he päätyivät sänkyyn ensimmäisen kerran. Muistot olivat viedä järjen. Olikohan tänne tulo sittenkään ollut hyvä idea?
"Ei sun tarvi, mä vaan unohduin ruoskimaan itseeni henkisesti. Ja miettimään asioita."

”Mitä sä mietit?” Alex kysyi haluten todella tietää. Hän halusi ymmärtää Rayta, sitä mitä tuo ajatteli heistä ja siitä kaikesta. Hän halusi tietää, miten mies oli koskaan päätynyt jättämään hänet ilmoittamatta yksinään. Se oli sattunut silloin eikä hän ollut koskaan aiemmin tuntenut mitään niin hirveää. Nyt viime kuukausien aikana hänellä ei ollut ollut aikaa miettiä mennyttä - ei ennen kuin se oli palannut silmien eteen. Raiden oli aivan yhtä hurmaava kuin ennenkin.

Raidenista tuntui, että hän oli ennenkin vastannut toisen esittämään kysymykseen näin.
"Sua." Se oli kuitenkin helpoin vastaus, antaisi aikaa hetkeksi, kun hän järjestelisi ajatuksiaan. Samaa tahtia kun hän sulki ovia mielessään, muistikuvat tunkivat takaisin mieleen. Raiden värähti hieman. Muisto Alexin kosketuksesta ei varsinaisesti ollut sellainen, jota hän halusi nyt käydä läpi. Ei tuon edessä.
"Sitä miten vaan katosin, että sut heitettiin ulos kämpästäs... Ihan kuin kaikki olis mun syytä. Tai no, ensimmäinen ainakin on mun syytä. Ja sitten mulla on se mitä... Me haluttiin. Meille. Se tuntuu tosi väärältä."

Alex hymähti hiljaa, kun Raiden sitten sanoi ajatelleensa häntä. Samaan aikaan se tuntui hyvältä, mutta sattui. Ei tuon pitäisi ajatella häntä, ei enää. Molemmat olivat jatkaneet elämäänsä ja kuten mies jatkoi, tuolla oli se unelma, jonka he olivat aikanaan jakaneet.
”Se häätö tapahtu vasta tän vuoden puolella, eikä sulla ollu mitään tekemistä sen kanssa”, Alex puolustautui ja yritti nostaa edes osan taakasta toisen harteilta.
”Sä saavutit sun unelman. Mä olen ylpeä susta, vaikka en olekaan osa sitä.”

Raiden oli räjähtää. Miten hän saisi sanottua toiselle, että enemmän kuin mitään muuta, hän katui sitä ettei Alex ollut osa sitä? Hän huokaisi raskaasti, koettaen rauhoittua. Sisällä velloi sekä hyvällä että huonolla tavalla. Itku teki taas tuloaan. Hän ei ollut itkenyt enää kuukausiin ikävän takia, mutta nyt se ajoi hänet pidättelemään itkua ja haromaan hiuksiaan.
"... Unohda et mä sanoin mitään sellasta. Jooko?" Vaaleahiuksinen mies ei nyt ihan tuntunut ymmärtävän ja hän ei aikoisi sanoa enää mitään. Koska sitten hän vaikuttaisi jo epätoivoiselta.

Alex huomasi muutoksen Raidenissä, eikä hän pitänyt siitä. Toinen näytti murtuvan siinä hänen silmiensä edessä ja vaikka muutos oli tuskin huomattava, hän tunnisti sen niin hyvin. Kuin se erossa ollut vuosi olisi vain kadonnut. Tuo oli se mies, jonka pauloihin hän oli joutunut täysin vahingossa, mutta joka oli johtanut hänen elämänsä parhaaseen seikkailuun.
”Ray”, Alex yritti hellästi saada toisen syvältä ajatusten suosta. Se ei tehnyt hyvää miehelle.
”Nauti siitä, mitä sulla on. Sä olet päässyt niin pitkälle vuoden aikana.”

Hän ei tiennyt enää mitä voisi sanoa. Pyytää anteeksi, taas. Hokea sitä loppuikänsä toiselle, samalla kun välttelisi toista viimeiseen asti, jos Alex ei pystyisi mihinkään. Kyllä hän ajan kanssa pääsisi, mutta Alexin näkeminen oli itsensä kiduttamista. Hän ei voinut lopettaa itsensä syyllistämistä.
"En mä pysty. Se on ihanaa miten oot noin rauhallinen, mutta mä en voi olla syyttämättä itteeni, kun sä istut siinä. Mun olis pitäny olla täällä, auttamassa sua kun sulla oli vaikeeta. Sen sijaan jätin sut ilman selityksiä miettimään, mitä teit väärin vai kuolinko mä." Raiden veti henkeä, happi tuntui loppuvan sisällä.
"Mulla ei ole oikeutta roikkua sussa tai pyytää sulta mitään. Mut siitä huolimatta, mä oon pahoillani kaikesta. Mielettömän pahoillani. En halua muuta kuin että sä et vihaa mua. En pyydä sua olemaan mun ystävä tai oleta että saisin sen kaiken takas, koskaan. En edes tajunnu kuinka ikävä mulla oli, kuin vasta nyt."

Alex unohti hengittää, kun kuunteli Rayn sanoja. Tuo ei tiennytkään, miten hänen sisällään riehui, ja rauhallinen ulkokuori oli vain hyvin näyteltyä valhetta. Hän näki Raidenin kuin erossa oltua aikaa ei olisi ollutkaan ja samalla muisti miten paljon tuon lähtö oli sattunut. Hän ei ollut valmis altistamaan itseään enää sydänsuruille. Ei ainakaan ennen. Entä nyt, kun hänen elämänsä rakkaus oli tullut takaisin? Jos niin saattoi sanoa hetken tapailun jälkeen. No, oli se ollut enemmän kuin koskaan aiemmin kenenkään kanssa. Hän pysyi pitkään hiljaa sulatellen miehen sanoja.
”Mullakin on ikävä sua, sitä mitä meillä oli”, Alex aloitti tietämättä mitä halusi sanoa. Hänellä oli niin paljon mielessään, että järkeviä sanoja ja lauseita oli hankala saada ulos.
”Mä en vaan tiedä oonko valmis mihinkään. Mulla meni kuukausia ennen kuin mä saatoin antaa mielessäni sulle anteeks. Kun mä törmäsin suhun tänään, mä en tiennyt enää mitä ajatella.”

Raiden katseli pöytää ja nousi ylös. Miehistä lyhyempi tärisi, kun pidätteli kaikkea sisällään. Hän ymmärsi Alexia ja tiesi sen olevan enemmän kuin odotettua. Miksi hän oli tullut tänne takaisin? Kai hän oli salaa toivonut jotakin muuta ratkaisua kaikelle.
"Sun ei oo pakko olla täällä. Mulle riittää että sain pyytää sulta anteeks kunnolla, antaa selityksen ees nyt. Se riittää mulle." Hän otti maitopurkin pöydältä, laittaen sen takaisin jääkaappin. Kädet tärisivät niin että hän oli miltein pudottaa sen lattialle.

Alex puri huultaan. Oliko hän nyt suututtanut Rayn, sillä sitä hän ei halunnut. Mies nousi kun toinen vei maidon kaappiin. Ei hän tiennyt mitä hän halusi. Miehen näkeminen toi mieleen toki sen kaiken tuskan, mutta myös kaiken hyvän. Hän tunsi haluamattaankin ihan uskomatonta vetoa toisen suuntaan. Hän tiesi ettei saisi tuntea niin, sillä se vain sekoitti pakkaa. Olisi helpompi rakentaa ystävyyttä uudelleen sen sijaan, että himoitsisi toista aina päästessään niin lähelle.
”Onhan tässä sulateltavaa”, Alex sai sanottua. Hän ei ollut enää vihainen, mutta vaati aikansa, että hän ymmärtäisi mitä kaikkea oli tapahtunut. Ray oli palannut takaisin ja se tuntui kaikista tärkeimmältä, vaikka se pisti hänen pasmansa ihan sekaisin.

Ei hän ollut vihainen, kuin korkeintaan itsellensä, sitä hän oli sitten Alexinkin edestä. Kun hän jäisi yksin, voisi hyvin olla että hän romahtaisi täysin. Ei ollut helppo kohdata omia virheitään, etenkin kun välitti ihmisestä jota kohtaan oli tehnyt väärin. Sama himo myös nakersi heitä molempia eikä Raiden uskonut aiempien kokemusten valossa, että hän voisi hillitä itseään. Hän ei ollut osannut sitä aiemminkaan.
"Enkä odota sulta mitään. Edes että nähdään ystävinä tai jutellaan. Teet mitä haluat ja tyydyn siihen."

”Totta kai nähdään. Nyt kun olet palannut.” Ei Alex missään nimessä halunnut eroon Raysta, ei enää kun tuo oli takaisin. Hänellä ei ollut turhan paljon ystäviä, ja vaikka hänen olisi vaikea olla pelkkä ystävä enää sen kaiken jälkeen, hän halusi yrittää. Tiedä sitten miten hyvin siinä kävisi.

"Miten tahot." Ei ihme että Janice oli aikanaan saanut kävellä Raidenin ylitse ja käyttää häntä sylkykuppinaan. Kun kyseessä oli joku hänelle tärkeä, hän sieti paljon. Nytkin hän oli täysin valmis alistumaan siihen mitä Alex halusi tehdä tämän kaiken kanssa. Jos tuo olisi halunnut huutaa, hän olisi ottanut sen mukisematta vastaan. Ehkä jopa yhden lyönninkin, oli Raiden sen ansainnut. Lieni siis hänen onnensa, ettei Alex turvautunut sellaiseen.

”Mitä itse tahdot?” Alex kysyi rohkeasti. Hän ei jäisi, jos Ray ennemmin pitäisi välimatkansa. Olisihan se ymmärrettävää, kun tuo oli jo vuodeksi lähtenyt. Menneen kohtaaminen oli varmasti tuollekin raskasta.
”Ole rehellinen. En halua olla taakkanasi.”

Rehellinen? Hän halusi vetää Alexin lähelle, halata tuota niin kauan että käsistä katoaisi voimat. Itkeä ja toistella anteeksipyyntöä vaikka tunteja. Ystävyys tuntui enemmän kuin kylmältä, mutta ei hän sitä voisi sanoa.
"Et sä oo taakka. Mitä sä haluat, on ihan ok."

Alex olisi kaivannut jotakin muuta. Tunnetta, hän kaipasi sitä. Hän halusi nähdä, että Ray todella välitti hänestä. Ehkä hän vain kuvitteli. Mies nielaisi epävarmuuttaan. Kai tilanne siitä selkeytyisi. Mitä hän olisikaan tehnyt, jotta olisi voinut painaa intohimoisen suudelman toisen huuliin.
”Mun täytyy miettiä tätä. Kaikesta huolimatta kiitos, että tulit takaisin.” Alex soi lämpimän hymyn Raylle, ehkä aidoimman siihen asti. Hän tiesi että tulisi miettimään miestä nyt enemmän kuin aikoihin, mutta voisiko se olla niin paha?

Raiden nieleskeli sitä kaikkea paniikissa. Olo oli hirveä, hän pelkäsi jäädä yksin. Mutta olisi pakko, hänellä ei ollut ketään täällä. Ei enää. Mahtoikohan Evelyn olla maisemissa vielä, entä Lucy? Ne kai selviäisivät nopeasti. Sen hymyn näkeminen oli liikaa. Lyhyempi otti muutaman askelen Alexin luo, painaen nopean suukon tuon huulille.
"... Anteeksi." Aikaa oli mennyt, mutta miehen itsehillintä ei ainakaan ollut parantunut sen myötä.

Alex yllättyi suukosta, mutta ei välttämättä huonolla tavalla. Hän veti terävästi henkeä ja sulki silmänsä siksi hetkeksi, kun Rayn lämpimät huulet viipyilivät hänen omillaan. Liian vähän aikaa, jos hän sai päättää. Anteeksipyynnöstä välittämättä Alex astui aivan kiinni mieheen, vei kätensä tuon niskaan ja antautui henkeäsalpaavaan suudelmaan. Miten hän olikaan kaivannut sitä?

Raiden oli ollut valmis juoksemaan karkuun, pakenemaan sitä huonon itsehillintänsä seurauksena tekemäänsä. Vastaus siihen ei ollut se mitä hän oli odottanut, edes parhaassa tapauksessa, mutta mies ei vastustellut. Hän ei uskaltanut hengittää saatika liikkua, vain vastata siihen suudelmaan. Kädet kiertyivät Alexin ympärille, hän rutisti toista tiukasti. Mies oli kaivannut sitä kaikkea todella.

Alex hukkui suudelmaan ja upotti sormensa toisen miehen hiuksiin. Hän antoi hetkeksi itselleen vapauden nauttia siitä, hypätä jälleen muistoihin. Sitten hän keskeytti suudelman ja painoi miestä rintakehästä kauemmas.
”Ei, ei me voida”, Alex sanoi perääntyessään irti toisesta. Hän katseli lähinnä lattiaa taistellessaan sisäisten ristiriitojensa kanssa. Hän ei voisi katsoa enää Rayhin tai sortuisi uudelleen. Eivät he voisi.
”Soitellaan. Hyvää yötä, Ray.” Niine sanoineen Alex suuntasi rivakoin askelin eteiseen ja veti kengät jalkaansa. Hän osaisi kyllä itsekin ulos. Ei hän voinut enää jäädä. Hänen täytyi saada ajatella.

Hänen olisi pitänyt olla se viisaampi, arvata että Alex katuisi sitä, mutta hän ei pystynyt siihen. Ray halusi varastaa heille sen pienen hetken, jonka saattoi saada. Mies myönsi jo itseki olevansa epätoivoinen, kun takertui niin pieneen hetkeen, joka ei edes kestänyt kauan. Hän astui taaksepäin, katsellen toista, nyökäten tuon sanoille, vaikka sisimmässään Raiden oli varma, ettei kuulisi Alexista enää ikinä, kun tuo käveli nyt ovesta ulos. Miehen mentyä hän raahasi itsensä makuuhuoneeseen, etsi sen kuvan laatikostaan. Sen oli tainnut ottaa Evelyn, jos hän ei väärin muistanut. Molemmat istuivat Poppyn selässä, yksi niistä idioottimaisista ideoista. Mies kaipasi sitä.

Alex astui ulos viileään yöhön ja kiirehti autolleen. Hän istui kuskin paikalle mutta ei käynnistänyt autoa tai lähtenyt mihinkään. Mies laski kasvot käsiinsä voimatta ihan täysin ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Hän oli saada takaisin osan Raysta ja sitten hän oli heittänyt sen mahdollisuuden menemään. He molemmat varmasti tiesivät, ettei se olisi pidemmän päälle ollut rakentava ratkaisu, mutta kyllä häntä nyt harmitti. Istuttuaan siinä pieneltä ikuisuudelta vaikuttaneen ajan hän lopulta starttasi auton ja suuntasi päämäärättömästi vain johonkin. Ehkä hetken ajelu selkeyttäisi ajatuksia.

_________________
You are more delicious than anyone
That’s why I’ll save you for last

Andrea Rowe
Artemis Cavanaugh
Gabrielle Pakenham
Ivor Atterberry
Miyato Caloun
Tobias "Raiden" Wonchester
Takaisin alkuun Siirry alas
Hatsiubat
Kentauri
Kentauri
avatar

Viestien lukumäärä : 1143
Join date : 09.03.2016

ViestiAihe: Vs: Pyydä multa anteeks kunnolla   To Maalis 10, 2016 11:22 am

Maanantai 7.3.2016

Viikonlopun ylitse Alex vältteli kaikkia mahdollisuuksia törmätä Rayhin. Hän vietti aikansa Rosings Parkissa ja keskittyi todenteolla töihinsä, mikä onnistuikin paremmin kuin hyvin. Vasta seuraavan viikon tiistaina hän rohkaistui ja matkalla kotiinsa vaihtoi hetken mielijohteesta suuntaa ja ajoi Rayn tilan pihaan. Ei mies varmaan olisi edes kotona. Alex katseli edessä avautuvaa tallipihaa ja kotitaloa. Hän ei uskaltanut edes nousta autosta.

Missä Raiden olisi, jos ei kotona? Jokainen hetki, kun Benjamin oli tarhassa, oli aikaa vain hevosille ja töille, näin oli myös tiistaina. Hän oli tallin viereen rakennetussa pyöröaitauksessa Bowin kanssa, kun auto ajoi pihaan. Tamma meni yllättäen asiasta lukkoon, jääden tuijottamaan autoa jokainen lihas jännittyneenä. Raiden livahti aitauksen puomien välistä sieltä pois. Hän tiesi mitä oli tulossa ja tulisikin, jos tulija nousisi autosta ja löisi oven kiinni, eikä hän halunnut jäädä jalkoihin. Vasta kun hän suoristautui, hän tunnisti auton ja sen kuskin. Yllättäen vauhkon täysiveritamman tallomaksi tuleminen kuulostikin hyvältä.

Alex huomasi pyöröaitauksessa liikkuvan hevosen ja tiesi, että myös Raiden olisi siellä. Hän hengitti muutaman kerran syvään, etsi rohkeutta nousta autosta ja avasi oven. Hyvänä hevostuntijana hän näki jo kauas, että täysiverinen oli jännittynyt. Ilmeisesti tämä oli se heikkohermoinen entinen laukkaratsu. Mies sulki oven hiljaa ja lähti kävelemään pyöröaitausta kohti. Halusikohan Raiden edes nähdä häntä enää silmissään? Mies ei aikonut perääntyä.

Raiden seisoi aitauksen vieressä, ulkopuolella tosin nyt. Musta tamma otti loikan eteenpäin, jääden uudelleen naulittuna tuijottamaan aitausta kohta kävelevää miestä. Tamma korskahti ja viskeli päätään hermostuneena. Bowin omistaja tiesi sen vain odottavan syytä tai ärsykettä, joka saisi tamman räjähtämään.
"Oisit ilmottanu, en... Olis ottanu Bowia tähän." Täysiverisen saaminen takaisin tarhaan kun ei ollut nopea, saatika sitten turvallinen toimenpide.

Alex katui heti sinne tuloaan. Hän vältteli katsomasta hevosta ettei uhkaisi sitä. Raidenin katsetta hän vältteli ihan eri syistä.
”Anteeks”, hän sanoi alistuneena. Oli selvästi ollut huono idea tulla sinne.
”En mä suunnitellut tätä.” Niin, koska hän nyt olisi suunnitellut. Vierailu oli ollut päähänpisto, äkillinen halu saada nähdä Ray. Miksi hän ei vain ollut ajanut kotiin.

Hän pudisteli päätään, ei se haitannut. Jos hän olisi tiennyt, Raiden ei vain olisi ottanut räjähdysherkkää, miltein sekopäistä tammaa siihen aitaukseen pyörimään.
"Ei se mitään. Ei se haittaa, sen täytyy nyt vaan antaa olla tuolla sen aikaa. Bow on laitakauhunen, niin sen tarhaaminen ei oo ihan läpihuutojuttu."

Alex vilkaisi aitauksessa olevaa tammaa. Hän ymmärsi, miksi Raiden oli viehättynyt siitä, tiesihän toisen fiksaation rikkinäisiin laukkureihin. Mies siirsi katseensa varovasti toiseen.
”Näin päivällä tää paikka näyttää vielä paremmalta”, Alex kehui ja vilkaisi ympärilleen. Ray oli löytänyt oikean kultakaivoksen. Hän ei ollut tiennyt sellaisen olleen edes myynnissä, mutta eipä ollut katsellutkaan. Se unelma oli karannut Rayn mukana.

Raiden ei edes tiennyt mistä se tuli. Kai hän vain halusi antaa niille vaarallisiksi leimatuille eläimille uuden mahdollisuuden, rehellisen sellaisen. Ilman odotuksia hevoselta. Mies veti syvään henkeä, koettaen rauhoittua, vaikka ulospäin hän olikin jälleen rauhallinen.
"Nyt näyttää jo hyvältä, kun suurimmat remontit on tehty. Neljä karsinaaki vielä tyhjänä, mut ehkä mä saan jotain ratsutettavaa tänne." Ei hän pystynyt olemaan normaalisti. Hän muisti sen suudelman ja miten Alex oli karannut.
"Miks sä tulit?"

Alex hymyili. Kuulosti siltä, että Raiden oli saanut sen mitä oli halunnut, kunnostettavan hevostilan missä vetää vaelluksia ja puuhailla hevosten kanssa. Hänestä oli innostavaa huomata, että kovalla työllä pääsi sinne, minne halusi. Hänen elämänsä oli niin erilaista sillä hetkellä, että hän melkein kaipasi oman tallin rauhaa. Toki siellä töitä riittäisi sielläkin. Miehen viimeisin kysymys tuntui ikävältä näpäytykseltä, muistutukselta siitä, että se toteutunut unelma ei ollut enää hänen.
”En mä tiedä. Kai mä halusin nähdä sut.” Se varmasti selitti taas hyvin. Jokin hänet vain oli saanut kääntämään auton nokan siihen suuntaan.

Ei Ray edes tiennyt miksi hän kysyi, koska kyse ei ollut siitä että Alex ei olisi tervetullut käymään. Tottakai tuo oli tervetullut paikalle, koska tahansa.
"Okei. Kiva nähdä sua."

Alex yritti rohkaistua hymyilemään. Oli edelleen omituista nähdä Ray niin läheltä. Hän oli ollut varma, ettei tapaisi tuota enää koskaan.
”Onko sulla paljon hommia? Voin auttaa jos tahdot”, hän tarjoutui ja vilkaisi hermoheikkoa tammaa. Jos hän jättäisi Rayn sen kanssa kahden ja menisi vaikka rapsuttelemaan Olafia ja miehen uusia hevosia. Siitä ei kyllä olisi apua, mutta eipä olisi tiellä.

"Ei mulla muuta kuin saada tämä takas tarhaan... Seuraavaks piti lähteä maastoon. Se voi oottaa. Et sä avaisi mulle portteja? Avaat ne siis vaan valmiiksi. Ja sit meet pois alta." Hän ei haluaisi Alexinkaan jäävän Bowin jalkoihin. Hän siirtyi takaisin aitauksen sisäpuolelle ja kiristi hanskat kunnolla. Hän otti kirjaimellisen köyden tolpasta. Hän seisoi keskellä aitausta, katse maassa. Joskus hän sai odottaa kaksi minuuttia, joskus kaksikymmentä. Bowin oli annettava tulla luokse omaa tahtiaan ja kaikesta päätellen, tänään ei olisi hyvä päivä.

Alex suostui portinavaajaksi vaikka olisi mielellään ottanut vastaan myös vaatimattomampia tehtäviä. Hän pysytteli näkyvillä, jotta Bown ei tarvitsisi pelätä häntä tai jäädä kyttäämään aidan takana piileskelevää ihmisten. Muuten hän piti katseensa visusti muualla ja vilkuili korkeintaan sivusilmällä tarhan tapahtumia. Hän oli valmis avaamaan portin ja väistämään, kun aika olisi.

Turhauttavan kauan Raiden sai taas seisoa keskellä aitausta, ennen kuin tamma tuli luokse ja jopa tönäisi häntä hellästi turvallaan. Hyvä hetki. Se kestäisi tarkalleen ensimmäiseen porttiin asti. Jan pujotti köyden riimun renkaasta ja lähti kulkemaan kohti porttia. Mitä lähemmäs he pääsivät, sitä levottomammaksi täysiverinen kävi. Kun he olivat portilla ja se auki, tamma pinkaisi eteenpäin. Raiden hölkkäsi sen vierellä sen mitä pystyi, ettei joutuisi päästämään irti. Ennen kuin he pääsivät vielä laitumen portista, hän sai talutella tammaa pitkin pihaa. Vasta kun se oli rauhallinen, he kulkivat toisesta portista. Raiden päästi silloin irti, köysi jäi hänen käteensä ja tamma laukkasi vauhkona tarhansa toiseen päähän. Hän sulki portin ja huokaisi syvään.
"Sillä on jonkinlainen ahtaanpaikankammo. Kai. Ollut aina. Se naksahti kerran lähtökopissa, eikä oo voinut sen jälkeen sietää portteja tai ahtaita tiloja sitäkään vähää."

Alex pysytteli ketterästi mukana ja avasi portit hevosen tieltä. Hän näki heti ettei se ollut ihan sinut porttien kanssa ja nyökytteli kun Ray sitten kertoi enemmän. Hän katseli vauhkoontunutta tammaa joka ryntäili tarhassa ja pudisteli itsekseen päätään.
”Näyttää aika pahalta. Luuletko että saat sen järkiinsä?”

Ray kohautti olkiaan.
"Sillä on tänään huono päivä. Hyvinä päivinä se melkein toimii. Tosin, se saattaa aivan yhtäkkiä muuttaa mieltään ja jyrätä yli. Onhan se vaarallinen mutta... Niin. Se on Tellan viimeinen varsa." Ei hän voisi luovuttaa tamman kanssa niin helpolla. Hän kääntyi kokonaan Alexin puoleen, hymyillen vaisusti.
"Haluutko tulla kahville vai tulitko vaan... Pistäytymään?"

Alex nyökkäsi. Hän ymmärsi täysin miksi Ray halusi yrittää ja arvosti sitä, että tuo otti huono-osaisimmatkin hevoset luokseen. Hän hymyili toiselle takaisin ja pudisti päätään.
”En mä halua olla vaivaksi, sulla on töitäkin. Mä vaan.. niin, halusin nähdä sut. Mä voin lähteä niin en ole tielläsi.”

"Et oo tiellä. Mun piti mennä huvikseni maastoon." Hän voisi jättää sen tekemättä, jos vain saisi sillä aikaa Alexin kanssa. Ray huokaisi hiljaa ja kohotti katseensa toiseen.
"Sä vaan... Halusit nähdä? Vaikka juoksit mua karkuun."

Alex huokaisi kuullessaan Rayn sanat.
”En juossut sua karkuun. En vaan halunnut tehdä mitään tyhmää. On ehkä parempi että otetaan ihan rauhassa.” Toivottavasti Ray olisi samaa mieltä. Hän ei vain ollut valmis täysin unohtamaan, mitä oli tapahtunut.

Juoksemiselta se oli tuntunut. Hän nyökkäsi ja asteli tarhalle jossa oli kaksi vuonohevosta ja yksi shetlanninponi. Hän luikahti tarhaan ja otti kiinni Vikingin, komean oripoikansa. Hän talutti orin tarhasta pois ja talliin. Jos he kerran ottaisivat rauhassa, hän ei pyytäisi toista maastoon kanssaan.
"Mä ymmärrän."

Alex ei tiennyt mitä olisi tehnyt. Hän seurasi Rayta hyvän matkan päästä kun tuo talutti yhden Norjan tuliaisistaan talliin.
”Et vaikuta siltä, että ymmärrät yhtään mitä tarkoitan”, hän sanoi ristien kätensä puolustuskannalla. Ehkä hänen olisi pitänyt vain jättää Raiden rauhaan. Tuolla oli unelmatila täynnä hevosia, lapsi ja oma elämä. Ei hän mahtuisi sinne, ainakaan siinä mielessä kuin itse halusi.

Raiden nappasi Vikingin mustan harjapakin hyllyköstä ja alkoi harjailla oria rauhallisin vedoin.
"Ymmärrän. Sä haluat olla ystäviä ja mä ymmärrän sen. Sanoin aiemmin että tyydyn siihen mitä sä haluat." Ei hän vieläkään ollut vihainen. Surullinen kylläkin. Hän oli saanut siitä turhaa toivoa.

Alex huokaisi uudelleen. Hän oli kysynyt, mitä Ray halusi, eikä tuolta ollut saanut järkevää vastausta maanittelusta huolimatta. Hän olisi halunnut, että kaikki olisi ollut hyvin, että he olisivat voineet olla rennosti yhdessä.
”On eri asia tyytyä johonkin ja hyväksyä se”, hän hymähti ja toivoi, että toinen todella ymmärtäisi, miltä hänestä tuntui. Ei hän voisi hypätä suinpäin suhteeseen kuin he eivät olisi olleet erossa. Ei Alex ollut sellainen.

"Hyväksyntä tulee myöhemmin." Se aiempi oli jättänyt hänet käsitykseen, että he eivät olisi muuta. Ja jotta hän voisi olla ystävä toiselle, hän todella tarvitsi nyt pienen välimatkan. He saattoivat nähdä, mutta Raiden yritti suhtautua Alexiin... Neutraalisti.

Alex tunsi, ettei ollut toivottu sinne. Ehkä hänen olisi vain pitänyt jättää Rayn näkeminen siihen kaupassa törmäämiseen.
”Miten musta tuntuu, että haluaisit olla yksin?”

Vanhempi huokaisi raskaasti. Ei hän nyt sitäkään tarkoittanut. Miksei mikään, mitä hän teki, riittänyt tai ollut oikein? Ei se ollut aiemmin näin vaikeaa Alexin kanssa. Tuon kanssa oli ollut niin helppoa ja mutkatonta.
"En mä sitä tarkota. Yritän vaan olla neutraali."

”Mä tiedän. Ei se helppoa oo mullekaan”, Alex huokaisi ja nojautui karsinan oveen. Teki mieli tupakkaa mutta ei hän siellä kehtaisi. Miksi kaikki tuntui niin vaikealta? Hän olisi halunnut sen kaiken rentouden takaisin, mutta se tuntui mahdottomalta.

Raiden kumartui putsaamaan Vikingin kaviot, komentaen oria sen nykiessä kaviotaan pois. Hän ei nyt jaksaisi orin temppuiluja ollenkaan.
"Älä viitsi, Viking. Lopeta." Saatuaan jokaisetn puhdistettua hän kumartui laittamaan orin jalkoihin suojat. Raiden sai nieleskellä koko ajan.

Alex katseli kuinka toinen varusti norjalaista ilmeisesti sille maastolenkille, josta oli puhunut. Hänen alkoi olla aika lähteä. Mies ei todellakaan kaivannut kotiin neljän seinän sisälle ajatuksineen, mutta mihin muuallekaan hän menisi.
”Sulla on kaikki mitä sä halusit”, hän kähisi puoliksi kuiskaten kun kadotti äänensä. Hän olisi vuosi sitten liittynyt hihkuen siihen kuvioon, mutta nyt se tuntui hankalalta. Kuin hän ei tuntisi Raidenia enää ollenkaan - oliko hän ehkä koskaan tuntenutkaan? Ehkä ihastuminen oli vain luonut omituisen oman kuplansa, jolla ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Harvoin Raidenin pinna kiristyi, mutta nyt se alkoi todella kiristyä. Hän nousi hevosen jaloista ja asteli tallista ulos. Hevosen kuullen hän ei voisi korottaa ääntään, yhtään.
"Mikä pakkomielle sulla on ajatella, että mulla on kaikki mitä mä haluan? Helvetti, Alex. Luuletko että musta oli mahtavaa jättää kaikki mitä mulla oli ja lähteä paikkaan, jossa en oo käynyt vuosiin? Ei. Ei ollut. Se on tuuria että sain tän paikan. Mut ei, tämä ei oo kaikki mitä mä haluan. Älä sä yritä kertoa mulle, mikä on kaikki mitä mä haluan tai tarvitsen. Helvetti!"

Alex ei ollut odottanut sellaista avautumista. Selvästi hän oli väärässä, vaikka mies itse oli puhunut toteuttaneensa heidän yhteisen unelmansa. Tuskin kenenkään elämä koskaan täydellistä oli, mutta hän oli kuvitellut, että Raiden oli palannut saatuaan elämänsä tilaisuuden. Hän ei sellaista syyllistämistä kuuntelisi. Oikeastaan häntä ei edes kiinnostanut, miltä Raysta oli tuntunut lähteä. Hänelle se oli ollut elämän vaikein tilanne, jäädä yksin ja yrittää unohtaa se, että toinen oli kadonnut eikä hän tiennyt oliko kaikki kunnossa.
”Kyllä, sun lähteminen oli vaikeaa vaan sulle. Pidä elämäs, tee kuule ihan mitä haluat, siitähän mä en selvästi tiedä mitään”, Alex sylkäisi kiukkuisena ja kääntyi lähtien tallin ovia kohti. Hän ei kuuntelisi enää sitä kuinka toinen ruikuttaisi omia valintojaan kun hän yrittäisi parhaansa saada heidän välinsä kuntoon.

Raiden veti syvään henkeä. Taas hän teki sen, ajoi Alexin pois ja taas hän myös asteli toisen kiinni.
"Anteeks. Se oli kamalasti sanottu. Mä olen pahoillani. Kaikesta." Ei hän enää pyytäisi toista jäämään tai estäisi Alexia lähtemästä. Toisella oli oikeus siihen. Enemmän kuin oikeus, se oli oletus.

Alex kääntyi ympäri vasta tallipihalla. Hän katsoi Raidenia, ei vihaisesti, vaan surullisena. Hän halusi vain sen toimivan.
”Ehkä on parempi ettei nähdä. Ei ennen kuin sä saat ittes kasaan ja voit edes yrittää olla normaalisti mun kanssa.”

Sen kuuleminen tuntui lopulliselta. Aivan kuin Alex olisi sanonut suoraan, että he eivät enää näkisi, muuta kuin satunnaisesti törmäämällä ja silloinkin olisi toivottavaa kääntää katse muualle, olla kuin ei olisikaan nähnyt toista. Ei hän oikein osannut sanoa siihen mitään, katseli vain maata hiljaisena.
"... Heitätkö tupakan?" Joskus murrosiässä polttanut mies ei ollut ihan niin jyrkkä tupakoinnin kuin alkoholin suhteen. Ei se nikotiini rentouttanut häntä, vaan niin naurettavalta kuin se kuulostikin, tupakasta tuli turvallinen olo.

”Et sä polta”, Alex sai sanottua vaikka eihän tiennyt, mitä kaikkea tuo oli Norja-aikanaan keksinyt. Vastahakoisena mies kaivoi savukkeensa ja tarjosi askia ja sytytintä Raylle. Ehkä hänkin sitten voisi, jos toinenkin. Ei hän halunnut lähteä, mutta sinne jääminen tuntui vain molempien kiduttamiselta.

Raiden otti sen tupakan varovasti ja sytytti sen. Häiritsevän hyvin se tupakka sovi miehen huulille, vaikka se niin väärältä siinä näyttikin.
"En sen takia että se olis kivaa tai olisin koukussa. Kiitos." Ei hän tiennyt miksi edes poltti. Se vain helpotti, tuli turvallinen olo ja hän koki jopa olevansa kontrollissa, vaikka ei nimenomaan silloin sitä ollut kun turvautui tupakkaan.
"Nää on kai sit jonkinlaiset hyvästit."

Alex sai savukkeensa palamaan. Häntä pelotti katsoa toista. Tilanne oli vaikea, ja Rayn sanat tekivät siitä vieläkin hankalamman. Halusiko tuo todella hänestä niin kovasti eroon?
”Jos sä niin tahdot”, hän tuhahti harmistuneena. Ei sen niin pitänyt mennä.
”Kai mä kuvittelin liikoja kun ajattelin, että meistä vois vielä tulla ystäviä.”

Raiden ei halunnut sanoa niitä, mutta Alex sai sen kuulostamaan siltä. Hän nosti katseensa maasta, otti jopa askeleen lähemmäs, mutta peruutti kaksi taaksepäin.
"En mä halua. Mutta mä valehtelisin jos sanosin et voin olla normaali sun seurassa. Välitän susta enemmän kuin ystävästä ja haluaisin vaan halata sua. Suudella sua. Tehdä mitä tahansa että se kaikki katoaisi ja oltais kuin ennenkin. Joten se ei ole reilua sulle."

Alex tunsi hirveän tunneryöpyn kuullessaan Raidenin sanat. Juuri sitä hän halusi, kuulla että toinen välitti. Ei auttanut yhtään padota omia tunteitaan ja esittää, että kaikki oli hyvin - kuten Ray itse sanoi, se ei ollut helppoa. Hän löysi hetken asiaa pyöriteltyään jopa hymyn huulilleen tupakan kaveriksi.
”Just ton halusin kuulla, sen että välität”, mies huokaisi ja puri huultaan ettei hyppäisi toisen kaulaan.
”Haluisin vaan, että annat vähän aikaa. On tosi outoa, että yhtäkkiä olet siinä taas.” Ei hän ollut missään nimessä ajatellut, ettei heistä voisi koskaan tulla mitään ystäviä enempää.

Sitä hän oli yrittänyt vihjata. Ei niin suoraan, mutta kuitenkin. Hän huokaisi hiljaa, tuntien miltein pyörtyvänsä kun näki sen pienen hymyn. Kuinka hän oli kaivannut Alexin hymyä!
"Kaiken ajan mitä sä tarvit." Raiden nippasi tupakantumpin ojaan, vilkaisten tallia. Hänen pitäisi kohta mennä tai orilla menisi hermot.

Alex tunsi jonkinlaista helpotusta. Kai siitä vielä jotakin tulisi. Hän seurasi toisen esimerkkiä loppuun poltetun tupakan kanssa ja astui sitten lähemmäs Raidenia.
”Nauti maastosta”, hän sanoi hiljaa ja astui sitten aivan lähelle. Ray veti häntä puoleensa ihan uskomattomalla tavalla. Alex halasi miestä hellästi ja jäi siihen aavistuksen liian pitkäksi aikaa. Hän nautti läheisyydestä sulkien silmänsä, mutta irrottautui ennen kuin se menisi oudoksi.
”Ollaan yhteyksissä”, hän toivoi hymyillen ennen kuin lähtisi autolleen. Vähiten hän halusi olla riidoissa.

Raiden halasi tuota takaisin, tiukasti. Ihme että Alex kesti viipyä siinä hieman kauemmin kuin oli sopivaa, että sai vielä happea. Hän nyökkäsi, mumisten jotakin epäselvää. Nyt hän voisi nauttia siitä. Siirtyessään kauemmas hän vilkaisi Alexin kasvoja, painaen vielä sen hymyn mieleensä.
"Joo. Nähdään." Vasta kun Alex ajoi pois pihasta, hän käveli takaisin talliin. Satuloituaan Vikingin loppuun, hän talutti hevosen ulos ja nousi sen selkään. Mitä nyt? Voisiko hän soittaa? Vai pitäisikö odottaa että Alex ottaisi yhteyttä? Ihan liian vaikeaa.

_________________
You are more delicious than anyone
That’s why I’ll save you for last

Andrea Rowe
Artemis Cavanaugh
Gabrielle Pakenham
Ivor Atterberry
Miyato Caloun
Tobias "Raiden" Wonchester
Takaisin alkuun Siirry alas
 
Pyydä multa anteeks kunnolla
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: