Stressed out

[Silkki & maailmanmatkaaja Natasha tervetuloa !]

Bailey istui kotonaan, mustalla pyörivällä työtuolilla puhtaanvalkoisen ison työpöytänsä edessä silmät katsellen uuvahtaneena isoa tietokonenäyttöä. Hän oli editoinut eilisenä tallipäivänä Fionan ottamia videomateriaaleja siitä lähtien, kun oli saapunut koulusta. Hän piti videoiden tekemisestä mutta tänään klipeistä ei vain muodostunut kivaa kokonaisuutta ja tietokonekin jaksoi hidastella taustamusiikkia ladatessa. Turhauduttuaan typerään koneeseen ja sen pelleilyihin Bailey käveli alakertaan ja haki leivän ja omenamehua viihdytyksekseen.

Sillä aikaa kun Bailey oli heittänyt leivän päälle palan juustoa ja kinkkua ja väistänyt isoveljensä "leikillä" nipistävää isoa kättä, tietokone oli ilmoittanut siitä, kuinka ulkomaille karannut kaveri oli ilmestynyt online-tilaan ja Bailey huomasi sen kun istahti takaisin tietokoneensa ääreen ja laski sekavalle pöydälleen leipälautasen ja mehumukin.
"Moiiiii!!" hän kirjoitti keskusteluun hymysuin ja toivoi, että kaverin Skype ei vain huijannut häntä huvikseen. Hän halusi jutella Natashan kanssa, valittaa kaverille kaikesta viime viikkojen tapahtumista ja ihan kaikesta. Rosingsissa kaikki oli tuntuneen menneen päin metsää hänen lähdettyään.

[Whii!]

Natasha kaatui lähestulkoon suorilta jaloilta vatsalleen sänkyyn, ja hautasi hetkeksi kasvonsa tyynyyn. Pienikin liikahdus sai kymmenet lihakset huutamaan yhtä aikaa vastalauseitaan, eikä mikään tuntunut paremmalta idealta kuin siihen nukahtaminen. Ajatuskin suihkuun asti raahautumisesta sai huokauksen karkaamaan huulilta. Hän ei jaksanut. Hän oli aivan poikki, hyvä kun oli selvinnyt portaat yläkertaan ja huoneelleen. Hän keräisi hetken voimia, ennenkö lähtisi suihkuun, syömään ja takaisin tallille iltakierrosta varten. Urahtaen hän kurkotti läppärin sängyn vierestä lattialta käsiinsä, kääntyi vatsalleen ja kasasi tyynyjään sen verran, että saattoi rojahtaa sängynpäätyä vasten puoli-istuvaan asentoon läppäri vatsansa päällä. Koneen auetessa hän pohti suu mutrussa, mitä vielä tämän päivän puolella täytyisi tehdä. Rhatan kaipaisi harjan lyhentämistä, mutta se saisi odottaa huomiseen. Hyvä kun hän jaksoi kantaa puhelinta kädessään, puhumattakaan että voisi työskennellä kädet kasvojensa tasolla tai korkeammalla leikatakseen ruunan jouhia lyhyemmäksi.

Väsymys tuntui poispyyhkäistyltä heti, kun koneen automaattisesti avaama skype heräsi henkiin Baileyn viestin myötä. Bailey oli linjoilla! Hän suoristautui hieman löhöasennostaan näpytellessään vastaustaan, mutta kyllästyi puolessa välissä ja painoi sen sijaan videopuhelun nappia. Hän näyttäisi siltä että oli juuri palannut tallilta, mutta paljoakos se Baileyta häiritsisi. Tallillahan he olivat aina yhdessä aikaa viettäneet ennenkin.
"Moi!" Natasha hihkaisi heti kun linja yhdistyi, vaikka kestikin vielä sekunnin tai pari, ennenkö videokuva alkoi välittyä. Hän vilkutti iloisesti pienelle webkameralle läppärin yläreunassa ja hymyili leveästi ystävälleen.
"Ihana nähdä sun naamaa! Mitä kuuluu?" Siitä oli aivan liian kauan. Kuvia oli toki tullut läheteltyä snappeina ja whatsapp-viesteinä puolin ja toisin, mutta skypepuhelusta oli vierähtänyt ikuisuus. Oliko se oikeasti ollut hänen toinen päivänsä täällä, kun he olivat viimeksi puhuneet kunnolla? Siitähän oli jo reilusti yli kuukausi! Hyi heitä, nyt pitäisi ryhdistäytyä.

Bailey hörppi ihanan kylmää mehua, joka tuntui herättävän tyttö kohmeesta, jossa hän oli yrittänyt muokata videotaan viimeisen tunnin ajan. Hän avasi videopuhelupyynnön innoissaan ja antoi videon olla. Hän halusi saada sen youtubeen tämän päivän aikana mutta iltaa oli jäljellä monta tuntia jäljellä. Video ei kuitenkaan yltänyt prioriteeteissä niin pitkälle kuin muualle muuttanut kaveri, jonka kanssa sai jutella kunnolla enää harvoin.
"Hei!" Bailey sanoi iloisesti, vilkutti takaisin nopeasti ja sääti tietokoneen näyttöä parempaan asentoon niin, että näytti vähän järkevämmältä eivätkä valot paistaneet ikävästi hänen mustasankaisista laseistaan. Pitkät paksut hiukset olivat auki ja valuivat sekaisena hänen syliinsä ja selkäänsä pitkin.
"Ihanaa nähdä sun naamaa!" Bailey toisti leveästi hymyillen. "Tosi hyvää", hän livautti, vaikka suoraan sanottuna se oli valhe, "tai miten sitä nyt ottaa..." Asioiden vähättely tuli jotenkin niin automaattisesti.
"Ollu aika kiireinen ja sellainen tammikuu", hän kertoi eikä halunnut möläyttää ihania viime viikon tapahtumia suoraan keskustelun alkuun. Se olisi vienyt kaiken ilon jälleennäkemisestä.

Natasha korjasi oman näyttönsä kulmaa hieman, jotta videokuva osuisi edelleen hänen kasvoihinsa, kun tyttö vajosi nojaamaan tyynyihin. Oi miten ihana oli oikeasti nähdä Baileyn kasvot ja kuulla tytön tuttua ääntä, vaikka tietokoneen kaiutin saikin sen hiukan rätisemään.
"Hyvällä tavalla kiireinen vai huonolla tavalla kiireinen?" Natasha kysyi miettien omaa tammikuutaan. Se oli ollut pelkkää kiirettä ja ympäriinsä juoksentelua, mutta nähtävästi sitä tulisi olemaan myös helmikuu - ja varmaan kaikki vuoden loputkin kuukaudet. Ainakin helmikuun alku oli ollut pelkkää kiirettä, kuten tämäkin päivä.
"Ei kai koulu työllistä liikaa?" Hän jatkoi lähestulkoon taukoa pitämättä. Hänen koulukirjansa lojuivat edelleen samassa laatikossa, jossa ne oli huoneeseen kannettu. Hän oli tönännyt koko pahvilaatikon sänkynsä alle eikä ollut uhrannut ajatustakaan sen sisällölle. Pitäisi varmaan, sillä päättökokeet lähestyivät päivä päivältä. Äh, mitäpä niistä, hän oli päässyt elämään unelmaansa!
"Entä Blake ja Kara, mitä niille kuuluu?" Tyttö uteli osaamatta odotella, että Bailey kertoisi itse hevosistaan. Hän halusi kuulla kaiken Rosingsista. Sen jälkeen hän voisi kertoa kaiken mahdollisen Von Hardenbergin kilpatallista, mutta ensin täytyi saada keskustella niistä hevosista, jotka he molemmat tunsivat, eli Baileyn kenttäratsuista.

"Huonolla tavalla kiireinen, ainakin koulussa. Ei noi kuorokiireet nyt niin haittaa ja heppojenkin kanssa on kivaa kaikesta huolimatta. Koulussa on aika paljon kaikkea mutta kyllä mä siitä selviän, GSCE:t rupee vaan vähitellen painamaan päälle", hän selitti. Koulukiireet, kirjoitelmat, esitelmät ja kaikki muu GSCE:ihin valmisteleva oli inhottavaa kun taas karsintoihin valmistautuminen, siinä määrin, kun hän pystyi itse valmistautumaan, oli mukavaa.
Bailey katseli Natashaa tietokoneen ruudulta ja oli niin onnellinen, että sai jutella 'kasvokkain' hänen kanssaan pitkästä aikaa. Seuraava kysymys sai kuitenkin tytön pienen hymyn karkaamaan pois hetkeksi.
"No, vuosi on vaihtunut ainakin aika erilaisissa tunnelmissa", hän sanoi ja vältteli aihetta. "Blake on oma hölmö itsensä mutta Karalla ei suju kauheen hyvin... Me, vähänniinkuin jouduttiin onnettomuuteen viikko sitten", Bailey kertoi ja irvisti webbikameralle.

"Voi ei", Natasha pahoitteli myötätuntoisena. Koulukiireet olivat kamalia. Hänenkin olisi pitänyt lukea A-levelseihinsä, mutta miksi ihmeessä, kun ei hän ollut hakemassa mihinkään jatko-opiskeluihin sixth formin papereillaan. Ei hän tarvinnut arvosanoja mihinkään. Hänen elämänsä oli omistettu hevosille, ja jos kilparatsastajan ura ei täältäkään aukenisi, lähtisi hän tavoittelemaan hevosalan elämää muuta kautta. Vaikka sitten palaamalla uudestaan koulunpenkeille hevosopistossa.
"Pärjäät ihan varmasti hyvin, älä stressaa suotta", tyttö kannusti. Hän oli autuaasti sysännyt sivuun opiskelunsa, mutta se ohje tuskin oli sellainen, joka kannattaisi jakaa eteenpäin. Hänkin joutuisi ongelmiin asenteensa takia, kun kokeet koittaisivat. Natasha kuunteli hymy hitaasti hyytyen, kun ystävä kertoi tammikuustaan. Hyvä että Blake oli oma itsensä, mutta Karan kanssa oli ongelmia. Onnettomuus? Hyi kamala!
"Mitä teille tapahtui? Kai ootte molemmat ihan kunnossa?" Venäläinen murehti säikähtänyt ilme kasvoillaan. Hevosten kanssa sattui ja tapahtui jatkuvasti, se nyt kuului elämään hevosten parissa, mutta Baileyn eleet antoivat syytä uskoa, ettei tämä ollut tavanomainen tasapaino-petti-pukkilaukassa-ja-tulin-alas -kohellus.

"Niin sitä pitää kai uskoa", Bailey hymyili urheasti. Koulukiireet loppuisivat ajallaan ja tulisi kesä. Kyllä hän sen verran osasi ja jaksoi, että pääsisi loppukokeista kunnialla läpi. Hänkään ei mitään huippupisteitä kaivannut, sillä hän lähinnä unelmoi ammattiratsastajan urasta. Mikään muu ei kolahtanut hänen elämässään samalla tavalla kuin hevoset.
"No täällä on nyt viime aikoina ollut maastoissa joku sekopää, joka on asettanut ansoja ja ajanut autolla hevosten päälle ja ampunut kiväärillä. Siis joku oikeasti henkisesti sairas ihminen, koska miksi kukaan olisi noin kamala?" Bailey kertoi nopeasti eikä vieläkään ymmärtänyt, millä tavoin mies oikeutti tekonsa. "Ei se oikeestaan ollut siis onnettomus, koska oltiin Karan kanssa kävelemässä ihan tallin lähellä alkuverkkaa ja ravattiin sen miehen laittamiin lasinsiruihin... Ei me kunnossa olla... mutta kai me selvitään", Bailey selitti synkeänä ja mutristi huuliaan, joita piristi tänään kevyt vaaleanpunainen huulipuna. "Se tapahtui... ciime viikon maanantaina. Mä tipuin Karan selästä, kun se säikähti niitä lasinsiruja ja laukkasi karkuun. Mun vasen jalka jäi hetkeksi kiinni jalustimeen ja lääkärissä ne katto, että nivelsiteet on repeytynyt. Näyttäisin mun äidin toimesta pirun tiukalle paketoidun nilkan mut en taida taipua siihen", hän naurahti pienesti. "Mutta ne lasinsirut raateli Karan kavionpohjia ja nyt se on kipulääkkeillä ja jalat paketissa", hän sanoi ja ilme muuttui surkeammaksi.
"Natasha, se on kaikki mun vikaa, mun ei olisi pitänyt lähteä maastoon yksin! Tiesin, että se idiootti on terrorisoinut Rosingsia jo aiemmin mutta aattelin ettei meille kävis mitenkään..." Bailey tiesi olleensa typerys ja että asiat olivat kaikkea muuta kuin hyvin juuri nyt tallilla mutta jotenkin Natashalle vuodattaminen tuntui hyvältä. Varmasti kaverilta löytyisi sympatiaa toisin kuin äidiltä, joka lähinnä väitteli poliisiasioista tallin henkilökunnan kanssa ja tukisteli hänen kipeää nilkkaansa ja iski hänelle ruoan mukana kipulääkkeitä.

Natasha oli kiitollinen siitä, että makoili sängyllään, sillä hän olisi varmasti pudonnut pöydän ääressä olevalta jakkaralta, jos olisi sillä keikkunut, kun Bailey kertoi tarinaansa. Hevosten jahtaamista, aseita, lasinsiruja, maastoihin ansojen virittelemisiä… Se kuulosti niin kamalalta, ettei ollut tosikaan. Hän tunsi syyllisyyttä pikaisesti mielessä vierailevasta 'onneksi en ole siellä' ajatuksesta, ennenkö sympatia ja pelko ystävän puolesta nousi pintaan.
"Miten tollasta voi tapahtua", tyttö päivitteli silmät suurina ja suoristautui sängyllä. Oli vaikea sisäistää kaikkea, mitä Bailey oli kertonut, ja asetella niitä paloja sen kuvan päälle, joka hänellä oli Rosingsista. Hänen mielessään kilpakeskus oli ammattimaisuuden perikuva, täynnä mahdollisuuksia ja unelmien toteentuloa, ei suinkaan jonkun sekopään ansoja ja vaarallisia maastoretkiä.
"No mut ei kai kukaan usko että tollasta vois oikeesti tapahtua ja vielä itselle", Natasha puhahti myötätuntoisena. Hän ymmärsi kyllä. Hänkin olisi helpolla ajatellut, että vaikka harmia oli sattunut muille, ei hänelle ainakaan kävisi mitään. Niinhän hän oli ajatellut viime viikollakin, kun häntä oli varoiteltu hänelle uuden hevosen säpsyilystä. Hän oli päätynyt neljä kertaa hiekkaan lyhyen ratsastuskerran aikana, ennenkö viesti oli mennyt perille.
"Kai Kara tulee kuntoon? Ei kai se ole sekoamassa ihan kokonaan kun joutuu olemaan sisällä?" Natasha kyseli huolestuneena. Bailey tulisi varmasti kuntoon, tuon äiti pitäisi siitä huolen, mutta hevonen herätti huolta. Ihan kuin Karalla ja Baileyllä ei olisi ollut jo riittämiin hankaluuksia ilman tätäkin.
"Ihan kamalaa tommonen. Miten sä oot jaksellut?" Hän olisi varmaan jo kiivennyt seinille, jos jalka olisi paketissa ja äiti hyysäämässä vieressä, kun tallilla seisoisi kaksi hevosta odottamassa häntä.

"No hyvä kysymys, en tiedä mistä se kamala tyyppi oikein tulee. Yhtäkkiä kaikki on vaan mennyt ihan hulluksi tallilla. Siellä käy poliiseja kokoajan mutta onneksi kukaan ei kai enää mene maastoon", Bailey selitti ja suki hiuksiaan.
"No niimpä. Menin vain alkukäynneille ja raveille ihan siihen viereen. En ajatellut että se uskaltaisi olla niin lähellä tallia... toisin kävi", hän ajatteli ja selkäpiitä pitkin kulki väristyksen inho kun hän ajatteli viime viikkoa. Se mies oli varmaan ollut ihan lähellä, kun he olivat ravanneet tämän ansaan. Onneksi ei ollut vaikka kidnapannut häntä, tai jotakin.
"Kai se tulee. Ei se viikossa ole paljoa parantunut mutta kavion aluset nyt ovatkin aika arka paikka", Bailey sanoi. Etujalat olivat myös aika oleellinen asia neljällä jalalla normaalisti seisovalle hevoselle, jonka päivät normaalisti kuluivat liikkuessa. "Se... on se sille vaikeaa. Mutta se on aika kovissa kipulääkkeissä eikä tajua paljon mistään mitään. On kamalaa nähä se niin apaattisena mutta se on auttanut. Eläinlääkärin mukaan ensi viikolla voi kokeilla, jos se haluaisi kevyelle kävelylle. Sen hoitajat pitää siitä hyvää huolta", hän sanoi kiitollisena. Rosingsin työntekijät olivat ihania.
"Kyllä mä selviän", hän vähätteli ja osasi huolehtia vain hevosista. "On se aika typerää kulkea keppien kanssa eikä päästä ratsastamaan. Enkä saa osallistua kuorossa muuhun kuin laulamiseen - okei tää on todella typerää, mutta kyllä mä selviän", hän sanoi ja hymyili hieman. Karsinnat olisivat kahden viikon päästä mutta hän ei ollut valmis sekoamaan askelissaan ja pilaamaan koko ryhmän mahdollisuudet kisoissa. Hän opettelisi vähäiset liikkeet vaikka sitten unissaan. Onneksi laulaa saattoi sentään paikaltaan.

"Hyi", Natasha ynähti myötätuntoisena. Olisipa hän ollut Baileyn luona, niin olisi voinut halata ystäväänsä tiukasti. Raukkaparka. Teloa nyt itsensä ja hevosensa jonkun sekopään takia. Olisi selkeästi pitänyt pitää enemmän yhteyttä entiselle kotitallille, kun siellä oli ehtinyt tapahtumaan näin paljon hänen lähdettyään. Sekopää vainoamassa maastoja ja pyörimässä aivan tallin vieressä. Oli varmasti väärin tuntea helpotusta siitä, ettei Rhatan ollut kenenkään sekopään lähettyvillä. Ruuna oli turvassa täällä hänen luonaan.
"Hyvä. Kyllä se tulee varmasti kuntoon, Rosingsin väki ja eläinlääkärit tietävät mitä tekevät ja Kara on nuori hevonen", tyttö nyökytteli päättäväisenä. Ei Karalla olisi muuta mahdollisuutta. Hauskalle hevoselle oli suunniteltuna suuri tulevaisuus kisakentillä, eikä ne suunnitelmat voisi tähän kaatua.
"Kauanko joudut hyppimään kepeillä? Kai pääset kuitenkin osallistumaan niihin kuoronne kisoihin?" Natasha kysyi surkeana. Olisi ihan kamalaa, jos ei pääsisi ratsastamaan pitkiin aikoihin ja vielä kuoroharrastuskin menisi ohi suun. Mitä Blakenkin kanssa tehtiin? Ehkä joku tallilta ratsasti vahvatahtoista poniruunaa tämän ajan, niin se olisi edelleen täydessä kisakunnossa Baileylle kun tyttö pääsisi takaisin selkään. Kai Bailey pääsisi takaisin selkään ennen kisoja? Aivan varmasti. Tyttö parantaisi jalkansa vaikka pelkällä tahdonvoimalla siihen mennessä.
"Ei ole yhtään typerää, vaan ihan kamalaa. Ei tollai pitäisi käydä kenellekään", tyttö vastasi. Bailey saisi hänen puolestaan valittaa vaikka siitä, miten portaiden kulkeminen oli vaikeaa, ja hän kuuntelisi myötätuntoisena.

Fiilikset eivät olleet Baileyllä korkealla mutta muutamat salaiset päivät tallilla olivat piristäneet mieltä hieman ja tietysti kavereilta ja nyt Natashaltakin saatu tuki. Miksi toisen pitikin olla pienen ikuisuuden päässä nyt?
"Niin se tulee, en suostu ajattelemaan sitä mitenkään muutoin", hän nyökkäsi. Kara tulisi kuntoon. Piste.
"Kävin äidin vastaanotolla ja se pisti mut kolmen viikon urheilukiellolle eikä varmaan päästä selkään heti senkään jälkeen. Eli vielä kaksi ja puoli viikkoa keppejä. Noi on niin kömpelöt, etten kestä, mutta ei nilkka kestä kävelemistä", hän kommentoi vieressään lepääviä keppejä. Ne olivat samaan aikaan kamalat mutta niin hyödylliset. Vähäinenkin aktiviteetti mitä hän saattoi elämällään juuri nyt tehdä riippui niistä.
"Ja joko tää jalka paranee just karsintoja varten. Mä en todellakaan aio skipata kisoja. Mutta voit kuvitella miten mukavaa on seurata koreografian opettelua vierestä..." Hän saattoi vain yrittää opetella ulkoa liikkeitä. "Mut vähän pirteempää asiaa - kerroinko jo että sain soolon!" hän sanoi hymyillen jo leveämmin. Osallistuisi hän terveällä nilkalla tai ei mutta ainakin hän pääsisi laulamaan.

"Höh", Natasha inahti. Kuinka epäreilua. Kolme viikkoa kuulostivat ihan sietämättömän pitkältä ajalta. Bailey-parka. Hän oli kerran elämässään joutunut käyttämään keppejä, kun oli nyrjäyttänyt nilkkansa tanssiessaan, ja sekin kahden päivän verran kestänyt hyppely oli saanut hänet vihaamaan keppejä verisesti.
"Ihan tyhmää. Toivottavasti pääset niistä pian eroon ja jalka alkaa jo kantaa paremmin", hän huokaisi. Voisipa hän tehdä enemmän, mutta täältä käsin ei muuta voinut kuin yrittää lohduttaa tietokoneen ruudun läpi.
"Kyllä se paranee", hän nyökkäsi päättäväisenä. Pakkohan sen olisi. Baileyn täytyisi päästä tanssimaan kuoronsa kanssa. Natasha taputti innoissaan käsiään yhteen ystävän pirteämmille uutisille.
"Vau, etkä! Tosi makeeta! Upeeta! Oot niin ansainnut sen!" Hän juhli innoissaan ystävän sooloa. Hyvä jos edes jokin juttu oli järjestynyt mitä parhaimmin Baileyn kannalta. "Haluan todellakin teidän esityksen sit videolle ja lähetät sen saman tien kun vaan ehdit!"

Kolme viikkoa olivat erityisen tuskaiset kolme viikkoa olla ilman ratsastusta. Bailey ei ollut meinannut selvitä edes näistä päivistä, joten miten sekaisin hän menisi ensi viikkojen aikana. Hän eli hevosille ja ratsastukselle ja nyt idiootti äiti ei päästänyt häntä edes tallille. Kyllä hän olisi tämän jalan kanssa voinut vaikka harjata Blakea ja pitää seuraa Karalle, mutta ei kai. Lääkäri-äiti tiesi paremmin.
"Toivotaan. Menen muuten sekaisin. Mulla ei ole aikaa olla raajarikko", hän valitti Natashalle.
"Joo!" hän sanoi iloisemmin ja oli onnellinen siitä, kuinka innoissaan Natasha tuntui olevan hänen puolestaan. Soolo jännitti mutta hän laulaisi sydämestään ja tekisi ryhmänsä ja Rileyn ylpeäksi. "Ihan varmasti. Lähetän sulle kaikki esiintymiset. Sovittiin, että Rileyn mies ottaa videota mun kamerallani ja se osaa käyttää kameroita ihan hyvin", tyttö selitti innoissaan. Oli mukavaa jutella muustakin kuin masentavasta jalasta, Karasta ja tallista.

Ei, Baileyllä ei tosiaankaan ollut aikaa olla raajarikko. Hänelläkään ei ollut, mutta onneksi hän oli pudonnut tähän asti varsin siivosti riekkuvilta ratsuiltaan. Vielä sekin päivä koittaisi, kun tuuria ei olisi matkassa, mutta siihen mennessä hän olisi tehnyt itsestään niin korvaamattoman osan Von Hardenbergin tiimiä, ettei mies voisi edes harkita hänestä luopumista.
"Mahtavaa! En malta odottaa", tyttö hehkutti innoissaan ystävänsä puolesta. Ihanaa kun Baileyllä oli edes yksi harrastus, johon sisältyi onnistumisia, kun hevosten kanssa kerran oli käynyt niin surkeasti. Kyllähän tyttö pian taas selkään pääsisi ja jatkaisi kohti kilparatoja, mutta kolme viikkoa keppejä… Siinä oli kolme viikkoa liikaa.
"Toivottavasti pääsette pitkälle karsinnoissa", Natasha nyökytteli ja kurkotti korjaamaan tyynyä selkänsä takana parempaan asentoon, jotta voisi istua suoremmassa. Vatsalihakset valittivat pienintäkin liikettä, mutta hän työnsi sen pois tietoisuudestaan. Mitä siitä, jos paikat olivat vähän jumissa ja enemmän kuin vähän uupuneet, hän sai nyt jutella Baileylle!
"Minkä kappaleen soolon saat laulaa?"

"En minäkään. Siitä tulee mahtavaa. Vaikken olekaan laulanut julkisesti ikuisuuksiin", hän sanoi ja hymyili purren huultaan odotuksesta. Kuoro oli ollut hyvä idea, erinomainen itseasiassa. Hän oli saanut aivan uskomattomia uusia ystäviä, jotka osasivat olla samaan aikaan aivan älyttömiä idiootteja ja neroja. Bailey ei malttanut odottaa, millaisiin vaikeuksiin joutuisi tulevaisuudessa heidän kanssaan kun heidät oli jo kerran häädetty ostoskeskukselta.
"Meillä on hyviä biisejä ja tosi hyviä laulajia, ihan varmasti päästään!" hän sanoi uhkuen ylpeyttä showkuoronsa puolesta. Ei hän osannut luottaa heidän voittoonsa, kun tyttö ei tiennyt muiden joukkueiden tasoja mutta kun asetti tavoitteet korkealle niin mitä vain voisi tapahtua. Voitto olisi tietysti mieluinen, ei sitä kieltämään.
"Se on meidän ohjelman tokavika kappale, Can't fight this feeling. Se on aika kiva biisi, kaikkien mielestä se sopii mulle ja varsinkin ohjelman loppuun kun siinä on vähän haikea fiilis", Bailey kuvitteli ja epäili, että Natasha tiesi kyseistä biisiä muttei saanut päähänsä sen esittämää bändiä, jonka avulla olisi voinut valaista kaveriaan paremmin.
"En malta odottaa, että päästään sovittamaan meidän kisa-asuja", hän kertoi, sillä tietysti heidän asunsa olivat värikoordinoituja. "Jätkille tulee valkoiset paidat ja punaiset housut ja tytöille punaiset mekot ja valkoiset sukkahousut... ja mustat kengät", hän kuvaili. Showkuorojen maailma ei ollut ehkä yhtä hohdokasta kuin tv-sarjoissa kuten Glee, mutta ainakin heidän kuoronsa sai sen verran rahoitusta, että heille saatiin ihanat asut.

"Laulat varmasti ihan upeasti", Natasha vakuutti. Ei laulutaitoa voinut hukata vain sen takia ettei hetkeen ollut laulanut yleisölle. Bailey suoriutuisi soolostaan varmasti ihan upeasti ja vaikka hän ei pääsisi paikalle kannustamaan ystäväänsä, saisi hän ainakin nähdä suorituksen myöhemmin videolta.
"Speedwagonin?" Tyttö lähes kiljaisi. Se oli upea biisi, tietenkin hän tiesi sen! Haikea ja tunteellinen, mutta niin lämmin ja toiveikas. Se ei ollut pelkkää mollia ja elämän surkeutta, vaan toivoa paremmasta.
"Nyt en malta odottaa sitäkään vähää", Natasha nauroi silmät innosta tuikkien. Bailey oli saanut upean biisin laulettavakseen, ja varmasti suoriutuisi siitä kunnialla. Vau. Vau! Baileyn elämässä tapahtui niin paljon kaikkea ihan jatkuvasti. Miksei hänellä ollut lainkaan tuollaisia muistoja koulunpenkiltä?
"Kuulostaa tosi upeelta. Vau, saatte oikeen hienot kisa-asutkin. Sen videon on sit oikeasti paras tulla vielä samana iltana esityksen kanssa", tyttö uhkaili innosta soikeana. Ystävän puolesta oli niin helppo olla onnellinen, ja vaikka hän ei paljoa showkuorojen maailmasta tiennytkään, saattoi hän silti iloita Baileyn mukana ja olla ylpeä siitä, miten tyttö oli saanut soolon itselleen. Vau.
"Haluun kuvan heti kun pääset sovittamaan kisa-asua!" Hän vannotti kohottaen sormeaan uhkaavasti, jotta viesti menisi varmasti perille. Oli jo tarpeeksi kamalaa, ettei hän pääsisi paikan päälle ja jäi sen vuoksi niin paljon kaikesta paitsi, mitä Baileyn elämässä tapahtui. Hän ei suostuisi missaamaan enää yhtään enempää.

"Joo just se!" Bailey hihkaisi, kun kuuli tutun bändin. "En millään muistanut bändin nimeä mutta just se", hän hymyili leveästi kameralle. Hän rakasti sitä biisiä ja sen sanomaa, vielä parempaa oli päästä esittämään se, vaikka kuinka jännittäisi.
Natashan into oli sympaattista ja sai Baileynkin ajattelemaan Karan sijasta karsintoja, jotka tulivat nopeammin kuin hän jaksoi ymmärtää. Ei sitä kehdannut olla huonolla tuulella, kun toinen oli niin hyvällä tuulella ja innoissaan.
"Joo, me saadaan joltain rahastolta rahaa kisa-asuihin ja auditorion vuokraan", Bailey kertoi ylpeänä. He eivät olleet ihan mikä vain kuoro vaan Sele Spirits. "Voin yrittää olla nopea sen kanssa", hän virnisti kaverilleen. Hän ei ollut tunnetusti nopealiikkeinen videoidensa kanssa, lojuihan nytkin toisessa ikkunassa keskeneräinen 'salainen tallipäivä'-video, mutta Natashan puolesta hän voisi yrittää olla nopea.
"Chillaa", Bailey nauroi hyväntuulisesti, "En anna sun missata yhtään mitään. Saat nähä ihan kaiken! Ne asut tulee varmaan ensi viikolla, että niihin ehtii tehdä muutoksia jos tarttee."

"Mut hei, haluan tietää ihan kaiken mitä sä oot tehnyt siellä hevosparatiisissa!" hän ilmoitti, ennenkuin Natasha sai jatkaa hehkuttamista hänen elämästään. "Miten teillä menee siellä Rhatanin kanssa?"

"Toi kuulostaa niin upeelta", Natasha päivitteli ihastuksissaan. Bailey ja tuon showkuoro pärjäisivät varmasti hyvin. Oli vaikea kuvitella, että muilla showkuoroilla olisi yhtä hyvä tilanne kilpa-asujen ja harjoituspaikkojen kanssa, puhumattakaan sitten siitä, että niillä olisi Baileyn veroista laulajaa.
"Paraskin pitää tuo lupaus", tyttö uhkaili naurua äänessään. Hän ei tosiaankaan halunnut missata yhtään mitään. Kaiken näkeminen kuulosti hyvältä. Se tarkoittaisi, että hänellä olisi edelleen joitakin kontakteja Baileyn elämään ja maailmaan. Oli jo tarpeeksi paha, etteivät he voineet lähteä yhdessä maastoon hulluttelemaan tai käydä piinaamassa valmentajia lyöttäytymällä yhdessä valmennuksiin.

Natasha joutui puremaan huultaan, ettei hymy leviäisi liikoja Baileyn kääntäessä puheen hänen uuteen elämäänsä. Hän oli nauttinut jokaisesta hetkestään täällä, eikä keksinyt montaakaan asiaa, mistä voisi valittaa.
"Rhatanin kanssa menee uskomattoman hyvin", hän hehkutti onnellisena ja enemmän kuin vähän ylpeänä. Ruuna oli sopeutunut uuteen kotiinsa hienosti, ja hän oli jo päässyt näyttämään, ettei siro akhaltek jäänyt toiseksi puoliverisille.
"Meillä on jo kisat tiedossa helmikuun lopussa", tyttö naurahti. "Tässä ihan lähellä oli sopivan tasoiset pikkukisat, joihin Albert - siis herra Von Hardenberg -, lupasi meille kyydin. Hän koittaa uusinta hevostaan siellä, joten mahdutaan hyvin Rhatanin kanssa samaan traileriin." Hän ei edelleenkään uskonut sitä todeksi, mutta vau.
"Ja tallin tilukset on just niin upeat kuin mitä kuvista arveltiin", Natasha lisäsi leveä hymy huulillaan. Täällä oli niin helppo viihtyä. "Työntekijät on todella mukavia ja Albert on ollut ihan uskomattoman kannustava kaiken kanssa. En saa edes kutsua häntä herra Von Hardenbergiksi", hän nauroi. Kameran kautta etäisen kuvan antanut mies oli osoittautunut omalla tallillaan varsinaiseksi pilailijaksi, joka nauroi paljon ja tunsi niin jokaisen työntekijänsä kuin heidän perheenjäsenensä nimiltä.

"Pidän, pidän", Bailey vakuutti ja hymyili näytöllä näkyvälle ystävälleen. Ei pienintäkään epäilystä, etteikö Bailey jakaisi elämäänsä enemmän kuin innoissaan Natashalle.
Tyttö kuunteli onnessaan Natashan tarinointeja Belgiasta maalaillen upeita mielikuvia loputtomista vehreistä nurmikoista ja lukemattomista Von Hardenbergin urheiluhevosista. "Ihanaa", hän haikaili ja sipaisi pitkät hiukset kasvoiltaan. "Ihan uskomatonta, että pääsit tollaiseen paikkaan! Käy ihan kateeksi", hän naurahti. Olihan Rosings upea paikka, hänen maajoukkuekaverinsa mahtavia, ja hevoset rakkaita, mutta kukapa ei haluaisi vaihtaa välillä maisemia ja kokea jotain ihan uutta. Olettaen, että kaikki oli tietysti Belgiassa erilaista kuin täällä.

"Oletko päässyt ratsastamaan hänen hevosiaan? Ne ovat varmaan hienoja", hän kyseli malttamattomana kuulla lisää. "Ja onko siellä lämpimämpi sää kuin täällä? Varmaan parempi ainakin." Mikä tahansa maa voittaisi sateisen Ison-Britannian. Hän ei ollut tainnut koskaan käynyt Belgiassa mutta Bailey saattoi kuvitella kuinka siellä oli mukavan lämmin, täydellinen ratsastussää ja aina aurinkoista.

Natasha hehkui onneaan videokuvankin läpi. Hän ei itsekään uskonut tilaisuutta, joka hänelle oli tarjoiltu hopealautasella. Ei näitä asioita tapahtunut kuin elokuvissa, mutta täällä hän oli, upealla kilpatallilla ratsastamassa niin omaa ruunaansa kuin maailmantähden hevosia.
"Mä herään edelleen usein aamulla ja ajattelen hetken että tää on kaikki vaan unta, ennenkö katson ikkunasta ulos ja tajuan et oon oikeesti täällä", tyttö huokaisi ihastuneena. Mitä siitä, jos hän joutui asumaan ensimmäistä kertaa erossaan vanhemmistaan, kun oli päässyt tällaiselle tallille töihin? Hän oli odottanut hankaluuksia, ongelmia ja vaikeita ratkaisuja, mutta sen sijaan oli saanut elämän, josta oli aina unelmoinut joutumatta luopumaan liiasta sen tähden.

"Joo", tyttö nyökkäsi silmät suurina. "Ne on aivan upeita. Pääsin lämmittelemään Albertin olympiatoivoa toissapäivänä, siis mä ratsastin Nocturnea! Se on ihan mielettömän upea musta ruuna. Se saa ihmistä isommat esteet näyttämään kavaleteilta", Natasha huokaili ihastuneena. Hän ei edelleenkään ymmärtänyt täysin sitä, miten saattaisi kesällä olla Riossa olympiaratsastajien keskellä Albertin taustajoukkoina. Mies oli vihjaillut siihen suuntaan ja sen tähden antanut kirkkaimman tähtensä hänen lämmiteltäväkseen.
"Ei ainakaan sada yhtä paljoa", Natasha naurahti. Lämpimästä hän ei menisi vannomaan, mutta kylmyys ei ollut samanlaista kosteaa, luihin ja ytimiin hiipivää koleutta kuin Englannin puolella.
"Mut mun täytyy kertoo sulle", tyttö jatkoi vain vaivoin pidäteltyä intoa kasvoillaan. "Albert lupas että saan ratsastaa Vegasilla ja jos kaikki menee hyvin, myös kisata sillä. Se on Albertin nuori lupaus, tosi taitava, ihana ruuna", hän lähestulkoon tärisi innosta. "Katoin kun sitä irtohypytettiin yks päivä. Se selvitti 140-senttisen kolmoissarjan kuin vettä vaan." Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi ruunan selkään. Albert oli vannonut, että hän pärjäisi Vegasin kanssa upeasti Rhatanin jälkeen eikä hän voinut kuin luottaa kilparatsastajan näkemykseen.

"Mä herään aamulla ja katson ulos... ja siellä sataa aina vettä", Bailey nauroi vastaukseksi kaverilleen. "Asuttaisiimpa mekin tallin lähellä... tai mikä ois parempaa, jos Blake ja Kara vois asua meidän takapihalla", hän haaveili hymysuin ja karkasi asiasta.

"Wau", hän henkäisi ja kuvitteli Nocturnen ja Natashan mielessään.
"Siis se talli on varmaan täynnä toinen toistaan hienompia hevosia", hän päivitteli. "Ihan mahtavaa, että saat ratsastaa niitä tuolla lailla, etkä joutunut vain lappaamaan paskaa", Bailey sanoi kaverilleen. "Vegas kuulostaa tosi kivalta."

"Ajattele, jos me vielä joku päivä kisataan kans olympialaisissa", hän voihkaisi ja nojautui kämmeniinsä. "Bailey Bushwell ja Karabiener voittavat kenttäratsastuksen kultamitalin", hän sanoi kuuluttajan äänellä ja hymyili typeränä upealle ajatukselle. Hän ja lihaksikas, siivosti käyttäytyvä upea Kara-ori voittajina miljoonakatsomon edessä kultamitalit kaulassa. Ajatus tuntui melkein mahdottomalta mutta Bailey tiesi pystyvänsä siihen, jos halusi. Niin hänelle oltiin sanottu ja tavoitteessaan hän myös pysyisi.

"Se lyhentäis kyllä kivasti tallimatkaa", Natasha naurahti ajatukselle Baileyn hevosista takapihalla. Hänestä oli aivan uskomatonta asua niin lähellä tallia, että ikkunasta näki tallipihan tohinaa. Matka hevosten luokse mitattiin minuuteissa, eikä enää kilometreissä, joita sai taittaa auton tai bussin kyydissä.
"Niinpä", tyttö huokaisi onnellisena. Hän oli ajatellut joutuvansa tallityöntekijäksi, mutta toisin oli käynyt. Albert oli tarkoittanut sanojaan kun oli ilmoittanut etsivänsä liikuttajaa ja kilpailijaa hevosilleen, eikä apukättä tallin puolelle. Hän oli siivonnut karsinoita sen mitä ylimääräistä aikaa jäi, mutta sitä ei turhia ollut. Oli upea voida keskittyä vain ratsastamiseen.
"Vegas on mahtava", Natasha huokaisi. Nuori ruunikko oli hänen tutkimustensa perusteella kisannut oikein lupaavasti Albertin kanssa viime syksynä ja kesänä, joten hevosella kyllä olisi lahjoja. Kunpa hän vain saisi ne tuotua esiin, eikä tuottaisi pettymystä heti ensimmäisen kunnolla vastuulleen saamansa hevosen kanssa.

"Se ois uskomatonta", Natasha yhtyi ystävän haaveiluun, nauraen kuuluttajan matkimiselle, jonka Bailey teki varsin hyvin. Venäläisellä ei ollut pienintäkään syytä epäillä, etteikö Bailey pystyisi kiipeämään aina huipulle asti jos vain tahtoisi. Bailey oli taitava ratsastaja eikä hevosissakaan ollut valittamista.
"Mistäs sitä ikinä tietää, vaikka se ois pian lähempänä kuin oisit uskonutkaan", tyttö lisäsi. Elämä tuntui muuttuvan silmänräpäyksessä, jos vain sattui tuuri käymään. Hänkin oli nykyään täällä, vaikkei olisi vielä vuotta aiemmin kuvitellut koskaan pääsevänsä kansainvälisille kilpakentille. Nykyään hän asui Europpan sydämessä ja kävi läpi kilpailukalentereita ammattilaisratsastajan valvonnassa selvittäessään, missä hänen tulisi olla ja minkä ratsun kanssa. Vau.

"Niin lyhentäis, se olis just kiva", Bailey virnisti. Kaksikko tekisi tosin varmaankin täyttä tuhoa ja karkailisivat takapihatallilta. Oli ehkä hyvä, että ne olivat laadukkaalla tallilla Rosingsissa, jossa hän ei johtunut vahtimaan niitä kokoajan.
Bailey nyökkäili kaverinsa sanoille ja nojasi leukaansa yhä kämmenilleen välittämättä miten hölmöltä se näytti tietokoneen ruudulla. Ajatus olympialaisista oli saanut hänet todella innokkaaksi eikä hän malttanut myöskään päästä näkemään tulevan kesän kisat. Hän ei varmaankaan pääsisi paikan päälle tai mikä sen hienompaa, tekemään töitä kisoissa, mutta upea tunnelma välittyi melkein yhtä hyvin televisionkin välityksellä. "Kyllä me molemmat vielä joku päivä ratsastetaan kaikkien kuuluisuuksien joukossa", hän sanoi varmana ja kohensi lasiensa asentoa. "Ei pitäisi olla liian vaikeaa, pitää vaan ratsastaa", hän naurahti ivallisesti. Olisikin se niin helppoa.

Siihen Natashakin halusi uskoa. Jonakin päivänä vielä suuret kilpailut olisivat avoinna heillekin. He saisivat ratsastaa komeita kilparatsuja ja matkustaa ympäri suurta maailmaa kisaviikonloppujen perässä.
"Niinpä", hän naurahti samaan ivallisen huvittuneeseen sävyyn. "Ratsastaminenhan on niin helppoa kun hevonen tekee kaiken työn", hän ei voinut olla lisäämättä sarkastisesti. Niinpä niin. Kukaan, joka oli koskaan ratsastanut tosissaan ei uskonut moiseen. Ratsastus oli työtä ja tuskaa, kyyneliä ja hikikarpaloita, eikä menestys koskaan ollut taattua. Olisi voinut valita paljon paremmankin alan, mutta minkäs sille mahtoi, että ratsastaminen kiinnosti aivan eri tavalla kuin yliopistossa opiskelu tai kaupan kassalla työskentely.
"Höh, kun kello alkaa jo olla näin paljon. Mun pitää kohta mennä", tyttö huokaisi vilkuillessaan tietokoneen yläkulmassa näkyvää kelloa. Uusi päivä olisi taas edessä, eikä se varmasti olisi sen helpompi kuin tähänkään asti, vaikka hitaasti uuden tallin tavat alkoivat muuttua rutiiniksi. Kyllä hän tänne kotiutuisi ja pääsisi nauttimaan olostaan toden teolla, eikä joutuisi enää etsimään varusteita minuuttikaupalla tai tarkistamaan listoilta, mistä tarhasta kilparatsu löytyisi.

"Olisikin hevoset, jotka tekisivät kaiken työn puolestani", Bailey naurahti Natashan heitolle. "Sen sijaan, kovasuinen ja isoegoinen poni ja rämäpää keskenkasvuinen puoliverinen." Hän oli kiitollinen kahdesta hevosestaan, jotka olivat upeita hevosia, mutta ei hän voinut väittää etteikö joskus toivonut omistavansa hieman järkevämmät ja helpommat kisaratsut.
"Voi eii, älä nyt vielä", Bailey voihkaisi. Hän olisi voinut jutella Natashan kanssa tunteja mutta se oli kai mahdotonta. "Okei, on mullakin vaikka mitä. Mutta silti." Oli arki-ilta, hänellä oli videoiden editointi kesken ja koulujuttujakin varmaan tekemättä. Kumpikaan ei suoraan sanottuna innostanut kun vaihtoehtona oli jutella Natashan kanssa.
"Ennen kun alettiin juttelee editoin tossa yhtä videota", hän totesi ääneen. "En saanu siitä mitään järkevää aikaseksi mutta ehkä yritän uudestaan kun oot karannut tietsikalta, koska ajattelin kuitenkin ladata sen vielä tänään."