[Y] The Art of Blending In

Tiistaina 31. maaliskuuta

Koulupäivä oli mennyt niin päin honkia, kuin vain oli ollut mahdollista. Pullea tyttö oli itse asiassa päätynyt lintsaamaan viimeiset kaksi tuntia, sillä hän ei enää kestänyt luokkalaisten pilkkaa, joka oli jatkunut tavallistakin innokkaampana halki koko päivän. Natasha oli suunnannut kirjastoon, sillä kotiin ei olisi asiaa ennenkö koulupäivä olisi virallisesti ohi, tai äiti esittäisi koko joukon kiperiä kysymyksiä, mistä ei olisi mitään apua kenellekään. Niinpä tyttö oli istunut pari tuntia kirjastossa, tehnyt kaikki päivän läksyt ja jatkanut eteenpäinkin englannin kielen kirjojen parissa. Hän olisi halunnut lukea jotakin vanhaa klassikkoa kirjallisuuden kurssiaan varten, mutta jo pari vilkaisua Austenin ja Brontën sisarusten kirjoihin oli kertonut, ettei hänestä olisi siihen. Hän ei ymmärtäisi monimutkaista vanhaa englantia, kun ei ymmärtänyt nykypäivän kehittynyttä versiotakaan. Tyttö selasi lohduttomana listaa, jonka opettaja oli antanut. Mitä hän voisi näistä edes yrittää lukea? Sieppari ruispellossa ei kuulostanut kovinkaan mielenkiintoiselta, mutta sivumäärä houkutti. Hän selviäisi noin ohuesta kirjasta kyllä.
Pullea tyttö nousi pöydän äärestä, pakkasi koulukirjansa laukkuun ja suuntasi etsimään kirjastonhoitajaa. Hän ei edelleenkään ymmärtänyt, miten Newcastlen kirjaston luokittelujärjestelmä meni, joten hän ei löytäisi etsimäänsä ennen kuin ylihuomenna, ja tänään olisi kouluvalmennus, jota hän ei jättäisi mistään hinnasta väliin. Vaikka esteet olivat enemmän hänen juttunsa, olivat mukavat kouluvalmentajat Chambers ja O’Connor onnistuneet vakuuttamaan hänet siitä, ettei sileätyöskentelystä voisi olla harmia esteuraa ajatellen. Niinpä hän oli ilolla osallistumassa tänäänkin O’Connorin valmennukseen, josta toivoi saavansa jotakin uutta harjoiteltavaa. Hän olisi mieluummin ollut hauskan australialaisen valmentajan ryhmässä, mutta tänään O’Connorille oli ollut paremmin paikkoja ja hänelle sopivampi aika, joten kyllä hän irlantilaisen punapäänkin kanssa pärjäisi.

Tyttö löysi kirjastonhoitajan, mutta oli niin ajatuksissaan, ettei heti tajunnut, että hänen kuului esittää kysymyksensä nyt. Pullea venäläinen näytti hetken kauhistuneelta ja puristi kirjalistaa tiukasti käsissään, niin tiukasti, että paperi meni ryttyyn niiltä kohdin, joilta kalpeat nyrkit sitä puristivat. Miten hän saisi sanottua tämän oikein ja mahdollisimman ymmärrettävästi? Tai edes niin, ettei hän mokaisi ääntämistä aivan täydellisesti?
”Tarvitsisin kirjan koulua varten. Sieppari ruispellossa”, hän sai takellettua ilmoille aksentti vahvana äänessään. Se siitä sitten. Hän kuulosti jo valmiiksi idiootilta. Onneksi aikuiset englantilaiset olivat niin perin hyvin kasvatettuja, ettei kukaan nauranut hänelle päin kasvoja, vaikka puhe kuulosti omituiselta ja oli täynnä virheitä, joita natiivipuhuja ei olisi koskaan erehtynyt tekemään.
”Totta kai”, pyöreä kirjastonhoitaja vastasi leveä hymy huulillaan. Natasha vastasi aavistuksen ujona hymyyn ja odotti, kun nainen näpytteli tietokoneelleen jotakin. Ei kai toinen lähettänyt sähköpostia kollegoilleen ja kehottanut tulemaan tiskin ääreen, jotta hekin voisivat ihmetellä hänen puhettaan? Ei luoja, ei kai kukaan oikeasti sellaista tekisi? ”Sinulla kävikin tuuri, meillä on niitä hyllyssä useampi kappale. Ihan hetki vain, niin käyn hakemassa sen.”
Natasha huokaisi helpotuksesta, kun kirjastonhoitaja nousi tuoliltaan ja suuntasi hyllyjen väliin tottuneesti. Hän oli kerrassaan lapsellinen ja typerä, kun oletti heti ensimmäiseksi, että kaikki nauraisivat hänelle. Hänen luokkalaisensa olivat ilkeitä, julmia typeryksiä, jotka ehkä tekivät niin, mutta se ei tarkoittanut, että koko maailma olisi häntä vastaan. Mistä hän edes tiesi, vaikka luokkalaiset olisivat liittoutuneet häntä vastaan silkkaa kateuttaan. Hänen äitinsä oli ihana, hänellä oli upea hevonen ja lupaava ura ratsastuksen parissa. Hän voisi kohota vielä ammattilaisten joukkoon, jos vain pelaisi korttinsa oikein eikä antaisi periksi vastoinkäymisten edessä.

Saatuaan kirjan kirjastonhoitajalta, Natasha kiitti lämpimästi ja sulloi kirjan täyteen laukkuunsa. Kyllä hän tämän saisi luettua, jos ei muuten, niin äidiltä kyselemällä. Onneksi hänen äitinsä oli niin tavattoman lahjakas kielten parissa, joten apu olisi lähellä, jos hän muuten ajaisi itsensä umpikujaan. Tyttö nappasi polkupyöränsä kirjaston pyörätelineestä, aukaisi lukon ja lähti polkemaan ajatuksissaan kotia kohden. Jälleen kerran ajatukset harhailivat kouluvalmennukseen. Käyttäytyisiköhän Rhatan tänään? Olisivatkohan he maneesissa, keitä muita valmennuksessa olisi, mitäköhän he tekisivät? Ei mitään liian vaikeaa, hän huomasi toivovansa, joskin tähän asti Rosings Parkin taidokkaat ja pätevät valmentajat olivat onnistuneet mukailemaan tehtäviä siten, että ne vastasivat hänenkin taitotasoaan. Niin kauan kuin se upea, valkoinen ori ei olisi tallityöntekijänsä kanssa mukana, hän ei voisi potea kovin pahaa alemmuuskompleksia. Ehkä. Tosin välillä muutkin olivat yllättäneet: kerran hiljainen tyttö, jonka hän tiesi tallin henkilökunnaksi, mutta unohti hävettävän usein, oli loistanut papurikonkimon ruunan kanssa, joka oli koko alkulämmittelyn kompuroinut jalkoihinsa niin pahasti, että oli käynyt turvallaankin.
Natasha havahtui ajatuksistaan kun päätyi tutun kotitalon eteen. Tyttö vei pyöränsä siististi parkkiin telineeseen, lukitsi huolella (hän ei halunnut kulkea busseilla kouluun, sillä samassa bussissa istui usein luokkalaisia, joten pyörän katoaminen ei tullut kysymykseenkään) ja asteli sisään hymy huulille loihdittuna. Onneksi Rhatanin ajatteleminen sai hänet aina paremmalle tuulelle, vaikka koulussa olisi tapahtunut mitä tahansa. Tyttö vilkaisi heijastustaan ulko-oven sameasta ikkunasta, veti syvään henkeä ja ujutti avaimensa lukkoon. Ovi aukesi naksahtaen ja hän asteli sisään.
”Olen kotona!” Hän huikkasi eteisestä ja heitti reppunsa seinänviereen. Tyttö riisui nopeasti takkinsa ja kenkänsä, asetti ne siististi naulakkoon ja nappasi repun mukaansa. Hän tassutteli sukkasiltaan talon halki ja yritti keksiä, missä äiti olisi, kun ei kerran ollut vastannut hänelle. ”Äiti?” Hän huikkasi uudestaan, tällä kertaa kysyvä sävy äänessään. Ei vieläkään vastausta. Tyttö kurtisti kulmiaan ja suuntasi ensin omaan huoneeseensa, johon hylkäsi koulureppunsa. Hän ei tarvitsisi sitä kotona, ei hetkeen, sillä läksyt oli jo tehtynä. Miksei äiti ollut kotona? Äiti oli yleensä tähän aikaan jo kotona, joten tytön uteliaisuudelle oli perusteet.

Natasha lähti kiertämään asuntoa huone kerrallaan, aloittaen keittiöstä, josta kantautui houkutteleva, kotoisa ruuan tuoksu. Äidin oli pakko olla jossakin, kun kerran lihapata muhi uunissa. Ei Nicole olisi jättänyt ruokaa yksin ja poistunut mihinkään kauas. Natasha suuntasi seuraavaksi olohuoneeseen, mutta hiljaisuus sekä nopea vilkaisi paljastivat, ettei äitiä löytynyt sieltäkään. Tyttö hiipi suljetun oven taakse ja koputti kuuluvasti, mutta kun ei hetkeen saanut vastausta, avasi nuori neitokainen oven ja astahti äitinsä makuuhuoneeseen. Nicole istui selkä oveen päin työpöytänsä ääressä ja kuunteli jotakin kuulokkeet korvillaan. Natasha hymyili ja hiippaili äitinsä taakse, kumartuen katsomaan ruutua, jolla isän tutut, aavistuksen karheat kasvonpiirteet sulivat lämpimään hymyyn.
”Hei isä”, hän tervehti venäjäksi saaden äitinsäkin vihdoin huomaamaan, kuka huoneeseen oli oikein saapunut. Nicole nykäisi kuulokkeiden johdon irti tietokoneesta ja nakutteli äänenvoimakkuutta korkeammaksi, jotta Natasha kuulisi helposti isänsä puheen. Venäjä tuntui soljuvan vaivattomasti kieleltä, joka oli tottunut ääntämään lauseita pienestä pitäen.
”Minulla on sinulle lahja”, isä kertoi hetkeä myöhemmin, kun oli ensin antanut tyttärensä kertoa koulupäivästään, Rhatanista ja seuraavista kilpailuistaan. Natasha hymyili innokkaana. Lahja kelpaisi kyllä. Isä katosi hetkeksi ruudulta, minkä aikana äiti ja tytär vaihtoivat muutaman sanan päivästään. Nicole nousi jaloilleen lähtien tarkistamaan ruuan tilannetta. Natasha valloitti äidin mukavan työtuolin ja pyöri sillä ympyrää, kunnes isän kasvot palasivat webkameran välittämään kuvaan.
”Tai oikeammin se on Rhatanille, mutta sinä siitä taidat enemmän innostua”, hän naurahti ja käänsi kameraa, kunnes kuva tarkentui kauniiseen, ruskeaan riimuun, jossa oli hienoja, yksityiskohtaisia painettuja kuvioita. Natasha henkäisi ihastuneena.
”Se on täydellinen, isä!” Hän supatti innoissaan silmät suurina, kun hän yritti ahmia riimun jokaisen yksityiskohdan kerralla. ”Kiitos isä, rakastan sinua”, tyttö vannoi hymyillen leveästi kameralle. Venäläismies naurahti päätään pudistellen. He jäivät vaihtelemaan kuulumisia useammiksi hetkiksi, ennen kuin Nicole palasi huoneeseen ilmoittamaan, että ruoka olisi valmista. Yhdessä äiti ja tytär hyvästelivät Venäjälle jääneen perheenjäsenensä, sulkivat tietokoneen ja suuntasivat päivällispöydän ääreen. Natashan leveä hymy ei hyytynyt edes silloin, kun Nicole muistutti englannin tukiopetuksesta, joka tarkoittaisi liian aikaista heräämistä seuraavana päivänä.

Perjantaina 3. huhtikuuta - Rosings Park

Natasha nosti ruskean koulusatulan perlinon ruunan puhtaana kiiltelevään selkään. Rhatan kuopi etusellaan vesikarsinan kumimattoa ja ilmaisi tyytymättömyytensä paikkavalintaan luimuun painetuilla korvilla. Hevonen kai odotti kylpyä, mutta ruunan onneksi sellaiselle ei vielä ollut tarvetta.
”Pääset koulutunnille, poika. Harjoittelemaan jotakin, mitä se irkkunainen on meille keksinyt”, tyttö supisi hevoselleen kieleltä helposti soljuvalla venäjällä, joka toivon mukaan kuulosti kaikkien muiden tallilla kävijöiden korviin pelkältä siansaksalta. Sen takia hän vältteli myös tarkoituksella käyttämästä muiden nimiä, kun puhui vierasta kieltä. Hän ei halunnut kenenkään luulevan, että hän haukkui muita tallilaisia, varsinkin, kun hänellä ei edes ollut paljoa pahaa sanottavaa muista asiakkaista. Suurin osa oli jos ei nyt mukavia, niin siedettäviä. Rhatan polkaisi takasellaan vatsan alle, kun hän kiskoi vyötä tiukemalle, mutta tiukka älähdys venäjäksi sai ruunan asettumaan. Hevonen ei jaksanut enempää osoittaa mieltään, sillä ruunalla oli parempaakin tekemistä: kuten kaivella Natashan takin taskuja, josko sieltä löytyisi kuivattuja ananaspaloja nirsolle ruunalle, joka rakasti moisia herkkuja enemmän kuin kevään ensimmäiset kasvit auringon kalpeita säteitä.
”Saat lisää herkkuja, kun valmennus on ohi”, Natasha lupasi venäjäksi sujauttaessaan kuolaimet ruunan suuhun. Hevonen pärskähti ja kohotti päätään korkeammalle, mutta ruunan harmiksi hän oli jo ehtinyt kiskoa niskalenkin korvien taakse. Todettuaan, ettei Rhatan päässyt eroon suitsista näin helpolla, ruuna puhalsi ilmaa kuuluvasti sieraimistaan ja laski päätään, jotta Natasha saattoi sulkea remmit, jotka kulkivat leuan ympäri. Tyttö vilkuili sivusilmällä maneesiin suuntaavia ratsukoita ja puri huultaan, kun komea andalusialaisori siirtyi maneesiin muiden joukossa. Se siitä sitten. He näyttäisivät naurettavilta tallityöntekijän ja valkoisen satuhevosen rinnalla, sillä Rhatan ei osaisi puoliakaan siitä, mitä Nox teki vaivattomasti.

Tyttö kiristi kypärän leukahihnan, veti hanskat käteensä ja lähti taluttamaan ratsuaan kohti maneesia. Rhatan loikkasi omalla vauhdikkaalla tyylillään maneesin oviaukosta ravinsekaisin askelin sisäpuolelle, sillä kapeat oviaukot eivät kuuluneet ruunan suosikkipaikkoihin viettää aikaa. Herkkä ruuna tanssahteli korkein, joustavin liikkein taluttajansa rinnalla pää korkealla maneesin keskiosaa kohden. Ruuna tuntui huomaavan jokaisen paikalle saapuneen ratsukon. Heitä oli kahdeksan, eli täyden valmennuksen verran. Natasha ujutti jalkansa jalustimeen, ponnisti satulaan ja keräsi ohjat käsiinsä, ennen kuin ruuna ehtisi edelle ja loikkaisi vauhtiin. He lähtivät uralle energisessä, joskin jännittyneessä käynnissä, sillä Rhatan seurasi edelleen enemmän muita ratsukoita kuin omaa ratsastajaansa, joka antoi puolipitkien ohjien roikkua koskemattomina. Hän tunnisti osan ratsastajista, kuten Bean Noxin selässä, mutta joukkoon mahtui myös tuntemattomia kasvoja, kuten punapäisen pientä hevosta tai kenties jopa ponia ratsastavan naisen leveästi virnuilevat kasvot. Valmennus oli vetänyt paikalle myös tallin ulkopuolisia hevosia, mutta niistä hän ei välittänyt. Enemmän häntä kiinnosti, kuinka moni tallin vakiokävijöistä olisi todistamassa hänen epäonnistumistaan, kun herkkä hevonen ei hermoilultaan malttaisi keskittyä johonkin niin tylsään kuin volteilla asettumiseen.

He aloittivat itsenäisen alkulämmittelyn valmentajan kootessa jonkinmoista temppurataa heitä varten. Hän oli ymmärtänyt tämän olevan koulutunti, mutta se ei estänyt Caitlinia kiskomasta puomeja kentälle punainen tukka rivakoiden liikkeiden tahdissa heiluen. Valmentaja huomautteli ratsastajille kesken lämmittelynkin, mikä sai Natashan terästäytymään. He olivat valmennuksessa, joten nyt pitäisi keskittyä ja laittaa parastaan, vaikka mikä olisi. He loistaisivat tänään, koska heidän olisi pakko. Hän ei uskaltaisi enää osallistua valmennuksiin, jos tämäkin menisi yhtä surkeasti kuin Klaus Bogaertin estevalmennus muutamaa päivää aiemmin. Rhatan oli häseltänyt omiaan, hän oli säikkynyt kulmia ja lopputulos oli ollut miehen mukaan yksi helvetin suuri kaaos, mistä Natasha oli aivan samaa mieltä. Tänään niin ei saisi käydä.
”Ratsasta syvemmälle kulmiin, Kashnikov”, valmentaja huomautti kiskoessaan viimeistä puomia paikalleen maneesin keskiosaan. Natasha korjasi saman tien, valmisteli hyvän taivutuksen ja syvälle kulmaan vievän tien seuraavaan maneesin kulmaan, toivoen, että valmentaja näkisi miten hyvin hän korjasi. Turha toivo, sillä punapään huomio oli kentän toisella laidalla, jossa ruunivoikko poni järjesti omaa ohjelmaa pomppimalla tasajalkaa yhden kulman edessä. Muut ratsukot katkaisivat pitkän sivunsa aiemmin jättääkseen ponille ja ratsastajalle enemmän tilaa neuvotella kulkutavasta. Natasha huokaisi hiljaa helpotuksesta. Ainakaan Rhatan ei tehnyt mitään tuon kaltaista, vaikka ruuna kulkikin edelleen turpa taivaissa ja tunki korviaan ratsastajansa suuhun.

Lämmittelyn jälkeen O’Connor laittoi heidät todella töihin - nainen antoi toinen toistaan monimutkaisempia, mutta hyödyllisiä harjoituksia, joihin lisäsi haastetta sitä mukaa kun he onnistuivat. Kapean puomikujan peruuttaminen oli kuulostanut helpolta, mutta lähtiessään Rhatanin kanssa suorittamaan tehtävää, totesi Natasha nopeasti, että se oli kaikkea muuta kuin sitä. Kuja kulki yhden puomiparin verran suoraan, sen jälkeen kääntyi yhdeksänkymmenen asteen kulmassa vasemmalle ja puomiparin jälkeen takaisin oikealle. Rhatan astui ulos puomien lomasta molemmissa kulmissa, vaikka hän yritti parhaansa mukaan kääntää hevosta niiden sisällä. Caitlin antoi vinkkejä, korjasi ja kehui, kun hän teki oikein, mutta siitä huolimatta harjoituksesta jäi katkera maku suuhun: varsinkin, kun ruunivoikkoa ponia ratsastava ulkopuolinen valmentautuja suoritti tehtävän ensimmäisellä kerralla lähes täydellisesti. Hänenkin pitäisi pystyä tuohon, aivan varmasti pitäisi, vaikka ratsastaja olikin häntä ainakin kymmenen vuotta vanhempi ja näytti omistaneen poninsakin ikuisuuden, sillä punapää supatti jotakin poninsa korvaan ennen kuin poni hypähti laukalle. Natasha havahtui Rhatanin säikähtäessä maneesin kulmaa ja kiirehti rauhoittelemaan hevostaan matalalla supinalla ja vahvalla istunnalla. Hänen pitäisi keskittyä omaan hevoseensa, ei siihen, miten hyvin muilla meni, tai hän aivan varmasti päätyisi sotkemaan avut ja sekoittamaan hevosensa.

Peruutuskujan jälkeen he pääsivät harjoittelemaan lisättyjä askellajeja, mutta Caitlin lisäsi niihinkin oman pienen twistinsä, mikä teki hänen työskentelystään tavattoman vaikeaa. Hän osasi kyllä pyytää lisättyä ravia ja ratsastaa liikkeen läpi, tai niin hän oli uskonut tähän asti. Nyt hän ei saanut muuta kuin Rhatanin rikkomaan laukalle kerrasta toiseen tai venkuroimaan sivuttain. Natashan teki mieli itkeä, kun hän katsoi sivusilmällä muiden suorituksia. Muut hevoset lensivät upeasti etujalkojaan korkealle nostellen ja kaulaansa venyttäen pitkin linjoja, jotka Caitlin oli heille antanut, kun hänen ruunansa kulki pää korkealla ja niska jännittyneenä laukalle rikkoen. Rhatan keräsi kierroksia laukkatyöskentelystä, reippaasta ravista ja maneesin alati muuttuvista varjoista, mikä sai hevosen säpsymään. Ulkona yltyvä tuuli sai kattopellit paukahtelemaan silloin tällöin, minkä seurauksena hermostunut ruuna loikkasi sivulle ja karkasi laukalle. Pidätteiden jälkeen hevonen polki paikoillaan ja hyppi sivuttain, mutta pysyi hänen käsissään, vaikka ratsastajan ilme kertoikin, ettei totaalinen käsistä karkaaminen ollut kaukana. Hän yritti parhaansa mukaan, todella yritti, mutta Rhatan ei ollut tänään parhaimmillaan, eikä rehellisesti sanottuna ollut hänkään. Viikko oli ollut pitkä ja raskas, eikä hän enää ollut niin varma, oliko kiitollinen viidestä valmennuskerrasta viikossa. Ainoastaan lauantaisin heillä oli aikaa pitkille, rennoille maastoille, muulloin kaikki aika meni ratsastaessa ja hiki hatussa treenaamiseen.

Tytön ajatukset harhailivat kotiin, jossa käyty riita äidin kanssa painoi edelleen hänen mieltään. Opettaja oli soittanut selvittääkseen poissaolon, jonka hän oli hankkinut aiemmin sillä viikolla karattuaan kirjastoon oppituntien sijaan. Nicole ei ollut innostunut, vaan oli istuttanut hänet keittiön pöydän ääreen ja jutellut kireällä, ärtyneellä äänellä yli puoli tuntia yhteen soittoon siitä, miten koulu oli hänen työtään ja vaikka hän miten unelmoisi kilpakentistä, ei niille olisi mitään asiaa, ellei hän ensin hoitaisi kouluaan kunnolla. Natasha oli painanut päänsä ja ottanut haukut vastaan alistuneena. Hän oli tiennyt, että jäädessään kiinni lintsaamisesta, äidin reaktio olisi juurikin tällainen, vaan se ei ollut estänyt karkaamasta kirjaston puolelle. Äiti ei tiennyt, millaista koulussa oli, hän ajatteli katkerana, mutta siitäkin hän saattoi syyttää vain itseään. Hän ei ollut kertonut vanhemmilleen luokkalaisten nuivasta asenteesta ja ilkeistä sanoista joita kylmä nauru usein säesti, sillä mitäpä hänen vanhempansa asialle voisivat. Jatkossa hänen pitäisi vain olla taitavampi peittelemään lintsaamisiaan, jotta näitä riitoja ei enää käytäisi.
Natasha havahtui Rhatanin loikatessa voimakkaasti sivulle. Tyttö heilahti satulassa, haki tukea ruunan sirosta kaulasta, mutta tunsi otteensa lipeävän ohuen harjan läpi ryntäiden yli, kun ruuna kiepahti ympäri ja säntäsi toiseen suuntaan. Natasha putosi kuperkeikalla kaulan yli, laskeutui olkapää edellä ja kierähti hiekassa kertaalleen, ennen kuin edes kunnolla ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Häpeänpuna kohosi pyöreille poskille, kun tyttö pyrki jaloilleen kyyneliä niellen. Hän pudisteli hiekkaa vaatteistaan ja ravisti suorastaan raivokkaasti päätään, kun Caitlin kysyi, oliko häneen sattunut. Hermostunut ruuna laukkasi ympäri suurta maneesia häntä lippuna perässään ja pää korkealla kuin aavikon dyyneillä vapaina säntäilevä villihevonen. Muut valmennuksessaolijat pysäyttivät hevosensa ja jäivät odottamaan, että vapaaksi päässyt ratsu saataisiin kiinni.

Sitä he saivat odottaa, useamman minuutin ajan, jotka tosin Natashasta tuntuivat tunneilta. Pyöreä venäläistyttö räpytteli kiivaasti silmiään estääkseen kyyneliä kohoamasta niihin, kunnes vihdoin sai Rhatanin ohjista pitävän otteen. Hän heilautti itsensä selkään, puri huultaan ja kohotti leukansa korkealle. Hän osasi kyllä, hän pystyisi tähän, hän pärjäisi. Motivoivaa mantraa mielessään hokien hän kannusti hevosen uralle ja jatkoi pohkeenväistöharjoituksia siitä, mihin he olivat niiden kanssa jääneet. Lisätyt askellajit eivät onnistuisi tänään, joten Caitlinkin oli katsonut parhaaksi työllistää heitä jollakin muulla.
”Kashnikov!” Irlantilaisen terävä ääni särähti maneesin halki äänensävyllä, joka kertoi, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun Caitlin yritti saada tytön huomiota. ”Istu syvemmälle satulaan, myötäile liikkeitä enemmän lantiollasi. Olet jäykkänä kuin rautakanki ja välität jäykkyyttäsi hevoseen. Rentoudu”, hän toisti ohjeet, jotka oli ilmeisesti sanonut jo ainakin kerran. Natasha painoi katseensa Rhatanin korvien väliin ja yritti tehdä työtä käskettyä. Hengitä syvään, rentouta lihakset, istu syvälle satulaan, anna jalkojen roikkua painavina ja pitkinä. Sinä pystyt tähän, sinä osaat kyllä, rauhoitu, älä hermoile, tyttö hoki itselleen ja yritti valaa uskoa sekä itseensä että hevoseensa, joka pälyili hermostuneena ympäriinsä ja säpsyi jokaista vähänkin puhetta kovempaa ääntä, aiheutti sen sitten hevosen kavion kolahdus puiseen puomiin, tuulen maneesin katolle pudottama oksa tai Caitlinin terävä komennus. Natasha teki parhaansa tehdäkseen, mitä Caitlin oli käskenyt, mutta Rhatanin jatkuva valppaus sai tytön jännittämään selässä. Tällaisina hetkinä hän kaipasi vakaata, varmaa ja turvallista poniaan, joka ei ollut säikkynyt ylimääräisiä, pelännyt varjoja tai säpsynyt ääniä. Grusha oli ollut luotettava, ihana ensiponi, joka oli opettanut hänelle niin paljon. Miksi hän olikaan vaihtanut hevosen säikkyvään akhaltekeen? Jokin rauhallisempi, pehmeämpi puoliverinen olisi voinut sopia hänelle paremmin, mutta ei, hän oli valinnut ikivanhaan aavikkorotuun kuuluvan tunnetusti herkän, helpolla hermostuvan ja olosuhteisiin vahvasti reagoivan hevosen, joka edusti rotunsa parhaita ja pahimpia piirteitä. Rhatanin suonissa virtaava veri tuntui huutavan puhtautta niin kauas, ettei hän tiennyt, miten oli unohtanut sen ihaillessaan metallinhohtoista karvaa.

Rhatan loikkasi yllättäen täyteen laukkaan, kun joku hevosista potkaisi maneesin seinää kipakasti kengitetyllä kaviollaan. Tyttö heilahti satulassa taaksepäin takertuen vaistomaisesti ohjaan, jotta saisi pysäytettyä eteen sännänneen hevosensa, mutta voimakkaat ja epätasaiset pidätteet saivat ruunan repimään ohjat ratsastajan käsistä. Voimakas riuhtaisu yhdistettynä jo valmiiksi heikkoon tasapainoon riitti pudottamaan tytön uudemman kerran oikean lavan yli maahan nielemään maneesin kuivaa hiekkaa. Natasha sulki silmänsä ja veti muutamaan kertaan henkeä maatessaan maneesin pohjalla. Miten kaikki saattoikin mennä niin täydellisesti pieleen? Hän tiesi vastauksen, ja Caitlinin pettyneestä ilmeestä päätellen niin tiesi kouluvalmentajakin. Hän ei keskittynyt, sillä tytön ajatukset vaeltelivat kaikkialla muualla paitsi ruunassa, joka olisi vaatinut tänään teräksistä keskittymiskykyä ja vahvoja, rauhallisia hermoja, jotka eivät kiristyisi mistään syystä. Tyttö nappasi korskuvan ratsunsa vauhdista kiinni ja joutui hetken hölkkäämään Rhatanin rinnalla ennen kuin sai ruunan hidastettua hermostuneeseen, tempovaan käyntiin.
”Kiitos valmennuksesta”, hän lausahti luovuttaneena. Caitlin ei vastustellut, vaan nyökkäsi ymmärtäväisesti.
”Menkää maastoon nauttimaan päivästä, vaikka siellä tuuleekin. Näemme huomenna uudestaan”, valmentaja yritti rohkaista, mutta Natashan hartiat painuivat vain enemmän lysyyn. Niin, huomenna hän joutuisi uudestaan ratsastamaan vihreiden silmien eteen, vaikka oli tänään mokannut näin täydellisesti. Hän ei tiennyt, miten pysyisi selässä maastossa, jos siellä tuuli ja varjot tanssivat sambaa, mutta hänen olisi yritettävä. Hän aukaisi maneesin oven, tunsi epämukavan riuhtaisun olkapäässään kun ruuna loikkasi ulkoilmaan ja sulki oven perässään. Hän kiipesi pyörivän hevosen selkään, keräsi ohjat vahvalle tuntumalle ja päätti, ettei putoaisi enää kertaakaan. Kaksi kertaa yhdelle päivälle oli enemmän kuin tarpeeksi.

Lauantai 20. kesäkuuta 2015, aikainen aamu - Kisamatka Carlisleen

Natasha oli pakannut kaikki kilpailuihin kaipaamansa varusteet jo edellisenä päivänä, pessyt ja öljynnyt satulan ja suitset, kiillottanut omat saappaansa ja varmistanut, että suojat, huovat, loimet ja kaikki muu tarpeellinen olivat puhtaita, ehjiä ja käden ulottuvilla. Siitä huolimatta, kun äidin ajama auto kaartoi tallin pihaan ja vastassa olivat tutut, näyttävät tallirakennukset, tunsi tyttö jännityksen kuplivan vatsassaan. Rhatan oli saanut vain vähän heiniä aamulla, mutta trailerissa odotti valmis heinäverkko. Hän toivoi pienen nälän saavan ruunan halukkaammaksi kiipeämään ylös ramppia, sillä hänellä ei tosiaankaan ollut aikaa taistella asiasta tunteja hevosen kanssa. Tyttö sujahti talliin, jossa Rhatan häntä odotti, ja suuntasi suoraan varustehuoneelle kantamaan satulaa, suitsia ja muuta tarpeellista traileriin, jota he lainasivat jälleen kerran tuttavaperheeltä. Hän asetteli varusteet huolella paikalleen trailerin varustelokeroon ja lähti sitten käärimään kuljetussuojia ruunansa jalkoihin. Rhatan tiesi tarkalleen, mikä päivä tämä oli, sillä kilpailuihin lähdöistä oli tullut jo rutiinia heille. Huhtikuun Rosings Parkissa käytyjen kisojen rohkaisemana Natasha oli kuljettanut ruunaansa kilpailuista toiseen vähintään kerran kuussa, mutta usein parinakin viikonloppuna, kun he olivat kiertäneet kartuttamassa pistesaldoaan. Hän ei edelleenkään ollut tyytyväinen suorituksiinsa, mutta olivat he voittaneet parina kertana sekä sijoittuneet kärjen tuntumaan muutamana viikonloppuna, joten toivoa edelleen oli. Heillä olisi vielä pitkä tie kuljettavanaan ennen toivoakaan Lontoon kilpailuista, mutta tämä oli hyvä alku.

Hän heitti ohuen villaloimen Rhatanin selkään kuljetusta varten, tarkisti hevosen kunnon ja lähti sitten taluttamaan ratsuaan napakalla otteella kohti traileria. Riimupäinen akhaltek nosti siroa päätään kun he lähestyivät pelottavaa, mustaa koppia, ja muutaman sivuaskeleen siivittämän korskahduksen kautta Rhatan totesi trailerin jälleen kerrassaan karmeaksi paikaksi. Natasha kiristi otettaan narusta, nykäisi terävästi ja maanitteli rauhallisella puheella ruunaa nousemaan perässään ylös ramppia. Korskuen hevonen seurasi häntä hetken epäröinnin jälkeen, mutta siinä vaiheessa kun Natasha oli saanut takapuomin suljettua ja ruuna oli tiukasti sidottuna, oli hevonen jo tönimässä turvallaan heinäverkkoa. Eiköhän se siitä. Ruuna rauhoittuisi kyllä.
Hän nousi auton kyytiin ja vilkaisi äitiään, joka hymyillen käynnisti moottorin, jotta matka saattoi kunnolla alkaa. Nicole ajoi rauhalliseen tyyliinsä Englannin varsin samanoloisen maaseudun halki, kääntyi kohti Hexhamia ja jatkoi sieltä Carlislen suuntaan. Kaupungin kupeessa oleva kisakeskus oli järjestämässä näitä kilpailuja. Seuraavana päivänä hypättäisiin korkeampia ratoja kuin mitä tänään nähtäisiin, ja vaikka taso ei ollutkaan maailman luokkaa, olivat kilpailut kuitenkin sen verran tunnetut, että niissä sijoittuminen palkittaisiin pisteillä. Hän oli osallistunut yhteen kansainväliseen luokkaan kevään aikana, mutta palaveri äidin kanssa oli päättynyt siihen lopputulokseen, että ne kisat jäivät ainakin näiltä osin heidän viimeisikseen kansainvälisillä kentillä, sillä osallistumismaksut olivat pilvissä, puhumattakaan matkakustannuksista, kun joutui ajamaan Bristoliin, Oxfordiin tai Lontooseen.

Nämä kisat olivat kansalliset kilpailut, joten maailmantähtiä tänne oli turha odottaa. Sitä hän ei tiennyt, hyppäisikö täällä jotakin englantilaisia tähtiä nuoremmilla hevosillaan, joille kaipasivat kokemusta tai kisapaikkojen tunnelmaa. Hän ei aikonut murehtia moisia etukäteen. Hän lähtisi tänne tekemään hyvää suoritusta Rhatanin kanssa ja kartuttamaan pistetiliä, joka olisi heidän pääsylippunsa Lontooseen ensi talvena. Hän halusi sinne niin kovin, kilpailemaan maan parhaita nuoria ratsastajia vastaan, sillä se olisi uskomaton kokemus. Ei hänellä ollut kiirettä mihinkään, tai sitä tyttö ainakin itselleen vakuutteli, kun vilkuili jatkuvasti netistä listauksia siitä, kuka oli milläkin sijalla ja kuinka paljon ratsastajilla olikaan pisteitään. Hän voisi kilpailla siellä ensi vuonnakin, jos he eivät tänä vuonna pääsisi mukaan, tai vaikka viiden vuoden päästä. Hän oli vielä nuori.
”Jännittääkö?” Nicole kysyi kilpa-alueen lähestyessä, mikä sai Natashan havahtumaan haavekuvistaan, joihin tyttö oli tunnin matkan aikana tyylikkäästi vajonnut. Hän oli nähnyt itsensä voittamassa maailman silmien edessä suuria luokkia, lentämässä maalilinjan yli Rhatanin kanssa, mutta valitettavasti todellisuus oli vielä kaukana siitä. Jos hän olisi rikas, hän olisi neljä harppausta lähempänä moisen toteen tulemista, mutta hän ei ollut. Eivät he suinkaan olleet köyhimmästä päästä, eivät missään nimessä, mutta ei heillä ollut varaa kymmenien tuhansien kilpahevosiin.
”Vähän”, tyttö myönsi vilkaisten olkansa yli kohti traileria, jossa Rhatan matkusti. Häntä ei jännittäisi enää siinä vaiheessa, kun hän pääsisi ruunan selkään yksinkertaisesti siitä syystä, ettei Rhatanin selässä voinut jännittää, ellei halunnut nielemään pölyä. Hän ei halunnut. Hän halusi ratsastaa hyvän, puhtaan radan tänään ja näyttää kaikille, että he todella osasivat. Natasha hyppäsi autosta heti kun Nicole oli sen ajanut traileriparkkiin kirjaviin neonliiveihin sonnustautuneiden järjestäjien viittoilujen mukaan ja suuntasi laskemaan trailerin takaramppia. Hän vilkaisi rauhallisena seisovaa hevostaan helpotuksella, siirtyi sivuovelle, nappasi suitset varustepakista mukaansa ja asteli traileriin ruunan pään luokse. Hän puki suitset ilman hetkenkään epäröintiä, kiristi ristiin kulkevan meksikolaisen turpahihnan sopivalle kireydelle ja talutti sitten hevosensa alas ramppia ohjista kiinni pitäen. Rhatan pyöritteli silmiään ja liikkui terävin, lyhyin askelin, kun kohotti päätään ja haisteli sieraimet suurina ympäristön hajuja. Natasha silitteli ruunansa kaulaa ja jutteli sille matalasti - ei ollut mitään syytä hermoilla. Tästä oli tullut jo rutiinia.

Rhatankin totesi niin ja laski päätään syödäkseen Nicolen ojentamalta kämmeneltä muutaman kuivatun ananaspalan. Ruuna järsi herkkuja tyytyväisenä kun äiti ja tytär riisuivat kuljetusvarusteet hevoselta. Natasha pyyhkäisi selkää pehmeällä harjalla ennenkö heitti saman loimen uudestaan hevosen ylle. Eihän se nyt kävisi päinsä, että Rhatan jäätyisi, sillä aamuinen aurinko ei vielä lämmittänyt kovinkaan paljoa. Natasha lähti kostean nurmikon poikki kohti ilmoittautumispistettä, josta nouti oman kilpailunumeronsa sekä printatun aikataulun päivän kulusta. Hän vilkaisi kelloaan palatessaan takaisin ja irvisti, kun tennarit taipuivat kostean maan edessä ja päästivät kylmää varpaisiin. Hänen pitäisi vaihtaa joka tapauksessa pian ratsastusvaatteisiin, joten ehkä se ei haitannut. He alkoivat varustaa Rhatania, tai enemmänkin hän varusti ja äiti piteli kiinni, mutta kuitenkin. Ruuna näytti jälleen kerran varsin ammattimaiselta (vaikka hän oli puolueellisin tuomari ikinä) valkean kisahuopansa ja hienojen suojiensa kera.
Nicole piti seuraa Rhatanille sen aikaa kun hän vaihtoi vaatteitaan trailerin suojissa. Valkoiset kisahousut tuntuivat jo toiselta iholta kaikkien näiden kilpailujen jäljiltä, eikä mustan takin nappien sulkeminen ollut enää asia, joka sai vatsan kääntymään solmuun. Hän pyyhkäisi muutaman helmenhohtoisen karvan pois mustan kypäränsä päältä, kiskoi suojavarusteen hiusverkolla niskaan kiinnitettyjen hiusten peitoksi ja veti valkeat hanskat käteensä. Hän oli valmis koitokseen.

He siirtyivät nopeasti ruuhkautuvalle lämmittelykentälle, mutta enää moinen ei häntä pelottanut. Rhatan oli tottunut muiden hevosten läsnäoloon viime kuukausien aikana ja malttoi keskittyä häneen, vaikka ympärillä sattui ja tapahtui jatkuvasti. Siitä hänen sopi kiittää ainoastaan Rosings Parkin uskomattomia valmentajia, jotka olivat opettaneet hänelle niin paljon ratsastamisesta, Rhatanista ja rentoudesta. Hän muisteli kaikkia kouluvalmennuksista poimittuja kikkoja ruunan ratsastamiseen rennoksi, ja hyödynsi niitä läpi lämmittelyn, kunnes kiireisen, alta juoksevan ruunan sijaan hän ratsasti kaula kaarella liikkuvaa, rauhallista ja malttavaista hevosta, joka odotti hänen lupaansa ennenkö lähti mihinkään suuntaan. Natasha taputti ylpeänä helmenhohtoista kaulaa. Hänen ruunansa oli oikein hieno kun laittoi parastaan.
He hyppäsivät muutaman lämmittelyhypyn, jotka vakuuttivat häntä entuudestaan siitä, että Rhatan oli valmis suorituksiinsa. Hän oli jo käynyt kävelemässä radan, joten hänellä oli tarkka suunnitelma mielessään. Nyt ei auttanut muu kuin muistella, miten suunnitelma menikään noin tarkalleenottaen. Hän oli laskenut askeleet ja painanut ne mieleensä, mutta oliko hän ottanut aivan kaiken huomioon? Ei varmasti. No, ainakin hän oli yrittänyt. Kokemus opettaisi enemmän ja seuraavalla kerralla hän taas muistaisi huomoida sen tai tämän tai tuon asian, jotka nyt olivat jääneet näkemättä.

Natasha ratsasti Rhatanin radalle kun heidän vuoronsa koitti. Hän kävi näyttämässä avoimen hiekkakentän kulmat ruunalle, sekä ratsasti tuon katsomon ohi useampaan kertaan, jotta hevonen ei säikkyisi mitään siellä. Pieni yleisö väreili malttamatonta energiaa, kun hän lopulta tervehti tuomareita, nosti laukan ja lähti radalle. Rhatan oli kuulolla, ruuna oli herkkä ja vauhdikas, eikä hän joutunut pyytämään hevosta eteen kuin yhdellä sarjalla, kun ruuna oli hyytyä kesken kaiken. Hän istui kolmipisteistunnassa lähes koko radan ja myötäsi hypyissä rennosti, eikä joutunut ongelmiin moisen takia. Sarjaesteellä he ajautuivat kuitenkin ongelmiin, sillä linjalle tultiin vauhdikkaasti ja sen jälkeen piti saada kiinni. Hän ei uskaltanut pyytää ruunaansa riittävästi eteen, joten keskimmäinen este putosi. Hän ei antanut neljän virhepisteen häiritä keskittyessään ratsastamaan radan loppuun.

Pudotus alkoi harmittaa vasta siinä vaiheessa, kun se jätti hänet ulos uusinnasta. Hän kävi syömässä eväsleipiä ja taluttelemassa Rhatania kun odotteli seuraavan luokan alkua. Hän kävi mielessään läpi sitä, miksi este oli pudonnut huolellisesta suunnittelusta huolimatta. He olivat lähestyneet liian hiljaa, mutta ottaneet juuri sen askelmäärän, mitä hän oli lähtenyt hakemaankin. Oliko hän laskenut askeleet väärin? Arvioinut etäisyyden huonosti? Oliko hän hypännyt ensimmäisen esteen liian suuresti, ajautunut jo valmiiksi lähemäs toista ja sen takia lähestymisestä oli tullut surkea? Hän ei ollut varma, mutta hän tiesi, ettei saisi tehdä moisia virheitä enää 140 sentin luokassa. Olisi ikävää lähteä täältä kotiin tietäen, että matka oli ollut kerrassaan turha hänen typeryytensä tähden. Äiti pian kieltäisi kilpailemisen kokonaan, kun hän ei edes pääsisi sijoittumaan luokissaan.
Nicole suostui jälleen pitelemään Rhatania, kun hän lähti kävelemään seuraavalle radalle. Hän laski tällä kertaa etäisyydet vielä aiempaakin huolellisemmin ja puntaroi monellakin linjalla, kuinka monta askelta olisi paras ratkaisu. Sen jälkeen hän löi päätöksensä lukkoon ja jatkoi rataa eteenpäin yrittäen huomioida aiemmat valintansa ja niiden vaikutukset seuraaviin esteisiin. Jos hän ratsastaisi tämän välin pidemmällä askeleella, täytyisi hänen koota ruuna nopeasti, jotta tiukka kaarros ja suora linja seuraavalle sarjalle onnistuisi, mutta hän luotti itseensä. He pystyisivät siihen Rhatanin kanssa, aivan varmasti. Hän vilkaisi kelloa ja varmisti vielä kertaalleen yhden kimurantin etäisyyden, ennenkö kuulutus kehotti ratsastajia poistumaan kentältä. Selvä. Aika nähdä, miten hyvin hän oli tällä kertaa ottanut huomioon ruunansa tarpeet. Esteet, joissa hypättiin kohti yleisöä olivat aina Rhatanille vaikeampia, ja tällä radalla niitä oli kolme kappaletta. Yksi oli kaiken lisäksi vielä vesimatto, joten kieltoherkkyyttä olisi ilmassa. Hän päätti, ettei mokaisi sillä esteellä kieltoon, vaan ratsastaisi ruunansa siitä yli ensimmäisellä yrityksellä vaikka taivas putoaisi heidän niskaansa.

Hän nousi satulaan ja siirtyi lämmittelemään hevostaan, joka tuntui innokkaalta mutta pehmeältä. Jälleen kerran hän hyödynsi kouluvalmennusten antia lämmitellessään hevostaan, eikä sännännyt suoraan lämmittelyesteille, kuten oli tehnyt aiemmin. Kunhan Rhatan olisi lämmin ja kuuntelisi hänen jokaista apuaan, ei hyppääminen toisi enää mitään uutta, mitä työstää. Hän hyppäsi lämmittelyesteet, taputti ruunansa kaulaa puhtaista loikista kiitokseksi ja jatkoi sitten työskentelyä ympyröillä ja siirtymisten parissa. Hän antoi hevosen kävellä ennen kuin he lähtivät radalle ja ensimmäisenä suuntasi näyttämään vesimaton kauhistuttamaa pystyä ruunalle. Rhatan pärskähti kun hän nosti laukan valmistautuakseen suorituksensa aloittamiseen. Tyttö veti syvään henkeä. He selviäisivät tästä radasta kerrassaan mahtavasti. Hän käänsi hevosen kohti lähtölinjaa.
Rhatan hyppäsi esteitä tutulla tasaisella, vaivattomalla tyylillään, eikä hukannut askeltensa elastisuutta missään kohtaa. Upean tasapainon omaava hevosruuna ei kompuroinut jalkoihinsa tai menettänyt hetkeksikään tasapainoaan hypyissä, laskeutumisissa tai käännöksissä, vaan pysyi aina jaloillaan ja ratsastajansa alla. Natashan katse seurasi esteeltä toiselle kun tyttö ratsasti juuri kuten oli suunnitellutkin. Ennen vesimattoa hän istui liikkeen taakse ja kannusti koko kropallaan hevosta eteen, mikä sai Rhatanin venyttämään askeltaan ja liitelemään pelottavan esteen yli korvaakaan väräyttämättä. Kaunis perlino laukkasi pää korkealla seuraavalle esteelle, antoi ratsastajansa ottaa kiinni välissä ja ylitti senkin vailla ongelmia. Kun rata jäi taakse ja jokainen puomi oli edelleen kannattimillaan, Natasha kapsahti halaamaan kävelevän ruunansa kaulaa. Hänen hevosensa oli upea!

Puhdas rata takasi paikan uusinnassa, mistä tyttö ei olisi voinut olla ylpeämpi. Hän suoristi mustaa kisatakkiaan, taputteli Rhatanin kaulaa ja pysytteli kentällä odottamassa uusinnan alkamista. Radalta poistettiin muutama este ja niiden järjestystä muutettiin, mutta hän ei epäröinyt. Kaikki järjestyisi kyllä. Rhatan oli hieno hevonen, kuten aiemmalla radalla oli todistettu. Ruuna pärskyi ja puhisi, kun he lähtivät kolmansina uusintaan. Heidän jälkeensä olisi enää ainoastaan yksi ratsukko, joten vaikka nyt menisi miten huonosti tahansa, eivät he voisi pudota sitä alemmas. Se jos mikä oli lohduttava, joskin varsin synkkä ajatus. Heillä menisi hyvin. He olivat tehneet paljon työtä päästäkseen tälle tasolle, ja nyt he lunastaisivat ansaitun voittonsa upealla, nopealla uusintaradalla.
Se jäi pelkäksi haaveeksi, sillä hän mokasi sarjan välimatkan totaalisesti ja pakotti ruunansa pudottamaan jälkimmäisen esteen. Yksi pudotus ei olisi vielä ollut kovinkaan turmiollista, sillä heillä oli nopea aika, mutta Rhatan loikki sivuttain ennen korkeaa pystyä, kun yleisössä tapahtui jotakin ruunan keskittymiskykyä häiritsevää, ja pystykin tuli alas heidän perässään. Natasha taputti perlinon ruunansa kaulaa ratsastaessaan ulos kentältä. Ei neljäs sija voinut kovin huono olla. Hän valmistautui palkintojen jakoon pukemalla ruunalle päälle kauniin loimen ja siistimällä jalat sekä kaulan, ennenkö nousi takaisin selkään. Nicole oli täynnä äidillistä ylpeyttä katsellessaan palkintojen jakoon valmistautuvaa tytärtään. Natashan yllätys oli melkoinen, kun tulokset julkistettiin ja hän olikin kolmantena aiemman neljännen sijan sijaan. Viimeinen uusinnassa ratsastanut ratsukko oli päätynyt kieltämään kolmesti samalle esteelle, mikä oli johtanut hylkäykseen ja no, se oli antanut hänelle kolmannen sijan. Tyttö hymyili yllättyneenä mutta tyytyväisenä, kun he lähtivät Rhatanin kanssa kentälle vastaanottamaan palkintojaan.

Ruuna ei ollut antaa kiinnittää ruusuketta suitsiinsa, mutta taipui kun Natasha silitteli kaulaa ja supatti siroihin korviin. Tuulessa liehuva ruusuke sai ruunan vilkuilemaan silmäkulmastaan epäluuloisena, mutta ainakaan vielä moinen ei häirinnyt muuta seremoniaa. He lähtivät järjestyksessä kunniakierrokselle reippaassa mutta hallitussa laukassa, vilkuttivat yleisölle ja poistuivat paikalta. Ehkä hän pääsisi tekemään saman Lontoossa - ja kenties vielä ensimmäisenä jonossa, hän uskalsi unelmoida. Päivä ei ollut jälleen mennyt aivan kuten hän olisi toivonut, mutta huonomminkin olisi voinut olla. He olivat ratsastaneet ihan hyvät, joskaan eivät täydelliset, radat ja selvittäneet tiensä toisessa luokassa uusintaan asti. Se oli laskettava voitoksi, ainakin jollakin tasolla.
Hän hoiti Rhatanin reippaasti kuljetuskuntoon, jotta kotimatka saattoi alkaa. Ruuna nousi traileriin kaikessa rauhassa ilmeisesti vauhdikkaan ja tapahtumarikkaan päivän väsyttämänä, eikä matkallakaan metelöinyt mitään. Natasha uppoutui ajatuksiinsa radion täyttäessä auton pehmeällä musiikilla. Parin viikon päästä hän olisi esteleirillä valmentautumassa muiden ikäistensä kanssa. Ehkäpä hän löytäisi sieltä sen jonkin puuttuvan osan, joka nyt pudotti heidät kolmannelle sijalle tai kokonaan ulos uusinnasta. Ahkera valmentautuminen oli palkittu tähänkin asti, joten hän ei nähnyt mitään syytä epäillä viikon tehotreenin lopputulosta. Hän kehittyisi aivan varmasti, ja niin tekisi Rhatankin. Alkuvuodesta kisoissa hermoillut akhaltek ei enää kerännyt kierroksia ruuhkaisista lämmittelykentistä, kovaäänisten kahinasta, autojen tööttäilyistä tai trailerien kiinni läimähtävistä ovista. Hevonen oli tottunut kisapaikkaan ainakin jossakin määrin, joten kaikki oli mahdollista. He löytäisivät vielä täydellisen yhteisen sävelen, ja sen lisäksi niin paljon taitoa, kykyjä ja halua, että pääsisivät Lontooseen. Hän ei halunnut odottaa ylimääräistä vuotta. Hän halusi Lontooseen tänä vuonna, kun olisi ehdottomasti yksi nuorimmista osallistujista. Hän voisi osallistua uudestaan seuraavana vuonna ja saada silloin edukseen sen, että oli kilpaillut samassa luokassa aiemminkin. Hän vilkaisi jälleen puhelimeltaan pistetaulukkoa. Tämän päivän suoritus nostaisi häntä jälleen ylemmäs. Kyllä hän saavuttaisi vielä kärjen, ennenkö kutsut lähetettäisiin ja Lontoosta tulisi todellinen, käsinkosketeltava kilpailu.

Torstai 9. heinäkuuta 2015, kello 10:01 - Estevalmennus leiriolosuhteissa

Natasha istui syvälle satulaan, jonka kulunut ruskea nahka näytti paikoin kaipaavan lisää öljyä. Hän painoi asian mieleensä, jotta muistaisi tehdä sen viikon päätteeksi. Hänen pitäisi luopua vanhasta satulasta ja ottaa uusi käyttöön, ennenkö tämä hajoaisi käsiin. Englannin sää ei ollut armollinen nahkavarusteille, varsinkaan ulkoillessa. Hän ravisteli itsensä hereille, kun esteiden lomassa asteleva valmentaja aukaisi suunsa antaakseen ohjeita lämmittelyyn. Hän ei edelleenkään uskonut todeksi, että oli päässyt valmennusleirille, siellä parempaan valmennusryhmään (Rhatan olisi menettänyt järkensä raisun orin ja kiljuvan tytön kanssa) ja vielä kaiken huipuksi yhden idolinsa opettamaksi. Hän ei tiennyt, miten päin olisi ollut ensimmäisenä päivänä, mutta nyt kaikki alkoi tuntua jo normaalilta. Sääli, kun näin ei jatkuisi ikuisesti, vaan hän joutuisi palaamaan takaisin arkeen, johon sisältyivät kotityöt, myöhemmin syksyllä läksyt ja ratsastusta hiljaisesti väheksyvä äiti.
Ei se kuulostanut elämältä, jota hän haluaisi elää. Hän halusi ratsastaa kilpaa koko maailman silmien edessä. Ehkä Rhatanista ei olisi viemään häntä sinne (ketä hän huijasi, ruunasta ei tosiaankaan olisi sille tasolle), mutta Rhatan viitottaisi tietä kohti menestystä. Rhatan opettaisi häntä, kunnes hän osaisi riittämiin pärjätäkseen uuden hevosen kanssa uudella tasolla. Mistä hän löytäisi moisen hevosen, sitä hän ei tiennyt, mutta jotenkin elämän olisi järjesteltävä asiat edes kertaalleen niinpäin, että hän voittaisi. Äidin kanssa käyty keskustelu Moskovasta, sinne vievistä työtehtävistä ja ties mistä siihen liittyvästä sai tytön huokaisemaan hiljaa. Paria vuotta aiemmin hän olisi antanut mitä tahansa voidakseen lähteä takaisin Moskovaan isänsä luokse, mutta nyt hänen elämänsä oli täällä. Hän oli löytänyt jalansijansa Englannissa, saanut todellisen mahdollisuuden lähteä kilpailemaan kansainvälisille kentille, ja ennen kaikkea saanut stipendin, joka mahdollisti sen, että hän sai osallistua Englannin huippujen pitämiin valmennuksiin. Hän oli oppinut niin paljon ratsastaessaan valmentajien valvovien silmien alla. O’Connor ei antanut hänen luistaa mistään, vaan vaati pehmeää ja huolellista ratsastusta loppuun asti. Irlantilaisnaisen silmien alla hän oli oppinut ratsastamaan hevosensa rennoksi silloinkin, kun Rhatan viskoi päätään, ylireagoi jokaiseen annettuun apuun ja keskittyi enemmän kyttäämään kaikkea, mitä ympärillä tapahtui, kuin kuuntelemaan häntä. Chambers oli opettanut, miten pitää hauskaa siinä samalla ja miten suuri merkitys hyvällä sileätyöskentelyllä oli esteiden keskellä. Bogaertin kanssa hän oli saanut kokea onnistumisia esteillä. Hän oli päässyt testaamaan taitojaan teknisillä, matalilla mutta sitäkin haastavammilla radoilla, jotka vaativat täsmällisiä lähestymisiä, tiukkaa hallintaa ja hyvää arviointikykyä. Hän oli päässyt oppimaan ja onnistumaan, päässyt tekemään virheitä ja saanut selville, miten korjata niitä jatkoa varten. Hän oli oppinut niin paljon esteratsastuksesta, ettei edes ollut varma, mitä kaikkea oli tosissaan oppinut.

Hän keräsi Rhatanin ohjat Morlandin lähettäessä ratsukot suorittamaan lämmittelyä käynnissä ja ravissa, ja veti syvään henkeä. Tästä se lähtisi, jälleen uusi, antoisa valmennus. Edellisen päivän maastolenkki oli ollut täynnä jännittäviä hetkiä (ei tosin Rhatanin takia, mistä hän oli kiitollinen) ja se oli tarjonnut sopivasti taukoa niin hevoselle kuin ihmisellekin, jotta tämänpäiväisestä valmennuksesta oli helppoa ottaa kaikki ilo irti. Hän työsti ruunaansa hetken käynnissä, taivutteli pohkeen ympärille volteilla ja pyysi aina pari askelta kerrallaan pohkeenväistöä. Hän tunsi, miten ruunan takaosa ei ollut aivan irtonainen ja liikkeessä mukana, joten hän siirtyi keskemmälle kenttää ratsastamaan etuosakäännöksiä, joiden takaosaa irrottava vaikutus oli tullut hänelle tutuksi Chambersin ja O’Connorin opissa. Hän siirsi hevosen raviin hetkeä myöhemmin ollessaan tyytyväinen lopputulokseen, ja jatkoi lämmittelyä ympyröillä ja volteilla sekä pohkeenväistön merkeissä. Rhatan tuntui herkältä ja rennolta, mikä oli hyvä yhdistelmä, eikä ruuna enää juossut pää korkealla kuten ensimmäisinä päivinä, kun hän oli jännittänyt valmennusta. Nyt hän tiesi pärjäävänsä, ja kaikki, mitä iltaisin käydyissä konsultaatioissa oli tullut ilmi, oli otettu käyttöön. Hän oli imenyt itseensä kannustuksen tuomaa itsevarmuutta, kunnes ei enää säikkynyt pieniä epäonnistumisia, ja suunnannut keskittymisensä niihin asioihin, joista valmentaja kerran toisensa jälkeen häntä muistutteli.
Tänään he harjoittelisivat sarjoja. Pikainen, utelias vilkuilu esteisiin lämmittelyn lomassa paljasti, etteivät he tosiaankaan pääsisi vähällä. Ilmeisesti lämmittelytarkoituksessa kentälle oli koottu kolmen esteen innari, joka oli tuskin neljänkymmenen sentin korkuinen, mutta hän tiesi kokemuksesta sen vaativan paljon heiltä jokaiselta. Sen lisäksi oli ties minkä näköisiä linjoja sekä yksi kolmen esteen sarja, jonka välit näyttivät olevan… no, suhteutettuja. Ja vielä sillä vaikeimmalla tavalla - ensin tultiin lujaa ja toisen esteen jälkeen pitäisi saada kiinni. Hän ei epäillyt hetkeäkään, etteivätkö kentän laidalla seisovat tallityöntekijät, juro mies ja kiltti blondi, joutuisi nostelemaan puomeja sarjalla jatkuvasti.

”Lämmitelkää vielä laukassa”, Morland huikkasi seurattuaan valmentautujien lämmittelyä kahdessa aiemmassa askellajissa riittävän pitkään. Natasha istui syvälle satulaan ja pidätti ravaavan ratsunsa käyntiin. Hän kokeili vielä kertaalleen kaikki avut läpi, mutta kun ruuna kääntyi tarkasti silloin kun hän sitä pyysi, taipui pohkeen ympärille ja pysähtyi sekä venytti askeltaan hänen pyynnöistään, ei hän keksinyt mitään syytä, miksi ei voisi nostaa laukkaa suoraa käynnistä. Hän valmisteli noston ja napautti kevyesti pohkeillaan sopivassa kohtaa. Rhatan nosti laukan pehmeästi eikä innostunut heittelemään päätään, vaan säilytti saman kevyen muodon, johon oli kaulaansa jatkuvasti kaartanut. Ei se kouluradoille sopisi, sitten mitenkään, mutta se näytti hyvältä estetreeniä varten. He tekivät ympyröitä, voltteja ja kahdeksikkoja, kunnes tyttö luotti taivuttavien apujen menevän tässäkin suunnassa läpi kääntävien ohella. Rhatan oli kaatunut hieman sisään joillakin ympyröillä, mutta nyt hevonen tuntui jälleen tasapainoiselta, notkealta ja halukkaalta työskentelemään. Muutamaa siirtymistä ja pyyntöä venyttää askelta myöhemmin hän oli valmis, joten siirsi hevosensa käyntiin, jossa saattoi jatkaa kaiken pikkupuuhan kanssa siihen asti, että muutkin olivat valmiita lähtemään esteille.

Morland antoi heille tarkat ohjeet ennen kuin lähetti ratsukot hyppäämään vuorollaan pariin kertaan yksittäisen pystyn. Kun jokainen selvitti esteen pudottamatta ja ylimääräisiä häseltämättä, nyökkäsi valmentaja tyytyväisenä ja siirtyi selittämään in and out -esteen periaatetta. Natasha kuunteli korvat hörössä, mutta ei antanut hevosensa unohtua, vaan vaati jatkuvasti pieniä tehtäviä ratsultaan. Morlandin vilkaistessa hevosia ja päättäessä, että Rhatan saisi lähteä tehtävään ensimmäisenä, Natasha tunsi ylpeyden sekaista kauhua. Hyvä, että valmentaja luotti hänen kykyihinsä luotsata hevonen läpi tehtävästä ensimmäisenä, mutta jaiks, nyt hän ei näkisi muiden virheitä ja voisi korjata niitä omaa suoritustaan varten. Nyt hän olisi se varoittava esimerkki, jota valmentaja käyttäisi kertoessaan muille, miten he lähtisivät tehtävään.
Natasha nosti pyörivän, pehmeän laukan ja seisoi vaivatta jalustimilla lähellä satulaa. Rhatan ei ollut hevonen, jonka kanssa saattoi luottaa pelkkään esteistuntaan, joten hän pysytteli lähellä satulaa tuntien jokaisella laukka-askeleella istuinluidensa koskettavan satulan pintaa. Hänellä oli vaadittava kontrolli hevoseen, kun he lähestyivät suorana sarjaa, jonka ensimmäisen esteen ruuna hyppäsi tyylipuhtaasti, näytti yllättyvän seuraavasta, jonka ponnistukseen joutui lähtemään ilman väliaskelia mutta esteiden mataluuden tähden selvitti seuraavan siististi. Kolmas este ei enää tuonut yllätyksiä, joten niin hevonen kuin ratsastaja selvisivät vaativasta sarjasta, joka ei sallinut väliaskelia yhdelläkään esteellä.
”Hyvä, se meni oikein hyvin. Kuten näitte, hevoset eivät usein tajua seuraavan esteen olevan niin lähellä, joten te joudutte ratsastamaan ne ensimmäiselle esteelle kaikessa rauhassa ja säilyttämään tasaisen, varman kontrollin jokaisesta askeleesta aina loppuun asti”, Morland julisti koko kentälle. Seuraava ratsukko lähti jumppasarjalle Natashan taputellessa ylpeyttä hehkuen Rhatanin kaulaa. Hänen ruunansa oli upea kaikessa erikoisuudessaan. Hevonen oli jälleen kerran pelastanut hänet, tai niin tyttö ainakin vakaasti uskoi.

Kun jokainen oli selvittänyt askeleettoman jumppasarjan, oli aika siirtyä seuraaville linjoille. Kuten Natasha oli epäillytkin, laittoi Morland heidät ratsastamaan pituushalkaisijalla olevaa linjaa ensin viidellä lyhyellä askeleella ja sitten neljällä pitkällä. Hän ei ollut ainoa, joka ei onnistunut suorituksessa jokaisella kerralla. He ottivat epämääräisiä puolikkaita askelia, lähtivät hyppyyn liian kaukaa tai toivat esteen mukanaan alas, kun ajautuivat liian lähelle. Jälkimmäisen esteen puomit kolisivat jatkuvasti, mutta tallityöntekijät olivat täällä sitä varten. Natasha huokaisi hiljaa. Hän oli selvittänyt linjan kahdesti oikealla askelmäärällä, ja kahdesti päätynyt ottamaan ylimääräisen askeleen tai yhden vähemmän, ja siitä huolimatta pudottanut puomit toisella kertaa. Valmentaja ei kuitenkaan näyttänyt edes pettyneeltä, vaan selitti laitettuaan ratsukot kävelemään välikäyntejä, että harjoitus oli ollut tarkoituksella haastava. Sen oli tarkoitus opettaa heille, ettei aina voinut noudattaa ennalta suunniteltuja reittejä, vaan joskus oli elettävä tilanteessa mukana ja vaihdettava lähestymistapaa edelliseltä esteeltä laskeutuessa. Kun he olivat kävelleet useamman minuutin, kehotti valmentaja heitä lähtemään samalle linjalle uudestaan ja tällä kertaa tekemään mitä he kokivat parhaaksi ensimmäisen esteen jälkeen. Puomit pysyivät ylhäällä eikä hätäisiä askelia enää nähty, mikä sai itse kunkin valmentautujista juttelemaan innostuneella äänellä toisilleen. Natasha vilkaisi estelinjaa. Oliko tässä syy sille, miksi he olivat pudottaneet kolmessa viimeisessä kilpailussaan kahden esteen linjoilla? Hänen täytyisi katsoa videot kotona ja selvittää asia.

Natashan jo alkutunnista merkille laittama kolmen esteen sarja ei kuulostanut lainkaan sen helpommalta nyt, kun Morland alkoi selittää, mitä heidän oli tarkoitus sillä tehdä. Ensimmäiselle esteelle piti tulla vauhdilla, sillä kahden esteen väli oli pitkä viiden askeleen väli. Se vaatisi vauhtia, jotta ponnistus seuraavalle esteelle, joka oli yllättävän leveä nouseva okseri, lähtisi siististi. Sen jälkeen hevonen pitäisi saada kiinni, sillä jälkimmäinen väli oli tiukka yhden askeleen hyppy korkealle pystylle. Valmentaja kertoi heille avoimesti, että moisia yhdistelmiä nähtiin yleensä CSI 3* -radoilla ja siitä korkeammalla, joten tehtävän oli tarkoitus haastaa heitä. Hän ei odottanut yhdenkään onnistuvan ensimmäisellä kerralla eikä edes neljännellä, mutta hän halusi heidän yrittävän ja oppivan erehdyksen kautta. Natasha nielaisi odottaessaan omaa vuoroaan. Suoritus kuulosti suorastaan mahdottomalta. Hän ei ollut lähelläkään moisia kilpaluokkia. Miksi hänen piti edes yrittää mitään tällaista?
Rhatan heilautti päätään, mikä sai tytön hylkäämään epäröivät ajatuksensa. Hän pystyisi tähän hevosensa tähden. Estekorkeus ei kuitenkaan ollut heidän äärirajoillaan, sillä esteet olivat 120 senttisiä. He pystyisivät ylittämään ne. Aiemmat ratsukot olivat kaikki pudottaneet viimeisellä pystyllä, kuten valmentaja oli etukäteen ennustanutkin. Hän päätti lähteä yrittämään jotakin muuta. Natasha nosti laukan, ratsasti laajan kaaren jatkuvasti hevosta eteen ajaen ja saatuaan laukkaan pitkän, vaivattoman askeleen, hän lähti lähestymään linjaa. Ensimmäinen este jäi taakse vaivattomasti ja hän pyysi vielä välissä ruunaansa venymään lisää - okseri vaati vauhtia -, ja Rhatan toimi niin. He pääsivät ylittämään okserinkin ilman ongelmia, mutta siinä kohtaa vauhti kostautui. Ruuna ajautui pakostakin liian lähelle viimeistä estettä ja muiden tavoin kiskoi sen alas etujaloillaan. Natasha taputti hevosen kaulaa hidastaessaan ratsuaan ravin kautta käyntiin. Se oli jo hyvä yritys. Morland laittoi ratsastajat työskentelemään aiemmalla kahden esteen linjalla sillä aikaa kun he odottelivat vuoroaan uudelle yritykselle samalla kolmen esteen linjalla. Natasha koetti vain kertaalleen kahden linjan väliä yrittäessään keksiä, miten he selviäisivät kolmen esteen linjasta. Jälleen kerran yritykseen lähtevät ratsukot pudottivat pystyn puomeja, mikä oli kaikkea paitsi rohkaisevaa - nämä ratsastajat olivat varmasti häntä valovuoden edellä hienojen puoliveristensä kanssa. Miten he ikinä selviäisivät?

Natasha otti jälleen vauhtia ennenkö lähti lähestymään linjaa, mutta päätyi viime hetkillä kääntämään ruunan sivuun ja suurelle ympyrälle ajatuksen pulpahdettua mieleen. Hän päätti salamannopeasti, että muuttaisi pelin sääntöjä - eivät he enää huonompaakaan suoritusta voineet antaa. Hän kokosi laukkaa, mutta säilytti saman voiman, jonka tunsi lähtevän siron ratsunsa takaosasta. Nyt ei auttanut kuin toivoa, että Rhatanista olisi siihen, mitä hän aikoi ruunalta pyytää. Tyttö lähestyi ensimmäistä estettä hallitussa tempossa, myötäsi sulavasti hypyssä ja heti, kun hevosen jalat koskettivat maata, istui hän syvälle satulaan, aavistuksen liikkeen taakse, ja ajoi voimalla eteen. Rhatan venytti itseään voimakkaasti takaa ponnistaen eikä Natashalle jäänyt aikaa epäröidä, kun okseri yllättäen oli heidän edessään. Tyttö joutui takertumaan ohueen harjaan pysyäkseen hypyssä mukana, mikä kostautui heti, sillä hänellä ei ollut riittävää kontrollia kerätä ratsuaan pystyä varten. Rhatan ponnisti lähes suoraan ylös, mutta ketteryydestään huolimatta etujalat kolahtivat armotta puomiin ja kiskoivat sen alas mukanaan. Natasha huokaisi taputtaessaan kaulaa. Hän ei pärjäisi tällä linjalla. Tyttö oli jo kääntymässä valmentajan puoleen sanoakseen, ettei enää tahtoisi yrittää, kun kuuli rauhalliset taputukset. Hän vilkaisi silmät suurina valmentajaa, jonka kasvoilla koreili suuri, leveä hymy.
”Upeasti ratsastettu, Kashnikov”, Morland ilmoitti ja kättään kohottamalla vaati muita pysähtymään. ”Uudestaan. Te muut, katsokaa mitä hän tekee.” Natasha näytti kerrassaan pöllämystyneeltä nostaessaan laukan, kiertäessään kentän ympäri ja vilkaistessaan uudestaan linjalle, jonka viimeinen pysty oli jälleen korkeana ja uhkaavana kaukana edessäpäin. Hän kokosi Rhatanin laukan, kunnes ruuna oli täynnä vaivoin pideltyä voimaa, ajatteli kouluratojen lisäyksiä ja lähti linjalle. Ensimmäisen pystyn jäädessä taakse, hän istui jälleen syvälle satulaan ja kannusti hevosta eteenpäin. Hän luotti hevoseensa, siirtyi askelta ennen ponnistusta kevyeen istuntaan ja myötäsi hypyssä kädet hevosen kaulalla. Hän kokosi heti kun ruunan kaviot koskettivat maata, sai pidätteen menemään läpi ja tajusi ponnistuksen lähteneen ensimmäistä kertaa edes mahdolliselta etäisyydeltä. Hevonen ylitti pystyn vain kevyesti puomia kolauttaen, mutta este jäi pystyyn. Natasha taputti ruunan kaulaa ohjat pitkäksi valuen ja leveä, hillitsemätön hymy huulillaan. Hän oli onnistunut. Vau!

Hänen onnistumisensa jälkeen muut saivat uutta puhtia linjan harjoitteluun, ja kolmesta ratsukosta kaksi omaksui hänen lähestymistapansa, mikä tuotti tulosta. Kolmannen hevonen selvitti linjan kolmannella yrittämällä ilman hidastelua ensimmäiselle esteelle. Tyytyväisyyttä uhkuen ratsastajat suorittivat loppuverryttelyä valmentajan jutellessa innokkaasti heille ja kertoessaan, miten hyvin he olivat kaikki ratsastaneet. Morland näytti olevan täynnä tyytyväisyyttä, kun he lopulta jalkautuivat ja lähtivät kohti tallia. Ratsukot olivat tehneet upeaa työtä ja no, ilmeisesti nauttineetkin onnistumisen hetkistään, jos kasvojen ilmeistä saattoi mitään päätellä. Natasha halasi ruunansa kaulaa ennenkö lähti kohti tallia. Vau, vau ja vielä kerran vau. Hänen hevosensa oli uskomaton.