It's the beauty that fills me with wonder

[[Silkki tänne :)]]

Aamupäivä oli valjennut poutaisena, joskin pieni tuulenvire liikutteli puiden oksia ja tallipihan lehtiä. Niklaus pysäköi valtavan kokoisen, hiekasta pölyyntyneen musta Range Roverinsa tallin parkkipaikalle. Hänen oli vieläkin mahdoton käsittää, että oli oikeasti saanut työpaikan. Hän oli etsinyt töitä niin kauan, tullut tyrmätyksi yhtä monta kertaa, ettei enää ollut edes yrittäny tosissaan. Kun valmentajan paikka, vaikkakin koeajalla ja työajoiltaan epämääräinen, oli suotu hänelle, oli ilo ollut ylimmillään.

Mies päästi pelkääjän puolella istuneen, mustan pystykorvansa ulos autosta ja lukitsi sen. Ilma tuoksui maalta, hevoselta, se muistutti Klausia hänen nuoruudestaan positiivisessa mielessä. Hän ei todellakaan antanut huonojen muistojen tärvellä hyvin alkanutta päivää.

Tallin ovi aukesi narahtaen. Klaus potkaisi tukon heinää edestään astellessaan sisään rauhalliseen, puolityhjään talliin. Hänen utelias koiransa Roo syöksähti hänen edelleen ja kierteli tallin seinustoja selvästi innoissaan uudesta paikasta. Niklaus asteli kiireettömästi käytäviä ja luki mielessään karsinoiden ovikylteistä nimiä. Will Funk For Food...Meykenhoek...Ivory Jive.. Järjestyksessä seuraavasta karsinasta hän löysikin etsimänsä.

"Hei kaunis poika", Niklaus sanoi matalasti herättäen orin huomion. Kimon Paradox Noxin turpa painautui kaltereiden välistä ja mies tunsi henkäyksen vasten ojennettua kättään. Hän hymähti hieman ja rapsutti selvästi uteliaan hevosen turpaa.
"Mitäs sanot, jos lähdetään ulos?" Hän puheli edelleen itsekseen ja ihaili komeaa hevosta. Hän uskoi olevansa yksin tallissa, josta kuului vain satunnaisia hevosten ääniä ja Roon innokas tepsutus käytävän kiveä vasten.

Evelyn polki pyörällään hiekkaista tietä pitkin tallia kohti iloinen hymy huulillaan. Nainen ei malttanut odottaa hevosensa näkemistä jälleen kerran. Tänään naisella olisi hyvin aikaa nousta orin selkään ja tunnustella, millä mielellä Lionheart oli. Ori ei ollut aiemmin vaihtanut tallia Evelynin omistuksessa, joten Evelyn ei oikeastaan tiennyt, mitä odottaa.
Evelyn jätti pyöränsä parkkipaikan laitamille, sillä ei halunnut sen olevan tiellä tallin pihapiirissä. Lukittuaan kulkupelinsä, nainen suuntasi kevein askelin tallia kohti iloinen hymy huulillaan. Tästä päivästä tulisi mitä mainioin.

Evelyn kulki tallikäytävää pitkin, huomaten miehen, joka tervehti komeaa valkoista oria.
"Hei", nainen lausahti ohikulkiessaan, väläyttäen lämpimän hymyn miehen suuntaan. "Komea hevonen", Evelyn vielä tokaisi nyökäten päällään Paradox Noxin suuntaan. Nainen pysähtyi Lionheartin karsinan eteen, livahtaen sulavasti karsinaan. Ori hörähti tervehdykseksi.
"Hei sinullekin, typerys", nainen naurahti rapsuttaessaan oriaan korvien takaa. Lionheart hamusi naisen vapaata kättä pehmeillä huulillaan. "Olisiko aika verrytellä jalkojasi?"
"Onko se sinun hevosesi?" Evelyn kysäisi kurkistaessaan tallikäytävän puolelle Lionheartin karsinasta. Nainen ei vielä tuntenut tallin hevosia tai heidän omistajiaan, tallityöntekijöistä puhumattakaan. Paikka oli yksinkertaisesti ilmaistuna järjettömän kokoinen.

Klaus kuuli jonkun saapuvan ja käänsi varovasti katseensa tulijaan. Hän katseli naista hetken tumman hiuspehkonsa takaa epäillen. Hän ei osannut olla luontevasti sosiaalisissa tilanteissa ja tunsi heti jäykistyvänsä.
"Hei", hän tokaisi lyhyesti eikä tajunnut edes hymyillä sen enempää, kuin mitä oli äskettäin Noxille hymähtänyt. Klaus nyökkäsi naisen seuraaviin sanoihin Paradox Noxin komeudesta, hän oli aivan samaa mieltä.
Kiinnostus oli liian suuri ja mies käänsi päätään naisen tervehtimää hevosta kohti. Komea palominon kirjava, ovikyltin mukaan nimeltään Lionheart, näytti lempeältä ja tervehti tuttavallisesti naista.
"Voi ei", Niklaus vastasi lyhyesti ja heilautti päänsä jälleen kohti tulevaa ratsuaan.
"Lupasin valmentaa sitä tänään."

Niklaus tarttui riimuun karsinan ulkopuolella ja kytki narun siihen. Hän astui hevosen karsinaan sulkien oven nopeasti perässään. Hänelle oli lyhyesti mainittu orin omapäisyydestä, eikä hän halunnut antaa työnantajalleen tai vasta talliin saapuneelle naiselle epäpätevää kuvaa itsestään. Klaus laski kätensä hevosen lavalle ja kosketti tuota rauhallisesti, mutta varmasti. Ei mennyt kauaa, kun riimu oli jo tukevasti Noxin päässä ja Niklaus oli selvinnyt ensimmäisestä tehtävästä kunnialla. Ehkä hevonen ei ollutkaan kaikkien niiden puheiden mukainen. Hänen varmat otteensa vaikuttivat oriin ja vaikka tuo olikin tunkemassa karsinasta ennen Klausia, sai mies taas pian johtaja-asemansa. Hän talutti hevosen käytävälle harjauspaikalle ja kiinnitti sen molemmin puolin riimustaan. Matkalla Nox oli vain kerran laiskasti yrittänyt näyttää hampaitaan käytävän toiselle orille.
"Katsotko hetken tämän perään?" Hän ennemmin totesi kuin kysyi ja hävisi hetkeksi satulahuoneeseen. Pian hän palasi mukanaan Noxin nimellä varustettu harjalaatikko. Epäröimättä Klaus alkoi harjata hevosta siistimmäksi. Valkea karva kuitenkin oli kuin vastaharjattu, eikä hän ymmärtänyt, miten sen värinen hevonen oli edes mahdollista pitää niin puhtaana.
"Olen Klaus, valmennan täällä esteitä ja koulua", mies sanoi konemaisesti ja kääntyi naista kohti hieman hämmentyneen näköisenä, kuin olisi vasta silloin tajunnut, että itsensä esitteleminen oli kohteliasta.

Evelyn nyökkäsi vastaukseksi, kun mies sanoi vain valmentavansa komeaa oria tänään. Aivan, täällähän oli paljon valmennuksessa olevia hevosia, olisihan Evelynin se pitänyt muistaa. Hymyillen nainen rapsutteli orinsa niskaa, sulkien hetkeksi silmänsä. Evelyn nautti tällaisista rauhallisista hetkistä Lionheartin kanssa, kun nainen saattoi vain olla ja uppoutua hevosensa seuraan. Klausin pyyntö katsoa Noxin perään havahdutti naisen, joka hymyillen taputti Lionheartin kaulaa ja astui käytävän puolelle.
Nuori nainen ei voinut kuin ihailla hevosta, joka seisoi varsin itsevarmanoloisesti paikoillaan. Orista tuntui huokuvan arvokkuus. Selkeästi Nox itsekin tiesi olevansa erityinen. Klausin palatessa harjalaatikon kanssa, Evelyn hymyili ja sulki Lionheartin karsinan oven kunnolla. Ori oli näyttänyt harjatulta, mutta se ei estäisi Evelyniä silti harjaamasta hevostaan edes hieman.
"Olen Evelyn", nainen vastasi iloisesti. "Tuo kultainen pösilö on hevoseni, jolla käyn huvin vuoksi ratsastamassa", Evelyn naurahti ja astahti satulahuoneeseen. Nainen nouti hevosensa harjalaatikon, astellen kevyin askelin takaisin karsinaan. Hetken Evelyn mietti, taluttaisiko Lionheartin käytävän puolelle, mutta nopea vilkaisu Noxin suuntaan sai Evelynin jättämään moiset mietteet. Toinen ori ei välttämättä innostuisi, jos joutuisi naamatusten vieraan orin kanssa.

"Aiotko ratsastaa sileällä pohjalla tänään?" Evelyn kysäisi harjatessaan paikoillaan seisovan orin selkää. Lionheartin pää roikkui matalalla ja herasilmät olivat suljettuina, kun hevonen nautti harjaamisesta. "Mikäli sinua ei häiritse, voisin tulla Lionheartin kanssa kentälle", nainen ehdotti kysymyksenomaisesti. Ulkona oli hyvä sää, joten olisi sääli ratsastaa maneesissa, mutta mikäli mies haluaisi rauhaa ratsastaessaan, ei Evelyn panisi sitä pahakseen.

Klaus siisti nopeasti käytävällä oikein hienosti seisovan orin. Se yritti muutaman kerran astua hänen varpailleen tai näykätä kun hän vaihtoi toiselle puolelle. Lyhyt, napakka kielto muutaman kerran toistettuna sai Noxin kuitenkin pian tajuamaan, ettei pelleilystä ollut mitään apua.
"Kyllä, olen ymmärtäny että tämä Nox on pelkästään kouluratsu henkeen ja vereen", Klaus vastasi ja sai ihmeellistä voimaa ääneensä kun puhui hevosesta. Hän saattoi jopa naurahtaa, mikä sai miehen kuitenkin pian kääntämään katseensa hevoseen. Hän haki tuolle varusteet ja vei harjalaatikon samalla pois.
"Tietenkin voitte tulla, sinne mekin mennään", Klaus vastasi ja alkoi jo tuntea olonsa normaaliksi toisen seurassa. Evelyn ei ollut millään lailla epäilyttävä, eikä tuota ehkä ollut syytä karttaa. Niklauksen vuodet vankilassa olivat tehneet hänestä kuitenkin hyvin varovaisen uusien tuttavuuksien kanssa, eikä siitä päässyt helposti yli.
Mies järsi porkkanaa, jonka oli löytänyt satulahuoneesta. Puolikkaan hän antoi lopulta närkästyneelle orille, joka yritti hamuilla koko ajan sitä hänen kädestään. Noxin sinnikkyys sai Klausin hymähtämään.

Paradox Nox oli nopeasti satuloitu ja suitsittu. Klaus laittoi kypärä päähänsä ja kiinnitti kannukset jalkaansa. Varmuuden vuoksi hän otti myös ratsupiiskan mukaansa.
"Oletko valmis? Sopiiko jos menemme edeltä?" Klaus huhuili Lionheartin karsinaan pidellessään kärsimätöntä andalusialaista ohjista. Se olisi ollut jo valmis menemään ja tepasteli käytävällä.
"Roo, tänne", mies yllättäen käski koiraansa, joka järsi tyytyväisenä heinäpaalin narua suussaan tallin nurkassa. Musta koira havahtui heti, hylkäsi aarteensa ja jolkotti omistajansa kannoille varoen visusti valkean hevosen jalkoja.

[[Voit siirtyä kentälle näiden kanssa, jos tahdot.]]

Evelyn harjasi Lionheartia tottunein liikkein orin lähes nukkuessa siinä seisaallaan. Lionheart nautti harjaamisesta aina yhtä paljon, mikä lähinnä vain huvitti Evelyniä. Oli siinäkin uljas täysiverinen!
"Mahtavaa, Lionheartille tekee hyvää vähän verrytellä jalkojaan", nainen vastasi hymy huulillaan. Puhdistettuaan orin vaaleat kaviot, Evelyn keräsi harjat laatikkoon ja suuntasi takaisin satulahuoneeseen. Hetken tutkimisen jälkeen nainen löysi Lionheartin mustat nahkasuitset ja satulan, mutta jätti jälkimmäisen varusteen paikoilleen.

Nainen laittoi suitset orin päähän näppärin sormin, kiristäen hihnoja, kunnes suitset istuivat hyvin täysiverisen jaloon päähän. Evelyn veti kypärän omaan päähänsä ja tarttui ohjiin, valmiina lähtöön.
"Olemme valmiina. Menkää vain", nainen vastasi, seuraten sopivan välimatkan päästä miestä, koiraa ja oria. Lionheart virkistyi heti, kun pääsi ulos tallirakennuksesta, nosti päätään korkeammalle ja haisteli ilmaa sieraimet laajentuneina. Huvittuneena Evelyn taputti hevosensa kaulaa ja asteli kentälle. Nainen kantoi käsissään nahkaista hihnaa, jonka laski kentän laidalla olevan katsomon penkkiriville, ennen kuin talutti Lionheartin keskemmälle. Nainen nosti ohjat orin pään yli ja päästi niistä irti, mutta kullanhohtoinen hevonen jäi paikoilleen seisomaan. Evelyn peruutti muutaman askeleen, otti vauhtia ja ponnisti orin selkään sulavasti ja tottuneesti. Nainen taputti hevosen kaulaa kerätessään ohjat käsiinsä. Ilman satulaa ratsastaminen oli mukavaa, kunhan selkään asti oli ensin päässyt.

Klaus sai pidätellä Noxia kaikin voimin, ettei tuo olisi rynninyt vauhdilla ulos tallin ovista. Hän tajusi sillä hetkellä, miten hyvä idea oli ottaa raippa mukaan - sillä sai hieman toppuuteltua vauhdikkaan orin menoa. Matka kentälle sujui juuri niin hyvin kun se sellaisen hevosen kanssa saattoi sujua. Nox tanssahteli ohjien päässä ja vaikka Klaus olikin tottunut sellaiseen aikoinaan, oli hevosten pariin pitkän ajan jälkeen palanneelle helpotus, kun kentän portti sulkeutui. Ainakaan Nox ei pääsisi kovin pitkälle, jos riistäytyisi häneltä irti.

Yllättäen kentän keskelle hevosen kanssa kaarrettuaan, mies saattoi huomata hevosen pysähtyneen. Se ihan oikeasti seisoi kaikilla neljällä jalallaan, vaikka hieman polkikin harvakseltaan ja nyki päätään. Klaus uskalsi laskea ohjat orin kaulalle ja sääti maasta käsin jalustimet itselleen sopiviksi. Satulavyön kiristäminen ei tuntunut olevan enää mikään ongelma. Mies nosti jalkansa jalustimelle ja ponnisti itsensä melko pienikokoisen hevosen selkään. Nox lähti liikkeelle sillä hetkellä, kun Klaus oli vielä puolessa välissä selkäännousua. Se ravasi muutaman askelen, mutta pysähtyi äkisti tasapainon saaneen ratsastajan pidättäessä sekä istunnalla että ohjalla. Herkkäsuinen hevonen tunnisti kevytkätisen ratsastajan ja kun he sitten lopulta pääsivät liikkeelle, Nox liikkui kuin unelma. Sen suuret mutta pehmeät liikkeet jo käynnissä vakuuttivat Klausin.
"Sinun selkäännoususi sujui vähän sulavammin", hän sanoi hymähtäen parransänkensä takaa. Nox heilautteli päätään ja pyrki nostamaan ravin, mutta Klaus halusi antaa sen hetken kävellä. Hän ohitti Evelynin ja Lionheartin Noxin tanssahdellessa ehkä esiintyäkseen hänen allaan. Hevosen itsetietoinen ja arvonsa tunteva esiintyminen nauratti miestä.
"Mennään, mennään", hän luuli itsensä sanovan, keräsi ohjia, ja antoi hevoselle käskyn ravata. Hän tunsi jalkansa venyvän entisestään, selän suoristuvan, katseen nousevan harjasta edemmäs kentän hiekkaan. Oli upea tunne istua pitkin askelin ravaavan andalusialaisen selässä. Hevonen oli varmasti näyttävä osaavalla ratsastajalla koulukilpailuissa. Klaus ei tienny, olisiko tarpeeksi osaava hevoselle niiden vuosien jälkeen. Kaikki tuntui tulevan niin luonnostaan - istunta, kevyt myötäys raviaskelten mukana, kevennys. Hän oli elementissään.

Lionheart lähti astelemaan rauhallisin mutta voimakkain askelin heti, kun Evelyn pyysi sitä liikkumaan. Orin askel oli tasainen ja vaivaton, mutta Evelyn tunnisti lihaksissa väreilevän patoutuneen energian ja tiesi, että oli ollut hyvä idea käyttää suitsia aluksi. Nainen naurahti hyväntahtoisesti, kun Klaus kommentoi selkäännousua.
"Minulla on ollut aikaa hioa se täydelliseksi", Evelyn vastasi hyväntuulisesti. "Sekin auttaa, kun ratsu seisoo paikallaan", nainen vielä virnisti. Noxin siirtyessä raviin ei Evelyn voinut kuin ihastella ratsukon menoa. Hevonen liikkui niin sulavasti ja vaivattomasti, että näytti suorastaan lentävän. Klaus tuntui mukautuvan Noxin liikkeisiin kuin olisi hevosen jatke, mitä Evelyn ihaili hymy huulillaan. Evelyn ei ollut koskaan osannut näyttää noin elegantilta hevosen selässä, mutta eipä naisella ollut koskaan ollut allaankaan yhtäkään Noxin kaltaista hevosta.

Evelyn keräsi ohjia lyhyemmäksi ja antoi kevyen kehotuksen siirtyä raviin. Lionheart siirtyi nopeasti raviin, joka näytti vaivattomalta pitkine askelineen, mutta siitä toki puuttui Noxin elegantti askellus. Lionheart ravasi kuten entisen laukkaratsun ja nykyisen keskitasoisen kouluratsun saattoi olettaakin liikkuvan. Ori tuntui pehmeältä ja mielyttämisenhaluiselta Evelynin alla, minkä vuoksi nainen laski ohjaa pidemmäksi ja Lionheart venytti kaulaansa ravatessaan.
Kaksikko ravasi molempiin suuntiin, teki voltteja ja hivenen pohkeenväistöä, kunnes nainen oli tyytyväinen siihen, miten Lionheart tuntui taipuvan hänen allaan. Hymyillen Evelyn nosti laukan, pysyen vaivattomasti tasapainossa orin kultaisessa selässä. Lionheart laukkasi kaula kevyesti kaarella, noudattaen Evelynin antamia lähes huomaamattomia ohjeita tarkasti ja kuuliaisesti. Evelyn hidasti ravin kautta käyntiin, tarjoten hevoselleen taukoa työnteosta, samalla kun haki jälleen katseellaan parivaljakkoa. Kouluratsujen työskentelyä oli aina ilo katsoa, sillä ne tuntuivat lähes tanssivan.

Lämmiteltyään ravissa ja laukassa molempiin suuntiin, Klaus alkoi todella vaatia hevoselta enemmän. Hän halusi nähdä mihin se kykeni ja yllättyi, miten pienin avuin kokeneelta kouluratsulta sujuivat avotaivutukset kaikissa askellajeissa, kevyellä kädellä koottuna passage ja piaffe, laukanvaihdot tarkasti askelelleen. Klaus ei halunnut rasittaa oria, vaikka se olisi mitä ilmeisimmin halunnut vain jatkaa. Molemmat sekä ratsu että ratsastaja nauttivat yllättävän saumattomasta yhteistyöstä.
"En ole varmasti koskaan ratsastanut näin hienolla kouluratsulla", Klaus heitti ohi mennessään Evelynille, kun havahtui viimein siihen, ettei ollutkaan yksin hevosen kanssa. Hän säteili onnea, hyvää oloa, ensimmäistä kertaa heidän tapaamisensa aikana Klaus hymyili aidosti. Vaikka katsekontakti kesti vain hetken, se oli hänelle suuri askel eteenpäin. Nox hidasti pyynnöstä käyntiin eikä sitä haitannut yhtään saada pidempää ohjaa. Klaus pyöritteli oikean käden rannettaan ja venytteli sormiaan. Vanha ratsastusvamma muistutteli pitkästä aikaa olemassa olostaan. Olihan hän ratsastanut nyt jo rankasti ja oli varmasti tehnyt töitä vähintään yhtä paljon kuin hiestä kiiltelevä hevonen allaan. Hänen onnekseen Nox käyttäytyi mallikkaasti ja hän saattoi lepuuttaa toista kättään.

Nyt hänellä oli aikaa seurata toisen ratsukon kulkua. Lionheart liikkui kuuliaasti ja Evelynin avut olivat hiuksenhienoja ja ratsukolla tuntui olevan syvä yhteisymmärrys. Klaus ei ratsastanut koskaan ilman satulaa, ajatus pelotti ja tuntui hassulta. Hän tiesi, että se olisi varmasti ollut hyvää harjoitusta, mutta oli niin kaavoihinsa kangistunut, ettei välittäny koettaa. Nox kulki pää alhaalla edelleen matkaa voittavaa käyntiä, mutta tuntui kuitenkin kuluttaneen energiaansa eikä ollut ollenkaan levoton. Harjoitus oli ollut onnistunu molemmille, ja Klaus päätti antaa sen jäädä siihen. Hän pysäytti orin, liukui alas selästä kootusti, keräsi ohjat käsiinsä ja lähti kävelemään hevosen rinnalla vielä muutaman kierroksen ajaksi.
"Lionheart on todella kaunis. Erikoinen väritys", Klaus kehui ohi mennessään ja tarkkaili ratsun kevyitä liikkeitä. Se oli upea.

Klauksen kommentti sai Evelynin nauramaan. Niin, mutta kukapa olisi? Harva saisi alleen noin hienoja hevosia ihan tuosta vain.
"Minä en ole varmaan ennen edes nähnyt noin hienoa hevosta näin läheltä!" Nainen heitti vastaukseksi hyväntuulisena. Evelyn oli nähnyt monia hevosia, mutta kilpakentillä nainen ei ollut liikkunut, joten kouluratsastuksen korkeimmat luokat olivat olleet kaukaisia asioita, joita katsottiin televisiosta popcornia syöden.

Evelyn suunnisti katsomon laidalle Lionheartin kanssa, liukuen sulavasti alas paljaasta selästä. Nainen aukaisi suitsien soljet ja otti ne kokonaan pois hevosen päästä, laskien ne aidalle. Ori seisoi paikallaan kaikessa rauhassa, kun Evelyn nouti nahkaisen hihnan ja palasi hevosensa rinnalle.
"Alas, poika, alas", nainen sanoi pehmeästi ja siveli kädellään orin oikeaa polvea. Hevonen laskeutui sulavaan kumarrukseen, josta edelleen maahan makuulteen. Evelyn asettui orin selkään istumaan, kiepauttaen nahkahihnan hevosen kaulan ali. Nainen piti molemmin käsin kiinni pehmeän hihnan päistä antaessaan Lionheartille käskyn nousta jalkeilleen. Palomino nousi vaivattomasti takaisin neljälle jalalle ja siirtyi Evelynin kehotuksesta raviin.
Lionheart kannatteli päätään kauniisti, vaikka ratsastajalla ei enää ollut minkäänlaista kontrollia hevosen päähän. Ainoa asia, joka Evelynillä oli käsissään, oli musta nahkainen hihna, joka kiesi orin kaulan alta, tarjoten naiselle mahdollisuuden korostaa istunnallaan antamia suuntaan liittyviä ohjeita sekä jotakin, mistä pitää kiinni. Orin askellus oli vaivatonta ja Evelyn istui tasapainoisesti selässä huolimatta varusteiden puutteesta. Näin nainen oli oppinut ratsastamaan.
Evelyn hidasti Lionheartin laukasta käyntiin pelkän istunnan avulla, kun Klaus kehaisi Lionheartin ulkonäköä.
"Erikoinen on itse hevonenkin", Evelyn vastasi naurahtaen. Lionheart kääntyi ratsastajansa alla Klausin suuntaan ja nainen antoi lähes huomaamattoman käskyn, mikä sai suuren hevosen painamaan koko etupäänsä syvään kumarrukseen Klausille ja Noxille. Evelyn heilautti kättään lähes teatraalisesti, samalla kun nauroi avoimesti ja vilpittömästi. Lionheart suoristautui ja Evelyn päästi irti toisesta päästä nahkahihnaa, liukuen hevosen kylkeä pitkin sulavasti alas. Nainen ei pitänyt hevosestaan millään tavoin kiinni, mutta kullanhohtoinen ori seurasi turpa Evelynin hartian kohdalla naisen perässä.

"Totta puhuen, tämä hevonen on fiksumpi kuin monet kohtaamani amerikkalaiset", Evelyn naurahti. "Välillä Lionheart on liiankin fiksu omaksi parhaakseen", nainen jatkoi päätään pudistellen. "Mutta onhan se silti ihana", Evelyn totesi pysähtyessään suitsien kohdalle, jotka lepäsivät aidalla. Nainen heilautti varusteet olalleen, jatkaen kävelyä Lionheartin kanssa kuin mitään ei olisi tapahtunut.
"Olisikohan aika palata tallille? Nox liikkui äärimmäisen kauniisti allasi, ainakin silloin, kun minä teitä katselin", Evelyn jutusteli hyväntuulisesti. Lionheartin selkään pääseminen sai naisen aina entistäkin puheliaammaksi ja iloisemmaksi.

Klaus oli myyty, kun näki, millaisia temppuja Lionheart teki suitsitta Evelynin pyynnöstä. Vaikka hän saikin hevosen tekemään vaativia koululiikkeitä, ne olivat jotakin ihan muuta kuin hän juuri näki silmiensä edessä. Lionheartin luottamus ratsastajaansa, omistajaansa, oli ihailtavaa.
"Erikoinen, todellakin", Klaus toisti hiljaa, kun ori kumarsi hänelle ja seisahtuneelle Noxille, joka tuntui tuijottavan toista hevosta kuin se olisi tullut hulluksi. Sen arvolle ei todellakaan olisi sopinut sellainen pelleily.

"Nox on hieno hevonen, upea suorastaan. On kunnia saada ratsastaa sillä", Klaus sanoi ja vastaukseksi Evelynin kysymykseen, hän lähti taluttamaan oria tallia kohti. Sen hiestä märät kupeet olivat kuivuneet ja hengitys tasaantunut. Tällä kertaa Nox ei puskenut höyryjunan lailla taluttajansa edelle eikä kiskonut ollenkaan. Se käyttäytyi oikein mallikelpoisesti. Roo näkyi juoksentelevan kauempana tallipihalla eikä Klaus välttänyt kutsua sitä mukaansa. Kyllä se pärjäisi.

Nox seisoi rauhassa paikallaan, kun Klaus otti siltä varusteet pois ja loimitti sen kevyesti. Ori saisi kuivahtaa kunnolla ennen kuin se vietäisiin ulos tuuleen. Klaus vei kaikki tavarat paikalleen ja palasi satulahuoneesta porkkanaa järsien. Hän nojautui Lionheartin karsinalle ja ihaili vielä hetken upean erikoista oria. Hän haroi kypärän alla lyttäytyneitä hiuksiaan ja riisui kannuksensa. Paniikki päänsisällä kasvoi. Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä tallilla ja nyt hänen olisi kohdattava Evelyn ja keskusteltava tuon kanssa - tai ehkei nainen haluaisikaan sitä. Klaus keräili tavaroitaan kasaan käytävältä.
"Toivottavasti tavataan pian samoissa merkeissä", mies sanoi karsinassaan nuokkuvalle Noxille.

Evelyn hymyili iloisesti kulkiessaan Klausin ja Noxin perässä kentältä ulos. Musta nahkahihna, jota Evelyn oli aiemmin käyttänyt ratsastuksessaan apunaan, oli nyt löysästi orin niskan tienoilla, kun Evelyn lähinnä varmuuden vuoksi piteli kiinni hevosestaan. Ei Lionheart yleensä lähtenyt mihinkään, vaikka nainen yleensä piti sitä vapaana, mutta uuden paikan takia ei Evelyn aikonut ottaa riskejä. Se nyt vielä puuttuisikin, että ori säikähtäisi jotakin täysin turhaa ja kiitäisi metsään.
"Minä uskon sen", Evelyn vastasi Noxia koskevaan kommenttiin. Nox näytti juuri sellaiselta hevoselta, jonka omistajat kilpailivat korkealla tasolla ja todennäköisesti voisivat jättäytyä varhaiselle eläkkeelle niillä rahoilla, joita hevosen myymisestä saisi.

Evelyn talutti Lionheartin karsinaan, sulki oven ja vei suitset satulahuoneeseen. Sen jälkeen nainen palasi takaisin orin luokse, tarkisti vanhasta tottumuksesta hevosen jalat ja todettuaan kaiken olevan kunnossa, antoi Lionheartille omenan, jonka hevonen rouskutti tyytyväisesti.
"Hemmoteltu hölmö", nainen tuhahti kiintyneesti selvitellessään sormin valkean harjan takkuja. Lionheart ei ollut hionnut kevyestä työskentelystään kentällä, joten Evelyn jätti hevosen loimetta seisomaan karsinaansa. Nainen huomasi silmäkulmastaan, kuinka Klaus näytti hetken nojailevan Lionheartin karsinaan, mutta ennen kuin Evelyn ehti sanoa mitään, oli mies jo palannut Noxin luokse. Evelyn asteli ulos karsinasta, sulkien oven perässään.

"Olet onnekas, kun saat valmentaa Noxin kaltaisia hevosia", Evelyn sanoi kääntyessään miehen puoleen. Nainen otti kypärän pois päästään iloisesti hymyillen. "Tiedätkö, minä voisin joskus tulla valmennusryhmääsi Lionheartin kanssa, vaikka jäämme kyllä auttamatta jälkeen kaikkien näiden hienojen kilpahevosten keskellä", nainen totesi sen enempää asiaa pohtimatta. "Uskon kuitenkin, että muutama valmennuskerta silloin tällöin tekisi meille hyvää. Päästän orin liian helpolla, sillä kun riittäisi kapasiteettia pidemmällekin", Evelyn pohti ääneen yhä kevyesti hymyillen.

Evelynin sanat saivat Klausin hymähtämään. Hän oli totta vie onnekas, hän ei ollut koskaan uskonut pääsevänsä enää oikeasti lahjakkaiden hevosten pariin. Hän oli ollut varma, että oli tuomittu kulkemaan yön varjoissa ja tekemään työtä missä sai olla oman itsensä herra - rikoksia. Vaikkei hän ollutkaan vankilasta vapauduttuaan hairahtanut, ei se tarkoittanut, ettei hän olisi meinannut. Hän oli ajatellut sitä, niinä synkkinä öinä, kun oli palannut työnhakureissulta tyhjin käsin ja kotona ei ollut kuin korppuja ja koiranraksuja.

"Tiedän", hän vastasi viiveellä lyhyesti. Klaus kääntyi Evelyniä kohti ja kohtasi tuon katseen.
"Valmentaisin teitä mielelläni. Vaikka nuo sirkustemput saatte unohtaa, niihin minulla ei ole taitoa", hän sanoi naurahtaen pehmeästi. Klaus haukkasi kädessään olevaa porkkanaa. Se rouskui hampaissa ja antoi hänelle aikaa.
"Haluaisitko ennemmin hypätä vai harjoitella koulua?" Klaus kysyi vakaalla äänellä. Valmennustyöstään hän osasi puhua.

Klaus tuntui saavan uutta intoa puhumiseen, kun keskustelu kääntyi valmennukseen. Se sopi Evelynille hyvin. Valmennuksesta olisi sitä paitsi hyödyllistä puhua, varsinkin, kun se tulisi oikeasti tarpeeseen. Evelyn tiesi, ettei ollut taitavimpia ratsastajia, ainakin mitä tekniikkaan tuli. Kouluratsastajien ylväät asennot eivät oikein sopineet Evelynille, joka oli oppinut ratsastuksen lähinnä yrityksen ja erehdyksen kautta. Nainen toki istui selkä suorana hevosen selässä, mutta muutoin istunta oli kehittynyt tuomaan esille hevosen parhaita puolia, ei niinkään näyttämään hyvältä.

"Lionheart osaa jo liikaakin sirkustemppuja, sille ei saa opettaa enää yhtäkään lisää. Jos keksit tavan, jolla se unohtaisi edes puolet jo osaamistaan tempuista, olisin kiitollinen", Evelyn naurahti. Toki jotkut temput olivat hyödyllisiä, kuten vaikkapa kumarrus ja makuulteen meno, sillä se mahdollisti helpon selkäännousun, mutta toiset temput olivat vain näyttäviä vailla minkäänlaista hyödyllisyyttä, kuten vaikkapa takajaloilleen nousu. Komeaa, toki, mutta ei siitä mitään konkreettista hyötyä irti saanut.
"Minusta tuntuu, että kouluratsastus on tällä hetkellä laiminlyödyin harjoituskohteemme. Minä en osaa vaatia liikkeitä tarkkaavaisesti loppuun asti, joten teemme aina kaiken vähän sinnepäin. Päästän orin livahtamaan työnteosta, jos se hoitaa hommansa edes puoliksi oikein", Evelyn myönsi päätään pudistellen. Nainen oli jo kauan sitten tiedostanut, että itseoppimisen tausta näkyi selkeimmin kouluratsastuksessa. Kun kukaan ei ollut koskaan toiminut opettajana, ei vaatimustasokaan ollut koskaan ollut kovin korkealla.

Klaus nyökkäsi. Hänen mustanruskea leijonanharjansa valahti hetkeksi silmille. Kouluratsastus oli hänelle itselleenkin sillä hetkellä mieluisampaa, vaikka esteratsastajan hurjapäisyyttä edelleen löytyikin. Koottu, rauhallisempi ja esteratsastusta tahdikkaampi ratsastuksen laji oli haastava, mutta palkitseva niin ratsastajalle, hevoselle kuin valmentajallekin.

"Ilmoitan valmennuksista ilmoitustaululla", hän sanoi ja syötti porkkanankannan Noxille. Hän ei ollut vielä ihan varma, kuinka paljon valmennuksia saisi tehdä. Hänen olisi neuvoteltava vielä Corinne Fairchildin kanssa. Naisen tapaaminen uudelleen ei kammottanut Klausia niin paljon sillä jollakin mystisellä tavalla hän tuli toimeen kovatahtoisten ihmisten kanssa, jotka eivät puhuneet liikaa. Liika höpötys oli epäilyttävää ja luotaantyöntävää, sillä hevostenkin kanssa hyvin toimeen tuleva Klaus luki ennemmin ihmisen kehonkieltä.

"Teistä voi tulla mitä vain. Työskentelynne näytti vaivattomalta", Klaus sanoi ja soi pienen hymyn viiksiensä alta. Hänelle oli kunniatehtävä päästä valmentamaan osaavia hevosia ja ratsastajia.
"Taidan tutustua talliin ja tiluksiin vielä. Olen käynyt täällä aiemmin vain kerran. Upea paikka kyllä", mies jatkoi ja ihaili valkeita karsinan seiniä ja avaraa, auringon valaisemaa tallirakennusta.niin vanhaksi talliksi se oli upeasti säilynyt ja kunnostettu arvolleen sopivasti.

Evelyn nyökkäsi vastaukseksi, kun toinen kertoi ilmoittavansa valmennuksista ilmoitustaululla. Nainen tarkkailisi siis ilmoitustaulua useammin tästä eteenpäin, jotta voisi jonakin päivänä osallistua valmennukseen. Evelyn ei ehkä tavoitellut mitään suuria ratsastusharrastuksellaan, mutta kehittyä saattoi aina.
"Kiitos", Evelyn vastasi iloisena ja kiitollisenakin. Olihan se aina mukava kuulla, ettei näyttänyt täysin väärään paikkaan eksyneeltä, kun nousi hevosen selkään.
"Meillä on ollut aikaa kasvaa ja kehittyä yhdessä", nainen vielä totesi kevyesti hymyillen. Evelyn vilkaisi olkansa yli kultaista oria, joka seisoi rauhallisen ja tyytyväisen näköisenä karsinassaan. Ori oli todella erikoinen hevonen, se Evelyninkin oli myönnettävä, eihän nainen voinut kaikkea kunniaa eläimen taidoista ottaa omiin nimiinsä. Lionheart oli ammattilaisten kouluttama ja Evelynin pilaama, jos jotakin.

"Tämä on kieltämättä uskomaton paikka", Evelyn vastasi, muistellen jo kaikkea näkemäänsä. Rosings Park oli yksinkertaisesti upea talli. Evelyn ei ollut koskaan nähnyt mitään sen kaltaista kotonaan, sillä heidän hevosensa olivat asuneet vaatimattomasti vanhassa tallirakennuksessa. Mutta kaipa tällainen oli normaalia arvokkaille kilpahevosille. Jos omistajilla kerran oli varaa, niin miksipä sitä ei saisi käyttää hyvän tallipaikan vuokraamiseen.
Lionheartin hörähdys sai Evelynin kääntymään orin puoleen. Valkea turpa oli painautuneena kaltereita vasten, kun eläin kerjäsi huomiota herasilmät tuikkien. Päätään pienesti pudistaen nainen astahti karsinan eteen, rapsuttaen hevosen poskea kaltereiden välistä.
"Sinä olet kyllä hellyydenkipeä hömelö", Evelyn naurahti hiljaa rapsuttaen hevosensa poskea.

Klaus seisoi hetken paikallaan, kuin miettisi jotakin.
"No, toivottavasti näemme valmennuksen merkeissä", hän sanoi napaten kypäränsä maasta.
"Täytyy etsiä se koiranretale jostakin."
Klaus lähti kohti ulko-ovea aikeenaan viedä tavarat autoon ja tutustua sitten Roon kanssa tallialueeseen. Hän oli jo nähnyt kauempaa tarhat, pienemmän kentän ja pyöröaitauksen. Klaus tiesi hienoista maastoista, maastoesteradasta, mutta ei voinut edes arvailla millaisia ne olisivat. Ehkä hän saisi joskus mahdollisuuden lainata jotakin tallin hevosta ja tutustua maastoihin. Talli oli tehnyt häneen vaikutuksen. Rosings Park vaikutti oikein kiinnostavalta ympäristöltä hänelle. Hän viihtyisi taatusti.

"Varmasti näemme", Evelyn vastasi hyväntuulisesti. "Oli ilo tutustua sinuun", nainen vielä lausahti, katsoen hymyillen, kuinka Klaus suuntasi ulko-ovea kohti. Evelyn jäi seisomaan Lionheartin karsinan eteen, rapsuttaen hevosensa poskea kaltereiden välistä.
"Pian sinä joudut tekemään töitä aivan eri tavalla kuin kotopuolessa", nainen jutteli hiljaisella äänellä. "Kyllä sinusta vielä kelpo ratsu saadaan!" Lionheart vain hörähti tyytyväisesti vastaukseksi, nauttien omistajansa rapsutuksista ja lempeästä äänensävystä. Evelyn naurahti ja pudisti pienesti päätään.
"Voi sinua hölmöä", nainen mutisi ennen kuin hivenen vastentahtoisesti astui kauemmas karsinasta, aikomuksenaan palata kotiin. Kenties Evelyn tulisi vielä käymään ennen iltaa, mutta kotona olisi käytävä ennen sitä. Koirakin odotti ulos ja ruokaa olisi tehtävä. Kyllä Lionheart olisi vielä täällä, kun Evelyn palaisi joko illemmalla tai seuraavana päivänä. Kultaisen orin oli hyvä olla täällä ja se teki nuoren naisen onnelliseksi.

[ Kiitokset pelistä ]