PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 Oman elämänsä supersankareita

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Oman elämänsä supersankareita   Ke Tammi 20, 2016 2:57 pm

Pikaviestinpelejä Kirken ja Pixiekissan hahmojen väliltä.


Sunnuntai 3. tammikuuta 2016 - Surullisten miesten salaseura

Klaus seisoi tallin yläkatsomon reunalla ja seurasi katseellaan ratsukkoa, joka hyppäsi parhaillaan rataa valtavassa maneesissa. Kaikki näytti sieltä käsin niin hillityltä, hitaalta ja kaukaiselta, että oli lähes mahdotonta eläytyä ratsastajan kokemaan positiiviseen jännitykseen ja vauhdin hurmaan. Klaus kuitenkin tiesi sen tunteen ja kaipasi sitä kovasti. Hän oli viettänyt viimeiset viikot tallilla vain valmentaen ja tiedostamattaan viettänyt pisimmän loman ratsastuksesta koko Rosings Parkissa olonsa aikana. Ehkä se teki hyvää, mutta sillä hetkellä halu takaisin hevosen selkään oli polttava.

"Ole hyvä", valmentajan vierelle seisahtuva Charles ojensi kahvikuppia. Hänenkin katseensa ajautui seuraamaan rataa hyppäävää ratsukkoa, eikä mies voinut olla ratsastamatta sitä mielessään; mitä hän tekisi paremmin. Ajatuksissaan Charles ratsasti aina Paddyllä. Ruunan eläke tuntui edelleen epätodelliselta, ja vaikka hän voisikin kilpailla sillä vielä kouluratsastuksessa, ei se toisi samaa euforiaa kuin kenttäratsastuksessa dominointi. Hänen olisi opittava ottamaan myös Duffy kuvitelmiinsa. Hän vaihtoi huomionsa maneesin toisessa päädyssä kulkevaan, viehättävästi kimoutuvaan irlantilaiseen. Kai hän joku päivä oppisi rakastamaan myös toista hevostaan.
"Onko takana kiireinen viikko?"

”Kiitos”, Klaus havahtui ajatuksistaan ja otti vastaan herra Edgerlyn ojentaman kahvin. Hänet muutaman vuoden takaa tuntevat olisivat olleet ylpeitä, kun hän saattoi ottaa vastaan mitään syötävää tai juotavaa keneltäkään. Klaus oli ottanut aimoharppauksia muutettuaan Slaleyhin, löydettyään itselleen naisystävän ja päästyään kunnolla takaisin hevosten pariin. Hän vilkaisi miestä vierellään ja käänsi sitten katseensa takaisin.
”Valitettavan kiireetön”, hän myönsi ja mietti niitä hetkiä, kun oli vain miettinyt mitä tekisi kun töitä ei ollut ja Evelynillä niitä taas riitti. Kahvi tuntui lämmittävän ja vaikka sisällä ei kylmä ollutkaan, Klaus saattoi aistia ulkona tuntuvan viiman.
”Kuinka yhteistyö Duffyn kanssa on sujunut?” Klaus kysyi tarkoittaen viimeisiä päiviä. Hän oli nähnyt ratsukon työskentelyä kyllä aiemmin ja toivoi, että se oli hioutunut eteenpäin. Mies uskoi tietävänsä liian hyvin, miltä hevosen vaihto tuntui, sillä näki, kuinka Charles oli kiintynyt Paddyyn. Uusi hevonen ei koskaan voinut korvata täysin vanhaa, vaikka siitä ajan kanssa voisikin tulla yhtä hyvä tai parempikin kilpakumppani.

Charles hengitti syvään miettiessään sopivaa adjektiivia, joka ei lyttäisi hevosta. Duffy oli käsittämättömän lahjakas, tuleva kenttähevonen - Charles oli vain tottunut parhaaseen. Ori oli kehittynyt huimin harppauksin siitä, kun saapui ja vaati kannukset ja pelhamin vain mennäkseen silti oman päänsä mukaan. Sen kanssa työskentely oli kentällä jo suorastaan mukavaa, vaikkei irlantilainen ollutkaan vielä tarpeeksi herkkä miehen makuun. Maastoilu… Onneksi hänellä oli Winter.
"Se edistyy", hän tyytyi toteamaan. Liikettähän hevosella riitti, samoin hyppykykyä. Valitettavasti omaa, luupäistä tahtoa oli molempien edestä.
"Kilpailetko tällä hetkellä?" Charles tiedusteli vaaleita kulmiaan hienoisesti kurtistaen, sillä muisteli lukeneensa valmentajan kilpaileman espanjalaisorin jääneen eläkkeelle.

Klaus ei häiriintynyt tauosta, jonka Charles vaati vastausta miettiessään. Hän käytti sen ajan seuratakseen riehakasta ratsua, joka kiidätti ratsastajaansa varsin tunteettomasti ympäri maneesia erehtyen välillä jopa esteelle. Jopa se näytti houkuttelevalta hänen mielestään, sillä hän pelkäsi unohtavansa, miltä hevosen selässä tuntui. Mies nyökkäsi hiljaa keskustelukumppaninsa vastaukselle haluten ehkä päästä syvemmälle vanhan tuttunsa mieleen tietäen sen mahdottomaksi. Klaus oli kuitenkin jo tottunut, toinen piti ulkokuorensa ja toisaalta hyvä niin. Ei hän ollut ihminen joka mielellään kuunteli kenenkään avautumista, ei hän osannut toimia sellaisissa tilanteissa. Kysymys sai valmentajan vakavaksi, vaikka hän yrittikin tsempata.
”En sen jälkeen, kun Nox jäi eläkkeelle muutama kuukausi sitten ja Dali taas määrittelemättömälle tauolle”, Klaus vastasi totuudenmukaisesti. Ehkä hänen pitäisi vain etsiä omaa hevosta, jonka kanssa kilpailla. Toisaalta muiden hevosten kanssa työskentely oli helpompaa, kun ei ollut vastuussa päätöksistä hevosen suhteen. Luopuminen oli kuitenkin vaikeaa, minkä Klaus oli saanut karvaasti kokea menetettyään kaksi kilpailtavaa samanaikaisesti.
”Ehkä minulla on nyt enemmän aikaa valmentaa”, hän hymähti ilotta ja joi jo jäähtynyttä kahviaan.

Hevoseton elämä ei ollut vaihtoehto, Charleskin oli huomannut sen. Ilmoitettuaan Paddyn eläkkeestä, hän oli yrittänyt keskittyä vain uraansa ulkoministeriössä ja jättänyt Duffynkin ratsastuksen pääasiassa alaisilleen - mutta muutaman viikonkin ratsastustauko kävi sietämättömäksi. Bogaertista välittyvä alakuloisuus kieli siitä, että myös toinen mies saattoi tarvita hevosia elämäänsä.
"Oletko nauttinut täällä valmentamisesta?" Charles kuitenkin kysyi sen sijaan, että olettaisi lukevansa muiden tunnetiloja, saati että ottaisi ne puheeksi toisen miehen kanssa.

Klaus nojautui seinään ja siirsi jälleen ylipitkäksi kasvanutta tukkaansa korvan taakse pois kasvoilta. Hän nyökkäsi nopeasti kysymyksen jälkeen, ehkä vakuuttaakseen enemmän itseään kuin toista siitä, että nautti elämästään ilman kilpailemistakin.
”Rosings Parkia parempaa paikkaa valmentaa on hankala nimetä”, Klaus vastasi ympäripyöreästi, sillä vaikka hän kaipasi ratsaille, ei hän halunnut puhua epäkunnioittavasti tahosta, joka oli palkannut hänet parhaaseen työhön jota hän itselleen hevosten parista saattoi toivoa. Rosings Park oli hänelle unelmien täyttymys, uusi mahdollisuus.
”Mutta en tiedä kuinka hyvä valmentaja voi olla, jos ei koskaan itse ratsasta”, Klaus jatkoi ja yritti hymyillä. Hän tiesi pääsevänsä vielä hevosen selkään, olisi se sitten oma tai lainahevonen. Olihan Alex Chiltonkin pyytänyt häntä ajoittain ratsuttamaan nuorta Poppyaan.

Charles nyökkäili myöntyvästi.
"Oletko tiedustellut uusista kilpailtavista?"

”En kovin aktiivisesti”, Klaus myönsi harmitellen, ettei oikeasti ollut saanut aikaiseksi. Hän suri edelleen Noxin menetystä, eikä ollut helppoa törmätä Daliin tallilla harva se päivä, kun ei tiennyt, pääsisikö omapäisen tamman selkään enää koskaan. Sitä hän ei kuitenkaan sanoisi ääneen.
”Rosings Parkin estevalmentajana minulla on onneksi tallin maine takanani, joten eiköhän sopiva kilpahevonen vielä löydy. Otan tämän loman kannalta”, Klaus sanoi olkiaan kohauttaen ja tyhjensi kahvikuppinsa. Hänellä oli edelleen useampia valmennuksia viikottain, joten ihan täysin laakereillaan hänkään ei saanut levätä. Se tosin sopi miehelle paremmin kuin hyvin.
”Onko aikasi riittänyt valmentautumiseen?” Klaus kysyi varovasti kiireiseltä mieheltä, jonka aikaa vievä, arvostettu työ vei varmasti leijonan osan vuorokauden tunneista.

"Silloin tällöin viikonloppuisin", Charles totesi. Ei hän ehtinytkään tallille kuin viikonloppuisin, välillä ei aina silloinkaan. Hän otti valmennuksia ehtiessään, mutta oli todennut, ettei yksikään valmentaja ollut yhtä vaativa kuin hän oli itseään kohtaan, joten videokamera ajoi suurin piirtein saman asian.
"Vaihdatko kilpailemaan esteratsastuksen puolelle?"

”En, herranen aika”, Klaus säikähti Charlesin kysymystä ja tajusi ehkä ajatuksissaan alleviivanneensa liikaa sitä, että valmensi pääasiassa esteitä, vaikka ratsastikin koulua. Eihän hän koskaan voisi enää palata hyppäämään, ei ainakaan sille tasolle, mitä hevosten omistajat odottaisivat.
”Ei selkäni kestä hyppäämistä”, hän totesi lyhyesti, vaikka suurin ongelma taisikin olla hänen korvien välissään. Hänestä tuntui pahalta olla sellainen jänishousu, joten ajoittain oireilevat hermokivut ja vuosien takainen lääkärinlausunto olivat hyvä peitetarina pysytellä ratsastajana vain koulukentillä.
”Näin meidän kesken, Charles, jos vain ikinä voisin, tekisin unohtumattoman paluun esteradoille vaikka heti”, Klaus heitti luonteensa vastaisesti kevyen vitsin peittääkseen sen, että oli joskus ajatuksineen varsin vakavissaan.

Kuuntelija tarjosi englantilaista myötätuntoa hienovaraisena nyökkäyksenä ja katseen kohdistamisena valtavan, valoisan maneesin ratsukkoihin. Hänen ei tehnyt mieli ratsastaa Duffya tänään, ja Winterin olisi helppo jatkaa treeniin hevosen lämmiteltyään, mutta Charles ei ollut koskaan antanut periksi väsymykselle tai mielihaluille.
"Ymmärtääkseni osallistuit Paradox Noxilla Grand Prix'hin, ennen sen eläkkeelle siirtymistä?" hän tiedusteli katsellen kimoaan, joka pörhisteli maneesiin tulleelle tammalle.

Klaus oli hieman yllättynyt, että Charles oli niin perillä hänen viimeisimmästä kilpailustaan (jonka hän pelkäsi jääneen viimeiseksi ikinä). Hän nyökkäsi muistellen kaihoisasti hyvin mennyttä rataa. Nox oli selvästi tiennyt, että päivässä oli jotakin erikoista.
”Nox teki parhaansa ja jäimme vain prosenttiyksiköillä voittoratsukosta”, Klaus sanoi äänessään hiven pettymystä, vaikka herra Morales oli ollut todella otettu suorituksesta ja jopa tuloksesta. Olisihan GP-voitto viimeistellyt hevosen upean uran, mutta yhtä kaikki sen omistaja oli onnellinen saadessaan nähdä Paradox Noxin viimeisen kilpailusuorituksen kotimaassaan ja hevosensa takaisin kotiin.

Charles oli perillä sekä kenttä-, koulu-, että esteratsastuksen huipusta; mies opiskeli kaikkia kiinnostuksenkohteitaan samalla ankaralla työmoraalilla, jolla ratsasti ja jolla teki töitä. Hän ei voinut kutsua itseään kilparatsastajaksi, ellei tiennyt, mitä kilparatsastuksen huipulla tapahtui.
"Onneksi olkoon", mies onnitteli vilpittömästi ja ymmärtäisi paremmin kuin hyvin pettymyksen, sillä ei koskaan hyväksynyt mitään muuta kuin ensimmäisen sijan erinomaisella suorituksella.

Klaus ohitti onnittelut kädenheilautuksella. Kilpailuista tuntui olevan jo iäisyys eikä kakkossijalla paljon juhlittu, vaikka moni muu olisi hyppinyt riemusta. Hän olisi halunnut antaa Noxille voiton, se oli antanut hänelle niin paljon, ja sitten he jäivät toisiksi.
”Miltä tämän vuoden kilpailukausi näyttää?” hän uteli arvellen, ettei Charles pitänyt Duffya vielä valmiina. Suurin ongelma taisi olla yhteistyön toimivuus, sillä tietenkään uusi kilparatsu ei toiminut kuten lähes täydelliseksi hiottu eläköitynyt Paddy.

Mies hengitti uudelleen syvään, kuten aina ennen kuin puhui nuoremmasta hevosestaan.
"Luultavasti osallistumme vain Advanced-tasolla kotimaassa. En lähde Duffyn kanssa kansainvälisille kentille, kun suoritus on arpapeliä", Charles huokasi koskettaen ohimoaan. Jollekulle toiselle orin tasaisesti hyvät prosentit kouluosuudella ja jatkuvasti parantunut suoritus esteillä olisivat jo kehuttavia asioita, mutta maastoesteillä käytiin neuvottelua, vaikkei se aina katsojille saakka näkynyt. Charles ei nauttinut neuvottelusta.
"Oletko pitämässä tänään vielä valmennuksia?"

”Ymmärrän”, Klaus vastasi lyhyesti ja antoi täyden hyväksyntänsä. Mikä hän nyt olisikaan toisen hevosesta määräämään? Mies tiesi Charlesin historian, tiesi, miten tarkka tuo oli ratsastuksestaan ja hevosestaan. Siksi hän myös arveli, että jo nyt ratsukolla olisi potentiaalia korkeamman tason kilpailuihin kansainvälisestikin, mutta voittoa sieltä ei niin vain irtoaisikaan.
”Kaksi yksityisvalmennusta”, hän nyökkäsi. Niihin olisi vielä aikaa, mutta hän odotteli Evelynin saapuvan tallille ennen sitä niin, että tuo ehtisi hoitaa hevosensa ja he voisivat lähteä yhtä matkaa kotiin.
”Aiot ilmeisesti treenata Duffyn kanssa?” Klaus oletti ja siirsi katseensa upeaan oriin, jota Winter ratsasti.

Charleskin katseli alkukäyntejä tekevää ratsukkoa ja sysäsi syrjään väsymyksensä.
"Kyllä, Winter lupautui verryttelemään sen", hän vastasi ja tunsi syyllisyydenpiston siitä, ettei pakottanut naista olemaan vapaalla. Työpuhelin värisi ääneti laivastonsinisen takin taskussa, ja mies juoksutti stressaantuneet sormet läpi vaaleista hiuksista.
"Toivottavasti valmennuksesi osoittautuvat mielenkiintoisiksi."

”Onnea hevosesi kanssa. Nyt se ainakin näyttää hyvältä”, Klaus kehaisi, vaikka alkukäynneistä harvoin sai kovin kattavaa kuvaa hevosen todellisista mielenliikkeistä.
”Todella toivon niin. Odotukset on korkealla”, hän vastasi kommenttiin valmennuksistaan ja muisteli, keitä sinä päivänä vielä olikaan tulossa. Kyseessä oli muutama vanhempi nainen, joista ei koskaan olisi isoihin kisoihin. Nuo halusivat kuitenkin valmentautua ja Klaus oli valmis siihen, vaikka arveli, että keskinkertaisesti pärjäävät ratsukot eivät hänen mielenkiintoaan sen enempää herättäisi. Voisihan sitä yllättyä.
”Jos haluat, että tulen joskus katsomaan treeniäsi, tiedät mistä minut tavoittaa”, Klaus tarjosi ja soi lämpimän hymyn Charlesille odottamatta samanlaista vastausta. Hän seuraisi mielellään taitavan kilparatsastajan harjoitusta.

"Kiitos. Arvostaisin sitä", Charles vastasi ja tarjosi jotain jopa hymyksi tunnistettavaa. Osaavan valmentajan huomiosta ei koskaan ollut haittaa ratsastaessa, ja mies harkitsi, että olisi ehdottanut yksityisvalmennusta samantien. Bogaertilla kuitenkin luultavasti olisi suunnitelmia ajankäytölleen eikä Charles voinut sietää viimehetken varoitusaikoja tai yllättäviä menoja tiukassa kalenterissaan, joten ei halunnut rangaista muitakaan niillä.

Klaus nyökkäsi antaen ymmärtää, että olisi toisen käytettävissä koska tahansa. Olihan hänelläkin kiireensä, mutta siinä hetkessä hänellä tuntui olevan aikaa vaikka muille jakaa. Evelynkin tuntui aina olevan töissä, ehkä siitä johtuen, että hänellä töitä ei kovin paljon ollut sillä hetkellä.
”Mitä ajattelit tänään tehdä sen kanssa?”

Charles katsoi hevosta kalpeanharmaita silmiään mietteliäästi siristäen.
"Se riippuu siitä, miltä se tuntuu. Välillä minun on työstettävä vain sitä, että se reagoi istuntaan oikein ja kuuntelee apuja vaatimallani herkkyydellä, mutta mikäli se tuntuu hyvältä, voimme työstää lisäyksiä ja temponvaihteluita", mies pohti arvioiden. Maneesissa Duffy oli siirtynyt ravityöskentelyyn. Se liiteli eteenpäin paksu, vaalea häntä liehuen, ilmeisesti esiintyen edelleen seurana olevalle tammalle lihaksikas kaula kaarrettuna ja hiekkaa pöllyttäen. Charles katsahti Klausia sivusilmällä.
"Sinulla ei sattuisi olemaan aikaa kokeilla sitä? Arvostaisin mielipidettäsi siitä", hän kysyi naamioiden tarjouksen pyynnöksi.

Duffy kuulosti juuri sellaiselta hevoselta, että sen kanssa työskentelemisestä joko nautti tai sitten toivoi vain pääsevänsä alas selästä mahdollisimman nopeasti. Joskus sellaisen kanssa työskentely oli parasta, mitä Klaus tiesi. Nyt kun hän katseli sitä lasin läpi, se näytti liikkuvan kuin unelma - toisaalta kyseessä oli vasta alkulämmittely, mutta se näytti kaikesta huolimatta hienolta. Charlesin pyyntö, tarjous, sai Klausin vain vilkaisemaan nopeasti kelloa seinällä.
”Meidän tapamme ratsastaa ovat erilaisia”, hän muistutti, mutta ei miettinyt hetkeäkään kieltäytyvänsä. ”Mutta jos todella haluat sitä. Tietenkin minulla on aikaa.” Positiivinen jännitys oli luettavissa miehen kasvoilta.

Charles soi Klausille hymynhäiveen. Ehkä tarjous oli ollut tarpeen.
"Se vain tarkoittaa sitä, että tuot uuden näkökulman hevoseen", mies vakuutti valmentajan muistuttaessa erilaisesta ratsastustyylistä, ja viittasi sitten kohti tallikerrokseen laskeutuvia portaita. He voisivat vapauttaa Winterin viettämään sunnuntaita muualla kuin töissä.

Klaus tunsi olevansa kuin pikkupoika ja vain vaivoin hillitsi itsensä. Hän pääsisi ihan oikeasti Charles Edgerlyn uuden huippuratsun selkään. Mies vilkaisi nopeasti kohti pukuhuonetiloja, joissa säilytti ratsastusvarusteitaan, mutta totesi sitten vaatetuksensa oikein sopivaksi silläkin hetkellä. Ei hän ollut koskenutkaan ratsastusvarusteisiinsa aikoihin, mutta sillä hetkellä farkut ja nahkanilkkurit saivat ajaa asian. Hän asteli Charlesin edellä portaat alas tallikerrokseen ja piti maneesin ovea auki päästääkseen sisään juuri menevän ratsukon sekä ystävänsä sisälle, mikäli tuolla ei olisi tarvetta käydä ensin tallin puolella.
”Toivottavasti et heitä minua susille”, Klaus hymähti ja katsoi maneesin kentällä liikkuvaa kimoa. Eihän Charles ikinä voisi heittää häntä selkään, jos tietäisi, että hevonen oli huonolla tuulella ja valmis pistämään valmentajan palasiksi.

Charles seurasi Klausia maneesiin, ja nauroi.
"Älä huoli. Se on kehittynyt roimasti tulostaan", mies vakuutti, ja tottahan se oli. Jopa hän välillä nautti Duffyn työstämisestä, kun ori kuunteli melkein innoissaan ratsastajan seuraavaa merkkiä ja vastasi apuun jo melkein samalla herkkyydellä kuin Paddy. Liikettähän sillä oli ollut alusta saakka, ja ori oli komea kuin mikä. Charles viittasi Winterille ja tarttui kankikuolainta malttamattomana pureskelevan irlantilaisen ohjiin naisen laskeutuessa selästä. Kimo käänteli korviaan valppaana ja otti muutaman sivuaskeleen, kun Charles kiitti hevosenhoitajaansa avusta ja vaati tätä pitämään loppupäivän vapaata. Hän tarjoutui pitelemään hevosta, kun valmentaja nousisi satulaan.

Klaus nyökkäsi hevosenhoitajalle tervehdyksen ja taputti sitten Duffyn kaulaa. Hän pidensi jalustimen sopivaksi itselleen tottunein sormin ja asetti jalkansa sille tartuttuaan kevyesti harjaan ja ohjiin. Toinen käsi satulan takakaarella hän heilautti itsensä pehmeästi hevosen satulaan ja pidensi vielä toisenkin jalustimen, jotta ne olivat yhtä pitkät.
”Viime hetken vinkkejä?” hän kysyi hevosen omistajalta kerätessään ohjat kunnolla käsiinsä. Hevonen vaikutti heti siltä, että oli valmis työskentelemään.

"Pidä se kiireisenä, ja jos se ei reagoi pieneen apuun, vaadi sitä", Charles vastasi ja taputti papurikkotäplien kirjomaa, vaaleaa kaulaa. Bogaert oli ammattilainen, joka ei varmasti olisi tarvinnut häneltä ohjeita ja joka pärjäisi erinomaisesti hevosen kanssa, vaikka se päättäisi esitellä huumorintajuaan ja kansoittaa maneesin hirmuisilla möröillä.

Klaus pisti Charlesin vinkin mieleensä ja siirsi pienin painoavuin orin käynnissä uralle. Hän varoi muita ratsukoita ja vaati heti alusta asti reippaan mutta selvästi hallitun käynnin. Käveltyään hetken hän käänsi kimon kymmenen metrin ympyrälle ja toisti tehtävää useamman kerran. Ympyrän koon muuttelu oli selvästi jotakin erilaista, mutta Klaus ei jättänyt tehtävää siihen, vaan vaati välillä suoralla uralla hevoselta käyntiin myös eri kokoamisasteita. Siirtymiset kootusta käynnistä keskikäyntiin olivat selkeitä ja näyttäviä ja pian ratsastaja siirsi hevosen lennokkaaseen raviin kevyin avuin.
”Herkkähän tämä on ratsastaa, ainakin minulle”, Klaus kommentoi ravatessaan Duffyn kanssa ohi ystävänsä. Hän siirtyi työskentelemään lävistäjälle ja vaati sulkutaivutusta lyhyissä pätkissä, joista ensimmäiselle kimo heilautti päätään ikävään tapaan ylöspäin. Klaus herkisti apujaan, mutta ei antanut orin luistaa tehtävästä vaan työsti sitä saaden raviin enemmän liikettä ja näyttävyyttä. Hän muisteli Charlesin sanoja ratsun heikoista kohdista ja keskittyi mahdollisimman hienovaraisiin apuihin erityisesti istunnallaan. Duffy tuntui kuuntelevan, vaikka virtaa sillä olisi verryttelystä huolimatta ollut selvästi enemmän. Siirtyminen ravista käyntiin vaati muutaman askelen liian pitkään ja toisaalta taas käynnistä raviin se siirtyi hieman liian innoissaan ja rikkoi tahdin.

Charles siirtyi maneesin alakatsomon puolelle seuraamaan ratsukkoa ja nojasi käsivartensa katsomon etulaitaan. Puhelin jatkoi armotonta ilmoittelua hänen taskussaan, mutta mies ei sallinut itsensä katsoa, vaan piti huomionsa Bogaertissa ja Duffyssa. Jos hän ei treenannut hevosta itse, hänen oli ainakin nähtävä, mitä hän harjoittaisi seuraavalla kerralla. Bogaert ratsasti hevosta erinomaisesti, ja Charles ei voinut olla muuta kuin tyytyväinen siihen, että oli tarjonnut hevosta valmentajalle. Mies uskoi, että valmentaja kuin valmentaja osaisi valmentaa ratsukkoa paremmin, kun olisi itse kokenut, millainen hevonen oli ratsastaa. Onneksi Duffy käyttäytyi edes suurin piirtein asiallisesti eikä Charles joutunut häpeämään silmiä päästään niin kuin hevosen tullessa, kun se luupää kurvasi ohi esteistä, teeskenteli, että säikkyi omaa varjoaan tai kiikutti ratsastajia takaisin tallille maastosta avuille täysin kuurona. Hän ei halunnut muistaa montako kertaa sai kuulla orin karanneen tarhastaan tai käytävältä: onneksi nyt sen kanssa osattiin jo varautua moiseen idiotismiin. Nyt kun mies katseli hevostaan, hän saattoi jo kuvitella, että voisi olla joku päivä orista ylpeä niin kuin oli Paddystä. Hän tunsi jopa jotakin… Kiintymystä muistuttavaa.

Klaus teki kuten aina noustuaan uuden hevosen selkään: hän testasi läpi perusavut, kokoamisen, siirtymiset ja jokaisen askellajin. Hän ei kuitenkaan halunnut väsyttää hevosta turhaan, mikäli Charlesilla olisi mielessään vielä rankka treeni kenttälupaukselleen. Löydettyään jonkinlaisen yhteisen sävelen Duffyn kanssa, Klaus nosti sillä hienovaraisin avuin laukan käynnistä ja antoi sen laukata alkuun uraa pitkin omassa tahdissaan. Sulkutaivutus lävistäjällä sujui hetken taistelun jälkeen, vaikka hevosen ja ratsastajan mielipide-eroja tuskin muut huomasivatkaan. Laukka alkoi selvästi pyöriä paremmin kun sitä kokosi vähän. Laukkatyöskentelyn loppuun mies ratsasti vielä mahdollisimman suorana lävistäjällä ja pitkällä sivulla. Hän pysäytti orin pehmeästi katsomon luo, joskin se reagoi hieman liian myöhään päästyään vauhdin makuun.
”Onko se aina jäykkä vasempaan?” hän kysyi hevosen omistajalta ja leikitteli ohjalla kun Duffy alkoi pyöritellä turhan innokkaasti kuolainta suussaan. Se oli kai seissyt jo tarpeeksi kauan paikallaan omasta mielestään. Ei hevosen vasemmassa puolessa ollut varsinaisesti vikaa, mutta se tuntui vaativan enemmän työtä siihen suuntaan. Klaus epäili sen johtuvan ehkä vain uudesta, vieraasta ratsastajasta tai ehkä hän oli jotenkin vino oltuaan niin pitkään ratsastamatta.

Bogaert olisi Duffyn ratsastaja sinä sunnuntaina. Winter oli käyttänyt hevosen maastossa aamusta, missä se oli kuulemma ollut kohtalaisen fiksu - ei ollut pysäyttänyt matkaa kuin kahdesti vängätessään kotiinpaluusta. Pukittelu, loikkiminen, ojasyöksyt, sivuliiru ja muut idiotismit menivät jo läpi sormien, kunhan ori kulki reippaasti ratsastajan määräämään suuntaan eikä yrittänyt kiidättää tätä takaisin tallile. Charles ei ollut suunnitellut hevoselle kuin kertaavan koulutreenin, ja Bogaert riittäisi orille hyvin. Karkailu oli vähentynyt, kun orin metalliset aidat oli korotettu sekä sähköistetty ja hevonen sai yltäkylläisesti sekä fyysisesti että henkisesti haastavaa tekemistä päivittäin.
"Aavistuksen", mies vastasi hieraisten alakatsomon etulaitaan nojaavia sormiaan ja soi valmentajalle puolittaisen hymynhäiveen, "jaksatko vielä jatkaa sen kanssa?"

Klaus siirsi hevosen käyntiin pysytellen maneesin päädyssä.
”Ei minulla vielä kiirekään ole. Ellet sitten itse tahdo ratsastaa sitä?” hän tarjosi valmistellessaan ja ratsastaessaan mallikelpoisen pysähdyksen ja peruutuksen keskihalkaisijalle. Duffy kulki selvästi paremmin suorana, kun piti mielessä sen ongelman vasemman puolen kanssa.

Charles pudisti päätään ja kohotti kättään eleeseen, joka sanoi hevosen olevan täysin Klausin.
"Olen kiitollinen, jos jaksat työstää sitä", hän vakuutti ja seurasi ratsukon työskentelyä. Duffyn kehitys oli helpompi huomata sivusta seuraamalla - miehellä oli taipumus keskittyä ratsastaessaan perfektionistin armottomaan hiontaan niin, että onnistumiset melkein unohtuivat.

”Tottakai”, Klaus nyökkäsi. Hän ei jättäisi väliin sellaisen hevosen selkään pääsyä, eikä varsinkaan, jos sitä pyysi joku sellainen kuin Charles Edgerly. Hän kehotti ratsua siirtymään raviin ja otti käyttöönsä koko kentän. Hän työsti erityisesti vasemman puolen herkkyyttä ja toimivuutta erilaisilla tehtävillä ravissa ja laukassa. Parikymmentä minuuttia riitti saamaan hevosesta irti tasaisen laadukasta liikettä, kun Klaus ratsasti viimeiseksi lävitse Duffyn tasolle sopivan kouluohjelman. Hevonen jopa hidasti ja pysähtyi reaktioherkästi pienistä avuista ja toimi myös vasempaan suuntaan kuten kuului. Hän ravasi muutaman kierroksen pidemmällä ohjalla ja antoi työnsä hyvin tehneen orin venyttää kaulaansa. Hän siirsi sen käyntiin ja katsomon ohittaessaan hymyili pienesti Charlesille.
”Ei sinulla ole mitään hätää tällä ainakaan kouluosuudella”, hän kehui tunnistaen kehityskohdat, mutta näki myös potentiaalin.
”Haluatko että kävelytän sen?”

Mies huomasi olevansa erityisen tyytyväinen päätökseensä istuttaa Bogaert orin selkään. Charles oli seurannut ratsukkoa tarkasti läpi jokaisen askeleen, ja kun ei itse ollut satulassa vaatimassa omapäistä hevosta, hän saattoi vain keskittyä ihailemaan onnistuneita suorituksia.
"Ei tarvitse", hän naurahti. Valmentajia ei pyydetty kävelyttämään hevosia. Charles laskeutui katsomosta maneesin puolelle.
"Kiitos paljon avustasi."

Klaus hymähti kuullessaan toisen naurahduksen saattelemat sanat. Hän ymmärsi paremmin kuin hyvin, vaikka ei hänelle olisi ollut vaivaa kävelyttää Duffya. Toisaalta kello tikitti kohti hänen valmennuksiaan. Hän kaarsi hevosen maneesin keskelle, pysäytti sen ja laskeutui hallitusti alas. Hän tarjosi ohjia omistajalle ja taputti orin kosteaa kaulaa.
”Näkisin mielelläni pian estetyöskentelyänne”, Klaus ehdotti ja antoi toiselle vapauden päättää, koska se tapahtuisi jos koskaan.
”Äläkä suotta mieti kahdesti jos koet tarvitsevasi toista näkökulmaa sen kanssa. Olen aina käytettävissä.”

Charles soi Klausille itseironisen hymynhäiveen ja otti vastaan hevosen ohjat. Hän tuuppasi sen pään pois, kun ori yritti päästä kihnuttamaan vaahtoavia suupieliään miehen takkiin. Koulutyöskentelyssä ori alkoi olla jo edustava, sillä sitä Charles painotti. Rataesteetkin sujuivat yleensä kohtuullisen asiallisesti, satunnaisia luupääpäiviä lukuun ottamatta, mutta maastoesteet olivat kriittinen osuus. Siellä Duffy yritti päästä kieltämään, kiihdyttämään, hidastelemaan tai venkoilemaan omiaan, mitä Charles ei yksinkertaisesti hyväksynyt kisaratsultaan.
"Otan yhteyttä sopivan viikonlopun tullen", mies vakuutti ja ponnisti kimon satulaan, ennen kuin se ehtisi tylsistyä ja alkaa esiintyä.

”Sovitaan näin”, Klaus hymähti ja nyökkäsi nopeat hyvästit ennen kuin asteli maneesin kentältä tallinoville. Hänellä olisi vielä aikaa käydä tarkistamassa valmennettavansa nimi ja käyttää Roo lyhyellä lenkillä. Ehkä hänkin kaipasi vähän raitista ulkoilmaa, vaikka se tarkoittikin talven viiman ja sateen kestämistä.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Oman elämänsä supersankareita   Ke Tammi 20, 2016 2:58 pm

Maanantai 11. tammikuuta 2016, ilta - Ilo pitkästä itkusta

Maanantai oli edennyt jo yli iltapäivän ja Klaus seisoi käytävällä katsellen karsinassa seisovaa hevosta. Sen mustanruskea karva kiilteli himmeästi, vaikka sillä oli takanaan pitkä matka uuteen kotiin. Karsinan ovessa luki komeasti Leviathan ja Klaus ei voinut uskoa, että se oli totta. Hänelle puhelimitse luvatut kilpahevoset olivat saapuneet vihdoin Rosings Parkiin. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, ettei hän ollut ehtinyt valmistautua kunnolla. Leviathanin karsinan takana toisella käytävällä asusti toinen uusista asukeista, Spark in the Dark. Miehen oli vaikea käsittää, että hänellä olisi nyt kaksi ratsastettavaa muiden töidensä lisäksi. Se ei kuitenkaan suinkaan ahdistanut, vaan hän oli enemmänkin innoissaan. Siitä tulisi ehkä hänen elämänsä paras vuosi, hän arveli.

Luonnollinen, ammattimaisesti tehty meikki, check. Hulmahteleva, vienosti tuoksuva ponihäntä, check. Sipaus vadelmanmakuista huulikiiltoa, check. Jemma aloitti aina työtehtävänsä varmistamalla varustehuoneen wc-tilojen peilin ääressä, että näytti valmiilta hurmaamaan jalat alta keneltä tahansa vastaantulevalta valmentajalta tai kilparatsastajalta tai hevosiin sijoittavalta miljonääriltä. Mikä sääli, ettei Leopold Landau tullut itse käymään Rosings Parkissa. Jemma oli valmis katsomaan sormien välistä sitä, että Landau oli iältään kuudenkymmenen paremmalla puolella. Hän oli jo valmis siirtymään tästä paskanlappaamisesta ja pokkuroinnista parempaan elämään. Tänään hän olisi kahden uuden kouluhevosen vakituisen hoitajan sijaisena, sillä tämä oli kehdannut mennä hankkimaan ruokamyrkytyksen. Omasta viehättävyydestään erittäin tietoinen nainen seisahtui Klausin vierelle harjapakki käsissään.
"Haluaisitteko, että varustan hevosenne, herra Bogaert?" hän kysyi aurinkoisesti hymyillen.

Klaus havahtui ajatuksistaan, joihin oli jäänyt hevosta katsellessaan. Hän kääntyi viereen saapuneen tallityöntekijän puoleen vain katsoakseen tuota hieman pidempään, sillä hänen oli vaikea ymmärtää, että kukaan saattoi näyttää niin siistiltä tallilla. Se näytti jollain lailla väärältä, mutta mikä hän oli tuomitsemaan.
”Niiden olisi kyllä hyvä päästä vähän liikkumaan”, Klaus vastasi hilliten halunsa huutaa koko maailmalle, kuinka halusi jo päästä kokeilemaan hevosia. Hänen täytyisi vaihtaa ratsastusvaatteet vielä, mutta onneksi siinä ei menisi kauaa - kuten ei varmaan menisi ammattilaiselta järjestää hevosta valmiiksi ratsastuskuntoon.
”Ovatko molemmat sinun vastuullasi? Tiedän sitten kenen puoleen kääntyä tarvittaessa.”

"Vain sen aikaa, kun niiden vakituinen hoitaja toipuu pahasta ruokamyrkytyksestä", Jemma hymyili herttaisesti. Häntä ei lainkaan haittaisi, jos tästä eteenpäin lintsaajaan yhdistettävät mielikuvat olisivat ruokahalua tappavia. Mitäs meni sairastumaan. Nainen otti valmentajan vastauksen myöntävänä, laski pakin vaaleapuisen karsinaseinän vierelle, poimi teddykarvalla pehmustetun riimun karsinan ovesta ja pujotti sen ison, korvansa jyrkkään luimuun vetävän ja ärhäkästi tanssahtelevan orin päähän koko ajan huolitellusti hymyillen. Helvetti. Voisikohan hän saada vaihdettua kouluhevosia kahmineen hoitajan kanssa paikkoja? Mutta mitä jos Burke oli vihdoin lämpenemässä hänelle ja hänen olisi aloitettava alusta saakka? Sitä paitsi, Bogaert taisi heilastella eläinlääkärin kanssa, Chambers pyöritti kai sitä uusavutonta ruotsalaista, O'Connorista nyt ei ollut mitään toivoa tulevaisuuden kannalta, kuten ei Leclaireista ja uusi tulokas oli vasta 14. Helvetti. Nainen toimi automaattiajolla sukiessaan jo valmiiksi tahrattoman siistiä puoliveristä karsinaa vastapäätä olevassa pesutilassa. Ei, Burke oli hänen paras mahdollisuutensa. Jos valmentaja vaivautuisi tekemään muutakin kuin piiskaamaan häntä olemattomista virheistä ja lyttäämään hänen ratsastustaitoaan. Hän haki Leviathanin karsinanumeroilla merkitystä kaapista pinon ruskeita pinteleitä, pehmeät, laatunahkaiset kankisuitset, tummanruskean huovan, romaanin ja monen tuhannen punnan arvoisen koulusatulan. Jemma hiveli sitä haaveikkaana satuloidessaan päätään viskovaa hevosta. Joku päivä hänelläkin.

Klausin ilme kääntyi kevyeen inhoon, kun Norton puhui vakituisen hoitajan ruokamyrkytyksestä. Hänellä oli pahoja kokemuksia asiasta, joskus kyseessä oli sellikaveri, jonka ruokaan oli todella tahallaan laitettu myrkkyä, mikä sitten oli koitunut miehen kuolemaksi. Hurmaavaa suorastaan.
”Ah, asia selvä”, hän nyökkäsi ja yritti unohtaa asian. Hän ei mielellään palannut menneeseen edes ajatuksissaan. Mies tarkkaili, kuinka selvästi kokenut nainen haki vastustelevan orin karsinasta harjattavaksi. Vai sellainen kiukkupussi hänelle oli suotu, hyvä tietää. Leviathan ei näyttänyt varsinaisesti vaaralliselta, vaikka sitä ehkä yrittikin ryppyillessään, mutta Klaus toivoi senkin pelleilyn olevan vain alkujännitystä.
”Sehän on iloinen”, Klaus mutisi hiljaa katsellessaan tummaa, komeaa ratsuaan.
”Käyn vaihtamassa ratsastusvaatteet, nähdään maneesissa”, hän ilmoitti ja suuntasi kohti yläkertaa vaihtaakseen farkut ratsastushousuihin ja nilkkurit saappaisiinsa. Siitä oli aivan liian kauan, kun hän oli niitä viimeksi pitänyt.

"Hieno herra", Jemma kommentoi kepeästi ja pujotti tottuneesti kankisuitsien remmiviidakon orin kaunispiirteiseen päähän. Se luimi edelleen ja pureskeli kuolainta vain aavistuksen väkivaltaisesti; kenties virtaa pitkästä matkasta keränneenä. Nainen mittasi ja sääti jalustimet pitkän miehen mittaa arvioiden, pyyhkäisi mikroskooppisen pölyn hevosen kiilteleviltä, tummilta kyljiltä ja lähti sitten hevosen kanssa maneesiin. Hevonen kulki pää pystyssä ja jännittyneenä, mutta asiallisesti löysän ohjan päässä taluttajaa retuuttamatta, mikä oli aina mukava yllätys. Jemma ei pitänyt pahatapaisista hevosista, mutta auta armias, kun yritit antaa kurinpalautusta herra Burken herttaisille pikku poneille. Leviathan tanssahteli maneesiin tullessaan muita ratsukkoja tarkkaillen, mutta varoi edelleen kiristämättä ohjasotetta. Jemma kiristi sen vyön valmiiksi ja lähti sitten taluttamaan hevosta sisäuralla ratsastajaa odottaessaan. Hän loi jokseenkin synkeän katseen tummanpunaruunikkoa täysiveritammaa ratsastavaan Maybeen, jolle Burke jaksoi olla mukava. Kyllä hymy hyytyisi, kun tyttö nakattaisiin Londonin tai Batmanin satulaan ja Burken sadistisen katseen alle.

Klaus oli vetänyt jalkaansa ruskeat nahkasaappaansa, tummat ratsastushousut ja paksun, pehmoisen neulepaidan. Hän oli kiinnittänyt tärisevin käsin kannukset saappaisiinsa ja hymyillyt huomatessaan, kuinka innoissaan olisi uuden hevosen selkään nousemisesta. Mies nappasi raipan mukaansa varmuuden vuoksi ja suuntasi maneesiin, missä hän huomasi ratsunsa heti ensimmäisenä, vaikka se vasta käveli. Leviathan oli todella näyttävä, ja ehkä hän oli puolueellinen. Hän viittasi työntekijää tuomaan hevosen hänelle keskihalkaisijalle. Tarkistettuaan satulavyön ja jalustimen korkeuden Klaus nousi ketterästi orin selkään ja keräsi ohjastuntuman heti alussa, eihän hän halunnut hevosen kiidättävän häntä heti alkuunsa pitkin maneesia holtittomasti. Hevosta tuntematta hän ei uskaltaisi ratsastaa täysin pitkällä ohjalla.
”Käyttäytyikö se?” hän varmisti vielä Nortonilta ennen kuin lähtisi liikkeelle.

"Kuin ammattilainen, herra Bogaert", nainen tarjosi viimeisen aurinkoisen hymyn ja huiskautti vaivihkaa ponihäntäänsä. Naurettavaa, että tallilla piti pitää hiukset kiinni.
"Haluaisitteko, että varustan myös toisen hevosenne valmiiksi niin, että voitte vaihtaa hevosia lennosta?"

”Hyvä niin”, Klaus vastasi suoden hymyn hoitajalle. Hän rapsutti orin kaulaa ja tunsi sen lihaksien värähtelevän. Sillä oli selvästi energiaa ja se oli valmis työskentelemään.
”Se olisi mukavaa, kiitos neiti Norton”, Klaus nyökkäsi ja siirsi hevosen käyntiin. Hän yllättyi positiivisesti hevosen isosta ja vahvasta askeleesta ja antoi sen kävellä alkuun vain totutellakseen sen liikkeisiin. Mies nyökkäsi tervehdyksen Maybe Mooren suuntaan, mikäli tyttö sattui hänen suuntaansa edes katsomaan ohi ratsastaessaan.

Jemma, joka leijuisi loppupäivän siitä, että Bogaert oli neiditellyt häntä - eikä siihen jäisen ivalliseen sävyyn kuin Burke ollessaan pahalla päällä, lähti huoltamaan Bogaertin toista hevosta. Nainen hoitaisi sen varustusta vaille valmiiksi, ja kun Bogaert olisi lopettelemassa Leviathanin kanssa, toisi toisen hevosen maneesiin. Kun hän otti pörähtelevän ruunikon ulos karsinasta ja se ehti saada neljän metrin matkalla pesukarsinalle halun kokeilla riverdancea, Jemma pohti jälleen, mitä teki hevosenhoitajana eikä edes ratsuttajana.
Maybe kohotti kättään tervehdykseen estevalmentajalle ja pidätti raviympyröitä tehneen täysiverisen käyntiin. Chove polki maneesin pohjaa malttamattomana ja nakkeli jaloa päätään protestina.
"Onko se Leviathan?" tyttö tiedusteli silmäillen mustanruunikkoa.

Klaus tunsi alla olevan energiapesän reaktioherkkyyden ja pitäytyikin hyvin herkissä avuissa kääntäessään hevosen ympyrälle tai pyytäessään siltä jotakin muuta. Hän vilkaisi hymyillen Maybeen ja nyökkäsi.
”Olisihan se pitänyt arvata, että olet jo vähintään kuullut uusista hevosista. Mitä pidät?” hän esitteli vasta kävelevää, kevyesti koottua oria toiselle. Leviathan maisteli kuolaintaan ja käänteli korviaan maneesin äänille.

Maybe nauraa kehräsi ja hieraisi pisamaista nenäänsä. Uudet hevoset kiehtoivat häntä - varsinkin näin kuuluisat - joten kun tytöllä oli kerran ollut vapaa hetki, hän oli ollut paikalla hevosten saapuessa.
"Se on erittäin komea", hän vakuutti ja käänsi täysiverisen voltille tuntiessaan kärsimättömyyden kasvavan satulan alla.
"Miltä se tuntuu?" hän kysyi uteliaisuuttaan.

”Siltä, että jos se ei pian pääse töihin, se räjähtää”, Klaus kuvaili elävästi ja leikitteli kuolaimella, jotta ratsu muistaisi vielä hänen olemassa olonsa. Käveltyään aikansa mies siirsi sen raviin ja kevensi tasaisesti suuriliikkeisen orin selässä. Se pärskähti innoissaan ja teki niin voltit kuin väistöt ammattilaisen ottein. Klaus piti orista jo nyt. Se liiteli lävistäjän lisätyssä ravissa kuin olisi lentänyt ja tarjosi piaffea ennen kuin Klaus osasi sitä kunnolla edes pyytää.

Tyttö piti Choven maneesin toisessa päädyssä, jonne suurin osa muistakin siihen aikaan ratsastavista etsiytyi, sillä iso, komea kouluratsu ja tunnettu valmentaja herättivät kunnioitusta ja saivat muut ratsukot kaikkoamaan tieltään vikkelästi. Maybe ravasi tammalla kokoaan muuttavia ympyröitä ja voltteja, mutta ei voinut olla seuraamatta, miten Leviathan kulki. Orilla oli lahja vangita ainakin hänen katseensa, eikä tyttö tuntenut tunnontuskia, sillä oli tekemässä jo loppuverryttelyjä täysiverisen kanssa.

Leviathan esittäytyi todella edukseen. Klaus oli tyytyväinen hevoseen kaikin kaikkiaan, se oli hyvänkokoinen, sen liikkeet olivat ainakin selästä käsin näyttäviä (ja samalla varsin haastavia ratsastaa) ja ori kuunteli apuja hieman turhankin tarkasti. Hän tiesi jo hetken ratsastettuaan, että sai varoa apujensa kanssa herkkää hevosta. Se vastasi salamannopeasti jos hän teki yhdenkään liikkeen suuntaan tai toiseen, mikä aiheutti muun muassa ensimmäisissä laukannostoissa ratsastajan yllättäviä pukkeja. Klausin tavoite sillä kertaa oli vain tutustua hevoseen ja kuluttaa sen energiaa, joten hän keskittyi ravi- ja laukkatyöskentelyssä antamaan Leviathanille ajateltavaa niin väistöillä kuin kokoamisasteen ja tahdin vaihteluilla. Selästä käsin hevonen toimi juuri kuten Klaus halusi, vaikka se tuntuikin ottavan työskentelyn välillä turhan vakavasti. Klaus pidätti hevosen käyntiin ja antoi sille pidempää ohjaa, jolloin se pärskähti tyytyväisenä ja venytti turpansa kohti maata. Orin kaula oli hiestä märkä ja ratsastaja arveli reilun puolen tunnin treenin olleen tarpeeksi ensimmäisenä päivänä.

Jemma saapui muutamien minuuttien kuluttua maneesiin vivahteikas tummanruunikko ruuna mukanaan. Dorkiksi mollattu puoliverinen teki dramaattisen pysähdyksen äänekkäästi pörähtäen, kun näki yleisönsä ja otti elegantin loikan sivusuuntaan. Jemma ehti juuri ja juuri pois alta ja hillitsi halunsa rätkäisi urpoa ohjanperillä päin näköä. Ilmeisesti silläkin oli ylimääräistä pöllöenergiaa matkan jäljiltä - tai sitten hän oli todella kiitollinen siitä, ettei ollut hevosen vakituinen hoitaja. Diiva tanssahteli pää korkealla ja silmänvalkuaiset välkähdellen, sieraimet suurina puhallellen ja jalkojaan liioitellusti nostellen, kun Jemma seisautti sen vyön kiristystä varten ja katsahti Bogaertia kysyvästi: kävelyttäisikö hän tätä vai haluaisiko valmentaja vaihtaa hevosia. Nainen toivoi jälkimmäistä.

Leviathan tuntui kävelleen lähes tarpeeksi, kunnes maneesin ovesta syöksähti Klausin kauhuksi hänen toinen ratsunsa: ilmeisen virkeä ja nimensä veroinen Spark in the Dark. Mustanruunikko ori oli nostanut päänsä ja katseli korvat hörössä saapunutta hevosta, jonka pelleily sai sen selvästi miettimään, olisiko siihen kannattanut lähteä mukaan. Todennäköisesti Klaus oli aliarvioinut sen patoaman energiamäärän ja se kaipasi vielä muutaman kierroksen pukkilaukkaa tarhassa, mutta hänen onnekseen se ei siltä seisomalta valinnut askellajikseen kiitolaukkaa, ehkä siksi, että Klaus piti homman hanskassa eikä antanut orille syytä leikkiä kanssaan.
”Viitsitkö taluttaa sitä hetken, kävelen tämän kanssa niin voit viedä tämän sitten suoraan talliin”, hän ennemmin käski kuin kysyi hevosenhoitajalta ja vilkuili orin selästä kouluratojen tulevaa legendaa, tai sitä, joka sellaisena oli hänen käsiinsä annettu.

"Totta kai, herra Bogaert", Jemma vastasi aavistuksen pakotetulla hymyllä ja naksautti kieltään ruunalle, kun lähti kiertämään sisäuraa. Dork tanssia hipsutti pöristen ja pörähdellen naisen rinnalla silmäillen maanesin ratsukoita teatraalisen suurin silmin, käänsi takapäätään ulos ja kun toisessa päädyssä hevonen pukitti seinää kolauttaen, loikkasi jälleen ilmaan. Tällä kertaa hyppy suuntautui eteen ja nykäisi Jemman melkein pois tasapainosta. Pitkä automatka Saksasta Northumberlandiin ei ollut tainnut tehdä hyvää ruunan mielenterveydelle, jos sillä sellaista oli alunperinkään, nainen tuumi hieroen vaivihkaa olkapäätään. Olihan hevonen komea rikkaassa tummanpunaisessa, joka kilpaili karvan sävyjen kanssa, lihakset värähdellen ohuen nahan alla, mutta Jemma ei pitänyt raisuista, arvamaattomista hevosista, jotka retuuttivat häntä miten halusivat.

Klaus kumartui löysäämään Leviathanin satulavyötä parilla reiällä ja käänsi katseen sitten maneesin toiselle sivulle, jossa hänen tuleva ratsunsa pelleili niin paljon kuin pystyi. Upeaa, mies ajatteli ja nielaisi, kun hoitaja oli menettää käsivartensa ruunan syöksyessä vauhdikkaalla loikalla eteenpäin. Ehkä hänen olisi hyvä luovuttaa ori toiselle ja kiivetä itse villihevosen selkään. Hän alkoi epäillä, että hänelle oli tuotu väärä hevonen.
Leviathan seisahtui tasajaloin keskihalkaisijalle ja Klaus liukui alas sen selästä. Hän odotti toisen ratsun luokseen ja vaihtoi hevosia Jemman kanssa.
”Kiitos. Jos voit vielä hoitaa sen pois, selviän kyllä tämän kanssa”, mies arveli yllättävän varmalla äänellä ja yritti hymyillä rohkeasti. Lempinimensä selvästi ansainnut Dork näytti juuri siltä, että hän saisi kyytiä selkään noustuaan.

"Totta kai", Jemma hymyili huiskauttaen ponihäntäänsä, huisk, huisk, hienovaraisella itsevarmuudella. Hän tarttui Leviathanin ohjiin luovuttaen jokseenkin hysteerisen energiseltä vaikuttavan ruunikon valmentajan vahvoihin, kykeneviin käsiin ja talutti mustanpuhuvan orin kauemmas, ennen kuin hevoset ehtisivät ruveta rähisemään. Leviathan luimisti ruunalle ja tanssahteli taluttajansa mukaan valkea vaahto tummille ryntäille levittyen. Onneksi ori vaikutti hyvätapaiselta. Jemma ei odottanut innolla paluuta Dorkan pariin, mutta olisi paikalla, mikäli valmentaja haluaisi käyttää häntä. Mieluiten niin, että olisi itse paikalla, ja he voisivat nauraa yhdessä.

Klaus odotti, että luimiva Leviathan oli tarpeeksi kaukana, kunnes käänsi käsissään tanssivan ruunan oikeinpäin ja vaati sitä pysymään edes puoliksi aloillaan kammetessaan selkään. Hänen onnekseen hevonen oli edellistä pienempi, eikä selkäännousu ollut vaikeaa vaikka sen aikana tummaruunikko astuikin askelen tai kaksi eteenpäin. Heilautettuaan jalkansa satulan ylitse Klaus antoi hevosen lähteä heti liikkelle etsien vielä jalustimia kunnolla jalkaansa. Hän tunsi heti eron Leviathaniin, mutta melkein ratsasti vaihteeksi hieman huumorintajuisempaa hevosta. Dork näytti selvästi kuka oli tallin kovin kaveri ja nosteli jalkojaan liioitellusti pöristen samalla niin, että koko halli tuntui kaikuvan. Se ei varmasti jäänyt huomaamatta muilta ratsastajilta. Vahvistaakseen näkyvyyttään, ruuna ponkaisi tallinovilta kaksi suurikokoista sivuhyppyä kentän keskustaa kohti ja jatkoi sitten käyntiä ympärilleen pälyillen. Hieno tapaus.

Sivuhypyt näyttivät hurjilta, ja pituushalkaisijalla kaarrossa seisova, kullanhohtoinen ruunivoikko näytti siltä, että olisi voinut haukata palan tai kaksi rettelöitsijästä. Maybe oli vienyt Choven tallin puolelle valmentajan vaihtaessa hevosia ja tuonut Qashqain Jamielle lämmiteltäväksi. Tamma väreili aina tulenkatkuista energiaa ja askelsi nytkin paikallaan, kun tyttö varmisti jalustinpituuden esteratsastajalle sopivaksi, tarkasti vyön ja keinautti itsensä satulaan, mistä sekä hallitsisi muita hevosia sietämättömän ratsun että näkisi paremmin muiden ratsukoiden liikkeet.
"Onko sillä hieman ylimääräistä virtaa?" tyttö kysyi hilpeällä hyväntuulisuudella ja kokosi sirorakenteisen esteratsun ohjia turvallisuuden tähden, sillä kaikki ratsukot eivät hahmottaneet turvavälin käsitettä.

Klausin pääajatus oli sillä hetkellä pitää selvästi hieman turhan herkkä ja arka hevonen kaukana muista ratsukoista, sillä ei halunnut arvokkaan kilpahevosensa kylkeen kavionkuvaa tai muutenkaan aiheuttaa suotta pahennusta. Hän käski oldenburgilaista reippaasti eteenpäin ja keskitti sen energiaa erilaisiin pieniin tehtäviin, joita hän saattoi tehdä lämmitellessään hevosta.
”Hieman, tai sitten olen saanut väärän hevosen”, Klaus tuhahti vielä toistaiseksi huvittuneena ja tunnusteli allaan liikkuvaa prinsessaa. Se oli löytänyt askeliinsa nyt uuden sävyn, sellaisen, joka kieli sen ehkä olevan se Prix St Georges -tasoinen kouluratsu, josta hänelle oli puhuttu.
”Toivottavasti tämä ei pilaa muiden ratsastusta.”

"Ei tietenkään", Maybe vakuutti välittömästi, ennen kuin omaa, varsin sähäkän näköistä puoliveristään jännittyneenä ratsastava tätiratsastaja ehtisi avata suutaan. Suurin osa tallin hevosenomistajista ja ratsastajista oli pitkän kokemuksen ammattilaisia ja harrastajia, mutta mukaan mahtui myös niitä, joille ratsastus oli statusurheilua ja oman hevosen piti olla kuumaverinen kisaratsu, vaikka ratsastaja itse olisi ollut paremmin kotonaan vankan, tyynen cobin satulassa. Tyttö silitti Qashqain kullanväristä kaulaa ja siirsi jännittyneen tamman raviin. Hän kannusti sitä venyttämään kaulaansa ja rentouttamaan kissamaisen vaivattoman askeleen sen luontaiseen joustoon pyytämällä hevosta taipumaan ympyröille ja kaareville urille.

Klaus ei ostanut täysin Mayben sanoja, vaikka uskoikin tuon olevan sitä mieltä. Muutama muu ratsastaja tuntui katselevan hänen allaan tikittävää aikapommia epäilevästi, mutta miehellä oli syynsä uskoa, että se vielä lunastaisi odotukset GP-ratojen tulevana mestarina. Dork siirtyi kipittävään raviin, mutta Klausin onnistui saada se rentoutumaan muutaman kierroksen jälkeen ja se löysi näyttävän, pehmeän raviaskeleen. Ympyrät ja lyhyet väistöharjoitukset pitivät ruunan kiireisenä eikä se ehtinyt säikkyä ovia, katsomoa, peilien heijastuksia tai kavioista lennähtävää hiekkaa vasten maneesin seinää. Hän vältteli tietoisesti toisia ratsukoita, mutta ratsasti ruunaa selkeästi kulmiin ja ohi asioiden, joita se saattaisi pitää pelottavina. Pitihän hänen tietää, oliko hevonen tosissaan vai esittikö se.

Qashqai kaarsi takaisin maneesin keskelle, kun Jamie saapui maneesiin. Maybe pudottautui satulasta ja piteli hevosta, kun mies keinautti itsensä selkään ja kannusti tamman liikkeelle aikailematta. Tyttö piti silmällä maneesin liikennettä ja sai sukeltaa kiinni hermostuneen puoliverisen ohjiin, ennen kuin ehti maneesin oville saakka. Sähäkkä ratsu oli suistanut pyöreämmänpuoleisen ratsastajansa sulavalla sivuloikalla, mutta ei ehtinyt jatkaa pakomatkaansa kuin neljäsosan kierrosta. Tyttö talutti tanssahtelevan hevosen hiekasta ylös kömpivän rouvan luo. Poskilla hehkuvista, punaisista läikistä päätellen naista nolotti, mutta häpeä peitettiin ylhäisen, tuohtuneen käytöksen alle. Nainen kuitenkin sääti selkäännousua aikansa, ja Maybe tunsi myötätuntoa nähdessään ratsastajan pelon. Hän taputti kuolainta kaluavan ruunikon kaulaa ratsastajan noustua vihdoin takaisin kyytiin ja harppoi sitten pitkin askelin tallin puolelle valmistelemaan Jamien seuraavaa hevosta.

Dork päätti ottaa mallia ratsastajansa pudottavalta hevoselta ja nykäisi ohjat Klausin käsistä singotessaan sivuloikin pinkovan hevosen suuntaan. Mies menetti hetkeksi tasapainonsa, mutta onnistui kerätä itsensä istumaan satulaan ja hän pidätti vahvasti sekä istunnalla että ohjalla, jonka oli saanut kerättyä käsiinsä uudelleen. Hän käänsi Dorkin pienelle ympyrälle jolloin sen oli pakko lopettaa juokseminen, mutta se jatkoi erikoisia loikkia vielä ympyrälläkin. Klaus pyrki löytämään hevosen järjen jälleen ja pyysi sitä eteenpäin päätyen keventämään jälleen tikkaavaan raviin. Ruunan korvat kääntyilivät kun se tuntui pohtivan, luottaako ratsastajaansa vai tarkkaillako ennemmin epäilyttäviä ääniä, jotka saattaisivat kieliä mahdollisesta uhasta. Lopulta se päätti, että ratsastaja tiesi mitä teki ja alkoi kuunnella apuja ominaisella herkkyydellään. Klaus ratsasti vielä hetken ravia, jotta saattoi olla varma hevosen todella nyt työskentelevän ja siirsi sen sitten laukkaan. Hän sai yllättyä, sillä siihen saakka varsin vähän upeita askellajejaan esitellyt ruunikko siirtyi kevyesti laukkaan, joka pyöri aktiivisesti ja tasaisesti, eikä aiemmasta levottomuudesta ollut jälkeäkään. Klaus rapsutti hevosen säkää ja istui syvemmälle satulaan alkaen työstää jo hyvää askellajia kokoavien liikkeiden kautta. Mies oli unohtanut ympäristönsä täysin keskittyessään hermoheikon ratsunsa hallintaan, ja nyt hänen keskittymisensä meni sen taitojen ihasteluun. Dork oli hieno hevonen kaikesta huolimatta ja Klaus tiesi jo nyt, että alkaisi työstää sitä rohkeammaksi ja totuttaa sitä erilaisiin, ehkä pelottaviinkin tilanteisiin, joita se saattaisi kohdata kilpailuissa. Sinä päivänä hän ei vaatisi siltä liikaa, pitäisi sen vain liikkeessä, jotta ruuna saisi purkaa energiaansa.

Leviathan seisoi karsinassaan huuhdottuna ja huollettuna, laadukkaaseen fleeceloimeen verhottuna odottamassa iltatallia. Jemma pyyhki kädet housuihinsa ja joutui sukeltamaan rehuhuoneeseen matkallaan maneesin alakatsomoon, kun Burke saapui käytävälle. Hän halusi tehdä vaikutuksen Bogaertiin, ja Burken jatkuvat, epäreilut vaatimukset ja niistä seuraava kritiikki saivat Jemman puolesta jäädä huomiseen. Hakisi itse hornanhevosensa ja hoitaisi ne, jos se oli niin helppoa tehdä täydellisesti, saamari. Kun reitti oli selvä, nainen hivuttautui alakatsomoon seuraamaan estevalmentajan yhteistyötä nuoremman kouluratsun kanssa.

Klaus siirtyi loppuverryttelyyn ja saatuaan Dorkin tarpeeksi rennoksi, hän salli sen venytellä kaulaansa pidemmällä ohjalla juuri niin kauan, kun ravi-askel pysyisi rauhallisena. Miehen onneksi ruuna tuntui unohtaneen maneesin kauhut ainakin siksi hetkeksi, ja se tuntui suorastaan nauttivan olostaan. Jotta ratsastaja ei vain olisi ehtinyt tuudittautua turvallisuuden tunteeseen, Dork löi jarrut kiinni kuullessaan ulkoa kantautuvan tuulenpuuskan helisyttävän maneesin ikkunoita. Klaus löysi itsensä ruunan kaulalta ja ennen kuin hän ehti päästä takaisin satulaan, Dork otti yllättävän sivuloikan ja luisti valmentajan maahan. Pudotus ei ollut korkea, mutta tyhjensi ilmat miehen keuhkoista ja ratsastajansa putoamista säikähtänyt ruuna riistäytyi irti ja viiletti laukkaa häntä korkealla pitkin maneesin uraa.

Jemma nautti tilanteesta, vaikkei suinkaan ollut toivonut Bogaertin putoavan. Mies oli ollut hänelle mukava, toisin kuin hänen vakituinen käskyttäjänsä. Nyt hän saattoi kuitenkin astua valokeilaan, osoittaa mikä pätevä, loistava hevosenhoitaja hän oli, ja istuttaa nimensä ihmisten mieleen. Kuka ansaitsisi ylennyksen? Jemma Norton, tietenkin. Nainen olisi mielellään polvistunut valmentajan viereen, ehkä nostanut tämän pään syliinsä ja silitellyt siistimistä kaipaavia hiuksia, mutta nyt kriittisempää oli saada hevonen kiinni. Huomionkipeä ruuna ei tietenkään ollut niin vain antamassa kiinni, ja Jemma manasi elukan alimpaan helvettiin, kun hengästyi yrittäessään saavuttaa sitä. Miksi maneesin piti olla näin naurettavan iso? Dork ajautui hieromaan tuttavuutta Qashqain kanssa. Tamma latasi raivostuneen potkun ruunan ryntäisiin ja oli suistaa Jamien selästä hyppiessään vimmastuneena. Dork karkasi kauemmas vingahtaen, häntä takamusta varten, ja kun Jemma vihdoin sai ruunan ohjasta kiinni, se yritti rynniä edelleen, raahaten kompastelevaa naista mukanaan, kunnes tämä tarttui kuolainrenkaiseen ja tempaisi puuskuttaen hevosen pysähdyksiin. Perkele. Nainen silotteli hiuksiaan, pyyhkäisi punaisia kasvojaan ja tähysi valmentajaa.

Saatuaan taas ilmaa keuhkoihinsa, Klaus kampesi itsensä ylös ja sylki hiekkaa suustaan. Hän löysi nopeasti karkumatkalla olevan ratsunsa ja nosti raipan maasta lähtien tarpomaan sitä kohti. Jemma oli nopeampi ja sai hölmön kiinni, mutta siinä vaiheessa mies oli jo huolissaan Jamien ratsun tekemän potkun takia. Hän toivoi koko sydämestään, ettei hänen putoamisensa ollut maksanut arvokkaan kilpahevosen tulevaisuutta.
”Onko se kunnossa?” Klaus kysyi käheällä äänellä päästyään lähemmäs hoitajaa ja hevosta. Hän tiesi, että jokainen ratsastuksenopettaja olisi nostanut hänet takaisin ruunan satulaan, mutta sillä kertaa se tuskin oli tarpeellista. Heidän pitäisi varmistaa, ettei potku ollut vahingoittanut hevosta pahemmin, ja sitten Jemma saisi talutella sitä muutaman kierroksen, jotta se palautuisi treenistä.

Jemma olisi mieluiten rätkäissyt idioottia ruunaa muutaman kerran päin näköä, mutta sen sijaan hymyili herttaisesti ja silitteli hevosta hellin käsin. Hän tunnusteli sen ryntäät Dorkin askeltaessa sivusuuntaan taluttajan ympärillä.
"Iho ei ole rikki eikä se arista mitään tiettyä kohtaa", hän vastasi ja vilkaisi ruunivoikon suuntaan. Jamie oli laskeutunut satulasta ja tarkasti edelleen kuumana käyvän ja äänekkäästi korskivan tamman jalkoja.
"Luulen, että se on ihan kunnossa."

”Hyvä”, Klaus sanoi ja jäi seisomaan kauemmas, jottei jäisi sivuttaissuunnassa liikkuvan ratsunsa alle.
”Voit varmasti talutella sitä hetken ja viedä sen sitten talliin”, hän ilmoitti ja kääntyi tammaansa tutkivan Jamien luo. Kunpa Qashqai ei olisi satuttanut itseään.
”Miltä se vaikuttaa, Ellis?” Klaus kysyi pahoittelua äänessään. Ei hänen ollut tarkoitus tuhota kalliita kilparatsuja.

Jemma hymyili kuin puuhevonen pakkasessa, huiskaisi hapsoittunutta ponihäntäänsä ja lähti taluttamaan aivotonta hevosta. Naisesta väreilevä kiukku, nollatolenranssi ruunan pelleilylle sai sen jättämään suurimmat pöllöilyt pois - tai sitten Qashqai oli pöllyttänyt ruunaa tarpeeksi saadakseen sen unohtamaan prinsessaroolinsa hetkeksi.
Sillä välin ruunan rökittänyt tamma hypähteli päätään viskellen ja nostellen jalkojaan, joita Jamie tunnusteli sydän kiivaasti hakaten. Yksikään ei ollut ulkoisesti rikki, lämmin tai turvonnut eikä hevonen arkaillut laskea painoaan niille. Mies saattoi jälleen hengittää. Hänellä oli edelleen ratsunsa World Cupiin.
"Kiukkuiselta vain", Jamie vastasi hymyillen Klausille antaen kireyden sulaa pois olemuksestaan ja taputti luimivan tamman kaulaa, "kaikki kunnossa. Onko sinun ratsusi ehjä?"

Klaus tunsi painon putoavan harteiltaan kuullessaan Jamien vakuuttavan hevosensa olevan ehjä. Hän hymähti takaisin ja vilkaisi selvästi ärtynyttä tammaa.
”Taisimme selvitä säikähdyksellä”, hän vastasi ja tarjoutui pitämään toisen hevosta, jos tuo halusi kiivetä takaisin selkään ja kaipasi apua. Eihän sitä tiennyt, Jamien tuntien tuo voisi kaivata vähän haastetta ja kivutakin liikkuvan hevosen selkään mielellään.

"Onneksi", Jamie vastasi eikä pahastunut apukättä pitelemässä ruunivoikkoa. Se ei voinut sietää toisten hevosten läheisyyttä - ruuhkaiset lämmittelykentät ennen kisoja olivat painajaista. Vaikka tammalla oli kuinka punainen rusetti hännässään, silti siihen ei suostuttu pitämään tarpeeksi suurta väliä, ettei se hermostuisi. Siro tamma nakersi kuolainta ja lähti korkeaan, kiivaseen käyntiin Klausin päästäessä sen.
"Onko sinulla uusi ratsu?" mies kysyi ja nyökkäsi kohti toisessa päädyssä kävelevää ruunikkoa.

Klaus tarttui hevosen ohjiin ja varoi saamasta hampaista, sen verran uhkaavalta Qashqai välillä vaikutti. Hän tiesi kyllä miten olla hevosten kanssa, jotta välttyisi puraisulta. Hän päästi tamman irti Jamien ollessa selässä turvallisesti ja lähti astelemaan kohti maneesin ovea ratsukon vierellä.
”Spark in the Dark, Leopold Landaun koululupaus. Se lähetettiin minulle kilpailtavaksi ja työstettäväksi samalla kuin kokeneempi Leviathan”, Klaus kertoi uusista hevosistaan ja tarkkaili ruunikkoa, ettei se ontunut tai vaikuttanut muuten vammautunut iskusta.
”Ne saapuivat vasta tänään. Dork ei toivottavasti esiintynyt tänään parhaimmillaan”, hän naurahti hieman ja toivoi, että oli oikeassa. Pitihän prinsessasta olla muuhunkin, kuin viskomaan häntä selästään. Ei se sitä pahalla tehnyt, mutta ei Klaus mielellään löytänyt itseään kyntämässä maneesin hiekkaa.

Jamie nauroi hyväntahtoisesti ja suoristi tamman kiiltävää, huolellisesti siistittyä harjaa sen kävellessä. Qashqai oli Socksin ohella hänen kallisarvoisin hevosensa, ja mahdollisuus osallistua - ja kenties jopa voittaa - World Cupiin jälleen oli jotain, mitä mies ei halunnut menettää.
"Toivottavasti", hän myöntyi ja antoi ruunivoikon venyttää kaulaansa sitä mukaa, kun se malttoi rentoutua.
"Onnea uusista hevosista."

”Kiitos”, Klaus nyökkäsi ja soi hymyn ratsastajalle. Hän vilkaisi vielä aiempaa ratsuaan ja asteli tallinoville.
”Toivottavasti lopputreeninne sujuu”, hän toivotti Jamielle ja asteli sisälle talliin ja siitä saman tien vaihtamaan vaatteensa. Ei hänen enää tarvitsisi ratsastaa eikä hän halunnut enää katsella maneesin hiekkaa vaatteissaan.
Mies palasi vaatteet vaihtaneena takaisin tallin puolelle ja siirtyi ratsujensa karsinoiden luo. Hän katseli loimitettua Leviathania miettien, mihin soppaan oli lusikkansa sotkenut.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Oman elämänsä supersankareita   Ke Tammi 20, 2016 2:59 pm

Keskiviikko 13. tammikuuta 2015 - Ensimmäinen työpäivä, taas.

Rosings Parkin tilukset näyttäytyivät kaikessa ylväydessään, kun Alyssa ajoi vasta asfaltoitua tietä tarhojen ohitse työntekijöiden parkkipaikalle. Hän pysäköi katumaasturinsa vapaalle paikalle ja nousi ulos kirpeään ilmaan. Piha oli jäinen, mutta ei tuullut tai satanut, mikä oli mukavaa vaihtelua aiempaan.  Aurinko pilkotti pilven takaa korkeimmillaan ja loi vaaleita varjoja tallipihalle. Alyssa käveli halki tallipihan ja tarkkaili ympäristöään. Hän oli käynyt jo aiemmin haastattelussa, sekä kirjoittamassa työsopimuksen, joten paikka ei ollut täysin vieras. Tarhoissa oli varmaan suurin osa hevosista ja kahta ruunikkoa hän näki taluteltavan ehkä maneesille tai sitten vain kevyeksi alkuverryttelyksi. Nainen avasi tallin oven ja pysytellen huomaamattomana ja poissa tieltä hän luovi tiensä pitkän käytävän toiseen päähän ja portaat ylös oleskeluhuoneeseen. Hän oli ymmärtänyt, että tapaisi perehdyttäjänsä siellä ja hän saisi jättää osan tavaroistaan kaappiin.

Alyssa Gilbertin kaltaisen hevosenhoitajan saaminen Rosingsin palkkalistoille oli uskomaton onnenpotku. Paulus, jolla ei ollut käsitystä työpäivän päättymisestä, oli yleensä tallin hallintovastaavan vakiovalinta perehdyttäjäksi - mies tekisi päivän rästiin jääneet työt omalla ajallaan eikä uskoisi kieltoa tai kannustusta lähteä vapaalle, ja antoi jokaiselle idealistille ja hevostytölle todellisen kuvan työpaikasta ja sen vaatimuksista heti ensimmäisenä päivänä. Mies itse oli kuitenkin karu, tyly ja kaukana asiakaspalvelusta syystä, eikä Effie missään nimessä halunnut karkoittaa Gilbertiä. Nainen kelpaisi varmasti vaativimmallekin hevosenomistajalle hoitajaksi. Niinpä oleskelutilassa uutta työntekijää odotti Maybe Moore, alati positiviinen ja työhönsä innokkaasti suhtautuva skotlantilaistyttö, joka oli noussut nopeasti tallin hierarkiassa kiitos enonsa, Hamish Fairchildin.
Lounaskeittonsa joitain minuutteja aikaisemmin viimeistellyt Maybe oli tullut tallille jo aamukuuden jälkeen tekemään aamutallin ja vienyt sitten Choven maastoon; nyt hän katseli kelloaan pohtien olisiko ehtinyt ottaa viikottaisen estetreeninsä täysiverisen kanssa ennen uuden työntekijän tuloa. Portaista kuuluvat askeleet saivat hänet unohtamaan ajatuksen, kiristämään valkean ponihäntänsä ja pyyhkäisemään viininpunaista, Rosings Parkin logolla varustettua tallitakkiaan. Hän astahti odottavasti lähemmäs portaiden yläpäätä.

Alyssa nousi viimeiset portaat yläkertaan ja huomasi heti ilmeisesti häntä odottavan tytön. Tuo näytti nuorelta, eikä hän ollut hetkeen varma, voisiko tyttö olla juuri se, joka häntä oli määrätty perehdyttämään tallin tapoihin tarkemmin. Hänellä oli syynsä suhtautua nuoriin tyttöihin varauksella - noilla kun oli tapana olla huolimattomia, kiinnostuneita vain ulkonäöstään ja laistaa töistä, jotka eivät olleet niin houkuttelevia. Tytöt juoksivat tallilla vain komeiden miesten perässä tai sitten saadakseen ratsastaa.
”Hei”, Alyssa tervehti ajatuksistaan huolimatta ystävällisesti. Tyttö oli ainakin pukeutunut Rosings Parkin paitaan, joten ehkä hän saattoi olettaa tuon odottaneen häntä.
”Olen Alyssa Gilbert”, nainen ojensi kättään ja astui lähemmäs.
”Tulin ensimmäiseen vuorooni hevosenhoitajana.”
Alyssa oli edes yrittänyt panostaa antaakseen hyvän ensivaikutelman. Hänen polkkapituiseen tukkansa oli tehty sivuletit osaamattomin käsin, päällä oli nahkaiset tallikengät, farkut ja avatun takin alla sininen college-paita. Meikkiä hän ei sentään ollut vaivautunut laittamaan, jos nyt enää omisti edes muuta kuin kuivuneen ripsivärin ja rasiaansa homehtuneen puuterin. Toivottavasti Rosings Park ei odottaisi hänen näyttävän joka päivä yhtä hyvältä kuin talli tuntui aina näyttävän.

Tyttö kiiruhti kättelemään itsensä esitellyttä naista tarmokkaalla otteella.
"Maybe Moore, hauska tutustua", hän tervehti syntyperästä kertova nuotti edelleen vahvana, "haluatko jättää jotain kaappiisi, ennen kuin aloitamme?" Maybe viittasi kohti portaikkoa lähimpänä olevaa ovea, joka vei pukuhuoneen läpi yläkerran säilytystiloihin, joissa jokaista karsinaa varten oli korkea, syvä kaappi ja eteläseinää vasten oleva, erillinen kaappirivistö oli varattu työntekijöille.
"Ovatko tallin tilat jo esitelty sinulle?" hän tiedusteli hyväntuulisella energialla.

Maybeksi esittäytynyt tyttö vaikutti innokkaalta ja samalla ammattimaiselta, joten Alyssa siirsi epäilyt tuon osaamattomuudesta toisaalle. Oli tietenkin helppo aliarvioida nuoria, kun itse oli ollut alalla jollakin tavalla laskien jo kaksi vuosikymmentä, varmaan pidempään kun tämä tyttö oli elänyt.
”Jos se sopii”, Alyssa vastasi ja nosti kädessään roikkuvaa pussukkaa. Hän oli ottanut varmuuden vuoksi mukaan kypäränsä, sillä oli suorittanut jo aiemmin ratsastusnäytön ja sen kautta saanut valmiuden ratsastaa tallin hevosia, jos se tehtäväksi tulisi. Hän jätti tavarat osoitettuun kaappiin ja kääntyi taas Maybeen päin.
”Kertaus ei olisi pahitteeksi”, hän naurahti kysymykselle pitäen kuitenkin ammattimaisen otteen - ei olisi hyvä vain hihitellä kaikelle, eikä hänen nauruaan voinut kyllä hyvällä tahdollakaan kutsua hihittämiseksi.
”Kiersimme kyllä tilat aiemmin, joten olen jo vähän kartalla.”

"Hienoa", Maybe jatkoi innostuneella linjallaan ja päätti kävelyttää uuden työntekijän kaappitilojen läpi tallin itäpuolelle.
"Lähdimme siis liikkeelle oleskelutilasta. Pukuhuoneiden vieressä oleva ovi on toimiston, ja tämä tässä on neuvotteluhuoneemme. Se on valmentajien ja erityisvieraiden käytössä", tyttö esitteli osoittaen tummapuista ovea, jonka messinkinen, kaiverrettu kyltti kertoi tarkoitusperästä. Hän ravasi alas oven viereistä portaikkoa ja astui hillitysti vaaleasävyiselle, ylellisen tilavalle päätykäytävälle. Valkokalkittuihin kiviseiniin upotetut, tummapuiset, messinkisin kyltein varustetut ovet kertoivat, mitä niiden takana oli: varasto, pesuhuone, solarium, rehuhuone, varustehuone, kävelykone. Maybe esitteli ne heidän kulkiessaan käytävän poikki, näytti mistä siivousvälineet löytyivät varastossa, ja astui rehuhuoneeseen. Väkirehujen makea tuoksu tuulahti vastaan lämpimästä, avarasta tilasta; valkokalkittujen seinien poikki kulki lukemattomia, tummapuisia hyllyjä, joilla hevosten ruokakupit olivat armeijallisissa riveissä, kolme lomittain sopivaa kuppia kutakin hevosta kohti ruokailujen mukaan, ja laudoitetulle lattialle oli levitetty sinisävyinen, kestävä matto. Hyllyjen alla huonetta kiersivät muoviset rehusäiliöt, ja länsiseinällä oli pöytätaso kookkaalla tiskialtaalla sekä kaapistot lääkkeitä ja ravintolisiä varten.
"Vain henkilökunta käy täällä", Maybe totesi ja otti asiakseen kertoa samalla, kuinka ruokinta toteutettin tallissa: päivätallin aikaan kukin teki omien vastuuhevostensa ruoat valmiiksi sekä päivää, iltaa että seuraavaa aamua varten seinällä olevien ohjeiden mukaan, ja aamu- ja iltatallin tekijät jakoivat valmiit ruoat kaikille kolmehenkisen ryhmänsä hevosille.
"Ruokakupit ovat hyllyillä karsinanumeroiden mukaan", tyttö jatkoi osoittaen messinkisiä numerokylttejä kunkin kuppipinon alla, "sinun hevostesi ovaaat… Täällä, 04, 31, 87, 92 ja 93." Maybe vilkaisi vielä hallintovastaavalta saamaansa, erittäin tehokkaasti koottua paperinivaskaa ja ojensi sen sitten Alyssalle.
"Tallin aikataulut, käytännöt ja vastuuhevostesi tiedot, hoito-ohjeet, kaappien yhdistelmät ja ruokinta, vaikka samat ohjeet löydät myös täältä seinältä ja niiden karsinanovista sekä niiden kaapinovien sisäpuolelta."

Alyssa tiesi heti alusta asti, että oli ollut oikea valinta pyytää uusintakierrosta. Hän oli aiemmin saanut varsin leväperäisen esittelykierroksen, ja Mayben kertomana kaikki kuulosti paljon järkevämmältä ja hän todella ymmärsi. Vaikka nainen oli nopea oppimaan, hän saisi todennäköisesti päntätä rehuhuoneessa saamansa nivaskan läpi usean kerran, ennen kuin oppisi talon tavoille. Ei hän tietenkään kaikkea voinut paperista lukea, joten hän melkein jo odottikin oikeaa työtä. Hän oli aivan liian kauan maannut jo laakereillaan ja muistellut videoiden ja kuvien muodossa kisamatkoja herra Fellin kanssa ympäri maailman.
”Teillä ollaan todella tarkkoja ohjeistuksissa. Pidän siitä”, Alyssa sanoi, sillä vaikka ohjeet helpottivat elämää, hän epäili hetken sopeutuisiko paikkaan ollenkaan. Kaikki oli niin pikkutarkasti määriteltyä ja ruokakuppien asettelusta päätellen, joku neurootikko oli vastuussa niistä. Hän toivoi ettei sotkisi sen sekopään järjestystä.
”Paljonko teillä on työntekijöitä?” hän uteli heidän jatkettuaan matkaa rehuhuoneesta. Ruokinnalliset asiat olivat hänelle selkeitä ja ilmeisesti jokaisen nurkan taakse piilotetut ruokintaohjeet eivät jättäisi varaa virheille.

Maybe nauraa hyrisi kalpeansiniset silmät siristyen.
"Meidän hallintovastaavamme pitää järjestyksestä", hän sanoi lämmintä huvitusta äänessään. Effie oli tavattoman tehokas ja pyrki tekemään tallin toiminnasta niin idioottivarmaa, ettei inhimillinen erehdyskään voisi pysäyttää sitä, saati huolimattomuus tai puhdas typeryys.
"Tallityöntekijöitä on tällä hetkellä 23, hevosenhoitajia muutama ja ratsuttajia kuusi. Lisäksi on totta kai hallintovastaava, tallimestari, yleismiehemme sekä valmentajat, joista vakituisesti täällä valmentavat Noah Burke, Klaus Bogaert, Theodore Morland, Caitlin O'Connor, Troy Chambers ja Alex Chilton", tyttö luetteli ja osoitti maneesiin vievän pääkäytävän toisella puolella olevan ilmoitustaulun, josta löytyi siististi printattuna tieto kaikesta tallilla tapahtuvasta sekä tarhausjärjestys listana, jossa oli hevosten nimien lisäksi niiden väri, merkit, sukupuoli ja karsinanumero. Sitten hän avasi jokseenkin valtavan varustehuoneen oven: valkokalkitut seinät, vaaleapuinen lattia ja kirkas valaistus saivat tilan avaruuden korostumaan, vaikka tummapuisten kaappien, lokerikkojen ja kattoa tukevien parrujen määrä oli kunnioitettava. Maybe näytti kulkiessaan loimikaapin ja kertoi käyttöloimen löytyvän karsinan ovesta, esitteli harjapakit karsinanumeroin säilyttävät lokerikot ja sitten kaapit, joiden ovissa oli messinkiset numeroyhdistelmälukot. Ne avaavat yhdistelmät löytyisivät Alyssan paperinivaskasta.
"Mitä haluaisit nähdä seuraavaksi?" tyttö tiedusteli.

Perehdyttäjän selostus oli kattava ja Alyssaa harmitti, ettei hänellä ollut enää nuoren tytön muistia ja tapaa imeä kaikki tieto itseensä sienen lailla. Nyt hän joutui tarttumaan kiinni kaikesta siitä mistä vain sai ja tankkaamaan loput kotona hänelle annetusta nivaskasta, mistä varmasti löytyisi jopa hevosten turpakarvojen määrä ja pituus. Hän vilkaisi ilmoitustaulua ja tiesi tulevansa tutkimaan sitä myöhemmin tarkemmin. Se näytti kiinnostavalta kaikkine tietoineen, vaikka varmasti suuri osa siitäkin informaatiosta olisi paperikasassa.
Varustehuone sai Alyssan hymyilemään tyytyväisenä, se oli upea, suuri ja juuri sellainen, kun hän oli avoimen oven ohi aiemmin kulkiessaan ajatellutkin sen olevan. Kaikki oli jälleen siististi esillä ja vaikka hän ei itse ollut turhan järjestelmällinen, nähdessään tasaiset rivit satuloita, se lämmitti hänen mieltään.
”Näkisin mielelläni vastuuhevoseni”, Alyssa sanoi suoraan ja katsoi Maybea silmiin. Hänellä menisi aikansa oppia kaikki tallin hevoset, joten jos hän aloittaisi vastuuhevosista, hän saisi jostain kiinni.
”Ymmärsin aiemmin sovitusta, että ne ovat kaikki kouluratsuja.”

Mayben hymy leveni - niin hänkin haluaisi. Hän viittasi naista mukaansa ulos länsiovesta; matkalla ohitettavaa kävelykonetta ei tarvinnut erikseen esitellä. Loputtomiin levittäytyvä, tilavien tarhojen meri avautui oven toisella puolella. Tukevat, valkoiset muoviaidat seisoivat suorina, kaikki turvallisen etäisyyden päässä toisistaan ja rahaa säästelemättä tehdyt hiekkapohjat sekä tarhoissa että tallialueella olivat vain märät mutaisen sijasta ruohokaistaleiden hohtaessa edelleen vihertävinä. Tyttö pysähtyi tallista katsottuna toisen tarhan portille, ja nyökkäsi kohti neljän hevosen laumaa, joista kaksi näykkivät heinää katoksessa, yksi otti päiväunia ja yksi rapsutteli etujalkaansa.
"Remona tarhaa tässä. Tuo ruunikonkimo on Dali, ruunivoikko Tete, tummanruunikko Defy ja tuo tähtipiirtopäinen ruunikko on Remona. Se on Caitlin O'Connorin kilpailtavana, muistaakseni Intermediairessa", Maybe esitteli ja pujottautui aidan lomasta tarhan puolelle.

Alyssa etsi papereistaan listaa vastuuhevosista ja löysi sen ennen kuin he ehtivät paljon ulko-ovea pidemmälle. Hän katseli edessä siintävää hevostarhojen merta hymyillen. Hän oli kaivannut töihin. Mayben esitellessä tarhan hevosia, hän kuunteli tarkkaan ja toisteli nimiä hiljaa mielessään. Suurimman huomion sai ehdottomasti Remona. Hän vilkaisi papereitaan, mitä ne sanoivat tammasta.
”Käykö Remonan omistaja tallilla usein?” hän kysyi huomattuaan, että nimi oli eri kuin kilpailevalla naisella. Hän tunsi kolmenlaisia hevosenomistajia, niitä jotka kilpailivat itse, ja niitä jotka jakoivat ratsastuksen ehkä taitavamman kilpailijan kanssa ja niitä, jotka eivät astuneet jalallaankaan talliin, ellei siitä maksettu. Toivottavasti hänen vastuuhevostensa omistajat ja kilpailijat olisivat mukavia.

Maybe oli sekoittaa omistajan Caitliniin - hän ei ollut koskaan nähnyt paperilla olevaa omistajaa. Hän lähestyi heitä silmäilevää ruunikkoa ja suoristi sen hilpeän, pilkullisen sadeloimen kaulakappaletta.
"En ole koskaan nähnyt Remonan omistajaa. Ilmeisesti sen omistaja menehtyi, ja hevonen siirtyi hänen miehelleen, joka ei ole hevosharrastaja. O'Connor on kaikessa käytännössä sen omistaja", Maybe vastasi pohtien ja sipaisi sormillaan tamman samettista, tummaa turpaa.
"Sen käsittelyssä ei pitäisi olla mitään erityisiä ongelmia."

Alyssa nyökkäsi ymmärtäväisenä ja astui aidan sisäpuolelle olettaen että saattoi niin tehdä, kun nyt kerran oli töissä siellä. Hän lähestyi rauhallisesti vastuuhevostaan ja ojensi kättään sen haisteltavaksi ennen kuin uskaltautui rapsuttamaan sen otsaa.
”Hyvä tietää”, nainen vastasi nyökäten ja antoi hevosen pään karata käsiensä ulottuvilta, kun tamma etsi maasta ehkä heinänkorsia.
”Onko tarhan muita hevosia syytä tarkkailla, vai ovatko ne yhtä säyseitä?”

Maybe katseli hevosia mietteliäänä. Yksikään ei ollut hänelle erityisen tuttu.
"Tete, tuo ruunivoikko, on kuulemma melko säikky, ja Defy, tummanruunikko, saattaa kai suhtautua melko vihamielisesti ihmisiin. En ole kuitenkaan kuullut, että yksikään olisi aiheuttanut ongelmia tarhassa", tyttö pohti.

Alyssa hymisi ymmärryksen merkiksi. Hän katseli hetken muita tarhalaisia ja käänsi sitten katseensa Maybeen.
”Siirrytäänkö eteenpäin?” hän kysyi hymy kasvoillaan ja pyyhkäisi nenänpieltään. Hän halasi jo päästä töihin, mutta ymmärsi tutustumisen enemmän kuin tärkeäksi: mistä hän muuten tietäisi, minkä hevosen hakisi tarhasta? Karsinoissa sentään oli numerot.
”Kuinka kauan sinä olet ollut täällä töissä?” Nainen kysyi ja ainakin pyrki siihen, ettei äänestä kuulunut minkäänlaista arvostelua. Hän oli vain utelias.

"Aloitin kesällä 2014", Maybe vastasi ja johdatti Alyssan parin tarhan päähän, missä neljä loimitettua puoliveristä viettivät päiväänsä.
"Tässä on Veritas. Vaalein rautias on Mocha, ruunikko on Validus, punaisessa loimessa oleva tummanrautias Vindico ja keltaisessa takissa Veritas. Kolme jälkimmäistä ovat samojen omistajien, Lièvremontien, ja kaikki neljä ovat kouluratsuja. Myös Veritas on O'Connorin kilpailtavana", tyttö kertoi.
"Ne ovat kaikki olleet vasta muutaman kuukauden tallilla enkä valitettavasti tunne niitä tarkemmin. Se minulle mainittiin, että Veritas on hyvin herkkä ja reaktiivinen."

Mayben työkokemus Rosings Parkissa oli niin nuorelle tytölle pitkä ja Alyssa alkoi uskoa, että ehkä tuo olikin ihan tosissaan. Ainakaan vielä tuosta ei huokunut epäammattimaisuutta ja hänkin oli saanut vastauksia mieltään askarruttaneisiin kysymyksiin. Mainiota, vaikka Alyssa salaa silti toivoikin vähän vanhempia työkavereita. Vaikka hevostelu usein koettiin nuorien tyttöjen juttuna, hänen kokemuksensa mukaan pitkäaikaiset, eli hieman varttuneemmat hoitajat olivat parhaita työkavereita.
”Sehän on komea”, hän kehui Veritasia, vaikka oli jo ennakkoon päättänyt, ettei pistäisi yhtäkään hevosta toisen edelle ainakaan pelkän ulkonäön vuoksi. Tummanpunarautias tamma kuitenkin miellytti hänen silmäänsä ja sen upea kuonoläsi herätti hänen huomionsa.
”Kuulostaa kilpahevoselta”, hän nyökytteli ahdistumatta tiedosta ollenkaan.
”Onko O’Connorilla paljonkin kilpailtavia täällä?”

"Tällä hetkellä Remona ja Veritas", tyttö ilmoitti tietojensa mukaan ja jatkoi matkaa tarhalta seuraavalle viistosti koilliseen. Siellä tarhasi tällä hetkellä kolme ruunikkoa, joista yksi antoi juuri äreät lähtöpassit yhdelle ja sai kolmannenkin karkaamaan kauemmas.
"Manhattan on täällä. Tuo punainen, iso tamma on Minx ja läsipäinen ruuna on Hook, ne ovat molemmat Teddy Morlandin. Manhattan, siis tämä tähtipäinen, on Kaspar Steichenin. Se ei ole ollut täällä kuin muutaman päivän, samoin kuin kaksi viimeistä hevostasi. Sen pitäisi olla muuten asiallinen, mutta aikamoinen taluttaa."

Alyssa siirtyi Mayben perässä seuraavalle tarhalle. Hän katseli riitaa haastavia hevosia ja kuunteli tarkasti esittelyä. Manhattanin hän koetti painaa parhaiten mieleensä ja katseli Steichenin hevosta muita pidempään ja tarkemmin.
”No, sittenhän en ole ainoa uusi täällä”, hän hymähti ja tarkkaili ruunaa, josta Maybe kertoi hänelle. Onneksi hän ei törmännyt ensi kertaa narussa pelleilevään hevoseen. Ainakin se saisi käydä aika kamppailun hänen kanssaan, jos aikoisi tulla päälle tai lähteä livohkaan taluttaessa.
”En ole tehty lasista. Toivotaan, että sen narukäytös saadaan ruotuun”, Alyssa lupaili, vaikka arveli kymmenvuotiaan tottuneen jo narussa riuhtomiseen, eikä muuttuvan niin helposti.
”Missä ne kaksi viimeistä ovat?”

Maybe viittasi takaisin tallia kohti ja harppoi pitkin, reippain askelin kohti harmaakivistä, muratin hautaamaa tallia ja sen kyljessä kohoavaa maneesia, jonka päädyn valtavasta, ruudutetusta ikkunalasista päivänvalo heijastui.
"Kaksi viimeistä ovat Leopold Landaun hevosia, jotka ovat täällä Klaus Bogaertin kilpailtavana. Täällä on Dork, siis Spark in the Dark", tyttö osoitti kolmen ruunikon ja tummanrautiaan tobianon asuttamaa tarhaa, "kirjava on Moko, se on Jamie Ellisin estehevosia, läsipäinen tummanruunikko, Batman, ja vaalea ruunikko, London, ovat Catherine Edgerlyn omistamia kenttähevosia, joilla Noah Burke kilpailee. Punertava tummanruunikko on Dork. Se on kuulemma melko säikky. Londonia kannattaa varoa, sillä se saattaa potkia ja käydä päälle, jos sitä menee komentamaan." Kierros jatkui samaan, ripeään tahtiin tallin läpi sen itäpuolelle, missä tukevat, metalliset oritarhat reunustivat hiekkakäytävää. Tallialueen vihreys korostui itäpuolen majesteettisissa, vanhoissa lehtipuissa, hoidetuissa, suurissa nurmialueissa ja lukemattomissa, valkoaitaisissa ratsastuskentissä. Maybe johdatti Alyssan toiselle tarhalle oikealta ja nyökkäsi kohti mustanruunikkoa, kookasta oria ruskeassa sadeloimessa, joka painoi turpaansa hiekkapohjaan kuin piehtaroidakseen ja sinkosi sitten voimalla muutamien mahtavien pukkien spurttiin.
"Ja tämä on Leviathan, toinen Landaun hevosista. Sen pitäisi olla hieman hapan, mutta asiallinen. Talliryhmääsi kuuluvat lisäksesi Oliver Gray ja Jimena Montes. Jimena tekee huomenna aamutallin. Onko sinun mahdollista liittyä hänen seuraansa? Hän voi näyttää loput ryhmänne hevosista ja vastata mahdollisiin kysymyksiin tallivuorosta, ennen kuin teet niitä yksin."

Spark in the Darkin lempinimi sai Alyssan naurahtamaan hiljaa, kun hän katseli ryhmässä tarhaavaa ruunikkoa ja arveli, pitikö lempinimi paikkansa hevosen käytöksen kohdalla. Jos Maybea oli uskominen, ruuna oli ainakin olisi varsin jännittävä tapaus käsitellä. Hän näki jo mielessään mörköjä pelkäävän arvohevosen syöksähtelevän narun päässä ja saattoi vain toivoa, ettei se koskaan milloinkaan pääsisi häneltä irti tai muuten teloisi itseään, sillä se oli viimeisin mitä hän halusi. Hän pisti mieleen vinkin Londonin varomisesta ja asteli sitten rennoin ja varmoin askelin tytön perässä katsomaan viimeistä vastuuhevostaan. Leviathan näytti orimaisen puolensa ja energiansa, mitä selvästi riitti, ja sai naisen hymyilemään. Toistaiseksi kaikki näytti hyvältä, eikä mikään ollut mitään, mitä hän ei olisi ennen kohdannut. Hevoset olivat aina hevosia, vaikka paikka muuttuisikin. Onneksi ne olivat yksilöitä ja onnistuivat joka päivä yllättämään, vaikka niiden kanssa olisi työskennellyt vuosia.
”Olen täällä aikaisin aamulla”, Alyssa lupasi liittyä Jimenan seuraan. Mitä pikimmiten hän oppisi tuntemaan työkaverinsa, sitä parempi hänelle.
”Onko täällä mahdollisesti jo tänään jotakin, mitä voin tehdä?”

"Tallilla on aina töitä", Maybe nauroi kävellen takaisin tallin suuntaan ja vilkaisi kelloaan. Päivätalliin oli vielä aikaa, mutta he voisivat aloittaa siihen liittyvät työt silti.
"Voimme mennä laittamaan ruoat valmiiksi, ja tehdä sitten päivätallin. Yleensä huollamme vastuuhevosemme aina päivätallin ohessa, harjaamme ne ja tarkastamme niiden tilan. Pääset tutustumaan samalla paremmin hevosiisi", tyttö ehdotti suunnaten takaisin rehuhuoneeseen, missä hän poimi tottuneella rutiinilla hevostensa kuppeja hyllyiltä ja mittasi niihin ulkomuistista rehut huonetta kiertävistä säiliöistä.

”Olinpa typerä, tietenkin on”, Alyssa hymähti ja käveli Mayben rinnalla talliin. Hän auttaisi mielellään ja oppisi talon tavoille, eikä vastuuhevosiin paremmin tutustuminenkaan haittaisi. Tallityöt kelpasivat hänelle todella hyvin sen jälkeen, kun oli vain haahuillut ja etsinyt itseään viimeiset kuukaudet.
”Kävipä onni, että löysin tänne ja pääsin töihin. Olisin hajonnut kotiin”, hän paljasti Maybelle ja tarttui lähimpinä olleisiin vastuuhevosensa ruokakuppeihin sotkematta niiden järjestystä ja vilkaisi listaa omatoimisesti täyttääkseen kupit. Hän uskoi, että Maybe sanoisi, jos hän tekisi virheen.

"Mehän tässä onnekaita olemme", Maybe protestoi vilpittömästi ja tiedusteli, "kauanko olet ollut hevosenhoitajan töissä?" Hän nakkeli kuppejaan vauhdilla takaisin paikoilleen, värikoodin varmistamaan järjestykseen, seuraava ruokailu ylimpänä pinossa; valkoinen aamutallia, vaaleansininen päivää ja tummansininen iltaa varten. Hän seurasi Alyssaa sivusilmällä, mutta luotti täysin kypsän naisen kykyyn laittaa hevosten ruokia - Effien suunnittelemat ruokintaohjeet ja tilojen järjestyksen idioottivarma selkeys saivat yleensä sen hevosista täysin tietämättömänkin onnistumaan, ja Alyssalla oli varmasti vuosikausien kokemus. Kun väkirehut olivat valmiina, tyttö johdatti naisen varastossa sijaitseville heinille täyttämään hevosille heinäverkot ilta- ja aamutallia varten. Hevosilla oli tarhassa vapaa heinä, joten päivätalliin ne eivät sellaista tarvinneet.

Alyssa otti kehuvat sanat vastaan itsekseen hymyillen kun täytti ruokaämpäreitä. Onneksi hän kykeni keskittymään useaan asiaan yhtäaikaa, eikä hämmentynyt, vaikka keskustelu jatkui töiden lomassa.
”Jos lasketaan ne vuodet, kun minulla ei ollut tutkintoa, niin onhan tässä pari vuosikymmentä vierähtänyt”, hän sanoi ylpeilemättä asialla. Vaikka hän tietenkin oli ylpeä siitä, että oli löytänyt kutsumuksensa varhain, ei hän missään nimessä nostanut itseään korokkeelle. Ala kehittyi koko ajan eikä hänellä varmasti ollut samaa teoriapohjaa kuin vastavalmistuneilla hevosenhoitajilla, mutta hän uskoi käytännön kokemuksen tasoittavan. Saatuaan kupit valmiiksi hän seurasi Maybea heinävarastolle ja tuon esimerkistä alkoi sulloa heinää verkkoihin.
”Miten olet päätynyt tänne töihin?” hän kysyi ystävälliseen sävyyn haluten oppia lisää työtoveristaan.

"Vau, olet siis varmasti kokenut ja nähnyt kaiken mahdollisen", tyttö totesi vaikuttuneena toivoen pääsevänsä samaan pisteeseen joku päivä. Hän vasta opiskeli itselleen hevosenhoitajan papereita oppisopimuksella. Maybe painoi rivakoin liikkein kesäisen tuoksuista, laadukasta heinää verkkoon ja katsahti Alyssaa hymyillen.
"Hamish-- siis Lord Northumberland, Corinne Fairchildin mies, on enoni. Olen aina halunnut viettää elämäni hevosten kanssa, ja tämä oli ensimmäinen paikka, jonne keksin pyrkiä", hän vastasi. Tietenkin hän oli saanut etuoikeuksia - kuten saapumisen vain 16-vuotiaana, kalliita lahjoja ja mahdollisuuden päästä ratsastamaan upeita hevosia - kiitos enonsa vaikutusvallan. Maybe oli siitä kiitollinen päivittäin, sillä hän rakasti elämäänsä. Hän vilkaisi kelloaan.
"Voimme lähteä hakemaan hevosia sisään. Löydät varmaan hevostesi karsinanumerot ohjeistasi? Jos sinulla on kysyttävää, olen käytettävissä", tyttö tarjosi siirtyessään takaisin päätykäytävälle, mistä poimi Slipsin riimunnarun. Socks ja Qashqai olivat matkalla Saksaan World Cupin osakilpailuun, joten hänen hoidokeistaan tallilla oli vain kaksi tänään.

Alyssa nyökkäsi, kun Maybe kertoi taustoistaan. Hän olikin ollut varma, että joku koira oli ollut haudattuna, kun niin nuori työskenteli niin hienolla tallilla siinä asemassa. Kaikesta huolimatta hän arvosti tytön ammattitaitoa, jos siitä nyt oli vähääkään todella nähnyt. Hän vilkaisi papereitaan ja painoi numeroita mieleensä arvellen, että joutuisi tarkistamaan ne jokaisen hevosen kohdalla taas uudelleen.
”Löytyy. Onko väliä, missä järjestyksessä ne haetaan?”

"Ei ole. Jotkut hevoset ovat herkkiä viimeisenä tarhaan jäämiselle tai eivät halua antaa kiinni, jos ovat ensimmäisinä, mutta en usko, että sinulla oli yhtään niistä", hän vastasi aurinkoisesti hymyillen ja lähti sitten samalla reippaalla, melkein juoksevalla askeleella kohti oritarhoja. Ehkä Alyssakin voisi ottaa Leviathanin ensimmäisenä. Ryhmissä tarhaavat hevoset olivat oppineet, että kahden maissa tapahtuva sisäänhaku tarkoitti ruokaa, ja osa heittäytyi levottomiksi - viimeistään siinä vaiheessa, kun muita otettiin jo sisään. Massiivinen, valkeaksi kimoutunut ori imi itseensä Leviathanin energiaa ja heitteli itseään tarhassa kuin akrobaatti Mayben lähestyessä. Tyttö pujottautui tarhaan, kun Slips pysähtyi puuskuttaen ja lihakset väreillen, kutsui hevosta ja naksautti ketjunarun kiinni sen riimuun, ennen kuin ori innostui jatkamaan rallia. Säkäkorkeudeltaan kevytrakenteista tyttöä parikymmentäsenttiä korkeampi kimo tanssahteli energisenä taluttajansa rinnalla, takaosa sivuun seilaten ja harppasi talliin kengät kivilattialla kaikuen. Maybe pyöräytti sen karsinaansa, sitoi narun mustiin kaltereihin ja pyyhkäisi loimen sekä narun mukaansa; hän viikkasi sadeloimen kahdella liikkeellä ovessa olevalle tangolle, nakkasi narun koukkuun ja suunnisti katsomaan, oliko Alyssa missä vaiheessa.

Valiten sattumanvaraisesti yhden listansa hevosista, Alyssa otti Leviathanin narun mukaansa sen karsinalta ja painoi numeron mieleensä ennen kuin sulloi paperinipun takataskuunsa rullalle ja suuntasi oritarhoille, joissa oli energisen, mustanruskean hoidokkinsa nähnyt. Hän kutsui hevosta kieltään naksauttaen ja astui tarhan puolelle vasta, kun ori oli ottanut spurttilaukan ja äkkipysähdyksen portin läheisyyteen. Ilmeisesti se tiesi odottaa ruokaansa. Alyssa kiinnitti narun näppärästi riimuun ja avasi portin taluttaakseen Leviathanin talliin hyvän matkaa Mayben ja tuon valikoiman kimon perässä. Ori luimi ajoittain, mutta Alyssa ei osannut pelätä sitä. Hän teki heti alussa selväksi, että hänen talutuksessaan ei temppuiltu ja ainakin tämä yksilö tuntui ymmärtävän sen. Hevosen askel oli reipas, mutta se ei yrittänytkään karata hänen käsistään, ja he pääsivät turvallisesti karsinaan. Vieraan hevosen kanssa ollessaan nainen oli tarkka ja sitoikin orin siksi aikaa kiinni, että riisui sen loimen pois. Hän arveli loimen kuuluvan karsinan ovessa olevaan telineeseen ja aseteltuaan sen siihen todennäköisesti tallin hallintovastaavan ohjeita vain summittaisesti noudattaen hän päästi hevosen irti karsinassaan. Enempiä ohjeita odottamatta Alyssa tarttui viereisessä karsinassa asuvan Dorkin naruun ja käveli Mayben luo jatkaakseen seuraavan hevosen tarhan luo, ellei tytöllä olisi jotakin sanottavaa.

Maybe lähti Alyssan rinnalla tallin länsipuolen tarhamereen Choven naru mukanaan. Dorkin tarhalla oli jo yksi hakija, posket punaisina helottaen ja silmät kipinöiden. Jemma vihasi Londonia sydämensä pohjasta. Vitun elukka. Sille ei saanut pitää edes kurinpalautusta. Ruunikko täysiverinen norkoili heinähäkillä takapuoli porttia kohti, ja hampaitaan kiristellen Jemma suuntasi hakemaan läsipäisen Batmanin. Se kavahti kauemmas silmät pyörien, ja nainen huokasi syvään, hartiat turhaumuksesta väristen, ja kun tunsi olevansa hallinnassa itsestään, saattoi lähestyä ruunikkoa uudelleen, liioitellun hitaasti, pehmeästi maanitellen ja pitäen kirosanat poissa mielestään.

Alyssa huomasi Dorkin tarhalla vielä vieraan ihmisen ja oletti tuonkin hakevan vastuuhevostaan sisälle. Hän paikansi omansa tarhan toiselta puolen ja päätti turvautua jalkoihinsa. Nainen astui aidan ali ja käveli muita hevosia tarkkaillen kohti esiteltyä ruunikkoa. Dork huomasi kyllä vieraan hoitajan, mutta Batmanin kavahtaessa kauemmas omastaan, sekin sai kohtauksen. Ruuna pukitti taaksepäin ja ryntäsi tarhan toiseen päähän häntä korkealla. Alyssa väisti hevosen vain vaivoin ja huokaisi. Tietenkin hän oli saanut sellaisen hölmön hoidettavakseen. Hän naksautti kieltään pehmeästi ja lähestyi rauhallisesti pikkuprinsessaa. Dork ojensi kaulaansa kohti häntä ja pian hevonen olikin kytkettynä naruun. Alyssa vilkaisi toiseen naiseen ja päätti odottaa, ennen kuin poistuisi portista. Ehkä toinen haluaisi samalla oven avauksella tuoda oman noudettavansa.

Batmanin kiinnisaaminen oli vähemmän tuskallista kuin Londoninpaskiaisen, ja Jemma onnistui tarjoamaan jokseenkin kohteliaan nyökkäyksen vieraalle hoitajalle tullessaan portille tanssahtelevan, kookkaan ruunan kanssa. Turhaumuksen kyyneleet polttelivat uhkaavasti luomien takana eikä ylpeys sallinut kenenkään nähdä hänen epäonnistuvan. Nainen talutti Batmanin portista ja tarjoutui pitelemään sitä Alyssalle, sillä oli jo saanut nähdä, millaista dramatiikkaa Dorka onnistui järjestämään halutessaan.
Jemma ei muistanut nähneensä naista aikaisemmin, mutta toisaalta hän ei kiinnittänyt paljoakaan huomiota suhteellisen usein vaihtuviin tallityöntekijöihin, ja olisi noloa paljastaa tietämättömyytensä esittelemällä itsensä uudelleen. Niinpä hän vain hymyili jähmeästi posket edelleen punaisina ja silmät kosteina.

Alyssa seurasi Dorkin kanssa portista ja oldenburgilaisen onnistui osua aidantolppaan takamuksellaan, jolloin se tietenkin hypähti liioitellusti ilmaan ja oli karata naisen käsistä. Hän pyöräytti hevosen itsensä ympäri ja se tuntui tehoavan, joskin hän toivoi, ettei toinen hevonen ottaisi siitä nokkiinsa. Nainen lähti taluttamaan ruunaa nopeasti kohti tallia, jotta pääsisi pois tilanteesta. Ei ollut hyvä jäädä säikkyvän hevosen kanssa toisen luo ja Dork tuntui aistivan, että nyt ei ollut asiaa kiskoa jokaisen pienen yksityiskohdan takia. Talliin se kuitenkin karautti vauhdikkaalla loikalla ja riimunnaru poltti Alyssa-paran käsiä. Hän sai hevosen kuriin siksi aikaa, että sai sen karsinaan, ja sinne se tuntui rauhoittuvankin päästyään eroon loimesta ja vieraasta ihmisestä. Nainen asetteli loimen ja narun karsinanoveen irvistäen itsekseen käsien kirvelylle. Olisi pitänyt laittaa hanskat.

Batman tempaisi Jemman olkapäätä voimakkaasti sivulle ja rutisti naruun kiedotut sormet nippuun, kun nainen sulki portin. Hän kesti kivun ylpeällä kivikasvoisuudella ja kärsi mieluummin kuin päästi Burken hevosen karkuun. Nainen silitteli ruunan kaulaa ja talutti sen rinnallaan talliin välttyen onnekseen enemmiltä vammoilta, ja kun ruunikko oli karsinassa ilman loimeaan, Jemma saattoi sulkeutua vessaan itkemään ja ottamaan pari vahvaa särkylääkettä.
Maybe oli tuonut Choven sisään ja jakanut kahdelle hevoselleen niiden päiväruoat. Hän liittyi Alyssan seuraan, koska oli määrätty naisen perehdyttäjäksi osin juuri siksi, että tänään hänellä oli vain vähän tehtävää. Hän voisi vastata vaikka porteista; siitä tuskin olisi haittaa uusia hevosia käsitellessä.

Alyssa kuuli askeleiden lähestyvän ja unohti kivistävät kämmenensä. Hän vilkaisi Maybeen, joka selvästi oli vailla tointa, ja kävi hakemassa seuraavaksi lähinnä asuvan Manhattanin riimunarun.
”Näitkö sen toista ruunikkoa hakeneen naisen? Kuka se oli?” hän kysyi yllättyneenä siitä, että vasta läheiseen karsinaan hevosen tuonutta naista ei enää näkynyt missään. Ehkä tuo oli jo lähtenyt toista hakemaan. Tuskin siellä tavallisesti kukaan jäi norkoilemaan käytäville, kuten hän sinä päivänä. Melkein ahdisti, ettei hän jo tuntenut tallia niin, että olisi voinut olla ja mennä kuten halusi. Maybe varmasti halusi katsoa, kuinka hän hommansa hoiti.
”Seuraavaksi Manhattan”, hän ilmoitti tarkistaen nimen vielä varmuuden vuoksi nimikyltistä karsinanovessa. Hän muistaisi sen vielä.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian


Viimeinen muokkaaja, Kirke pvm Ke Tammi 20, 2016 3:05 pm, muokattu 1 kertaa
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Oman elämänsä supersankareita   Ke Tammi 20, 2016 3:00 pm

"Toista ruunikkoa? Jos tarkoitat Dorkin tarhaa, se oli varmaankin Jemma Norton. Hän hoitaa pääasiassa Noah Burken hevosia", Maybe vastasi ja askelsi Alyssan rinnalla kohti Manhattanin tarhaa. Ehkä olisi vain hyvä, että hän olisi mukana. Ilmeisesti ruuna sinkosi vauhtiin sellaisella voimalla, että portin sulkeminen ja hevosen piteleminen samaan aikaan saattoi olla aikamoinen uroteko. Siltä se oli ainakin näyttänyt aikaisemmin.
"Millainen edellinen työpaikkasi oli?" tyttö tiedusteli uteliaana.

”Hän se varmasti oli”, Alyssa vastasi ja hetken kuluttua oli jo unohtanut naisen kadonneen oudosti. Ei hän siellä muiden työntekijöiden touhuja ollut vahtimassa.
”Se oli paljon pienempi talli, asukkaat lähinnä työnantajani Isaac Fellin hevosia, joilla hän kilpaili pääosin itse. Lisäksi meillä kävi silloin tällöin kääntymässä muidenkin ratsuja, joita hoidin sekä kotitallilla, että kilpailuissa. Fell ratsasti vain kouluhevosia, mutta kyllä meillä oli kenttä- ja este-edustustakin välillä. Olin oikeastaan yksin vastuussa koko tallista, vaikka tietenkin hevosia kävi ratsastamassa ammattilaiset ja apunani oli monesti harjoittelijoita”, Alyssa kertoi ehkä hieman jaaritellenkin, kun he astelivat tarhaa kohti. Hän kaipasi edelleen edellistä työpaikkaansa, mutta realistina ei aikonut ikävöidä sinne, sillä takaisin ei ollut paluuta.
Nainen käveli omatoimisesti oikealle tarhalle ja muisteli tämänkin hoidokin olevan ruunikko. Hän tunnisti tähtipään nopeasti ja maanitteli sitä luokseen joutuen kuitenkin hakemaan sen heiniltä pois. Ruuna antoi helposti kiinni ja Alyssa lähti taluttamaan sitä kohti porttia, jonka Maybe oli tarjoutunut avaamaan, kun tuli kiskaistuksikin vauhdikkaaseen raviin. Hän pysyi hädin tuskin pystyssä raahautuessaan portille Manhattanin mukana ja tästä oppineena nainen lyhensi narua ja yritti kertoa, ettei sellainen käytös sopinut ollenkaan. Portista kulkeminen onnistuikin vähän oppikirjamaisemmin, mutta sitten askel taas tiheni, kun tallinovi lähestyi. Alyssa ohjasi ruunaa ympyrälle ja hänen onnistui taluttaa se talliin, mutta vain muutamaa karsinaa ennen omaansa se ryösti häneltä irti ja kaikeksi onneksi löysi oman karsinansa. Ruunikon turpa oli uponnut tyhjään ruokakuppiin, kun nainen saavutti sen ja sitoi nopein ottein kiinni karsinaan. Hän riisui loimen tottunein sormin kädet kivistäen edellisen hevosen vuoksi ja irrotti ruokakuppinsa tyhjyyteen ärtyneen hevosen, joka alkoi pureksia kulhoa paremman puutteessa. Alyssa sulki oven ja asetteli tavarat telineilleen katsoen hieman hätää kärsien Maybea.
”Lupaan ettei se enää pääse irti”, hän pahoitteli alkamatta anella mitään sen enempää. Kaikille sattui virheitä, eikä sen kokoiselle eläimelle voinut mitään, jos se todella päätti lähteä.
”Onko se aina tuollainen?”

Maybe kuunteli tarinaa vilpittömällä kiinnostuksella.
"Todellako? Se kuulostaa hienolta", hän kehui ja avasi portin käytöstavattomalle hevoselle sulkien sen perästä. Hän kiiruhti Manhattanin jäljessä talliin ja yritti koskettaa rauhoittavasti Alyssan käsivartta.
"Älä huolehdi", hän vakuutti ja katsahti maaniselta vaikuttavaa hevosta, "ainakin se on vaikuttanut olevan. Voihan se olla vain sopeutumisvaihe. Sormet ristissä?"

Alyssa ymmärsi Mayben rauhoittavan eleen ja rentoutui, kun ei saanutkaan haukkuja. Ensimmäisenä päivänä sitä vielä saattoikin odottaa, kun oli vieraassa paikassa ja ihan yksin. Olihan hänellä perehdyttäjänsä, mutta tuolla oli vuosien kokemus tallilla.
”Toivotaan. En välttämättä halua joka päivä tulla tuolla tavoin sisälle”, hän sanoi nyt jo vähän virnistäen. Kyllä hänen onnistuisi hallita Manhattan, nyt kun hän osasi odottaa tuolta vastaavaa käytöstä.
”Ehkä haen Remonan seuraavaksi, sen ainakin kerroit olevan helppo käsitellä”, hän ehdotti ja löysi karsinan muistinsa mukaan oikeasta paikasta hakeakseen narun.
”Jos saan kertoa, tänne tulo jännitti minua kovasti. Uudet hevoset, ihmiset ja vieras paikka. Onnekseni sain sinut oppaaksi”, hän hymyili aidosti ja lähti kohti tarhoja. Hän ei ollut vielä edes hakenut kaikkia hevosia ja oli jo siinä vaiheessa ihan palasina tultuaan riepotelluksi. Mitähän vielä?

Maybe nauraa kehräsi hyväntahtoisesti.
"Olen onnellinen päästyäni oppaaksesi", hän vakuutti seuraten naista takaisin ulos. Onneksi Remona oli kai sentään asiallinen; Alyssa oli tainnut joutua ryhmään, jonka vastuulla olivat Papillon ja Kiwi. Ne yhdessä Londonin kanssa olivat tallilla demonien maineessa. Alan rautainen ammattilainen onneksi varmasti pärjäisi vähän pahansisuisemmankin hevosen kanssa. Maybe vilkutti aurinkoisesti puhisevaa, tummanpunaista tobianoa taluttavalle Paulukselle, joka pyöräytti silmiään tutulla synkkyydellä; mies jaksoi vinoilla hänelle päivä toisensa jälkeen ja olla vastahankaan, mutta vielä tyttö voittaisi senkin yrmyn puolelleen.
"Et kai satuttanut käsiäsi pahasti?"

Alyssa oli varsin onnellinen siitä, että hänen epäilyksensä Maybestä olivat osoittautuneet vääriksi. Tuo oli paitsi ystävällinen, myös osaava ja fiksu. Hän ei olisi odottanut sellaista niin nuorelta. Muistellessaan itseään aloittelevana heppatyttönä, hän ei voinut kuin pudistella hiljaa päätään. Hän oli ollut oikea kauhukakara, mutta sittemmin kasvanut siitä muotista ulos. Maybe selvästi aikuistui häntä aikaisemmin.
”En, en”, hän pudisti päätään kysymykselle ja vilkaisi punoittavia kämmeniään.
”Ei mitään, mitä en olisi joskus kokenut. Pari päivää ja ne ovat entisellään”, hän lupasi ja astui Remonan tarhaan. Hevonen antoi kiinni hyvin kuten oli oletettua ja hän sai sen portista ilman, että muut edes yrittivät karata samalla. Ainakin hänellä oli yksi täyspäinen hevonen.
”Jos sinulla on muita hommia, niin pärjään kyllä näiden kanssa”, Alyssa ehdotti siitäkin huolimatta, että oli juuri aiemmin päästänyt Manhattanin irti. Hän taputti taluttaessaan kauniin tamman kaulaa ja kiitti mielessään sitä hyvätapaisuudesta.

Rosingsissa työskenteleminen karsi pian pois ne, joille alan vaatimukset olivat liikaa tai joiden käsitys työstä oli kevyt ratsastelu valkeissa housuissa ja seurustelu huippunimien kanssa. Maybekin oli huomannut todellisuuden erilaiseksi kuin oli alunperin odottanut, ei työn määrän tai raskauden suhteen, vaan vaatimustason tuoman stressin tähden. Käsissä olevat hevoset olivat kymmenien tai satojen tuhansien arvoisia - jotkut jopa arvokkaampia, ja se sai pienimmänkin virheen aivan erilaiseen mittakaavaan. Tyttö ei kuitenkaan tuntenut itseään kypsäksi ja osaavaksi, yritti vain pitää kiinni positiivisesta asenteesta, ettei murtuisi paineen alla.
"Oh, en lainkaan epäile, ettetkö pärjäisi", Maybe kiiruhti vakuuttamaan, "minulla on vain tänään todella vähän omia töitä, joten minut annettiin sinulle oppaaksi. Hoidan pääasiassa esteillä kilpailevan Jamie Ellisin hevosia, ja puolet vastuuhevosistani ovat kisoissa." Huomenna Inga olisi vapaalla, joten hänellä olisi jälleen kädet täynnä.

Alyssa ei ollutkaan kuvitellut, että Maybe kyttäsi häntä vain uskoakseen, että hänestä oli työhön. Nopeallakin aikataululla näki nopeasti, oliko ihminen ollut hevosten kanssa ja osasiko olla niiden kanssa. Vaikka hän olikin jo kahden hevosen kanssa joutunut riepoteltavaksi, hän halusi uskoa, että hänen kokemuksensa näkyi varmassa työskentelyssä.
”No siinä tapauksessa en valita, että autat minua”, Alyssa hymähti ja käänsi Remonan karsinassaan ympäri riisuakseen tamman loimen. Hän sulki oven tarkasti ja taitteli loimen telineeseensä.
”Haetaan se viimeinenkin, niin saavat ruokansa”, hän sanoi ja haki Veritaksen karsinalta riimunarun noutaakseen viimeisenkin vastuuhevosensa sisälle. Hän käveli tutulle tarhalle ja lähestyi keltaloimista tammaa, joka väisti tyylikkäästi hänen kiinniottamisyrityksensä karaten toisen hevosen luokse. Alyssa ei luovuttaisi. Hän lähestyi hevosta sivuviistosta, jotta ei vaikuttaisi uhalta, ja päästyään sen luo, napsautti narun kiinni riimuun ja rapsutti tamman poskea. Se katseli häntä epävarmana, mutta lähti seuraamaan ja asteli portista yksinään varsin tyylikkäästi. Raudikko tanssahteli hieman narun päässä, mutta ei lähtenyt viemään, ja Alyssa sai sen karsinaan kunnialla.    
”Onko rehujen jakamisen järjestyksellä väliä?” nainen kysyi astellessaan rehuhuonetta kohti. Hän kävi mielessään vastuuhevostensa karsinanumeroita, jotta valikoisi oikeat ruokaämpärit.

"Ei ole", Maybe vastasi seuraten Alyssan rinnalla naisen seuraten ihaillen varmoja otteita, "kunhan hevoset tulevat hoidetuksi, järjestyksellä ei ole väliä. Jotkin omistajat tietenkin saattavat kehittää omia sääntöjään, mutta tallin puolesta tulevat liittyvät vain turvallisuuteen ja työn sujuvuuteen." Hän oli huuhtonut hevostensa ruokakulhot ruokkiessaan ne aikaisemmin ja sovittanut vaaleansinisen muoviastian pinon alimmaiseksi.
"Voin esitellä sinulle myöhemmin loput tallialueesta, hälytysjärjestelmän ja mitä muuta haluatkaan nähdä", tyttö ehdotti kysyvään sävyyn, sillä ei tiennyt, kuinka perusteellisesti Alyssa oli tutustutettu alueeseen aikaisemmin. Hän jätti naisen jakamaan ruokia vastuuhevosilleen ja lähti itse harjaamaan omansa, jotta voisi viedä ne takaisin ulos. Hän hyppäisi Chovella illalla - ehkä saisi jopa paikan vajaaksi jäävästä valmennuksesta.

”Kuulostaa hyvältä”, Alyssa hymyili kerätessään useamman ämpärin käsivarsilleen. Koska niitä oli vain viisi, ne oli helppo viedä kerralla, muuten hän olisi hakenut kottikärryt kuljetusta varten. Hän jakoi kaikille vastuuhevosilleen päiväruuat ja sen tehtyään siirtyi huuhtelemaan ämpäreitä puhtaaksi. Hän asetteli ne Mayben esimerkkiä noudattaen paikalleen ja vilkaisten, mitä tyttö puuhasi, asteli varustehuoneeseen valikoimaan harjoja. Hän päätti ottaa alkuun Remonan harjattavaksi, sillä se oli vaikuttanut täyspäisimmältä kaikista. Tamma oli ehtinyt jo syödä, joten Alyssa siirsi sen käytävälle harjatakseen sen. Sitten hän loimittaisi sen ja veisi uudelleen ulos ja toistaisi saman muiden hevosten kanssa.

Maybe pujotteli vilkkaiden käytävien lomasta jälleen Alyssan seuraksi toivoen, ettei hurjan kokenut nainen olisi jo kypsä jatkuvaan seuraan. Hän oli vienyt hevosensa takaisin ulos ja olisi voinut lakaista käytävää, mutta se oli turhaa, ennen kuin päivätalli oli ohi ja hevosliikenne rauhoittunut.
"Onko herännyt kysymyksiä jostakin?" hän tiedusteli kohteliaasti löytäessään naisen.

Alyssa oli harjaamassa Manhattania, joka reuhtoi pesukarsinaan kiinnitettyä ja olisi mieluusti maistellut milloin harjaa, milloin ohi kulkevaa hevosta. Naista ei haitannut hoitaa lapsellisesti käyttäytyvää ruunaa, mutta kyllähän se hidasti, kun sai jatkuvasti katsoa hevosen perään. Hän soi lämpimän hymyn Maybelle ja taputti ruunikon kiiltävää kaulaa.
”Haluaisin jo kovasti tavata hevosten omistajat ja kilpailijat, mutta ehkä he ilmestyvät paikalle sitten kun heille parhaiten sopii”, Alyssa sanoi jatkaen Manhattanin kavioiden pariin. Ei hän vielä ollut ehtinyt hirveästi ongelmia kehittää, eikä kysymyksiäkään tullut mieleen.
”Tuntuu oudolta hoitaa hevosia, joiden omistajia ei ole tavannut. Edellinen työsuhteenikin alkoi sillä, että tutustuin hevosiin omistajan kanssa yhdessä. Rosings Parkissa asiat pyörivät vähän erilailla, ymmärrän sen”, hän jatkoi ja heitti kaviokoukun harjojen sekaan.
”Manhattan onnistui syömään jo yhden harjansa ja melkein palan toisesta hevosesta. Se taitaa kaivata ulos”, hän naurahti ja kävi hakemassa ruunan loimen karsinalta.
”Siivotaanko karsinat sen jälkeen kun hevoset ovat taas ulkona?” hän kysyi muistellen hänelle annettua tehtävälistaa, jonka oli jättänyt harmikseen varustehuoneeseen Manhattanin kaappiin harjoja hakiessaan.

"Totta, se on outoa. Minäkään en ole tavannut kaikkien hoitamieni hevosten omistajia. Näin arkisin suurin osa omistajista saapuu päivätallin jälkeen tai myöhemmin illalla; viikonloppuisin heitä näkyy jo aamupäivästä. O'Connor ja Bogaert tosin ovat yleensä paikalla jo aikaisemmin, sillä he valmentavat suuren osan arki-illoista. O'Connor ratsasti omat hevosensa aamusta, mutta luulen, että Bogaertilla se on vielä ohjelmassa tänään", Maybe arvioi toivoen osuvansa oikeaan ja rapsutti ylivilkkaan hevosen turpaa.
"Yleensä siivoamme karsinat aamukymmeneltä. Silloin meillä on puolentoistatunnin siivousjakso, ja vastuuhevostesi karsinat on siivottu jo tänään. Koska hevoset tarhaavat aamusta iltaan, kerta päivään riittää. Mikäli olet myöhemmässä vuorossa töissä, siivouksen voi hoitaa sopivana aikana, esimerkiksi päivätallin jälkeen."

Alyssa kuunteli ja painoi ohjeita jälleen mieleensä kiroten sitä, että ei todella ollut tarkistanut karsinoiden siisteyttä vaan olettanut, ettei niitä olisi siivottu. Hienoa, jos vaikka ensi kerralla keskittyisi enemmän.
”Ilmeisesti minun odotetaan varustavan hevoset ratsastajille?” hän varmisti ja antoi ymmärtää, ettei se missään nimessä ollut ongelma.
”Ilmoittavatko ratsastajat tulostaan vai tulevatko he ihan yllättäen?” Alyssa kysyi arvellen, että tottuisi ratsastajien rutiineihin kyllä aikanaan.

"Se riippuu todella paljon ratsastajasta", Maybe vastasi, "esimerkiksi luulen, että O'Connor on tottunut varustamaan hevosensa itse, mutta jos hänellä on kiire, hän voi tarvita toisen hevosensa laitetuksi valmiiksi hevostenvaihtoa varten. Bogaertin hevoset mahdollisesti varustetaan, ja Manhattan tulee kai aina laittaa valmiiksi Steichenia varten. Uskon, että O'Connor ja Bogaert kertovat, milloin ovat tulossa, mutta en ole varma, miten Steichen toimii." Sen perusteella, mitä hän oli hälyttävän kopeasta pojasta nähnyt Manhattania muutaman päivän hoitaneen Fabienin kanssa, Steichen ei olisi helppo omistaja.

”No, enköhän opi ratsastajien tavat viimeistään kantapään kautta”, Alyssa arveli huvittuneena painaen kuitenkin mieleensä, että Bogaert ja O’Connor olivat ainakin niiden tietojen valossa suhteellisen selväpäisiä ja helppoja työkavereita, sen sijaan Manhattanin omistaja vaikutti hevosensa tavoin melkoiselta tuuliviiriltä. Saattoi toki myös olla, että Maybe ei vain oikeasti ollut varma, kuinka Steichen toimi. Se tulisi varmasti selväksi seuraavina viikkoina. Alyssa toivoi, ettei yksikään vastuuhevosen ratsastaja vain vaatisi hänelle potkuja jonkin typerän väärinymmärryksen vuoksi heti alkuunsa.
Alyssa heitti loimen ruunikon selkään ja kiinnitti vyöt tottuneesti joutuen taistelemaan ruunan kanssa siitä, saiko loimea yrittää repiä hampain alas selästä vai ei.
”Eiköhän mennä ulos”, hän puhui hevoselle ja irrotti sen naruista vasta, kun oli kytkenyt riimunarun kiinni. Se osoittautui hyväksi ideaksi, sillä päästyään pesukarsinan naruista irti, Manhattan oli jo menossa. Tällä kertaa se kuitenkin tuntui pysyvän narun päässä ja he pääsivät turvallisesti tarhalle.
”Vielä Leviathan ja Dork”, Alyssa sanoi ja pyyhkäisi karanneita hiuksia kasvoiltaan. Hän oli saanut Remonan ja Veritasin äkkiä hoidettua ja nyt Manhattankin oli saatu ulos.

"Olen lakaisemassa tallia, mikäli kaipaat minua", Maybe ilmoitti. Nyt, kun päivätalli oli käytännössä hoidettu, suurin osa työntekijöistä oli kadonnut kahvitauolle, ja Maybe, jolla ei ollut täyttä hevoslastia, oli velvollinen tekemään osansa lakaisemalla tallin. Varsinaista sotkua ei tietenkään kertynyt kuin nimellisesti, vähän hiekkaa ulkoa ja vaaleaa purua karsinoista - jokseenkin erinäköistä kuin hänen lapsuutensa talleilla, missä hevoset olivat turvasta hännänpäähän mudassa ja tallikäytävät lainehtivat multaa, olkea, heinää ja lantaa.

Alyssa pyyhki käsiä housuihinsa ja etsi Maybea tallista. Hän oli saanut hevosensa hoidettua ja pessyt niiden ruokakupit, ennen kuin aiemmin syötettyjen rehujen jämät kovettuisivat kiinni. Nainen irvisti edelleen ikävästi kirveleviä käsiään ja päätti hakea hanskansa ensi tilassa.
”Kuinka menee?” hän kysyi Maybeltä toivoen, ettei keskeyttäisi tuon työntekoa kamalan pahasti.

"Hienosti", Maybe vakuutti ja muutamalla, rutinoituneen tehokkaalla pyyhkäisyllä veti loput käytävänpätkän puruhippusista avoimeen karsinaan.
"Onko jotain erityistä, mitä haluaisit nähdä, tehdä tai tietää?" tyttö tiedusteli viedessään luudan takaisin paikalleen.

”Olenko kauhea, jos haluaisin vilkaista muiden ratsastusta?” Alyssa kysyi ja mietti, olisiko maneesissa ehkä menossa valmennus tai olisiko joku harjoittelemassa. Hän ei ollut aikoihin nähnyt ratsastusta livenä johtuen työpaikan vaihdosta ja olisi mielellään hetken tarkkaillut, millaisia ratsukoita Rosings Parkista löytyi.
”Tietenkin vain siinä tapauksessa, ettei mitään kiireistä tekemistä juuri nyt ole?”

"Et tietenkään", Maybe nauroi, "voimme kiertää samalla maneesit ja kentät etsien mielenkiintoisinta seurattavaa." Hän viittasi Alyssan mukaansa ja harppoi kohti päämaneesin johtavia ovia. Opas osoitti oikealla olevan alakatsomon ja sitä vastapäätä nousevat portaat, jotka johtivat takaisin oleskelutilaan. Kookkaat, tummapuiset pariovet avautuivat ääneti jättimäiseen päämaneesiin, joka tulvi valoa; molemmissa päädyissä oli valtavat, ruudutetut ikkunat, joista auringonhäivähdyksen kultaama päivänvalo satoi sisään. Viidentoista metrin korkeudessa oleva katonharja oli rytmitetty kattoikkunoin, ja valkeasta katosta laskeutui tehokkaita, sävyltään pehmeitä lamppuja, joiden valo tuntui moninkertaistuvan osuessaan maneesin valkeisiin, vaaleapuisten palkkien raidoittamiin seiniin. Päämaneesi oli harvoin täysin tyhjä, eikä se ollut sitä nytkään. Maybe esitteli maneesin kontrollipaneelin ovensuun suojasta näyttäen, mistä valaistus toimi ja mistä lämpötilaa ja ilmastointia säädettiin. Hän viittasi kohti alakatsomoa, mikäli Alyssa halusi jäädä seuraamaan, ja kertoi samalla vasemmalta löytyvästä estevarastosta, joka levittäytyi tallin alla: siellä oli estetarpeiden lisäksi kouluaidat, tuomarinpöydät sekä tarpeet rakentaa massiiviset katsomot päämaneesiin kansainvälisiä kisoja varten.

Alyssa nyökkäsi ja oli mielissään, että hänen ideansa oli poikinut jotakin muutakin kuin pelkästään ratsastuksen katselua. Hän kuunteli tarkkaan oppaansa esitellessä maneesin kaikkine hienouksineen. Olihan hän päässyt sinne jo kerran ratsastamaan, kun oli tehnyt näytön taidoistaan, mutta oli ihan eri asia keskittyä hevoseen kuin todella nähdä, mitä valtava ja ilmeisen hyvinvarusteltu maneesi todella tarjosi. Hän siirtyi edeltä alakatsomoon ja istahti penkille antaen katseensa levätä maneesin kentällä liikkuvien ratsujen mukana. Korkeastikoulutettujen kilpahevosten ja taitavien ratsastajien saumaton yhteistyö oli kaunista katseltavaa, ja vielä hetki sitten Alyssa oli toivonut joskus näyttävänsä samalta jonkun hevosen kanssa. Sittemmin hän oli myöntänyt itselleen, ettei hänellä ollut riittävää itsekuria ja motivaatiota piiskata itseään siinä määrin, mitä kilparatsastajalta vaadittiin. Hän viihtyi oikein hyvin hevosenhoitajana, jossa sai nähdä ja kokea monesti enemmänkin, kuin vain ratsastajana. Hän pääsi tutustumaan hevosiin aivan eri näkökulmasta, ja se oli sitä, mitä hän tahtoi tehdä loppuelämänsä.

Maybe istahti naisen vierelle ja vilkaisi tottumuksesta kelloaan. Kummasti tallilla oppi aikatauluttamaan tekemistään ja pitämään itsensä tiukasti kartalla sekä siitä, mitä itse teki, mutta myös siitä, mitä muut tekivät. Hän seurasi katseellaan harmaata, nuorehkoa kimoa ratsastavaa Jamieta, joka harjoitteli Ciao Bellan laukanvaihtoja toiseen päätyyn sijoitetuilla kahdeksikolla. Mies lentäisi illalla Saksaan, ja Maybe tunsi kaihoisan piston, kun ei voinut olla mukana. Hän oli rakastanut mahdollisuutta olla Jamien hevosenhoitaja, mutta hän rakasti Chovea enemmän, ja se vaati paluuta tallityöntekijäksi.

Kilpahevosissa oli jotakin sellaista, mikä varasti Alyssan huomion oli hän missä vain. Niiden katseleminen sai hänet kuin transsiin, ja hän kuvitteli mielessään itsensä selkään laskemaan laukanvaihtoja tai siirtämään kevyesti painoaan, jotta ratsu liitelisi kentän halki sulkutaivutusta. Kouluratsastus oli aina ollut enemmän hänen juttunsa, mutta maneesin toisella laidalla muutamaa pystyä harjoitteleva ratsukkoa sai osansa hänen huomiostaan. Siitä oli aikaa, kun hän oli päässyt ratsastamaan.
”Ratsastatko sinä?” hän kysyi vilkaisten Mayben suuntaan. Toivottavasti se ei ollut tullut jo ilmi aiemmin, mutta ehkä varttuneempi nainen saattoi vedota päivittäin rapistuvaan muistiinsa.

"Ratsastan", Maybe vastasi väläyttäen Alyssalle hymyn, "ratsastan ja kilpailen Corinne Fairchildin täysiverisellä Chovella, ja tallilla ratsastan Jamien hevosia tarvittaessa. Maastoilen Lost My Sockilla - se on nyt matkalla Leipzigiin - ja ratsastan muita tarpeen mukaan, kun Jamien hevosenhoitajat ovat vapaalla tai tarvitsevat apukäsiä tai verryttelen hevosia." Ei hän voinut sanoa olevansa mitenkään erityisen lahjakas tai osaava ratsastaja, mutta siksi hän käytti suuren osan palkastaan aktiiviseen valmentautumiseen.
"Ratsastitko paljon edellisessä työpaikassasi?"

”Oi, kuulostaapa mahtavalta”, Alyssa iloitsi aidosti Mayben puolesta ja melkein toivoi, että olisi päässyt vielä joku päivä seuraamaan tytön kilpailuja. Se saattaisi olla liikaa toivottu, sillä hänellä olisi kädet täynnä töitä omien vastuuhevostensa kanssa. Hän vaikuttui nuoresta tytöstä joka hetki vain enemmän.
”Lähinnä verryttelin hevoset muille, joskus harvoin, kun kukaan ei päässyt ratsastamaan, hoidin hevosten liikutukset”, nainen vastasi lyhyesti ja mietti, pääsisikö Rosings Parkissa ratsastamaan minkään vertaa, vaikka hänellä siihen valmius olisikin. Luojan kiitos se ei ollut hänelle elämän tärkein asia, vaan hän viihtyisi vallan hyvin myös maankamaralla hevosia hoitaen ja muiden ratsastusta ihaillen.

Maybe hymyili olkiaan kohauttaen. Hän oli uskomattoman onnekas: toisella tallilla hän ei varmasti olisi asemassa, missä oli nyt. Paulus jaksoi lytätä häntä etuoikeuksista, mutta muutkin käyttivät suhteita hyväkseen - miksei hän saisi tehdä niin? Hän oli kyllästynyt tyytymään aina vähempään kuin halusi ja nielemään pettymyksensä, koska oli lapsellista ja epäreilua kiukutella.
"Sitä minäkin paljolti teen", hän vastasi, "ellei Chovea lasketa. Se on Fairchildien tyttären hevonen, mutta Noreen ei enää ratsasta." Hänen onnekseen, sillä täysiverinen oli hänen elämänsä hevonen eikä Maybe päästäisi siitä irti. Paine osoittaa itsensä hevosen ainoaksi, oikeaksi ihmiseksi kasvoi tamman ikääntyessä niin, että se voisi kiinnostaa huippujakin.

”Kuinka aikasi riittää sekä Choveen että muiden hevosten hoitamiseen?” Alyssa kysyi uteliaana ja siirsi hiuksiaan korvan taakse lettien alettua hiljalleen purkautua. Ehkä hänen pitäisi vain leikata hiuksensa pois, kun ei osannut niitä laittaakaan. Onneksi hän teki hevosille parempia ja kestävämpiä lettejä, sitä hän oli sentään harjoitellut jo vuosia.

Tyttö soi naiselle salaliittolaisen hymyn.
"Chove ja vastuuhevoseni hoidan tallin puolesta, yleensä aamuvuorossa ja sitten illalla tulen auttamaan Jamieta tai Ingaa hevosten kanssa", hän selitti. Periaatteessa hän teki kahta työtä, joten kenenkään ei tarvinnut murehtia työtuntien hurjuudesta, ja välillä tyttö tuli muuten vain avustamaan. Hän koki oppivansa vain työskentelemällä hevosten kanssa, ja häntä osaavampien ratsastuksen seuraaminen oli toinen tapa oppia. Lämpöeristetty maneesi ja sisälämpöinen yläkatsomo mahdollistivat mukavan opiskelun: tämä oli aivan toista kuin tytön lapsuuden tallit, joissa ratsastettiin pellolla säässä kuin säässä ja katsominen tapahtui sen laidalla värjötellen.
"Pelkästään tallityöntekijän työssä olen yleensä suunnilleen kahdeksasta neljään, tosin teen myös usein ylimääräisiä tallivuoroja."

Alyssa oppi Maybesta koko ajan lisää, mistä oli todella iloinen. Hän ei tuntenut Rosings Parkista tai oikeastaan koko uudesta elämästään ketään, joten yksikin tuttava oli parempi kuin yksinäisyys.
”Olet selvästi todella motivoitunut hevoselämään”, hän naurahti tietäen itse, mitä tarkoitti hengittää hevosia 24/7. Hän oli hyvin nuoresta pitäen antanut kaikkensa uralleen ja sen jälkeen omaa aikaa ei oikeasti ollut. Hän ei osannut kaivata kavereiden tapaamista, television katsomista, shoppailua, huvipuistoja tai rantalomaa. Alyssan elämä oli talleilla, joskin nyt hänen elämänsä oli kokenut suuren muutoksen koko ympäristön muututtua.
”Toivottavasti kotiudun tänne joskus yhtä hyvin kuin sinä”, Alyssa heitti ilmoille toiveen, joka tuskin oli toteutumassa. Olihan Maybellä paikkaan sitova sukulaisuussuhde, joka taatusti oli osaltaan helpottamassa Rosings Parkiin kuulumista.

"Varmasti", Maybe toivoi. Hän tiesi, että Effie ja Kamir halusivat saada Alyssan kaltaisen ammattilaisen viihtymään. Harjoittelijoita, heppatyttöjä ja hevosalan kokeilijoita riitti, mutta ongelma oli saada pitkäaikaisia, pysyviä, päteviä työntekijöitä, jotka tunsivat tallin, maastot, hevoset ja alan ja joille saattoi luottaa huipputason hevoset epäröimättä. Vaikka talli tarjosi varsin erinomaiset työedut, ainakin omasta mielestään, eikä työllä yritetty tappaa ketään ja palkkakin oli maan tasolla kohtuullinen, alaa pari vuotta kokeilevat hevostytöt eivät jääneet.
"Esiteltiinkö sinulle tallialue aikaisemmin? Näytettiin missä kentät ja maneesit ovat? Voisin varmaan viedä sinut maastoon, jos haluaisit, näyttää lenkin tai pari, joita voisit mennä hevosillasi tarpeen tullen", tyttö pohdiskeli.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Oman elämänsä supersankareita   Ke Tammi 20, 2016 3:08 pm

Yksi ruunikoista ja sen ratsastaja kiinnittivät hetkeksi Alyssan huomion laukkatyöskentelyllään, erityisesti kun hevonen esitti täysin omia liikkeitään joita ei kouluaitojen sisällä sallittu. Hän naurahti huomaamattaan hyväntahtoisesti ja kääntyi sitten taas Maybeä kohden.
”Päällisin puolin kentät ja maneesit näytettiin. Tuskin ne nyt paljon toisistaan poikkeavat?” hän arveli ja innostui silminnähden maastoehdotuksesta, vaikka olikin jo siihen ikään mennessä oppinut hillitsemään tunteensa.
”Maasto kuulostaa todella ihanalta, ja olen valmis lähtemään vaikka heti”, hän myöntyi hymyillen ja tunsi sisäisesti tärisevänsä ajatuksesta päästä jälleen hevosen selkään.
”Kuulin, että maastonne ovat mahtavat ja siitä asti olen halunnut lähteä tutustumaan niihin.”

"Ne ovat upeat", Maybe vakuutti innostuen itsekin spontaanista ajatuksesta. Hän voisi yhtä hyvin maastoilla Chovella toisenkin lenkin - näyttää vaikka maastoesteet Alyssalle ja hypätä pari samalla.
"Täältä erityisesti länteen on aivan loputtomia nummialueita, ja loputkin on vain peltoja, metsää ja hiljaisia maalaisteitä", tyttö selitti, "ja meillä on oma maastoesterata täältä luoteeseen." Hän voisi aloittaa näyttämällä reitin maastoesteradalle: siitä tulisi neljän kilometrin lenkki. Jos Alyssaa kiinnostaisi, Maybe esittelisi mielellään muitakin tuntemiaan reittejä lähipäivien aikana.
"Voit varmasti ottaa Miu Miun, Fairchildien täysiveriorin", hän ehdotti. Lucy olisi ratsastanut koulutreenin aamulla, mutta hieno vanha herra oli aina innoissaan lähdössä maastoon, ja Miu olisi varma, järkevä ratsu.
"Käyn infoamassa Kamiria. Voit hakea jo Miun sisään, jos haluat. Se on se musta, iso täysiverinen tallia lähellä olevassa oritarhassa. Sillä on pieni tähti ja pilkku."

Maastojen kuvailu sai Alyssan innostumaan entisestään, sillä hänen edellisellä työpaikallaan maastot olivat olleet suppeat ja kattaneet muutaman pellon ja puistikon. Vaikka maastossa käytiin, se painottui lähinnä alku- ja loppukäynteihin, sillä Isaac Fell oli ollut hyvin tarkka hevosistaan ja sallinut niiden päästellä maastossa vain ratsastaessaan niitä itse.
”Hieno juttu, haen Miun ja varustan sen valmiiksi”, Alyssa lupasi ja nousi ylös. Hän löytäisi hevosen kyllä taatusti, mutta karsinapaikan etsiminen vaatisi infotaulun vilkaisemista. Todennäköisesti hän jättäisi hevosen suoraan käytävälle ja huoltaisi sen siinä.

Saatuaan vihreän valon idealleen ja hevosvalinnoilleen rehuvarastossa konsultointipyyntöjä tutkivalta Kamirilta ja tukon vaaleaa koirankarvaa ratsastushousuihinsa miehen viehkeältä seuralaiselta Maybe kiiruhti hakemaan Choven. Jalopiirteinen, pitkäjalkainen täysiverinen tanssahteli kiivaalla energialla tytön mukana ja asettui tammakäytävän pesutilaan hoidettavaksi; Maybe pyyhkäisi siltä loimen selästä, viikkasi sen karsinan telineelle ja kiiruhti juoksua hipovalla askelluksella hakemaan tamman harjapakin ja kinuskinruskeat suojat sekä neopreeniputsit. Hän suki vivahteikkaan, rikkaan tummanpunaruskean karvan rivakasti, vaikkei tammalla ollut kuin hieman hiekkaa mustilla jaloillaan, tarkasti kaviot ja ruuvasi hokit kiinni. Jos hän aikoisi hypätä muutamia maastoesteitä, oli parempi varautua kunnolla. Tyttö kiinnitti suojat Choven kärsimättömiin jalkoihin ja kiiruhti hakemaan kypäränsä tamman kaapista sekä kinuskinruskealla huovalla varustetun, vaaleanahkaisen estesatulan ja samansävyiset suitset. Varustuksessa ei mennyt kauaa, ja Maybe otti tamman mukaansa etsiessään Alyssaa.

Alyssa haki herrasmiesmäisesti käyttäytyvän näyttävän orin tarhastaan ja talutti sen itäisen käytävän pesukarsinaan varustettavaksi. Hän riisui siltä loimen ja haki sen harjat päättäen tarkistaa orin maastovarustuksen Maybelta kun ehtisi, sillä nopealla vilkaisulla orilla riitti varusteita useampaan käyttötarkoitukseen. Siistittyään mustan kiiltävän karvan varustuskuntoon, hän pyysi toista työntekijää pitämään silmällä hevosta, kun kipaisi pukuhuoneelle vaihtamaan ratsastushousut jalkaansa ja nappasipa hän samalla mukaansa lämpimän takin ja kypärän. Kauaa siinä ei mennyt ja palattuaan hän sai huomata, että Maybe oli jo valmis.
”Anteeksi, minun piti vielä vaihtaa vaatteet”, hän pahoitteli ja vilkaisi komeaa tammaa, jota tyttö toi mukanaan.
”Mitä varusteita Miulle laitetaan maastoon?” Alyssa kysyi harmissaan siitä, että hänellä kesti niin kauan.

Maybe, joka oli luullut odotuttavansa Alyssaa, heilautti kättään rauhoittavasti.
"Ei kiirettä. Jännesuojat, estesatula ja englantilaiset suitset ovat hyvät", hän vastasi ja kosketti korvaansa terävästi puhaltavan tamman poskea.
"Numerolla 61 siis, konjakinruskea estesatula turkoosilla huovalla ja suojat ovat joko kaapissa tai harjapakissa."

Todella tarkan ja selvän ohjeistuksen saatuaan Alyssa kiirehti varustehuoneeseen ja napattuaan satulan toiseen kainaloon, hän saattoi tasapainotella suitset ja suojat käsiensä varaan. Nainen kiiruhti pukemaan hevosensa kuntoon ja heitti satulan orin selkään laskettuaan ensin suojat maahan. Kiinnitettyään satulavyön vielä löysälle, hän kumartui pukemaan jännesuojat ja siirtyi sen jälkeen suitsiin. Miu oli todella hienotapainen ja yllätti Alyssan, mutta hän arveli sen olevan jo varttuneempi, entinen kilpahevonen ja tottunut kaikenlaiseen. Puettuaan vielä kypärän päähänsä nainen ilmoitti olevansa valmis ja antoi Mayben näyttää tietä.

Tyttö johdatti tamman Miun ja Nimbuksen karsinoiden välissä kulkevaa pääkäytävää ulos majesteettisen suurista pääovista ja seisautti tuulessa tanssahtelevan täysiverisen mukulakivetty, avaralle tallipihalle, jossa lukemattomat, pehmeät harmaansävyt imartelivat mustia kattotiiliä peittävän sammaleen ja ulkoseiniltä sisäpihallekin kiemurtelevan muratin vihreää. Maybe laski jalustimet, kiristi joustovyön ja näytettyään malttamattomalle hevoselle suljettuun käteen piilotettua makupalaa, nousi paikalleen asettuneen täysiverisen selkään. Kun hän oli pujottanut jalkansa jalustimiin, hän kumartui ojentamaan omenasiivun sitä odottavalle tammalle. Kärsimättömällä hevosella oli ollut voimistuva tapa lähteä liikkeelle ja karkuun ratsastajan alta, joten tyttö oli lähtenyt opettamaan sitä odottamaan ratsastajaa - hän saattoi vain toivoa, että toimi oikein eikä vain päätyisi aiheuttamaan toista ongelmaa. Hän kokosi kuolainta pureskelevan täysiverisen ohjaa käsiinsä, ja kun Alyssa olisi valmis, lähtisi kiertämään tallia länsipuolelta. Hiljattain asfaltoitu tie kulki tallialueen läpi, ja he jatkaisivat siitä uuden maneesin ja E- ja D-kenttien välistä kohti tallia ympäröivää metsää.

Alyssa talutti ratsunsa toisen perässä ulos pääovista ja pysäytti kohteliaan hevosen noustakseen sen selkään. Miu seisoi tyylikkäänä ja ylväänä käännellen korviaan äänien suuntaan. Se vaikutti kuitenkin todella luotettavalta ratsulta ja kiristettyään vyön ja laskettuaan jalustimet Alyssa keräsi ohjat kevyesti käteensä ja heilautti itsensä selkään sulavasti. Vaikka siitä oli muutama kuukausi kun hän viimeksi oli hevosen selkään kavunnut, sinne päästyään tuntui siltä, että se oli ollut eilen. Hän keräsi ohjat molempiin käsiinsä ja antoi Miulle hienovaraiset avut lähteä toisen ratsukon perässä Rosings Parkin asfaltoitua tietä pitkin kohti maastoja. Hevosen selästä Alyssa tuntui hahmottavan suuren tallialueen paljon paremmin ja pisti tarkemmin mieleensä maneesien ja kenttien sijainnit tarhoihin ja ennen kaikkea tallin oviin nähden.
”Oli todella ystävällistä ehdottaa maastoa”, hän kiitti vielä ja rapsutti hyvätapaisen ratsunsa kaulaa. Hymy kareili huulilla vähemmästäkin.

"Oli todella ystävällistä suostua", Maybe huikkasi olkansa yli ja setvi Choven mustaa, nypittyä harjaa suoraksi, vaikka tuuli pörröttikin sen heti kohta uudelleen. Hän oli tuntenut olonsa jokseenkin hölmöksi vain kierrättäessään naista, jolla oli enemmän kokemusta kuin hänellä ikää, ympäri tallia esitellen ratsastuskenttiä, tarhoja, maneeseja ja rehuhuoneita, joita Alyssa oli varmasti nähnyt aivan tarpeeksi ymmärtääkseen, miten käyttää niitä. Sitä paitsi, Effien idioottivarmat järjestelmät auttoivat ummikkoakin. Maastoreitit vaativat kuitenkin oppaan ensimmäisillä kerroilla, sillä arvokkailla kisahevosilla ei ollut järkevää lähteä vain tutkiskelemaan ventovieraita maastoja tietämättä löytäisikö takaisin tai mihin törmäisi.
"Näytän sinulle reitin maastoesteradalle. Siitä tulee reilun neljän kilometrin lenkki eikä siellä näe liikennettä", hän jatkoi pelkäämättä olla melkein nurinperin satulassa, sillä vietti niin paljon aikaa Choven kanssa, että luotti tammaan sen herkästä, tulisesta temperamentista huolimatta.

”Onko joku todella kieltäytynyt maastoretkestä?” Alyssa kysyi hyväntahtoista huvitusta äänessään, sillä hänen puoleltaan suostuminen ei todellakaan ollut ystävällisyyttä, vain puhdasta intoa päästä hevosen selkään ja nähdä Rosings Parkin upeat maastot. Hän keskittyi alla kävelevään oriin, mutta kuunteli mitä Maybe kertoi ja ihaili myös tytön luottoa kääntyillä satulassa kuinka päin vain, kun alla oleva tamma vaikutti hivenen kuumalta. Hän toivoi saavuttavansa sellaisen luottamuksen vielä joskus yhdenkin hevosen kanssa. Hevosenhoitajana joutui valitettavasti tottumaan siihen, että hevoset vaihtuivat ja todellista luottamusta oli vaikea ansaita - ja yleensä sen saatuaan joutui luopumaan hevosesta ja se särki aina hänen sydämensä. Edelleen, joka kerta.
”Ilmeisesti maastonne ovat paljoltikin kaukana muusta liikenteestä”, Alyssa ennemmin totesi varmistaen kuin kysyi.
”Käyttääkö näitä maastoja joku muu? Tarkoitan, onko lähellä muita talleja.”

"Rosingsin maat ovat yli 800 hehtaaria, suunnilleen kaksi kertaa neljä kilometriä tästä pohjoiseen ja länteen. Näissä maastoissa harvemmin liikkuu muiden tallien ratsukkoja, elleivät he tule vuokraamaan Rosingsin tiloja, mutta ympäröivillä teillä ja muualla maastossa voi kyllä tavata muiden tallien ratsastajia. Viisi kilometriä itään on Greenridgen ratsastuskoulu ja koillisessa on yksityistalli, jonka ratsastajia näkyy vuokraamassa maneeseja", Maybe selitti ja taputti Choven kaulaa, kun tamma kulki tallialueen läpi varmoin, reippain askelin sen enempää ympäristöön reagoimatta. Tyttö oli ottanut projektikseen täysiverisen ratsastajaksi päästessään totuttaa se ympäröivään maailmaan; Chove ei säikky ollutkaan, mutta Maybe halusi sen kokevan olonsa varmaksi ja turvalliseksi missä tahansa. He kävivät usein Slaleyssä, Hexhamin laukkaradalla, tutustuivat ympäröiviin maatiloihin ja niiden koneisiin, kiersivät kaikki lähialueen pikkukisat, jotta tamma tottui vieraisiin talleihin ja hevosiin, kävivätpä pari kertaa myös Hexhamissa. Tamma sukelsi vanhaan, harvaan metsään, joka ympäröi tallialuetta. Puiden latvustot muodostivat katon korkealle hevosten ylle, ja tilavasti kasvavat rungot päästivät valon liikkumaan. Aluskasvillisuudessa kulki havu- ja lehtimaton peittämä polku, joka ristesi edellä neljäksi: polku kiersi metsässä tallialueen, mutta Maybe jatkoi suoraan kohti nummia. Tallialueen kiertävästä polusta haarautuisi metsän suojissa lisää polkuja, jotka veisivät eri lenkeille.

Alyssa toivoi muistavansa Mayben sanat vielä seuraavanakin päivänä, kun toinen kertoi hänelle Rosings Parkin maastoista ja muuten alueen ympäristöstä. Miu asteli tasaisin askelin tuttua polkua metsään ja salli ratsastajansa vain tarkkailla ympäristöä. Päivä oli mitä parhain maastoon lähtöön, sillä aurinko pilkisteli pilvien takaa ajoittain eikä sadekaan ollut haittana. Nainen oli utelias näkemään puhutun maastoesteradan, sillä hän oli päässyt seuraamaan sellaisia vain kilpailutilanteissa ja vaikka ei ollutkaan menossa nyt itse radalle, oli ihan huippua tietää, että läheltä sellainen löytyisi. Tiedä vaikka hän joku päivä saisi lainata hevosta kokeillakseen rataa.
”Onko Rosings Parkissa paljon kenttähevosia, kun teiltä kerran löytyy näin hyvät maastot ja oletettavasti myös maastoesterata on asiallinen?” hän kysyi metsän nielaistua heidät sisäänsä. Erilaisia kilpahevosia ratsastaneensa Alyssa tiesi päässeensä asiallisen orin selkään, sillä Miu ei havahtunut edes pusikosta lennähtävään lintuun.

Choven askel piteni ja pää kohosi, kun puiden lomasta pilkotti valoa ja tuulenpieksemä, kanervainen ja taivaanrantaan kumpuileva nummimaisema levittäytyi ympärillä. Siellä täällä metsä muodosti saaria tuulessa keinahtelevaan, tiheään aluskasvillisuuteen, jota tuskin erottuvat, hiekkaiset polut kirjoivat. Tamma tanssahteli sivuttain, kun Maybe pidätti sitä.
"On melko paljon. Täällä järjestetään kenttäkisoja läpi kauden, BE80:stä aina kansainväliseen kolmeen tähteen", hän kertoi, "voimme varmaankin ravata?"

”Täällä on hyvä harjoitella”, Alyssa nyökkäsi ymmärtäväisenä ja uskoi, että Rosings Parkin kaltaista, mahdollisuuksiltaan niin monipuolista kisakeskusta ei ihan heti löytäisi.
”Totta kai”, hän vastasi hyväksyvästi raviehdotukselle ja edellä kulkevan ratsukon jäljessä hän siirsi mustan täysiverisen nopeampaan askellajiin. Alyssa kevensi askelten mukana vuosien varrella opitussa tasapainossa ja tarkkaili vanhasta tottumuksesta vinhaan vaihtuvaa pohjaa, jottei hevonen kompastuisi hänen huolimattomuusvirheensä vuoksi. Hän ihaili pohjoisenglantilaista nummimaisemaa ja nautti hyytävästä ilmavirrasta kasvoillaan.

Chove ei olisi halunnut pysyä hillityssä ravissa, vaan rikkoi askellajin tempon ottaen vauhdikkaampia loikkia ja viskoen päätään. Maybe ei kuitenkaan sallinut sen kiihdyttää, vaan jatkoi ravin pyytämistä, kunnes tamma suostui liitelemään eteenpäin tasaisessa rytmissä, tuuli mustia jouhia tempoen. Tyttö oli ostanut palkastaan käyttöluvan Hexhamin laukkaradalle, jotta saattoi hyvällä omallatunnolla antaa Choven mennä niin lujaa kuin tammasta lähti turvallisella pohjalla. Maisema kumpuili ympärillä vailla selkeitä maamerkkejä, ja polusta haarautui silloin tällöin toisia, jotka piiloutuivat rehevään kanervikkoon. Matkaa maastoesteradalle oli pari kilometriä, ja Choven askel kohosi jälleen, kun se näki tasaisen derbykentän loivan laakson laidalla. Suuren, nurmipohjaisen, aidatottoman kentän takana kohosi metsä, joka venyi pitkin taivaanrantaa ja derbykentän lähestyessä myös nummelta alkoi erottua massiivisia maastoesteitä. Maybe hidasti tamman käyntiin ja käänsi sen sivuttain voidakseen keskustella Alyssan kanssa. Derbykenttä ei ollut talvisin käytössä sen märkyyden takia, mutta metsässä kulkevat, eri vaikeusasteiden maastoesteradat oli rakennettu hiekkapohjalle, joka kesti läpi vuoden. Kentän takaa laskeutuva jokilaakso oli myös märkä ja pehmeä vuoden kosteimpina kuukausina; laakson pohjalta virtaavan joen ympärille ja oheen oli rakennettu kattava valikoima vettä hyödyntäviä esteitä.
"Metsässä kulkee soikionmuotoisia maastoesteratoja eri tasoilla, lähinnä jokilaaksoa olevat, vihreällä merkityt ovat helpompia ja uloimmassa kaaressa olevat, punaisella merkityt ovat vaativaa tasoa. Voisin ottaa Chovella kierroksen tai kaksi. Jos haluat, voit käydä tutkimassa ratoja. Kaikki esteet pääsee kiertämään turvallisesti", Maybe ehdotti viitaten metsää kohti.

Miu kiirehti askeltaan Choven perässä mutta pysyi hyvin ratsastajansa käsissä Alyssan lähinnä nauttiessa siitä, että hänellä oli eloisa ratsu allaan. Hän antoi orille hieman ohjaa, jotta tuo saattaisi kulkea vapaammassa muodossa, sillä se tuntui kulkevan paremmin niin. Choven tapaan se ei kuitenkaan vastustellut, joten nainen uskalsi luottaa sen valitsevan itse tahtinsa ja askeltensa paikan. Hän hidasti Miun käyntiin toisen perässä ja ihaili edessä avautuvaa derbykenttää.
”Sopii mainiosti. Kerro vaan mille radalle menet, ettemme ole tiellä”, hän nyökytteli ja kun aika tuli, kannusti Miun sopivassa askellajissa tutustumaan ratoihin.

Maybe näytti vihreällä pallolla merkittyjä kylttejä lähimpänä jokilaaksoa lähtevien, leveiden hiekkapolkujen suulla.
"Ratsastan vihreät radat", hän sanoi ja käänsi sitten Choven vielä kohti nummea, missä nosti laukan ja kaarsi ympyrän jälkeen kohti osoittamaansa polkua. Tamma heitti päätään terävästi pärskähtäen ja työnsi itsensä voimalla eteen kadoten hetkessä polun mutkan taakse. Vihreiden polkujen esteet olivat sopivaa harjoitusta, sillä sopivat erinomaisesti BE80-90-tasolla kilpaileville. Chove oli tosin tarkoitus siirtää Noviceen, mutta Maybe ei ollut hetkeen hypännyt sillä maastossa eikä halunnut haastaa tammaa ollessaan liikkeellä ilman valmentajaa tai valvojaa. Täysiverinen ylitti tutut esteet vaivatta; se laukkasi pitkällä, matkaanielevällä askeleella rikkomatta rytmiään ja lennähti vaivattomasti yli vankoista esteistä. Vain joella se epäröi vaatien kannustusta, ennen kuin suostui laukkaamaan talven sateiden kasvattaman, kylmän virran poikki. Adrenaliinista, rakastamastaan urheilusta ja elämänsä hevosesta nauttiva Maybe kiersi vielä toisenkin vihreän reitin, ennen kuin malttoi palata derbykentän vierelle tähyilemään Alyssaa. Hän kumartui halaamaan tamman kaulaa: hänen elämänsä hevonen.

Miu olisi mielellään karauttanut Choven perässä hauskanpitoon, mutta se kuunteli Alyssan pidätteitä ja tyytyi vain pureskelemaan kuolainta. Lopulta ratsukko siirtyi hivenen kiirehtivässä ravissa tutustumaan vaikeimpaan rataan, sillä nainen arveli sen olevan kaikista mielenkiintoisin. Hän kiersi esteet hyvän matkan päästä, vaikka aistikin mustan orin haluavan juuri niitä kohti. Eihän hänen sopinut hyppyyttää vierasta hevosta luvatta. Puut vilisivät silmissä jo siinäkin vauhdissa ja Alyssa arveli, että Maybe ehtisi kiertää ratansa vähintään kahdesti nelistäessään kilpahevosellaan radalla. Hän tyytyi hitaampaan vauhtiin ja kierteli punaisella merkityn radan lopulta rauhallisessa ravissa palaten, kuten oli arvellut, toisen ratsukon jälkeen. Hän ratsasti Miun lähemmäs Chovea ja hymyili Maybelle.
”No, oliko hauskaa?” hän kysyi retorisesti onnellisen näköiseltä tytöltä.

Chove pärskähti terävästi tummaa turpaansa rypistäen kuin närkästyneenä vastalauseena. Maybe väläytti Alyssalle onnellisen hymyn.
"Chove kehittyy jatkuvasti paremmaksi. Vieraalla ja vaativalla radalla se yleensä kuumuu ja painaa kädelle, mutta tähän se on niin tottunut, että se kulkee kuin ajatus. Sillä on täydellinen rytmi ja ajoitus eikä se epäröi kuin vettä", tyttö päätyi selostamaan ja puraisi sitten alahuultaan anteeksipyytävästi hymyillen.
"Haluatko palata samaa reittiä takaisin vai kierretäänkö samalla toinen lenkki?"

”Se kuulostaa upealta hevoselta. Olen vähän kateellinen”, Alyssa sanoi nauraen eikä ollut syytä olla pahoillaan siitä, että antoi hänelle syytä haaveilla jostakin. Mayben ja Choven yhteistyö näytti toimivan.
”Haluan tutustua maastoihin mitä pikimmiten, jotta voin olla avuksi asiakkaille, joten ehkä voimme palata eri reittiä?” hän ehdotti ja tunsi, kuinka Miu kuopi etukaviollaan maata ollen selvästi valmis jatkamaan matkaa. Alyssa komensi sitä hellästi ja ori ravisteli päätään harja heiluen.

Tytön sormet setvivät Choven tuulenpörröttämää, mustaa harjaa rakastavasti. Täysiverinen oli hänen unelmiensa täyttymys. Maybe katsahti mietteliäänä ympärilleen, ennen kuin päätti reittivalinnasta ja kannusti Choven reippaaseen käyntiin.
"Voimme lähteä länteen. Rosingsin maat ovat pääasiassa nummea ja metsää, mutta kun ratsastamme suoraan, päädymme maiden poikki leikkaavalle tielle. Siitä oikealle on Maggien, yhden Rosingsin pitkäaikaisen asiakkaan, lammastila ja vasemmalle Whitley Chapeliin vievä maantie, josta tallitie kääntyy. Risteyksestä ei ole pitkä matka tallitien alkuun", tyttö kuvaili ja siirsi sitten päätään kärsimättömänä nakkelevan tamman uudelleen raviin. Nummipolut taittuivat ripeästi täysiveristen matkaavoittavassa ravissa, ja vaikka oli vaikea sanoa jatkoivatko he polkua suoraan vai lähtivätkö erkanevia haaroja, tie ilmestyi pitkäksi venähtäneen heinän ja kanervikon keskeltä. Paikoin puiden reunustama, nummesta kohotettu hiekkatie nousi taivaanrantaan; reilu pari kilometriä pitkä tie leikkasi loivalla viistoudella tallin maiden poikki, ja työntekijät olivat useamman kerran ottaneet siinä laukkakisaa - ne, joiden hevosilla uskalsi ottaa maastossa muutakin kuin käyntiä ja ravia. Chove ponnisti tien jyrkkää piennarta ylös, ja Maybe jäi odottamaan seuralaistaan.

Alyssa salli Miun lähteä lennokkaaseen raviin toisen täysiverisen perään ja antoi katseensa levätä rauhallisessa maisemassa. Sellaiset maastot olivat unelmien täyttymys, ei hälisevää liikennettä eikä vaaranpaikkoja, kuten kallionkielekkeitä tai syviä jokia - niin hän toivoi. Edellä siintävä tie oli hänen mielessään se, joka johtaisi tallitielle. Nainen tarrautui Miun tummaan harjaan ja nojautui orin kaulalle, kun se otti seurasi toista ratsua ylös jyrkän tienpientareen. Tielle päästyään Alyssa istui takaisin satulaan, hellitti otteensa harjasta ja hymyili Maybelle kuin merkiksi siitä, että oli kunnossa ja he voisivat jatkaa.
”Miu on luotettava ratsu. Osaat varmasti kertoa vähän siitä?” hän uteli ja arveli, että Fairchildien hevosena se olisi tytölle tutumpi kuin suuri osa hänen vastuuhevosistaan.

Chove tanssahteli sivuttain sateen juovittamalla hiekkatiellä kuolainta pureskellen, sillä se tiesi tämän olevan tavanomainen laukkapätkä maastossa. Maybe piteli sitä kääntäessään katseensa Alyssaan.
"Miu on 20-vuotias täysiveriori, ja ollut Fairchildeilla kolmevuotiaasta. Se on Lost My Sockin, joka kilpailee viiden tähden esteluokissa, ja Slippery When Wetin, joka on Novicen ja Intermediaten välimaastossa kenttäkisoissa, isä ja melko aktiivinen siitosori, vaikkei sitä sen käytöstavoista heti huomaisi. Se on hieno vanha herra, joka on usein käytössä ratsastusnäytöissä", tyttö kertoi, mitä keksi, "haluaisitko tietää jotain muuta?"

”En olisi uskonut, siltä todella löytyy käytöstavat”, Alyssa hymähti ja tajusi juuri sanoneensa, että yleensä kilpahevoset olivat kipakampia, siitosorit sekopäisempiä ja hankalasti käsiteltäviä. Oli miellyttävää nähdä, että maailmasta löytyi edes yksi herrasmies. Ratsu toivoi selvästi nopeampaa vauhtia, mutta se ei yrittänytkään lähteä tosissaan Alyssan käsistä. Olihan se jo koettu, että se toimi kuten kuului.
”Haluan tietää kaiken, mutta en osaa kysyä oikeita kysymyksiä”, hän vastasi huvittuneena Mayben ystävälliseen tarjoukseen ja rapsutti ratsunsa harjanjuurta.
”Ehkä myöhemmin mieleen tulee jotakin.”

"Voimme ottaa tässä laukkaa. Tätä tietä on tästä maantien risteykseen vähän alle kaksi kilometriä, ja voimme hidastaa hyvissäajoin ennen risteystä", Maybe ehdotti Choven ottaessa korkeampaa sivuttaisaskelta merkkinä siitä, että oli jo aika mennä. Maastossa laukkaaminen oli harvojen etuoikeus; lähinnä niiden, jotka ratsastivat rauhallisia harrastehevosia ja eläkeläisiä, mutta Maybe oli varma, että Alyssan kokemuksella ja Miun tapaetiketillä kaikki sujuisi hyvin. Mikäli nainen antoi suostumuksensa, tyttö käänsi Choven menosuuntaan ja siirsi vain vasenta jalkaansa pari senttiä eteen, kun Chove jo ponkaisi laukkaan. Ratsukko neuvotteli hetken vauhdista, mikä sisälsi jonkinlaista loikkaa ja pään viskomista, mutta saavutti sitten reippaan, pyörivän tempon, jossa Maybe saattoi nousta kevyeen istuntaan ja nojautua täysiverisen kaulalle.

Alyssa suostui epäröimättä laukkaehdotukseen. Hän etsi sormensa vieraan ratsun harjaan ja antoi sille pienen merkin laukata ja se lähti vauhdilla. Hän ei ollut aikoihin ollut täysiverisen laukassa, ja nyt kun siihen pääsi, hän osasi vain antaa Miun mennä. Nainen nousi jalustimien varassa orin kaulalle ja nauroi tuuleen, kun musta ori yritti venyttää askeltaan ottaakseen kiinni etumatkaa ottaneen Choven kiinni.

Täysiverisen laukka oli yksi Mayben suosikkiasioista maailmassa. Tuulen suhina korvissa muuttui hiljaisuudeksi, jota vain oma pulssi ja hevosen rytmikäs hengitys tahdittivat, ja vastaan tuleva viima nosti veden silmiin. Chove olisi halunnut vaihtaa kolmitahtisen laukan neliin ja lentää, mutta tyttö piti vastaan. Hän rakasti neliä yhtä paljon kuin tammakin, mutta siitä hidastaminen ei Chovella aina käynyt hetkessä eikä se siten ollut vastuuntuntoinen vaihtoehto - siksi Maybe oli hankkinut passin Hexhamin laukkaradalle, jossa Chove sai lentää vapaasti. Tamma heitti kosteaa hiekkaa taakse ja eteni vaivattomalla voimalla korvat hörössä ja älykkäät silmät yhtä kirkkaina kuin ratsastajansakin. Noin kilometrin jälkeen Maybe näytti Alyssalle käsimerkin ja pidätti pärskyvän ruunikon raviin. He voisivat ravata risteykseen saakka.
Kun hiekkatie yhtyi kaksikaistaiseen, hiljaiseen maantiehen, Maybe pidätti Choven käyntiin ja pysähtyi liitokseen. Tyttö kuunteli hetken hiljaisuutta ja jatkoi sitten käynnissä pitkin vasemman kaistan kosteaa, nurmista piennarta vasemmalle; tallitien risteykseen matkaa olisi suunnilleen kilometri.

Miun saavutettua lähes toisen ratsukon Alyssa hidasti sitä tietoisesti istunnallaan ja teki muutaman pidätteen ohjalla tehostaakseen vaikutusta. Miun häntä heilahti harmistuneena lautasille, mutta se hidasti ja suostui ratsastajan määräämään tahtiin. Matka taittui kuin unessa, ja ennen kuin Alyssa ehti edes tajuta, antoi Maybe merkin hidastaa ja hän istui satulaan. Vauhti hidastui, vaikka Miu hieman asialle kiukuttelikin ja se pärskähteli hypätessään viimeiset laukka-askeleet ylöspäin ennen siirtymistä tahdittomaan raviin. Laukkapätkä oli selvästi piristänyt pappaa ja se oli valmis jatkamaan vielä. Alyssa taputti naurahtaen hevosen kosteaa kaulaa ja piteli sitä, jotta ravi tasaantuisi järkeväksi. Hän kevensi ja kokosi ratsuaan, johon se vastasi toivotusti ja ravi löysi tahtinsa. Hevonen oli helppo pidättää käyntiin ja pysäyttää Choven perässä, mutta se oli selvästi energinen saatuaan hetken juosta kovempaa ja olisi halunnut lisää vauhtia. Ratsukko seurasi toista kuitenkin rauhallisessa käynnissä tallia kohti, eikä Miulla ollut vastaansanomista enää muutaman kymmenen metrin päästä, kun se tajusi, ettei sillä olisi asiaa enää laukata.
”Kylläpä laukkaaminen tuntui hyvältä pitkästä aikaa”, Alyssa huikkasi edellä menevälle Maybelle hymyillen.

"Se on aina yhtä ihanaa oikealla hevosella", Maybe vastasi olkansa yli. Jotkut hänen ratsastamistaan kisaratsuista olivat niin vauhkoja ja virittyneitä, ettei niillä halunnut edes ravata, ja jotkut innostuivat laukassa pukittamaan tai viemään niin, että touhusta oli hallinta kaukana. Tyttö muisti edelleen Lucyn kuvauksen Mokon ensimmäisestä maastosta, missä ori oli lähtenyt ykskaks ryöstämään samalla tiellä ja Pauluksen yritettyä hidastaa sitä kääntämällä kohti laitaa, singonnutkin itsensä suoraan nummelle välittämättä pudotuksesta. Paulus oli päätynyt sairaalaan ja sairaslomalle tultuaan orin tallomaksi.
"Voin näyttää joku toinen päivä Slaleyn lenkin, ja reitin Slaleyn metsiin; siellä on ihania, hoidettuja hiekkateitä ristiinrastiin."

”Olet oikeassa”, Alyssa hymyili miettien, miten kurjaa sellaisella lenkillä olisi, jos käsissä olisi joku hermoheikko tai ryöstämään herkkä hevonen. Hän oli nauttinut siitä Miulla, mutta pelkäsi ettei nauttisi siitä samoin yhdenkään toisen hevosen kanssa. Mistä sitä tiesi, vaikka hän löytäisi vielä unelmiensa hevosen tallilta, jos saisi sellaisen vastuuhevosekseen.
”Kuulostaa hyvältä. Tutustun näihin maisemiin enemmän kuin mielellään.” Alyssa häpesi paljastaa, että talli olisi siitä eteenpäin hänen koko elämänsä, sillä ei hän tuntenut alueelta ketään. Toisaalta hän ei myöskään viihtyisi kauppakeskuksissa tai baarikierroksilla. Oli paljon tyydyttävämpää käyttää aikansa hevosten parissa.

Matkalla tallitien risteykseen vastaan tuli jopa kaksi autoa. Molemmat henkilöautot, kurasta ja vaatimattomasta mallista päätellen paikallisten asukkaiden, hiljensivät vauhtia ratsukot ohittaessaan, a Maybe heilautti autoille kättään. Täysiveriset olivat ihania maastoratsuja varmuudessaan: Maybe ei nauttinut liikenteen kohtaamisesta arvokkailla kisahevosilla, jotka saattoivat hypätä pystyyn, ojaan tai autoa päin. Tyttö käänsi tamman seuraavasta risteyksestä vasemmalle ohi Rosings Parkia osoittavan kyltin ja samantien kaistojen yli, sillä tallitien oikealle puolelle oli tehty hiekkapolku ratsukkoja varten. Maybe väistätti Choven oikealle aluskasvillisuuden sekaan lähelle nuoremman metsikön laitaa, kun polkua pitkin tuli vastaan pari ratsukkoa: tamma ei pitänyt muista hevosista, joten tyttö pelasi mieluummin varman päälle. Ratsukkojen mentyä ohi he saattoivat jatkaa matkaa takaisin tallipihalle, josta lenkki oli alkanut.

Miu ei autoille letkauttanut korvaansakaan mikä sai Alyssan silittämään sen kaulaa. Hän ei tiennyt, kuinka Rosings Parkin hevoset yleisesti suhtautuivat liikenteeseen, mutta herrasmieheksi jo osoittautunut eläkeläinen tuntui nähneen niitä tarpeeksi elämänsä aikana, jotta ei odottanutkaan niiden hyökkäävän päälle. Hän ylitti tien yhtäaikaa toisen ratsukon kanssa ja ihaili sitä, miten paljon sellaisetkin asiat, kuten tiestä erillään kulkeva ratsastuspolku, helpottivat hevoselämää. Hän piti mustan orinsa polkun laidassa, mutta ei kokenut tarpeelliseksi seurata Chovea aluskasvillisuuteen. Kevyt nyökkäys vastaantulijoille oli hänestä sopiva tervehdys vieraille ratsukoille, vaikka hän olettikin ne rosingsparkilaisiksi.
Alyssa pysäytti Miun tallipihalle, jossa oletti heidän laskeutuvan selästä ja siirtävän hevoset talliin purkua varten. Hän odotti kuitenkin Mayben esimerkkiä ennen selästä nousua.

Laskeuduttuaan satulasta ja johdatettuaan Choven pimenneeltä pihalta talliin pääovista Maybe tarjoutui muistuttamaan Alyssaa Miun karsinasta - se siinä oikealla, oven vieressä - ja katosi sitten oven toisella puolella olevan karsinan vieressä olevaan täysiveritamman kanssa. Tyttö pyyhkäisi satulan ja suitset mukaansa kiinnittämättä tammaa prosessin ajaksi, sulki hevosen karsinaan ja vei varusteet paikoilleen. Hän pesi kuolaimet, pyyhkäisi ja ristitti suitset sekä irrotti ja harjasi huovan tuulettumaan ripeällä rutiinilla palaten sitten siirtämään tamman pesukarsinaan. Hän huuhtaisi hevosen, harjasi suojat ja tarkasti tamman kengityksen, ennen kuin loimitti sen ja jätti karsinaan kuivattelemaan. Talli oli herännyt henkiin, sillä tähän aikaan illasta omistajat ja valmentautujat valtasivat käytävät. Maybe hakeutui Alyssan luo.
"Näin illasta alkaa olla seurattavaa ratsastusta, mutta voimme myös käydä etsimässä Bogaertin ja esitellä sinut", tyttö ehdotti pohtien, oliko estevalmentaja ratsastamassa hevosensa vielä tänään.

Alyssa talutti Mayben ohjeiden mukaisesti mustan ratsunsa karsinaan, jonka edessä olevasta nimitaulusta saattoi tarkistaa vielä ymmärtäneensä ohjeet oikein. Hän riisui ruokakuppiaan kaivelevan orin varusteet harkiten hetken sen kiinni laittoa, mutta sai lopulta sen purettua nopeammin, kun se oli irti. Miu oli jo siihen mennessä vakuuttanut hänet siitä, että siltä löytyi käytöstavat. Nainen kiirehti Mayben perässä varusteet sylissään varustehuoneeseen, jotta näkisi esimerkistä, kuinka käytettyjen varusteiden kanssa toimittiin. Perästä seurattuaan hän toisti jokaisen vaiheen, mitä Maybe teki, eikä se poikennut suuresti hänen aiemmista kokemuksistaan. Alyssa koki parhaakseen huuhdella Miun siltä osin, kun se oli laukkapätkällä ehtinyt hikeentyä, ja loimitti sen karsinaansa, minne herrasmies jäikin varsin tyytyväisen oloisena. Hän kääntyi karsinaa sulkiessaan Mayben suuntaan, kun tuo puhutteli häntä.
”Jos Bogaert on vain vapaana, niin tapaisin hänet mielelläni”, Alyssa nyökkäsi ehdotukselle ja arveli, että päätyisi kuitenkin vielä seuraamaan ratsastusta.
Klaus oli saapunut tallille vastikään ja hänellä oli alkamassa valmennus. Mies oli käynyt nauttimassa kupin kahvia ja seurannut hetken valmennukseen tulevien ratsukoiden lämmittelyä maneesin yläkatsomon lasin läpi. Kelloon vilkaistuaan hän koki tarpeelliseksi jo valua tallin puolelle. Sinä päivänä häntä ei yhtään kiinnostanut valmentaa, mutta työt oli tehtävä.

Maybe ehti tuskin kääntyä ympäri, kun näki Klausin astuvan portaikosta tallikerrokseen. Miehellä oli varmaankin kiire, mutta lyhyelle esittäytymiselle tämä saisi järjestää aikaa. Hän viittasi Alyssaa mukaansa.
"Herra Bogaert", hän kutsui kiiruhtaen miehen luo, "tässä on Alyssa Gilbert, uusi hevosenhoitajasi."

Klaus havahtui ajatuksistaan tutun äänen kuullessaan. Hän kääntyi ja kohtasi Mayben vierellään vieras kasvo. Hän kuunteli kohteliaasti Mayben esittelyn ja kätteli sitten kättään tarjoavaa naista, jonka arveli olevansa jotakuinkin samaa ikäluokkaa kanssaan.
”Hei, hauska tavata”, Alyssa hymyili Mayben esiteltyä hänet ja puristi valmentajan kättä.
”Kuin myös”, Klaus nyökkäsi ja soi pienen hymyn toiselle. Mitähän sille aiemmalle oli käynyt? No, olisipa onneksi joku laittamassa hevosia, jos hän ei itse ehtisi.
”Haluatteko tulla auttamaan valmennuksessa?” Klaus kysyi molemmilta ja viittasi maneesiin, jossa odottaisi toki rakennettu rata, mutta lisäkädet eivät olisi pahitteeksi, kun hevoset kuitenkin pudottelisivat puomeja tuon tuosta.

"Totta kai", Maybe vastasi huvittuneen tarmokkaasti ja lisäsi sitten, "kaipaatko tänään Gilbertin apua hevostesi varustamisessa tai verryttelyssä?"

”Ratsastan vasta myöhään illalla valmennusten vuoksi”, Klaus vastasi ollen iloinen, että Maybe ilmoitti tarmollaan molemmat avustamaan valmennukseen. Ei häntä haitannut.
”Toki voit auttaa, jos olet täällä vielä illalla?” Mies kysyi siirtäen katseensa uuteen hevosenhoitajaansa.
”Totta kai”, Alyssa lupasi ja muisteli hetken, mitkä hevosista olivatkaan Bogaertin ratsuja.
”Asia selvä. Aloitan valmennuksen ihan pian, mutta ehditte vielä pitää tauon, jos tahdotte”, Klaus tarjosi ja otti askeleen maneesia kohti.

"Hyvä on", Maybe vastasi ja katsahti Alyssaan tarjoten tauon mahdollisuutta naiselle, joka ei ollut ollut vapaalla sitten tultuaan keskipäivän jälkeen. Hän nyökkäsi kysyvästi kohti maneesin oven vieressä olevia, toiseen kerrokseen vieviä portaita. Ehkä nainen haluaisi kupin teetä tai kahvia, käydä vessassa tai ihan vain istua alas hetkeksi.

Alyssa nyökkäsi tauolle ja vilkaisi vielä kohteliaasti Bogaertia silmiin. Hän osallistuisi mielellään ensimmäiseen valmennukseensa avustajana ensimmäisenä päivänä - pääsisipä todella kokemaan, mitä tallin arki olisi. Nainen suuntasi askeleet portaikkoon ja nauttisi todella mielellään kupillisen teetä.
”Bogaert vaikutti mukavalta”, hän sanoi oleskeluhuoneessa, kun mies ei enää voinut kuulla heitä. Nainen napsautti vedenkeittimen päälle ja tarjosi puhdasta kuppia Maybelle.

"Hän on erittäin mukava, ja mahtava valmentaja", Maybe vakuutti ja otti kupin kiittäen vastaan. Hän tosin täytti sen vain muutamaan kertaan hanavedellä. Oleskelutilassakin oli tähän aikaan ihmisiä, mutta toisin kuin päivällä, nyt pitkillä, punaisilla sohvilla seurustelevat olivat asiakkaita ja tilan etuosasta laskeutuva yläkatsomo oli aktiivisessa käytössä. Keittiötilan vieressä oleva toimiston ovi kävi jatkuvasti hevosenomistajien ja muiden asiakkaiden vaanien sen vapautumista. Kun Alyssakin sai täytettä kuppiinsa, tyttö suuntasi yläkatsomon valtavien ikkunoiden eteen tarjoten naiselle mahdollisuutta istahtaa valkolakatulle, taitettavalle penkille. Maybe yritti tunnistaa ratsukon valmentautujat, ja tunnisti nopeasti Jamien hevosenhoitajan kuukausi sitten tulleen, tummanruunikon Burlingtonin satulassa sekä Henrietan vaaleamman ruunikolla Kiwillä. Luihu, pahansisuisen näköinen ruuna ravasi punainen rusetti hännässä liehuen, mutta luultavasti Henrietta oli todellinen tilanraivaaja, sillä harva vakioasiakas halusi asettua poikkiteloin hankalan naisen kanssa.

Alyssa siirtyi teekuppinsa kanssa yläkatsomoon ja hengitti sisäänsä suuren tallin henkeä, kun päivä tuntui olevan kiireisimmillään. Hän istuutui penkille tietäen, ettei olisi aikaa levätä kauaa. Edessä levittäytyvän, valtavan maneesin puolikkaaseen kasattu esterata näytti keskittyvän erityisesti sarjaesteisiin sekä tiukkoihin käännöksiin, ja sitä olisi mielellään kutsunut jumppasarjaksi. Osallistujat olisivat varmasti eri mieltä, sillä se haastaisi hevoset ja ratsastajat tekemään parhaansa. Bogaert näytti kävelevän ratansa keskellä esittäytyen ja kertoen sitten valmennuksen kulusta huomautellen välillä ratsastajia korjaamaan asentojaan tai pyytämään hevosiltaan erilaisia verrytteleviä tehtäviä tasaisella maalla.
”Oletko ollut Bogaertin valmennuksessa?” hän kysyi arvellen, ettei sen tasoisen tallin valmentaja päästänyt ketään helpolla.

Kiwi oli potkaista liian lähelle tullutta raudikkoa turpaan ja suistaa sen juniori-ikäisen ratsastajan satulasta. Anteeksipyynnön sijasta törttöilijä sai kuitenkin muutaman valitun sanan hankalan ruunikon ratsastajalta; Kiwi kävi hermostumaan, ja Henrietta kyräili raudikon ratsastajaa useamman minuutin, kun ruuna tikitti eteenpäin avuilta karaten ja etusiaan nostellen.
"Olen. Olen käynyt kaikkien tallien valmentajien valmennuksissa, mutta useimmin minua valmentavat O'Connor ja Burke", Maybe vastasi, veti pitkän, valkean tukkansa uudelleen siistimmälle ponihännälle, suoristi viininpunaista tallitakkiaan ja katsahti sitten Alyssaa.
"Saat varmasti tämän viikon aikana oman tallitakkisi", tyttö arveli lähtiessään alakertaan ja maneesin puolelle. Jokaisella työntekijällä oli oma, nimellä ja Rosingsin logolla kirjailtu viininpunainen takki, jonka selkään oli kirjattu kantajan olevan osa tallin henkilökuntaa. Vettä hylkivä, tuulenpitävä takki oli varustettu paksulla, irrotettavalla hupulla sekä yhtälailla irrotettavalla fleecevuorella.

Maneesissa käynnissä oleva draama sai Alyssan vetämään terävästi henkeä ja nostamaan käden suunsa eteen. Valmentaja höykytti oppilaitaan jo nyt muistuttamalla välimatkojen oppimisesta ja hevosen hallitsemisen tärkeydestä jo ennen valmennukseen tuloa. Nainen nyökkäsi kun kuuli saavansa ehkä jo sillä viikolla Rosings Parkin -logolla varustetun takin. Se olisi varmasti upea ja hän kantaisi sitä ylpeänä, joskin olisi vapaata riistaa silloin myös niille hevostenomistajille, jotka eivät olleet niin mukavia tallityöntekijöille.
Alyssa seurasi Maybea alakertaan ja maneesiin, missä Bogaert osoitti jo lämmittelyksi kahta erikorkuista sarjaa, joita sai tulla omaan tahtiin, kunhan antoi kaikille muillekin mahdollisuuden hypätä. Esteet olivat maltillisella korkeudella, jotta jokainen saattoi tasonsa mukaan niitä käyttää, ja valittavissa oli 80cm ja 100cm kaksoissarja.
”Maybe, Alyssa, ottakaa koppi jos puomi tulee alas”, Klaus pyysi ja hymyili keskittyen sitten taas vakavana valmennukseensa.
”Tai ratsastaja.”

Osoitetuille esteille suuntaava Maybe tukahdutti naurunhyrinän puraisemalla alahuultaan ja seisahtui selkä asiallisen suorana estetolpan vierelle. Henrietta - jokaisen valmennuksen itseoikeutettu johtaja - suuntasi pahansisuisen ruunikkonsa kohti korkeampaa sarjaa. Nainen nosti laukan ympyrällä, tosin se pysähtyi muutaman askeleen jälkeen niskuroivaan päänheittoon ja pariin pystyhyppyyn, ennen kuin jatkui muutaman pukin läpi; kun Kiwi laukkasi ympyrän rikkomatta laukkansa rytmiä, tuima Henrietta suuntasi sen sarjalle. Ruuna potkaisi taakse hypätessään ja työnsi korvansa naisen suuhun, mutta selvitti hypyt vaivatta.

Alyssa seurasi valmennusta esteiden luota antaen reilusti tilaa ratsastajille. Hänen aikomuksenaan ei todellakaan ollut säikäyttää hyppäävää hevosta tai olla millään lailla tiellä. Valmentajaa ratsukot sentään kunnioittaisivat, itsestään hän ei uskonut niin suuria. Hän melkein odotti jonkun tekevän näyttävän ilmalennon, olihan Bogaert lupaillut sellaista, mutta toistaiseksi sai vain katsella urheilullisia hevosia ja ajoittain ehkä hieman pulassa olevia ratsastajia. Ensimmäinen este tuli hetken päästä ryminällä alas, kun mustaa pientä ruunaa hoputtanut nuori mies tuli läpi koko esteestä. Hevonen kiersi tyylillä seuraavan esteen ja ratsastaja roikkui ohjassa valkoiseksi valahtaneena.
”Et voi tulla tollaisessa laukassa esteelle, Weston”, Klaus nuhteli jo valmiiksi kauhuissaan olevaa ratsastajaa, joka etsi hevosensa jarruja parhaillaan uskoen kai itse, että se ei pysähtyisi ikinä.
”Ota pari kierrosta pyörivää laukkaa ja kokeile uudelleen.”
Alyssa kasasi estettä kiireellä toivoen, että Maybe auttoi häntä. Pitihän muidenkin päästä hyppäämään.

Valmennusavustuksia harrastuksenaan haaliva Maybe oli oppinut kasaamaan esteet nopeasti: kädet toimivat aina reippaammin, kun tiesi jokseenkin ylhäisen ratsastajan aikovan hypätä viiden sekunnin päästä oli edessä työntekijä tai ei. Maybe kiitteli onneaan siitä, etteivät puomit olleet hajonneet rajusta osumasta huolimatta; uusien maalaaminen oli mukavaa, mutta he olivat aina myöhässä mitä tahansa tekivätkään siihen nähden, kuinka paljon tallilla olisi tehtävää. Onneksi itsenäisesti esteitä käyttäviltä saatettiin periä korvausmaksu palasiksi pistetyistä estetarvikkeista - jotka voitiin todistaa maneesien valvontakameroilla.
"Oletko hypännyt paljon?" Alyssan vieressä seisova tyttö kysyi hiljaa katsellen tummanruunikkoa ruunaa, joka lähestyi estettä voimakkaassa laukassa, sieraimet suurina ja pää korkealla. Sarja ylittyi vaivatta, mistä ruotsalaissyntyinen Inga taputti Burlingtonin kaulaa. Estemaailmassa nuorehkon ruunan ongelmat tulivat esiin estekorkeuden ja teknisen vaativuuden noustessa 160 kieppeille, mutta Inga halusi saada hypätä, joten harjoitti omia taitojaan.

Alyssa pysytteli Mayben perässä, mutta tuo oli selvästi koonnut viimeaikoina enemmän esteitä kuin hän. Siinä oli miinuspuolensa, että oli hoitanut lähinnä kouluhevosia ja tutumpia olivat maneesin kirjaimet ja kouluaidat.
”Jonkin verran”, hän vastasi todenmukaisesti ja seurasi ratsukkoja.
”Liian vähän, mutta meillä oli harvemmin estehevosia. Kyllä minä selässä pysyn mutta ratojen hyppääminen hirvittää”, hän myönsi ja hymyili toista kohti.
Bogaert vaihtoi tehtävää, kun kaikki selvittivät haluamansa korkuiset sarjat sujuvasti. Seuraavaksi he alkaisivat ratsastaa rataa, jossa yhtälailla oli valinnan varaa estekorkeuksissa, ja valmentajan selostaessa sen kulkua, Alyssa tiesi, ettei se tulisi olemaan helppo.
”Voitte ottaa radan osissa, ja nyt ei kilpailla aikaa vastaan”, Bogaert ohjeisti.
”Thorpe, voit aloittaa.”

Maybe seurasi kunnioittavan ilmeettömänä, kuinka Kiwi lähti radalle reippaassa, kiihtyvässä laukassa, lujasti Henrietan pohkeiden välissä, hyppäsi hyvin ja kielsi sitten yllättäen. Puskista tullut kielto horjautti naisen tasapainoa ja sai tämän napauttamaan raippansa ruskealle lavalle. Hän kannusti oikuttelevan, hankalan hevosen laukalle, kaarsi ympyrän ja vaikka usutti ruunaa eteen, se kielsi jälleen ja teki Kiwit, lähtien hyppimään pystyyn ja kieppumaan peruuttaen ympyrää. Henrietan ilmeestä saattoi lukea, että nainen koki tehneensä valtavan virheen ostaessaan tämän katastrofin Ivoryn myyntirahoilla. Olisihan hevosella potentiaalia ja osaamista, mutta sen ratsastaminen oli yhtä helvettiä. Hevosensa kanssa eteenpäin menosta kamppaileva nainen luovutti punaposkisella, kylmällä ylpeydellä vuoronsa eteenpäin.

Bogaert näytti ottavan kenkkuilevan hevosen suorituksen kylmän viileästi.
”Vie se sivummalle rauhoittumaan”, tuo käski ja pyysi seuraavan ratsukon radalle. Nyt se kalpeaksi mennyt poika ratsasti jo paljon varmemmin ja vaikka valitsi sisuuntuneena suuremman radan, hevonen suoritti sen puhtaasti, mutta tiet esteiden välissä eivät olleet niin nopeita kuin pieneltä ja ketterältä hevoselta olisi odottanut.
”En ikinä selviäisi tästä kunnialla”, Alyssa naurahti hiljaa Maybelle ja toivoi, että pääsisi joskus harjoittelemaan esteratsastusta osaavan silmän alle. Ehkä vielä joku päivä.
”Miksi Bogaert valmentaa esteitä, mutta ratsastaa kouluhevosia?” Alyssa kysyi kuiskaten, jottei hänen mahdollisesti turhan uteleva kysymyksensä loukkaisi miestä. Selvästi tuolla riitti taitoa molempiin lajeihin.

"En ole varma", Maybe vastasi hiljaa ja seurasi katseellaan Burlingtonia, joka ylitti esteitä juuri niin hyvin kuin sen ratsastaja pyysi.
"Hän saattoi kai olla loukannut itsensä niin, ettei fysiikka kestä hyppäämistä", tyttö arveli epävarmasti. Tummanruunikko ruuna ylitti esteet vaivatta, mutta Ingan keskittymisen herpaantuminen sai hevosen ohittamaan tiukan lähestymisen okserin hämillään - ja Mayben harppaamaan kiireesti pois hevosen edestä - ja naisen melkein törmäämään estetolppaan, ennen kuin sai itsensä takaisin satulaan. Itselleen ankara Inga selvästi sätti itseään niin typerästä virheestä; voi olla, että naisen mieleen ujuttautui katkera ajatus siitäkin, että jos hän olisi saanut harjoitella aktiivisesti esteillä, hän ei tekisi niin typeriä virheitä.

Alyssa nyökkäsi. Hän arveli, ettei koskaan ehkä saisi tietää todellista syytä sille, että valmentajan lajivalinnat vaihtelivat. Ehkä tuo oli vain monilahjakas ja sillä hetkellä tuolla ei vain ollut esteratsuja, tiedä häntä. Maybe ehkä tiesi enemmänkin, mutta enempää hän ei kysellyt, vilkuili vain välillä valmentajaa löytääkseen tuosta jotakin vihjettä mieltä askarruttavaan ristiriitaisuuteen.
Valmennus loppui ennen kuin Alyssa ehti edes tajuta sitä. Hän oli saanut koota useamman esteen sen jälkeen, kun Bogaert oli alkanut ottaa aikaa ja pistänyt ratsukot koville. Sillä kertaa olivat kaikki ratsastajat pysyneet kyydissä, vaikka aikamoisia tilanteita vastaan tulikin.
”Kiitos avustanne. Muutatteko radan kanssani vielä yksityisvalmennusta varten?” Klaus kysyi nostaessaan yhden puomin maahan kannattimiltaan.
”Olen varannut tämän osion vain puoliksi, joten oletuksena on, että sekaan sattuu muitakin ratsukoita. Taitaa olla syytä ottaa pari estettä pois.”
Alyssa suostui reippaalla nyökkäyksellä ja vilkaisi Maybea.
”Tämän valmennuksen jälkeen voisin ratsastaa Dorkin”, valmentaja muistutti Alyssan antamasta lupauksesta ja nainen vakuutti olevansa hevosen kanssa valmis siihen mennessä. Heitä ei tarvittaisi toisen valmennuksen apuna, sillä Bogaert uskoi selviävänsä yhden ratsukon kanssa yksinäänkin.

Maybe tarttui epäröimättä toimeen kantaen puomeja ja tolppia, minne valmentaja käski. Hän soi Ingalle hymyn, mutta nainen ei tuntunut edes näkevän häntä, kertasi varmaan hyppäämiään ratoja. Burlington käveli pitkällä askeleella rennosti pärskähdellen. Tyttö oli tykästynyt rehtiin ruunaan, vaikkei enää tehnytkään kaikkien miehen hevosten kanssa töitä samoin kuin aikaisemmin. Hänellä ei ollut kiirettä, sillä Jamie oli lähtenyt jo kohtia Leipzigiä eikä Inga tarvinnut häntä - eikä vapaalle lähtenyt yleensä tullut Maybelle ensimmäisenä mieleen. Mökissä istuskelu ja leffojen katselu tuntui ajantuhlaukselta. Niinpä hän jäisi seuraamaan yksityisvalmennuksen ja voisi toimia avustajana tarvittaessa, jotta valmentaja sai keskittyä vain valmentamaan.

Alyssa avusti uuden radan rakentamisessa ja yhteistoimin he saivat aikaan simppelin, neljän esteen radan seuraavaa valmennusta ajatellen. Se olisi helppo ratsastaa silloinkin, vaikka uralla kulkisi useampi ratsukko, ja toisaalta tarpeeksi monipuolinen erilaisine lähestymisineen, kun esteitä ketjuttaisi useampaan kertaan eri järjestyksessä.
”Eiköhän tämä vältä”, Klaus arveli katsellessaan rataa ja laskiessaan vielä etäisyyksiä kuntoon. Hän ehtisi vielä hyvin pitää pienen tauon, sillä valmennukseen tulevaa ratsukkoa ei vielä näkynyt ja kellokaan ei vielä ollut paljon.
”Laitathan molemmille hevosille koulusatulat ja kankisuitset”, Klaus ohjeisti Alyssaa kävellessään maneesin ovia kohti.
”Ja suojat tai pintelit joka jalkaan, kuinka tahdot.”
”Suojat siis”, Alyssa hymähti ja kokeili, kuinka valmentaja ottaisi pienen leikinlaskun. Mies ei tuntunut olevan milläänsäkään, naurahti ehkä itsekseen ja heilautti kättään kiitoksen merkiksi ennen kuin katosi tallin puolelle.
”Hän todella on mukava ja osaava”, Alyssa hymyili Maybelle tyytyväisenä.
”Mitäs sitten? Voin toki jättää sinut yksin, jos tahdot vaikka lähteä kotiin tai jotain”, hän ehdotti varovasti. Vielä ei olisi kiire varustaa hevosia.

"Minulla ei ole koskaan kiire kotiin", tyttö vakuutti hymyillen. Maybe oli aina ollut suuren ystäväpiirin keskipiste, mutta täällä hänen oli ollut jostain syystä vaikeaa löytää ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa vapaa-ajalla. Hänen mökkikaverinsakin vaihtui vähän väliä. Hän ei kaivannut iltaa yksin hiljaisessa mökissä, sillä se sai hänet vain tuntemaan olonsa yksinäiseksi ja kurjaksi ja kaipaamaan suuren perheensä elämän ääniä.
"Onko jotain, mitä olen unohtanut näyttää?" hän pohti ääneen.

”Kunpa useammalla ihmisellä olisi työmotivaatiosi”, Alyssa ihaili ja saattoi vain miettiä mielessään, että jakoi saman mentaliteetin. Hän viettäisi yönsäkin tallilla, jos se olisi vain mahdollista, eikä hän tarvitsisi unta. Silloin tällöin hän löysi sen pienen tallitytön sisältään, joka mieluusti nukkuisi heinävintillä, käpertyisi lämpimän loimen alle ja kuuntelisi kauhutarinoita pitkälle aamuun, vaikka edessä olisi aikainen herätys luvattuun työvuoroon.
”Toivottavasti ei, sillä pääni ei kestä enää uutta informaatiota”, Alyssa naurahti rauhoitellen Maybeä.
”Osaan kyllä kysyä, jos olen hukassa. Olet ollut paras perehdyttäjä, jota minulla on koskaan ollut.” Vaikka kehu kuulosti hyvältä ja oli tarkoitettu niin, ei Alyssa todellisuudessa ollut kovin montaa perehdytystä ollut. Hän oli siinä mielessä onnellisessa asemassa, että oli saanut pitää pitkän aikaa työpaikkansa Fellin luona.

"Haluatko siinä tapauksessa tehdä jotain? Istua vaikka alas hetkeksi?" tyttö tarjosi hyvillään kehuista, mutta ottamatta niitä turhan vakavissaan. He olivat kaikki asiakaspalvelijoita.

”Ei se pahaakaan tekisi”, Alyssa sanoi ja mietti, että voisi ehkä kaivaa reppunsa pohjalta sen vanhan keksipaketin, jota kantoi aina mukanaan. Hänellä alkoi olla nälkä, mutta ehkä se helpottaisi siksi aikaa, että hän ehtisi kotiin.
”Olen oppinut, että kun tallilla on mahdollisuus taukoon, se on pidettävä”, hän hymähti muistellen monia kiireisiä päiviä, kun oli saanut painaa niska limassa koko päivän ja aika oli riittänyt niukasti edes vessataukoihin. Sellaisia päiviä tulisi vielä.

"Totta", Maybe myöntyi ja kiipesi takaisin oleskelutilaan, jossa ihmisten puheensorina ja lämpimän juotavan tuoksu täyttivät ilman. Tyttö täytti aikaisemmin käyttämänsä mukin vedellä ja nojasi selkänsä keittiötason laitaan.
"Miltä huominen aamutalli ja työpäivä tuntuvat?"

Alyssa kipaisi keksipaketin repustaan ja tarjosi osittain murentuneita, ehkä mauttomiakin raksuja Maybelle kohteliaisuuttaan. Samalla hän täytti itselleen uuden teekupillisen.
”Haasteelta, mutta mahdolliselta”, Alyssa vastasi hymyillen ja hörppäsi lämmintä juomaansa. Hän haukkasi tylsää keksiään ja vilkaisi varovasti ympärilleen oleskeluhuoneessa. Kaikki kasvot tuntuivat vierailta, mutta hän halusi uskoa, että tulisi tuntemaan ne. Rosings Parkista tulisi hänen uusi kotinsa.
”Pääpiirteittäin työ on tuttua ja se auttaa pitkälle. Hevoset, ihmiset ja hienoiset erot työtavoissa vaativat vain totuttelua.”

Maybe kieltäytyi kohteliaalla hymyllä tarjouksesta ja tunsi huonon omantunnon piston, sillä ei ollut tarjonnut naiselle mahdollisuutta syödä aikaisemmin. Hän viittasi kohti vapautuvaa, punaisen sohvan päätä ja istahti upottavaan pehmeyteen.
"Luotan sanaasi", hän naurahti. Hän ei ollut koskaan ollut oikeissa töissä ennen Rosingsia, auttanut talleilla ja tehnyt töitä polvenkorkuisesta perheensä lammastilalla, mutta kilpatalli oli aivan uusi kokemus.

”En odota sitä, olet nähnyt työskentelyäni vain puoli päivää”, Alyssa vastusti kevyesti, sillä halusi, että häntä arvostettiin nähtyjen taitojen, ei pelkästään paperilla olevan kokemuksen perusteella. Toivottavasti tallinväki näkisi hänen taitonsa ja hän saisi mahdollisuuden aloittaa alusta paikassa, josta oli kuullut paljon ja jossa uskoi voivansa elää sellaista elämää, jota oli kuvitellut näkevänsä vielä monta vuotta Fellin luona.
”Toivottavasti pidät minua vielä kuukauden päästä varteen otettavana työkaverina.”

Maybe oli varma siitä, mutta tyytyi hymyilemään.
"Toivottavasti pidät meitä vielä kuukauden päästä varteenotettavana työpaikkana", tyttö vastasi. Hän oli varsin armelias arvostuksensa kanssa, sillä vaati lähinnä hyvää asennetta työhön, halua tehdä osansa ja joustaa sekä pärjätä hevosten kanssa aiheuttamatta vaaratilanteita tai onnettomuuksia, ainakaan päivittäin. Pitkä päivä alkoi tuntua jaloissa, ja hetken tyttö harkitsi sulkevansa silmänsä, mutta muutti mielensä. Nukahtaisi vielä tähän.

”En usko, että löydän syytä lähteä”, Alyssa arveli vaikka tuskin olikaan nähnyt huonoimpia puolia työssään ensimmäisenä päivänä. Hän oli kuitenkin nähnyt kaikenlaista ja tottunut moneen, joten vaikka arki maistuisikin ajoittain puulta, hevoset heittelisivät häntä miten halusivat ja hän saisi selkäänsä hevosenomistajilta, sellainen ei yksinään ajaisi häntä pois.

"Oliko sinulla suosikkihevosta edellisessä työpaikassasi?" Maybe tiedusteli nauttien tilan lämmöstä, joka tosin antoi vaarallisen väsymyksen hiipiä jäseniin.

Alyssa jäi hymyilemään hetkeksi itsekseen, kun mietti vastausta Mayben kysymykseen.
”Tietenkin”, hän hymähti ja nosti katseensa toiseen.
”Rent oli valtava punaraudikko korkeilla sukilla, kiltein ja silti huumorintajuisin hevonen jonka olen tavannut”, Alyssa aloitti nostalgista kaipuuta äänessään.
”Se kilpaili viimeiset kilpailunsa GP-luokissa ja olisi varmasti ollut legenda, mutta valitettavasti menetimme sen aivan yllättäen kesken valmennuksen sydämenpysähdykseen”, hän jatkoi kaihoisasti, mutta yritti hymyillä.
”Myöhemmin selvisi, että sillä oli synnynnäinen sydänvika, joka ei olisi ollut hoidettavissa. Siitä on jo vuosia, mutta kannan edelleen kuvaa mukanani”, hän paljasti ja katosi hetkeksi pukuhuoneeseen. Alyssa palasi mukanaan kulmista rullautunut kuva laitumella pörhistellen seisovasta orista.

Maybe katseli valokuvaa ihaillen.
"Onpa se komea", hän kehui kuvitellen hevosen mielessään.
"Oliko se edellisen työnantajasi hevosia?"

”Oli. Tiedän että sen menetys oli Isaacille kova isku, vaikka ei hän siitä puhunut kuin sivulauseessa. Rent oli vasta 11-vuotias ja sillä olisi ollut hieno ura edessään.” Alyssa tiesi puhuvansa hevosesta vain käyttöesineenä, mutta ei hän osannut pukea sanoiksi sitä, kuinka tuntea joku eläin parhaaksi ystäväkseen. Hän oli kuvitellut olevansa aina Rentin kanssa, se oli sentään vasta viisivuotias raakile, kun hän tutustui siihen.
”Entä sinulla? Chove, kenties?”

Chovepa Chove. Maybe nauroi melkein syyllisenä.
"Rakastan kyllä kaikkia hevosiani, mutta kieltämättä Chove on vienyt sydämeni mennessään. Sääli, etten voinut esitellä Socksia sinulle. Se on hurmaava. Toivottavasti sinäkin löydät täältä lisää suosikkihevosia elämääsi."

”Missä Socks sitten on?” Alyssa kysyi toivoen, että näkisi Mayben mainitseman hevosen vielä. Sen oli oltava oikea kultapoika. Hän saattoi vain toivoa, että Rosings Park tarjoaisi hänelle mahdollisuuden tutustua upeisiin hevosiin ja hän vielä löytäisi uskallusta rakastua niihin. Oli vaikeaa luottaa siihen, ettei suosikkihevosta myyty tai viety muualle asumaan, joten hän oli Rentin jälkeen paljolti lakannut edes ihastumasta hevosiin, joita Isaac Fellillä toki riitti.

"Se on varmaankin saapunut tänään Leipzigiin. Jamie kilpailee viikonloppuna Qashqailla World Cupin osakilpailussa, ja osallistuu Socksilla Grand Prix'hin ja muihin viikonlopun luokkiin", Maybe kertoi hienoista ylpeyttä äänessään. Hän ihaili suunnattomasti hevosiaan. Tyttö vilkaisi kelloaan.
"Haluatko, että tulen kanssasi varustamaan Dorkia?"

Alyssa kuunteli mielissään Mayben kertoessa ylpeänä upeista hoidokeistaan. Ehkä hän pääsisi tutustumaan niihin, kun ne palaisivat takaisin tallille. Niin hän ainakin saattoi toivoa.
”Loukkaannutko, jos haluan yrittää pärjätä yksin?” Alyssa ehdotti varovasti ja tyhjensi teekuppinsa viimeisen keksin kanssa. Hän heitti paketin roskikseen ja kuppinsa tiskiin.

"En tietenkään", tyttö nauroi ja viittasi kädellään vapauttavana eleenä.
"Jos tarvitset apua, nykäise hihasta jotakuta tällaisessa takissa", Maybe kehoitti hymyillen ja laittoi omankin kuppinsa tiskikoneeseen. Ehkä hän voisikin lähteä nököttämään yksi mökkiinsä, sillä ajatus kuumasta suihkusta, iltapalasta ja sängystä Netflixin kanssa ei tuntunut enää lainkaan hullummalta.
"Näemme varmastikin huomenna."

”Varmasti näemme”, Alyssa lupasi, sillä hän olisi aamuvuorossaan taatusti muita aiemmin ja odottelisi tallin ovella kylmästä hytisten, mutta innoissaan. Hän selviäisi toisesta päivästään, ja kolmannesta, kunnes havahtuisi kymmenen vuoden päästä siihen, että oli ollut pienen ikuisuuden töissä tallilla, joka tuntui sillä hetkellä niin vieraalta.
”Hauskaa iltaa”, hän toivotti ennen kuin katosi portaikkoon ja tallin puolelle hakeakseen Dorkin sisälle ja varustaakseen sen ensi kertaa Klaus Bogaertin ratsastettavaksi. Hän halusi nähdä, kuinka pitkän työuran päättänyt Alyssa Gilbert syntyisi uudelleen ja löytäisi paikkansa Rosings Parkissa.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Oman elämänsä supersankareita   To Tammi 21, 2016 9:59 am

Tiistai 19. tammikuuta 2016, ilta - Meistäkö mestareita

Työpäivä oli vienyt kaikki mehut Masonista, mutta hän oli ennemmin mennyt illaksi tallille, kuin kotiin kuuntelemaan vaimoaan, joka oli toivonut koti-iltaa vielä aamulla. Hän tiesi että se päättyisi riitelyyn ja olikin laittanut Gabriellalle nopean viestin ja kertonut menevänsä tallille suoraan töistä. Sen jälkeen hän oli laittanut puhelimen äänettömälle.
Varustehuoneessa oli aikamoinen vilske, mutta Mason oli päättänyt tehdä inventaarion Essien tavaroista. Hän oli hevosen muuton yhteydessä heittänyt pois vanhoja purnukoiden pohjia ja risaisia pinteleitä, joten se vaatisi taatusti täydennystä. Hän ei tosin odottanut innoissaan sitä, että pitäisi lähteä ostamaan hevostavaroita, sillä Gabriella ei lähtisi mukaan ja hän ei osaisi itse tehdä mitään päätöksiä.

Tummapuisilla kaapeilla oli tapahtua tuon tuosta kolari, kun James Ellisin kolme paikalla olevaa hevosenhoitajaa hyörivät pakkaamassa viikonlopuksi lähtevien ratsujen tarvikkeita. Viikonloput kisat olisivat Drachtenissa, ja sinne lähtisivät kaikki miehen nuoremmat, kokemattomammat ja alemman kuin viiden tähden tason ratsut keräämään sijoituksia. Sekä Inga että Paisley lähtisivät nuorten mukaan, ja Maybe jäisi tallille vastuuseen kallisarvoisimmista hyppääjistä. Kun Inga törmäsi kolmannen kerran hieman eksyneen näköiseen nuoreen naiseen, hän ehdotti Paisleylle viileään sävyyn, että he saisivat Mayben kanssa varustekaapit pakattua. Pyöreiltä kasvoiltaan hyväntahtoinen nainen kosketti vaaleanruskeaa, pikkuista ponihäntäänsä neuvottomana ja käänsi sitten vilkkaiden, tummanruskeiden silmien katseen yhtä eksyneeltä vaikuttavaan mieheen viereisen kaapiston luona.
"Onko jokin hukassa?" vaaleanpunaiseen, hihoista hevosenkuolaiseen huppariin pukeutunut nainen tiedusteli ystävällisesti Masonilta ja seurasi samalla ahdistuneena, kuinka sulavasti Maybe ja Inga liikkuivat tilassa, yhtään epäröimättä tai aikailematta.

Mason oli pudotti pintelirullan kun tajusi yhtäkkiä jonkun puhuttelevan häntä. Aiemmin valkoinen kangaskäärö aukesi ja sen pää juoksi jonnekin kauas toiselle puolen huonetta. Mies rapsutti kädellään hermostuneena ja häpeillen niskaansa, mutta yritti normalisoitua ja hymyillä nuorelle naiselle.
”Ehei”, hän vastasi ja yritti kiskoa karannutta pinteliä luokseen, mutta se tuntui kokoajan jäävän jonkun jalan alle tai muuten vaan kiinni jonnekin. Hän kiskaisi sitä vauhdilla ja se repesi kohdasta, josta oli jäänyt kiinni maassa lojuneen laatikon terävään kulmaan. Hienoa.
”Hevoseni muutti tänne vasta, ja heitin pois edellisellä tallilla kaiken loppuunkäytetyn. Olisi ehkä aika täydentää kaappia”, hän selitti kiroten mielessään entistä pinteliä. Kaikkea sitä sattui. Miksi hän ei voinut tehdä tätä vaikka viikonloppuna aikaisin aamulla?

Paisley seurasi myötätuntoisesti pintelin kärsimystä. Hän kiitti onneaan siitä, että estehevoset käyttivät suojia, sillä hän tuntui aina pudottavan pintelikääröt tai sotkeutuvan niihin - ja niiden kääriminen levottomien hevosten jalkoihin oli ahdistavaa.
"Millainen hevonen sinulla on?" nainen uteli hymyillen ja hillitsi halunsa haukata taskussaan olevaa suklaapatukkaa. Stressisyöminen oli jo lisännyt hänelle useamman kutsumattoman kilon, mutta pitkät päivät yksin autossa eivät helpottaneet itsekurin puutetta.

Mason poimi entisen pintelin lattialta ja ryttäsi sen yhdeksi kasaksi vierelleen. Hän veisi sen roskiin ja ostaisi saman tien uudet, kun muitakin tavaroita pitäisi hankkia. Hänellä oli sellaiset vain siksi, että edellisellä tallilla joku kouluratsastaja oli kehottanut hankkimaan. Harvemmin niitä tuli käytettyä.
”Essie on esteratsu”, Mason kertoi tärkeimmän ja nojautui kaappia vasten, sillä yhtäkkiä keskustelukumppani oli kiinnostavampi, kuin typerä kaappi täynnä roinaa.
”Sellainen ruunikko, tosi kiltti ja vauhdikas.” Ihan kuin mies ei olisi koskaan nähnytkään hevosta, niin hienoja sanavalintoja hän tänään löysi. Huokaus.
”Onko sinulla hevosta?”

Paisley kikatti ja pudisti päätään vapauttaen vahingossa hartiamittaisen, kerrostetun tukkansa piskuiselta ponihännältä. Nainen kumartui nostamaan pompulan ja istahti harjapakit säilyttävän lokerikon kulmalle pitäen sivusilmällä vahtia milloin Inga ja Maybe lähtisivät kantamaan varustearkkuja autoon - hän ei voinut olla toivomatta, että lähtisi matkalle Mayben kanssa Ingan sijaan, sillä Ingasta ei saanut niin mitään muuta kuin pahaa mieltä.
"Ei, minä olen James Ellisin kisahoitaja", hän sanoi ylpeyttä äänessään, sillä työtä paikan saaminen olikin vaatinut.
"Lähdetkö sinäkin Drachteniin viikonlopuksi?" nainen tiedusteli pohtien oliko voinut tavata miehen joskus kisoissa, jos tämäkin harrasti esteitä.

Mason vilkaisi varustearkkuja pakkaavaa kaksikkoa ja oletti keskustelukumppaninsa olevan samaa porukkaa. Hän pudisti kevyesti päätään ja toivoi, että olisi voinut sanoa olevansa lähdössä. James Ellis oli hänelle nimenä varsin tuttu, eikä hän voinut kuin toivoa, että olisi ollut samalla tasolla ratsastajana. Mutta kun ei ollut.
”Kilpailen vähän pienemmissä luokissa”, hän myönsi katkerana ja pyöritteli kultaista vihkisormusta nimettömässään.
”Ehkä osaat kertoa minulle, mitä kaikkea täältä pitäisi löytyä”, Mason arveli ja kääntyi taas kaappinsa puoleen. Tallilla oli toki ensiapupakkaus hädän varalta, mutta kai jotain sellaistakin pitäisi olla. Kaviorasvaa, pari puhdasta huopaa lisää, rusetteja hevosen letitystä varten.. Mitähän vielä?

Nainen hymyili myötätuntoisesti, sillä eihän toki kaikkien tarvinnut Grand Prix'ssä olla.
"Varustekaapissa?" Paisley kysyi, hypähti jaloilleen ja harppasi lähemmäs pistäen päänsä hetkeksi miehen kaappiin.
"Harjapakki on erikseen, varusteet ovat telineissä, joten… Suojat, varasuojat, varahuopia, korvahuppu, jos tarvitset sellaisen, muutamat pintelit, rasvoja tai suihkeita, jos käytät sellaisia, letitystarpeet, hokkeja ja hokkiavain, shampoota, hikiviila. Mitäköhän muuta… Mitä sinulla on?" vauhdilla ja taukoja pitämättä juttelemaan innostuva Paisley uteli tarkastellen miehen tarvikkeita.

Mason kuunteli naisen litaniaa ja toivoi, ettei olisi kysynyt. Puolet asioista meni ohitse.
”Ööhmm”, hän piti miettimistauon, ”suojat, liian vähän huopia, muutama hassu kuminauha letitykseen… Ei siis mitään.” Mason naurahti hämmentyneenä sillä muisteli, että edellistallilla kaapissa oli ollut paljon enemmän tavaraa.
”Taisin heittää hokitkin pois muutossa, avaimesta nyt puhumattakaan”, hän mutisi käyden läpi vajaata kaappiaan. Miten hän olisi voinut muistaa, että ne olivat oikeasti tarpeellisia.
”Ei tallin kautta ole mahdollista tilata puuttuvia tavaroita?” Mason yritti vaikka olikin varma, ettei se onnistuisi. Hänen pitäisi vain raahautua johonkin kauppaan. Mistähän sellaisenkin löytäisi.
”Olen muuten Mason. Mason Rivers.”

"Paisley, Paisley Hayes", nainen vatkasi tarmokkaasti miehen kättä ja antoi tummien silmien hyperaktiivisen katseen pyyhkäistä jälleen satulahuoneen yli. Inga ja Maybe sovittivat hevosten varusteita mahtumaan mahdollisimman vähään tilaan, näköjään. Paisley hiljensi loukkaantuneen piston sisällään: miksi hänet ohjattiin sivuun kuin kömpelö lapsi, joka sotki enemmän kuin auttoi?
"Varmastikin kaikki järjestyy tallin puolesta, luulisin. Jos vain sovit asiasta sen hallintovastaavan kanssa. Entä paljonko sinulla on loimia? Onko sinulla varaohjia tai toisia suitsia? Entä jalustinhihnoja?" nainen jatkoi kyselyä kurkkien kaappiin.

Mason puristi naisen kättä ja vilkuili sitten taas kaappiaan.
”Fleece-, sade- ja toppaloimet löytyvät telineiltä”, hän sanoi ja mietti, että ehkä niitä pitäisi olla enemmän. Häneltä oli jäänyt käymättä kurssit hevosen hoidosta, sillä hän oli ratsastuskoulun jälkeen ostanut suoralta käsin oman hevosen ja antanut sen hoitamisen muiden käsiin nauttien itse vain kevyestä puuhailusta ja ratsastuksesta Essien kanssa.
”Essiellä on kahdet suitset, toisissa kaksoisturpahihna ja olympia, yleisimmin käytän ihan tavan suitsia nivelkuolaimella”, hän kertoi ja vilkaisi vaistomaisesti suitsitelineitä.
”Tarvitsisinko varaohjat?”, hän kysyi hieman vainoharhaisena ja vilkaisi ympärillään olevia ihmisiä, jotka olivat taatusti varustautuneet paremmin. ”Voinhan aina ottaa ohjat toisista suitsista?” Jalustinhihnojakaan ei ollut enää, kun hän oli korvannut edellistallilla satulan kuluneet hihnat ylimääräisillä. Hän lisäsi ne mielessään ostoslistaan.

Nainen nyökkäili, vaikka katse laukkasi jälleen työkaverien suuntaan. Ilmeisesti aikomus oli mahduttaa viiden hevosen tarvikkeet kahteen arkkuun, ja työ eteni hyvin. Ilman häntä. Paisley huokasi ja istahti takaisin lokerikon kulmalle, kun miehen kaappi oli tutkittu.
"Varmastikin kaikki järjestyy. Oletko käynyt täällä pitkään?" nainen kysyi. Hän ei ollut tutustunut moneen ihmiseen tallilta, sillä oli täällä yleensä päivän viikossa jos sitäkään, kun vaihtoi hevosia seuraavaa kisamatkaa varten. Hän ei odottanut innolla niitä viikkoja, kun Inga lähtisikin kisoihin ja hän jäisi vastuuseen laumasta kuumia, arvaamattomia kisahevosia.

”En montaa viikkoa”, Mason vastasi ja hieroi mietteliäänä sängen peittämää leukaansa. Hän sulki kaapin huokaisten ja nojautui sen oveen.
”Saat minusta todella hyvän kuvan”, hän hymähti ja vilkaisi Paisleyn ystäviin, tai työkavereihin. Nuo olisivat taatusti parempaa seuraa, kuin hevosista ilmeisen ulalla oleva kilparatsastajan tapainen.
”Vien aikaasi, ehkä haluat jo liittyä heidän seuraansa”, hän tarjosi ja nyökkäsi kahta nuorta naista kohti. Eihän hän siellä ollut tallityttöjen viihdytettävänä.

Paisley, jolta meni usein ohi hienovaraiseet vihjeet, kuten jatkaa omille teilleen, pudisti vain hyväntuulisesti päätään.
"He pärjäävät paremmin ilman minua", hän irvisti kuin vitsaillen, vaikka sanoissa oli kivulias totuus.
"Oletko menossa ratsastamaan tänään?" nainen uteli ja suki uudelleentehdyltä ponihännältä karkaavia suortuvia korviensa taakse.

Mason ei uskonut, että asia oli niin kuin Paisley sanoi, mutta ei valittanut. Ainakin hän tutustuisi vähän paremmin johonkuhun tallilla.
”Niin ajattelin. Pitäisi hioa sileätyöskentelyä”, hän muistutti itseään vastahakoisesti. Ei tehnyt mieli. Ehkä hän voisi vain paijailla Essietä tarhassa ja vaikka kiillottaa saappaansa. Aikamoinen kilparatsastaja.
”Ratsastatko sinä?”

"Toivottavasti teillä on hyvä treeni", nainen toivotti ja naurahti sitten olkiaan kohauttaen, "en kovin hyvin. Mutta olen loistava verryttelijä." Ja Paisley oli siihen oikein tyytyväinen. Hän oli haaveillut ikänsä komeista kisahevosista ja paiskinut töitä päästäkseen tänne, kilparatsastuksen huipulle ja kulissien taakse, mutta hän ei vain ollut ymmärtänyt, että komeat kisahevoset olivat helkkarin pelottavia. Verryttelyssä hän harvemmin saisi niitä sekoamaan ja heittämään häntä selästään tai voisi pilata hienot hevoset vain kävellessään niiden kanssa.

Verryttelijöitäkin tarvittiin. Mason olisi joskus mieluusti keskittynyt vain esterataan valmiiksi lämmitellyllä ja treenatulla hevosella, jolloin siitä saisi kaiken irti. Jos oli nähnyt hänen viimeaikaista ratsastustaan, olisi toivonut, että mies olisi viettänyt enemmän aikaa kouluvalmennuksessa.
”Se on hyvä alku”, hän muistutti ja astui muutaman askelen jotta pääsi tarkastelemaan hevosensa estesatulaa, jalustinhihnojen kuntoa, satulavyön- ja huovanpuhtautta. Kaikki oli kuten kuuluikin, eikä hänellä ollut valitettavaa tallin toiminnasta.
”Lähdetkö Ellisin kanssa viikonlopun kilpailuihin?” hän kysyi siirtyessään suitsien pariin. Ne oli niputettu kuten kuului ja kuolaimet loistivat puhtauttaan. Hän oli saattanut edelliskerralla jättää ne siistimättä, mutta onneksi hevosenhoitaja piti asiasta huolen.

"Juu! Yleensä lähden yksin kisahoitajaksi, mutta nyt Inga tulee mukaan, koska hevosia lähtee viisi. Siinä tarvitsisi varmaan useamman käden kuin kaksi. Kahdeksan olisi ehkä hyvä. Olisi mukavaa, jos olisi useammin seuraa ajomatkoilla. Siinä on käydä aika pitkäksi, kun ajelee pari vuorokautta--", Paisley antautui juttelemaan.
"Hei. Ellisin seuraavan hevosen pitäisi olla lämmiteltynä ja valmiina vaihtoon", Inga leikkasi väliin jokseenkin närkästyneenä. Paisley valahti kalpeaksi.
"Missä se on?" vanhempi naisista jatkoi siniharmaat silmät kylminä.
"Tuota, karsinassa", Paisley vastasi lamaantuneena.
"Missä sen pitäisi olla?"
"Maneesissa."
"Joten..?" Inga kannusti turhautuneena, ja Paisley syöksähti keräämään hevosen varusteita kädet hermostuksesta kömpelöinä.

Mason kuunteli puolella korvalla Paisleyn jutustelua ja tutki suitsia, kun joku keskeytti hänen keskustelukumppaninsa. Mies kääntyi katsomaan kärkkäästi puhunutta naista, mutta ymmärsi, että mukava tuokio oli ohitse. Hän katseli kuinka hätäisesti Paisley alkoi keräillä oikean ratsun tavaroita.
”Voinko ehkä auttaa?” hän tajosi, sillä milloin hän ei olisi auttanut neitoa hädässä. Luojan kiitos, Gabriella ei tiennyt sitä.

Paisley naurahti hermostuneesti, kiitollisena avusta. Stressi, kiire ja paniikki eivät olleet hänen ystäviään, sillä toisin kuin moitteeton Inga, joka ei koskaan jäätynyt, hänen ajatuksensa karkasivat heti hermostuessa, kädet muuttuivat kömpelöiksi ja tasapainokin heikkeni. Hän veti Ciao Bellan satulan syliinsä kädet tutisten ja vilkuili ympärilleen.
"Otatko ne 59 paikan suitset?" hän pyysi, pahoitteli satulalla tönimilleen asiakkailleen ja hölkkäsi käytävää nopealiikkeisen, harmaankimon tamman karsinalle. Se askelsi edestakaisin mustien kalterien takana korvat kääntyillen, ja Paisleyn vatsaa väänsi, kun hän avasi karsinanoven ja rikkoi ensimmäistä sääntöä ottaessaan vain riimusta kiinni. Rystyset valkoisina hän siirsi hevosen käytävälle kiinni, väisti sen heilahtavaa takaosaa ja heilautti kalliin estesatulan tamman selkään.

Mason auttoi mielellään, eipä hänellä ollut kiire ratsaille. Hän etsi hetken oikeaa numeroa ja nappasi suitset matkaansa, ennen kuin lähti paljon Paisleyn jäljessä pujottelemaan ensin ulos varustehuoneesta ja sitten etsimään oikeaa karsinaa. Hän näki tutun naisen käytävällä kimon kanssa ja uskoi löytäneensä karsinan numero 59 asukkaan. Hän piteli suitsia niskahihnasta ja avasi tottuneesti niputuksen, jotta ne olisivat valmiina hevosen päähän.
”Kuka tämä on?” mies kysyi ja toivoi, ettei häirinnyt hevosen ympärillä hyörivää hoitajaa kovasti.

"Ööö", Paisley empi, kun päässä löi tyhjää. Hän tuijotti edestakaisin askeltavaa, heitä epäluuloisesti silmäilevää kimoa ja otti epäröiden vastaan Masonin ystävällisesti avaamat suitset.
"Ciao Bella", hän muisti vihdoin, naurahti ontosti läimäisten itseään otsaan ja tarttui varovasti heilahtelevaan päähän, "se on 8-vuotias tamma Belgiasta, hyppää kolmen tähden Grand Prix'tä". Miehelle juttelu rauhoitti säikähdyksestä tärisseet kädet, ja suitset sujahtivat kimon päähän. Paisley oli suorastaan hämmästynyt, ettei ollut päästänyt sitä karkuun - hän oli tehnyt sen virheen useampaankin kertaan.
"Kiitos avustasi! Ehkä voin auttaa sinua vastavuoroisesti", nainen kiitteli vuolaalla vilpittömyydellä, kun lähti taluttamaan pää pystyssä kiireisin askelin liikkuvaa tammaa kohti maneesin pääovia. Hänen vatsaansa viilsi tieto siitä, että Jamie joutuisi odottelemaan häntä. Paisley tiesi, ettei ollut loistava työssään. Hänellä ei ollut varaa pettää miestä enää montaa kertaa.

Paisleyn hyväntahtonen hölmöily ja nauru saivat Masonin hyvälle tuulelle. Hän katseli selvästi urheilullista hevosta toivoen, että muiden silmiin rakas Essie näytti myös siltä (vaikka salaa tiesi, että siihen oli pitkä matka), ja että hän joskus pääsisi tavoittelemaan taivaita tunnetun James Ellisin jalanjäljissä. Mies vastasi kiitokseen lämpimällä hymyllä vaan ei odottanut vastapalveluksia. Hän oli nauttinut nuoren naisen seurasta vähän liiankin kanssa, sillä syyllisyys kotona odottavan vaimon tähden alkoi kalvaa heti, kun Paisley oli kadonnut. Mikä häntä vaivasi? Ei mitään ihme, että Gabriella oli vainoharhaisen mustasukkainen tallitytöistä ja tarkisti miehen puhelimen säännöllisesti epäilyttävien viestien ja puheluiden varalta. Ei sillä, että Mason olisi koskaan tehnyt elettäkään pettääkseen vaimoaan. Hän ei ollut sellainen. Hän haahuili toiselle käytävälle hevosensa karsinalle, mutta se ei tietenkään ollut siellä. Essie nauttisi kavereiden kanssa ulkoilmasta ja Mason sallisi sille moisen.

"Voinko auttaa jotenkin?" Rosings Parkin viininpunaiseen takkiin pukeutunut ja niskatukensa kaulaliinaan verhonnut Maybe kysyi hymyillen ja pysähtyen suojattu satula sylissään. Hän oli ollut töissä tarpeeksi pitkään tarjotakseen automaattisesti apua kenelle tahansa eksyneen tai onnettoman näköiselle, ja näköjään oli kykenemätön pysymään poissa tallilta silloinkin, kun kuuluisi sairaslomalle.

Mason havahtui kuullessaan kysymyksen ja kääntyi hätäisesti ympäri. Ehkä hän näytti epäilyttävältä tuijottaessaan tyhjää karsinaa.
”En tiedä”, mies sanoi ja hänen teki mieli lyödä päätään seinään.
”Tai siis, hevoseni on ulkona, unohdin, mutta voin hakea sen itse”, hän takelteli ja mietti, jos vain lähtisi kokonaan tallilta. Eihän siinä ollut mitään järkeä, että päivällä niin sanavalmis sijoitusasiantuntija ei löytänyt oikeita sanoja millään enää illasta. Hän syytti pitkää päivää ja yritti hymyllä paikata heikkoja puheenlahjojaan.

Maybe kurkisti karsinan ovessa olevaa metallista, kaiverrettua nimikylttiä. Aivan, tässä asuva punaruunikko oli Jimenan vastuuhevosia.
"Voin pyytää hevosenne hoitajaa hakemaan sen, mikäli haluaisitte?" hän tarjosi hyväntuulisesti kohentaen satulaa sylissään. Maybe piti päättäväisesti mielialansa korkealla vastuullisen, ratsastuksentäyteisen viikonlopun suhteen sen sijaan, että olisi haikaillut kisahoitajan paikan perään.

”Kyllä se sopii”, Mason nyökkäsi ja soi kiitollisen hymyn naiselle. Ainakaan tuo ei nauranut päin naamaa hänelle, vaikka hän olikin hämmennyksen ja väsymyksen vuoksi takellellut. Jos joku hakisi Essien hänelle, olisi hänen ainakin aivan pakko mennä ratsastamaan. Ehkä sileätyöskentely ei olisi niin kamalaa, kuin millaisena hän sen näki sillä hetkellä mielessään.
”Sen voi laittaa pesukarsinaan, niin voin harjata sen.”

"Järjestyy, hetki pieni", Maybe vastasi kohteliaasti ja kiiruhti nopein askelin kohti käytävän päätä. Hän pakkaisi satulan autoon ja kävisi sitten hakemassa itse hevosen, sillä se olisi nopeampaa kuin Jimenan etsiminen - jos nainen oli edes töissä enää.
"Ai hei taas!" Paisley tervehti huomatessaan tutun miehen käytävällä ja seisautti punaruunikon tamman viereensä. Pyrstötähdellä merkitty puoliverinen viskeli päätään tanssien jokseenkin kalpean naisen ympärillä, ja sai Paisleyn rutistamaan ohjia käsissään rystyset valjeten. Tuittupäinen tamma luimi hurjana etujalatkin kohoillen, sillä imi itseensä epävarmoista käsittelijöistä kolminkertaisesti luonnetta.
"Oletko menossa nyt ratsastamaan?" nainen kysyi Masonilta ja nykäisi arasti ohjasta yrityksenä torua hevosta.

”Hei”, Mason vastasi hymyillen, kun Paisley palasi nyt toista hevosta ohjista pidellen. Mies väisti suurieleisesti kiukkuisen hevosen tanssahdellessa naisen vierellä ohjien päässä. Hän ei ollut ihan sinut sellaisten tulisielujen kanssa.
”Miksipä en, kun nyt täällä olen. Joku lähti juuri hakemaan hevostani”, hän vastasi ja loi kunnioittavan katseen suureen eläimeen. Se näytti värinsä puolesta hänen Essieltään, mutta hänen tammansa ei ikinä käyttäytyisi niin uhkaavasti. Tai sitten Mason oli vaan niin tottunut.
”Se näyttää aika eläväiseltä”, hän kommentoi lähelle tullutta hevosta epäilystä äänessään. Toivottavasti se ei hyökkäisi hänen kimppuunsa.

Paisleykään ei ollut sujut tällaisten tulisielujen kanssa. Nainen hymyili jäykästi, vilkuili epäluuloisesti uhittelevaa hevosta ja kiinnitti hevosen pesupaikalle, missä se kuopi mustaa kumimattoa ja luimi Paisleyn avatessa satulavyötä ja suitsien remmejä.
"Se on vähän tällainen", nainen vastasi ja väisti hätkähtäen seilaavaa takapuolta, jonka toinen takajalka kohosi. Maybe toi Essien samalla pesupaikalle turvallisen, tyhjän välin päähän Karma Leestä ja katosi sitten jatkamaan kisaviikonlopun valmistelua.

Mason siirtyi oman hevosensa luo ja rapsutti loimitettua ruunikkoaan otsasta. Se hörähti ja painoi päänsä vasten omistajansa rintaa. Vain hetki ja rakkaudenosoituksena pidetty läheisyys loppui, kun Essie töytäisi miestä rintaan niin että tuo horjahti taaksepäin. Hän nauroi.
”Tämä on Essie”, hän esitteli Paisleylle hymyillen ja alkoi avata loimen hihnoja.

"Onpa se kaunis", Paisley kehui palattuaan viemästä ruunikkonsa varusteita.
"Millä tasolla te kilpailette?" hän kysyi uteliaana avatessaan letkun ja huuhtoessaan luimivan tamman klipattuja kylkiä lämpimällä vedellä.

Mason liu’utti loimen tammansa selästä ja taitteli sen syliinsä viedäkseen karsinan oveen.
”Olemme kilpailleet Englannin sisällä, lähinnä 120-senttisiä luokkia, joitakin korkeampiakin”, Mason kertoi ja mietti, että jos hän vain olisi taitavampi, he saattaisivat olla pidemmällä.
”Olen ajatellut kokeilla kenttäratsastusta, mutta sekä minä että Essie tarvitsemme kipeästi harjoitusta”, mies irvisti ja heitti loimen paikalleen karsinanoveen palaten sitten takaisin riisuakseen hevoselta suojat.

"Oo, kenttähän olisi mielenkiintoista", nainen pohti pyyhkien hevosta hikiviilalla, "täällä on ainakin puitteet siihen. Käytkö usein valmennuksissa?"

”Olen yrittänyt ehtiä viikottain, mutta se on vähän jäänyt”, Mason myönsi häpeillen ja keräsi suojat syliinsä viedäkseen ne varustehuoneeseen harjoja hakiessaan.
”Maastoratanne kiehtoo minua, mutta ehkä tarvitsen jonkun osaavamman mukaani.”

"Se on kuulemma hieno", Paisley pohti ja väisti melkein huomaamattaan, kun tamma yritti upottaa hampaansa hänen olkapäähänsä, "en ole koskaan käynyt, mutta jos siellä pidetään kolmen tähden kansainvälisiä kisoja, pakkohan sen on olla. Varmasti täällä on valmennuksia maastoesteilläkin. Mitä jos menet sellaiseen?"

”Täytyy selvittää, koska sellaisia olisi”, Mason vastasi ja kiitti sanattomasti vinkistä. Hän haki Essien harjat varustehuoneesta ja jätti suojat samalla kaappiinsa, jotta ne eivät lojuisi koko päivää tallin käytävällä. Ehkä toisen ihmisen seura sai hänetkin vähän huolellisemmaksi, sillä normaalisti hän olisi hyvinkin voinut jättää ne ratsastuksen ajaksi levälleen.
”En totta puhuen ole yhtään varma, että selviytyisin hengissä maastoestevalmennuksesta”, Mason tunnusti huvittuneena, kun alkoi sukia hevosensa siistiä karvaa. Ei kai harjaukselle olisi ollut edes tarvetta, mutta hän ei kiirehtisi, sillä Paisleyn seura oli oikein mukavaa eikä tuollakaan sillä hetkellä tuntunut kiire olevan.

Kun mies lähti hakemaan harjoja, Paisley hölkkäsi hakemaan esteratsun fleeceloimen ja vetäen syvään henkeä, irrotti naista luimien silmäilevän tamman ja talutti sen karsinaan narusta tiukasti kiinni pidellen. Hän häpesi aina silmät päästään, jos onnistui päästämään hevosen irti, ja valitettavasti hän oli tehnyt niin useamman kerran. Karma Lee, joka uhitteli ja pyllyili häpeilemättä aralle käsittelijälleen, siirtyi kuitenkin karsinaan saakka. Tällä kertaa nainen ei tekisi samaa virhettä, vaan palasi Masonin ja Essien seuraan tummanruunikko Burlington mukanaan: se olisi ajoissa valmis, ja hän voisi jatkaa juttelua mukavan miehen kanssa. Kisahoitajan arki kävi yksinäiseksi, ja Paisleyn oli vaikeaa löytää seuraa, jotka jaksoivat jatkaa juttua yhtä kauan kuin hänellä sitä riitti.
"Varmasti selviytyisit!" nainen kannusti, vaikkei tietenkään tiennyt mitään ratsukon yhteistyöstä, "mistä muuten kiinnostus kenttäratsastukseen?"

Mason pudisteli päätään hymyillen, mutta ei pistänyt vastaan. Hän oli varma että tulisi alas ensimmäisellä maastoesteellä ja hajottaisi itsensä.
”Ajattelin, että se voisi olla hauskaa ja erilaista”, hän vastasi ja virnisti. Kenttäratsastukseen siirtymisen suurin syy harvemmin oli se, että kaipasi jotakin erilaista ja hauskaa, mutta ehkä sekin oli hyvä motivaattori - ainakin hetkeksi. Hän oli nähnyt sitä televisiosta ja livenä, joten laji oli alkanut kiinnostaa kun tavalliset rataesteet oli jo nähty.
”Hyppäätkö sinä koskaan verryttelyissä?” Hän kysyi Paisleyltä muistellen, että tuo lämmitteli James Ellisin hevosia, jotka taatusti olivat upeita hyppääjiä.

"Sitä se varmasti on", Paisley nyökkäili pontevasti ja suki ajatuksissaan samaa, tahrattoman puhdasta kohtaa jo toista minuuttia. Hänestä tuskin olisi kenttäratsastukseen, hyvä jos hevosen selkään ylipäätään, ja hän oli nähnyt liian monta rajua kaatumista maastoesteillä halutakseen itse kokeilla.
"En, luoja sentään", hän nauroi ajatukselle itsestään hyppäämässä Grand Prix -tason kilpahevosilla edes ristikkoja, "menen joskus puomeja, mutta en ole mikään erityisen hyvä ratsastaja. Inga, tapasit hänet varustehuoneessa, saattaa hypätä silloin, jos Jamie ei itse ole paikalla."

”Eikö edes vähän kiinnostaisi?” Mason kiusoitteli ja siisti harjallaan ohi mennen hevosensa takutonta häntää, joka tuoksui ja tuntui selvityssuihkeelle ilmeisesti tallityöntekijän puunaamisen jäljiltä. Hän siirtyi toiselle puolen ja sai kurkkia hevosensa selän yli, jos tahtoi nähdä Paisleyn puuhailut uuden hevosen kanssa.

"Noo", nainen nauroi, "jos minulla olisi mitään toivoa pysyä selässä tai edes ohjata - ja en pilaisi satojen tonnien hevosta yrityksellä, olisihan se ihan mukavaa." Paisley vilkaisi kelloaan ja irvisti. Taas! Hän tunsi sormiensa muuttuvan kömpelöiksi, kun stressitaso nousi. Onneksi hevoset olivat niin puhtoisia. Nainen kyykistyi harjaamaan ja tunnustelemaan viikonloppuna kilpailevan ruunan jalat, ennen kuin kiinnitti niihin harjapakissa olleet jännesuojat.
"Mikä sinut sai esteiden pariin?"

Mason ei ihan ostanut Paisleyn tarinaa, halusi kai uskoa James Ellisin hevosenhoitajat yhtä taitaviksi ratsastajiksi kuin mies itse. Hän alkoi siistiä hevosensa naamaa pienellä pehmoisella harjalla, joka juuri pysyi hänen miehisessä kädessään.
”Tyttöystäväni. Hän tutustutti minut hevosiin, hyppäsin jo kolmannella ratsastuskerralla esteitä - tai puomeja - hänen hoitohevosellaan ja sille tielle jäin”, Mason kertoi kevyellä äänensävyllä ensiaskelistaan hevosten kanssa.
”Entinen tyttöystäväni. Unohdan aina mainita sen”, hän naurahti hermostuneena ja kumartui siivoamaan hevosensa kavioita. Onneksi Essiellä oli käytöstavat, eikä se liikkunut kovin saati yrittänyt potkia tai purra. Oli se sitäkin tehnyt huonoina päivinään, sillä hevonen osasi välillä olla kunnon tamma.

Paisley kuunteli kiinnostuneena pyyhkiessään ruunan turvan ja silmänympärykset sienellä viimeistellyn lopputuloksen tähden.
"Olen pahoillani", hän totesi kuullessaan päättyneestä suhteesta ja koska ei itse kokenut yksityisyyden tarvetta, harvoin näki sitä muillakaan, "miksi erositte?"

Mason pudisteli päätään ja naurahti.
”Älä suotta. Siitä on aikaa”, hän muistutteli jo itseäänkin, sillä ei ollut seurustellut Taylorin kanssa enää vuosiin. Hän unohti silti puhuessaan lisätä tyttöystävän eteen entisen.
”Suhteemme ei vain enää toiminut”, hän vastasi lyhyesti aikomatta avautua sen enempää, sillä oli itse jo unohtanut menneet. Hän ei ollut edes kuullut Taylorista sen jälkeen, kun meni naimisiin Gabriellan kanssa. Vaimo oli kieltänyt häneltä varsin selvästi kaikki naispuoliset ystävät.

"Olin jo unohtaa, olen sinulle palveluksen velkaa. Mitä voin tehdä?" Paisley vetosi hymyillen ja rapsutti Burlingtonin säkää. Hän voisi varustaa ruunan kohta, ja antaa sen Ingalle verryteltäväksi.

Mason vilkaisi hevostaan.
”No, jos välttämättä tahdot, tämä pitäisi varustaa”, hän virnisti ja silitti tammansa silkkistä turpaa. Hän laittaisi sille yleissatulan ja tavalliset suitset nivelkuolaimella, kun ei parempia kouluvarusteita siihen hetkeen omistanut. Ehkä jalat voisi myös suojittaa, varmuuden vuoksi.
”Tai sitten voit katsoa sen perään, kun haen varusteet.”

"No eihän se nyt ole palvelus eikä mikään!" Paisley nauroi ja lähti hakemaan Essien varusteita tarkastettuaan ohimennen tamman karsinanumeron. Hän ehtisi kyllä varustaa Burlingtoninkin ja jos ei, Inga oli siinä niin tavattoman hyvä, että tuskin pahastuisi. Nainen oli useampaan kertaan vain sysännyt hänet syrjään askareesta. Mason oli huomattavasti mukavampaa seuraa, hurmaavakin vielä. Nainen palasi musta satula sylissään, niputetut suojat kainalossaan ja suitset ranteesta riippuen. Hän asetti satulan huomattavasti aikaisempaa punaruunikkoa mukavamman tamman selkään, tarkasti sen paikan ja huovan suoruuden säntillisesti, kiinnitti vyön ja kumartui sitten kiinnittämään suojia tamman jalkoihin. Hän ei voinut olla samalla vaivihkaa vilkaisematta miehen vasemman nimettömän suuntaan, ihan vain varmuuden vuoksi.

Mason myhäili itsekseen, kun Paisley lähti hakemaan hänen hevosensa varusteita. Ei hän oikeasti sitä olisi vaatinut, sillä hän osasi varsin hyvin varustaa hevosensa, mutta toisaalta, kun kerran tarjouduttiin… Naisen palatessa tavaroineen hän tyytyi katselemaan vierestä, kuinka asiantuntevan varustuksen hänen Essiensä kerrankin sai. Tamma luimisti vain satulavyötä kiinnitettäessä, mutta muuten näytti esittelevän parhaimman puolensa.
”Onpa täällä tänään hyvä palvelu”, Mason ei voinut kuin virnistää, kun katseli Paisleyn kiinnittävän hevosensa suojia. Hän olisi saanut hevosensa valmiiksi laitettuna vaikka päivittäin, mutta käytti mahdollisuutta vain kiireessä tai hevosen ollessa erityisen likainen tai huonolla tuulella.

Niinpä tietenkin. Kaikki hyvät oli varattu. Noh, c'est la vie. Paisley suoristautui hymyillen leveästi ja taputti tamman kaulaa.
"Eikö?" hän vahvisti nauraen, irvisti kellolle ja pahoitellen kiiruhti hakemaan myös Burlingtonin varusteet, ennen kuin saisi toiset huudot saman illan aikana.

Mason katseli kiireisen työntekijän menoa ja huokaisi. Harmi, että toisen piti olla pää kolmantena jalkana juoksemassa Ellisin hevosten vuoksi. Hän olisi mielellään viihtynyt tuon kanssa enemmänkin. No, Essie oli kuitenkin valmis lähtöön, joten hän irrotti hevosen naruista ja lähti taluttamaan sitä päämaneesille toivoen, että tilaa olisi. Eipä hän kaivannut kuin vähän uraa, jotta saattaisi keskittyä kouluharjoituksiin. Mies talutti hevosensa maneesin keskihalkaisijalle ja kiristettyään irvistelevän hevosen satulavyön hän nousi selkään.

Hetkeä myöhemmin Paisley talutti varustamansa ruunan samaan maneesiin, missä kieltämättä kävi vilske tähän aikaan illasta - mahdollisuus ratsastaa menemättä hetkeksikään ulkoilmaan oli ilmeisesti hirmuinen houkutus. Toisessa päädyssä oli lyhyt esterata, jota Jamie ylitti Paisleyn aikaisemmin varustamalla harmaalla tammalla. Se ponnisti kevyesti yli 140 sentin okserin ja samankorkuisen kolmoissarjan, vaikka liikkuikin sähäkästi, pää pystyssä ja levottomat jalat valmiina ponnistamaan mihin vain suuntaan. Jamie taputti tamman kaulaa ja antoi sen laukata vielä pari kierrosta päädyn ympäri, takapää lennähdellen. Inga saapui Paisleyn vanavedessä ja ponnisti ruunan satulaan kannustaen sen samantien kävelemään pitkin, reippain askelin. Paisley pyöritteli hetken käsiään epätietoisena; hän ei ollut varma, ketkä olivat vielä ratsastamatta tai kenen piti olla seuraavana eikä hän halunnut antaa Jamielle yhtään enempää syytä pitää häntä epäpätevänä, ja Inga ei houkutellut kysymään yhtään mitään. Hän väläytti hermostuneen hymyn Masonille, ja päätti lähteä kysymään Maybeltä.

Maneesin hyörinä ei helpottanut Masonin oloa. Hän ei varsinaisesti innostunut kouluharjoittelusta, mutta oli päättänyt panostaa siihen. Hän vältteli muita ratsukoita parhaansa mukaan onnistuen vain kerran alkukäyntien aikana osumaan jonkun tielle. Siitäkin selvisi ystävällisellä hymyllä ja pahoittelulla, vaikka ratsastaja jatkoikin nenä pystyssä matkaansa osoittamatta minkäänlaista anteeksiantoa. Mies vastasi Paisleyn hymyyn vastaavalla epävarmuudella ja keräili tammansa ohjia, jotta saattaisi edes yrittää jotakin muuta kuin käyntiä vapain ohjin. Hän siirsi hevosen raviin ja kevensi mukana kuten oli oppinut, mutta oli lähes mahdoton löytää sopivaa ohjan pituutta, selkeitä apuja ja ylipäätään tilaa, jotta hän olisi saattanut tehdä yhtään mitään. Siitä tulisi hieno tunti.

Ciao Bella liikkui sähäkällä potkulla tehden nopeita sivuttaisliikkeitä jonkin kolahtaessa tai toisen hevosen pukittaessa. Jamie vaati siltä välitöntä reagointia apuihinsa, sillä ilman sitä viikonlopun kisat eivät olisi menestys. Tamma reagoi kyllä, mutta myös kaikkeen ympärillään. Inga lämmitteli tunnollisesti Burlingtonin kanssa tehden ruunalla täsmällisiä siirtymisiä, pysähdyksiä ja väistöjä, kuten Jamie harmaan tamman kanssa. Cambridgen varusteita vaille valmistellut Paisley istahti alakatsomoon ja katsoi sähäköitä kisahevosia lannistuneella kaipauksella. Kun Jamie oli tyytyväinen Ciao Bellaan, mies ja Inga vaihtoivat hevosia. Alunperin seurata iloinnut Paisley odotti viikonloppua alistuneena. Inga selvästi tiesi hänet epäpäteväksi eikä yrittänytkään esittää muuta.

Mason koetti tilaa löydettyään pohkeenväistöä, joka sai jo muutaman kouluvalmennuksen ammattilaiselta saaneen Essien yrittämään parhaansa. Hevonen ei saanut kaipaamaansa tukea, joten väistö ei ollut suora eikä kulma oikea, mutta ainakin se liikkui sivulle, mikä tuntui saavan ratsastajan iloiseksi. Tamma tarjosi välistä liian aktiivisesti takaosaansa, mutta yhtä kaikki, se liikkui reippaasti ja Mason uskoi sen myös näyttävän hyvältä. Siitä oli aikaa, kun hän oli todella ottanut tunteja, ja se valitettavasti näkyi. Ratsukko jatkoi tehtävää ravissa, kokeili välillä etu- ja takaosakäännöksiä yhtä suurella onnistumisprosentilla ja päätti Rosingsin mittapuulla varsin vaisun ja erikoisen esityksensä laukanvaihtoihin askellajissa, joka olisi vaatinut enemmän kokoamista ja aktiivisuutta, mutta pyöri kaikesta huolimatta kolmitahtisena.
”Paisley”, Mason kutsui pehmeästi ja seisautti hevosen uran sisäpuolelle katsomon luo lyhyeksi jääneen harjoituksen jälkeen.
”Olisitko avannut maneesin oven, käyn kävelemässä tämän kanssa vielä ulkona.”

"Totta kai", Paisley tarjosi vääntäytyen jaloilleen ja astahtaen maneesin puolelle, missä harppoi tilan leveyden poikki pohjoissivun ulko-oville. Hän työnsi oven auki ja katseli hymyillen ratsukkoa, joka oli varmasti mukavin, mitä hän tapaisi hetkeen. Hän olisi mielellään seurannut uuden juttukaverin mukana ulos, mutta Mayben ei teknisesti pitänyt edes olla töissä, vaan toipilaana, joten ehkä hänen ei ollut reilua hylätä tätä.
"Hauskaa kävelyä", hän toivotti.

Essie ei venkoillut edes aukeavaa maneesin ovea, mutta Mason piti sitä ohjista kuin olisi odottanut sitä. Tulisten kilpahevosten lähellä hänestä tuli ihan vainoharhainen omansakin kanssa, vaikka piti yllättävän hyvin ulkokuorensa. Hän soi lämpimän hymyn Paisleylle ja antoi hevosensa jatkaa ulos, missä talvinen viima otti heidät vastaan. Ainakaan siellä ei olisi suurta vaaraa olla kenenkään tiellä.
”Kiitos”, Mason mumisi vastaukseksi ja heilautti kättään, ennen kuin suuntasi hevosensa kanssa asfaltoidulle tielle, jota pitkin voisi turvallisesti kävellä tallialueen ympäri.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Oman elämänsä supersankareita   To Tammi 21, 2016 8:25 pm

Torstai 21. tammikuuta 2016, päivätalli - Masokisti

Päiväruokansa muistoja ruokakupista hamuava Remona kohotti päänsä nähdessään miehen tulevan ja hörähti matalalla, toiveikkaalla käheydellä, joka särki Davidin sydämen. Mies pysähtyi ja yritti vetää syvään henkeä, vaikka hevosen näkeminen oli lyönyt hänet voimattomaksi. Hänen ei olisi pitänyt tulla. Caitlin oli kertonut tamman kukoistuksesta, mutta David näki jälleen vain omistajaansa odottavan hevosen ja jälleen kerran hänen oli kerrottava myös itselleen: Lizzie ei ollut tulossa. Sen tiedon tuska ei hellittänyt ajan kanssa. Viettäessään viikot Lontoossa ja eläessään jonkun muun kuin yllättäen leskeksi päätyneen David Kingin selviytymistaistelua hän saattoi unohtaa, mutta Remonan näkeminen oli sietämätöntä. Hänen olisi pitänyt vain sanoa ei. Jos Mei halusi käydä tallilla, Andromeda veisi tytön joku toinen päivä. Kiinalaissyntyinen, hentorakenteinen 12-vuotias irrottautui harteikkaan, pitkän miehen käsivarren alta ja suuntasi päättäväisesti äitinsä hevosen karsinalle avaten mukanaan tuomaansa rasiaa. David ei voinut astua lähemmäs, yritti vain hillitä kasvoillaan häilyvää, sydäntäraastavaa tuskaa ja haluaan pyörähtää ympäri ja lähteä tummanharmaan villakangastakin helmat liehuen pois. Tyttö puhalsi pitkäksi venähtävää, kiiltävänmustaa, suoraa otsatukkaa pois silmiltään, avasi karsinanoven ja astui sisään. Kastanjanruskea ruunikko tuli melkein juhlallisesti tyttöä vastaan ja poimi samettisin huulin säntillisesti pilkottuja, vihreitä omenanlohkoja ojennetulta kämmeneltä.

Alyssa oli siistinyt ja varustanut Spark in the Darkin Bogaertille, joka kiirehti ehtiäkseen ratsastaa molemmat kouluhevoset ennen estevalmennuksiensa alkua, sillä mitä ilmeisimmin oli ottanut päivälle kaksi ylimääräistä valmennusta myöhäisiltapäivään. Nainen jätti tummanruunikon ruunan maneesiin ratsastajalleen ja siirtyi takaisin talliin harjatakseen vastuuhevosensa ruokintojen jälkeen. Ennen kuin hän ehti pidemmälle, silmään osui mies Remonan karsinan edessä.
”Hei, voinko auttaa?” Alyssa tarjoutui ja huomasi vasta sitten nuoren tytön hevosen karsinassa. Vierailla ei olisi asiaa karsinoihin, mutta hän päätti ottaa ensin selvää, ennen kuin komentaisi selvästi aasialaistaustaisen tytön pois Remonan luota. Onneksi se oli hänen vastuuhevosistaan lempein.

Mei vilkaisi Alyssaa otsatukkansa alta ilmeettömin kasvoin ja tummuudessaan mustat silmät synkkinä ja kovina, ennen kuin kääntyi takaisin hevosen puoleen ojentaen sille toisenkin omenaviipaleen. David juoksutti stressaantuneet sormet läpi tuuheasta, vaaleanruskeasta tukastaan ja astui vastahakoisesti karsinanovelle ja vastaan tallityöntekijäksi olettamaansa naista. Mies sulki hetkeksi silmänsä, kun Remona työnsi päänsä lähemmäs ja painoi turpansa vasten vanhan tutun rintaa. David katsoi sitä lohduttomin silmin, kun nosti käden hieromaan tamman korvia.
"Hei hevonen", hän kuiskasi ja nosti sitten katseensa naiseen.
"Mei halusi tervehtiä hevosta. Emme viivy kauaa", hän lupasi värittömästi.

Alyssa katseli miestä ja tyttöä ja saattoi kuulla rattaiden pyörivän päässään. Keitä nämä ihmiset olivat? Molempien käytöksestä ei voinut huomata, ettei tekeillä olisi ollut jotakin tavatonta. Herranen aika, voisiko tämä olla se mystinen David King, joka omisti hevosen? Se herra King, jonka vaimo oli menehtynyt ja jättänyt jälkeen upean hevosen, jota Caitlin O’Connor nyt ratsasti? Ainakaan miehen ja tytön mukana ei ollut ketään, joka olisi ollut vaimo ja äiti. Vaan eipä hän muistanut kuulleensa lapsesta aiemmin.
”Olen Remonan hoitaja Alyssa Gilbert”, hän esittäytyi ja oli valmis tarjoamaan kättään.
”Oletteko Remonan omistaja?” Kai suora kysymys oli aina paras.

David tarttui käteen ja harkitsi pakenevansa hevosen luota, mutta hänellä ei ollut sydäntä palkita sen hellyydenosoitusta torjumisella. Mei kuitenkin houkutteli tamman huomion viimeisiin omenanpaloihin rasiassaan, ja mies saattoi astua kauemmas vaimonsa elämän rakkaudesta.
"Paperilla kai", mies huokasi, "David King. Tyttäreni, Mei." David nyökkäsi kohti tyttöä, joka piti huomionsa tiukasti hevosessa. Andromedakin sai tytöstä aivan eri lapsen esiin. Ehkä hänen olisi parempi jättää viikottaiset käyntinsä Hexhamissa toistaiseksi. Ehkä kumpikaan heistä ei kaivannut muistutusta entisestä. Ei hänestä ollut ollut isäksi silloinkaan.
"Mikäli tarvitset hevosta, tee vain työsi. Ei ollut tarkoitus häiritä."

Alyssa puristi miehen kättä ja yritti saada selon toisesta. Herra King vaikutti maansa myyneeltä ja hän saattoi vain arvella sen syytä. Hevostahan nuo olivat tulleet katsomaan, eikä hän voinut ymmärtää, että Remona saisi aikaan sellaisen tunnetilan.
”Ei, ette häiritse, olkaa ihan rauhassa”, hän vastusteli hymyillen ja astui askeleen kauemmas. Alyssasta tuntui todella ulkopuoliselta, mutta hän peitti sen hymyn taa.
”Olen käytettävissänne, jos kaipaatte jotakin”, hän ilmoitti asiakaspalvelijan nöyryydellä ja loi ystävällisen katseen herra Kingin suuntaan. Meiksi kutsuttu tyttö tuskin huomasi häntä lainkaan, minkä Alyssa pisti kyllä merkille.

Mies harkitsi hetken katsellen yhteyttä, jonka häneltä täysin sulkeutunut tyttö loi äitinsä hevoseen. David ei halunnut viettää aikaa tallilla - ei missään, missä oli ollut Lizziensä kanssa - mutta ehkä Andromeda oli oikeassa, ja tämä oli jotain, mitä Mei rakasti.
"Ellei siitä olisi liikaa vaivaa", David epäröi, "voisitko tuoda hevosen harjat?"

Alyssa odotti kuten kunnon tallityöntekijän kuului, kun herra King otti aikansa ennen kuin sai pyynnön esitettyä. Nainen hymyili.
”Totta kai. Se vie vain hetken”, hän lupasi ja lähti reippain askelin varustehuoneeseen. Ehkä Mei tahtoi ratsastaa? Hän ei ollut nähnyt kenenkään muun kuin Caitlinin ratsastavan Remonalla, mutta ei pistäisi vastaan, jos tyttö selkään tahtoisi kiivetä. Hän palasi pian harjat mukanaan ja jäi käytävän puolelle.
”Haluatteko, että siirrän Remonan käytävälle?” hän tarjoutui ja otti vastaan myös muut mahdolliset toiveet siitä, mitä voisi tehdä isän ja tyttären hyväksi.

David naurahti ontosti ja kohautti onnettomana olkiaan. Hän ei tiennyt mitään hevosen hoidosta - hän oli keskittynyt vain ihailemaan Lizzien ja Remonan suhdetta, ja vaimonsa loistoa, eikä kiinnittänyt huomiota kaikkeen siihin, mitä nainen hänelle kertoi, älykkäät, tummat silmät säteillen ja niin aidosti hymyillen, ettei mies voinut sallia itsensä ajatella sitä.
"Jos niin on parempi", mies totesi ja perääntyi leveän käytävän toiselle laidalle. Lizzie oli hoitanut hevosen karsinassa, mutta ehkä se ei ollut turvallista 12-vuotiaalle.

Alyssa nyökkäsi herra Kingille. Olisi ehkä hyvä siirtää Remona pesukarsinaan, ainakin sen ympärillä olisi paremmin tilaa eikä hevonen pääsisi pyörimään, kuten karsinassa. Hän huomioi hevosesta selvästi pitävän tyttären ja katsoi tuota lämpimästi hymyillen.
”Olisitko halunnut taluttaa Remonan käytävälle?” hän tarjosi nuorelle ja ojensi karsinan ovesta ottamaansa riimua ja narua.

Äänetön tyttö katsahti narua tarjoavaa naista kuin arvioiden ja otti sen sitten vastaan kuin kunniatehtävän ja johdatti kookkaan puoliverisen perässään ulos karsinasta seuraten Alyssaa. David huokasi syvään yrittäen puhaltaa lamauttavan tuskan ulos, ja lähti hevostenhoitajien perään pysytellen kuitenkin sivummalla. Tallille tulo oli aina kivuliasta, Hexhamiin tulo oli kivuliasta ja lapsen kanssa jatkuva epäonnistuminen oli kivuliasta. Hän oli toivoton ventovieraalta tuntuvan, mykän tyttären kanssa ja toivoi hetken, että olisi jättänyt lastenhoitajan töihin sittenkin. Andromeda vakuutti, ettei tarvinnut vapaapäiviä, mutta David ei voinut olla naisen kanssa samassa talossa, ei näin. Andromeda oli mitä, 24, ja sanoi lähestyvänsä häntä, koska ei kestänyt nähdä häntä niin surullisena - mutta David ei ikinä antaisi itselleen anteeksi, jos sortuisi johonkin typerään ja vastuuttomaan heikkouden hetkenä. Eikä antaisi Lizziekään.
"Miten se voi?" David tiedusteli Alyssalta ja katseli pesukarsinassa tyynesti seisovaa ruunikkoa, jonka harjapakkia Mei tutkaili mielenkiinnolla, ennen kuin poimi sieltä yhden ja harjasi vakavana silkkistä, ohutta karvaa kaulalta häntään ja selältä jalkoihin, vaikkei selkään ylettänytkään edes varpaillaan.

Alyssa luovutti ilolla hiljaiselle tytölle Remonan taluttamisen ja johdatti sitten tuon pesukarsinalle, missä auttoi hevosen kiinni. Hän perääntyi muutaman askeleen kauemmas ja katseli, kuinka ihailtavalla vakavuudella Mei tuntui tehtävän ottaneen. Olisipa hänellä vielä ollut sellainen into tehdä asioita, kuten harjata hevosia. Nyt se oli osa työtehtäviä ja Alyssa teki sen siinä missä kaiken muunkin, ja vaikka siitä ajoittain nauttikin, se tuntui jonain päivinä pakolliselta pahalta. Sitä tuskin kannatti sanoa työnantajalle.
”Hyvin”, Alyssa vastasi puoliautomaattisesti, mutta asia piti paikkansa. Remona oli terve, se käyttäytyi hienosti ja toimi ilmeisesti myös ratsastaessa.
”Se on hieno hevonen”, hän vakuutti ja vilkaisi omistajaan.
”O’Connor on ollut siihen tyytyväinen.”

Caitlinkin oli antanut ymmärtää niin. David tunsi itsensä nykyään eksyneeksi sosiaalisissa tilanteissa. Mistä normaalit ihmiset puhuivat? Hän katseli haikeasti, miten tyttö toimi ison kilpahevosen kanssa. Remonan harjaaminen oli tainnut olla Mein kunniatehtävä myös Lizziellä. Ajattele jotain muuta, mies muistutti itseään, sillä nimi sattui joka kerta kuin luoti.
"Olemmeko tavanneet aikaisemmin?" mies tiedusteli Alyssalta yrittäen ystävällistä hymyä, joka jäi valjuksi, sillä hymyt eivät enää poistaneet silmien surua. Ei hän ollut käynyt tallilla viimeisen puolentoista vuoden aikana kuin sormilla laskettavan määrän, mutta nekin niin ajatuksissaan, ettei ollut varma oliko jopa keskustellut naisen kanssa aikaisemmin.

”Emme”, Alyssa vastasi hämmentymättä.
”Aloitin vasta hetki sitten täällä”, hän kertoi ja ehti lisätä sitten, ”mutta olen työskennellyt koko aikuisikäni hevosten parissa.” Nainen halusi vakuuttaa Remonan omistajan siitä, että hän tiesi mitä teki. Tuohan olisi saattanut pitää häntä ihan kokemattomana ja siten sopimattomana hevoselleen.
”Mikäli haluatte muuttaa jotakin Remonan hoidossa, voitte kääntyä puoleeni.”

David naurahti uudelleen ilottomaan sävyynsä ja laski katseensa tallin kiviseen lattiaan. Hänellä kesti hetki sanoa hevosen nimi.
"Remona on nyt Caitlinin", mies totesi ja katsoi, kuinka hänen adoptoitu tyttärensä tarttui kaviokoukkuun tummat kulmat päättäväisesti painuneina ja nosti onnellista ylpeyttä hiljaa säteillen suuren puoliverisen jalat yksi kerrallaan. Remona sattui tietenkin olemaan esimerkillinen käsiteltävä jaloistaan, mutta se ei sammuttanut saavutuksen tuntua.
"Mitä olet pitänyt paikasta?" David jatkoi keskustelua katsahtaen naista silmäkulmastaan. Hän oli aina tuntenut olevansa tiellä tallilla, sillä käydessään Lizzien kanssa käytävät kuhisivat elämää, hermostuneita hevosia ja tärkeitä omistajia. Toisaalta, David oli aina tuntenut olevansa liian iso sopiakseen; hänen tunteensa, ajatuksensa ja tahtonsa eivät sopineet tavallisen kuolevaisen sisään. Ehkä siksi hän oli päätynyt lavalle. Se oli ainoa paikka, jonne hän todella mahtui.

Alyssa nyökkäsi hiljaa kuullessaan miehen sanat. Hän ei tiennyt miltä tuntui menettää rakas puoliso, mutta saattoi kuvitella edes osan siitä tuskasta, mitä edesmenneen vaimon hevosen tapaaminen varmasti nosti esille.
”Olen viihtynyt”, hän vastasi kohteliaasti ja katseli, kuinka hienosti Mei osasi käsitellä toki hyväntahtoista Remonaa.
”Tyttärenne näyttää tehneen tätä ennenkin”, hän naurahti hiljaa ihaillen nuoren toimintaa. Harva sen ikäinen pysyi niin rauhallisena ja kärsivällisenä hevosten kanssa, minkä vuoksi Alyssa olikin sitä mieltä, että lapset eivät kuuluneet kilpatallille. Hän kuitenkin tuli toimeen erityisesti nuorten lasten kanssa eikä pistänyt pahakseen Mein läsnäoloa.

David katseli tyttöä haikeasti. Hänellä ei totta puhuen ollut aavistustakaan, mitä Mei oli tehnyt elämässään. Mitä Lizzie ja Mei tekivät hänen eläessään omaa, itsekästä unelmaansa toisella puolella maata? Ei mikään ihme, ettei tyttö luottanut häneen.
"Luulen, että vaimoni otti hänet mukaansa tallille", mies sanoi epävarmana ja katsoi, miten Mei pakkasi harjalaatikon tismalleen samalla tavalla kuin Lizzie oli tehnyt, asetellen harjat huolellisesti lomittain kuin palapelin. Sitten tyttö taputti hevosen lapaa, naksautti sen irti pesutilasta ja lähti viemään tammaa takaisin karsinaan. David lähti tytön perään ujuttaen epävarmat kädet villakangastakin taskuihin, sillä ei tiennyt mitä muutakaan niillä olisi tehnyt.
"Toivottavasti emme viivästyttäneet töitäsi", hän pahoitteli Alyssalle.

Alyssan sydäntä särki kuulla, kun King puhui vaimostaan. Hänen teki mieli pahoitella tuon poismenosta, mutta eiväthän he olleet siitä edes keskustelleet. Parempi kai, kun jätti sanomatta.
”Hän on todella luonteva Remonan kanssa”, Alyssa nyökkäsi vahvistaen aiempia sanojaan ja seurasi, miten tarkkaan tyttö asetteli harjat ennen kuin vei hevosen karsinaan. Hänen täytyisi vielä viimeistellä ruunikko, jotta se katsottaisiin asianmukaisesti hoidetuksi, mutta eipä Meiltä ollut jäänyt harjaamatta kuin liian korkealle jääneet osat.
”Ette missään nimessä”, hän kielsi miehen sanat hymyillen ja nappasi harjat mukaansa käytävältä. Hän seurasi kaksikkoa karsinalle.
”Noin reippaan apulaisen ottaisi useamminkin tänne”, nainen kehui Meille ja vilkaisi sitten Kingiin.
”Helpotitte vain, tyttärenne teki yhden työtehtävän alta pois.”

David hymyili puolittain ja laski käden narun karsinanoveen ripustavan tytön olalle. Tämä kuitenkin vain irrottautui sen alta ja lähti kohti ovea. Mies räpäytti silmiään kuin potkaistu koira ja katsahti tytön perään. Totta. Kuka hän oli teeskentelemään isää.
"Kiitos avustasi", hän sanoi Alyssalle lannistusta leveissä hartioissaan ja lähti Mein perään. Ehkä hän vain laittaisi Andromedalle viestiä, palauttaisi Mein kotiin ja lähtisi sitten ajamaan takaisin Lontooseen. Siellä hän sentään saattoi hengittää.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Oman elämänsä supersankareita   Ke Tammi 27, 2016 5:00 pm

Maanantai 25. tammikuuta 2016, iltapäivä - Onnekkaat

Päivä eläinklinikalla oli sujunut varsin hitaasti, sillä Carolinelle luvattu päivä talleilla kilpahevosten terveystarkastusten parissa sekä muu asiaan kuuluva kenttätyö olivat peruuntuneet ja hän oli viettänyt päivänsä varalla klinikalla, missä oli saanut työn alle vain muutaman tylsän tapauksen. Hän olisi viihtynyt niin paljon mieluummin kirurgian puolella tai edes diagnostiikassa, mutta yksinkertaiset rokotustoimenpiteet tai hysteeristen omistajien rauhoittelu koiran saatua pintanaarmun eivät todellakaan olleet hänen suosikkejaan. Nainen palasi kotiin tavallista aiemmin. Hän riisui kenkänsä siistin rivin jatkoksi eteiseen ja asetteli takkinsa henkariin vaatekaapin oven taakse.
”Bennett, tulin jo kotiin”, hän huikkasi miehelleen, jonka oletti olevan kotona. Caroline siirtyi makuuhuoneen yhteydessä olevan vaatehuoneen luo vaihtaakseen vaatteensa johonkin mukavampaan. Ehkä se kukallinen, arkinen mekko, josta hän niin kovasti piti.

Benedictin mieliala päivän viimeisen tunnin jälkeen ei ollut varsinaisesti inspiroitunut. Maanantait olivat vailla ilmaisutaidon ryhmää, vailla luovan kirjoittamisen tai puheviestinnän kursseja ja vailla sen hetkisen koulunäytelmän harjoituksia. QEHS oli tasoltaan miellyttävä koulu, mutta pakollisissa opinnoissa opiskelumotivaatio ei keskiarvoltaan ollut korkealla - ja passiiviset, välinpitämättömät tai auktoriteettiongelmaiset teinit eivät varsinaisesti parantaneet miehen jo ennestään ailahtelevaa työmotivaatiota. Mies oli asettunut olohuoneen sohvankulmaan toinen jalka rennosti suorana ja uppoutunut lukemaan tuhtia pinoa esseitä. Suttuinen lyijykynätuherrus tarttui konseptipaperista sormiin. Kirjaimista ei ollut saada joissain papereissa selvää laisinkaan, ja kun sai, tekstin taso oli niin kehnoa, että toivoi jääneensä epätietoisuuteen. Benedict huokasi syvään ja sulki punakynän. Hänestä ei riittänyt kannustamaan tässä mielentilassa. Ovi kävi ensimmäisessä kerroksessa, ja mies kuuli vaimeana vaimonsa tervehdyksen.
"Olen olohuoneessa", papereiden alle hautautunut mies vastasi ja torjui koirankokoisen, mielenlaadultaan sadistisen punatabbyn ilmalennon, ennen kuin se päättyi koululaisten töiden keskelle.

Caroline vaihtoi kiristävät suorat housunsa ja pastellisen neuleen mukavaan mekkoonsa ja oli kaatua jalkoihinsa yllättäen rynnänneeseen ruskeaan Jeevesiin, joka kehräsi äänekkäästi ja nousi takajaloilleen puskiessaan emäntänsä tervetulleeksi kotiin. Nainen kumartui poimimaan lähes kymmenkiloisen kissan syliinsä aseteltuaan riisumansa vaatteet kaappiin, ja asteli sitten halki huoneiden olohuoneen puolelle, josta hänen miehensä ääni oli kuulunut. Hän laski rimpuilevan kissankuvatuksen sylistään ja siirtyi suukottamaan Benedictin huulia kevyesti.
”Kuinka päiväsi on sujunut?” hän kysyi vilkaisten levällään olevia papereita. Ei ollut yllätys, että työt olivat seuranneet miestä kotiin.

Mies hymyili Carolinen suukolle ja katsahti vaimoaan lämmöllä, jonka toivoi kätkevän pahan tuulen. Jos hänen olisi luettava vielä yksikin Wikipedian pohjalta kirjoitettu essee tai tarina siitä, miten Hamlet oli suunnilleen sama asia kuin Justin Bieber, hän saattaisi sortua tekemään jotain vastuutonta.
"Perinteinen maanantai. Opiskelemme Shakespearea, joten nuoret ovat luonnollisesti riemuissaan", Benedict vastasi kuivalla huvituksella ja vaihtoi huomattavasti ystävällisempään sävyyn tiedustellessaan vaimonsa päivästä, "entä sinun päiväsi? Kuinka olet kotona jo nyt?"

Carolinen suupieli nytkähti, kun hän kuuli miehensä maanantaista.
”Tuskin sinäkään siitä sen ikäisenä nautit”, hän arveli kysyvästi kohottaen toista kulmakarvaansa aavistuksen. Vaikka hän rakasti kirjallisuutta ja oli viihtynyt sen parissa koko ikänsä, oli hän vaatinut usemman vuoden vielä teiniaikansa jälkeen, ennen kuin Shakespeare ja muut klassikot olivat uponneet.
”Suunnitelmat muuttuivat”, nainen huokaisi ja istuutui pienelle vapaalle kaistaleelle sohvalla. Hän oikoi mekkonsa upeaa kellohelmaa ja avasi nutturalla olevan kampauksensa.
”Forbes otti hoitaakseen kenttätyön, sillä hänellä on mukanaan harjoittelija ja kai oli parempi, että opiskelija näkee alan monipuolisuuden”, nainen selitti irvistäen.
”Klinikalla oli hiljaista joten minun melkein vaadittiin lähtevän etuajassa.” Jäipähän aikaa enemmän kotiin.
Caroline haroi hiuksensa auki ja peilittä varmisteli useammalla pään heilautuksella, että ne asettuisivat siististi.
”Aiotko pyöritellä noita koko illan?” Nainen vilkaisi papereihin ja toivoi, että Benedict saattaisi ehkä osallistua ruuanlaittoon, tai tarjota niskahierontaa tai vain ottaa hänet kainaloonsa yhteisen elokuvan merkeissä.

Benedict vastasi huvittuneella hymyllä Carolinen arvioidessa hänen rakkauttaan Shakespeareen - tuskin kukaan rakasti vanhaa, vaikeaselkoista kieltä, ennen kuin oli siihen pakotettu. Hän oli väsynyt opettamaan asioita, joita ei haluttu oppia, vain koska joku päätti, että ne oli opittava. Mies olisi mieluummin opettanut rakkautta kirjoihin tai kykyä käyttää mielikuvitusta tai ajatella. Hän siirsi jalkaansa sivuun, jotta nainen mahtui paremmin istumaan.
"Vapaailta tuskin käy rangaistuksesta", mies veikkasi kuunnellessaan kertomusta vaimonsa työpäivästä ja laski katseensa takaisin konsepteihin, joita pinosi turvaan kissojen hyperaktiivisilta kynsiltä.
"Pitäisi, mutta en tiedä onko minusta siihen tänään", hän huokasi hymyillen vain aavistuksen synkkään sävyyn ja juoksutti sormet läpi tummasta, tyylitellystä tukastaan.
"Oliko sinulla jotain mielessäsi?"

Carolinelle vapaailta olisi hyvinkin ollut rangaistus, mikäli töissä olisi ollut jotakin mielenkiintoista. Hän jäi monesti ylitöihin patologisten tutkimusten, kiinnostavien leikkauspöytäkirjojen tai erikoisten lemmikkieläinten tutkimusten pariin. Sillä kertaa päivä oli kuitenkin päättynyt jopa liian myöhään. Hän tyytyi kuitenkin vain hymyilemään vinosti miehelleen antaen ymmärtää, että oli tullut mielissään tuon luo kotiin. Mikään ei voittanut ankean maanantain jälkeistä yhdessä jaettua koti-iltaa.
”Minun ainakin on nälkä”, Caroline ehdotti käyden läpi mielessään ruokakaappien tarjontaa. Hänen ei huvittanut varsinaisesti mennä keittiöön, sillä vaikka hän siihen oli yrittänyt opetella, ei ruuanlaitto kuulunut naisen suosikkipuuhiin.
”Mitä mielesi tekisi?” Toivottavasti Benedict ei ollut vasta syönyt.

Mies katsahti esseepinoa sylissään. Hänen olisi arvosteltava ne, mutta hän pelkäsi punakynänsä terävyyttä. Kuinka kannustaa nuorta, jonka verbaaliset sekä kognitiviiset kyvyt tuntuivat olevan simpanssin tasolla?
"Mitä jos tilaisimme thaimaalaista?" hän ehdotti katsahtaen vaimoaan kulmansa alta. Ruoanlaitto oli uuvuttava velvollisuus lisää jo valmiiksi velvollisuuksien raskaaksi tekemään arkeen, jossa aika oli arvokkainta valuuttaa.

”Pelastit juuri päiväni”, Caroline hymyili lämpimästi ja kosketti miehensä käsivartta rakkautta osoittaen. Hän nousi hakeakseen puhelimensa, joka oli ehkä jäänyt takin taskuun. Onneksi Benedict jakoi ymmärrettävästi hänen suhtautumisensa vastenmielisiin kotitöihin varsinkin arki-iltoina, joten nainen saattoi ottaa ehdotuksen niin helpottuneena vastaan.
”Tahtoisitko avata kaapista sen viinipullon?” hän ehdotti palatessaan puhelin kädessä olohuoneen puolelle. Hän nauttisi mielellään rentouttavan lasillisen ruuan kera.

Benedict katsahti naista hellästi tämän koskettaessa hänen käsivarttaan ja tunsi edelleen kymmenen vuoden jälkeen saman, melkein ilmat pihalle lyövän ihailun kuin heidän ensitapaamisellaan. Mies sysäsi Gatsbyn kauemmas, pakkasi esseet turvallisesti kansioihin ja nousi sohvalta pyyhkäisten kissankarvaa laivastonsinisestä kashmirneuleesta.
"Avataan toki", hän myöntyi ja katsahti sohvapöydällä odottavaa kansiopinoa. Ehkä hänestä tulisi suopeampi arvostelija muutaman lasillisen jälkeen. Carolinea katsellen hän astui lähemmäs ja kiersi käsivartensa takaapäin vaimonsa vyötärölle odottaen naisen soittavan. Hän painoi kasvonsa hetkeksi vaimonsa hiuksiin ja rutisti naisen rintaansa vasten välittämättä siitä, ettei välttämättä helpottanut ruoan tilaamista.

Caroline valitsi tutuksi tulleen thaimaalaisravintolan numeron, mutta ehti tuskin painaa vihreää luuria kun tunsi miehensä läheisyyden. Hän henkäisi lämpimien käsivarsien kosketusta ja painautui vasten miehekkään jykevää kehoa, jonka jokaisen kohdan olisi voinut kuvailla ulkomuistista. Hyvin ystävällinen ääni vastasi puhelimeen murtavalla englannilla ja nainen joutui hetken etsimään sanojaan. Hänen onnistui tehdä tilaus heidän suosikkiruuistaan ja osoitekin meni toivottavasti kohdalleen, vaikka Caroline laski sekunteja puhelun loppumiseen. Hän hymyili kuumalle hengitykselle hiuksissaan ja hyvästeltyään kiirehtivällä äänensävyllä ravintolan naisen, hän sulki puhelun ja kääntyi hellästi vasten Benedictiä hymyillen niiden kaikkien vuosien jälkeen edelleen ihastuneena heidän pituuserolleen.
”Et sitten voinut antaa minun soittaa rauhassa.”

"Mahdotonta", mies vastasi punoen pitkät sormet hellästi Carolinen hiuksiin ja kohottaen tämän kasvot hellästi ylöspäin, jotta saattoi kumartua alas ja painaa suudelman vaimonsa huulille.

Suudelma peitti alleen kevyen hymyn, jonka Benedictin läheisyys ja huomio nostivat huulille pakostakin. Carolinen kädet liukuivat miehen housujen vyötärönauhaa pitkin selän taa hänen painautuessa lähemmäs hohkaavan lämmintä kehoa.

Benedict muistutti itseään pian saapuvasta ruoasta ja odottavista töistä. Carolinella oli lahja tyhjentää hänen päänsä kaikesta muusta, mutta nainen ansaitsi enemmän kuin pienen, kiireisen hetken ovikelloa kuulostellen.
"Haluatko tehdä jotain illalla?" hän kysyi nojaten otsansa vasten vaimonsa otsaa ja silittäen naisen selkää kiireettömin vedoin. Hänen olisi korjattava esseet ja suunniteltava tunteja, mutta ne olivat toissijaisia.

”Luulin, että sinulla oli töitä”, Caroline kuiskasi saamatta aikaan vahvempaa ääntä. Kylmät väreet juoksivat selkää silittävien lämpimien kosketusten vuoksi ja olo tuntui yhtä vastarakastuneelta kuin kymmenen vuotta sitten. Ei hän riistäisi mieheltään tunteja nukkumiselta, jos yhteinen ajanvietto tarkoittaisi Benedictin valvovan yömyöhään konseptiensa parissa.

"Rakas. Minulla on aina töitä", Benedict vastasi lempeällä huvituksella. Mikäli opettajalla ei ollut jotakin tarkastettavaa, hänen tuli suunnitella tuntejaan, opiskella tulevaa opetussisältöä, etsiä uusia, innovatiivisia ideoita tai kehittää itseään.
"Mutta sinä olet etusijalla."

Caroline naurahti heleästi miehensä romanttisuudelle mutta ei pistänyt pahakseen, että sai tuon jakamattoman huomion kun sitä kaipasi.
”Olet ihan hölmö”, hän pudisteli päätään ja kurottautui suukottamaan edellisestä kosketuksesta vielä lämpimiä huulia.
”En halua olla töidesi tiellä”, hän vastusteli vaikka selvästi toivoikin saavansa jakaa iltansa aviomiehensä kanssa.

"Et ole koskaan tiellä. Se on vain työ", mies protestoi ja painoi Carolinen rintaansa vasten. Hän voisi opettaa missä tahansa - tai jos niikseen tuli, hankkia toisen työn. Mutta hänen vaimonsa oli ainutlaatuinen, ja Carolinen menettämistä ei voisi paikata.
"Mitä haluaisit tehdä?"

Carolinella olisi ollut sana jos toinenkin Benedictin kevyeen suhtautumiseen, mitä töihin tuli. Hän hymyili kuitenkin vain otettuna siitä, että sai miehensä kaiken huomion.
”Olisitko halunnut lähteä ulos?” Hän kysyi varovasti, sillä ei edelleenkään halunnut olla syy valvoa töiden kanssa myöhään.
”Voisimme vierailla siinä ihanassa taidegalleriassa Newcastlessa, siellä on avattu uusi näyttely ja se on pari ensimmäistä viikkoa iltamyöhään auki.”

"Mennään vain", Benedict lupasi. Hän oli oppinut selviämään vähemmilläkin yöunilla ja voisi aina piristää arvosteluprosessia aikaisemmin harkitsemillaan viinilaseilla.
"Ruoka taisi tulla", mies arveli irottaen otteensa naisesta ovikellon soidessa ja lähti laskeutumaan portaita alakertaan maksaakseen lähetille.

Caroline suli hymyyn lupauksen kuullessaan. Hän havahtui hetkestä ruuan tuloon ja seurasi miehensä menoa katseellaan. Haluaisikohan tuo syödä kunnolla ruokapöydässä vai keskittyä ruuan ja hänen katselunsa sijaan vaikka televisioon? Nainen seurasi portaita alas ja sai varoa askeliaan kolmen jättiläismäisen kissan syöksyessä kanssaan portaikkoon tietenkin samaan aikaan.
”Haluatko syödä pöydän ääressä?” hän kysyi jalkoihinsa vilkuillen, kun astui viimeiset askelet alakertaan.

"Sohva riittää hyvin", Benedict vastasi maksaen tilauksen ja tuupaten ulko-oven jalallaan kiinni. Hän tuli Carolinea vastaan kaksi valkeaa muovipussia vahvasti eksotiikalta tuoksuvaa thairuokaa käsissään, sujautti lompakon takaisin mustan villakangastakin taskuun ja nyökkäsi naista nousemaan takaisin toiseen kerrokseen. Caroline voisi katsoa televisiota, ja hän voisi tarkastaa muutaman esseen lisää syödessään.
"Haetko viinin?"

Sohva kuulosti hyvältä, sillä Carolinella ei ehkä ollut nälkänsä takaa intoa syvälliseen ruokapöytäkeskusteluun. Hän nyökkäsi pyynnölle ja keittiön kautta käytyään toi pian valmiiksi avatun, hapokkaan valkoviinin sekä kaksi lasia olohuoneeseen. Hän istuutui sohvalle valiten paikkansa huolella jottei sotkisi miehensä töitä ja kaatoi vaaleaa, kevyen kuplivaa juomaa laseihin varoen läikyttämästä sitä pöydälle tai matolle.
”Haluatko katsoa jotakin?” hän tarjosi heilauttaen kaukosäädintä kädessään. Eihän se romanttista kynttiläillallista vastaisi, mutta olihan heillä toisensa edes samassa huoneessa yhteisen aterian äärellä. Se oli enemmän kuin monella muulla avioparilla.

"Laita vain mitä haluat", mies tarjosi ja istahti sohvalle häätäen kissat altaan. Hän toivoi, ettei loukkaisi Carolinea keskittymällä naisen sijasta töihinsä. Benedict avasi rasiansa, kippasi samettista pähkinäkanaa jasmiiniriisiin, tökkäsi haarukan mukaan ja avasi kansionsa nojautuen sohvannurkkaan. Lasillisen valkoviiniä saattoi edes ajatella pehmittävän puuduttuvan toiston lukemista.

Caroline valitsi televisiosta jonkun niistä sarjoista, joita toistettiin uusintoina päivästä toiseen. Hän raotti huumaavalta tuoksuvaa rasiaa, yhdisti riisin ja punaisen currynsa ja tarttui mukana tulleeseen muovilusikkaan. Nainen vilkaisi työnsä pariin palannutta Benedictiä, mutta ei häirinnyt, vaan keskittyi näennäisesti television katseluun. Noutoruoka katosi hyvään tahtiin, nälkäinen kun oli, ja Caroline huomasi siemaista viiniään vasta ahmittuaan useamman lusikallisen vielä höyryävän lämmintä ruokaa. Oli hänelläkin pöytätavat.

Benedict tuuppasi kulmat kurtussa röyhkeät kissat yksi kerrallaan kauemmas, suojeli papereita ja nosti ruokarasiaa pois käytöstavattomien lemmikkien ulottuvilta. Ahdistelu sai miehen syömään nopeasti, vaikka hän olisi mieluummin nauttinut jokaisesta haarukallisesta, keskittynyt ruoan makuihin. Sen sijaan hän tuskin huomasi syövänsä ja antoi harjaantuneen katseen juosta paperilla punakynä välillä viuhahtaen. Mies pyöritteli mielestään kannustavia kehuja surkeimmistakin kyhäelmistä tasapainottamaan huolella muotoiltuja kehitysehdotuksia ja hieroi silmiään turhaumuksen patoutuessa.

Caroline sai olla se onnekas, joka välttyi kissojen ruoanhimoisilta yrityksiltä varastaa takeaway. Hän vilkaisi hiljaa naurahtaen kissoja pois tönivää miestään ja toivoi, etteivät monikiloiset maine coonit löytäisi hänen kimppuunsa. Hän katseli silmäkulmastaan, miten suloinen Benedict oli keskittyessään työhön sen vaatimalla vakavuudella, mutta jotta ei herättäisi toisen huomiota turhaan tärkeiltä papereilta, hän käänsi katseensa televisioruutuun ja malttoi nyt syödä jo rauhallisemmin, kun pahin nälkä oli laannutettu. Dallowayn tassu kurottautui sohvapöydän kulmalle ja töni alas valkoviinilasia, mutta Caroline onnistui sieppaamaan sen viekkaan kissan kynsistä ennen suurempaa vahinkoa.

Benedict pakkasi paperit, sillä ei voinut jättää niitä kissojen armoille edes pariksi minuutiksi, ja nousi viemään rasiansa ja aterimensa keittiöön, ennen kuin kissat ehtisivät levittää kastikkeenloput pitkin mattoa. Mies suikkasi suukon vaimonsa päälaelle lähtiessään ja palasi hetken kuluttua vajoten takaisin sohvalle ja katsahtaen vastahakoisesti kansiota.
"Monelta halusit lähteä?"

Caroline viimeisteli vielä ruokaansa, kun toinen lähti käymään keittiössä.
”Monelta ehdit?” hän kysyi vilkaisten miehensä työpapereita. Hän aikoisi kyllä laittautua vielä ennen ulos lähtöä, mutta tuskin siinä tuntia kauempaa menisi.

"Milloin haluat", mies vakuutti. Esseet odottaisivat kyllä kotona. Tarpeeksi kauan papereita korjanneena prosessiin saattoi ryhtyä milloin tahansa ja pätkittäinkin. Hän voisi käydä suihkussa ja vaihtaa vaatteet, mutta se ei veisi kauaa.

Carolinen suupielet kääntyivät onnelliseen hymyyn.
”Oletko varma, ettei tämä sotke töitäsi?” hän kysyi vielä, jotta ei pahoittaisi miehensä mieltä joutavuuksillaan. Nainen viimeisteli ruokansa, säästäisi loput myöhemmälle ja siemaisi viiniään.

"Totta kai", Benedict huokasi puolittain hymyillen. Hänellä oli aina töitä tehtävänään, ja jos nainen olisi tiennyt, miten paljon mieluummin mies vietti aikaa vaimonsa kanssa kuin töitä pohtien, kysymys olisi tuntunut Carolinestäkin yhtä turhalta.
"Monelta siis lähdemme?"

”Hmm”, nainen pohti ääneen ja vilkaisi kelloa.
”Tunnin päästä?” hän ehdotti pyöreästi ja toivoi, että ehtisi siihen. Pitäisikö käydä suihkussa vielä? Ehkä. Mitä hän laittaisi päälleen? Mahdollisesti sen rennon kuvioin koristetun tunikamekon, jonka helma paljasti polvet, mutta v-kaula-aukko oli tyylikäs ja löysät hihansuut peittivät olkapäät. Värimaailma oli pääosin vihreä ja se sopisi tyyliltään galleriaan. Toivottavasti hän ei viivyttäisi miestään turhaan.
”Taidan suunnata suihkuun”, hän ilmoitti ja nousi sohvalta viedäkseen ensin noutoruokansa tähteet jääkaappiin.

Hetken kuluttua mies teki samoin eikä voinut olla pohtimatta, mitä he tekivät kolmella kylpyhuoneella. Ehkä he viihdyttäisivät tulevaisuudessa useammin vieraita? Benedict ajoi jo valmiiksi olemattoman partansa, harjasi hiuksensa kuivumaan muotoon, veti jalkaansa beiget, materiaaliltaan pehmeät chinot ja päälleen hennon vaaleansiniraitaisen kauluspaidan sekä tummansinisen pikkutakin. Olettaen, että vaimolla meni kauemmin, Benedict istahti takaisin sohvalle ja syvään huokaisten tarttui odottaviin esseisiin.

Caroline palasi suihkusta kevyesti valkoiseen pyyhkeeseen kääriytyneenä ja suuntasi suoraan vaatekaapilleen. Hän oli tarkoituksella jättänyt hiuksensa pesemättä, tuskin ne kovin likaiset voisivat siistin sisätyöpäivän jälkeen olla. Nainen veti alusvaatteidensa päälle ihonvärisen, ohuet sukkahousut ja kietaisi aiemmin harkitsemansa tunikan päälleen kiinnittäen sen vyötärölleen mekon kuviota jäljittelevällä nauhalla, joka toi esiin hänen kapean uumansa. Hän viimeisteli kokonaisuuden liuhuvalla, villaisella mustalla huivilla joka peittäisi paljaat käsivarret ja suuntasi sitten kylpyhuoneen puolelle ehostautuakseen. Hän tiesi jo nyt, että myöhästyisi antamastaan aikataulusta ja piiskasi itseään mielessään, mutta ei antanut kiireen näkyä tarkassa työskentelyssä, kun hän taikoi kasvoilleen virheettömän, iltamenoon sopivan meikin.

Mies ei valittanut, sillä ehti odotellessaan tehdä hyvin töitä. Ehkä hän näki vähemmän vaivaa joidenkin esseiden kanssa kuin toisten, mutta niiden tekijätkään eivät olleet suoneet montaa ajatusta tehtävälle. Benedict osasi kyllä kertoa, milloin kyse oli ymmärtämättömyydestä ja milloin silkasta piittaamattomuudesta. Hän veti punaisen F-kirjaimen esseen loppuun ärtynyttä jännitystä leukaperissään ja kirjoitti mukaan viestin 'Wikipedia ei ole yhtä kuin kirja'.
"Oletko kohta valmis?" hän huhuili yläkertaan miettien aloittaisiko vielä seuraavaa.

Caroline kuuli miehensä huhuilun ja viimeisteli pehmeän sävyisen huulipunansa.
”Pieni hetki”, hän huikkasi takaisin ja siisti vielä auki jättämänsä kampauksen ihmisten ilmoille sopivaksi. Hän sujautti huulipunan pikkulaukkuunsa ja kiirehti sitten portaat alas. Caroline löysi Benedictin olohuoneesta, eikä yllättynyt, että tuo oli palannut töidensä pariin.
”Anteeksi, että jouduit odottamaan”, hän pahoitteli sukien toisen puolen hiukset rennosti korvan taa.

"Ei haittaa", Benedict vakuutti hajamielisesti, vilkaisi vielä harakanvarpaita konseptilla ja pakkasi koululaisten aikaansaannokset sitten turvaan kissoilta. Nuoret tuskin piittaisivat, vaikka essee olisi silppuna tai uitettuna kahvikupissa, kun hädintuskin vilkaisivat niitä palauttaessa; opettajan ei kuitenkaan ollut sopivaa kohdella oppilaan töitä niin epäkunnioittavasti. Mies sukaisi kuivunutta, tummaa tukkaansa ja nousi ylös.
"Menisimmekö?" hän kysyi valmiina lähtemään alakertaan takkinsa ja autonavainten luo. He voisivat ottaa hänen autonsa.

Caroline nyökkäsi ja lähti alakertaan miehensä kehotuksesta. Hän puki eteisen vaatekaapista ylleen pitkän kellomaisen villakangastakkinsa ja piilotti kaulansa takin ruskeansävyyn sopivalla vaaleammalla yksinkertaisella huivilla. Nainen puki jalkaansa mustat yksinkertaiset korolliset nilkkurit, jotka välttäisivät myös sisätilassa, ja kurottautui vielä suukottamaan Benedictin suupieltä ennen kuin he lähtisivät. Hän nautti yhteisistä iltamenoista miehensä kanssa.

Benedict tuuppasi jalallaan kohti vapautta ampaisevan Jeevesin takaisin sisätiloihin, sulki oven ja laski kätensä kevyesti naisen selälle heidän kävellessään kohti kadunvarteen parkkeerattua, tummansinistä BMW:tä. Autoparka ei saanut paljoa käyttöä, sillä useimpina päivinä mies käveli töihin. Mies avasi matkustajan oven vaimolleen, sulki sen tämän perästä ja kiersi sitten ratin taakse.
"Mikä osoite on?" hän kysyi ja ojensi navigaattorin Carolinelle, ennen kuin käynnisti auton ja lähti ajamaan kohti Newcastlea.

Caroline istuutui autoon hymyillen lämpimästi miehensä kohteliaisuudelle ja kiinnitti turvavyön varoen, jottei repisi irti takkinsa nappeja. Hän naputteli ulkomuistista yliopistokampuksen lähellä sijaitsevan gallerian osoitteen navigaattoriin ja tarjosi sitä sitten Benedictille ajo-ohjeeksi.
”Ihana lähteä ulos arki-iltana”, nainen huokaisi ja nojautui kampaustaan säästellen penkin selkänojaan. Hän tavoitteli miehensä kättä vaihdekepiltä ja katseli hymyillen tuon ajoon keskittynyttä ilmettä.

Olihan se vaihtelua. Mies yritti pakottaa itsensä tuntemaan jotain enemmän, nauttimaan illasta. Hän vihasi salakavalasti leviävää puudutusta, joka turrutti tunteet ja sai päivät sulautumaan toisiinsa. Hän vastasi vaimonsa hymyyn, ja keskittyi sitten tiehen tuulilasin edessä, vaikka tunsikin operoivansa autoa kuin unessa. Koulun tuomat vastuut pyörivät mielessä. Eihän hän mitenkään ehtisi olla vastuussa kaikesta. Miten irrottautua muutamasta vastuutehtävästä ja siirtää ne muille? Hän oli suhteellisen lahjakkaasti yrittänyt jo pitää pakollisten kurssien määrän minimissä ja keskittyä opettamiseen, josta nautti. Voitiinko se laskea laiskuudeksi, vaikka mies oli töissä huomattavasti pidempää päivää kuin muut? Hän oli ajaa ohi risteyksestä ajatuksissaan ja sai kurvata tiukasti ehtiäkseen, ravisti päätään itseään moittien ja tuijotti tiukasti tietä. Keskity.

”Onko kaikki hyvin?” Caroline kysyi toivuttuaan terävän käännöksen aiheuttamasta yllätyksestä. Hän katseli Benedictiä katseessaan rakastavaa huolta, sillä oli päivänselvää, ettei mies ollut ajatuksineen läsnä.

"Tietenkin", Benedict vakuutti väläyttäen vaimolleen hymyn, hieraisi kasvojaan ja vaati itseltään läsnäoloa.
"Olin vain ajatuksissani. Anteeksi."

Caroline hyväksyi saamansa selityksen kyselemättä enempää ja heilautti kättään pahoittelulle. Eihän mitään ollut sattunut, hän oli vain yllättynyt. Hän hypisteli laukkunsa vetoketjua ja keskittyi katselemaan maisemia.

Benedict seurasi navigaattorin ohjeita taidegallerialle ja etsi parkkipaikan autolle edempää kadun varresta. Iltainen, tammikuun kylmänkostea ilma löi virkistävänä vasten kasvoja miehen noustessa autosta, vaikka saikin hänet nostamaan takinkaulukset pystyyn ja kyyristämään hartioitaan. Hän tarjosi käsivarttaan vaimolleen.

Caroline kohtasi viiman kietoen kaulahuiviaan paremmin kaulansa ympärille. Hän pujotti kätensä toisen käsipuoleen ja nojasi päänsä hetkellisesti miehen olkaan. Galleria avautui heidän edessään ja Caroline johdatti toisen lyhyitä kiviportaita nykytaiteen gallerian raskaista ovista sisälle. Suuri, useasta avarasta, hallimaisesta tilasta koostuva hiljainen taidegalleria tarjosi rauhallisen ilmapiirin taiteenystäville tilassa, jossa fiksusti käytävät keskustelut kaikuivat tuskin kuuluvasti. Caroline riisui takkinsa ja huivinsa eteistilan naulakkoon.
”Voin maksaa molemmat”, hän tarjoutui etsien lompakkoa pienestä laukustaan.

"Älä huolehdi", mies sanoi ojentaen jo pääsymaksuja jätettyään villankangastakkinsa vaimonsa valitseman koukun viereen. Nykytaide tai taidegalleriat eivät olleet varsinaisesti lähellä hänen sydäntään; Benedict rakasti tarinoita ja vaikkei kieltänyt, etteikö kuva kertoisi sellaista, se olisi silti vain hetki, yksittäinen ajatus tai tunne tai muisto. Tai nykytaiteen tapauksessa yksinäinen viiva, kaatunut maalipurkki tai pino pesusieniä. Mutta hän kulki mukana, koska Caroline halusi tulla. Hän antoi vaimonsa valita suunnan ja tahdin.

Caroline pujotti lompakon takaisin laukkuunsa kiittäen hymyllä miestään.
”Hemmottelet minut pilalle”, hän huokaisi hyväntahtoisesti kun tarttui tuon käsipuoleen ja lähti kiertämään näyttelyä ensimmäisestä huoneesta. Hän ihaili taulujen ja veistosten lisäksi vanhaan teollisuusrakennuksen korkeita huoneita, joiden punatiilisten ja osin restauroitujen valkoisten seinien tuoma kodikkuus sopi taidegallerialle.

"Mistä pidät eniten?" Benedict kysyi heidän kierreltyään aikansa.

Caroline mietti vastaustaan ja vilkaisi ympärilleen.
”Tuosta peurasta”, hän sanoi viitaten tilan keskellä olevaan metallinhohtoiseen, kierrätysmateriaaleista luovasti rakennettuun teokseen, joka esitti toisesta suunnasta katsottuna sarvipäistä siroa hirvieläintä ja toisesta kulmasta se näytti autonromulta. Caroline oli mieltynyt erityisesti eläinmaailmaa kuvaaviin teoksiin, ja näki tässä paljon symboliikkaa luonnon ja ihmisen väliseen valtakamppailuun.
”Entä sinä? Eihän nämä Oscar Wildeä ole”, hän hymähti tuntien miehensä mieltymyksen erityisesti kirjallisuuteen, mistä myös itse nautti suuresti.

"Se on vaikuttava", mies myönsi vilpittömästi ja katsoi teosta tarkemmin, "ehkä se olisi minunkin suosikkini." Hän katsahti vaivihkaa rannekelloaan ja lupasi itselleen, ettei edes yrittäisi kiirehtiä vaimoaan. Ehkä aika olisi arvokkainta, mitä hän saattoi naiselle antaa.

”Voimme jo lähteä, jos haluat”, Caroline tarjosi huomatessaan, kuinka Benedictin katse harhautui ranteessa olevaan kellotauluun. Ei hän viivyttäisi miestään pidempään. Hän arvosti sitä, että tuo oli lähtenyt mukaan kuskiksi ja seuraksi.

"Ei minulla ole kiire", Benedict vakuutti koskettaen naisen käsivartta.
"Voimme hakea jälkiruokaa, ennen kuin palaamme Hexhamiin."

”Kuulostaa ihanalta”, Caroline hymähti ja tarttui miehensä käsikynkkään.
”Ehkä vielä tuo viimeinen huone?” hän ehdotti päättäen, että lipuisi tavallista reippaammin ohi taideteosten. Hän jättäisi kokonaan katsomatta gallerian videotaideteoksen, jollaisen tiesi olevan omassa tilassaan aiempien näyttelyiden pohjalta.
”Mitä jälkiruokaa tahtoisit?”

Viimeinen huone siis. Benedict seurasi vaimonsa vierellä minne tämä tahtoi mennä.
"Ehkä meidän pitäisi pysähtyä leipomoon hakemaan tuoreita leivoksia", hän pohti. Jäätelö ehtisi sulaa kotimatkalla.

Caroline hypisteli sormissaan miehensä paidan hihaa ja katseli vain puoliksi keskittyen läpi viimeisen huoneen taidetta.
”Oi, haluan palan sitä marenkileivosta, mistä pidän”, hän innostui ehdotuksesta ja maistoi jo suussaan kesäisen herkun.
”Miten aina tiedät ennen minua, mitä haluan?” Caroline huokaisi ja kurottautui suukottamaan Benedictin leukaa.

"Puhdasta onnea", mies vastasi hymyillen, ja kun nainen sai tarpeekseen taidenäyttelystä, tarjoutui avaamaan tälle toistamiseen auton oven.
"Haluaisitko jotain muutakin?"

Caroline siirtyi auton penkille ulkona puhaltavan jäisen tuulen armoilta ja värjötteli hetken pitkän takkinsa uumenissa.
”Ehkä sinä haluat valita meille jotakin lisäksi? Parempi napata muutama ylimääräinen yllätysvieraita varten”, hän arveli, vaikka tuskin kukaan nyt keskellä viikkoa kylään tulisikaan. Olisipa enemmän kiellettyjä herkkuja heille.
”Sitä paitsi sinä tarvitset energiaa jotta jaksat valvoa papereidesi kanssa”, hän muistutti kotona olevista töistä ja katui sitä saman tien sanomatta kuitenkaan mitään. Sen piti olla heidän vapaailtansa.

"Älä sinä minusta murehdi", Benedict naurahti kevyesti ja ajoi kohti heidän vakituista leipomoaan ydinkeskustan kupeessa. Ehkä hän voisi poimia lisäksi pähkinäisiä brownieita.

”Totta kai minä murehdin”, Caroline vastusti lempeästi ja hipaisi miehensä poskea.
”Rakastan sinua, en tahdo että uuvutat itsesi töillä.”

Mies huokasi ja hymyili vaimolleen. Hän ei ollut varma, miten saada tämän huolehtimaan vähemmän.
"Niin minäkin sinua", hän tyytyi vastaamaan, parkkeerasi auton vielä auki olevan leipomon eteen ja nousi ulkoilmaan. "Tuletko mukaan vai odotatko täällä?" Marenkikakkua ja pähkinäbrownieita siis.

”Mukaan”, Caroline vastasi varmasti ja nousi autosta. Hän seurasi miestään sisälle ja osallistui leipomusten valitsemiseen hiljaisella, sisällä kytevällä innolla. Hän ei edes tarjoutunut maksamaan, sillä tunsi miehensä liian hyvin, mutta tarttui leivoksien laatikot piilottavaan pussiin kantaakseen sen autoon.
”Harmi, ettei heillä ole mitään kissoille”, hän hymähti kun kello kilahti merkiksi siitä, että he olivat astuneet ulos kotoisasta leipomosta, jonka huumaava tuoksu haihtui mitä lähemmäs autoa he pääsivät. Ehkä kissat tyytyisivät osaansa yrittää kähveltää leivoksien parhaat palat käpälillään, joita oli mahdoton estää vaikka kuinka yritti vahtia.

"Luulen, että ne ovat syöneet ihan tarpeeksi", Benedict vastasi toista kulmaansa merkitsevästi kohottaen, kun ajatteli koirankokoisia kissanjärkäleitä. Hän istahti takaisin ratin taakse.
"Haluaisitko vielä jotain muuta?"

”Niillä on vain isot luut”, Caroline puolusteli leikkisästi ja istuutui leivokset syliinsä asettaen pelkääjän paikalle.
”Mennään vain kotiin”, hän vastasi oikein tyytyväisenä illan ohjelmaan.
”Vai oliko sinulla jotakin mielessäsi?”

Benedict pudisti päätään ja lähti ajamaan takaisin Hexhamia kohti.
"Pitäisikö meidän nähdä viikonloppuna ystäviä?" hän pohti maiseman hukkuessa pimeyteen moottoritien valojen takana.

Caroline nyökkäsi ehdotukselle katse hämärään maisemaan kohdistettuna.
”Ehkä voisimme viettää fondueillan?” hän ehdotti miettien kaapissa lojuvaa pataa, jota tuli käytettyä aivan liian harvoin. Kukaan ei voisi kieltäytyä herkkujen dippailusta sulaan juustoon.

"Vietetään vain. Kenet haluat kutsua?"

Caroline mietti hetken.
”Voisin pyytää Evelynin töistä. Hän on vasta muuttanut miesystävänsä kanssa Newcastleen, ehkä he tulisivat”, hän ehdotti kysyvällä äänensävyllä antaen aviomiehelleenkin mahdollisuuden ottaa kantaa. Evelyn oli mukava, ja vaikka hän ei ollut tavannut tuon miestä, tuskin niin aurinkoinen nainen olisi koskaan valinnut huonoa miestä.
”Vai oliko sinulla jo joku muu mielessä?”

"Ei, se käy hyvin", Benedict vastasi ja hiljensi autoa sen pujotellessa Hexhamin katujen läpi ja vähitellen kohti omaa kotiosoitetta. Mies hengitti syvään, kun näki melkein täyden kadun ja tarjoutui jättämään Carolinen kyydistä oven edessä, kun etsisi parkkipaikkaa.

”Voisit hyvin käyttää parkkipaikkaamme”, Caroline hymähti täyttä kadunvartta huokailevalle miehelleen ennen kuin jättäytyi kyydistä leivoksien kera. Hän voisi varsin hyvin pitää jättimäisen Land Cruiserinsa tienvarressa, sillä tuntui välillä työkseen etsivän sille sopivaa paikkaa, eikä kotikatu olisi mikään ongelma enää sen jälkeen. Hän vaati ammattinsa puolesta suuren auton ja valitettavasti pihaan ei sen seuraksi mahtunut enää muita. Kunpa hän vain olisi voinut luopua autostaan kokonaan.

"Käytät autoasi paljon useammin kuin minä. Helpompi se on parkkeerata autotalliin kuin etsiä aina uutta paikkaa", mies huokasi ja jäi taskuuparkkeeraamaan uudennäköistä autoa valitettavan ahtaaseen koloon. Hän kävelisi jälleen aamulla kouluun. Benedict puhalsi hetken pahaa ilmaa ulos, ennen kuin astui sisälle. Hän ei halunnut pilata vaimonsa iltaa heittäytymällä pahantuuliseksi syyttä suotta.

Caroline meni edeltä sisälle ja vaikka olisi mielellään jättänyt ulko-oven auki, hänen oli vedettävä se tiukasti perässään kiinni, sillä punainen Gatsby etunenässä oli lähdössä ulos sillä hetkellä kun hän avasi oven itselleen. Nainen potki kissoja hellästi tieltään, jotta saattoi riisua ulkokengät ja viedä vasta ostetut herkut keittiöön. Hän valikoi rasioista molemmille sopivat leivokset kaapista löytämilleen siroille lautasille ja laittoi veden kiehumaan. Ehkä Benedict ottaisi kupin teetä.

Mies potkaisi luupäistä Gatsbyä vähän vähemmän hellästi, kun kissa yritti vain päättäväisesti vapauteen kielloista huolimatta, ja ripusti takkinsa naulaan. Hän nousi raput kevyesti toiseen kerrokseen.
"Haluatko katsoa jotain?" mies huhuili. Hänestä ei varsinaista seuraa olisi, mutta mies voisi istua samalla sohvalla.

”Valitsetko vaikka jonkun elokuvan?” Caroline ehdotti ajatellen, että nauttisi jälkiruokansa miehensä kera ja vetäytyisi vähän ajan päästä sänkyyn lukemaan. Hän kaatoi vettä kuppeihin, asetti teepussit höyryävään veteen ja nosti lautaset kantaakseen ne ensin olohuoneen puolelle.
”Keitin teetä, otatko?” hän kysyi asettaessaan lautaset sohvapöydälle, jolle valtava kilpikonnanaaras samalla hyppäsi.
”Hei, nyt alas”, nainen komensi äänellä, joka olisi ehkä vaatinut enemmän auktoriteettia. Samalla hän päätti, ettei kissa kieltoa kuitenkaan uskoisi ja nosti sen alas saaden vastaukseksi tyytymättömän maukaisun.

"Kiitos", Benedict vastasi tarjoukseen teestä ja selasi vain aavistuksen turhautunein elein Netflixin elokuvavalikoimaa kookkaan hd-television näytöllä. Caroline ei ollut tainnut ymmärtää, ettei hän ollut katsomassa, ja tuntui, että vaimo olisi osannut itse valita paremmin, mitä teki mieli nähdä. Mies valikoi onnistuneen Austenin filmatisoinnin, nosti kansionsa sohvapöydältä ja vajosi tutuksi tulleeseen sohvannurkkaan pelastaen lautasensa röyhkeiltä nelijalkaisilta.

Caroline luotti miehensä elokuvamakuun eikä pettynyt silläkään kertaa, kun huomasi ruudulla pyörivän filmin. Hän laski turhan täyteen laskemansa teekupit pöydän reunalle ja istuutui rennosti sohvalle. Ennen kuin hän ehti syödä palaakaan himoitsemastaan marenkileivoksesta, oli Jeeves jo löytänyt lämpimän paikan hänen sylistään. Nainen huokaisi hymy huulillaan ja silitti kissan silkkistä, pitkää turkkia ennen kuin mursi jälkiruuastaan palan pikkuhaarukallaan ja työnsi sen suuhunsa. Hän uppoutui elokuvan maailmaan eikä kiirehtinyt herkkunsa tai vielä höyryävän teensä kanssa.

Benedict piilotti pähkinäbrownien suuhunsa muutamalla haarukallisella, laski kissojen harmiksi tyhjän lautasen takaisin sohvapöydälle ja vilkaisi kulmansa alta, että Carolinella oli kaikki hyvin eikä nainen kokenut hänen hylkäävän tätä, jos palaisi takaisin esseekansioiden pariin. Ehkä hän voisi antaa vähemmän tarkastettavia tehtäviä, mutta nuorten oppimisen seuraaminen oli huomattavasti vaikeampaa ilman niitä, ja hyvän tekstin kirjoittamisen harjoittelu oli vaikeaa ilman kirjoittamista.

Jeeves venytteli suurieleisesti Carolinen sylissä naisen vaihtaessa asentoa mukavampaan. Häntä harmitti, että päällä oli yhä se parempiin tilaisuuksiin ostettu mekko, joka oli nyt paitsi kissankarvassa, varmaan myös leivoksen muruissa, joita hän oli yrittänyt vältellä haarukoidessaan makeaa marenkiunelmaa suuhunsa. Hän ei hennonnut häätää pitkin pituuttaan nukahtanutta kissaa reisiensä päältä, joten tyytyi hankalaan asentoon ja nojautui teekuppiaan pidellen sohvan selkänojaan.

"Oletko nähnyt tämän aikaisemmin?" mies kysyi tarkoittaen televisiossa pyörivää, elegantilta huumoriltaan hilpeää Mansfield Parkin filmatisointia. Hän tunsi huonoa omaatuntoa vaimonsa hylkäämisestä, vaikka teknisesti oli paikalla eikä keskittynyt muuhun huvikseen. Hän oli kuitenkin istuttanut naisen television ääreen kuin 5-vuotiaan.

”Joskus vuosia sitten”, Caroline vastasi vilkaisten hymyllä miestään. Hän muisti tuskin kohtaustakaan, vaikka pääjuonen tunsikin, joten elokuvaelämys oli jännittävä.
”Voi olla, että liimaudun tähän loppuillaksi”, hän hymähti ja hörppäsi teetään. Hän tuskin malttaisi jättää elokuvan kesken.

Benedict hymyili ja kurottui hieraisemaan vaimonsa olkapäätä. Hyvä, jos Caroline viihtyi. Mies sai yhden kurssin kirjoitustehtävät korjattua, pakkasi kansionsa ja nousi suukottaen jälleen vaimonsa hiuksia.
"Menen suunnittelemaan huomisen tunteja."

”Älä rehki liikaa”, Caroline toivotti ja kääntyi sitten taas katsomaan elokuvaansa. Hän nautiskeli teensä loppuja rauhassa ja yritti nauttia olostaan varsin lämpimän karvakasan alla. Valkotassuinen otus oli sulattanut hänen sydämensä eikä hänellä ollut tahdonvoimaa siirtää sitä oman mukavuutensa tähden. Niinpä hän yritti etsiä parhaan mahdollisen asennon monikiloinen kissa puolittain sylissään ja seurasi elokuvaa, jonka pääjuoni alkoi kai lähestyä loppuaan.

"En tietenkään", mies huokasi ja katosi kolmannen kerroksen hiljaisuuteen, missä saattoi lukkiutua makuuhuoneesta kirjastoksi kautta työhuoneeksi muutettuun tilaan. Huomenna hänellä olisi sekä luovan kirjoittamisen kurssi, ilmaisutaidon ryhmä että näytelmäharjoitukset, joten päivä ansaitsi häneltäkin panostusta. Jos työt venähtivät pari tuntia keskiyön jälkeen, sitten venähtivät.

Teekupin pohjalle jäi vain haalennutta sakkaa, kun Caroline laski sen varoen pöydälle ja etsi kätensä lämpimän kissan turkkiin. Elokuvan loppupuolellakin hän sai syyn naurahtaa useammin kuin olisi uskonut, mutta lopputekstien tullessa hän tajusi odottaneensa niitä jo aikansa. Häntä väsytti, joten oli helpotus sulkea televisio ja nostaa kissa hellästi pois sylistä. Astiat löysivät paikalleen keittiöön ja Caroline kylpyhuoneen kautta miehensä työhuoneen ovelle. Hän koputti hiljaa oveen.
”Menen sänkyyn lukemaan”, hän ilmoitti toivoen hiljaa, että ehkä Benedict tulisi pian perässä.

"Hyvää yötä", Benedict vastasi hajamielisesti työpöydän äärestä, katse keskittyneellä tuimuudella tietokoneen näytöstä ja sen kalpea valo kasvot valaisten. Hänellä olisi vielä töitä - ja kasvava inspiraatio kirjoittaa. Sanat tulvivat kielelle. Hän ehtisi nukkua myöhemminkin.

Caroline nojasi päänsä hetkellisesti ovenkarmiin ja huokaisi hiljaa. Hyvän yön toivotus tarkoitti, ettei hänen tarvinnut odotella miestä hetkeen yhteiseen vuoteeseen.
”Hyvää yötä”, hän vastasi ja kääntyi siirtyäkseen makuuhuoneeseen. Nainen riisui mekkonsa, pukeutui kevyeen naruhihaiseen yöpaitaan ja pujahti peiton alle. Hän kohensi tyynyjä selkänsä taa, jotta saattaisi hetken lukea puoli-istuvassa asennossa ennen kuin nukahtaisi. Hän sytytti yöpöydän valon hämärään huoneeseen ja avasi edellisvuonna julkaistun englantilaisen kirjailijan romaanin kohdasta, johon se viimeksi oli jäänyt. Puolisen tuntia luettuaan Caroline nukahti kesken sivun ja kirja retkahti käsistä sängylle.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Oman elämänsä supersankareita   To Tammi 28, 2016 11:52 am

Tiistai 26. tammikuuta 2016, aamupäivä - Vrum Vruum

Huhut aseistautuneesta hevosvainoajasta levisivät tallilla kulovalkean tavoin, ja vain harva uskaltautui enää maastoon. Hevosia metsästyskiväärin kanssa säikytellyt, niitä takaa-ajanut ja hevosille hengenvaarallisia ansoja virittänyt vainoaja oli edellisenä päivänä myös käynyt levittämässä lasia tallin suosituimmille ratsastuspoluille; niitä siivotessa työntekijät olivat löytäneet myös naamioituja kuoppia, jotka voisivat rikkoa jalan yhdellä askeleella. Pieni, rohkea joukko oli kuitenkin lähdössä tiistaiaamupäivänä maastoon - kirkkaassa päivänvalossa ja vilkkaammin liikennöityjä teitä pitkin. Pari työntekijääkin oli pakotettu mukaan; Jemmalle lähtö ei ainakaan ollut vapaaehtoinen. Luoja. Hän oli ollut kuolla jo kerran aikaisemmin maastossa, koska joku hullu ajoi heitä moottoripyörällä takaa pitkin pimeitä nummia ja ammuskeli kiväärillä ratsukoita kohti. Silti hän oli tässä, istumassa harrastehevoseksi hankitun, entisen kilpahevosen selässä, jolle omistaja ei pärjännyt ja joka kävi sekopäiseksi, ellei päässyt maastoon silloin tällöin. Jemma huiskautti suklaanruskeaa, kypärän alta näkyvää ponihäntäänsä, kun vilkaisi takana tulevaa jonoa.
"Vasemmalle", hän kuulutti taakse, kun kääntyi tallitieltä ohi kulkevalle maantielle. He jatkaisivat sitä suoraan, kunnes tulisivat Hexhamiin vievälle tielle, ja voisivat sitä kautta tehdä hyvänmittaisen lenkin Rosingsin itäpuolen ympäri.

Maastoretki ei ollut tullut Masonin mieleen enää sen jälkeen, kun hän oli kuullut ratsukoita vainoavasta hullusta, mutta kun hän oli kerrankin osunut tallille keskellä päivää ja kuullut porukan suuntaavan maastoon, hän oli innostunut ja ilmoittautunut mukaan. Essie kaipasi maastoilua este- ja koulutreenien ohessa ja kun hänen ei kerran tarvinnut mennä yksin, asia oli sillä sovittu. Hän seurasi letkassa tien vartta varmajalkaisella hevosellaan, joka tosin olisi kaivannut lisää vauhtia ja otti kärsimättömiä sivuaskelia, kun ei saanutkaan juosta. Mason ratsasti sitä kuitenkin taitavasti ja piti sen käsissään. Onneksi se sentään käyttäytyi muita hevosia kohtaan hyvin.
Taylorilla sen sijaan ei ollut niin hyvä tuuri. Hän oli aivan liian tutuksi tulleella tavalla tullut taas pakotettua tallille, ja itseään säästääkseen ajatellut maastoretken tekevän hyvää vaaleanrautiaalle Radio Ga Galle. Nyt hänen allaan tärisi kuitenkin puolitonnia räjähtävää energiaa, jota ruuna oli ladannut eilisen vapaapäivänsä ajan. Hienoa. Tyttö kiskoi hevosen milloin puolittain ojaan, milloin taas poikittain tielle, mutta onnistui pitämään sen hallinnassaan lähinnä vuosien ajan hiotun istuntansa ja vahvojen pidätteiden ansiosta. Onneksi hän oli edes laittanut kovemmat kuolaimet.

Jemma ei muistanut, mikä hänen hevosensa nimi oli. Joku teennäisen hieno, tietenkin, ja omistajan suussa varmaankin Mussukka. Nainen katseli kriittisesti tummakärkisiä korvia, aivan väärällä tekniikalla leikattua ratsuharjaa ja tasaisenruskeaa, lihaksetonta kaulaa. Mikäköhän olisi sopiva. Rumilus? Kuikula? Hirvi? Ehkä se saisi kelvata. Ruuna tikitti eteenpäin etupainoisena ja yrittäen nostaa päätään pois martingaalilla varustetulta nivelkuolaimelta. Jemma seurasi epäluuloisesti uneliasta, rauhallista maaseutua, jolla näytti liikkuvan lähinnä lampaita pikkuisina pisteinä märkien, vihertävänkeltaisten peltojen perällä. Hevonen ei tajunnut pohkeita - paitsi käskynä yrittää lähteä kiitävään raviin - ja nainen sai turhaan yrittää vääntää sitä kostealle, kapealle pientareelle. Kävelköön sitten asfaltilla. Ainakin kavioiden rytmikäs kopina oli tuttu ja kotoisa ääni. Nainen rapsutti hajamielisesti Hirven harjantyveä, kun se rentoutti niskaansa ja laski päätään hänen mallikelpoisen tasaista kättään vasten. Matka olisi taittunut huomattavasti mielyttävämmin ravissa, mutta minkäs teit. He voisivat ravata - tai painaa täysiä - kun kulkisivat Rosingsin tilusten pohjoispuolelta Thackerrayille ja saapuisivat loivasti Rosingsin maiden poikki leikkaavalle hiekkatielle. Viimeksi heidän kimppuunsa oli hyökätty sen viereisellä nummella.
"Jatketaan suoraan", nainen huikkasi laiskasti olkansa yli ohittaessaan tieltä oikealle kääntyvän hiekkatien haaran, jonne tottuneet maastohevoset vaistomaisesti vetivät, sillä suosittu Slaleyn maastolenkki lähti siitä.

Gaga pukitti laiskasti kun Taylor kamppaili sen kanssa siitä, kumpi määräsi tahdin. Hän huokaisi kyllästyneenä ja tempaisi ohjasta samalla kun pamautti jalkansa hevosen kylkeen. Ainakaan se ei enää pomppinut enää, joskin yritti paeta kuolaintuntumaa ja testasi, miten parhaiten pääsisi eroon ikävän kireästä ratsastajastaan. Olisipa hän jäänyt vain kotiin nukkumaan sen sijaan, että tottelisi vanhempiaan joka asiassa. No, ainakin tallipäivä oli syy jättää muutama typerä koulutunti välistä, vaikka tietysti hän oli sanonut menevänsä tallille vasta koulun jälkeen. Ainakin hän saisi iltapäivästä ja illasta muutaman tunnin kavereidensa kanssa.
”Joko ravattais?” hän kysyi kiroten mielessään vauhdikasta kilpahevosta allaan. Ehkä hän voisi näyttää mallia. Ei hän mihinkään matelumaastoon ollut lähtenyt.

"Ei taida olla paras idea tässä asfaltilla", Jemma huikkasi herttaiseen sävyyn takaisin ja tuijotti sitten jälleen hiljaista maantietä edessään. Kaikenlaisia torvia sitä päästettiinkään hevosenomistajiksi. Hän yritti saada Hirveä käyttämään takaosaansa eikä tikittämään vain etujaloillaan, mutta kun ruuna ei reagoinut pohkeeseen oikein ja työnsi korvat suuhun ohjan käytöstä, milläs yritit opettaa sille peräänantoa kapeassa tienlaidassa.
"Oikealle", nainen kuulutti jälleen, mutta seisahtui tienhaaraan odottamaan hiljalleen Hexhamin suunnasta köröttelevän henkilöauton, ennen kuin lähti iskevästi nimettyä B6306-maantietä kohti Hexhamia. Jemma nautti ympäröivien peltojen yli puhaltavasta tuulesta kasvoillaan ja tähyili korkein sähkölangoin ehosteltujen, tietä reunustavien kivimuurien yli näkyikö maisemassa mitään tavallista poikkeavaa. Ei. Ei edes lampaita. Nainen vilkaisi olkansa yli jonon perää pitävää työntekijää, jonka uneliaanpuoleinen harrasteratsu oli jäädä jatkuvasti jälkeen. Olisi kyllä ollut mukava ravata ja saada lenkki ohi nopeammin, mutta minkäs teit. Ratsastuspolut oli ansoitettu kuin miinakentät, yleisimmillä ratsastusreiteillä oli ollut tien poikki viritettyä teräsvaijeria ja nummilla vaani psykopaatti moottoripyörän ja kiväärin kanssa - missä muualla saattoi ratsastaa kuin maantiellä? Mutkitteleva tie sukelsi vähitellen molemminpuolin kohoavan metsikön sisään. Se tarjosi turvallisentuntuista näkösuojaa toisin kuin avoimempi peltomaisema.
"Kaikki kyydissä?" huomaavainen asiakaspalvelija huusi jokseenkin välinpitämättömään sävyynsä.

Taylor pyöräytti silmiään. Hänen hevosensa käytännössä yritti jo ravata, kulki vaarallisesti poikittain autotiellä ja ohjat hiersivät ikävästi tytön käsiä. Ja hän kun oli kuvitellut, että oli valinnut järkevimmän veljensä hevosista. Taylorin ajoittain kenkkuilevan ruunan perässä hevostaan ratsastava Mason nautti rauhallisesta menosta ja katseli maisemia kiinnostuneena. Hän oli tuskin vilkaissutkaan Rosings Parkin läheisiä maastoja, joten oli oikein kiitollinen päästyään nyt mukaan.
”Mukana”, hän huikkasi letkan edessä ratsastavalle kauniille nuorelle naiselle ja tähtäsi hymyn tuota kohti jos koskaan sai katsekontaktin. Vaikka kotona odotti vaimo, Mason oli jo aikaa sitten lakannut estelemästä itseään katsomasta kauniita naisia. Gabriella oli mustasukkainen jo ilman syytä, joten turha hänen kai olisi enää kieltää sitä, että vaimon parasta ennen päivä oli mennyt, ja talli kuhisi nuorta verta.

Jemma huokasi marttyyrin vakaumuksella, kun Hirvi ei vain voinut suostua kulkemaan kapealla pientareella. Hän saisi taatusti syytteen, jos se rikkoisi nivelensä tai turvottaisi jalkansa tai mitä tahansa. Sekopäiseksi hevosta ei kyllä voinut kutsua. Se liikkui vain väärin päin, rumasti etupainoisena eikä ollut lihasta nähnytkään. Ehkä omistaja houkutteli ruunasta hulluja pukkeja ja ryöstöä. Tai ehkä sillä oli aivokasvain ja se napsahtaisi kohta ja heittäytyisi selälleen hänen päälleen. Nainen yritti esittää kiinnostunutta katsoessaan olkansa yli mukana olevia ratsastajia, huomasi punaruunikon selässä istuvan miehen katseen ja joutui hetken miettimään, kenet oli ottanut mukaansa. Aivan, joku Rivers. Ilmesesti hyvätuloinen kilparatsastaja, vaikkei millään merkitsevällä tasolla. Ehkä joku päivä. Jemma väläytti takaisin hymyn, ja joutui kääntymään sitten takaisin menosuuntaan. Mistäköhän risteyksestä heidän piti kääntyä. Hän tiesi tasan, että se olisi vasemmalla puolella tietä. Mutta kapealta, sankkenevan, nuoren metsän reunustamalta tieltä ei kääntynyt yhtään risteystä kummallekaan puolelle. Ongelma ratkaisu. Hän oli kaatua ruunikon kaulalle, kun se löi jarrut pohjaan ja jäi jäkittämään tienposkeen pää pystyssä ja pörähdellen.
"Älä viitsi", nainen murahti ja naputti ruskeita kylkiä pohkeillaan. Kosketus esteraipalla lavalle sai ruunikon jatkamaan tikittävää käyntiä.

Mason jäi hymyilemään itsekseen tyytyväisenä, kun oli saanut joukkoa johtavan ratsukon naiselta haluamansa huomionosoituksen. Hän jäi hetkeksi keskittymään ajatuksiinsa ja jonon johtajan ratsun pistettyä jarrut pohjaan, hän horjahti aavistuksen hevosensa selässä kun se pysähtyi kuuliaisesti. Essie tarkkaili tilannetta pää korkealla korvien valitessa oikeaa suuntaan kuulosteluun. Se tuntui ratsastajasta vain normaalilta ja hän antoi hevosen olla vähän rennommin. Kuka sitä peräänannossa ja täydellisessä muodossa maastossa muutenkaan ratsasti.
”No mikä mättää?” Taylor kivahti kun jono pysähtyi ja hän joutui kääntämään Gagan poikittain tielle. Se olisi mielellään ottanut tässä vaiheessa johtajan paikan, eikä tyttö olisi sitä pahemmin estellyt. Olisivatpa ainakin saaneet ravata. Ei sen luokan kilpahevonen pelkällä köpöttelyllä kunnossa pysynyt, vaikka Taylorin suurin syy ravata olikin päästä tallille pian takaisin. Hänen vanhempansa tulisivat illasta katsomaan, että kilpailuihin seuraavana päivänä heti aamulla suuntaavan Bvlgarin ja Aladdinin varusteet olisi pakattu. Hän ei ollut edes vilkaissut niitä kohti vielä. Miksi aina hänen täytyi tehdä kaikki?

Jemma veti syvään henkeä, kun takaa kuuluva mäkätys ei ottanut lakatakseen. Hän olisi vaatinut vaihtavansa paikkaa perää pitävän kollegan kanssa, ellei naisen hevonen olisi niin toivottoman hidas ja ratsastaja täysin kädetön vaatimaan siltä laahustusta enempää. Luoja. Hän rohkaisi taas niskansa jännittänyt ja korvat hänen suuhunsa työntänyttä taputtelemalla sen ohkaista kaulaa, mutta se ei saanut hevosta hermostumaan. Oli siinäkin kiitollinen eläin. Pääsi vihdoin maastoon, ja tässä tulos. Jännitynyt, nykivä, vastahakoisesti eteenpäin kiemurteleva hirvieläin. Eikö se olisi voinut vaikka nauttia ympäröivästä metsästä ja pensaikosta? Ehkä ne olivat ruskeita ja märkiä talven kunniaksi, ja ehkä Jemmakin tunsi olonsa vähän klaustrofobiseksi maan noustessa valleina kapean, mutkittelevan tien molemmin puolin ja talven riisuman metsän kohotessa heidän yläpuolelleen. Nainen koki silti, että hänen työtään olisi pitänyt arvostaa. Hän huokasi raskaasti, kun Hirvi stoppasi jälleen terävästi korskahtaen ja tunki korviaan hänen suuhunsa. Nainen nielaisi kirosanat ja yritti kannustaa ruunaa eteen, mutta se lähtikin peruuttaamaan vauhdilla kohti takanatulevan rintaa. Matka saattoi jatkua vasta muutaman terävän potkun ja raipannäpäytyksen jälkeen.

Gagan tikkaava käynti sai taas äkkistopin, kun johtajan hevonen veti liinat kiinni. Taylor huokaisi ja kannusti hevostaan eteenpäin ohi edellä olevan. Vaaleanrautias pysähtyi kuin seinään ja peruutti rajusti taakse kun sitä pyydettiin eteen. No johan nyt tuli näkymätön seinä kaikille hevosille eteen.
”Idiootti”, Taylor sähähti veljensä kaakille ja läimäytti sitä raipalla saaden aikaan kevyen pystyyn nousun ja pään ravistuksen. Kun johtohevonen sitten lähti lopulta liikkeelle, Taylor etsi vastentahtoisesti paikan jonosta - tunkien ruunansa ihan väärään väliin - ja huokaisi niskojaan nakellen. Miksi hän oli edes lähtenyt mukaan?

Taylor sai Jemmalta suorastaan teatraalisen pöyristyneen katseen, kun kehtasi lähteä ohittamaan. Eikö tuolle tytönnulikalle ollut opetettu minkäänlaisia ratsastussääntöjä? Jemma hillitsi halunsa naksutella kieltään ja patisti Hirven eteen lujasti pohkeidensa välissä. Hevonen hiipi ja kiemurteli vastahakoisesti. Sen silmänvalkuaiset välkähtivät, ja kaula alkoi hiota. Korvat pyörivät villisti. Kylmät väreet juoksivat alas Jemman selkää. Miksi hevonen oli peloissaan? Eihän täällä nyt mitään pelättävää ollut. Edes nummien mustanpuhuva psykopaatti ei voinut kaivaa ansakuoppia vilkkaaseen, asfaltoituun autotiehen tai vaania heitä pensaikossa moottoripyöränsä kanssa, koska joku huomaisi varmasti ja soittaisi aluetta partioivalle poliisille. Silti nainen tunsi tiukentavansa otettaan ohjista, varsinkin sukeltaessaan varjoisampaan syvänteeseen. Hän tähyili jokseenkin vainoharhaisesti tien molemmin puolin kohoavaa kasvillisuutta. Mistä moinen psykopaatti edes tietäisi heidän olevan täällä, kun ratsukot eivät olleet yleisesti kuljetulla reitillä. Niin juuri, Jemma tyynnytti itseään. Hevonenkin vain pelleili. Hänkin kuvitteli ympäröivän luonnon vaivihkaa laskeutuneen, epäluonnollisen hiljaisuuden.

Mason oli vilkuillut tuittuilevaa tyttöä ruunikolla, mutta koska hänen oma hyvin käyttäytyvä Essiensä korkeintaan otti sivuaskelia innostuessaan jostakin, hän kohautti olkiaan ja oletti toisen hevosen olevan vain hankala ratsastaa. Hän ihmetteli tosin johdossa olevan työntekijän ratsua, joka ei tiennyt liikkuako vai eikö, ja sai koko jonon epämukavaan vieteriliikkeeseen. Hänen tammansa säilyi uskomattoman kärsivällisenä, vaikka se hämmentyikin joka kerta, kun yllättävä pysähdys tapahtui. Hän oli tuntevinaan sen lihaksien jännittyvän, mutta todennäköisesti se oli vain innoissan, eikö? Tai sitten johtohevosne tavoin sekin oli näkevinään kummituksia, sillä eihän heitä mikään siellä uhannut. Mason olisi halunnut ratsastaa likemmäs johdossa olevaa naista, mutta koska ei halunnut ottaa minkäänlaista riskiä avioliittoonsa liittyen, oli varsin tyytyväinen pysytellessään kauempana. Hän ei uskaltanut edes toivoa, että nuori tallityöntekijä olisi kiinnostunut hänestä, joten tuskin pelkoa aviorikoksesta olisi kuin ehkä hänen salaisissa unelmissaan. Ehkä parempi unohtaa nekin haaveet ja keskittyä olennaiseen. Hän oli lähtenyt katselemaan maisemia, eikä edellä ratsastavan naisen takamus kuulunut niihin vaikka kuinka katse siihen suuntaan hakeutui.

Hänen oli vaikeaa käsittää näkemäänsä. Mutkan takaisella suoralla tie oli poikki. Metsän rauhaisassa varjossa kapean maantien tukki rapainen, mustanvihreä maasturi, joka oli taatusti nähnyt parempiakin päiviä. Se seisoi ääneti kaistojen välissä, pimeät valot saapuvia ratsukkoja kohti, ilman kilpiä ja kuin unohdettuna keskelle tietä. Hirvi vikuroi kimeästi valittaen, viskoi päätään ja yritti lähteä peruuttamaan. Jemma siristi silmiään, kun havaitsi mustan hahmon auton hämärässä hytissä, kädet tyynesti ohjauspyörällä. Hänen sydämensä jätti lyönnin välistä, ja hetken nainen tunsi putoavansa, kun sisuskalut jäätyivät. Ei hyvä luoja. Ei taas. Hän potki vauhkon hevosen ympäri samalla hetkellä, kun maasturi heräsi henkiin nälkäisesti ärjyen ja renkaat asfaltilla sutien syöksyi hevosia kohti.

Taylor tuskin katsoi eteensä ja havahtui vasta kuullessaan hevosen vikurointia edestä. Mitä nyt taas? Hän oli jo huutamassa jotakin ratsastuksen opettelusta ja hevosen hallinnasta, kun Gaga sai jalat alleen ja hänen koko keskittymisensä meni selässä pysymiseen. Tyttö tarttui lyhyeen harjaan ja istui tiiviisti satulaan, kun hevonen pyörähti takajaloillaan ympäri ja yritti kaikessa siinä tungoksessa paeta käyntiin lähtenyttä maasturia. Kuka hullu heitä oikein oli vastassa? Tyttö ei ehtinyt katsoa ympärilleen, vaan takertui hevoseensa kun se hyppi tienpiennarta apuna käyttäen ohi muista. Mason oli huomannut auton kyllä jo aiemmin ja niin oli Essiekin. Se tosin säikähti vasta johtohevosen reaktiota ja muiden hevosten pakokauhu tarttui muutoin niin fiksuun hevosen. Mutta autohan tuli heitä päin? Hiljalleen Mason alkoi käsittää, että tässä oli se hullu, josta hän oli kuullut puhuttavan. Ja hän kun oli ajatellut, että maastoon lähtö oli turvallista nyt? Mies yritti saada hevostaan hallintaansa, mutta Essie peruutti holtittomasti ojaan ja ehti juuri parahiksi ponkaista vauhtia jotta ei luisunut sinne kokonaan. Se hyppi vauhtia ja tilaa etsien osittain taakse jääneiden ratsukoiden päälle ja mitä lähemmäs maasturi kävi, sitä villimmäksi Masonin kauhukuvat kävivät.

Hyvä työntekijä olisi varmastikin huolehtinut siitä, että kaikki olisivat turvassa ja yrittänyt paimentaa vauhkoja hevosia tai heittäytynyt ramboksi, niin kuin Paulus. Jemma halusi kuitenkin vain pois. Nainen potki panikoituneen ruunikon neliin välittämättä siitä, jos hevonen katkoisi jalkansa asfaltilla, kunhan hän pääsisi turvaan, kauas pois heitä jo kerran takaa-ajaneesta psykopaatista. Ilmeisesti mies ei aikonut säikytellä tänään kiväärillä - ehkä vain ajaa hevosten yli? Ajatus ei parantanut hänen oloaan. Hirvi lensi asfaltilla kengät lipsuen ja kipinää iskien, ja Jemma painautui sen kaulalle potkien hevoseen lisää vauhtia. Hänen kollegansakin jäi kauas jälkeen, mikä oli varmastikin hyvä. Jos maasturi törmäisi johonkuhun, sen vauhti hidastuisi antaen hänelle mahdollisuuden pidempään etumatkaan.

Gaga pinkoi varmasti nopeinta laukkaa mitä siitä koskaan irti oli saatu ja Taylor roikkui sen harjassa. Hän ei aikonut jäädä jälkeen hevosesta tai hukata sitä, sillä hän tiesi olevansa jo nyt perheensä silmissä täysi pettymys. Hän kannusti hevosen kaaokseen jääneiden edelle ja ruunikko sai kuuluisat estekykynsä takaisin loikatessaan yli tienvierelle kaatuneen puunrungon ohittaessaan hevosten valtaaman tien jostakin reunasta. Tyttö yritti parhaansa mukaan katsoa eteensä, mutta ei nähnyt mitään silmiin kirvonneiden kyynelten takaa ja lopulta vain roikkui henkensä uhalla hevosen kaulalla. Masonilla ei käynyt niin hyvä tuuri. Hän jäi hevosensa kanssa jumiin muiden taakse ja joutui odottamaan, että koko letka pääsi ympäri. Essien kaviot lipsuivat asfaltilla ja se esitti harvinaista keulimista yrittäessään löytää tietä pois. Lopulta se otti valtavan sivuloikan ja sai jalat alleen, kun tie edessä aukeni. Mason oli horjahtaa alas, menetti jalustimensa ja pysyi hädin tuskin kyydissä roikkumalla hevosessa mahdollisimman hankalasti. Auton murina kuului lähempää ja hän oli varma, että se osuisi hänen kalliiseen kilpahevoseensa, josta tuskin olisi sen riekkumisen jälkeen jäljellä enää mitään.

Kalmanvihertäväksi valahtanut työntekijä jäi Masonin taakse hidasliikkeisellä, sieraimet suurina hönkivällä harrasteratsulla. Nelistävän hevoslauman kengistä lähti vihlova kolina, ja niiden nivelien saattoi kuvitella kuolevan. Mustanpuhuva, kasvonsa syvään huppuun verhonnut mies ei liikuttanut käsiään ratilta ja näytti nojailevan penkkiinsä rentona. Maasturi ärjyi dieselinkatkuisena ja lähestyi uhkaavasti taaimmaisten hevosten lautasia. Sen kuumuuden saattoi melkei tuntea selässään. Auto tyytyi kuitenkin vain härnäämään panikoituneita eläimiä, hivuttautuen melkein niiden takajalkoihin saakka, jättäen vähän väliä ja hiipien jälleen lähemmäs kuin hiirellä leikkivä kissa. Hevosten jyrääminen tässä vaiheessa ei ilmeisesti täyttänyt ajajan janoa.

Mason antoi Essien vain juosta, sillä hänestä ei siihen hätään irronnut muuta. Hän tuskin kannusti hevosta, mutta se pinkoi paniikissa niin kovaa kuin pääsi kun ratsastajakin saattoi tuntea auton ihan perässä, hevonen monotti taaksepäin kauhunsekaisen kiljahduksen kera. Yllättävä liike sai huonosti satulassa roikkuvan Masonin valahtamaan kaulalle ja sitä pitkin tienpiennarta pitkin ojaan. Luojan kiitos hän oli ratsastanut aivan tien sivussa, sillä muuten hänestä tuskin olisi enää mitään jäljellä auton ajettua yli. Mies tunsi näkökentän sumenevan ja hetken kivun jälkeen hän pyörtyi. Jo kauempana Taylor jatkoi voitokasta kulkuaan Gagan kyydissä, joka oli saamastaan etumatkasta huolimatta edelleen ihan sekaisin. Se vaahtosi ja takoi kavioillaan asfalttia niin nopeasti kuin ikinä pystyi. Siitä tuskin olisi enää kilpahevoseksi, minkä Taylor saattoi ikäväkseen tuntea joka askeleella, kun kengät kirskuivat vasten kovaa tietä. Hän toivoi että hevonen olisi fiksu ja siirtäisi laukkansa edes tien sivuun, mutta ei. Hän pelkäsi, että pian eteen ajaisi auto, eikä hänestä olisi pitelemään vauhkoontunutta hevosta.

Gagan perässä seurannut Hirvi alkoi jäädä. Lihaksettomalla harrasteratsulla ei ollut voimaa jatkaa holtitonta pakomatkaa loputtomiin. Jemma kannusti sitä eteen, vaikka tunsi väsymyksen vaikeuttavan hevosen liikettä. Miksi hänellä ei ollut Batmania? Huippukuntoinen kenttähevonen oli kantanut hänet turvaan. Tästä ei voisi sanoa samaa. Hän tunsi hengittävänsä jälleen, kun tajusi ympärillä olevan aidattuja peltoja - ja tuolla oli risteys Whitley Chapelin ja kodin suuntaan. Helpotus vaihtui kauhuun, kun hevonen yritti kääntyä liukkaalla asfaltilla täydessä vauhdissa. Sen jalat lipsuivat ja kolisivat, ja ruuna romahti kyljelleen jatkaen liukuaan. Jemma jäi matkasta ja kieri kauhuissaan hevosen perään, sillä saattoi kuulla perästä tulevat hevoset eikä tosiaankaan halunnut jäädä alle. Isku oli lyönyt ilmat pihalle eikä hän ollut varma, kenen veri asfaltilla oli, mutta tarttui pystyyn rämpivään hevoseen - ja heittäytyi seuraavassa hetkessä sivuun. Myös lopenuupunut, hikimärkä ja kuin kuolemankielissä puuskuttava harrasteratsu jonon perältä saavutti risteyksen maasturin puskuri hännässään. Kuljettaja painoi kaasua ja tuuppasi kääntyvää hevosta takamuksesta niin, että se heilahti ilmaan pois jaloiltaan ja törmäsi Hirveen kaataen molemmat hevoset ojaan. Auto seisahtui hetkeksi risteykseen, ja Jemma tuijotti sydän hakaten mustaa, kohtausta tyynesti ratin takaa katselevaa hahmoa, joka näytti harkitsevan mitä tehdä tai vain nauttivan aiheuttamastaan tuhosta. Silmänräpäyksen jälkeen maasturi kiihdytti rauhallisesti ja katosi mutkan taakse kohti Slaleyä. Nainen tunsi pahoinvoinnin vellovan sisällään ja väisti, kun Hirvi jatkoi matkaa epäpuhtaasti ja vaikeasti könkäten ja siihen törmännyt, raskaampirakenteinen ratsu lähti sen perään pahasti ontuen ja hädin tuskin jaloillaan. Veri tiellä ja ojanpientareella sai Jemman oksentamaan rajusti vastapäiseen ojaan. Hän olisi halunnut vain kotiin, mutta heikko vaikerrus hevosten mukana lentäneestä kollegasta sai hänet laahustamaan takaisin tien toiselle laidalle ja soittamaan ambulanssin.

Vasta tallitiellä, kun takaa-ajanut auto oli tiessään, vaaleanraudikko hidasti kauhun lamauttamiin pidätteisiin. Se pysähtyi lopulta tien varteen ja Taylor sai etsittyä kadonneen istuntansa ja ohjat käsiinsä. Hän kääntyi katsomaan taakseen, mutta yksikään ratsukko ei seurannut. Hienoa, mitenhän pahasti muille oli käynyt? Tyttö laskeutui hevosen selästä ja huomasi heti, että se varoi seistessään oikeaa etusta. Voi nyt saatana. Hän kokeili jalat ja sai todeta huokaisten, että kaikki olivat lämpöisiä ja turvonneita. Gagan erityisesti aristama etunen näytti ulospäin samalta kuin muutkin, mutta kuka niistä nyt tiesi. Tyttö lähti taluttamaan hevosta tallille, sillä ei hänestä olisi apua muillekaan, ja hevonen oli nyt tärkein. Kauempana Mason havahtui hetkellisestä tajunnan menetyksestään ja nousi istumaan. Pyörrytti ja oksetti, kaikkialle sattui, mutta hän arveli olevansa kunnossa. Mies nousi varoen ojan pohjalta vaatteet aivan litimärkinä ja hän sai työntää kätensä mutaiseen maahan, jotta onnistui kiipeämään tielle. Vähän matkan päässä näytti olevan huonokuntoisia hevosia ja ihmisiä. Essietä ei näkynyt missään. Mason aristi aavistuksen vasenta rannettaan, mutta siitä välittämättä hän kiirehti miten parhaiten pystyi muiden luo.
”Miten kävi?” hän kysyi siltä joukkoa johtaneelta naiselta, joka tuntui olevan kaikista eniten perillä.

Jemma hankasi käsivarsiaan tienpientareella vaihtaen painoa jalalta toiselle ja tuijotti vauhkona ympärilleen. Hevoset katosivat kohti tallia, osa hitaammin ja vaivalloisemmin kuin toiset, ja hän oli jäänyt vastuuseen heikkona vaikertavasta raukasta, joka itkeä kitisi ja retkotti ojan pohjalla ilmeisesti jalka poikki ja mitä lie, kun oli mennyt jäämään kahden kaatuvan hevosen sekaan. Jemma ei todellakaan aikonut koskea räkäiseen, tuskin tajuissaan olevaan työkaveriin. Hänen päivänsä kirkastui edes vähän, kun näki ilmeisesti kyydistä pudonneen miehen lähestyvän.
"Odota tässä ambulanssia", hän vetosi ja tunsi olonsa vähemmän hurmaavaksi, sillä oli kalpea, itkettynyt, rapainen, verinen ja maistoi oksennuksen edelleen suussaan. Hyi helkkari.
"Minun on lähdettävä hevosten perään. Okei?" Jemma maanitteli lähtien jo perääntymään harppauksin tallia kohti. Hän ei halunnut jäädä tähän odottamaan, että mielipuoli maasturinsa ratissa tulisi takaisin tai kävisi noutamassa kiväärinsä. Eikä hän halunnut myöskään leikkiä sairaanhoitajaa epäpätevälle kollegalle.

”Hei, oletko sä kunnossa?” Mason kysyi eikä päästäisi naista lähtemään noin vain. Hän vilkaisi ojanpohjalla makaavaa ratsastajaa. Pitäisihän tuo auttaa pois. Mies kumartui lähemmäs ja siirtyi niin lähelle kuin pääsi suistumatta itse ojaan.
”Tule auttamaan”, hän pyysi kaikkoamista yrittävältä naiselta ja ojensi kättään kohti hysteeristä, selvästi loukkaantunutta ihmistä.
”Mihin sattuu? Voitko liikkua sen verran, että saisimme sinut tien puolelle?”
Samaan aikaan Taylor oli saavuttanut tallin ja vei nyt selkeämmin ontuvan hevosen talliin. Hän pisti sen kiinni pesukarsinaan ja kiskoi varusteet pois käytävän telineisiin. Jalat pitäisi kylmätä, tosin siitäkään tuskin oli enää mitään apua.
”Onko eläinlääkäri paikalla? Hevoseni vauhkoontui ja se aristaa jalkaansa”, Taylor uikutti hätäisenä lähimpänä olevalle ihmiselle. Gaga näytti kurjalta. Hän ei ikinä haluaisi kertoa tästä kotona.

Jemma tuijotti Masonia useamman askeleen päästä. Hän ei taatusti tulisi auttamaan. Hän ei koskisi tikullakaan mihinkään, luoja. Hän halusi kotiin.
"Sanoivat, ettei pidä liikuttaa", hän välitti Masonille hätäkeskuksen ohjeet. Vihertävä hahmo ojassa ei näyttänyt hyvältä. Toinen jalka sojotti säärestä melkein 90 asteen kulmassa vinoon ja reisikin näytti vinolta.
"Minun pitää lähteä hevosten perään", nainen vetosi uudelleen.
Tallilla kävi hyörinä. Jemma oli soittanut ja välittänyt uutisen sen päivän maastoretkeltä: niinpä eläinlääkäri oli hälytetty välittömästi, ja traileri lähti kohti suuntaa, jossa puuttuvien hevosten arveltiin olevan. Maybe väänteli käsiään ahdistuneena. Hän halusi olla hyödyksi, mutta ei saanut tehdä äkkiliikkeitä, nostaa raskaita taakkoja tai edes kääntää päätään typerän niskatukensa kanssa.
"Eläinlääkärin pitäisi saapua mahdollisimman pian", hän saattoi tarttua Taylorin avunpyyntöön ja harpata toisen tytön vierelle. Effie oli sanonut vain, että oli tapahtunut uusi hyökkäys, ja Mayben vatsaa kylmäsi. Hän näki edelleen painajaisia pimeästä nummesta, laukauksista ja altaan katoavasta hevosesta, joka oli nyt kuollut.
"Mitä siellä tapahtui?"

”Kaikki hyvin, ole vain paikallasi”, Mason tarjosi sanallista apua loukkaantuneelle, kun oli kuullut Jemman ohjeet hätäkeskukselta. Ehkä siis parempi antaa olla ja yrittää välttää turhaa paniikkia. Hän ei vieläkään tiennyt, missä hänen hevosensa oli, mutta siinä hetkessä keskittyi enemmän ihmisuhreihin.
”Pääsikö moni hevonen irti?” Mason kysyi olettaen, että nainen tarkoitti niitä. Huoli Essiestä oli kova, mutta hänen automaattinen reaktionsa oli pelastaa ensin ihmiset.
”Onko muita loukkaantuneita?” Kysymyksiä pyöri mielessä enemmän kun hän ehtisi koskaan kysyä. Ehkä nainen ei edes tietäisi vastauksia.
Taylor nyökkäsi kalpeana, kun kuuli eläinlääkärin tulosta. Hän katseli kädet täristen Gagaa, joka lepuutti toista etustaan ja näytti kurjalta vaahdottuaan ja hiottuaan juoksumatkan aikana. Se ei huohottanut enää käveltyään aika matkan tallille, mutta ei se hyvältä näyttänyt.
”En tiedä. Joku idiootti lähti ajamaan meitä takaa”, Taylor vastasi. Hän ei oikein muistanut edes tapahtumia, vain sen, että oli roikkunut kiitävän hevosen selässä pitkään, kun kovaääninen maasturi oli ajanut perässä. Kaikki tuntui kuin painajaiselta.
”Gagan jalat tarvii kylmätä”, Taylor sanoi ääneen mutta oli aivan liian lamaantunut toimiakseen. Nyt, kun he olivat turvassa, hän ei enää tiennytkään, mitä tehdä.

"En tiedä", Jemma vastasi Masonille kireästi. Mikä risteilyohjaaja hän oikein oli? Hän oli roikkunut hevosen kyydissä henkensä kaupalla eikä ratkonut matemaattisia yhtälöitä.
"Siksi olin lähdössä hevosten perään, jotta tietäisin", hän huomautti ja pyyhki kasvojaan käsiin. Polvea poltteli niin, ettei uskoisi ja päässä heitti. Vatsa tuntui edelleen elävältä. Hän vilkaisi räkäistä kollegaa, joka oli hiljentynyt tervetulleesti.
Maybe kosketti Taylorin käsivartta myötätuntoisesti. Mitä heidän maailmalleen olikaan tapahtunut? Tyttö näki tilaisuuden olla avuksi ainakin hetken, taputti hevosta ja ryhtyi kylmäämään sen jalkoja omistajan toiveen mukaan. Maybe vilkaisi kelloaan. Kauanko eläinlääkärillä voisi mennä?

”Mene sitten”, Mason sanoi melkein käskevästi.
”Jos löydät hevoseni, ota se kiinni”, hän toivoi ja kääntyi rauhoittelemaan ojassa makaavaa. Missä ihmeessä se ambulanssikin viipyi?
Taylor seurasi vierestä kun työntekijä selvästi tiesi mitä teki ja kumartui hevosen luo. Hän riisui kypäränsä ja pörrötti hiuksiaan paremmin.
”Toivottavasti se ontuu vaan väliaikaisesti”, hän mutisi yksinään ja puri alahuultaan. Sellaisena hetkenä hän olisi mieluusti mennyt tupakalle, mutta tupakat olivat takin taskussa kaapissa eikä hän jaksanut mennä. Pitäisi kai soittaa äidillekin. Sen sijaan hän päätti jänistää ja laittoi viestin. Eivätköhän vanhemmat ryntäisi hetkessä katsomaan arvokasta hevostaan. Tyttärestä viis. Gaga seisoi nyt rauhassa hoidettavana, kuten yleensäkin. Taylor näki miten se aristi edelleen jalkojaan, mutta ainakaan mikään ei ollut poikki, sillä se oli päässyt kävelemään talliin asti. Kunpa se tulisi kuntoon. Äiti ei muuten koskaan enää antaisi anteeksi.
”Missä se eläinlääkäri kuppaa?” hän ärähti ja näki juuri silloin naisen viilettävän käytävää pitkin.
”Caroline Bennett, eläinlääkäri”, nainen esittäytyi ja siirtyi hetkessä hevosen jalkojen luo tunnustelemaan niitä.
”Hyvä, että olette kylmänneet jalkoja”, hän nyökkäsi tunnustellessaan hevosen jalat kokonaisuudessaan ja tarkistaessaan mahdolliset muut ruhjeet.
”Oliko paikalla muita ratsukkoja?”

Jemma oli lähdössä, mutta hämääntyi katsomaan taivaalle, missä voimistuva säkätys kertoi lähestyvästä helikopterista. Hän suojasi kädellä silmiään, kun pelastuskopteri vajosi hitaasti viereiselle pellolle lyöden vanhan heinikon lakoon ja melkein toivoi olevansa itse pahemmassa kunnossa kuin oli, kun raamikkaita miehiä uniformuissa hölkkäsi paareineen kohti uhria. Hän ei halunnut nähdä runneltua ihmisraatoa, joka kasattiin paketoituna paareille - varsinkaan, kun hän oli ilmeisesti aivan näkymätön tulijoille - joten nainen lähti kävelemään tallin suuntaan kädet puuskassa. Hevosten olisi paras olla jo siellä.
Maybe tervehti eläinlääkäriä ja katsahti sitten Tayloria odottavasti, olihan tyttö ollut paikalla. Mikäli Taylor ei kuitenkaan saanut sanaa suustaan, hän tarjoutui jakamaan oman tietonsa.
"Viisi ratsukkoa lähti maastoon. Kaksi ovat tulleet takaisin. Toinen on toisella käytävässä pesukarsinassa", Maybe kuvaili, "kolme ovat vielä kadoksissa."

Mason antoi tilaa ensihoitajille ja perääntyi tilanteesta. Hän katseli naisen menoa ja vastasi nopeasti hoitohenkilökunnan kysymyksiin miten parhaiten osasi. Lopulta hänestä ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä, joten mies otti jalat alleen ja lähti tietä pitkin naisen perään. Ehkä hän vielä saisi tuon kiinni. Essietä ei näkynyt missään. Toivottavasti tamma olisi löytänyt tallille.
”Onko toinen hevonen loukkaantunut?” Caroline kysyi taivutellessaan aristavaa etusta. Hän viittasi tyttö jatkamaan jalkojen kylmäystä.
”Luulen, että tämän jalat ovat vain rasittuneet. Kylmäyksen jälkeen suosittelen linimenttiä ja lämpöpinteleitä. Vain kevyttä liikutusta seuraavat päivät. Jos se ei viikonlopun jälkeen ole vielä kunnossa tai jalat menevät pahemmiksi, soittakaa uudelleen”, hän vastasi ja Taylor nyökkäsi. Hän hypisteli takkinsa hihansuita levottomana. Miksi hänelle aina kävi näin?
”Onko teillä mitään tietoa muista ratsukoista? Onko ratsastajia saatu kiinni?” Caroline kyseli ja odotti, että hänelle näytettäisiin toinen tallille saapunut hevonen jos siinä oli jotakin vikaa.

"Toinen hevonen näytti olevan suunnilleen samassa kunnossa kuin tämä", Maybe vastasi ja ojensi letkun kylmäämänsä hevosen omistajalle, jotta voisi lähteä näyttämään eläinlääkärille toisenkin tallille puuskuttavana ja uupuneena saapuneen ratsun.
"Yksi työntekijöistämme soitti. Hän oli pudonnut selästä. En ole varma, mitä tarkalleen tapahtui, mutta meiltä lähti traileri etsimään hevosia", tyttö vastasi ja vilkaisi ympärilleen kuin toivoen, että Effie materialoituisi ja voisi kertoa tarkalleen, mitä Jemma oli sanonut.
"Ilmeisesti osa hevosista saattaa olla pahasti loukkaantuneita."

Taylor tarttui vesiletkuun ja jäi varsin ankeana kylmäämään Gagan jalkoja. Hevonen varmaan kuolisi ja hän saisi kärsiä syyllisyyden tunnosta koko lopun ikäänsä tai vähintään muuttaa pois kotoa ja pysytellä poissa. Ei sillä, että hän varsinaisesti kotonaan olisikaan viihtynyt, mutta todellisuudessa ajatus aivan yksin jäämisestä oli kammottava. Tyttö yritti keskittää ajatuksensa hevosen huoltoon. Kyllä se tulisi kuntoon.
”Lähden saman tien, jos hevoset paikantuvat”, Caroline lupasi kumartuessaan tutkimaan toista hevosta. Hän kävi sen läpi samalla tottuneella rutiinilla kuin aiemman.
”Tältä on vasemman takasen kenkä puoliksi irti. Muuten uskon, että kylmäys ja lämpöpintelit sekä lepo riittävät.”

"Olen pyytänyt teitä toimimaan asiaan eteen syksystä saakka. Tänään jälleen viisi ihmistä ja viisi hevosta olivat hyvin lähellä menettää henkensä, koska tämä sama sairas yksilö jahtasi heitä autolla. Olen tarjonnut teille tuntomerkit autostakin. Silti teillä ei ole yhtä ainutta johtolankaa. Tehkää työnne!" Effien ääni, yläluokkainen englanti terävämpänä kuin koskaan, kantautui kulman takaa ja normaalistikin työntekijöitä hurjalla tarmollaan pelottava nainen sai punatakkiset tallityöntekijät lakoamaan edestään. Suuret, pöllömäiset silmät hohkasivat vimmastuneina ja poskilla paloi kiukun puna, kun nainen lopetti puhelun. Effie juoksutti luisevat sormet läpi lyhyestä, punavaaleasta tukastaan ja suoristi jakkutakkiaan seisahtuessaan Mayben ja Caroline Bennettin eteen.
"Paulus soitti. He löysivät loukkaantuneet hevoset sekä ratsastajat ja ovat kohta tallilla. Ilmeisesti jälki ei ole kaunista. Se sairas mielipuoli oli lähtenyt jahtaamaan hevosia maasturilla. Jemman hevonen oli kaatunut risteyksessä, ja maasturi oli ajanut päin yhtä hevosista niin, että se oli törmännyt Jemman hevoseen. En voi käsittää tätä", Effie jatkoi, ja Maybe pureskeli alahuultaan neuvottomana.

Caroline antoi loput ohjeet hevosten hoidosta ja kääntyi sitten katsomaan, kuinka jakkutakkinen nainen kertoi, että hevoset oli löytyneet. Hän oli kuullut alueella liikkuvasta sekopäästä, joka aiheutti ongelmia tallin väelle, mutta oli itse ensimmäistä kertaa hoitamassa uhreja. Joku oli pahasti pielessä, jos sai päähänsä lähteä jahtaamaan ratsukoita. Hän pyyhkäisi nutturasta karanneet hiussuortuvat korvan taa ja katseli karsinassaan seisovaa suurta eläintä.
”Onko tietoa hevosten kunnosta?” hän kysyi puhelinta pitävältä hallintovastaavalta. Harmi, että hänen nimimuistinsa oli huono, sillä hän tiesi tavanneensa naisen ennenkin tallilla.
Taylor siveli linimenttiä Gagan jalkoihin, kun hän kuuli hätäisiä askelia ovelta. Äiti ja veli. Hän jatkoi tehtäväänsä uskaltamatta katsoa perhettään silmiin.
”Mitä tapahtui?” Hänen äitinsä kysyi, eikä Taylor tiennyt oliko tuo vihainen vai vain huolissaan.
”Joku lähti ajamaan maasturilla meitä takaa”, tyttö mutisi ja nousi ylös.
”Herranen aika, maasturilla, eihän tällaista saa tapahtua. Mitä Gagalle on sattunut, tuleeko se kuntoon?” Yllättävää, ettei äiti ollut kiinnostunut hänestä, Taylor huomasi huokaavansa.
”Eläinlääkäri tarkisti sen jo. Kylmäystä ja lämpöpatjat ja muutaman päivän lepo”, Taylor lateli ulkomuistista ja suuntasi varustehuoneeseen hakemaan pinteleitä ennen kuin äiti tai hevosilla kilpaileva Haydn kysyisivät enempää. Ahdisti jo valmiiksi.

Effie hengitti syvään yrittäessään hillitä epätoivoisen raivon. Hallintovastaavan työsopimuksessa ei lukenut mitään aseistautuneesta psykopaatista.
"Yksi on raapinut toisen kyljen auki kai kaatuessaan. Toisella on kuulemma isoja palkeenkieliä, ja molemmilla ilmeisiä jalkavammoja. Kolmas vaikutti kuulemma suhteellisen ehjältä", Effie totesi sukaisten huolellisesti kammattuja, nyt sotkettuja hiuksiaan paremmin muotoon.
"Auton alle jäänyt vaikutti kuulemma olevan huonossa kunnossa. Ei ollut ollut pysyä jaloillaan." Rosings tyhjenisi tätä myötä. He olivat menettäneet jo kansainvälisen tason esteratsun. Charles Edgerlyn - ja Britannian - Paddy Blueta oli ammuttu. Evelynin Lionheart oli ollut kateissa päiväkausia. Bushwellien Karabiener oli loukkaantunut. Hän ei halunnut soittaa enää yhdellekään hevosenomistajalle tästä asiasta.

”Katsotaan kun ne tulevat, kannattaako joku viedä suoraan klinikalle”, Caroline sanoi rauhalliseen tyyliinsä. Hän pysyi tyynenä ammatillisessa mielessä silloin, kun oli töissä. Silloin mikään tilanne sai häntä tuskin häkeltymään tai panikoimaan. Mutta auta armias jos heidän kissoilleen kävisi jotakin, hän tuskin pystyisi toimimaan oikein. Nainen haki laukkunsa toisen pesukarsinan luota, sen, jossa aiemmin tarkastettu hevonen seisoi nyt pintelöitävänä. Hevosen ilmeisen hysteerinen omistaja tuntui tarkkailevan sitä kuin odottaisi sen kuolevan siihen paikkaan. Caroline siirtyi muiden kanssa ulos kun kuuli trailerin saapuvan. Hän jäi sivummalle tarkkailemaan, kuinka hevosia otettiin alas autosta.
Mason käsitteli tapahtunutta varsin hiljaisena. Hän oli onnellinen löydettyään Essien, joka oli hakeutunut muiden hevosten luo ja rauhoittunut uhan kaikottua. Sen jalat olivat naarmuilla ilmeisesti ojanpohjien kyntämisen vuoksi, mutta se käveli ainakin nopeasti katsottuna puhtaasti ja hän uskoi, että oli selvinnyt itsekin säikähdyksellä. Hän hyppäsi autosta ja laski hevosensa lastaussiltaa alas ensimmäisenä, sillä se oli mitä ilmeisimmin parhaassa kunnossa ja sen saattoi viedä talliin. Hänen vaatteensa olivat liimautuneet märkinä ihoon ja hänen oli kylmä, mutta ehkä hänestä olisi taluttamaan Essie edes sisään. Caroline vilkaisi sisään talutettavaa hevosta ja arveli sen olevan se vähiten loukkaantunut.

Jemma talutti hermostuneen, vaivalloisesti könkkäävän Hirven alas lastaussiltaa. Pitkä neli kovalla pohjalla, kaatuminen ja raju törmäys ja ilmalennon säestämä kaatuminen ojaan toisen hevosen kanssa olivat tainneet tehdä jotain sen selälle, jaloille tai pääkopalle. Asfaltti oli polttanut oikean kyljen paikoin auki lavasta lautaselle. Nainen tunsi olonsa hevosta kurjemmaksi, ja olisi vain halunnut lähteä kuumaan kylpyyn rauhoittumaan - niin kuin oli tehnyt edellisen kerran. Hän ei maastoilisi enää ikinä. IKINÄ. Perkele. Paulus toi ruunikon perässä mustan cobristeyksen, jonka sai melkein kantaa alas autosta, sillä hevonen ontui pahasti ristikkäisiä etu- ja takajalkoja ja hyppeli kömpelösti, lopenuupuneena kahdella jalalla. Sen turpa hipoi maata, sieraimista oli valunut verta ja takaosan vasemmalla puolella oli hurja, ammottava palkeenkieli alas reittä. Jalan valkea sukka oli vaihtanut väriä. Jokin autossa oli repinyt nahan maasturin tönäistessä hevosen ilmalentoon.

Caroline katsoi kahta vaivalloisemmin kulkevaa ratsua eikä näyttänyt järkkyvän edes kylki auki olevaa. Hän teki pikaisen diagnoosinsa siinä hetkessä ja viittoi sitten taluttajille.
”Viekää ne sisään, huuhdelkaa lika haavoista kädenlämpöisellä vedellä ja desinfioikaa. Haluan ne klinikalle lisätutkimuksiin, mutta jos ensiapu on mahdollista täällä, tehkää se”, hän opasti ja vilkaisi tallin suuntaan. Ainakin nämä kaksi huonosti kävelevää luulisi olevan helppo hoitaa, kun ne eivät pidemmälle päässeet puolikuntoisina. Hän siirtyi hevosten mukana talliin soitettuaan ensin hevosklinikalle kertoakseen tilanteen ja antaakseen ohjeet valmistautua, ja etsi sitten laukustaan kipulääkettä ja kaksi ruiskua. Toinen näytti aristaneen selkäänsä ja jalkojaa, ja toinen saisi sen lähinnä kyljen haavan ja puolittaisten jalkojensa vuoksi.
”Saako niille antaa kipulääkkeen? Onko omistajia paikalla?” Hän varmisti vielä ennen kuin tuikkaisi lääkeainetta vieraaseen eläimeen. Hän suositteli sitä vahvasti, mutta omistajalla olisi viimeinen sana. Voi olla että klinikalla se olisi viimeistään välttämätöntä, sillä hän kuvauttaisi hevosten jalat, toisen selän ja haavat pitäisi siistiä todennäköisesti tikkauksin. Jokunen jalka saattaisi vaatia kipsinkin riippuen siitä, missä kunnossa ne olivat. Toivottavasti ne näyttivät pahemmilta mitä olivat.
”Onko ne rokotettu?” Caroline kysyi rutiininomaisesti mahdollisten tartuntaepäilyjen vuoksi vetäessään kertakäyttöhanskoja käsiinsä. Olisi ikävää, että hevoset saisivat haavojensa takia jäykkäkouristuksen tai jotakin pahempaa. Se tosin oli mahdollisten murtumien epäilyn vuoksi pienempi paha, sillä Rosings Parkin tuntien kyse oli arvokkaista kilpahevosista ja ne tupattiin rokottaa vähän liiankin kanssa.

Maybe oli seurannut eläinlääkäriä ulos ja katseli levottomin silmin hevosia. Syyllisyys Nelsonin kuolemasta muodosti solmun hänen vatsaansa.
"Omistajia ei ole tavoitettu", tyttö välitti tiedon Carolinelle, "rokotukset ovat voimassa kaikilla tallin hevosilla. Mitä… Mitä jos omistajat eivät halua hoidatuttaa hevosia?" Hän madalsi ääntään, sillä ajatus tuntui hirveältä. Kingsdown Sport Horses Ltd ei ollut vaivautunut edes harkitsemaan toipumismahdollisuuden antamista Nelsonille. Paulus tuki jalat kiveyksellä liukuen vastaan, kun musta cob oli kaatua hänen päälleen tuskinkuultavasti vaikertaen ja hoipertaen. Jemma talutti könkkäävän ruunikon talliin pestäväksi katsomatta taakseen. Hän halusi kotiin. Ei leikkiä sankaria.

Caroline nyökkäsi. Hän ei jäisi katselemaan hevosten hätää, vaan veisi ne joka tapauksessa tutkittavaksi.
”En voi lääkitä niitä ainakaan täällä ilman lupaa, mutta hevosten hyvinvoinnin nimissä ne on vietävä klinikalle. Jos omistaja haluaa ennemmin lopettaa hevosen kuin sitoutua mahdollisesti kuukausien hoitoon, teemme sen klinikalla”, hän vastasi, sillä ei olisi yhdenkään hevosen tai tallityöntekijän etu, että ne tapettaisiin tallilla tai sen alueella. Hän ei paikan päällä saattanut kuin tarjota ensiapuohjeita, rauhoitusta tai kipulääkettä, mutta klinikalla ne olisi mahdollista kuvata ja tarvittaessa leikata. Ulkopuolelta oli hyvin vaikea sanoa, oliko hevosilla pahanlaatuista ruhjetta nivelissä, oliko selästä mennyt vain lihas vai pahempaa ja lisäksi tikkaaminen onnistuisi klinikkaolosuhteissa selvästi helpommin.
”Hevosauto on tulossa. Tiedämme enemmän, kun pääsen tutkimaan ne kunnolla.”

Maybe nyökkäsi ja kiiruhti avustamaan Paulusta, jonka hevosystävä ei ollut pysyä pystyssä. Tyttö tarttui päätään kuin luovuttaneena riiputtaneen ruunan riimuun ja veti sitä hellästi kohti tallia, kun Paulus yritti pidellä hevosta jaloillaan. Ruuna särki tytön sydäntä. Edes matka tallin ovelle ei tuntunut luonnistuvan.

Caroline katseli, kuinka kurjasti liikkuva hevonen ei kahdenkaan voimin tuntunut siirtyvän talliin. Olkoon pihalla.
”Saatteko tuotua vettä ulos jotta sen haavat saisi edes vähän puhtaammiksi?” hän kysyi siirtyen lähemmäs tarkastelemaan vaurioita. Hän tutki hevosen päällisin puolin miten parhaiten saattoi, mutta haavat olivat likaisia ja oli mahdotonta sanoa, olivatko ne niveliin tai jänteisiin asti auki. Haavoista olisi hyvä ottaa näytteet, mutta nyt se ei onnistunut. Todennäköistähän se oli liikkumisen hankaluuden vuoksi, tai sitten hevonen oli mennyt murtamaan jalkansa. Se kuitenkin oli liikkunut, joten suoraa tappotuomiota Caroline ei sille halunnut antaa.
”Se on parasta pitää pihalla auton saapumiseen asti”, hän ohjeisti vielä harmissaan siitä, että omistajaa ei ollut tavoitettu. Hevonen olisi kipeästi vaatinut kipulääkettä.
”Jos vain saatte omistajan puhelimen päähän, kysykää lupa kipulääkitykselle”, hän pyysi ja koska pystyi tekemään hyvin vähän siellä, siirtyi hän talliin vilkaisemaan muut hevoset.
Mason oli vienyt Essien pesukarsinaan ja huuhdeltuaan hevosen, hän oli kumartunut tarkistamaan sen ruhjeita. Muutamassa jalassa oli nirhamia, mutta ne näyttivät siisteiltä samoin kuin kyljessä ilmeisesti oksan raapaisema, jo tyrehtynyt haava. Hän oli saanut ohjeet puhdistaa sen desinfioivalla liuoksella ja paineli hellästi aineeseen kastetulla vanulla hevosen haavoja.
”Mitä sinä edes teet tallilla tähän aikaan?” Taylor kuuli äitinsä sättivän ja mietti, olisiko pitänyt vain lähteä pois. Hän risti kätensä ja kieltäytyi vastaamasta nojaillen pesukarsinan karmiin. Gaga oli paketoitu lämpöpintelein ja seisoi edelleen siinä, sillä kukaan ei ollut keskellä perhedraamaa saanut vietyä sitä karsinaan.
”Viikko kotiarestia”, äiti ilmoitti ja se sai Taylorin älähtämään vihaisena.
”Ei se mun vika ole että joku hullu ajo meitä takaa ja Gaga päätti juosta kilometrikaupalla autotiellä”, hän valitti ja tarttui kiukkuisena hevosen riimuun. Ainakin hän saisi hetken rauhan äidiltään.

Jemma kuunteli poissaolevasti Taylorin kauempaa kantautuvaa höykytystä arkiaamun hiljaisessa tallissa ja nautti karmasta. Hän suihkutteli Hirven kärsinyttä kylkeä ja manasi, kun sai kipakan potkun sääreensä.
"Saatana", hän murisi hypellen kauemmas ja mulkaisi hevosta kulmansa alta. Hoitaisi itse itsensä, kiittämätön elukka. Lapa, kylki ja kankku olivat palaneet vereslihalle ja jaloissa oli vekkejä ja ruhjeita. Luut vaikuttivat ehjiltä, Jemma arveli, vaikkei aikonut mennä tunnustelemaan hevosen viuhtoessa jalkojaan tähän malliin. Nainen vilkaisi viileästi Maybea, jota yksikään tallin sääntö ei tietenkään koskenut, ja väisti laiskasti, kun tyttö keräsi pesutilasta tarpeet huuhtoa ulkona odottavaa hevosraasua.

Taylor työnsi hevosraukan karsinaan fleeceloimella peiteltynä ja jalat kintereisiin ja polviin saakka pintelöityinä. Hän sulki oven kiukkuisena ja itsekseen mutisten paineli portaat ylös oleskeluhuoneeseen ja pukuhuoneille. Hän vaihtoi vaatteensa mustiin pillifarkkuihin, risaiseen ja löysään neuleeseen sekä lampaankarvavuorelliseen nahkatakkiinsa. Tyttö etsi tupakat taskusta ja paineli sitten tallin pääovista pihalle hermosavuille. Että äiti osasi olla raivostuttava, hän ei enää koskaan tulisi tallille.
Mason sai hevosensa pakettiin ja talutti sen hellästi karsinaansa. Hän silitti hevosen päätä ja toivoi, että se olisi kunnossa jo seuraavana päivänä. Hänen täytyisi antaa hoito-ohjeet henkilökunnalle, sillä ei mitenkään ehtinyt monesti päivässä laittamaan sen jalkoja, jo töidensäkin takia. Essiellä ei myöskään ratsastettaisi hetkeen, mutta hän viettäisi silti jokaisen vapaan tuntinsa sen luona talutellen, herkkuja syötellen ja paijaillen. Sen oli tultava kuntoon.
”Auto tuli”, Caroline huikkasi ovelta merkiksi tuoda se toinen hevonen ulos. Hän katseli vaivaista ruunaa tallin pihalla.
”Saatteko sen autoon?” hän kysyi viileällä sävyllä, mutta jäisi avuksi, jos hänestä jotain hyötyä olisi lastaamisessa. Autosta hyppäsi ulos kaksi eläintenhoitajaa, jotka tarjosivat samoin apuaan.

Jemma ei kaipaisi päivän ratsuaan. Se könkkäsi edelleen, mutta ei näyttänyt aristavan yhtä tiettyä jalkaa. Ruuna yritti protestoida autoon nousemista, mutta kuumaa, rentouttavaa kylpyä jo epätoivoisesti kaipaava Jemma ei aikonut sietää enää yhtään perseilyä, raahasi ruunan kyytiin, nykäisi dramatiikalla solmun kiinni ja marssi sitten kohti kartanolle vievää polkua ponihäntä keinuen. Hänelle riitti. Hänelle riitti ihan tasan nyt. Paulus vilkaisi kelvotonta kollegaa mustasti ja auttoi työntämään lopenuupuneen, runnotun cobristeyksen ylös ramppia. Se oli huuhdottu, ja miehestä tuntui, että hän oli nähnyt vilahduksen luuta revitystä takaosasta. Hevonen ontui pahasti isketyn puolen takajalkaa, mutta ei laskenut painoa myöskään ristikkäisen puolen etujalalle. Mies taputti hellästi hevosen takapuolta, ennen kuin auttoi sulkemaan rampin. Maybe puristi pesuämpäriä kädessään ja siristi silmiään. Ei kai tyttö tallin pääovilla tupakoinut? Paulus huomasi saman.
"Mitä helvettiä kuvittelet tekeväsi?" mies kysyi kivisen tallipihan yli kiirivällä murinalla.

Kun hevoset olivat kyydissä ja auto lähtenyt, Caroline varmisti vielä hoito-ohjeet talliin jääville jalkansa rikkoneille ja kiipesi sitten valtavaan maasturiinsa ja lähti ajamaan klinikalle. Hän kävisi ainakin kertaamassa kaiken tallilla kuulemansa ja näkemänsä, ellei sitten ottaisi hevosia myös hoitaakseen. Hän oli saanut omistajien numerot ja yritti koko matkan tavoittaa heitä kertoakseen tilanteen. Kunpa Rosings Parkin väki pysyttelisi kaukana maastoista niin pitkään, että se hullu saataisiin kiinni. Ei ollut kenenkään edun mukaista, että hevosia lakosi niin usein samalla alueella. Näyttäisihän se toki hyvältä klinikan tuloissa, mutta sillä verukkeella Caroline ei halunnut ottaa käsiinsä enää yhtään turhaan tuhottua hevosraasua.
Taylor ei edes tajunnut, mistä varsin hurjan näköinen mies hänelle paasasi. Hän nosti kulmaansa värähtämättäkään, mutta vilkaisi sitten sormien välissä savuaa syöpäkäärylettä. Hän kohotti sitä kysyvästi mutta ei tehnyt elettäkään tumpatakseen. Hän tarvitsi sen tupakan. Lyöden vain lisää pökköä pesään hän imaisi savuketta kaikessa rauhassa ja vaihtoi korkeintaan painoa jalalta toiselle. Kaikki siinä tallissa ärsytti häntä: hevoset, työntekijät, jopa ne kliinisen puhtaat valkoiset seinät, jotka huusivat elitsitisiä kilparatsastajia paikalle. Sellaisia, kuin hänen veljensä. Hänen puhtoinen Haydn-veljensä, joka ei koskaan tehnyt mitään väärin tai saanut nuhteita. Kaikki isoveljessä oli vanhempien silmissä vain täydellistä. Eivät olleet nallekarkit menneet tasan.

Paulus lähti harppomaan röyhkeää tyttöä kohti. Raivo virtasi adrenaliinin mukana hänen suonissaan: turhautunut avuttomuus siitä, että joku surkea raukka saattoi satuttaa viattomia luontokappaleita ja kehtasi pelotella heitä näin - ja ettei hän ollut saanut hakattua sen paskan päätä sisään, kun oli saanut miehen käsiinsä. Maybe hätkähti, kun näki millaisella olemuksella ja ilmeellä Paulus lähestyi tyttöä, laski ämpärin ja kiiruhti miehen perään.
"Paulus? Paulus!" hän vetosi hermostuneena, kun mies tuijotti teiniä tummien kulmien alta pistävin, eriparisin silmin. Ei mies löisi naista. Mahdollisuuksia oli kuitenkin lukemattomia muita.

”Niin?” Taylor kysyi laiskasti mutta tunsi jonkinlaisen itsesuojeluvaiston heräävään. Hän ei halunnut jäädä miehen nyrkin alle, eikä ehkä jäisikään, jos nyt vain livistäisi. Mutta hänellä ei ollut tapana karata tai pelätä ketään.
”Mun hevonen just melkein kuoli, kun tuolla teidän lähellä joku hullu meinas ajaa meidän päälle. Et mä poltan kyl just nyt tän tupakan tässä”, hän puolustautui kärkkäästi ja karisti tuhkaa maahan välittämättä, että sitä putosi kengille. Tiukka tuijotus oli kiukkuinen mutta siitä välittyi myös kevyt hätä. Ei kai työntekijä todella löisi häntä, eihän sellainen voinut käydä päinsä sellaisella hienostotallilla?

"Rosings Parkin mailla ei polteta yhtä ainotta tupakkaa", Paulus murisi synkkänä, mutta miehen suupieliin hiipi melkein nälkäinen, odottava hymynhäive. Antakaa hänen piestä edes joku! Maybe takertui melkein teinitytön luo ehtineen miehen käsivarteen.
"Paulus! Lopeta, Paulus! Anna minä hoidan tämän, Paulus!"

Taylor huokaisi näyttävästi ja ilmaisi selvästi, ettei pitänyt tästäkään auktoriteetistä. Hänestä oli vastenmielistä, että hän oli melkein aikuinen ja häneltä kiellettiin kaikki - ihan kaikki! Ei häntä voitu pakottaa. Tyttö ei siirtynyt askeltakaan vaikka mieli tekikin paeta, vaan melkein uhmakkaasti veti savua keuhkoihinsa ja etsi huulille keveän virneen. Esittäisi edes, vaikka oikeasti olikin vähän kauhuissaan. Ainakin hän sai syyn naureskella, kun paljon pienempi tallityöntekijä, tyttökin vielä, yritti pistää ison miehen aisoihin. Taisi olla tossun alla, kuten kaikki miehet yleensä.

Paulus heitti Mayben sivuun kevyesti kuin kissan, ja yritti tempaista tupakan Taylorin kädestä. Mikäli se ei onnistunut, mies pyrki tarttumaan tyttöä niskasta ja nostamaan tämän ilmaan, jotta voisi helpommin tavoitella sääntörikkomusta. Ehkä mies oli itsekin polttanut joskus salassa aloittaessaan, mutta tupakka ei kuulunut tallille.

”Hei, päästä irti!” Taylor kiljaisi kun väistöliikkeensä jälkeen tuli nostetuksi ilmaan. Hän huitoi joka suuntaan villisti ja yritti potkia päälle käynyttä miestä.
”Hullu!” Tyttö jatkoi kiukkuisena ja selvästi myös hädissään, sillä hän ei ollut ikinä kuvitellut että mies todella tekisi mitään. Savuke putosi kädestä kaikessa siinä tohelluksessa.

Tilanteesta turhankin paljon tyydytystä saava, todellisuudessa heitä piinaavan psykopaatin verta janoava mies ei välittänyt potkuista ja huitaisuista - eihän Paulus tajunnut väistää edes sekopäisiä hevosia, ja kävi päin liikkuvia ajoneuvoja ja kiväärein aseistautuneita mielipuolia.
"Paulus lopeta!" Maybe vetosi sivusta hieroen kiveykseen iskemäänsä kyynärpäätään. Huokaisten Paulus laski katseensa pudonneeseen tupakkaan, laski Taylorin jaloilleen ja kumartui poimimaan savukkeen.

Taylor oli kaatua kun pääsi viimein maankamaralle ja sai käyttää kaiken tasapainonsa jotta kompuroi kaatumatta pystyyn. Hän hypähti kauemmas kiinni käyneesti miehestä ja katsoi silmät leiskuen, kun tuo poimi hänen tupakkansa.
”Mikä helvetti sua vaivaa?” hän kivahti ja kääntyi katselemaan mahdollisia muita todistajia tilanteelle.
”Mä niin hankin sulle potkut!”

"Tallilla ei tupakoida", mies totesi tyynesti ja hillitsi halunsa vetää itse vielä kytevästä savukkeesta yhdet pienet henkoset. Häntä oli uhkailtu potkuilla niin monta kertaa, ettei uhkaus kuulostanut enää miltään. Hän sai varoituksia ja nuhteluita tuon tuosta, mutta toi ilmeisesti enemmän hyvää kuin pahaa, koska oli edelleen täällä. Maybe siirtyi toisen tytön ja miehen väliin ja tuijotti Paulusta, kunnes tämä kohautti olkiaan ja lähti tallin puolelle jatkamaan tauotettuja töitä.
"Olen pahoillani", Maybe vetosi hieraisten kalpeana kasvojaan.

”Mua ei vittu kiinnostaa tää vitun talli!” Taylor tuhahti ja risti kätensä selvästi loukkaantuneena. Häntä ei kohdeltu näin. Äiti saisi kuulla tästä ja toivottavasti tuolta heltyisi edes vähän myötätuntoa, eikä ainaista saarnaa tupakoinnin vaaroista. Niin. Turha kai olisi mennä sanomaan mitään.
”Mikä vittu ton urpon ongelma on?” Tyttö jatkoi paniikinomaista solvaamistaan, vaikka mies oli jo mennyt ja ystävällinen tallityöntekijä oli pahoitellutkin. Koko päivä oli ollut yhtä sotkua ja se oli täysin pilalla, eikä äidin asettama kotiaresti auttanut. Se tosin ei pitäisi häntä kotona, sillä hän ehtisi livahtaa kotimatkalla kavereiden luokse, kun mopo pitäisi kuitenkin ajaa kotiin eikä äiti voisi raahata häntä autoon.
”Missä teidän pomo on, mä haluan sanoa pari valittua sanaa.”

Maybe yritti tasata hengitystään. Luoja tiesi, että Paulus oli yksi täysin kajahtanut mielipuoli. Tyttö tunsi käsiensä tutisevan ja kiersi ne kevyesti ympärilleen.
"Hallintovastaavamme on varmaankin toimistossa, yrittämässä saada sitä sinuakin jahdannutta hullua kiinni. Sinähän tupakoit, koska olet tolaltasi?" tyttö vetosi, "me olemme kaikki tolaltamme. Se sama hullu ajoi meitäkin takaa."

”Tää on tapahtunut jo aiemmin?!” Taylor kysyi hämmentyneellä äänellä mutta oli selvästi vihainen, ettei ollut tiennyt. Jos hän olisi tiennyt että joku hullu lahtasi hevosia autolla, ei hän olisi mihinkään maastoon lähtenytkään.
”Miks kukaan lähtis maastoon jos siel on joku sekopää vapaana? Nyt äiti syyttää mua hevosen rikkomisesta vaikka mulla ei ollu osaa eikä arpaa tässä. Ei nyt saatana”, Taylor huokaisi ja askelsi levottomana niskaansa hieroen. Hänen siis oli annettu lähteä olettaen, että hän oli turvassa työntekijöiden vetämällä maastoretkellä. Siitäkin huolimatta, että jo aiemmin oli tapahtunut takaa-ajo? No, ainakaan häntä ei enää käskettäisi tallille hevosia liikuttamaan. Hyvä. Jäisi enemmän aikaa kaikkeen kivaan.

"Et ole kuullut kaikkia tallin varoituksia siitä, että maastossa liikkuu vaarallinen henkilö, joka on hyökännyt useampaan otteeseen ratsukkojen kimppuun ja ansoittanut tallin läheisiä ratsastuspolkuja?" Maybe kysyi yrittäen pitää skeptisyyden poissa äänestään. Ilmoituksia oli joka paikassa - tallin ilmoitustaululla, kotisivuilla, tallin facebook-sivuilla, ja sama info oli lähetetty sähköpostilla ja tekstiviestillä hevosia liikuttaville, jotta tulevilta onnettomuuksilta vältyttäisiin.

Taylor kohautti olkiaan edelleen hämmentyneenä. Mistä hän voisi tietää?
”Ei kuule mitään hajua”, hän vastasi närkästyneenä siitä, ettei hänelle ollut kerrottu.
”En mä niin innoissani täällä käy. Ja tuskin käyn enää ollenkaan ettei äidin pikkumussukoille vaan käy mitään”, hän huokaisi äänekkäästi ja vilkaisi tallinovea. Ei tehnyt mieli enää mennä takaisin. Ehkä hän voisi livistää ja karata moponsa kanssa kavereiden illanviettoon. Kyllä hän jostakin yöpaikankin löytäisi.

"Ahaa. No, onneksi sinulle ei käynyt pahemmin", Maybe vastasi ja kosketti alitajuisesti niskatukeaan.

”Aiheuttiko se hullu sulle ton?” Taylor kysyi nyt jo vähemmän uhmakkaana viitaten tytön niskatukeen. Ilmeisesti hän oli ollut onnekas, sillä hevonen olisi vielä palaamassa kilparadoille ja hänkin oli elävien kirjoissa - hädin tuskin enää sen jälkeen kun se hullu työntekijä oli heitellyt häntä.
”Miten sitä ei oo saatu viel kiinni?” Hän pohti enemmän ääneen kuin kysyäkseen. Kaikkea sitä sattui. Nyt kuultuaan tarinaa hevosia jahtaavasta hullusta hän saattoi melkein kuvitella olevansa keskellä jännittävää poliisisarjaa. Ehkä hän voisi kavereineen vähän tutkia ympäristöä.

Tyttö nyökkäsi väläyttäen vaisun hymyn. Hän oli onnekas. Lucy oli poissa töistä viikkokausia. Nelson oli kuollut.
"Sitä mekin ihmettelemme. Hallintovastaavamme on vaatinut poliisia toimimaan syksystä saakka, mutta silti he eivät voi kertoa mitään", Maybe huokasi ja juoksutti sormet läpi pitkän ponihännän valkeista hiuksista.
"Ja siksi Pauluskin on niin tolaltaan. Olen pahoillani hänen käytöksensä puolesta - ja niin on hänkin. Hän ei kestä katsoa, kun hevosia satutetaan yhä uudestaan."

”Ne spedet ei saa koskaan mitään aikaan”, Taylor tuhahti selvästi kyllästyneenä poliiseihin. Silloin kun ne eivät yrittäneet saada häntä ja hänen kavereitaan kiinni jostain turhasta, ne eivät kyllä toimineet isojenkaan eteen. Hän nyökytteli muka ymmärtäväisenä Pauluksen käytökselle, mutta tosiasiassa hän ei halunnut antaa sen olla. Häntä ei kohdeltu niin, mokomakin juntti.
”Olis vaan kiva saada joku selitys tälle”, Taylor mietti pää kallellaan. Käsi haparoi taskussa polttelevalle tupakka-askille. Edellinen oli niin julmasti keskeytetty.
”Onko sitä nähty tallialueella vai vaan maastossa?” Hän kysyi uteliaana miettien, mitä kivaa he voisivatkaan kaverien kanssa keksiä leikkiessään salapoliisia. Kyllä he nyt yhden sekopään löytäisivät ja pistäisivät ruotuun. Hän arveli muistavansa ehkä auton tuntomerkkejäkin.

"Maastossa vain, mutta myös tallia ympäröiviä maastopolkuja on ansoitettu", Maybe vastasi ja seurasi katseellaan taskua hapuilevaa kättä. Hänkään ei sallisi tupakointia tallialueella.

Taylor nyökkäsi.
”Kaikenlaisia sekopäitä sitä löytyy”, hän päivitteli päätään pudistellen ja huomasi vahtivan katseen. Ehkä oli parempi vain lähteä. Hän ei kuitenkaan jättäisi tallin ratsukoita piinaavaa mysteeriä rauhaan, vaan mainitsisi siitä ohimennen kiinnostavasti kavereilleen ja lähtisi pörräämään porukalla mopoilla ympäri Slaleyä. Heiltä ei kukaan piiloutuisi.
”Taidan mennä ennen ku mutsi huomaa et katosin. Koittakaa saada se hullu kii. Ciao!” Hän hyvästeli kättään heilauttaen ja lähti tarpomaan kohti parkkipaikalla seisovaa menopeliään. Jos hän nyt katoaisi, äiti tuskin jaksaisi kaivata häntä ennen iltaa tietäen, että perään kyseleminen olisi aivan turhaa.

"Hei vaan", Maybe heilautti kättään varoen heilauttamasta niskaansa ja katseli Taylorin perään toivoen, että Pauluksen kammottava käytös painuisi unholaan. Koko maailma tuntui käyneen hulluksi ja varsin turvattomaksi. Miten sairas ihmisen täytyi olla jahdatakseen hevosia ja ratsastajia näin? Hän palasi töihin keskittymiskyky riekaleina aamupäivän tapahtumaketjun tähden.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Oman elämänsä supersankareita   Ma Helmi 01, 2016 7:56 pm

Sunnuntai 7. helmikuuta 2016, aamupäivä - Kiinni jäit

Alyssa oli tehnyt aamun tallivuoronsa ja auttanut sen jälkeen Bogaertia tuon hevosten kanssa. Hän oli huomannut Leviathanin tuotuaan, että Caitlin oli ottanut samaan aikaan Remonan ja tunsi ikävän pistoksen sydämessään, ettei ollut edes tarjonnut apua. Hän tiesi, että nainen varusti hevosen mielellään itse ja olisi pyytänyt apua tarvittaessa, mutta tuntui se silti vähän ikävältä, sillä hänen työtäänhän se olisi ollut. Yhtä kaikki molemmat hevoset olivat nyt maneesissa ja käyttääkseen vapaa-aikansa nainen päätti siirtyä katsomoon seuraamaan ratsastusta, sillä töidensä ohella se oli hänen suosikkipuuhaansa tallilla. Oli upeaa nähdä hienojen kilpahevosten kulkevan taitavien ratsastajien alla kuin ajatuksen voimalla. Hän huomasi Remonan omistajan ja käveli tuon luo aavistus varovaisuutta liikkeissään.
”Sopiiko istua?” hän kysyi lämpimällä hymyllä ja viittasi paikkaan miehen vieressä. Ehkä King halusikin seurata hevostaan kaikessa rauhassa.

Lauantain päänäytöksen jälkeinen illanvietto oli venähtänyt pitkäksi eikä aamukuudelta auton rattiin asettuminen viiden tunnin ajoa varten ollut tuntunut vaivan arvoiselta. Caitlin oli kuitenkin tehnyt saman matkan tullakseen tapaamaan häntä Lontooseen, ja Davidille maanantai pohjoisen ystävänsä kanssa oli ollut virkistävä. Hän oli luvannut tulla katsomaan naista Remonan selässä loppukuusta, mutta olikin lähtenyt liikkeelle jo nyt. Miehellä ei ollut aikomusta ilmoittaa läsnäolostaan Caitlinille - hän halusi tietää, että voisi säilyttää itsehillintänsä ja keskittyä Caitliniin ja naisen taitoon hevosen kanssa, ei väärään ratsastajaan hevosen satulassa. Nainen oli kuulostanut ylpeältä Lizzien tammasta - ja varmastikin syystä - eikä David voinut sietää ajatusta siitä, että pettäisi itsensä ja pahoittaisi Caitlinin mielen. Maneesin toisessa päädyssä näytti olevan menossa valmennus, jonka kieli oli miehelle käsittämätöntä, ja David oli saattanut kätkeä itsensä ruuhkaisen alakatsomon takariviin. Hän hätkähti melkein syyllisenä tullessaan puhutelluksi ja huomatuksi.
"Totta kai, oikein mielellään", mies vastasi Lizzien tamman hoitajalle lämpimästi, viittasi kohti penkkiä ja siirtyi muutaman sentin lähemmäs toisen puolen vieruskaveria keräten pitkän villakangastakin liepeitä pois tieltä.
"Alyssa Gilbert, eikö?"

Alyssa istuutui ja yritti pysytellä likaisilla tallivaatteillaan kauempana miehen siististä takista ja olemuksesta. Hän kiinnitti hiuksiaan paremmin poninhännälle, mutta osa putosi silti kasvoille. Antoipa taas hyvän kuvan itsestään ja tallista.
”Alyssa”, hän kehotti toista sinuttelemaan ja hänen katseensa kilpaili Kingin ja maneesin ratsukoiden välillä.
”Tulitteko katsomaan Remonaa?”

David hymyili lammasmaisesti ja antoi katseensa viipyä hetken kastanjanruskeassa hevosessa ja sen ratsastajassa.
"Itse asiassa tulin katsomaan, kun Caitlin ratsastaa. Mutta käyntini oli tarkoitus olla vain salainen piipahdus", hän naurahti vaisusti omalle typeryydelleen. Hänen pitäisi olla kykenevä hallitsemaan itsensä ilman harjoitustakin; hänhän elätti itsensä näyttelemisellä. Silti tallille ajaminen, ja Lizzien hevosen näkeminen oli aina murtaa hänen sydämensä. Samasta syystä hän vältteli pohjoisessa käymistä. Mies ei ollut varma, olisiko hänellä edes voimaa käydä vaimonsa kodissa tai kertoa käyneensä Hexhamissa.
"Oletko sinä sunnuntaitkin töissä, Alyssa?"

Alyssa nyökkäsi. Hän ei tiennyt, että David ymmärsi ratsastuksesta, mutta kai tuon piti jos tuli sitä katsomaan. Tai sitten mies tuli katsomaan Caitliniä, mikä tietysti oli ihan mahdollista, olivathan nuo kai ystäviä - vai enemmän? Alyssa ei käyttäisi aikaansa sellaisen pohtimiseen ilman mitään syitä siihen.
”En kerro Caitlinille”, hän lupasi hymyn kera pitävänsä salaisuuden itsellään ja vilkaisi ratsukkoa alhaalla. Caitlin oli taitava.
”Vain aamupäivän, mutta mihin minulla kiire täältä olisi”, nainen vastasi hämmentyneenä siitä, ettei hänellä muka olisi töitä. Hän oli varsinkin alkuun käynyt tallilla myös vapaapäivinään auttamassa milloin ketäkin, jotta oppisi tavat, paikat ja hevoset. Hän oli muuttanut aivan vieraaseen paikkaan eikä hänellä ollut vielä ystäviä tai mitään menoja tallin ulkopuolella tavallista kodinhoitoa enempää. Jonkun muun mielestä hänen elämänsä olisi voinut olla surullista, mutta Alyssa viihtyi niin. Eivät ystävät tietenkään pahaa tekisi.
”Minulla on vastuuhevosenani tuo mustanruunikko, jolla herra Bogaert ratsastaa. Jäin auttamaan sen kanssa.” Olisiko sopivaa udella herra Kingin työstä tai muusta elämästä. Ehkä ei. Missähän Mei oli?

"Aivan", David nyökkäsi, "hevosala taitaa viedä aika kokonaisvaltaisesti mennessään. Onko sinulla omaa hevosta?"

Alyssa naurahti myöntävästi. Niin se taisi olla.
”Ei ole. En ole enää vuosiin halunnut omaa, hoitohevoset riittävät mainiosti”, hän kertoi todenmukaisesti ja mietti, miten erilaista hänen elämänsä olisikaan hevosenomistajana. Varsinkin, jos hän kilpailisi. Hänellä tuskin olisi aikaa hoitohevosille, mikä olisi harmi. Vaikka ne eivät olleet omia, hän hoiti niitä kuin omiaan ja suri, kun niistä aika jätti tai omistaja päätti ne myydä. Silti hän mielellään luisti siitä vastuusta, että tekisi päätökset hevosen elämästä itse. Se oli niin helppoa ulkoistaa muille.
”Mei ei taida olla mukananne?” Alyssa kysyi toivoen, ettei loukkaisi.

David pudisti päätään ja laski katseen hetkeksi toisiaan pyöritteleviin käsiinsä. Ei, Mein oli paljon parempi olla Andromedan kanssa.
"Ei, hän on hoitajansa kanssa kotonaan", hän vastasi katsahtaen Alyssaa lämpästi meripihkaisesta silmäkulmasta, "onko sinulla lapsia?"

Alyssa epäili osuneensa kipeään paikkaan, mitä Kingin reaktioon tuli, ja hän katui sanojaan välittömästi. Onneksi mies vastasi kuitenkin lämpimään sävyyn, joten hänen tuskin tarvitsi pelätä suututtaneensa tuon.
”Ei, ei niitäkään”, Alyssa hymähti, ”elämässäni ei ole ollut aikaa tai mahdollisuuksia. Olen keskittynyt uraani.” Mihin uraan? Hän oli edelleen samassa asemassa kuin valmistuttuaan, hevosenhoitajana, eikä siitä hommasta kevyesti lähtisi. Harvemmin häntä katsottiin hyvällä sen vuoksi, että jaksoi yhä paskahommia kehnolla palkalla. Hänellä ei kuitenkaan ollut mielenkiintoa parisuhteeseen, ei lapsiin, vaikka niitä pitäisi alkaa jo tehdä jos joskus tahtoi.
”En kai vain ole perheihminen”, hän selitti olkiaan kohauttaen.
”Mitä Te teette työksenne?” Alyssa päätti lopulta kysyä rohkeasti. Pitäisi kai hänen tuntea vastuuhevosensa omistaja paremmin.

David hymyili itseironiseen sävyyn katsellessaan Caitlinia maneesissa. Luoja tiesi, ettei hänestäkään ollut perheihmiseksi. Nytkin hän oli vain pakenemassa takaisin Lontooseen edes kertomatta niin sanotulle lapselleen, että oli käynyt samalla seudulla.
"Kutsu minua vain Davidiksi, ole kiltti", hän vetosi naurahtaen vaivaantuneena teitittelystä, "olen West Endillä, Oopperan Kummituksessa."

Alyssa hymähti, kun sai pyynnön sinutella. Ehkä hän senkin vielä oppisi, hiljalleen, kun tottuisi. Hän oli tottunut hevostenomistajien omituiseen tahtoon tulla kohdelluksi kuin kuninkaallisina, joten oletti Davidin samanlaiseksi. Hän oli selvästi erehtynyt.
”Todellako?” Hän kysyi hämmentyneenä. ”Vau. Se on varmasti mielenkiintoista.”

David hymyili naisen hämmennykselle.
"Se on mahdollisuus, josta olen kiitollinen joka päivä", mies vastasi nöyrään sävyyn. Ei ollut lainkaan itsestään selvää, että itsensä saattoi elättää intohimollaan - ja häntä oli siunattu upeilla rooleilla jo lähes kaksi vuosikymmentä. Nyt hän sai elää luonnerooliaan, suosikkirooliaan läpi viikkojen, sukeltaa yhtä uudelleen ja uudelleen Kummituksen varjojen, mystiikan ja voimakkaan romantiikan maailmaan.
"Pyydän anteeksi, mutten muista kerroitko edellisellä kerralla tavatessamme, kauanko olet ollut hevosalalla töissä?"

Davidin elämä kuulosti todella jännittävältä. Alyssa tunsi olonsa niin mitättömäksi tuon itseään vähättelevän näyttelijälahjakkuuden vieressä, kuin ikinä saattoi. Ei sillä että hän olisi kaivannut itse lavalle, mutta kai sen ikäisenä olisi pitänyt jo saavuttaa jotakin. Jotakin muuta kuin hienojen hevosten hoitajanpaikka, mitä tuskin moni osasi hänen tavallaan arvostaa.
”Valmistuin 22-vuotiaana, joten on tässä nyt parikymmentä vuotta kohta täynnä”, Alyssa kertoi jaksamatta laskea aktiivisiksi työvuosiksi niitä, jotka hän oli viettänyt tallilla ennen valmistumistaan. Niiden kanssa oltiin jo hyvin yli kahdenkymmenen vuoden uraputkessa. Se tuntui ikuisuudelta ja samalla hän tunsi, eritoten nyt Rosings Parkissa, aloittaneensa vasta eilen.
”Olen aina tiennyt haluavani tälle uralle”, hän kertoi hymyillen. ”Entä sinä?” Sinuttelu vaatisi totuttelua.

David katsahti naista vaikuttuneena. Lizzien hevosella - siis Caitlinin hevosella - oli selvästi alan rautainen ammattilainen hoitajanaan. Hänen oli vaikeaa päätellä Alyssan ikää, sillä nainen ei suinkaan näyttänyt yli nelikymppiseltä, vaikka siihen annettu kokemus viittasi.
"Se on vaikuttavaa", hän totesi vilpittömästi, "Caitlin on varmasti onnekas saadessaan kaltaisesi hoitajan." Se oli vaikuttava ura, suunnilleen yhtä pitkä kuin hänen. Hän arvosti ketä tahansa, joka seurasi intohimoaan ja työskenteli tehdäkseen itsensä onnelliseksi; miehellä riitti vain vähän kärsivällisyyttä ihmisille, jotka jaksoivat valittaa tyytymättömyyttään, mutta eivät edes harkinneet muuttavansa jotain elämässään.
"Olen samanlainen. En olisi tainnut muualle sopiakaan kuin lavalle", hän hymähti hieraisten niskaansa. Siellä teatraalisuus, dramaattinen läsnäolo, valtava ääni ja sitäkin suuremmat tunteet olivat arvokkaita.
"Taidat siis viihtyä edelleen ammatissasi?"

”Teen parhaani”, Alyssa nyökkäsi ja toivoi, että hänen ammattitaitoaan arvostettiin. Kokemus ei kuitenkaan antanut syytä uskotella itselle, että se riittäisi vakuuttamaan kilparatsastajat. Se antoi vain syyn työskennellä ahkerammin ja entistä paremmin, jotta vaivalla hankittu kokemus ei ampuisi jalkaan. Ei olisi hyvä väittää olevansa kokenut ja tehdä samalla alati virheitä. Hän keskittyi hevosten kanssa entistä kovemmin varsinkin nyt uudessa tallissa.
”No mutta onhan ammattivalintasi paljon kunnianhimoisempi kuin omani”, hän naurahti keveästi Davidin sanojen jälkeen. Hän arvosti toista paljon, sillä oman unelman seuraaminen ja sen saavuttaminen olivat asioita joita hän arvosti. Ehkä juuri siitä syystä tallille töihin into piukeana tulevat heppatytöt eivät ansainneet hänen arvostustaan, noilla kun oli tapana häipyä siinä hetkessä kun hevoset alkoivat kyllästyttää tai kun poikaystävä vaati enemmän aikaa.
”Viihdyn kyllä. Olen varma, että löydän itseni tallilta vielä eläkeiässä”, hän arveli varmasti. Alyssalla ei ollut muutakaan: hän ei tiennyt mitään muusta elämästä, hänellä ei ollut ollut mitään varsinaisesti parisuhteen tapaista sitten teini-iän eikä hän halunnut tehdä mitään muuta. Hevoset olivat vieneet hänen sydämensä, eikä hän osannut muuta.
”Miltä Caitlinin ratsastus näyttää?” Alyssa kysyi ja vilkaisi maneesin kentälle.

"En tiedä kunnianhimosta. Se oli ainoa asia, joka minulle koskaan sopi", David totesi puolittain hymyillen. Teatterin elämää suurempi maailma löysi käyttöä hänen elämää suuremmalle tunneskaalalleen. Hän hymyili Alyssan arvellessaan olevan hevosten parissa vielä vuosikymmenten jälkeen - hän toivoi samaa, sekä naiselle että itselleen. Mies katsahti naista ja hevosta Alyssan kääntäessä hänen huomionsa ratsukkoon, jota hän oli tullut katsomaan. Hetkeen hän ei osannut sanoa mitään. Remona liikkui samalla vaivattomalla, keveällä sulokkuudella, jolla se oli liikkunut Lizzienkin kanssa. Sen täytyi olla merkeistä parhain. Mies kohotti käsiään luovuttavana eleenä.
"Totta puhuen minulla ei ole aavistustakaan. Caitlin näyttää hyvin elegantilta satulassa, kuin hän olisi syntynyt hevosen selkään, ja he ovat kaunis pari Remonan kanssa. Siinä on kaikki, mitä ymmärrän kouluratsastuksesta. Sinä varmasti osaat sanoa paremmin?" David kysyi naurahtaen vaivaantuneena.

Alyssa hymyili ymmärtävästi, kun David paljasti ettei ymmärtänyt ratsastuksesta enempää. Ymmärsihän sen, ei musikaalinäyttelijän tarvinnutkaan.
”Kuvailit juuri sen, miltä kouluratsastuksen kuuluukin näyttää”, Alyssa nyökkäsi hyväksyvästi ja jäi katselemaan ratsukkoa pidempään.
”Ratsukko harjoittelee parhaillaan siksak-sulkutaivutusta, joka kuuluu olennaisena osana heidän kilpailuluokkaansa”, Alyssa kertoi vaikka arveli, että ehkä Davidiä ei kiinnostanut niin paljon. Hän seurasi ihailevasti taitavaa ja vähäeleistä ratsastajaa ja toivoi edes ajoittain näyttävänsä yhtä hyvältä. Ehkä joku päivä, hän huomasi toivovansa, vaikka ei uskonutkaan tulevaisuuteensa ratsastajana.
”Ja minun silmääni se näyttää aivan ensiluokkaiselta. Caitlin on todella taitava ja eleetön ratsastaja”, hän lisäsi ihaillen.

David nauroi Alyssan kehuessa hänen kuvaustaan. Hän oli aina keskittynyt vain katselemaan vaimoaan, vaikka nainen oli kärsivällisesti yrittänyt opettaa häntä ratsastuksen hienouksista.
"Se on mukava kuulla", hän vastasi lämpimästi, "Lizziekin olisi siis varmasti tyytyväinen hevosensa uuteen ratsastajaan."

Alyssan hymy kääntyi hivenen vaisuksi ja myötätuntoiseksi, kun hän tajusi Davidin puhuvan edesmenneestä vaimostaan.
”Varmasti olisi”, nainen nyökkäsi ja vältteli hetken miehen katsetta. Oli varmasti maailmanloppu menettää oma puoliso. Hän ei tiennyt sellaisesta, mutta saattoi vain kuvitella elämän ankeuden sen jälkeen.
”Oletko koskaan ratsastanut itse?” hän kysyi ja toivoi kääntävänsä puheen johonkin muuhun kuin Davidin menetykseen.

"Jonkin verran", David vastasi katsellen maneesissa liikkuvaa ratsukkoa ja soi Alyssalle sitten huvittuneen, itseironisen hymyn suupielestään, "mutten ollut siinä kehuttavan hyvä. Osaisin ehkä edelleen lähteä liikkeelle, kääntää suuntaa ja pysähtyä, ja pysyä jopa satulassa, jos hevonen matelee." Oli hän Lizzien aikana ratsastanut useamman kerran, mutta tunsi olonsa liian suureksi ja kömpelöksi jalojen eläinten selässä.
"Ratsastatko sinä kuinka paljon?"

Alyssa nyökkäili ja kuunteli kiinnostuneena Davidia. Hänestä oli mukavaa oppia vastuuhevostensa omistajista ja tämä mies vaikutti erityisen mielenkiintoiselta, West End -näyttelijä ja kaikkea.
”Silloin tällöin, lähinnä lämmittelen hevosia tai liikutan ne jos ratsastajat eivät pääse”, hän vastasi lyhyesti.
”En ole mikään kilparatsastaja, mutta en kieltäydy ratsastamasta”, hän lisäsi hymyillen ja mietti viime sunnuntaista erikoistapausta, kun oli päässyt Bogaertin valvovan silmän alle tuon kahdella kilpahevosella. Vaikka se ei ollut mennyt täydellisesti, hän oli kuitenkin otettu jo siitä, että valmentaja luotti häneen niin että antoi ratsastaa.
”Jätän sen suosiolla taitavammille.”

Mies kohotti kulmaansa. Taitavammille? Hän oli varma, että nainen, joka oli viettänyt puolet iästään näissä töissä, oli taitava ratsastaja. Heidän määritelmänsä taidosta saattoi tietenkin olla erilainen.
"Jääkö sinulle vapaa-aikaa töiden ulkopuolella?" David tiedusteli.

Alyssa naurahti vähättelevästi.
”Mitä minä vapaa-ajalla?” Hän kysyi olkiaan kohauttaen ja antoi ehkä itsestään todella tylsän kuvan. Niin, hän melkein toivoi, ettei vapaa-aikaa jäisi, niin saisi jotakin tekemistä siksikin aikaa.
”Ei ole miestä, ei lapsia eikä lähellä asuvia ystäviä, koska vasta muutin tänne”, hän selitti nyt jo hieman vakavampana. Olihan se varsin surullista 39-vuotiaalle, mutta hän ei tiennyt muusta. Hevosala sai hänet matkustamaan paljon eikä aikaa ihmissuhteille ollut liiennyt. Nyt tilanne oli toinen, kun hän työskenteli pääasiassa tallilla, joten hän oli saanut kehitellä kaikenlaista tappaakseen aikaa työvuorojen välillä.
”Mutta vastaus kysymykseesi on kyllä, minulla on tilanteeseeni nähden aivan liikaakin vapaa-aikaa.”

"Mikäli liikut koskaan Lontoossa päin, kiittäisin mielelläni hevosen hoidosta jotenkin", David tarjosi. Hän voisi viedä naisen syömään, tarjoutua kustantamaan ostokset Harrodsilla tai tarjota lipun teatteriin tai musikaaliin, myös omaansa, jos Alyssa sattuisi olemaan kiinnostunut.

Alyssa katsoi Davidiä epäuskoisena. Tarjous jo niinkin epämääräisenä uskomaton.
”Oletpa kiltti. Lupaan ilmoittaa, jos tulen sinne päin”, hän loisti onnea ja näytti todennäköisesti pikkulapselta jolle oli luvattu karkkia. Mikä olisi hienompi tapa kohdata Lontoo jälleen, kuin nähdä se Davidin kanssa. Ehkä tuo tarjoaisi hänelle pääsyn esitykseensä tai johonkin toiseen. Se olisikin Alyssan ensimmäinen musikaali sitten lapsuuden.
”Mutta totta puhuen, saan tästä palkkaa enkä odota sinulta mitään enempää”, hän vielä lisäsi jotta ei vaikuttaisi ihan aivottomalta. Ehkä hän vielä saisi tilaisuuden tarttua tarjoukseen, vaikka olikin muuttanut aivan toiselle puolen Englantia työn perässä.

David hymyili.
"Siitäkin huolimatta", hän vetosi Alyssan muistuttaessa palkastaan, "en tiedä mitä tekisin ilman Caitlinia - ja sinua."

Alyssa hymyili pehmeästi. Hän auttoi mielellään. Davidin sanat lämmittivät mieltä eikä Alyssa olisi voinut kuvitella parempaa omistajaa vastuuhevoselleen.
”Teemme parhaamme, että Remona viihtyy”, hän vain lupasi, sillä se oli tosi. Hevoseen olisi voinut suhtautua kuin mihin tahansa niistä yli sadasta tallin hevosesta, mutta Alyssalla oli tapana kiintyä joskus varomattomastikin hoitohevosiinsa ja hän pitäisi niistä huolen kuin omistaan.
”On aina kiva kuulla, että tekee työnsä hyvin.”

"Se on totta", mies vastasi. Kaikkien vuosien jälkeen vilpitön kehu koetusta näytöksestä lämmitti aina.
"Oliko edellinen työpaikkasi samankaltainen kuin tämä talli?" David tiedusteli muistellen, että Alyssa oli kertonut olevansa uusi hoitaja - tai hän muisteli omiaan.

”Se oli paljon pienempi ja suuri osa hevosista oli työnantajani kilpahevosia, joten ei ollut niin paljon opeteltavia kasvoja”, Alyssa kertoi mielellään ja muisteli vuosiaan Isaac Fellin opissa. Hän oli ollut siellä niin kauan että oli käytännössä oikea käsi ja se, joka perehdytti uudet hoitajat ja piti tallin kasassa.
”Olen iloinen että sain täältä hoitohevosiksi kouluhevosia, sillä myös edellisellä työnantajallani oli lähinnä niitä. Vaikka hevosiahan ne kaikki ovat, mutta on helpompi korvata ratsastajan pitämä treeni kun tietää vähän mitä tekee. Olen hypännyt niin kovin vähän”, hän jatkoi aidon hymyn kera. Alyssa rakasti työtään, hän rakasti hevosia ja sitä miten ne kiintyivät hoitajaansa ajan kanssa.
”Vielä joku päivä olen täällä yhtä kotonani kuin Fellin tallilla”, nainen vakuutti hymyllä ja vilkaisi Bogaertia. Ehkä valmentaja ei vielä kaipaisi häntä.
”Sinun pitäisi ehdottomasti päästä taas hevosen selkään. Voisit pitää siitä.”

Mies kuunteli mielellään. Alyssan kertomuksesta välittyi hehku oikeasta ammatinvalinnasta, ja David oli aina ollut myyty onnellisille tarinoille. Hänkin toivoi samaa Alyssalle, vaikkei tiennytkään, miten tarkalleen näin suuri, hektinen ja kauhistuttava paikka voisi tuntua kodilta. Hän nauroi naisen ehdottaessa paluuta hevosen selkään ja soi suuren äänen voimaa hätkähtävälle vierustoverille pahoittelevan hymyn. Mies pudisti päätään Alyssalle.
"En tiedä, olisiko se hyvä ajatus. Olen aina tuntenut olevani vähän turhan iso hevosen selkään", David soi naiselle lammasmaisen hymyn. Leveäharteinen, suoraselkäinen 188 sentin mitta yhdistettynä hurjan vahvaan tunnemaailmaan ja suureen itseilmaisuun saivat hänet tuntemaan itsensä suhteettoman suureksi arkielämässäkin, saati viattoman luontokappaleen selässä.

Alyssa naurahti Davidin sanoille huvittuneena. Olihan miehessä kokoa, mutta kyllä tuolle sopiva ratsu löytyisi, jos niikseen tuli. Hän ei kuitenkaan painostaisi, ei kaikkia ollut luotu hevosen selkään.
”Asennekysymys”, hän hymähti antaen kuitenkin toisen päättää itse. Ehkä David tunsi itsensä paremmin.
”Toisaalta kaltaisesi musikaalinäyttelijä viihtyy varmasti lavalla paremmin.”

"Totta", David myönsi nyökäten.
"Kieltämättä katselen ratsastusta mieluummin, kuin yritän sitä itse. Nautin tosin niistä parista maastovaelluksesta, joille osallistuimme Lizzien kanssa. Käyttekö te täällä paljon maastossa?"

Alyssa nielaisi. Kuinka kertoa Davidille tallin ympäristössä ratsukoiden kulkua sabotoineesta ja hevosten henkeä uhanneesta hullusta? Hän yritti hymyillä mutta se jäi vajaaksi.
”Täällä painotetaan mahdollisimman monipuolista liikunta ja maastoilu on tärkeä osa sitä”, hän tarjosi huonoa vastausta ja toivoi, ettei mies kysyisi enempää. Ei tarvittu enää yhtäkään omistajaa, joka veisi hevosensa pois.

Se kuulosti vaikuttavalta palalta markkinointipuhetta, ja mies tyytyi nyökkäämään uudelleen. Hänellä ei ollut aavistustakaan sitä, millaista liikuntaa hevoset todella kaipasivat.
"Luotan sanaanne", hän hymyili puolittain.

Olisi vain pitänyt kertoa totuus, mutta huoli tallin maineesta taisteli jossakin taka-alalla. David ei itse ratsastanut, joten tuskin se miestä vahingoitti, ettei tiennyt kaikista kauheuksista. Nainen hymyili takaisin.
”Ehkä löydät vielä joskus itsesi vaellukselta”, hän ehdotti pehmeästi.
”Asut ilmeisesti Lontoossa töidesi vuoksi. Käytkö usein täällä päin?”

"Ehkä", David myöntyi, vaikkei uskonut, että koskaan nousisi enää hevosen selkään, ei ainakaan yksinään. Hän oli tehnyt sen alunalkaenkin Lizzien tähden.
"Kyllä, minulla on asunto Sohossa, vain parin korttelin päässä teatteristani", hän vahvisti ja laski katseensa vaisusti hymyillen, "käyn täällä paljon harvemmin kuin minun pitäisi, ehkä kerran tai pari kuussa." Ja silti David toivoi, että voisi vain pysyä Lontoossa. Siellä hän ei tuntenut oloaan näin vaarallisen turhaksi, kuin ylimääräiseksi jääneeksi, parittomaksi kappaleeksi.
"Missä päin sinä asut?"

Alyssa ei voinut käsittää, että jollakin oli useampi asunto ja elämä kahdessa paikassa. Pystyikö joku pitämään sellaisen kasassa? Ilmeisesti.
”Hexhamissa. Otin ensimmäisen asumiskelpoisen ja kohtuuhintaisen asunnon tänne muuttaessani, sillä käyn siellä kuitenkin vain nukkumassa ja vietän aikani täällä.” Kylläpä hänen elämänsä kuulosti hetki hetkeltä kurjemmalta ja yksitoikkoisemmalta.
”Et varmasti kaipaa tänne maalle enää Lontoon jälkeen”, hän arveli miettiessään, että joillekin suurkaupunki sopisi. Hän oli mieluusti kaukana kaikesta siitä metelistä ja kiireestä, omassa pienessä kuplassaan hevosmaailmassa.

David hymyili. Työnarkomaaneja taisi riittää monella alalla.
"Pidän kyllä maaseudusta, ja luonto täällä on uskomattoman kaunista. En vain… Minun on vaikea kohdata muistoja ja menneisyyttä, jotka asuvat täällä", hän kohautti olkiaan ja hieraisi sormiaan.
"Oletko sinä viihtynyt Hexhamissa? Tai alueella?"

Alyssa nyökkäsi hiljaa kun David kertoi menneisyyden haamuistaan. Hän ymmärsi edes osittain mitä mies tarkoitti, ei varmasti ollut helppo palata muistelemaan edesmennyttä vaimoa, jonka näki jokaisessa tutussa paikassa.
”Olen”, hän vastasi viihtyneensä, ”Hexham on mukavan pieni kaupunki, mistä kuitenkin löytää kaiken tarpeellisen.” Vielä kun hän tutustuisi ihmisiin, muihinkin kuin vanhaan rouvaan naapurissa ja työkavereihin, joita näki vain tallilla, asiat muuttuisivat parempaan.
”Asuin aiemmin Yorkissa kymmenen vuotta, joten kai maisemanmuutos tekee hyvää. En vain tunne täältä ketään”, hän jatkoi olkiaan kohauttaen mutta pysytteli positiivisena. Hoitohevosten omistajille ei ollut tapana jakaa ihan kaikkea, ellei tuntenut heitä vuosien takaa ja lukenut hyviksi ystävikseen. David, vaikka mukava olikin, tuskin piti häntä potentiaalisena ystävänä. Hehän asuivatkin niin kaukana toisistaan, puhumattakaan siitä, miten erilaista elämää he elivät.

"Siinä tapauksessa siis etenkin. Minulle olisi suuri kunnia, jos suostuisit tulemaan joskus Lontooseen", mies vetosi uudelleen toivoen, ettei tehnyt naisen oloa epämukavaksi. Hän oli ollut Hexhamissa samassa tilanteessa - ja oli edelleen. Hänen koko elämänsä, muistojen tuskaisia rippeitä lukuun ottamatta, oli Lontoossa. Alyssalla olisi tietenkin kollegansa ja omat ystävänsä ja perheensä eikä nainen varmastikaan tuntisi samanlaista yksinäisyyttä kuin hän oli tuntenut asuessaan vaimonsa kummittelemassa talossa.

Alyssa alkoi hymyillä vähän hölmösti. David oli aivan liian kiltti.
”Totta kai minun on tultava, kun noin kovasti pyydät. Kunhan vain saan vapaata joskus”, hän lupasi ja vei karanneita hiuksia korvan taa. Olisi varmasti upeaa päästä käymään Lontoossa, viime kerrasta oli aikaa.
”Ehkä voit esitellä kaupunkia?” Hän toivoi, sillä osaisi tuskin yksin kulkea siellä tai jos osaisikin, niin ei tietäisi minne mennä.

David naurahti.
"Kerrot vain, mitä haluat nähdä", hän lupasi ja antoi katseensa viipyä jälleen Caitlinissa ja Remonassa.
"Onko sinulla antaa neuvoa, mitä sanoa Caitlinille sitten, kun olen oikeasti katsomassa hänen ratsastustaan?" mies tiedusteli hymyillen suupielestään. Hän halusi tarjota naiselle samanlaisen kehun kuin tämä oli tarjonnut hänelle, sillä Caitlin näytti upealta. Davidistä tuntui, että hänen kehunsa olisi uskottavampi, jos hän voisi ilmaista muutakin kuin adjektiiveja.

”Selvä. Ilmoitan hyvissä ajoin tulostani”, Alyssa lupasi alkaen mielessään jo pyöritellä kalentereitaan. Koska olisi kohteliasta pyytää ensimmäisiä vapaapäiviä? Miltä kilpailukalenteri näytti? kyllä hän jotain keksisi.
”Uskon, että Caitlin arvostaisi rehellistä mielipidettäsi. Kouluratsastuksessahan tärkeintä on se, miten sulavasti ratsukko toimii yhdessä ja miten helpolta kaikki näyttää”, hän kertoi ja myhäili, koska oli saanut Davidin kiinni salakatselusta. Kai sitä joskus sai yllättää.
”Voit kehua hänen istuntaansa, yhteistyön sujuvuutta, liikkeiden lennokkuutta tai vaikka täsmällisiä siirtymisiä”, Alyssa vinkkasi yleisesti, jottei David kehuisi laukanvaihtoja laukattomalla osuudella tai sulkutaivutuksia silloin kun tehtiin avoja. Hän halusi toki auttaa, mutta siinä hetkessä olisi mahdoton opettaa jollekin koko kouluratsastuksen skaala liikkeineen, lisäyksineen, kokoamisineen ja ohjelmineen.
”Ilmeisesti vaimosi oli taitava kouluratsastaja?” Häneltä lipsahti, vaikka oli pitänyt jättää vaimo pois puheista. Samantien nainen katui sanojaan.

David nyökkäili opetellen tunnollisesti annettuja vuorosanoja.
"Istuntaa, yhteistyötä, liikkeitä, siirtymiä", hän mumisi kuin muistellen ja käänsi katseensa takaisin vierustoveriinsa, "kiitos paljon. Kuulostan toivottavasti paljon vakuuttavammalta nyt." Hänen huomionsa harhaili ratsukkoon, kun Alyssa kysyi Lizziestä.
"Hän oli. Niin hänestä puhuttiin, ainakin. Minä en olisi paras tuomari. Lizzie kilpaili hevosensa kanssa jossakin… Iillä alkavassa ja puhui lähtevänsä… Hmm. Grand Prix'hin seuraavalla kaudella. En ymmärrä niistä tietenkään mitään, mutta minun silmissäni Lizzie oli aina uskomaton."

Alyssa nyökkäsi. Remonan tason tuntien Davidin vaimo oli varmasti ollut taitava.
”Hän oli varmasti aivan omaa luokkaansa ratsastajana”, nainen henkäisi ihaillen ja toivoi, että olisi voinut tuoda Lizzien takaisin selvästi yhä surevan aviomiehen luo. Remona kulki Caitlinilla kauniisti mutta hän oli kuullut puhetta takkuilevasta alusta ja siitä, miten tammalla oli mennyt kauan aikaa tottua uuteen ratsastajaansa. Olihan omistajan menetys aina hankala myös hevoselle.
”Lizzie pitäisi siitä, miten lämpimästi puhutte hänestä”, Alyssa uskaltautui sanomaan osanottavalla hymyllä.

"Kenties", mies vastasi katse maneesia kohti, mutta sen haikea hymynhäive jossain kaukana poissa. Hänen vaimonsa, Hamiltonien siniverisen herttuasuvun tytär, oli aina kokenut miehensä ylistyksen ja julkiset, intohimoiset rakkaudenosoitukset ennemmin vaivaannuttavina. Se ei ollut estänyt Davidia jumaloimasta vaimoaan. Ratsukko maneesissa näytti lopettelevan, ja David katsahti avuliasta, tervetullutta seuralaistaan lämpimästi hymyillen.
"Ehkä minun olisi syytä kadota, ennen kuin jään kiinni. Kiitos vinkeistäsi, pidän ne mielessä ja harkitse Lontoota", mies vetosi nousten ylös.

”Ehdottomasti”, Alyssa lupasi harkitsevansa ja nousi samaan aikaan Davidin kanssa. Hän vilkaisi maneesiin - Bogaertkin näytti lopettelevan pikkuhiljaa, mutta kiire ei vielä olisi.
”Kiitos kutsusta”, hän vielä sanoi hymyn kera ennen kuin lähtisi tallin puolelle. Tuntuisi törkeältä juosta ohi, olihan David varmasti menossa samaan suuntaan.
”Ehkä näemme pian”, Alyssa uskaltautui sanomaan vaikka muisti, että mies kävi harvemmin Northumberlandissa. Eihän sitä tiennyt, koska seuraava kerta olisi.

"Toivon niin", David vastasi, ennen kuin lähti alakertaan ja kohti parkkipaikalle jättämäänsä, tieltäajossa menehtynyttä autoa korvaavaa vuokra-autoa pitkän takin liepeet dramaattisesti hulmuten.

Alyssa seurasi alakertaan ja jäi hetkeksi katselemaan Davidin perään. Tuon tapa kulkeakin kieli teatterin lavasta, jolla mies epäilemättä tunsi elävänsä joskus töiden ulkopuolellakin. Hän astui sisälle maneesin parahiksi, jotta saattoi heittää fleeceviltin Bogaertin ratsun selkään ja hetken päästä tarttua ohjiin taluttaakseen sen talliin. Hänen päivänsä oli ohi, mutta hän ei lähtisi vielä kotiin. Kyllä hänelle löytyisi tehtävää tallilta vielä hetkeksi.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Oman elämänsä supersankareita   Su Huhti 03, 2016 1:37 pm

Perjantai 12. helmikuuta 2016, aamupäivä - Maistiainen

"Hei hevosraasu, mikä on vointi?" tummiin farkkuihin ja konjakinvärisiin jodhpureihin pukeutunut nainen kysyi ojentaen kättään tutkittavaksi samettiselle, vaaleanpunaiselle turvalle mustien kaltereiden takaa. Hänelle annettu karsinanumero ja leveän liukuoven kaiverrettu metallikyltti vakuuttivat, että erikoisen värinen, kookas ruuna oven takana todella oli Moves Like Jagger, heidän elokuvaprojektinsa tähti. Edellisen viikon torstaina sattunut välikohtaus oli jättänyt valkoiseen rintaan paketoidun neliön, eikä hevonen kuulemma ollut ollut aivan itsesuojeluvaistoton itsensä välikohtauksen jälkeisinä päivinä - mutta Karinan vaistot olivat osuneet oikeaan siinä, että hevonen oli kuin luotu alalle. Tarpeeksi monta makupalaa, ja Peeves oli jälleen toivottoman sinisilmäinen.
Hevosesta puolet omistava elokuvayhtiö oli kauhistellut tapahtunutta ja vaatinut hevosten siirtoa turvallisempaan paikkaan; hän oli kuitenkin saanut pyörrettyä päätöksen. Karina tiesi, että Graham Cranen opettaminen luontevaksi hevosmieheksi ja ratsastajaksi ei olisi ongelmatonta täälläkään, mutta mies olisi taatusti mahdoton tavanomaisella maalaistallilla lian, kuran ja sateen keskellä. Rosings Park oli taatusti ylellisin ja parhaiten varusteltu paikka koko alueella.
Karina tunsi olevansa vieraalla maaperällä hevosten kanssa, vaikka olikin ollut niiden kanssa tekemisissä elämänsä varrella - hän tunsi olevansa vieraalla maaperällä housuissa ja matalakantaisissa kengissä - mutta ei voinut olla raottamatta karsinan ovea ja astumatta sen paksulle, vaalealle purupohjalle. Hän rapsutti kookkaan ruunan kaulaa huolitellulla, ranskalaisella manikyyrillään ja mittaili beigeä jakkutakkia hamuilevaa hevosta katseellaan. Hän saattoi visioida mielessään, miltä Peeves voisi näyttää valkokankaalla.

Alex oli käynyt ratsastamassa Gabinon kauimmaisella kentällä, jotta oli saanut olla rauhassa. Hän oli pitkästä aikaa pukenut hevosen lännenvarusteisiin ja harjoitellut paitsi räjähtäviä laukkapätkiä tynnyreiden virkaa toimittavien kartioiden väleillä, että liukupysähdystä rollbackilla ja ilman. Hevonen oli nyt suojiaan myöden hiekassa, kun Alex talutti sen tallin ovista sisälle. Hän oli viemässä Gabinon suoraan pesukarsinaan, mutta huomasi Peevesin karsinan oven auki ja pysäytti mustan arabialaisensa siihen paikkaan.
”Hei”, hän tervehti karsinassa olevaa naista, josta näki lähinnä takaraivon, eikä voinut olla varma oliko tuolla asiaa hevosen karsinaan.

Karina vilkaisi olkansa yli piilottaen syyllisyyden elekielestään. Omistihan hän osan hevosesta, vaikkei ollut sitä tavannut kuin sen ostaessaan.
"Hei", hän tervehti hymyllä ja tutkaili nyt miestä punaruskein silmin. Nainen astui ulos karsinasta, työnsi varovasti ulos punkevan pään oven sisäpuolelle ja sulki sen.
"Sattuisitko tietämään, mistä löydän Alex Chiltonin?"

Alex nosti kulmaansa hivenen, kun kuuli naisen etsivän itseään. Hänen kasvonsa sulivat hymyyn ja hän työnsi päätään hänen kainaloonsa tunkevaa oriaan kauemmas.
”Tästä”, hän vastasi yrittäen pitää ilmeensä asiallisena, vaikka tilanne oli sangen huvittava.
”Mitä asianne koskee?”

Nainen nauroi. Sehän sattui.
"Karina Darling", hän ojensi kätensä keveällä, hyväntuulisella itsevarmuudella. Hän rakasti uutta nimeään ja uutta elämäänsä.
"Sinulla ei sattuisi olemaan aikaa?" hän vetosi varovasti katsellen hevosta miehen vierellä ja tarjosi valkean, silmät kissamaisesti siristävän hymyn.

Alex kätteli naista reippaasti ja tunnisti jo nimestä, että tässä seisoi Peevesin osaomistaja. Hän ei ollut koskaan tavannut naista, ja tuo oli vain nimi paperissa, joten kohtaaminen oli yllättävä.
”Hauska tavata vihdoin”, hän henkäisi samaan syssyyn ja toivoi, että voisi olla avuksi. Hänellä ei ollut pientä hajuakaan, mitä neiti Darling siellä teki, mutta hän auttaisi parhaansa mukaan.
”Totta kai, jos maltat odottaa, että laitan tämän pois?” Hän varmisti ja näytti pientä hevostaan, joka punki päätään kohti vierasta ihmistä.

"Tietenkin", Karina viittasi hallitulla ranneliikkeellä miestä jatkamaan matkaansa. Hän tarjoutui seuraamaan mukana.
"Olisi todella mielenkiintoista nähdä ja kuulla edistyksestäsi hevosten kanssa. Onko tämä oma arabialaisesi, se, jolla on rooli elokuvassa?" hän tiedusteli.

Alex talutti ratsun pesukarsinaan kiinni ja alkoi riisua sen varusteita reippaaseen tahtiin. Eihän hän voinut antaa Karinan odottaa.
”Olet oikeassa, tämä on Gabino”, mies esitteli ja tarjosi taskustaan palan porkkanaa hevoselle. Sen harjaaminen jäisi nyt puolitiehen, mutta ehtisihän sitä. Hän nosti raskaan lännensatulan hevosen selästä ja laski telineeseen käytävän puolelle.
”Kerron ja näytän mielelläni, miten meillä menee”, Alex lupasi ja vilkaisi sitten käytävää kohti Peevesin karsinaa. Voi hevosparkaa, kun oli joutunut hullun hyökkäyksen kohteeksi.
”Peeves on alkanut olla jo ihan normaali viimeviikkoisen jälkeen”, hän aloitti olettaen, että Karina tiesi kaiken siitä. Ei ollut hänen asiansa mustamaalata tallia pelottelemalla mielipuolesta, joka vaani hevosia paitsi maastossa, myös tallialueella mitä ilmeisimmin.

"Se on hyvin vaikuttavan näköinen. Loistava valinta rooliinsa", nainen arvioi ihaillen parin askeleen päästä. Hän vakavoitui, kun paikallinen hevosvainoaja nousi puheeksi.
"Luojan kiitos siitä. En tiedä, mitä olisimme tehneet muussa tapauksessa", Karina hengähti. Hän oli helpottunut sekä siitä, ettei hevoselle ollut käynyt pahemmin että siitä, että hänellä oli edelleen lippunsa osaksi elokuvantekoa.
"Kuinka pitkän toipumisajan se tarvitsee?"

Alex hymähti kiitokseksi, kun Karina kehui hänen hienoa Gabinoaan, joka oli päässyt eroon varusteistaan ja saanut kevyen huuhtelun jaloilleen. Mies laittaisi sen karsinaan fleecen kanssa kuivumaan ja pyytäisi jotakuta tallityöntekijää viemään sen ulos, jos ei itse ehtisi.
”Uskon, että iho arpeutuu parissa kuukaudessa, mutta siteen saa varmasti ottaa jo aiemmin pois”, hän arveli muistellen eläinlääkärin ja tallityöntekijöiden sanoja. Toivottavasti Peeves olisi kunnossa mahdollisimman pian.
”Viikon päästä eläinlääkäri tarkistaa sen kunnon ja päättää, voidaanko sitä liikuttaa muutoin kuin kävelyttäen. Todennäköisesti voimme jatkaa harjoittelua kunnolla vasta muutaman viikon päästä”, Alex sanoi pahoillaan ja taputti Gabinon kaulaa loimitettuaan sen.

Onneksi elokuvien kuvaukset eivät olleet alkamassa hetkeen. Grahamin olisi osattava ratsastaakin sitä ennen.
"Ymmärrän. Osaatko sanoa, millä hevosella herra Crane harjoittelee Peevesin toipuessa?" Karina pohti. Hän olisi se, joka oli miehen tulituslinjalla ja se, joka joutuisi välittämään huonot uutiset muille miehen puolesta. Oikuttelu ei sopinut näyttelijän mediaimagoon.

”Suosittelen jotakuta elokuvayhtiön hevosista”, Alex sanoi mietteliäänä.
”Tarjoan totta kai olosuhteiden takia myös Gabinoa, joskin se on toki paljon pienempi mutta se osaa saman kuin Peeves”, hän ehdotti tietämättä, mitä herra Crane ehkä asiaan sanoisi. Gabino olisi varmasti pettymys upean Peevesin rinnalla, mutta ainakin se olisi luotettava, Alex tiesi kuinka se toimi ja sillä oli vuosien kokemus vastaavista tempuista.

Karina ei suinkaan olisi väittänyt Gabinoa vähemmän vaikuttavaksi kuin Peevesiä. Mustassa arabialaisessa oli ikiaikaista kauneutta, kesytöntä eleganssia, jota hyväntahtoisessa, hömelössä ruunassa ei ollut. Nainen toivoi, että sitä saataisiin luotua siihen elokuvataialla.
"Se on hyvin ystävällistä", nainen vakuutti arvaten, ettei eläimiä vierastava demoni, jolle hän teki töitä, olisi onnessaan yhdenkään hevosen selässä.

”Onko Crane kokenut ratsastaja?” Alex kysyi irrottaessaan Gabinon naruista jotta voisi taluttaa sen karsinaansa. Hän kysyi katseella lupaa toiminnalleen ja lähti sitten käytävää pitkin kohti orin karsinaa. Olisi hänelle kunnia, jos näyttelijä ottaisi harjoitteluun hänen hevosensa. Miten hän oli ikinä päätynyt sellaiseen tilanteeseen, sitä hän ei tiennyt eikä uskaltanut miettiä, jottei taika katoaisi.

Karina seurasi miestä ja hevosta.
"En usko, että hän on ollut hevosen selässä kovin montaa kertaa vielä", nainen vastasi, "hänen on tarkoitus oppia täällä, ennen kuin kuvaukset alkavat kokopäiväisesti ja hevoskohtauksia kuvataan."

”Aivan”, Alex vastasi jo hieman huolissaan, kun kuuli, ettei näyttelijä ollut ratsastanut. Toki taidon saattoi oppia, mutta ihan kaikkeen ei niin lyhyessä ajassa pystynyt. Onneksi elokuvaan oli palkattu stuntnäyttelijöitä sen verran, että ratsastuskohtaukset pystyttäisiin järjestämään kyllä.
”Gabino on täysin hänen käytössään, mikäli hän tahtoo alkaa jo harjoitella”, mies lupasi sulkiessaan orin karsinan oven taa.
”Minulta liikenee kyllä aikaa”, hän lupasi tietämättä, riittäisivätkö vuorokauden tunnit ihan kaikkeen. Alexilla oli paha tapa tarjoutua yhteen jos toiseenkin juttuun.

"Olet jälleen tavattoman ystävällinen", Karina totesi hymyillen. Hänellä oli omat epäilyksensä siitä, mitä Cranen ratsastusurasta tulisi - niitä hän ei voisi kuitenkaan ilmaista ääneen tai edes ajatella miehen läsnäollessa.
"Mitä olet harjoitellut viimeksi hevosten kanssa?"

”Teen vain työtäni”, Alex hymähti ja asetteli riimun ja narun karsinan oveen.
”Olen hionut pystyynnousun näyttävyyttä, räjähtäviä laukannostoja paikaltaan ja erityisesti Peevesin kanssa kaatumista. Se osaa olla vähän hölmö välillä”, Alex sanoi ja raotti karsinan ovea, jotta saattoi rapsuttaa vaaleanpunaista turpaa.
”Olisitko halunnut kahvia tai teetä?” Hän tarjosi ja pyyhkäisi kuraisesta Gabinosta likaantuneet kätensä farkkuihinsa. Todella ammattimaista kilpatallille.

"Oh, ei tarvitse", nainen kiitti tarjouksesta hämmästyneenä. Jos Graham Crane ei viihtyisi täällä, miehen ura eläinten parissa olisi toivoton, Karina pohti. Ei hän ollut edes muistanut, että tallilla voisi istua juomassa kahvia, vaikka ylellisen viihtyisä ja siisti oleskelutila sekä pukuhuoneet olivat olleet kriteereinä sopivaa paikkaa etsiessä.
"Se kuulostaa vaikuttavalta", hän kommentoi Alexin kuvausta tehtävistä ja hymyili katsahtaen Peevesin suuntaan miehen luonnehtiessa hevosta hölmöksi. Sitä se oli totisesti vaikuttanut olevan.
"Kuinka pahasti Peevesin luonteenlaatu hankaloittaa sen koulutusta?"

Alex peitti vain vaivoin huvituksensa, kun Karina uteli valkean hölmön kouluttamisen haasteista. Hän pudisti päätään kevyen hymyn kera.
”Kyllä se oppii”, hän puolusteli tyhjäpäistä eläintä.
”Hitaasti, mutta varmasti. Se on niin ihmisseuran perään, että sen saa lahjoa avokätisesti tekemään jotain muuta kuin seuraamaan. Onneksi sillä on halu miellyttää ja se on muuten niin rento tapaus.” Alex todella piti ruunasta, vaikka se osasi hölmönä välillä koetella hänen kärsivällisyyttään.

Karina nauroi Alexin kuvaukselle.
"En tietenkään ole viettänyt sen kanssa aikaa melkein pariin vuoteen, mutta se kuulostaa muistamaltani eläimeltä. Oletko kokenut jonkin erityisen haastavaksi Peevesin kanssa?" nainen tiedusteli lämpimästi.

Alex hymyili. Peeves oli hurmaava, vaikkakin vähän pölhö välillä.
”Sillä on välillä vähän hankaluuksia ymmärtää kokoaan ja useamman kerran se liiskasi kaatuessaan nuken jota käytin ennen oikeaa ihmistä”, mies naurahti muistellen huvittuneena hetkiä, kun oli halunnut hakata päätä seinään Peevesin maatessa onnellisena nuken päällä. Hieno eläin.
”Onneksi se on alkanut ymmärtää ettei oikean ihmisten päälle saa kaatua. Ehkä se ei vaan tajunnut nukkea”, hän kohautti olkiaan hymyillen.
”Oletko enemmänkin hevosihmisiä?” Alex kysyi ystävällisesti, sillä ei tiennyt, mikäli naisella oli muuta tekemistä hevosten kanssa kuin Peevesin osaomistus.

Nainen nosti käden suulleen kuullessaan tarinan silmät naurusta siristyneinä. Voi ei. Toivottavasti se ei tekisi sitä Grahamin kanssa. Elokuvaprojekti kaatuisi vielä siihen, jos näyttelijä keiltäytyisi toimimasta kriittisessä olevien eläimien kanssa.
"Ehkä", Karina vastasi ja pudisti päätään, "ratsastan silloin tällöin, mutta en voi valitettavasti sanoa olevani varsinaisesti hevosihminen."
"Oletko sinä työskennellyt monessakin elokuvassa ennen tätä?"

”En elokuvissa ollenkaan”, Alex hymähti vastaukseksi, ”Muutaman kerran olen ollut mukana kouluttamassa hevosia elokuviin, mutta varsinaisissa kuvauksissa en ole ollut.” Hän oli innoissaan päästessään tällä kertaa oikeasti mukaan kuvauksiin, näkemään kuinka hevoset toimivat tositilanteissa. Siihen saakka mukaan oli päässyt vain hänen kollegojaan, joiden apuna hän oli ollut koulutusvaiheessa.
”Olen pääasiassa keskittynyt luonnollisen hevosmiestaidon ja ongelmakäytöksisten hevosten koulutukseen erilaisissa seminaareissa ja klinikoilla ympäri Englannin”, hän kertoi taustastaan vaikka arveli, että oli ehkä joskus sähköpostissa asiasta kertonutkin jotakin. No, kuka sellaisia enää muisti.
”Kuinka pitkä ura sinulla on takanasi elokuvien parissa?”

"Se kuulostaa todella mielenkiintoiselta ja palkitsevalta uralta", Karina pohti olettaen, että miehellä oli kyky ratkoa ongelmahevosten ongelmia. Muuten työ olisi kai ennemmin turhauttavaa. Hän oli huomannut, että uudet tulokkaat elokuva-alalla - kun eivät olleet päänäyttelijöiden rooleissa - olivat yleensä helpompia kuin vanhat, arvonsa tuntevat tekijät, joilla oli taipumusta vaatimuslistoihin, diivailuun ja oikutteluun.
"Riippuu kai siitä, mitä lasketaan uraksi", nainen naurahti, "olin kolme vuotta elokuvayhtiöissä Britanniassa ja Yhdysvalloissa, ja nyt olen ollut kolme vuotta Graham Cranen assistenttina." Se ei ollut hänen toivomansa ura, mutta oikea askel sen suuntaan. Cranen kautta hän pääsi tekemisiin alan isojen nimien kanssa ja kansainvälisen huippunäyttelijän mukana myös upeiden elokuvien kuvauksiin. Joku päivä hän saisi työskennellä ohjaajille.
"Nämä kuvaukset ovat toivottavasti hieno kokemus meille molemmille."

”En voi valittaa”, Alex hymähti urastaan ja kuunteli sitten suurella mielenkiinnolla, miten Karina vähätteli omaansa. Hänestä useat vuodet elokuva-alan ytimessä (niin hän sen näki) olivat tämänikäiselle nuorelle naiselle unelmien täyttymys, eikä enempää voisi toivoa.
”Huomaan, että olet kunnianhimoinen”, mies naurahti arvostavasti.
”En malta odottaa että pääsen näkemään kulissien taa. Onhan tämä ainutlaatuinen mahdollisuus.”

Kunnianhimoinen Karina täsmälleen oli, vaikkei tietenkään itse nähnyt sitä aivan niin. Hän vain tiesi, ettei ollut vielä siellä, missä halusi olla.
"Olisiko sinulla aikaa näyttää saavutuksiasi hevosten kanssa?"

”Totta kai”, Alex nyökkäsi.
”Kenet haluaisit nähdä? Peeves on valitettavasti poissa pelistä, mutta onhan meillä hevosia. Myös Gabino on mahdollinen, jos haluat tarkistaa sen siltä varalta, että Crane nousee vielä joku päivä selkään”, hän ilmoitti, sillä vaikka arabialainen oli vasta palannut töistä, sitä ei haittaisi esittää muutamaa temppua Karinalle.

"Sinun arviointikykysi hevosten suhteen on taatusti luotettavampi kuin minun", Karina naurahti, "mutta olisi mielenkiintoista nähdä mitä tahansa voit minulle näyttää." Hän ei tietenkään ollut oikeasti vaikutusvaltainen tekijä, joka voisi tehdä minkäänsortin lopullisia päätöksiä, mutta hän näkisi hevosia mielellään toiminnassa. Hän voisi visioida niitä lukemiinsa kohtauksiin ja raportoida kuvausryhmän johdolle.

Gabino olisi valmiiksi lämmitelty, joten Alex valitsi sen. Hän asteli karsinalle ja kiinnitti riimun orinsa päähän. Muuta he tuskin tarvitsivat showta varten.
”Vaikutit pitävän Gabini ulkonäöstä, joten otetaan se”, Alex hymähti ja kiinnitti narun riimuun.
”Mahdumme varmasti päämaneesiin johonkin kulmaan”, hän toivoi ja viittasi Karinan mukaansa lähtiessään käytävää maneesia kohti. Ei hän suotta halunnut upeaa naista juoksuttaa pitkin tallipihoja.

"Hyvä on", nainen vastasi seuraten miestä ja kaunista, mustaa arabialaista kunnioittavan välimatkan päästä.
"Oletko tavannut Gabinon omistajan näyttelijää vielä?" Karina tiedusteli tarkoittaen varsin häikäisevää, eksoottista Hollywood-näyttelijätärtä, joka ratsastaisi arabialaisella elokuvassa; Gabino olisi aavikolla hetkeään odottavan kapinallisjoukon johtajan ratsu, ja sopisi rooliin varmasti erinomaisesti. Nainen veikkasi näkevänsä jo Alexin ilmeestä vastauksen kysymykseensä, sillä valkokankailla hurmaava näyttelijätär ei yleensä oikutellut vaivihkaa assistentin kautta niin kuin Graham Crane, ja naisen pahana päivänä kohtaamaan sattuneet olivat todenneet sen omakohtaisesti.

”En. Tiedätkö onko hän tulossa tänne pian?” Alex kysyi hämmentyneenä ja toivoi, että saattaisi saada vähän enemmän aikaa valmistautua kuin Karinan yllätyskäynnille. Ei sillä, että hänellä jotakin naisen saapumista vastaan olisi, mutta olisihan päivän voinut suunnitella eri lailla. Hän jatkoi matkaansa maneesin ovista sisälle ja johdatti naisen hiekkakentän päätyyn, jonka omisi itselleen. Hän heitti orin päällä olevan loimen maneesin reunalle roikkumaan ja päästi sen pidemmällä narulla kävelemään vierellään.

"Luultavasti vasta kuvausten tuntumassa", Karina vakuutti. Näyttelijätär oli ratsastanut valkokankaalla ennenkin ja tuskin koki kaipaavansa harjoitusta. Hän harkitsi ensin jäävänsä maneesin katsomoon, sillä tunsi olonsa aavistuksen turvattomaksi valtavan maneesin kentällä, mutta seurasi miehen ja hevosen vierellä. Miehen työskentelyä olisi luultavasti vaikuttavampaa seurata lähietäisyydeltä.

Alex käänsi Gabinon ympäri ja pysäytti sen kuljettuaan hetken aikaa hevosen kanssa pääty-ympyrää. Hän katseli Karinaa hymyillen.
”Mitä haluat nähdä?” Mies kysyi arvellen, että ehkä toisella oli jokin ajatus. Gabino oli onneksi oppinut osan tempuista jo etukäteen, joten ainakin siltä luonnistuisi lähes kaikki tarvittava. Olihan heilläkin välillä pieniä tappeluita siitä, mitä hevosen kuului tehdä sen sijaan että se vain pelleilisi, mutta hän luotti rakkaaseen arabialaiseensa.

Karina kohotti käsiään.
"Ihan mitä tahansa voit minulle näyttää", hän vetosi ja soi miehelle hymyn.

Alex hymähti. Saamansa pitää. Hän päästi Gabinon irti ja heilautti kättään, jolloin ori lähti laukkaamaan hänen ympärilleen kuin sitä olisi juoksutettu - naru vain uupui. Kahden kierroksen jälkeen Alex vaihtoi sen suuntaa ja hetken päästä pyysi sen luokseen, jolloin ori siirtyi ravissa omistajansa vierelle ja painoi turpansa miehen käsiin. Se saikin herkun hienosta työstä, jonka jälkeen Alex pyysi sitä peruuttamaan hurjasti taaksepäin ja kavahtamaan takajaloilleen halkoen etukavioilla ilmaa tarpeeksi pitkään, jotta liike oli näyttävä. Sitä hän oli Peevesinkin kanssa harjoitellut.
”Onhan tämä nyt hieman väärin esitellä minulla vuosia ollut hevonen, mutta ainakin näet, mihin pystyn hevosten kanssa”, Alex hymähti ja rapsutteli mustan orin otsaa sen laskeuduttua nätisti kaikille neljälle jalalle.

"Vaikuttavaa", nainen kiitti vilpittömän vaikuttuneen kuuloisena. Gabino sopisi upeasti rooliinsa. Karina saattoi kuvitella orin vasten Saudi-Arabian aavikon kultaista äärettömyyttä, kohtaamaan valtakuntansa menettäneen kuninkaan yhtä hurjana ja kesyttömänä kuin ratsastajansa.
"Se tulee esiintymään varmasti edukseen valkokankaalla."

”Rosings Parkin kilpahevosiin verrattuna se on yksi sirkuspelle”, Alex nauroi vitsikkäästi ja vilkaisi maneesin muuta osaa kansoittavia hampaat irvessä harjoittelevia kilparatsukoita. Hänestä ei koskaan olisi sellaiseen, mutta onneksi jokaiselle löytyi paikkansa siitä maailmasta - jopa samalta tallilta. Oli tosin täysin kiittäminen Kamiria, että hän oli päässyt töihin.
”Onko naispääosa ratsastanut ennen?” Mies kysyi ja pyysi Gabinon kumarruksen kautta maahan makaamaan. Se oli kyllä esimerkillisen hieno hevonen, vähän tulisieluinen, mutta äärimmäisen luotettava.

"Useammassa roolissa, mutta sen tarkemmin en osaa sanoa. Hänelläkin on varmasti stuntratsastaja vaativampia tehtäviä varten", Karina arveli ja seurasi ihaillen hevosen ja miehen yhteistyötä. Hän seurasi mielellään esteratsastusta eikä kouluratsukon harmoninen liikekään jättänyt häntä kylmäksi, mutta Alex ja Gabino olivat jotain muuta. Suurin taitolaji oli saada monisatakiloinen pakoeläin luottamaan ihmiseen niin, että sitä saattoi hallita ilman yhtäkään varustetta, edes eläimeen koskematta.
"Todella vaikuttavaa", hän toisti päätään hienoisesti kuin epäuskosta pudistellen.

”Totta kai”, Alex nyökkäsi stuntratsastajalle, mutta oli mielessään todella iloinen, että Gabinoa ratsastaisi joku osaava. Eihän sitä tiennyt, millainen hirviö nainen olisi ratsailla, mutta olisihan hän valvomassa.
”Hyvä, että olet tuota mieltä”, hän hymyili ja silitti pitkin vedoin orin mustaa kaulaa. Se etsi höristen nameja hänen käsistään ja sai kolme porkkananpalaa miehen taskusta.
”Meillä riittäisi temppuja varmasti koko päiväksi, mutta en halua missään nimessä viivyttää sinua”, Alex hymähti toivoen, että Karina kertoisi jos haluaisi nähdä vielä jotakin muuta.
”Olet varmasti kiireinen.”

"Osaatko sanoa onko hevosten turvallista kaatua pyynnöstä? Vai onko parempi pyytää animointia huolehtimaan niistä kohtauksista?" Karina tiedusteli uteliaisuudesta. Hän ei tiennyt, mitä Alexin kanssa oli sovittu, mutta hän toivoi saavansa enemmän tietoa itsekin.

”Varmasti riippuu siitä, mitä tarkoitat kaatumisella”, Alex vastasi ja rapsutteli Gabinon poskea.
”Hallittu kaatuminen onnistuu hevoseltakin, tietenkin vain muutamalla toistolla kerrallaan. Muutoin olen animoinnin puolella, nykyään kun silläkin saa niin uskomatonta jälkeä aikaan.”

"Aivan", nainen nyökkäili. Niin hän oli arvellutkin.
"Ovatko Peeves ja Gabino toisilleen tuttuja? Luulen, että elokuvassa ne on kirjoitettu toisilleen tärkeiksi", Karina pohti vilkaisten kelloaan. Crane odottaisi häntä piakkoin. Hänellä oli kuitenkin vielä hetki ihailla mustaa arabialaista. Hevoset saisivat aivan uuden ulottuvuuden elokuvassa, jos yleisö voisi nähdä ystävyyden niiden välillä; hevoset vierekkäin, koskettamassa toisiaan turvillaan, keskustelemassa elekielellä.

”Ne tarhaavat yhdessä, ja tulevat kyllä toimeen”, Alex nyökkäsi varmana ja mietti, oliko varsinaisesti nähnyt niiden hierovan tuttavuutta.
”Huomiosi on hyvä. En ole varsinaisesti harjoitellut molempien kanssa, mutta teen sen heti kun Peeves on kunnossa”, hän lupasi miettien jo valmiiksi, että jos sää vain sen sallisi, veisi hän ne molemmat pyöröaitaukseen jotta saisi olla rauhassa. Olisi ehkä parasta ottaa joku työntekijä mukaan pitelemään toista hevosta, jos ne jostakin syystä saisivat hepulikohtauksen.
”Olisiko tarpeen, että ne osoittaisivat huomiota toisilleen elokuvassa? Sekin on opetettavissa.”

"Se olisi luultavasti toivottavaa", Karina vastasi katsellen hevosta. Sotahevonen oli elokuvana keskinkertainen, mutta se vaikutti hevosillaan. Elokuvan hevoset olivat persoonia, niiden silmiin katsoessa saattoi nähdä oman sielunsa, ja kun sodasta yhdessä selvinneet hevoset joutuivat eroon, katsojan sydän särkyi. Jos he voisivat tehdä elokuvan hevosista samanlaisia roolihahmoja, se olisi upea lisä.
"Olisi upeaa antaa hevosille syvempi ulottuvuus elokuvassa, kyky olla kiinnostuneita ja jopa välittää toisistaan."

”Teen parhaani”, Alex lupasi lämpimällä hymyllä. Voisihan olla, että Gabinon ja Peevesin välillä oli jo syvempi ystävyyssuhde, josta hän ei vain tiennyt. Se selviäisi varmasti pian, kun hän pääsisi harjoittelemaan molempien kanssa.
”Hevoset esiintyvät edukseen, jos se vaan on minusta kiinni.”

"Hienoa", nainen vakuutti, "olet ollut tavattoman ystävällinen. On ollut kunnia saada seurata työskentelyäsi näin lähietäisyydeltä, kiitos." Karinasta tuntui, että oli aika vapauttaa Chilton jatkamaan päiväänsä ja lähteä itse takaisin Newcastlea kohti, ennen kuin Crane voisi syyttää häntä myöhästelystä.

”Tule milloin vain uudelleen. Se on mukavaa että joku arvostaa työtäni”, Alex hymyili ja lähti liikkeelle Gabinon kanssa talutellakseen sitä hetken. Hän siisti sen hiekkaista kylkeä hymyillen mutta piti vilkuillen katseensa Karinassa. Eihän hän halunnut epäkohtelias olla vieraalleen.
”Tästä elokuvasta tulee mahtava”, hän sanoi nyökäten varmasti vaikka tiesi tuskin murto-osaa juonesta ja hänen vastuullaan oli vain osa hevosista. Silti hän osasi sanoa, että niiden hevosten kanssa ei voinut epäonnistua.

"Toivotaan niin", Karina vastasi hymyillen ja kieltämättä toivoi samaa, vaikka hänellä oli omat epäilyksensä. Crane ainakin jaksoi löytää korjattavaa. Mies oli tekemässä Karinasta kuvausten vihatuinta henkilöä, sillä säteilevä tähti ei suinkaan valittanut itse, vaan lähetti assistenttinsa hoitamaan likaiset työt puolestaan.
"Oli mukava tutustua, kenties tapaamme uudelleenkin", hän kiitti, ennen kuin lähti ajan painostuksesta kohti parkkipaikkaa ja pian odottavaa työnantajaansa.

”Varmasti tapaamme. Mukavaa päivänjatkoa”, Alex toivotti ja seurasi katseellaan Karinan menoa. Hän taluttelisi hetken Gabinoa, harjaisi sen sitten uudelleen ja laittaisi ulos jos se vain olisi kuivunut. Hänellä olisi vielä paljon tehtävää.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Oman elämänsä supersankareita   Su Huhti 03, 2016 10:23 pm

Keskiviikko 16. maaliskuuta 2016, 20:01 - Kipinä

Mies ja kissa tuijottivat toisiaan hyytävässä hiljaisuudessa. Benedict oli kääntänyt selkänsä hetkeksi - vain hetkeksi - poimiessaan kuluneen kopion Mark Twainin romaanista tarkoituksenaan tarkistaa oppilasesseen analyysin paikkaansapitävyys, ja silti Gatsby ehti hypätä kirjoituspöydän kylmäntehokkaasti valaistulle tasolle ja silpoa kynsillään työn alla olleeseen konseptiin komeat riekaleet. Röyhkeä eläin laski karvaisen, muhkean takamuksensa vandalismille, työnsi kielenpään ulos suusta ja tuijottaa uhmakkaasti miestä takaisin. Aamuaikaisesta kuuteen saakka koululla ollut mies ei kokenut erityisen helliä tunteita eläintä kohtaan, mutta veti terävästi henkeä nenän kautta, tarttui paksuun maine cooniin ja kantoi sen ulos hämärästä toimistosta tuupaten protestina mouruavan kissan kolmannen kerroksen käytävään. Perkele.

Olohuoneessa kirjaa lukenut Carolina nosti katseensa tekstistä kun kuuli kissan marinaa yläkerrasta. Hän vilkaisi jaloissaan nukkuvaa kaksikkoa ja päätteli Bennettin ehkä saaneen tarpeekseen Gatsbysta. Hänen katseensa yhytti portaita alas mielenosoituksellisesti ravanneen punaisen kasvakasan ja hymy nousi kasvoille. Ei kai heidän suloinen seniorikissansa vain hermoille voinut käydä. Hänenkin mielestään tosin Bennett olisi voinut jo lakata työnteon siltä illalta, mutta hän ymmärsi miehen tekevän vain työtään. Kelloa vilkaistuaan hän päätti nousta ja valmistautua hiljalleen nukkumaan. Nainen nappasi jalkoihinsa pyörimään käyneen Gatsbyn syliinsä ja kiipesi portaat ylös.
”Ei kai tämä vain käynyt hermoillesi?” Hän huikkasi oven raosta toimistoon ja yritti yhyttää miehensä katsetta.

Benedict istui työpöydän ääressä koko olemus turhaumusta väreillen. Mies liimasi sormenpäillään sitä siloitellen läpinäkyvää teippiä runneltuun oppilasesseeseen helpottuneena siitä, että se kuului laiskalle tumpulalle, joka ei taatusti säilyttänyt tuotoksiaan tai voinut realistisesti pyrkiä yliopistoonkaan.
"Ei kai", mies huokasi sarkastisesti, ja hetken kuluttua vilkaisi ovella olevaa vaimoaan ja tämän sylissä olevaa tuholaista.
"Oletko menossa nukkumaan?"

”Kohta varmaan”, Caroline vastasi ja päästi sylissään venkoilevan kissan alas silläkin uhalla, että se rientäisi innoissaan vaikeuttamaan Bennettin työntekoa.
”Vieläkö sinulla menee kauan?” Hän kysyi nojautuen ovenpieleen kevyesti. Naisen kasvoilla kareili hellä hymy, jonka hän toivoi houkuttelevan toista mukaansa. Pieni pettymys tuntui jo taka-alalla kun hän tiesi, ettei varmasti saisi tuota irti kouluesseistä vielä tunteihin.

"Mmm, melko kauan", Benedict huokasi ja yritti tukahduttaa turhaumuksesta nousevan äreyden, jota Caroline ei tietenkään ansainnut. Stressi sai hänen koko kehonsa jännittymään ja säteilemään viiltävää päänsärkyä, eikä hän totta puhuakseen kaivannut sitä, että joutui potemaan jatkuvasti huonoa omaatuntoa vaimonsa hylkäämisestä, kun vain yritti hoitaa työnsä. Mies suoristautui työtuolissa ja juoksutti sormet läpi tummasta, tuuheasta tukastaan hieraisten tummia silmänalusiaan ja väsyneitä kasvojaan.
"Tarkoitus olisi kirjoittaa vielä esseiden jälkeen", mies totesi viitaten työn alla olevaan romaaniinsa. Hän kääntyi tuolillaan niin, että saattoi katsoa vaimoaan paremmin.
"Miten iltasi meni?"

Caroline huokaisi hiljaa kuullessaan niin odotetun vastauksen. Hän kannusti tietenkin miestään tuon valitsemalla uralla, erityisesti romaanin parissa, mutta yhteinen aika oli välillä kortilla eikä se tuntunut hyvältä. Hän asteli lupaa kysymättä toimistoon ja seisahtui Bennettin viereen vieden sormensa hieromaan varmasti istumatyössä jumiutuneita niskoja.
”Hitaasti”, hän hymähti hieman.
”Yritin lukea ja katsoa jotain televisiosta. Ei mitään ihmeellistä.”

Benedict soi Carolinelle väsyneen, kiitollisuuteen taittavan hymyn ja kosketti vaimonsa kättä.
"Oletko harkinnut jonkinlaisen harrastuksen hankkimista?"

”Eikö lukeminen ja television katselu riitä? Sitä paitsi, käymmehän me välillä ulkona taidenäyttelyissä”, Caroline tarjosi liudan harrastuksiaan mitkä olivat hänen mielestään aivan tarpeeksi. Töiden ohelle olisi sopinut kyllä joku säännöllisempikin, mutta hän halusi viettää iltansa Bennettin kanssa. Paitsi että silloinkin kun he olivat kahden, miehen aika meni usein töihin ja hän päättyi harrastamaan kahta ensin mainittua jotta ei turhautuisi.

Mies kohautti välttävästi olkiaan.
"Onko se tarpeeksi?"

Caroline päästi hiljalleen irti miehensä niskasta.
”Jos haluat minut pois tieltäsi, niin sano, kyllä minä aina jotakin keksin”, hän sanoi tarkoituksettoman kylmällä sävyllä. Hän saattoi ymmärtää miehen sanat vähän väärin.

Benedict huokasi raskaasti. Tämä meni nyt pahaan suuntaan.
"Sanoinko niin?" mies kysyi väsyneesti ja hieraisi kasvojaan.
"Voitko väittää, että olet tyytyväinen elämääsi, kun käyt töissä ja sitten katsot illat televisiota tai luet kirjaa?"

Caroline ei pitänyt miehensä sanoista. Kai hän itse tiesi, mitä halusi tehdä. Hän risti kätensä ja kuunteli innottomasti Bennettin sanat.
”Olisin tyytyväisempi jos saisin viettää iltani sinun kanssasi”, hän ehdotti vaikka tiesi ajatuksen mahdottomaksi toteuttaa ainakaan joka ilta. Toki heidän parisuhteensa oli jo niin pitkä, että väkisinkin toisen naama alkoi kyllästyttää jossakin vaiheessa.

Mies huokasi uudelleen ja katsoi vaimoaan jokseenkin samalla, kärsivällisellä mentaliteetilla kuin vastauksen parissa kamppailevaa oppilasta.
"Totta kai haluaisin viettää iltojani kanssasi, mutta minun on pakko tehdä työni ja kirjoittaa, jos haluan koskaan saada kirjan valmiiksi", Benedict totesi lempeästi ja yritti koskettaa lohduttavasti Carolinen käsivartta.
"Haluaisin, että sinulla olisi mielekästä tekemistä ajallasi."

Caroline tiesi, ettei hänellä ollut mitään oikeutta vaatia enempää aikaa Bennettiltä. Ei kai hän tarvitsisikaan, mitä nyt välillä harmitti.
”Niin, tiedän”, hän sanoi nyt lempeämmin mutta silti harmissaan. Ei mies pahaa tarkoittanut ja hän tiesi hyvin millaisen kohtauksen saisi, jos tuo alkaisi vaatia häntä luopumaan töistään ja tulemaan aiemmin kotiin. Hän huokaisi rauhoittuakseen ja etsi sitten paikan Bennettin sylistä.
”Ehkä olisi hyvä tavata vaikka ystäviä välillä”, hän myöntyi ja lupasi itselleen harkita harrastusta. Hän ei ollut vielä ehtinyt innostua mistään siihen ikään mennessä eikä tiennyt innostuisiko vastedeskään.

"Ehkä", Benedict sanoi ja kiersi käsivartensa vaimonsa vyötärelle tämän asettuessa hänen syliinsä. Mies sysäsi kiireesti ajatuksen töihin palaamisesta pois mielestään, ennen kuin Caroline näkisi sen hänen kasvoillaan.
"Keitä ystäviäsi ajattelit?"

Caroline hymyili kosketukselle ja painautui lähemmäs miehensä lämmintä kehoa. Hän tunsi syyllisyyttä viedessään toisen työaikaa, mutta ei malttanut lähteä siitä.
”En ketään erityisesti vielä. Ehkä kysyn töissä jos joku vaikka innostuisi”, hän hymähti ja alkoi käydä läpi ystäviään. Hänen täytyisi etsiä enemmän tuttuja taidepiireistä, sillä siellä hän tunsi olevansa kuin kotonaan.

"Et ole innostunut ratsastuksesta pyörittyäsi tallilla?" Benedict kysyi silitellen naisen selkää.

”Mutta enhän ole koskaan ratsastanut, hevoset vain ovat potilaita siinä missä muutkin eläimet”, Caroline naurahti heleästi ja hymisi hiljaa tuntiessaan niin kaivatun kosketuksen.
”En ole totta puhuen koskaan ajatellut asiaa.”

"Tarkoitin, ettei sinua kiehtoisi aloittaa ratsastusta?" mies selvensi ja mietti muita harrastuksia voisi ehdotella, ennen kuin nainen hermostuisi uudelleen.

”Ehkä. Voisin kysellä Evelyniltä, hänellähän on hevosia. Ehkä hän osaa vinkata jonkun tallin jossa suvaitaan myös aikuisia aloittelijoita”, Caroline naurahti äänessään hiven epävarmuutta. Ajatus suuren hevosen selkään kiipeämisestä ja täysin omalle epämukavuusalueelle menemisestä oli ahdistava.

"Tai jotain muuta?" Benedict ehdotti silitellen Carolinen selkää.

Caroline mutisi harkiten.
”Ehkä. Olen väärässä mielentilassa tällaiseen”, hän päätti keskustelun ja liukui vastahakoisena pois miehensä sylistä.
”Annan sinulle työrauhan, niin ehdit vielä ehkä nukkumaankin”, hän hymähti ja kumartui kevyeen suudelmaan ennen kuin lähtisi.

Mies huokasi naisen noustessa ja juoksutti sormet läpi hiuksistaan.
"Mihin olet oikeassa mielentilassa?"

Caroline mietti hetken ja kohautti olkiaan. Voisipa hän viettää kaiket päivät kiinnostavien työtapausten parissa.
”Taidan käydä kävelyllä vielä. Ehkä keksin mitä haluan elämältäni”, hän vastasi ja kaappasi Gatsbyn syliinsä ennen kuin poistuisi huoneesta. Ainakin Bennett saisi työrauhan.

Benedict hieraisi kasvojaan turhautuneena huokaisten. Mahtavaa, nytkö hän oli suututtanut Carolinen?
"En sanonut, että elämässäsi olisi jotain vikaa", hän totesi olettaen, että kyseinen oletus olisi syynä huoneessa vallitsevaan tunnelmaan.

”En olettanutkaan”, Caroline vastasi aavistuksen kylmään sävyyn ja upotti sormensa punaisen kissan pehmeään turkkiin. Kai pieni valkoinen valhe sallittiin tilanteessa, jossa hän itsensä tuntien tiesi jatkavansa kiukuttelua jos jäisi sinne. Helvetin Benedict kun oli saanut hänet tuntemaan elämänsä vajaaksi.

"Miksi siis olet vihainen?" Benedict kysyi yrittäen pitää sävynsä kärsivällisenä ja tyynenä, vaikka hän tunsi olevansa kaikkea paitsi sitä. Hän sai viettää päivänsä käsittelemällä hankalia teini-ikäisiä. Eikö hän voisi välttyä niiltä edes kodissaan?

Caroline veti terävästi henkeä ennen kuin vastasi.
”En ole vihainen”, hän tuhahti yrittämättäkään kätkeä tunteitaan vaikka marttyyriksi heittäytyikin. Hän painoi venkoilevan kissan lähemmäs syliään, jotta se rauhoittuisi.
”Menen sinne lenkille”, hän totesi ja astui käytävään. Turha tässä oli tappelemaan alkaa.

"Kuulostat siltä", Benedict sanoi vaimonsa perään raastaen sormet läpi hiuksistaan ja nielaisi terävän manauksen.
"Miksi sinä kiukuttelet?"

Caroline huokaisi miltei teatraalisesti ja nojautui ovenkarmiin. Miksiköhän?
”Pidät minua vätyksenä kun en käytä vapaa-aikaani mielestäsi rakentavasti”, hän päästi ilmoille ensimmäiset mieleen tulevat sanat. Ehkä se oli liioiteltua ja rivien välistä tulkitsemista, mutta olkoot.
”Sinä teet vain töitä, eikä aikasi riitä minulle. Olisi edes lapsia, niin saisin aikani kulumaan, mutta kun ei!” Nainen kiukkusi kaiken sisällään vellovan pahan olon tarkoittamatta puoliakaan. Harmitti, eikä syliin jälleen rauhoittunut Gatsby enää sietänyt sitä vaan mourusi itsensä alas kynsäisemällä matkalla paljaaseen käsivarteen punaisen viirun.

Benedict veti syvään henkeä.
"Halusin, että sinulla olisi jotakin tekemistä, kun minä teen töitä. Minun on pakko tehdä töitä, ja rakas, se on tarpeeksi raskasta ilman sitä, että poden huonoa omaatuntoa vielä sinustakin."

Caroline pyöräytti silmiään. Tietysti miehellä oli joku tekosyy.
”Eli on minun vikani että sinulla on raskasta?” Hän ampui takaisin tietämättä yhtään mihin tähtäsi. Hän tiesi tekevänsä väärin aviomiestään kohtaan riitelemällä tyhjästä.

"Sanoinko niin?" Benedict huokasi terävästi.
"Sanoin, että opettajan työ on raskasta enkä kaipaa sen lisäksi huonoa omaatuntoa siitä, että sinä vietät iltasi vain odottamalla minua. Minulle on yksi ja sama, jos elämäsi todella on onnellista makaamalla tyhjäpäisen television edessä, mutta epäilen, että niin on. Hanki jotain sisältöä elämääsi", mies vetosi venyttäen rystysiään tuolin käsinojaa vasten, kun ärtymys kuohui.

Benedictin vastalause sai Carolinen puristamaan ovenkarmia. Tiesihän hän, mies piti häntä ihan huonona ihmisenä. Hän heitti tulisen katseen toiseen.
”Anna minun sitten olla, äläkä vaivaa päätäsi asioillani”, hän tiuskaisi ennen kuin läimäisi työhuoneen oven mielenosoituksellisesti kiinni ja rymisteli portaat alas. Hän tarvitsi ulkoilmaa ja ehkä puhelimen päähän jonkun, jolle purkaa pahaa oloa.

Miehen olisi tehnyt mieli palata töihin, mutta hän ei voinut ajatusten myllertäessä. Huono omatunto soimasi huutaen. Hän nousi tuolistaan, avasi paiskatun oven ja seurasi vaimoaan.
"Olet vaimoni. Totta kai vaivaan päätäni asioillasi."

Caroline ei pysähtynyt vaan jatkoi matkaansa eteiseen missä kiskoi takin päällensä. Ihan sama, hän oli jo nolannut itsensä.
”Eikö sinulla ollut töitä?” Hän tiuskahti vetäen kaulahuivia terävin liikkein kaulaansa. Takin hihaa vasten hankaava paljas kissan raapama kirveli.

"Onko sinun pakko käyttäytyä kuin teini-ikäinen?" Alakerran portaikossa seisova mies kysyi väsyneesti, tummat varjot silmiensä alla.

”Anna minun olla”, Caroline kivahti ja alkoi repiä lenkille täysin sopimattomia nahkasaappaita jalkaansa. Hän menisi nyt, ihan sama vaikka se olisi kuin teinikapinointia, jota ei odottanut kolmikymppiseltä.

"Onko sinun pakko haastaa riitaa ja sitten karata paikalta?" Benedict vetosi kurtistaen kulmiaan.
"Miksemme voi puhua tästä kuin aikuiset ihmiset?"

Caroline jätti toisen vetoketjun vetämättä kun suoristui ja katsoi miestään loukkaantuneena.
”No, puhutaan”, hän tuhahti ja risti kätensä rinnalleen.

Benedict vajosi istumaan portaalle ja rapsutti hajamielisesti kireästä ilmapiiristä tiedottoman, polveaan kehräten puskevan kissan niskaa. Mies mietti hetken mitä sanoa.
"Miksi sanot haluavasi lapsia?"

Tuhahtelu ja mulkoilu eivät kuuluneet ehkä Carolinen jokapäiväiseen kommunikointiin, mutta sillekin oli aikansa. Hän laski katseensa kuullessaan kysymyksen ja huokaisi. Niin, miksi? Hän tiesi, ettei Benedict tahtonut lapsia eikä hän viimeisimmän lausunnon mukaan tulisi koskaan biologisia lapsia saamaan. Ajatus oli haudattu ainakin keskustelun tasolla jo kauan sitten, mutta kai jokainen nainen jossakin vaiheessa elämää alkoi kaivata omaa nyyttiä, jota hoivata.
”Ikäisilläni naisilla nyt tuppaa olemaan lapsia. Pian on jo liian myöhäistä”, hän lipsautti vaikka oli turhaa edes keskustella asiasta. Ennen kuin hän huomaisikaan, hän olisi liian vanha adoptoimaankin ja haaveet lapsista saisi heittää unholaan.

Mies vihasi sitä, kun lasten puute nousi keskustelun aiheeksi. Hän ei kuitenkaan voinut aina vain sivuuttaa sitä.
"Onko se oikea syy haluta muuttaa pysyvästi koko elämäntapa? Että yleensä ikäisilläsi naisilla on lapsia? Oletko ajatellut, mitä lapsi oikeasti edes tarkoittaa?"

Caroline riisui silmälasinsa ja pyyhki niitä kaulahuiviinsa keksiäkseen vain jotakin tekemistä käsilleen.
”Etkö sinä oikeasti koskaan ole halunnut pitää ensi kertaa sylissäsi omaa lasta? Sen sanotaan olevan elämän paras hetki”, nainen vastasi yrittäen unohtaa sen, että Benedict oli juuri väittänyt ettei hän ollut miettinyt asiaa. Oli hän, liiankin kanssa, aina siitä hetkestä alkaen kun oli alkanut seurustella miehen kanssa. Hän oli vain haudannut lapsihaaveensa jonnekin arvellen, että ne saattaisivat toteutua joskus tulevaisuudessa. Vaan siinä he olivat, ilman aikomustakaan hankkia perheenlisäystä.

"En", Benedict vastasi. Hän oli listannut kattavan, musertavan kielteisen listansa syitä olla hankkimatta lapsia useasti ennenkin.
"Miksi sinä haluat lapsia elämääsi? Onko sille jokin muu syy kuin kuulopuhe tai ympäristön esimerkki? Jokin järjellä ajateltu, sinusta itsestäsi lähtevä halu?"

”Et ymmärtäisi. En tiedä itsekään. Kai se on joku äidillinen vaisto”, Caroline huokaisi ja painoi lasit uudelleen päähänsä. Kai hän ilman lapsiakin pärjäisi, olihan pärjännyt jo siihen saakka. Sitä paitsi ne sotkisivat täysin työkuviot ja koko elämän muutenkin. Silti hän ei voinut lakata salaa haaveilemasta pienestä nyytistä.

"Hankkia lapsi, joka vie koko elämäsi? Rajoittaa kaikkea tekemistäsi, vie aikasi, elämäntapasi, identiteettisi? Ja luultavasti päätyy halveksimaan sinua?"

”Kuten sanoin, et ymmärrä”, Caroline töksäytti tarkoituksettoman kovasti ja nousi taas puolustuskannalle. Kyllä hän tiesi, miten raskasta lasten kanssa oli - tai kuvitteli ainakin. Ei se silti vienyt pois sitä toivetta, että saisi oman lapsen.

"Joten selitä!" Benedict vetosi kättään turhautuneesti heilauttaen.

”Eivät kaikki ajattele lapsista noin mustavalkoisesti kuin sinä”, Caroline tuhahti ja repi toisenkin saappaan vetoketjun kiinni. Olkoon.

"Se on sinun selityksesi?" mies ärähti.
"Vakuutat haluavasi jotain. Sanot, etten minä ymmärrä. Muttet voi edes yrittää saada minua ymmärtämään?"

”Tuskin saan päätäsi kääntymään, eiköhän se ole tullut jo selväksi.” Eiköhän hänen ollut aika lähteä. Käsi haki avaimia takin taskusta melkein vaistomaisesti. Ei hän halunnut viettää yötään ulkona.
”Palaa töidesi pariin. Saat ahkeroida kaikessa rauhassa.” Caroline painoi kätensä ovenkahvalle ja vilkaisi ympäristön kissavapaaksi.

Benedict harppasi jaloilleen ja yritti astua oven ja vaimonsa väliin.
"Et voi edes yrittää?"

Caroline nosti katseensa aviomiehensä silmiin. Hän ei olisi halunnut tapella.
”Tämä on vain typerä haaveeni”, hän sylkäisi itseään vähätellen. Ei sellaista voinut selittää.
”En ehkä ole harkinnut jokaista yksityiskohtaa. Tiedätkö, Benedict”, hän sanoi ja käytti ihan kiusallaankin miehensä etunimeä, jota viljeli harvoin, ”se johtuu siitä että olen yrittänyt unohtaa asian. Tiedän sinun kantasi lapsiin ja osasin vain arvata aiheuttavani riidan jos otan asian puheeksi.”

Mies tuijotti takaisin surullisin silmin kuin nainen olisi lyönyt häntä.
"Sinun haaveesi eivät ole typeriä. Haluan ymmärtää, mitä haluat ja miksi. Uskotko todella, että vain lyttäisin toiveesi välittämättä siitä, miltä sinusta tuntuu? Yrittämättä ymmärtää?"

Benedictin sanat saivat Carolinen hiljentymään. Tietenkin mies halusi vain hänen parastaan ja hän tiesi sen, mutta kierroksia aivan turhasta keränneenä hän oli mennyt sanomaan asioita kärkkäästi. Kai sen kaiken alku oli turhautuminen yksinoloon, jonka toisen ehdotus harrastuksesta olisi helposti ratkaissut.
”En tietenkään”, nainen huokaisi ja vilkaisi pahoitellen aviomiestään.
”Tiedän ettet koskaan tekisi niin. Anteeksi.”

"Tiedätkö? Vai tuntuuko sinusta, että olen tehnyt juuri niin?" Benedict kysyi ahdistuneena ja kosketti vaimonsa kättä.

”Tiedän”, Caroline varmisti kevyellä nyökkäyksellä ja otti varovasti kiinni tarjotusta, lämpimästä kädestä. Hänen oli paha mieli kaikesta siitä kiukuttelusta ja turhasta riitelystä. Ehkä se oli helpottanut hetkellisesti omaa oloa, mutta väärin se kaikesta huolimatta oli.
”Olen jo hyväksynyt sen, etten saa lapsia. Olen vain turhautunut yksinoloon.”

"Olen pahoillani", mies vetosi ja puristi Carolinen käden omaansa. Katumus nousi kuristavan vahvana.

”Minäkin. En saisi koskaan vaatia aikaasi, kun teet töitä.” Caroline painautui lähemmäs miestä varovasti ja kiersi kätensä tuon selän taa. Miksi hänen piti olla niin helposti suuttuvaa sorttia?

Benedict sulki naisen syliinsä ja kumartui painamaan nenänsä tämän hiuksiin.
"Olet vaimoni. Olet tärkeysjärjestyksessä korkeimmalla."

”Mutta haluan tukea sinua valitsemallasi uralla, eikä ole tapanani viedä aikaa töillesi omistautumiselta. En itsekään pitäisi siitä, jos rajoittaisit työntekoani.” Caroline sulki silmänsä painettuaan päänsä miehensä rintaa vasten. Siihen hän kuului, eikä mikään valta maailmassa voisi asiaa muuttaa. Ei edes se, että hän saisi hylätä lopuniäkseen lapsihaaveensa.

"Et rajoita työntekoani", mies vetosi silitellen naisen selkää.

Caroline naurahti varsin ilottomasti.
”Nytkin voisit olla töidesi parissa. Anteeksi.” Hän oli todellinen taakka miehelleen.

"Niin kuin haluaisin valita työt sinun sijastasi", Benedict puhahti aavistuksen turhautuneeseen sävyyn.

Caroline hymyili vasten miehensä rintaa ja rutisti tuota hieman kovemmin.
”Rakastan sinua”, hän sanoi ja nosti katseensa varovasti pidemmän miehen silmiin. Hänestä oli ihana kuulla ja nähdä, kuinka aviomies rakasti häntä ehdoitta ja suorastaan palvoi maata hänen jalkojensa alla.

"Ja minä sinua", mies vastasi sulkien turhaumuksen ja puutumisen sisälleen, jottei Carolinen tarvitsisi lukea sitä hänestä. Benedict ei halunnut, että nainen päätyisi syyttämään itseään.
"Tule. Mennään yläkertaan."

Caroline myöntyi ja riisui nopeasti ulkovaatteensa. Hän tarttui miehensä käteen ja lähti kohti yläkertaa tietämättä, oliko asia nyt loppuunkäsitelty. Hän vilkaisi käsivarressa kirvelevää haavaa. Kunhan ei tulehtuisi.

Benedict vapautti vaimonsa käden toisessa kerroksessa ja epäröi.
"Minun on jatkettava vielä", hän sanoi anteeksipyytävästi.

”Tietenkin”, Caroline vastasi ymmärtävästi vaikka olikin jo ehtinyt toivoa hetken kahdenkeskistä aikaa riitelyn vastapainoksi. Hän viittoi miestä matkoihinsa ennen kuin lähtisi ruokkimaan kissat yötä vasten ja valmistautumaan nukkumaanmenoon.

Mies raastoi hiuksiaan stressaantuneena, sillä tunsi, että oli vaimolleen velkaa kahdenkeskistä aikaa, jonkinlaisen, todellisen anteeksipyynnön aikaisemmasta. Hänen oli kuitenkin tehtävä työnsä.
"Olen pahoillani", hän huokasi ja lähti sitten painavin jaloin yläkertaan ja työhuoneeseensa.

Caroline vain heilautti kättään. Hän ymmärsi miehensä kiireet ja halusi antaa tuon työlle sen ansaitseman ajan. Olihan se kurjaa, miten se söi aikaa avioliitolta, mutta hän hyväksyi sen. Ura oli tärkeä ja Benedictillä oli vielä se kirjakin, josta Caroline sai olla ylpeä. Hän suuntasi kolme silkkiturkkia jaloissaan keittiöön ja täytti lemmikkien kupit. Vielä lasillinen vettä ja hän pääsi kylpyhuoneen kautta pujahtamaan yhteiseen sänkyyn. Se oli kolea ja kylmä ilman turvallista aviomiestä, mutta tuuditti hänet uneen siitäkin huolimatta, että aiempi tappelu pyöri mielessä pitkään.

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Kirke
Ylläpitäjä
Ylläpitäjä
avatar

Viestien lukumäärä : 1092
Join date : 09.07.2013
Ikä : 26

ViestiAihe: Vs: Oman elämänsä supersankareita   La Huhti 16, 2016 9:58 pm

Sunnuntai 3. huhtikuuta 2016 - Hiroshima

Caroline nyppi kuluneiden juoksutrikoiden nyppyyntynyttä pintaa ja väänteli nilkkojaan höyhenenkevyissä lenkkareissa jotka hehkuivat neonväristä purppuraa. Hän vilkaisi kuskin paikalla istuvaa miestään hymähtäen ja mietti, mihin kummaan tuo oli heitä ajamassa. Aviomies oli keksinyt viikonlopuksi ehdottaa yhdessä oloa liikunnan parissa ja päättänyt ilmeisesti viedä hänet virkistävän erilaiseen maastoon juoksemaan. Caroline tiesi jäävänsä jälkeen aktiivisena juoksijana pitämästään Benedictistä, hän oli suostunut ilomielin ehdotukseen ja pukenut päälleen jos nyt ei tyylikkäintä asukokonaisuuttaan, niin ainakin juuri aiheeseen sopivan.
”Kerro jo, mihin menemme”, hän yritti ja pyyhkäisi korkealta poninhännältä karanneen hiussuortuvan takaisin ruotuun. Hän oli vaihtanut silmälasit piilolinsseihin ja jättänyt meikin kokonaan pois, mikä tuntui vieraalta.

"Ulos", Benedict hymyili herttaisesti vaimolleen, huvittunut tuike vaaleansinisissä silmissään. Mies ajoi syvemmälle Northumberlandin kansallispuiston sydämeen, ja parkkeerasi auton lopulta sorapohjaiselle, pienelle vierailijoiden parkkipaikalle. Osittain sumussa uivat, jylhät kukkulat ja kanervaiset, kumpuilevat nummet levittäytyivät ympärillä; tummavetiset joet ja kanervikkoon katoavat, hiekkaiset polut halkoivat maata kuin seitti, ja pilvisen sumun läpi siivilöytyvät säikeet kultaista auringonvaloa antoivat maisemalle unenomaisen tunnelman. Mies nousi autosta venytellen tutulla rutiinilla jalkansa, painoi hetkeksi sormensa kengänkärkiinsä ja kieräytti ylävartaloaan puolelta toiselle.
"Valmiina?"

Caroline pyöräytti silmiään huvittuneen ja tyytyi katselemaan upeita maisemia. Kai se selviäisi ajan kanssa, ainakin vielä kaikki näytti lupaavalta. Luonto oli lähellä hänen sydäntään ja mitä ilmeisimmin matka oli juurikin syvälle luonnon helmaan. Hän astui ulos autosta sen pysähdyttyä ja teki muutaman tottumattoman venytyksen avatakseen istumisesta jumiutuneita raajojaan. Hän vilkaisi jalkojaan kuin varmistaakseen, että kengät vielä olivat jalassa ja nyökkäsi miehensä kryptiselle kysymykselle. Mitähän hänen nyt odotettiin sitten tekevän.
”Niin valmis kuin voi. Toivottavasti et odota, että kiipeän huipulle”, Caroline naurahti ja vilkaisi sumuisia kukkuloita.

"Mennään sitten", Benedict vetosi, rutisti Carolinen hetkeksi kylkeensä suikaten suukon naisen hiuksiin ja vapautti tämän sitten kävelemään omin jaloin. Mies harppoi eteenpäin matkaavoittavin askelin ja lähti hetken kuluttua tieltä tuskin erottuvalle kinttupolulle alas jyrkähköä rinnettä kohti rehevää nummilaaksoa.

Caroline pyöräytti silmiään huvittuneen ja tyytyi katselemaan upeita maisemia. Kai se selviäisi ajan kanssa, ainakin vielä kaikki näytti lupaavalta. Luonto oli lähellä hänen sydäntään ja mitä ilmeisimmin matka oli juurikin syvälle luonnon helmaan. Hän astui ulos autosta sen pysähdyttyä ja teki muutaman tottumattoman venytyksen avatakseen istumisesta jumiutuneita raajojaan. Hän vilkaisi jalkojaan kuin varmistaakseen, että kengät vielä olivat jalassa ja nyökkäsi miehensä kryptiselle kysymykselle. Mitähän hänen nyt odotettiin sitten tekevän.
”Niin valmis kuin voi. Toivottavasti et odota, että kiipeän huipulle”, Caroline naurahti ja vilkaisi sumuisia kukkuloita.

Mies nauroi ja hölkkäsi tottuneesti alas petollista rinnettä. Parvi pikkulintuja kohosi kohisten kanervikosta ihmisten lähestyessä, ja Benedict tunsi huonon omantunnon pistoksen niiden säikäyttämisestä.
"Millainen viikko sinulla on edessäsi?" hän kysyi olkansa yli heidän käveltyään useamman minuutin hiljaisuudessa.

Caroline pysytteli poluilla miehensä perässä toivoen, ettei toinen kirittäisi täyteen juoksuun missään vaiheessa. Luonto oli hiljainen ja rauhallinen, mikä tuntui hyvältä vaihtelulta kaupunkielämään. Hän havahtui ajatuksistaan Benedictin kysymykseen.
”Kiireinen”, hän vastasi arkisesti, sillä sellaista hänen työnsä oli, ”kiinnostavia tapauksia kirurgian puolella ja luentoja vierailevalle opiskelijaryhmälle klinikalla sen kaiken peruspuurtamisen päälle.” Hän ei varsinaisesti odottanut luentoja ja opetuspäiviä, mutta onneksi hän ei olisi koko päivää vastuussa opiskelijoista.
”Entä sinulla? Jotain erikoista?”

"Ei mitään kummallista. Tyypillisiä opetusviikkoja, esseitä, näytelmäharjoituksia, huomionkipeitä lapsia. Sitä perinteistä", mies vastasi väläyttäen itseironisen hymyn olkansa yli.
"Oletko lämmennyt? Juostaanko?" Benedict kysyi viitaten edessä kumpuilevaan polkuun, joka liikkui vuoroin kohoavan ja laskevan maan mukana.

Benedictin sanat saivat Carolinen naurahtamaan huvittuneena. Niinpä tietenkin. Hän otti vielä muutaman verryttelevän venytyksen ja käsien pyöräytyksen ennen kuin suostui miehensä kysymykseen ja otti muutaman pirteän loikan ennen kuin rauhoittui tasaiseen juoksuun pitkin kumpuilevaa polkua.

Mies harppoi pitkin polkua asettaen jalkansa tottuneesti vuoroin porrasmaisille kivenmurikoille ja hiekkaiselle kaistaleelle kanervikon lomassa. Benedict nautti luonnossa juoksemisesta: ympäristön hiljaisesta harmoniasta ja mahdollisuudesta keskittyä oman sykkeensä rytmiin, hengittämiseen ja liikunnan tuomaan adrenaliiniin ja euforiaan verenkierrossaan. Mies yritti pitää vauhtinsa maltillisena, jottei jättäisi vaimoaan yksin keskelle nummea ja vilkaisi välillä taakseen. Hän hidasti kilometrin jälkeen.
"Miltä tuntuu?"

Vaihteleva maasto oli haastava kunnon lenkkeilyyn tottumattomalle Carolinelle, mutta jalkoihinsa katsomalla hänen onnistui pysyä Benedictin mukana kompastumatta. Nainen tunsi hengästyvänsä ensimmäisen kilometrin aikana ja oli melkein onnellinen, että aviomies hidasti ennen kuin hän joutui sitä anomaan hengästymisestä vinkuvalla äänellä.
”Siltä, että pitäisi juosta useammin”, nainen naurahti hengitystä tasaten ja pyyhkäisi suustaan eksyneet hiussuortuvat. Ulkoilma tuntui hyvältä hengittää ja yhä ympärillä leijuva sumu teki luonnosta taianomaisen.
”Lupaa patistaa minut ulos jatkossa. Tämä olisi hauskempaa jos en puuskuttaisi jo kilometristä ja olisi taakkanasi.”

Benedict nauroi ja palasi lähemmäs Carolinea voidakseen kumartua painamaan spontaanin suudelman naisen huulille.
"Olet upea", hän vakuutti ja suoristautui vetämään syvään henkeä. Britanniassa oli viehätyksensä, mutta mies huomasi silti kaipaavansa eksoottisia rantoja, loputtomia aavikoita, sademetsiä, vuoristoja - jotain uutta ja erilaista.
"Jaksatko jatkaa vielä?"

Caroline vastasi suudelmaan onnellisena ja hymyili miehelleen. Oli selvästi ollut hyvä idea lähteä, sillä molemmat tuntuivat olevan hyvällä tuulella ja mikä olisi parempi tapa viettää vapaa-aikaa kun liikkuminen yhdessä. Hän hymähti kehuille voimatta täysin uskoa niitä, mutta antoi itselleen anteeksi huonon kuntonsa ja toivoi sen joskus riittävän Benedictin vauhdissa pysymiseen.
”Mennään vain. Huomaat sitten kun tuuperrun jonnekin pusikkoon”, hän lupasi virnistäen ja patisteli miestä jatkamaan matkaa. Ei ehkä samaa tahtia kovin pitkään, mutta jos vielä vähän. Olihan tässä jo lepäilty.

Benedict väläytti naiselle melkein poikamaisen hymyn ja harppasi uudelleen vauhtiin liikkuen energisesti epätasaisessa, luonnollisessa maastossa. Mies hidasti kävelyyn, kun tunsi puhelimensa soivan, vilkaisi kulmiaan kurtistaen vierasta numeroa ja kohotti puhelimen korvalleen. Hän vahvisti olevansa kuka oli ja kalpeni sitten kuin joku olisi lyönyt häneltä ilmat pihalle.
"Niin. Muistan kyllä", hän sanoi suu kuivana.
"Mistä?"
"…Mitä?" mies pysähtyi haparoiden ja toivoi, että olisi voinut ottaa tukea jostakin.
"Mitä?"
"Mi- Ku- Kuinka? En ymmärrä. Miten?" Benedict kysyi kasvot halvaantuneina järkytyksestä. Hän muisti vaimonsa läsnäolon ja käänsi tälle selkänsä harpaten muutaman askeleen kauemmas.
"Mi- Et voi vain… Et voi toimia näin", mies vetosi kuumasti, mutta puhelin oli jo äänetön. Hän rutisti sitä kädessään kuin haluten paiskata laitteen nummelle, ja vajosi sitten istumaan märkään kanervikkoon painaen pään polviensa väliin, kun päässä alkoi heittää.

Nummella juokseminen oli raskasta vaihtelevan pohjan vuoksi mutta Caroline pysyi miehensä perässä ja keskittyi seuraamaan maisemia jotta ei väsyisi kuunnellessaan omaa hengästystään. Hän hidasti hämmentyneenä miehensä perästä ja seurasi puhelua vain puolella korvalla jatkaessaan kävelyä polulla. Kun Benedict tuntui menevän ihan tolaltaan, Caroline pysähtyi ja katsoi aviomiestään huolestuneena. Mikä oli vialla? Hän kosketti miehen käsivartta ja kumartui tuon vierelle puhelun loputtua.
”Mitä on tapahtunut?” Nainen kysyi suu kuivana ja pyyhkäisi hiuksia kasvoiltaan. Ei ollut Benedictin tapaista mennä niin tolaltaan, joten ihan pikkuasiasta ei voinut olla kyse.

Mies tuijotti varvikkoa jalkojensa välissä ja puristi kämmenillä päätään kuin yrittäen pitää sen kasassa. Vatsassa myllersi, ja kurkussa oli kova pala. Olo tuntui kertakaikkisen epätodelliselta.
"Ei mitään", hän vastasi tyhjästi vaimonsa tiedusteluun. Benedict ei voisi räjäyttää uutista Carolinelle - ei, kun hän ei voinut itsekään käsitellä sitä, saati yrittää arvata, miten Caroline voisi suhtautua asiaan. Nainen oli toki haaveillut lapsista, mutta luultavasti omista. Ei entisen tyttöystävän lapsista. Hyvä luoja. Benedict puristi silmänsä kiinni ja veti syvään henkeä yrittäen vakauttaa itsensä.

Caroline laskeutui kunnolla kyykkyyn ja silitti hellästi miehensä selkää.
”Näen kyllä ettei kaikki ole hyvin”, hän sanoi hiljaa.
”Haluan tietää mikä saa sinut noin tolaltasi”, hän yritti uudelleen. Mitä ikinä se oli, hänen täytyi tietää. Ei kai miehellä mitään salaisuuksia häneltä ollut. Tai niin hän oli ainakin kuvitellut.

Benedict pudisti päätään ja avasi uudelleen silmänsä. Hän vilkaisi ahdistuneena Carolinea, ennen kuin keskittyi tuijottamaan varvikkoa. Maailma pyöri edelleen, kun ajatukset kiisivät ympäri hänen päätään kolaroiden väkivaltaisesti. Mitä helvettiä? Mitä helvettiä?! Miten Sage oli saattanut tehdä näin? Totta, hän oli kertonut, ettei halunnut lapsia - mutta hän ei olisi ikinä hylännyt omaa lastaan. Nyt hänellä ei ollut ollut asiaan mitään sananvaltaa. Hän oli maailman huonoin isä, koska lapsen äiti oli päättänyt kadota hänen elämästään selittämättä tai kertomatta. 'On aika, että tiedät Lennoxista' - mikä tapa se oli kertoa, että hei, sinulla on 12-vuotias tytär, josta et ole koskaan kuullut sanaakaan ja jolle olet muuten se paskiainen, joka hylkäsi meidät? Jumalauta.
"Ei mitään", mies toisti pudistaen päätään ja pakotti itsensä suoristautumaan, "ihan totta. Ei mitään tärkeää."

Caroline huolestui yhä enemmän.
”Hei, Bennett”, hän maanitteli ja nosti sormensa hieromaan miehen niskaa.
”Tunnen sinut. Et mene ihan mitättömästi noin sekaisin.”

Mies pudisteli päätään kuin vanottaen itseään olemaan hiljaa. Hän ei voisi jakaa uutista, ennen kuin tietäisi edes miksi Sage oli päättänyt ilmoittaa lapsesta juuri nyt, kun oli kerran halunnut pitää asian salassa viimeiset 12 vuotta. Hän ei voisi kertoa Carolinelle, jos uutinen voisi satuttaa naista. Miten Caroline reagoisi siihen, että yhtäkkiä hänellä olisi lapsi, mutta hän oli kieltäytynyt antamasta niitä vaimolleen? Oliko tarpeen satuttaa naista, jos tämän ei koskaan todella tarvitsisi edes tietää asiasta? Uusi-Seelanti ei varsinaisesti ollut heidän naapurustossaan. Benedict nousi jaloilleen ja otti askeleen tyynnyttäen itseään, mutta päätyi potkaisemaan lämpäreen kanervikkoa usean metrin päähän turhautuneen raivonhuudon säestämänä.
"Mennään kotiin", mies ehdotti pakottaen äänensä vakaaksi ja kasvoilleen onton, hämmentyneen hymyn.

Caroline valahti valkeaksi, kun Benedict noustuaan päästi ilmoille voimakkaan huudahduksen ja käyttäytyi muutenkin aivan vastoin rauhallista luontoaan. Nainen ei ollut tottunut sellaiseen ja osaamatta oikein toimia, hän alistui tietämättömyyteensä ja painui kasaan. Okei, mennään kotiin. Hän vetäytyi hiljaa kuoreensa eikä voinut kuin miettiä, mikä mahtoi olla Benedictin hajoamisen takana. Ongelmia töissä, jotakin tragedista perheen keskuudessa, jotakin muuta mitä hän ei osannut edes arvella?

Mies harppoi takaisin autoa kohti antaen liikkeen purkaa myllerrystä sisällään. Kun hän tunsi olevansa hallinnassa tunteenpurkauksistaan, hän rauhoitti tahtia ja vilkuili Carolinea olkansa yli yrittäen vaisua hymyä.
"Olen pahoillani", hän vetosi ja suki myllerryksestä sekaisia hiuksiaan paremmin ojennukseen, "menetin vain hetkeksi malttini. Haluatko poimia matkalla noutoruokaa?"

Caroline seurasi miestään vaitonaisena. Hän valui ajatuksiinsa ja katseli vain edellä kulkevan selkää. Hän oli elänyt siinä uskossa, että he saattoivat jakaa kaiken keskenään. Nainen nosti katseensa Benedictiin tuon pahoitellessa mutta saattoi vain kohauttaa olkiaan. Olkoonkin, että tapahtunut oli selvästi järkyttänyt miestä, mutta hän oli hieman loukkaantunut, ettei tuo voinut uskoutua hänelle.
”Haetaan vain, jos tahdot.”

"Mitä haluaisit?" Benedict kysyi yrittäen tavoitella normaalia äänensävyä, vaikka tunsikin olonsa kaikeksi muuksi. Hän tarjosi kättään auttaakseen naisen jyrkkää nousua tielle, jossa hänen autonsa odotti.

Caroline väisti tarjotun avun ja kampesi itsensä tielle.
”Vaikka nepalilaista”, hän sanoi ja suuntasi auton luo seisahtuen pelkääjän paikan ovelle odottaen, että Benedict avaisi sen. Ei hän marttyyriksi heittäytynyt, mutta tunsi siltä, ettei hän tiennyt enää miehestään puoliakaan.

Mies huokasi naisen torjuessa käden, juoksutti sormet läpi hiuksistaan ja harppoi autolle. Hän istahti ratin taakse ja yritti järjestää ajatuksiaan. Lapsi. Oliko se varmasti totta? Tapaisiko hän koskaan kyseistä lasta? Halusiko hän? Oliko mitään järjellistä syytä kertoa Carolinelle, jos naisen ei tarvinnut tietää? Jos tieto satuttaisi tai suututtaisi naista? Benedict rummutti rattia levottomasti kaartaessaan kohti Hexhamia sen tarkemmin ajattelematta, oliko ilmaistu nepalilainen heidän kotikaupungissaan.

Toivoen että mies tiesi mihin ajoi, Caroline tuijotti edessä avautuvaa tietä hiljaisena. Hän ei edes ollut nälkäinen eikä suonut ajatustakaan nepalilaisen ruokalistalle.
”Etkö todella aio kertoa?” Hän kysyi kesken matkan vilkaisematta miestään.

"Mitä?" ajatuksistaan havahtuva Benedict kysyi vilkaisten vaimoaan.

”Älä esitä tyhmää”, Caroline sanoi jo hieman vaativasti ja vilkaisi miestä. Ehkä hän oli liian utelias.
”Se puhelu.”

Mies huokasi ja kurtisti kulmiaan irrottamatta katsettaan hiljaisesta maantiestä.
"Se ei ollut välttämättä yhtään mitään."

”Välttämättä?” Caroline yritti rauhallisemmalla äänensävyllä.

"Se oli vain hämmentävä puhelu. Se saattoi olla vaikka pila", Benedict vastasi.

Selvä. Benedict ei selvästi halunnut puhua asiasta, joten olkoon. Nainen huokaisi luovuttaneena ja näpersi paitansa hihoja. Hänen miehensä ei ikinä skitsahtaisi niin pahasti pelkästä pilasta.

Mies yritti koskettaa vaimonsa kättä.
"Kaikki on hyvin. Älä murehdi."

Caroline veti kätensä pois mutta oli samantien pahoillaan reaktiosta. Hän pyöritteli päässään kauhukuvia Benedictin salaisuuksista, joita tuo piti häneltä. Ei tuntunut hyvältä kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen huomata, että toisin kuin hän, aviomies ei luottanut häneen.

Benedict huokasi, kun Caroline torjui hänet toistamiseen. Selvä, vaimo oli vihainen. Miksi? Koska Caroline kuvitteli hänen salaavan jotain kamalaa? Kamalampaa kuin maailman toisella puolella oleva lapsi. Koska hän ei kertonut puhelun sisältöä? Koska heidän ulkoilunsa oli päättynyt toisin kuin oli tarkoitus?
"Onko sinulla kaikki hyvin?"

Caroline veti syvään henkeä. Hän ei halunnut tapella eikä varsinkaan kaataa jo järkyttyneen miehensä niskaan enempää harmeja. Hän etsi kasvoilleen uskottavimman hymynsä.
”On, on. Huolehdin vain sinusta.” Ei kai hän voisi syyttää toista, jos asia oli sellainen, ettei hänelle voinut kertoa. Kai Benedict tiesi parhaiten. Tuntui vain ikävältä jäädä ulkopuolelle.

Mies vaihtoi asentoa penkillä epämukavana. Oliko oikein pitää puhelun sisältö omanaan? Holhosiko hän vaimoaan kuvittelemalla, että tiesi mikä tälle oli parasta?
"Kaikki on hyvin", Benedict toisti, joskin haparoiden.

”Selvä”, Caroline päätti keskustelun. Hänen oli paha olla, mutta ei hän voinut täysin syyttää miestään. Ehkä hänen täytyisi vain, kaikkien niiden jaettujen vuosien jälkeen, oikeasti luottaa Benedictiin. Kaikki oli hyvin, sillä selvä.
”Se ravintola on seuraavasta oikealle”, hän muistutti.

Auto kurvasi viimehetkellä risteyksestä kuskin uppouduttua jälleen ajatuksiinsa. Benedict tunsi olonsa ontoksi epäuskosta. Oliko se mahdollista? Miksi Sage oli pitänyt hänet erossa lapsesta kaiken tämän ajan? Ja miksi nainen halusi kertoa uutisen nyt?
"Anteeksi", hän pahoitteli poissaolevasti suoristaessaan auton kaistalle ja parkkeerasi sen sitten nepalilaisen eteen.
"Haluaisitko hakea meille jotain mukaan?"

Caroline tuskin noteerasi anteeksipyyntöä, ja hän nousi autosta kesken Benedictin kysymyksen. Hän palasi ravintolasta hetken kuluttua valittuaan miehelleen lempeän mausteista jogurttimarinoitua tandoorilammasta, itselleen kanaa ja tomaattia pinaattikastikkeessa sekä naanleipää ja koftapyöryköitä minttukastikkeessa jaettavaksi. Hän istuutui kuljettajan viereen vaitonaisena ja laski kaksi ruoka-astioiden täyttämää muovipussia jalkoihinsa.

Benedict hätkähti vaimonsa paluuta ja soi tälle pahoittelevan, kireän hymyn painaen puhelinta korvaansa vasten, ennen kuin käänsi katseensa takaisin auton tuulilasiin harkiten siirtymistä ulos.
"En ymmärrä, mitä ajattelit. Mikset antanut minulle edes mahdollisuutta?" hän kysyi kääntäen ylävartaloaan ikkunaansa kohti.
"Hyvä on, sanot niin. Jos et halua minua osaksi hänen elämäänsä, miksi vaivautua kertomaan ylipäätään? Mitä halusit tällä saavuttaa?"
"No miksi helvetissä nyt?!"
"Miten niin?" mies tivasi tulisesti, kuristaen turvavyötään lujin sormin. Puhelimesta tullut vastaus kuitenkin löi häneltä puhdin pois. Hän kuunteli pitkään ääneti, myötätunnon aallot yli musertavina pyyhkien.
"Olen pahoillani. Voi Sage, olen niin pahoillani. Mitä voin tehdä?"
"Kuule, soitan sinulle kohta uudelleen." Benedict päätti puhelun, peitti suunsa kädellään, vilkaisi Carolinea ja kaarsi auton takaisin liikenteeseen.
"Mitä hait?" hän kysyi tavoitellen turhaan normaalia sävyä.

Caroline ajatteli miehensä puhuvan jälleen yhtä työpuheluista (mutta sunnuntaina, miksi?) ja kiinnostui vasta, kun miehen ääni vieressä kävi kovaksi. Hän kääntyi katsomaan ikkunaa kohti kääntynyttä Benedictiä ja nosti kulmaansa kuullessaan tuon puhuttelevan toisessa päässä olevaa. Kuka oli Sage, ja miksi tuo soitteli hänen miehelleen? Tämä alkoi kuulostaa yhtä erikoiselta kuin se nummien puhelu. Mahtoiko se olla samalta henkilöltä…?
”Ruokaa. Kuka se oli?” Caroline vastasi lyhyesti ja tapitti aviomiestään vaativasti.

Mies huokasi ja hieraisi kasvojaan auton vieriessä pitkin tuttuja katuja kohti kuin automaattiohjauksella. Hän tunsi olonsa pahoinvoivaksi.
"Vanha tuttu. Minun pitää selvittää tämä asia, kun pääsemme kotiin."

Caroline päästi jonkinlaisen ymmärtävän äänen, vaikka oli aivan pihalla, mitä oikein tapahtui. Ehkä hänen ei sitten tarvinnut tietää. Kotimatka ei ollut koskaan tuntunut niin pitkältä.

Benedict ujutti auton punatiilisen talon autotalliin ja tuijotti hetken tyhjyyteen rattia puristaen. Mikä helvetillinen sotku. Mies tarjoutui kantamaan ruoat sisään, ja vaikka ruoka tuoksui herkulliselta, hän tunsi ruokahalunsa kadonneen.

Caroline antoi kantamukset aviomiehelleen viitsimättä taistella asiasta. Hän asteli edeltä ovelle ja avasi sen potkien hellästi tuulikaapin oven jälkeen vastaan tulevia kissoja, jotta ne eivät karkaisi.

Mies asetti ruoat keittiön tasolle, otti kaapista pari lautasta ja luovutti nojaten keittiönkaappiin. Anteeksipyytäen hän lähti alakertaan puhelin kädessään ja katosi ulos vaimean oven kolahduksen hyvästelemänä. Hänen oli keskusteltava asioista Sagen kanssa ajan kanssa. Benedict vajosi märälle puistonpenkille, tunsi suunsa kuivavan valitessaan sinä päivänä kahdesti näytölle ilmestyneen numeron ja nosti puhelimen korvalleen. Hän ei huomannut lihaksiin hiipivää kylmyyttä, kastuvia vaatteita eikä edes ulos tuntien aikana laskeutunutta pimeyttä. Hän nojasi selkänsä penkkiin ja yritti turhaan kasata poukkoilevia ajatuksiaan. Hänen oli mahdotonta käsittää tapahtunutta. Epätoivo tuntui kuristavana keuhkoissa ja vaikeutti hengittämistä. Mies hautasi kasvot käsiinsä. Helvetti.
Kylmä ajoi hänet vihdoin jaloilleen. Hänen olisi palattava kotiin. Mitä ihmettä hän sanoisi Carolinelle? Benedict työntyi sisään polkaisten kosteat juoksukengät jaloistaan.

Caroline jäi katsomaan miehensä perään huokaisten raskaasti, kun kuuli alaoven käyvän. Hän vilkaisi jaloissaan pyöriviä kissoja ja sitten pöydällä jäähtyvää ruokaa ennen kuin alkoi lusikoida omaansa lautaselle. Sama kai se olisi syödä nyt, kun ruoka oli lämmintä. Nainen laittoi oman ruokansa jämät sekä miehensä ruuan jääkaappiin tietämättä koska odottaa Benedictiä kotiin ja siirtyi olohuoneen sohvan nurkkaan syömään. Hän päätyi minuuttien vain kuluessa siilaamaan ruuastaan kananpalasia ja tarjoamaan niitä kissoille suoraan haarukasta. Ei ollut nälkä ja vatsassa vellova epävarmuus tilanteesta ei auttanut asiaa. Hän kuulosteli alati ääniä ulko-ovelta ja kuullessaan sen kolahtavan, veti terävästi henkeä. Ainakin mies oli tullut takaisin. Caroline veti lautasensa Jeevesin ulottumattomista kun se kurotteli kaulaansa nuollakseen pinaattikastiketta sen reunalta. Hän laski muutamaa haarukallista lukuunottamatta koskemattoman lautasensa sohvapöydälle ja kaappasi ahmattikissan syliinsä muiden lähtiessä tervehtimään kotiin tullutta isäntää.

Benedict haroi hiuksiaan, kuten aina hermostuksissaan, ja törmäsi vaimoonsa lähtiessään ylös portaita. Hänestä tuntui, että hän oli velkaa anteeksipyynnön, mutta tunsi olevansa täysin sanoja vailla. Miten tällaisia tilanteita sopi todellisuuteen? Ilta oli kuin saippuasarjasta temmattu.
"Meidän pitää puhua", hän onnistui muotoilemaan hetken avuttoman hiljaisuuden jälkeen, ja viittasi ylös portaita kohti olohuonetta.

Caroline kohtasi miehensä katseen varovasti. Hän nyökkäsi tietämättä mitä odottaa ja lähti tuon mukana olohuoneeseen, kun sai ensin ruokansa jämät jääkaappiin turvaan ahneilta kissoilta. Nainen avasi hiuksensa poninhännältä ja näpersi vaaleita latvoja odottavana. Mitä ikinä Benedict hänelle tahtoi kertoa, se tuskin olisi mitään hyvää.

Sohvalla pyörivät maine coonit altaan hätistänyt mies istahti alas ja tuki kyynärpäät polviinsa miettien, mistä aloittaa. Hän toivoi, että olisi voinut välittää uutisen paremmassa mielentilassa.
"Muistatko minun kertoneen Sagesta? Olimme kihloissa jonkin aikaa, kun asuin Uudessa-Seelannissa."

Caroline istuutui miehensä viereen jättäen väliä kuitenkin tavallista enemmän. Hän ei tiennyt kuinka olisi ollut. Miehen kysymys sai hänet nyökkäämään. Suu kuivui entisestään - nytkö Benedict kertoisi palaavansa yhteen ex-kihlattunsa kanssa? Hän tosi muisti liiankin tarkkaan, mitä mies oli kertonut naisystävistään menneisyydessä, koska kuka vaimo nyt ei muistaisi. Osasi hänkin olla mustasukkainen, vaikka ei sellaisena usein näyttäytynytkään.
”Niin?”

Benedict yritti muotoilla ajatuksiaan keskittyen silittämään Dallowayn ylellistä, kilpikonnankirjavaa turkkia.
"Hän soitti minulle tänään kaikkien vuosien jälkeen. Ilmeisesti minulla on lapsi. 12-vuotias tytär."

Caroline voi pahoin jo kuullessaan, että Benedictin vuosien takainen tyttöystävä oli soittanut hänen aviomiehelleen sinä päivänä - eikä hänen arvelujensa mukaan edes vain kerran, vaan useasti. Nainen ei ehtinyt analysoida asiaa enempää kun kuuli seuraavan uutisen. Lapsi, Benedictillä?
”Jos tämä on jokin outo pila, ei naurata.”

"Näytänkö siltä, että pilailen?" mies huokasi rasittuneena ja loi vaimoonsa uupuneen katseen.

Caroline taisteli risteilevien ajatuksiensa kanssa saamatta mistään kiinni. Benedictillä oli 12-vuotias lapsi. Jos hän olisi saanut pitää lapsensa jonka oli aikanaan saanut alulle, se voisi olla pian saman ikäinen. Nyt lapsiin aina nihkeästi suhtautuvalla aviomiehellä oli lapsi jonkun muun kanssa, ja vaikka hän arveli ettei Benedict ollut sitä toivonut tai tiennyt ennen sitä, se sattui.
”En tiedä mitä sanoa. Miksi Sage soitti sinulle nyt?” Olihan se erikoista, että hänen tietääkseen vuosia hiljaiseloa viettänyt nainen otti yhteyttä nyt, kun lapsi oli jo kahdentoista.

Benedict nojasi pään käsiinsä ja huokasi raskaasti.
"Hänestä oli aika, että tiedän lapsesta nyt, koska Sage on sairas. Hänellä on syöpä, ja kuulemma hoidot eivät tuota sellaista tulosta kuin pitäisi."

”Onpa kurjaa. Mutta mitä hän sinusta tahtoo?” Caroline ei halunnut ajatellakaan, mitä se mahtoi tarkoittaa. Lähtisikö Benedict lapsensa luo Uuteen-Seelantiin? Sisintä puristi, kun hän maalaili kauhukuvia siitä että jäisi yksin, kun Sage kaipaisi sairasvuoteelleen tukea ja lapsi isäänsä. Hän olisi auttamatta ulkopuolinen siinä kuviossa.

Mies hankasi kasvojaan kovakouraisesti osaamatta kohdata vaimonsa katsetta. Tämä tuskin oli se uutinen, jota lapsista unelmoinut nainen kaipasi.
"Sagella ei ole perhettä. Hänellä ei kuulemma ole voimia huolehtia lapsesta eikä hän tiedä, kauanko hänellä on enää aikaa. Hän haluaa, että otan tytön."

Caroline tuijotti tyrmistyneenä miestään kuultuaan tuon vastauksen. Hän ei voinut uskoa, että Benedict edes harkitsisi asiaa. Hän kaipasi jotakin selvyyttä asiaan, joka tuntui leviävän hetki hetkeltä.
”Mitä vastasit?” Heidän elämänsä oli jo sekaisin, kun Benedict oli tuonut asian ilmi. Olisi mahdotonta palata entiseen tietäen, että jossakin kaukana miehellä oli tytär, joka tarvitsi isää.

Benedict vilkaisi Carolinea ahdistuneena.
"Mitä muuta olisin voinut vastata? En voi torjua kuolevan äidin pyyntöä varmistaa, että lapsi ei jää yksin enkä kykene hylkäämään lasta", mies huokasi. Lennoxin maailmankuvassa hän oli tietenkin tehnyt juuri niin.

Caroline tuijotti Benedictiä räpäyttämättä silmiään. Oliko tuo tosissaan?
”Varmasti Uudesta-Seelannista löytyisi tytölle huoltaja”, hän arveli varovasti, vaikka hänen hyväntahtoinen miehensä oli selvästi jo tehnyt päätöksensä. Olisi ollut toki ihan ystävällistä myös kysyä hänen mielipidettäänkin.

"Voisitko sinä jättää lapsesi jonkun vieraan holhoukseen tietämättä, että hänellä on varmasti kaikki kunnossa?" mies kysyi tuskastuneena.

”Mutta ethän sinä edes tunne sitä lasta.” Caroline ei ollut kovin mielissään miehensä lapsesta, joka kuului tuon entiseen elämään. Ehkä, jos olisi tottunut ajatukseen alusta asti, mutta ei nyt.
”Se on ensisijaisesti Sagen lapsi, ei sinun.”

"Luuletko, etten tiedä sitä? Hän päätti suhteemme koskaan asiaa selittämättä, ja nyt kahdentoista vuoden jälkeen minulle selviää, että syynä oli lapsi. Totta kai olin sanonut, etten halunnut lapsia, mutta en olisi hylännyt lasta, jos olisin tiennyt siitä", Benedict puhahti turhautuneena, "ja nyt olen käytännössä samassa tilanteessa, vain vuosia liian myöhään. Ei ole oikein hylätä lasta."

Caroline ei voinut sulattaa kaikkea ihan niin helposti. Hän ei todellakaan ottaisi vieraan naisen lasta kotiinsa kasvamaan.
”Miltähän lapsestakin tuntuu, että hänet revitään kotiseudultaan vieraiden luo, kun äiti on estynyt pitämästä huolta hänestä?” Hän heitti ehkä kääntääkseen vielä miehen mielen.
”Vai aioitko muuttaa Uuteen-Seelantiin?”

"Olisiko sinusta parempi jättää tyttö Uuden-Seelannin sosiaaliviranomaisille?" Benedict kysyi yrittämättä kuulostaa pettyneeltä. Hänen pitäisi yrittää ymmärtää, ettei uutinen voinut olla helppo Carolinellekään.

Caroline kohautti olkiaan. Mitä siihenkin nyt sanoa? Parempi olisi, kun ei olisi koskaan kuullutkaan lapsesta.
”Et ole koskaan halunnut lapsia. Miksi olet nyt valmis hakemaan vieraan varhaisteini-ikäisen riesaksesi?” Heidän riesakseen. Nainen ei voinut ymmärtää, sillä helpompi olisi vain antaa vieraan lapsen jäädä sosiaaliviranomaisten hoidettavaksi. Kyllä kai tytölle koti löytyisi.

Benedict huokasi raastaen hiuksiaan. Ne varmaan ohenisivat kertaheitolla tämän päivän jälkeen.
"Koska tuntisin huonoa omaatuntoa loppuelämäni, jos en tee velvollisuuttani. Pelkäisin, että tyttö päätyy osaksi järjestelmää, missä hän ei voi luottaa kenenkään välittävän hänestä tai huolehtivan hänestä ja se vaikuttaa hänen identiteettinsä läpi koko elämän. Pelkään, että hän joutuisi asemaan, missä hän tulisi kaltoinkohdelluksi tai jopa hyväksikäytetyksi, kuten niin moni tyttö vastaavassa tilanteessa. Pelkään, ettei kukaan adoptoisi 12-vuotiasta, olisi hän kuinka ihastuttava tahansa, sillä se taitaa olla tilastollisesti todennäköisintä, ja hän olisi tuomittu olemaan yksin maailmassa 12-vuotiaasta. Pelkään, että häntä heitellään paikasta toiseen kuin epäsopivaa huonekalua, kunnes hän on 18 ja ainoa tulevaisuus, joka hänellä on edessään, on yrittää tehdä minimipalkkaisia töitä saadakseen edes mahdollisuuden koulutukseen ja sitä kautta oikeuteen valita."

”Oletpa ehtinyt miettiä pitkälle”, Caroline huokaisi ja puri huultaan. Hän ei ollut valmis alkamaan äitipuoleksi 12-vuotiaalle miehensä edellisen suhteen vahinkolapselle, oli se kuinka julmaa tahansa. Hän ei halunnut sitä. Hän oli halunnut yhteisen lapsen, ei varhaisnuorta, joka muistuttaisi päivittäin siitä, ettei hän ollut sopinut miehensä lapsen äidiksi.
”Olet selvästi tehnyt päätöksesi. Joko varasit lennon Uuteen-Seelantiin?” Ääni tihkui pettymystä, vaikka nainen tunsi itseinhoa siitä, ettei voinut sääliä yksin jäävää lasta vaan oli itsekäs.

"En tietenkään", mies huokasi.
"En minäkään halua lasta. En vain voi ajatella tätä pelkästään omasta näkökulmastani, kun ajatukseni huutavat, että kyse on apua tarvitsevasta lapsesta. Kaikki minussa vaatii, etten käännä Lennoxille selkääni. Voitko yrittää ymmärtää minua?"

Caroline nousi seisomaan terävästi ja yritti hillitä itseään. Hänenkö täytyi nyt ymmärtää, kun mies oli yllättäen tuhonnut heidän elämänsä tehdessään päätöksen tuoda vieraan lapsen yhteiseen kotiin.
”Rakastan sitä, että olet niin hyväntahtoinen ja velvollisuudentuntoinen. Mutta tämä menee jo yli.” Tilanne oli kuin suoraan huonosta saippuasarjasta.

"Sinä todella hylkäisit apua tarvitsevan lapsen?" Benedict kysyi pettyneenä.

Caroline tuhahti. Ei hän ollut niin kylmä ja tunteeton, miltä mies sai hänet kuulostamaan.
”Se ei ole minun lapseni.” Kai se riittäisi selittämään, ettei hän todellakaan lähtisi vierasta lasta noutamaan Uudesta-Seelannista. Hylkääminen kuulosti rajulta, mutta kyllä lapsesta aina joku huolehtisi.

Mies räpäytti kalpeansinisiä silmiään muutaman kerran. Sillä hetkellä hän todella vihasi Sagea. Miten nainen saattoi tehdä tämän hänelle?
"Mitä haluat minun tekevän, Caroline?"

”Mitä teet mielipiteelläni, kun olet jo päättänyt alkaa lapsen isäksi?” Caroline ei sulattanut sitä, mutta minkä hän sille mahtaisi. Benedictin kanta oli selvä.

"En halua menettää sinua."

”En halua sitä lasta tänne.” Caroline tunsi itkun kurkussaan ja ääni särkyi aavistuksen. Elämä heitti kuperkeikkaa hetkessä, ja yhdessä vietetyt vuodet tuntuivat katoavan kuin sumuun. Hän rakasti Benedictiä, mutta pelkäsi nyt menettävänsä tuon vieraalle lapselle.

Benedict ei tiennyt, mitä sanoa. Hän tunsi olonsa lopenuupuneeksi ja kertakaikkisen tyhjäksi.
"Mitä haluat minun tekevän?"

”Teet niin kuin parhaaksi näet.”

"Oletko onnellinen, jos yritän järjestää Lennoxille jonkin muun kodin?"

Caroline sulki silmänsä ja hengitti syvään.
”Saanko miettiä asiaa yön yli?” Tietenkin hän halusi, että Benedict tekisi kuinka parhaakseen näkisi. Olisi hirveää katsoa miehen tuskaa, kun tuo ei tietäisi, kuinka omalla lapsella menisi.

Benedict nyökkäsi. Hän ei tiennyt mitä sanoa. Hän pelkäsi keskustelun kärjistyvän tilanteeseen, jossa hänen olisi valittava vaimonsa tai lapsi, jonka hylkäämisestä hän ei voisi selviytyä tuhoamatta itseään. Mies tarjosi elekielellään naiselle lupaa lähteä nukkumaan. Hän viettäisi yön sohvalla.

Caroline kääntyi ennen kuin alkaisi itkeä miehensä nähden ja suuntasi raskain askelin makuuhuoneeseen. Hän jätti oven raolleen kissoja varten ja pyyhki jo kyyneleitä astellessaan vaatekaapilleen riisuakseen vaatteet yltään. Ei sellaista tapahtunut oikeassa elämässä. Hän kävi pesemässä hampaansa peilikuvaansa vältellen ja kaivautui kylmään, liian suureen sänkyyn yksinään peiton alle. Ei hän Benedictin läheisyyttä juuri silloin kaivannutkaan, mutta olo oli kovin lohduton. Oliko kaikki ohitse?

_________________
effie + paulus + jamie + charles + maybe + david + knox + aida + keiko + julian
Takaisin alkuun Siirry alas
Sponsored content




ViestiAihe: Vs: Oman elämänsä supersankareita   

Takaisin alkuun Siirry alas
 
Oman elämänsä supersankareita
Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Pikaviestinpelit-
Siirry: