[Y] Tikapuut taivaaseen

Syksy, hänen lempivuodenaikansa, oli saapumassa. Pian ympäröivä vehreys vaihtuisi kellertävän, punertavan ja rusehtavan värien loputtomaan kirjoon, tuuli kantaisi mukanaan kylmää, terävää henkäystä, joka kertoisi talven saapumisesta ja auringon säteet eivät enää polttelisi iholla. Hän rakasti syksyä, vaikka se tällä puolen maailmaa olikin tavattoman sateinen ja synkkä. Hänen lapsuudessaan syksyt olivat olleet täynnä Kalifornian aurinkoa ja väriloistetta, eivät alati pimeneviä päiviä ja päivätolkulla jatkuvaa sadetta, joka ei tuntunut edes tuovan ilmaan raikkautta. Hän oli sopeutunut muuttuneeseen elämäntilanteeseensa; täällä päin satoi, eikä hän mahtanut sille mitään. Täytyi vain osata nauttia niistä hetkistä kun ei satanut, kuten juuri nyt, kun aurinko kurkisteli ohuen ja rakoilevan pilviverhon lomasta ja kevyt tuulenvire tanssitti puiden vihreitä latvustoja.

Hän oli uhmannut jokaista suurempaa voimaa lähtemällä yksinään maastoon tummanruunikolla tammallaan, jonka älykkäät silmät sykkivät tahdonvoimaa. Defy oli edistynyt harppauksin, eikä enää ollut arvaamaton tai suorastaan vaarallinen, mutta tamman kanssa maastoilu ilman rauhallista hevosseuraa oli silti uhkarohkea yritys. Hän oli jopa ottanut Fuegon, punaruskean pitbullinsa mukaan, vaikka tiesi ettei tamma pitänyt koirista. Fuego oli kuitenkin kaivannut liikuntaa ja tekemistä, eikä hän halunnut jättää koiraansa tekemään typeryyksiä tallille. Parempi pitää punaruskea energiakeskittymä omassa näköpiirissä, niin ainakaan koirauros ei olisi järsimässä puomeja säpäleiksi.
"Mitä luulet, Defy, pitäisikö minun lähteä käymään kotona?" Nainen jutusteli rauhallisella äänellä hevoselle, jonka valppaat korvat kääntyivät heti ratsastajan suuntaan. Pehmeä nahka tuntui mukavalta sormien välissä, kun hän myötäili tammansa käyntiaskelia. He kiipesivät avoimilla nummilla yhden laakean kukkulan päälle ja Evelyn pysäytti hevosen vain hieman istuntaansa muuttamalla. Defy kaarsi kaulaansa seistessään ryhdikkäästi kukkulan tasaisella harjanteella.
"Tai siis veljien luona. Kotini on täällä", hän korjasi itseään aivan liian myöhään, mutta korjasi kuitenkin. Evelyn sipaisi tumman hiuskiekuran takaisin kypärän alle, kun moinen yritti livahtaa karkuun ja kurkotti silittämään kaulaa, joka värähteli hetken kosketuksen alla ennenkö tamma rentoutui nauttimaan hellyydenosoituksesta.

Evelyn jalkautui hevosensa selästä, nosti kermansävyiset ohjat tamman pään yli ja vihelsi koiralleen, josta ei näkynyt kuin valkea hännänpää, kun uros makoili kanervikon seassa. Fuego ponkaisi jaloilleen ja loikki korvat ilmassa läpsyen omistajansa jalkoihin kiehnäämään. Punertava pitbull ei uhrannut ajatustakaan hevoselle, joka otti varoen askeleen taaemmas ja pärskähti närkästyneenä. Evelyn hymyili kurkottaen toisella kädellään rapsuttamaan Defyn tummaa, pyörteen koristamaa otsaa. Hänellä oli maailman upeimmat eläimet ympärillään. Tallilla odotti vielä kullanhohtoinen Lionheart, joka rakasti häntä koko suurella sydämellään. Hän ei tiennyt, mitä oli tehnyt elämässään oikein ansaitakseen kolmen uskomattoman eläimen rakkauden ja kunnioituksen, löytänyt elämänsä miehen silloin kun ei edes sellaista etsinyt ja onnistunut rakentamaan itselleen elämän, jossa hän heräsi jokaisena aamuna pieni hymy huulillaan.