PääsivuPääsivu  HakuHaku  RekisteröidyRekisteröidy  Kirjaudu sisäänKirjaudu sisään  

Jaa | 
 

 [Y] Will you help me paint a smile on this sad, sad world

Siirry alas 
KirjoittajaViesti
Silkki
Yksisarvinen
Yksisarvinen
avatar

Viestien lukumäärä : 2677
Join date : 18.04.2014
Ikä : 23

ViestiAihe: [Y] Will you help me paint a smile on this sad, sad world   Su Maalis 15, 2015 12:14 pm

Perjantai 20. helmikuuta

Hän penkoi pukeutumispöytänsä laatikoita kiireellä. Missä ne olivat? Hän oli aivan varma, että oli jättänyt timanttiset korvakorunsa korulippaan alalaatikkoon, mutta nyt niitä ei näkynyt missään. Hän kirosi hiljaa uloshengityksensä mukana ja kävi läpi viimeisen vetolaatikon koko pöydän äärestä. Koruja ei ollut missään. Ne olivat hänen äitinsä lahjoittamat Tiffanyn Enchant Heart-korvakorut, joiden hinnat olivat pilvissä. Hän muisti äidin puhuneen jotakin viidestä tonnista, kun hän oli saanut lahjansa valmistuessaan eläinlääketieteellisestä, vaan rahaakin enemmän korviksilla oli tunnearvoa. Ne olivat hänen äitinsä antama lahja sinä päivänä, kun hän oli saanut paperinsa ulos yliopistosta.

Mutta nyt koruja ei ollut missään. Ei yksinkertaisesti missään. Hän oli käynyt koko pukeutumispöytänsä läpi, vaikka oli aivan varma, että oli jättänyt korvikset korulippaan lokerikkoon. Joku viisaampi olisi ehkä tunkenut korut talon kassakaappiin, mutta hän ei jaksanut availla ja sulkea lattialautojen alle piilotettua kassakaappia. Kukapa erehtyisikään murtautumaan tavanomaiselta näyttävään omakotitaloon uneliaassa Slaleyn pikkukylässä. Niin, ei yhtään kukaan. Hänen asumisestaan täällä ei ollut pidetty suurta meteliä, joten oli epätodennäköistä että jokin varasporukka viitsisi raahautua Pohjois-Englannin perämetsiin vain hänen takiaan.

Synkkä, julma ajatus heräsi mielessä, ja vaikka hän yritti tukahduttaa sen, ei hän ollut riittävän nopea. Nainen vilkaisi puhelintaan, jonka näytöllä näkyi yksi uusi viesti Klausilta. Hän oli luvannut mennä yöksi miehen luokse, mutta enää ei huvittanut. Huulet tiukkana viivana nainen kirjoitti lyhyen vastauksen, jossa ilmoitti lähteneensä klinikalle yllättävän hätätapauksen takia. Ei kai pieni valkoinen valhe ketään satuttaisi?
Evelyn nojasi käsillään pukeutumispöydän koristeellisen puutuolin selkänojaan, jota puristi rystyset valkoisina. Hän painoi katseensa hetkeksi alas lattiaan ja sulki silmänsä hengittääkseen syvään. Ajattele, nainen, ajattele. Älä ole typerä, hän hoki itselleen ennen kuin aukaisi silmänsä ja tuijotti peilikuvaansa pukeutumispöydän soikeasta peilistä. Kalpeat kasvot, jotka katsoivat takaisin peilistä, eivät näyttäneet tutuilta. Ei hän voinut näyttää niin vihaiselta, pettyneeltä ja järkyttyneeltä yhtä aikaa. Kasvojen oli pakko kuulua jollekulle toiselle.

Tuolin jalat rahisivat puulattiaa vasten, kun hän veti tuolin pöydän alta ja istahti sille. Hän nojasi kyynärpäitään valkoiseen pöytälevyyn ja hautasi kasvot kämmeniinsä. Mikään ei nyt mennyt oikein. Oli väärin epäillä Klausia edes yhden ohitsekiitävän hetken. Mies ei tekisi sellaista, eikä varsinkaan hänelle. Klaus oli ehkä menneisyydessään varastanut, mutta se mies oli kadonnut ja antanut tilaa uudelle Klausille. Hänen rakas Klausinsa ei varastaisi, ei häneltä, eikä enää kaikkien näiden vuosien jälkeen. Mies tiesi, ettei tarvinnut kuin kysyä, ja hän tekisi kaikkensa auttaakseen taloudellisesti. Se tuntuikin olevan ainoa tapa, millä hän osasi auttaa ketään.
Siitä huolimatta entä jos -ajatukset eivät jättäneet häntä rauhaan. Jokaisen kysymyksen myötä hän vihasi itseään aavistuksen enemmän. Jos muut ajattelisivat hänestä samaan tapaan, ei kukaan päästäisi häntä eläinten tai lasten tai oikeastaan kenenkään lähelle. Hän huokaisi, pyyhkäisi itseinhoa täynnä olevan kyyneeleen pois silmäkulmastaan ja nousi jaloilleen. Hänen pitäisi tehdä jotakin, nyt heti, tai hän päätyisi penkomaan kaappeja kunnes löytäisi jostakin vielä jonkun vajaaksi jääneen viskipullon, jonka voisi juoda tyhjäksi asti saadakseen ajatuksensa vaikenemaan.

Hän suuntasi portaita alas keittiöön, josta löysi hetken penkomisella vajaan pussin suolattuja pähkinöitä. Pussi kourassaan hän suuntasi olohuoneeseen, istahti sohvalle ja nosti puiselle sohvapöydälle unohtuneen läppärin kantta. Evelyn aukaisi muutamalla klikkauksella kaipaamansa ohjelmat. Sillä aikaa kun skype hitaasti käynnisteli itseään, hän selasi äitinsä twitteriä. Tuttujen hymyilevien kasvojen katseleminen sai hänet tuntemaan olonsa edes hetkeksi paremmaksi. Äiti rakastaisi häntä, vaikka hän ajattelisi mitä tahansa muista. Hänen äitinsä oli aina ollut hänen tukenaan.

Skype pingahti puhelun merkiksi. Hän hymyili pienesti huomatessaan Joshuan kuvan ruudulla ja hyväksyi puhelun. Aurinko paistoi ikkunasta häikäisevästi veljen takana. Kotona oli vielä päivä, vaikka täällä ilta oli jo ehtinyt pitkälle. He puhuivat niitä näitä, eikä Joshua huomannut siskonsa hiljaisuutta ja väkinäisiä hymyjä. Jotakin hyvää siinäkin, etteivät he olleet kasvotusten, vaan välissä oli tuhansia kilometrejä ilmaa, maata ja merta. Joshua kertoi hevosista, isästä, koirista, Jacobista, Jacobin lapsista, tilan arjesta, äidin uudesta elokuvaprojektista, reining-kilpailuista, tynnyrinkierrosta ja heidän suunnitelemistaan jättimäisistä juhlista itsenäisyyspäivän kunniaksi. Hänen muistutuksensa, että heinäkuuhun oli vielä aikaa, sai vain olankohautuksen ja käden heilautuksen vastaukseksi. Kuulemma vuosisadan juhlia piti suunnitella etukäteen.

He puhuivat useamman tunnin, kunnes hän oli unohtanut itseinhonsa, synkät ajatuksensa ja julmat epäluulonsa, vaan heti kun puhelu päättyi ja tietokoneen ruudulta katosivat leveästi hymyilevät, ruskettuneet kasvot, samat ajatukset palasivat mieleen hyökyaallon voimalla. Evelyn nielaisi, nousi sohvalta ja vaelsi yläkertaan. Hän laittoi kuuman veden valumaan ylellisen kokoiseen poreammeeseen, heitti muutaman kylpyvaahtokuulan veteen ja riisuutui upottautuakseen kuumaan kylpyyn. Hän käynnisti poreet ja yritti rentoutua vedessä loikoillessaan. Ajatukset risteilivät joka suuntaan.
Oliko hän tehnyt elämänsä virheen päästäessään Klausin niin lähelle? Entä jos mies olisi oikeasti korvakorujen katoamisen takana, mitä hän tekisi? Hän tunsi olonsa nurkkaan ajetuksi eläimeksi. Hän ei voisi puhua asiasta Klausille, ei mitenkään, tai kuulostaisi juuri niin syyttävältä ja ennakkoluuloiselta kuin mies oli pelännyt, kun oli alunperin kertonut menneisyydestään. Hän ei voisi puhua Raylle, parhaalle ystävälleen, ilman että joutuisi aukaisemaan koko Klausin elämän menneisyyden varjot, eikä se missään nimessä kuulunut hänelle. Miehen elämäntarina oli vain Klausin itsensä kerrottavissa. Ei hän voisi lähteä sitä levittelemään.

Niinpä hän ei voinut kuin upottautua kuumaan kylpyyn, hautautua ruusuntuoksuiseen vaahtoon ja toivoa, että olisi parempi ihminen. Ihminen, joka luotti helpolla eikä ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla kääntynyt rakkaimpiaan vastaan. Hän halusi olla parempi Klausin takia, mutta ajatuskin kadonneista korvakoruista sai hänet toteamaan, ettei hän ollut. Hän oli edelleen sama ennakkoluuloinen, itsekäs hirviö, joka oli vuosia aiemmin kadonnut yön pimeydessä jättäen jälkeensä vain muutaman sanan kirjeen ja hylätyn kihlasormuksen.

Evelyn nousi kylvystä lihakset rennompina mutta silmissään ahdistunut, pettynyt katse. Hän ei tiennyt mitä vihasi enemmän: itseään vai ajatustaan siitä, miten Klaus olisi ehkä voinut tehdä jotakin tällaista. Hän kiskoi yöpaidan päälleen, pesi hampaansa ja suuntasi sänkyyn. Hän aukaisi yöpöydän laatikostoa sen verran, että saattoi kaivaa puhelimensa laturin. Älypuhelimen akku veteli viimeisiään, joten olisi parempi laittaa puhelin latautumaan yötä varten. Aamulla hän haluaisi tallille, mitä aiemmin sen parempi, niin hän voisi tehokkaammin vältellä Klausia.
Laturin kylmän, kovan muovin sijaan hänen kätensä osui pehmeään, samettiseen rasiaan, jonka pyöristetyt kulmat kertoivat hetkessä sen olevan Tiffanyn korurasia. Hän napsautti yöpöydän lampun päälle ja kääntyi katsomaan korurasiaa. Hän aukaisi sen vain tuijottaakseen timanttien täyttämiä sydänkorvakoruja, joita oli etsinyt suurimman osan illasta.

Muistot palasivat hetkessä mieleen. Hän oli puhunut muutamaa päivää aiemmin äitinsä kanssa skypen välityksellä ja näyttänyt korvakoruja äidilleen, kun Jade oli jotakin niistä kysellyt. Hän oli heittänyt korurasian huolettomasti yöpöytänsä laatikkoon suljettuaan koneen ja käynyt nukkumaan, eikä ollut uhrannut ajatustakaan koruille sen jälkeen, ennen kuin tänään oli yllättäen muistanut, että omisti ne.
Nainen painoi päänsä tyynyyn nieleskellen palaa kurkustaan. Hän oli syyttänyt miestä, jota rakasti enemmän kuin ymmärsikään, korvakorujen katoamisesta, vaikka oli itse huolimattomuuttaan jättänyt ne lojumaan väärään paikkaa. Syyllisyys ei antanut unelle tilaa, vaan jätti kalpeakasvoisen naisen potemaan itseinhoa loppuyöksi. Hän oli kamala, kamala ihminen, joka ei ansainnut Klausin rakkautta ja tukea, kun ei kerran pystynyt itse sitä tarjoamaan senkään vertaa.

_________________
When you're falling in a forest and there's nobody around, do you ever really crash or even make a sound? ♪♬
Takaisin alkuun Siirry alas
 
[Y] Will you help me paint a smile on this sad, sad world
Takaisin alkuun 
Sivu 1 / 1

Oikeudet tällä foorumilla:Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
 :: Pelialueet :: Slaley-
Siirry: